Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 22
XXIX LUKU
Lähtö Cadizista – Ansaittu ojennus – Kaunis Madeira – Tabu – Ihanat Bermudat – Englantilaiset tervetuliaiset – Hyvästit "ystävillemme bermudalaisille" – Matka-arkut kuntoon, koti lähestyy – Ensimmäinen tapaturmamme – Pitkä retkemme päättymässä – Kotona – Amen.
Kymmenen tai yhdentoista aikaan saavuimme eräänä aamuna Cadizissa aamiaiselle. Meille kerrottiin laivan jo olleen satamassa pari kolme tuntia. Meille tuli kiire. Laiva ei karanteenin vuoksi voinut odottaa kuin vähän aikaa. Pääsimmekin pian laivaan ja ennen tunnin kuluttua vaipuivat valkoinen kaupunki ja Espanjan miellyttävät rannat aaltoihin ja katosivat näkyvistä. Emme ainoankaan maan olleet nähneet hälvenevän silmistämme niin kaihomielin.
Meluisassa julkisessa kokouksessa oli pääsalongissa jo aikoja sitten päätetty, ettei lähdettäisi Lissaboniin, koska meitä siellä varmaan odotti karanteeni. Me teimme aina, vanhaan hyvään kansalliseen tapaan, yleisissä kokouksissa päätöksen, kun oli ohjelmasta joku valtakunta huikattava toiseen tai muuta yhteistä tehtävä, jopa ruoan huonouden ja pyyhinliinain vähyyden moittimiseen saakka. Mieleeni muistuu nyt muuan valitus, jonka eräs matkustajista teki keittopuolta vastaan. Kahvi oli kolmen viikon ajan käynyt yhä katalammaksi ja katalammaksi, kunnes se lopulta oli kerrassaan lakannut olemasta kahvia ja käynyt vain värinsä muuttaneeksi vedeksi – niin tämä henkilö sanoi. Hän sanoi sen olevan niin heikkoa, että se kupin laidoilla oli tuumaa syvältä läpinäkyvää. Kun hän eräänä aamuna lähestyi pöytää, huomasi hän tuon läpinäkyvän reunan – hänellä kun oli niin erikoisen tarkat silmät – paljon ennen kuin hän ennätti tuolinsakaan luo. Hän palasi takaisin ja äänekkäästi valitti asiasta kapteeni Duncanille. Sanoi, että kahvi oli kelvotonta. Kapteeni näytti omaansa. Se näytti välttävän hyvältä. Typerä kapinoitsija suuttui silloin vielä entistäänkin enemmän, kuuluttaen julkisesti, että kapteenin pöytää suosittiin laivan muihin pöytiin verraten. Hän pyörähti takaisin ja otti kuppinsa ja laski sen kapteenin eteen voitonriemuisena ja sanoi:
"Maistakaapa tuota sekoitusta, kapteeni Duncan."
Kapteeni haistoi – maistoi – hyvänsuopeasti hymyili – sitten sanoi:
"Se on ala-arvoista – kahviksi – mutta vallan mukiinmenevää teetä."
Nolostunut kapinoitsija haistoi, maistoi ja palasi tuolilleen. Hän oli auttamattomasti osoittanut aasimaisuutensa koko seuran edessä. Hän ei tehnyt sitä toiste. Sen jälkeen hän tyytyi asioihin semmoisinaan. Se henkilö olin minä.
Laivalla alkoi taas vanha elämänlaatu, kun maa katosi näkyvistä. Päivän toisensa jälkeen se jatkui samana, toinen päivä oli tarkkaan toisensa näköinen ja minulle ne kaikki olivat miellyttäviä. Vihdoin kävimme ankkuriin Funchalin avoimelle redille Madeiran kauniin saaren edustalle.
Sen vuoret näyttivät ylenmäärin kauniilta vehmaan vihannuuden peittäminä, laavariuttain ruodoittamina, täpläisinä valkoisista taloista, syväin, tummanpurppuraisten rotkojen uurtamina, valtavat rinteet helottaen auringon paisteessa ja taivaan ajelehtivain laivastojen varjoista kirjavina ja tämän suurenmoisen taulun arvoisena kruununa avaruutta kohti ponnistavat huiput, joiden otsia pilvien laahustavat reunat lakaisivat.
Mutta meitä ei laskettu maalle. Olimme siinä koko päivän ja katselimme ja sätimme sitä ihmistä, joka karanteenin keksi, pidimme puolen tusinaa yleistä kokousta, ahdoimme ne täyteen keskeytettyjä puheita, ehdotuksia, jotka hylättiin kapaloonsa, muutosehdotuksia, joista ei tullut mitään, ja päätöksiä, jotka kuolivat sulasta uupumuksesta koettaessaan saavuttaa kokouksen hyväksymisen. Yöllä lähdimme matkaan.
Keskimäärin pidimme neljä yleistä kokousta viikossa matkalla ollessamme – me näytimme aina olevan tässä suhteessa ankarassa hommassa, ja kuitenkin niin usein näkö petti, että aina kun pitkäin väliaikain jälkeen pääsimme onnellisesti päätökseen asti, oli se yleisen ilon aihe ja lippu vedettiin mastoon ja ammuttiin kanuunalla.
Kuluivat päivät – ja yöt. Ja sitten ylenivät merestä kauniit Bermudat. Laskimme koukkuiseen väyläkanavaan, ohjailimme sinne ja tänne kirkkaitten kesäisten saarien keskellä ja asetuimme vihdoin lepoon Englannin lipun suojaan ja olimme tervetulleet. Täällä, jossa vallitsi sivistys ja äly espanjalaisen ja italialaisen taikauskon, lian ja koleeran pelon asemesta, emme olleet yöpainajaisia. Muutama päivä saariston tuulivilpaissa lehdoissa, kukkatarhoissa, koralliluolissa ja sen kauniit näköalat sinisille vesille, joita mutkaili sinne ja tänne, katoili ja jälleen ilmestyi kirkkaan vehmaitten tiheäin lehväseinäin keskelle, palauttivat ennalleen tarmomme, jota pitkällinen torkkuminen valtamerellä oli raukaissut, ja vahvistivat meitä lopullista retkeämme varten – tuota pientä tuhannen mailin trippiämme varten New Yorkiin – Amerikkaan – KOTIIN.
Lausuimme jäähyväiset "ystävillemme bermudalaisille", kuten ohjelmassamme sanottiin – suurin osa niistä, joitten, lähintä tuttavuutta teimme, oli neekereitä – ja etsimme taas ulappain suosiota. Sanoin suurin osa. Me tunsimme enemmän neekereitä kuin valkoisia, koska meillä oli paljon pesua, mutta valkoisten kesken saimme muutamia mitä parhaita ystäviä, joita mieluisa velvollisuutemme on kauan säilyttää kiitollisessa muistossa.
Laskimme ulapalle ja siitä hetkestä päättyi kaikki laiskottelu. Semmoista yleistä kokoilua, yleistä hyttien etsiskelyä ja arkkujen pakkausta emme olleet nähneet siitä, kun laskimme ankkuriin Beirutin satamassa. Jokainen oli hommassa. Kaikista ostoksista oli tehtävä luettelot ja niihin kirjoitettava hinnat, jotta tullaus olisi helpompi. Kaiken päivää jatkui puuhaa ja epäjärjestystä.
Ja nyt sattui ensimmäinen tapaturmamme. Eräs matkustaja myrskyisenä yönä juoksi välikannella käytävää pitkin, jolloin hänen jalkansa tarttui huolimattomuudesta auki jätetyn oven rautaiseen hakaan ja hänen sääriluunsa nilkan kohdalta katkesi. Se oli ensimmäinen vakava tapaturmamme. Olimme matkustaneet paljon yli kahdenkymmenen tuhannen mailin maata ja merta ja monessa rasittavassa ilmastossa, ilman että ainoakaan oli loukkaantunut tai vakavasti sairastunut ja ilman että kuudenkymmenenviiden matkustajan kesken oli sattunut ainoatakaan kuoleman tapausta – vanhin oli 70 vuoden ikäinen. Hyvä onnemme oli ollut ihmeteltävä. Muuan merimiehistä oli Konstantinopolissa eräänä yönä hypännyt mereen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta epäiltiin hänen karanneen, ja olihan joka tapauksessa mahdollista, että hän saavutti rannan. Mutta matkustajain luettelo oli täydellinen. Luettelosta ei puuttunut ainoatakaan nimeä.
Vihdoin me eräänä miellyttävänä aamuna laskimme New Yorkin satamaan, kaikki kannella ja kaikki puettuina kristittyihin vaatteihin – erikoisen käskyn johdosta, sillä eräillä tahoilla oli salaisia haluja esiintyä turkkilaisina – ja odottavain ystäväin viuhtoessa nenäliinoillaan tervetuloaan pyhiinvaeltajat panivat merkille kannen täräyksen, joka ilmoitti laivan ja rantasillan jälleen paiskanneen kättä toisilleen, ja pitkä omituinen matkamme oli päättynyt. Amen.
JÄÄHYVÄISSANA
Vuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki päättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja ajatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä ovat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa kuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen toisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet – ja jos "Quaker City" nyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle, niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä matkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin, samain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä kahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin vankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut merellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä keskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki häjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa pinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan, jopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi tavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen, jos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä osoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt tiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä. Ja tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä toiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella retkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä lähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain vanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin nauttia elämästä omain klikkiensä keralla – matkustajat aina jakautuvat klikkeihin, kaikilla laivoilla.
Ja sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle Metusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa, kuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä viimeksimainitut aina surevat jotain toista laivaa, jossa ovat olleet, jonka ovat jättäneet, ja toisia matkatovereita, jotka eroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta, vasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään matkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon kolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla vieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä, ja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten laivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden. Ja heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja pakkauskurjuus – monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit – ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan. Mieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin kanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut pakata arkkujamme kuin kahdesti – New Yorkista lähtiessämme ja sinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako päivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme, laadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai pari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme vanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan. Emme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme. Meillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme ikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää, jonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme joltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä laivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa, tuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa nähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme siihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti sama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja hyvässä korjuussa kaikin puolin.
En huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma suoritettiin uskollisesti – asia, joka hämmästytti minua, sillä tavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän kuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin saada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä. Matkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja ahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä syystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita käsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika nuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.
Toivioretki on päättynyt ja vaipunut olleitten asiain seuraan. Mutta sen vaihtelevat nähtävyydet ja monenlaiset tapaukset säilyttävät muistossamme mieluisan sijan monet vuodet tämän jälkeenkin. Kun olimme herkeämättä jalkeilla ja aina vain lyhyeksi hetkeksi pysähtelimme nähdäksemme ohimennen vilaukselta puolen maailman ihmeet, niin emme voineet toivoa saavamme tai säilyttävämme eläviä vaikutelmia kaikesta, mitä meidän oli onni nähdä. Mutta siltä ei lomaretkemme ole ollut turha – sillä epämääräisten muistelmien sekaannuksesta kohoavat muutamat sen kalleimmista tauluista ja nämä säilyttävät värinsä ja piirteensä täydellisinä senkin jälkeen, kuin niiden ympäristöt ovat haihtuneet mielestä.
Säilytämme jonkun muiston kauniista Ranskasta ja Pariisistakin, vaikka se eteemme leimahti kuin uhkea meteori, kohta jälleen kadotakseen, tuskin edes tiedämme kuinka tai minne. Ja muistamme, kuinka näimme majesteettisen Gibraltarin espanjalaisen auringonlaskun mehevissä väreissä uivan kuin sateenkaarien muodostamassa meressä. Mielikuvituksessamme näemme uudelleen Milanon ja sen juhlallisen katedraalin marmorisine torni- ja sakarametsineen. Ja Paduan – Veronan – Comon tähdentuikkeineen; ja ylimyksellisen Venezian alallisilla vesillään leväten – vaieten, autiona, ylväänä – halveksien alennuksensa tilaa – menetettyjen laivastojensa, taisteluittensa ja voittojensa ja kaiken menneen loisteensa muistoihin piintyneenä.
Emme voi unohtaa Firenzeä – Napolia – emmekä Kreikan suloista ilmastoa, joka on taivaan esimakua – emmekä ainakaan Ateenaa emmekä Akropoliin sortuneita temppeleitä. Varmasti emme unohda ikäarvoista Roomaa – emmekä vehmasta lakeutta, joka sitä ympäröi ja jonka vihannuus muodostaa niin vaikuttavan vastakohdan sen harmaalle rappeutumiselle – emmekä raunioihin sortuvia holvikaareja, joita tällä lakeudella on ja joiden ränstyneitä aukkoja ja kaaria köynnökset kiertelevät. Muistamme Pietarin kirkon, emme semmoisena, miltä se näyttää Rooman katuja kävellessä, jonne kaikki kaupungin kupolit näyttävät samoilta, vaan semmoisena, jolta se näyttää kauas Campagnalle, kaikkien halvempien rakennuksien kadottua näkyvistä ja sen yksinään kohottaessa kupukattoaan ylväänä auringonlaskun ruskoihin, täynnään arvoa ja suloa, varmapiirteisenä kuin vuori.
Muistamme Konstantinopolin ja Bosporon – Baalbekin valtavan komeuden – Egyptin pyramidit – sfinksin ihmeellisen muodon ja hyväntahtoiset kasvot – itämaisen Smyrnan – mykän Jerusalemin – Damaskon, "Idän helmen", Syyrian ylpeyden, tarujen Edenin puiston, "tuhannen ja yhden yön" prinssien ja henkien kodin, maailman vanhimman valtakaupungin, sen ainoan maailman kaupungin, joka on säilyttänyt nimensä ja pitänyt paikkansa ja tyynesti katsellut, kuinka neljän vuosituhannen kuningaskunnat ja valtakunnat ovat nousseet elämään, iloinneet lyhyen ylpeytensä ja mahtinsa ajan ja sitten kadonneet ja unohtuneet!
