Kitabı oku: «Johanna d'Arc», sayfa 14

Neljäs luku

Tiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa isäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen näköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna kello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.

Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin – että ehkä La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt – nyt ei ollut enää toivoa.

Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin, johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon, Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias, kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan – ja sydämeni oli levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin, joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana, viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin toivo katosi.

Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!

Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.

Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa – maailma musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!

Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana, pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.

Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta, hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä murtaneet, eivät vielä voittaneet.

Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.

Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.

Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.

Johanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa.

Hän vastasi yksinkertaisesti:

"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista, johon en saa vastata."

Tämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin. Mutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se vapisi vihasta. Hän sanoi:

"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi viipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!" Näin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään säikähtänyt, vaan sanoi:

"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat isääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan palvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset ääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle." – Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan kiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi suoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:

" – Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!"

Melu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa ääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin valankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät käheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä mukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle, sanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:

"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä hetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!"

Kun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä, syntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin tiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.

"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset."

Nyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista. Cauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä silloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen – erinomaisen johdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en siitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä yrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen oikeutettu."

Ja sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden vallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin kamalammalta ja viilsi sydäntäni.

Viimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi Noelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas salataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei voinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin päivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut huomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä meidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa tapahtuisi.

Hitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme molemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.

Viides luku

Illalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt kaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt heidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa valossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja yksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti kirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi tapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja siitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa uskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.

Kun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi määrätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä kutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.

Viisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot hänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon alaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta ne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista onnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki salakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin asioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.

Ja näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä yhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä hänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat, jotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka kuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun se tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty henkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta, että tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä ja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet ja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu halpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.

Manchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla vannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut. Manchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun muassa saa nähdä seuraavaa:

"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka sanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti edelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin pahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta tuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää muistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen vastannut – kysykää kirjurilta' – hän tarkotti minua."

Ja toinen todistaja sanoi:

"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä sangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen häntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua kesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät. Niistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman lakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan vastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa todellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan."

Näin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole voinut kumota näitä tosiasioita.

Kun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että nuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla tuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet hengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä vaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin salaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä. Tänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet saada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden henkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle kysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi sanoa:

"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin vastata teille kaikille!"

Ensi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita hyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän käyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. – Mutta tähän vastasi Johanna:

"Tuota ei ole kannekirjassa." – Ja lisäsi, että hän aina tahtoi noudattaa Jumalan käskyjä.

Sitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin koettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:

"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille onnea?"

"En, mutta minä huusin: 'Ajakaa englantilaiset pakoon!' Ja minä kävin itse etunenässä."

Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui kysyttiin:

"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"

"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."

"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"

"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että sittenkin olin Jumalan lähettiläs."

"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"

"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."

Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja palvelusta.

Sitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä, joita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa ja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi todeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli toimittanut.

Sitten kysyttiin: "Minkätähden heittäydyit yönaikana alas

Beaurevoiren linnasta ja koetit paeta?"

"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?"

"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä englantilaisten käsiin?"

Johanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan yrityksestä ja vastasi avomielisesti:

"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan huomaan kuin englantilaisten käsiin."

Nyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen pudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa, kiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että Soissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.

Johanna vastasi kauhistuen

"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt tapanani."

Kuudes luku

Nyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin tarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla ja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut mieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen, kainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka ilmeni hänen itseään puolustaessaan.

Cauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää heitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi valita vain joitakuita siihen toimeen.

Niin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein kovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli sekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.

Nämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen asuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat nisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat Johannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat vahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan. Päätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla julkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja ihailemaan Johannaa.

Maaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli kulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua huolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen vastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden puutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei oikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää tuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin asioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.

Mutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi entiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen vihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.

"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta englantilaisia?"

"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita

Jumala vihaa."

"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?"

"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän, että Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset ajetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!"

Kun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä vastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli lähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että hän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:

"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin ollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!" Mutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja anteeksiannon.

Kävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa kysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat asiat, joita jo ennen oli tutkittu.

Johanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle vapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja suremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli tuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.

Sitten kysyttiin:

"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua tuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?"

"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan."

Häneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja tekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan vastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti pyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa kristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan tuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan Jumalalta.

Nyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon, johon Johanna vastasi:

"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut kutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat Jumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa."

Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi itse piispa:

"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan päällä?"

Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo, niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."

Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja siunanneet häntä.

Mutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti kekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset toiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.

Kun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi sydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että hänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä sanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle kaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä, jotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin olisi vapautunut heidän kahleistaan.