Kitabı oku: «Johanna d'Arc», sayfa 12

Neljäskolmatta luku

Kello kahden aikana iltapäivällä olivat kruunausjuhlallisuudet lopussa ja loistava juhlakulkue läksi kirkosta äärettömän riemun raikuessa. Kuningas ja Johanna kävivät nytkin etupäässä ja joka paikassa kaduilla kumartui kansa maahan heidän molemmilla puolillaan, siten kunnioittaen laillista hallitsijaansa ja Ranskan vapauttajaa. Mutta kun tulimme lähelle arkkipiispan palatsia, Zebra nimisen majatalon kohdalle, huomasimme ihmeeksemme kaksi talonpoikaispukuun vaatetettua miestä, jotka seisoivat suorina ja hämmästyneinä tuijottaen eteensä, ikäänkuin olisivat äsken unesta havahtuneet. Kaksi aseenkantajaa lähestyi heitä ja aikoi noille moukille opettaa kohteliaampaa käytöstapaa, mutta samassa huudahti Johanna ilosta, hyppäsi satulasta ja kiiruhti miesten luo, syleili itkien vanhempaa heistä, puhutteli heitä hellästi ja iloisesti. Nämä miehet olivat hänen isänsä ja enonsa Laxart.

Uutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä molempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten ja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he tuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja sanoi Jacques d'Arcille:

"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen tyttären."

Sitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen pitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja valtakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean, satuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.

Kaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan ja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin ylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin, mutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät tulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä katsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet mielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä liikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään kaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka lapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston keskellä.

Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont" kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa lampaitaan kotikylässään.

Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.

Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä Zebra nimiseen majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.

Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville. Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä, joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä, sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän, johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä tahtonsa.

Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita, ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali, johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.

Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle. Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa, tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta, komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan kunniavartio seisoi talon edustalla.

Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.

Viideskolmatta luku

Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt, niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta, ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.

Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo, jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille, joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:

"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"

Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa, Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään, joissa sormukset välkkyivät:

"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."

Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:

"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."

"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"

"Pelkuruus ja kavaluus – ei muuta."

Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:

" – Ylhäinen kenraali – minä vetoon kuninkaaseen."

Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:

"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa – hänen mielipidettään olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."

Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat. Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas, esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin – mutta jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit, jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne, olemme valmiit – "

Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:

"Mutta sopimus! – sopimus! – Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa, kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla hyvinkin – "

"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? – Tuo sopimus, jossa Burgundin herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin kuninkaalle? – Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista. Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! – Tuota nyt todellakin suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa. Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä – elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia, vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana – "

"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella – "

"Niin – miekalla", sanoi Johanna rohkeasti.

Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen Johannalle, sanoen:

"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.

Kuudeskolmatta luku

Yö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille, mutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa. Sotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän joutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat ratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului rumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat saaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.

Varhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä ja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille jäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme hevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda Domrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi olivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet heille niin suureksi rasitukseksi.

Päivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi vielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt saapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä seuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä kertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä tyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja kaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin, jossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka piti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin aikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.

Kun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi, että Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä vastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin herttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty valloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat Gieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää Parisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus mielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi kuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin kuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.

Johanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat kirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen. Hän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan kanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt, tulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain kuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne suis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce sera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]

Lapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja ranskalaisia salajuonia vastaan – se oli liikaa. Kahta ensimäistä hän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan taistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä Johannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen muutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi silmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin Bastardille:

"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni ja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni kanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!"

Elokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin oli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna toivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli yöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.

Compicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas. Neljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut vastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme saaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen luvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli lähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.

Elokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas neuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin, joka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni vahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta yhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme pääkaupunkia.

Elokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen pitkää hyökätä Parisiin.

Mutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut mukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford oli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan Normandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut luoksemme tällä otollisella hetkellä!

Seitsemäskolmatta luku

Sana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla, mutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan ja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta pitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän saapui St. Denisiin.

Mutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä, sillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat myös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna ja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin valloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana aamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi pommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi ruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin ensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia valloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna lippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli joka puolella.

Mutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme portin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan, ja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä ymmärsivät he ilman häntä?

Johanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että komennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt täytyy voittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: "minä tahdon nyt joko valloittaa Parisin tai kuolla!" Gancourt ja Alençonin herttua kantoivat hänet pois väkivallalla.

Mutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi sotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna kannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi Parisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä ei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun – kuningasta ja tämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi valloituksen.

Uusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen oli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.

Sanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua tuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja sydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä nyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja valittaen hän lausui: "olisi se voitu valloittaa – olisi se voitu valloittaa!" muuta hän ei saattanut sanoa.

Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi – hän kielsi valloituksen! Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!

Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.

Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä jäämään St. Denisiin. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut toisenlaiseksi kuin se nyt on.

Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä äänettöminä.

Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.