Kitabı oku: «Johanna d'Arc», sayfa 6

Kuudes luku

Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt pyhäpäivän säännöt.

Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa Johannan.

Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.

Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta, koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja ylienkeleitä äärettömiin asti – ja puhunut Herran pyhien kanssa ja nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei mitään maallista valkeutta saata verrata? —

Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti, että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.

Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka ovat olleet hänen omiansa.

Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.

Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme. Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja vaippa hartioilla.

Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.

Johanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan päässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan nimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain herrain joukkoon.

Kaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät ihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet olivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin unohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin mitä sillä hetkellä näkivät.

Mutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan pilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa Johannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä – heillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.

Mutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut päätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen valtaistuinta.

Minä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin hänelle: "Mitä tämä merkitsee, mitä?"

Hän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: "He tahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä johdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa."

Sitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja hänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten loistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren miehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen, syleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla äänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana:

"Jumala armossaan suokoon teille, jalo Dauphin, pitkän ja onnellisen elinajan!"

"Herran nimessä, tuo on todellakin ihmeellistä – " kuiskasi De Metz minulle, puristaen kovasti kättäni.

"Sinä erehdyt, lapseni – minä en ole kuningas", sanoi tuo nuori mies samassa Johannalle. "Kuningas istuu tuolla!"

Mutta Johanna ei liikkunut paikaltaan, vaan katseli yhä häntä loistavilla silmillään ja sanoi:

"Ei, armollinen herra – ei – te olette kuningas eikä kukaan muu."

Sitten kysyi kuningas:

"Mutta sano minulle, kuka olet ja mitä tahdot?" Johanna nousi seisaalleen ja sanoi: "Minä olen Johanna Domrémystä, ja taivaan Herra ja kuningasten kuningas on lähettänyt minut sanomaan teille, että pian olette kruunattava ja voideltava hänen käskynsä haltijaksi Rheimsin hyvässä kaupungissa. Ja hän tahtoo myöskin, että sallitte minun toimittaa sen työn, jonka hän on määrännyt minun tehtäväkseni, ja annatte minulle sotamiehiä." Hetken perästä hän lisäsi loistavin silmin säestäen oman äänensä kaikua: – "sillä hänen avullaan tahdon auttaa Orleansia ja murtaa Englannin vallan!"

Nuoren kuninkaan hymyilevät kasvot synkkenivät kuullessaan nämä sotaisat sanat, jotka raittiin pohjatuulen tavoin tunkivat häntä ympäröivään, ummehtuneeseen ilmaan. Hän näytti vakavalta ja miettivältä, sitten hän hetken epäiltyään viittasi hoviväelleen, että se poistuisi syrjäpuolelle. Kaikki jättivät kuninkaan ja Johannan puhumaan kahden kesken.

Läsnäolijat ihmettelivät suuresti sitä, että tyttö oli kestänyt koetuksen, josta hän kirjeessään oli puhunut, ja he olivat yhtä ihmeissään siitä, ettei häntä kuninkaallisen hovin loisto ollut häikäissyt, ja että hän oli levollinen ja varma asiastaan.

Keskustelu kuninkaan ja Johannan välillä kesti kauvan ja he puhuivat hiljaisella äänellä ja vakavasti. Kukaan ei sitä silloin kuullut, mutta me näimme heidät ja aavistimme heidän kasvoistaan ja liikkeistään, mitä puhe koski. Ja varmaa on, että se mitä nyt näimme, oli mieleen pantavaa ja ihmeellistä, ja sentähden moni sen on kirjoittanut historioihin ja muistikirjoihin ja moni, joka silloin oli läsnä, on sen valalla todistanut Johannan maineen puhdistusoikeudessa. Sillä äkkiä näimme kuninkaan vavahtavan takaperin, ikäänkuin olisi kuullut jotakin äärettömän hämmästyttävää ja samassa hän ikäänkuin virkosi välinpitämättömyydestään, kävi miehekkäämmäksi ja suuremmaksi ja näytti kuin olisi joku raskas taakka hänen hartioiltaan pudonnut.

Kauvan aikaa kului, ennenkun saimme tietää, mitä he keskustelivat, mutta nyt on kuitenkin salaisuus tullut ilmi ja koko maailma sen tietää. Hämmästynyt kuningas pyysi Johannalta merkkiä, joka antaisi hänelle täyden varmuuden siitä, että Jumala todellakin oli hänet lähettänyt ja että ne äänet, jotka hänelle puhuivat, olivat yliluonnollisia ja että niillä oli tavallisia kuolevia korkeampi tieto. Johanna vastasi siihen:

"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile. Sydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa puhua – epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä jättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten rukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät tästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan kruunu kuulukaan teille."

Tästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän oli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala. Kuningas sanoi:

"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne ovat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin kerro minulle – minä sen uskon."

"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen perillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut. Nostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle sotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni."

Kun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän heti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut vapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa viivytetyksi.

Tämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle, jolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat puhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista sanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Kaikkialla – sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan – Johanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.

Kuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa saattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa, vaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.

Maine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään ihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme saadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi joukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: "eläköön Ranskan pelastaja!"

Seitsemäs luku

Siitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen salaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö oli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti seurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu kettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti menetellä. He sanoivat vain:

"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat hänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala ja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale – sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä tietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri vaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan tutkittava."

Tämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen epäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan ja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai paholaisesta.

Samaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme vuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi suuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä neitseestä oli hänenkin korvilleen tullut – sillä tytön nimi oli nyt joka miehen huulilla – tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä lajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti hänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:

"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan heimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme." Heidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.

Seuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten hänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään. Kuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen puheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet muut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain ympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja rehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta Johannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää, ja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan kuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta ja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa laakson mutaisista seisovista lammikoista.

Päivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia eräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui niin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti hänelle komean mustan sotaratsun.

Joka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat sitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he eivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi tarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja uhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja viaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta näin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että hän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.

Piispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko Johanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat kokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian kuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa, toinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata kumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan toisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli annettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden tutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että hän oli "lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei paljonpuhuvainen".

Niin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä viivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa uudestaan joka päivä tutkittiin – ja sitä eivät tehneet sotilaat, niinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen sitä Ranskan vihollisia vastaan – vaan papit ja munkit ja jumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko hänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä mielipiteitä.

Johanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen edessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä katselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja rohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista kysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa saattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon nuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja lämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.

Hän vastasi avonaisesti ja vapaasti kaikkiin kysymyksiin, kertoi näyistään ja enkelein ilmestyksistä ja mitä nämä olivat hänelle sanoneet. Ja hän kertoi kaikki niin teeskentelemättömästi ja vakuuttavasti ja todesti, jotta nuo hänen ankarat tuomarinsa istuivat kuin lumottuina, ihmetellen ja mielenkiinnolla kuunnellen jokaista hänen sanaansa. Mutta jos ei joku tätä usko, niin katsokoon asiakirjoihin, ja siellä hän löytää valalla vannotun todistuksen siitä, että hänen puheensa oli "jaloa ja yksinkertaista", niinkuin pöytäkirjat hänen maineensa puhdistusoikeudesta osoittavat. Silloin hän oli vain seitsemäntoista vuoden vanha, ja ilman kenenkään apua, oppimattomana ja kokemattomana, hän piti puoliaan noiden oppineiden ja korkeiden herrain rinnalla. Mutta sydämmensä ja luontonsa jalot ominaisuudet ja hänen äänensä pehmeys ja soinnukkuus vaikuttivat niin jokaiseen, ettei niitä hevillä unohtanut.

Niinkuin olen sanonut, ei hän osannut lukea. Eräänä päivänä he laajasti puhuivat, kuinka se ja se viisaustieteilijä ja jumaluusoppinut oli kirjoittanut siitä ja siitä asiasta, kunnes vihdoin Johannan kärsivällisyys loppui ja hän kääntyi heidän puoleensa, sanoen kiivaasti:

"Minä en erota a-ta enkä o-ta, mutta sen tiedän, että Taivaan Herran käskystä olen tullut vapauttamaan Orleansin Englannin vallasta ja kruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte, eivät kuulu tähän."

Nämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän osotti kärsimättömyyttä.

Eräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle salakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja me, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä pulmasta.

"Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin ikeestä", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut niinkään tärkeä.

"Niin, se on hänen tahtonsa."

"Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit lähteä Orleansiin kaupungin avuksi."

"Niin, ja jota pikemmin sitä parempi."

"Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?"

"Niin totisesti!"

Sitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat sanat:

"Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias, ei hän siihen tarvitse sotamiehiä."

Salissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä ihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi vain:

"Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee taistella, mutta hän antaa voiton."

Tämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein kasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein, ja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: "Jumalan nimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti kaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen työhön."

Toisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki olivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun professori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli häneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia enkeleitä, puhuivatko he ranskaa? —

"Paremmin kuin te", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä vastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin, niinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka paljon erosi yleisestä kielestä.

Veli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:

"No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös todistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?"

Nyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:

"En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut

Orleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.

Antakaa minulle sotaväkeä – vaikkapa vain pieni joukko – ja päästäkää meidät menemään!"

Tuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut hänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat hyvähuutoihin.

Koko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin arvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki kaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan häntä.

Mutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut yliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä, ensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen, suloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja jokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat lopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä väkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun tämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja oikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui kauvaskuuluvalla äänellä.

"Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna d'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä ja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa vastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta voisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan ja rangaistuksen."

Tämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun, josta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään nähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen ympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun Ranskan kohtalo nyt oli uskottu.