Kitabı oku: «Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä», sayfa 5

ANTTI-MAISTERI

Kirjoitti – r – r.

Eräänä syysaamuna kello 8 aamuisella heräsi ylioppilas Antti Sormunen vuoteellansa Helsingissä, jossa kaupungissa hän jo useampia vuosia oli viettänyt vapaata ylioppilaselämää. Hän hieroi silmiänsä, piteli hetken ohimoisiansa ja kääntyi toiselle kyljellensä sekä nukkui uudelleen.

Sillä välin, kun ylioppilaamme nauttii luultavasti sangen tarpeellista lepoa, heittäkäämme lyhyt silmäys hänen entisiin elämänsä vaiheisiin. Ollen varakkaan käsityöläisen ainoa poika, oli hän nuorena jäänyt vanhemmistansa, jotka kuitenkin jättivät jälkeensä melkoisen omaisuuden. Pojan holhooja, kauvan mietittyänsä sinne tänne ja huomattuansa, ettei pojalla ollut taipumusta mihinkään ammattiin, päätti vihdoinkin panna hänet kouluun, arvellen, että jos hän ei kelpaakaan käsityöläiseksi, kelpaa hän kuitenkin herraksi. Näin oli Antti vuosikausia pureskellut opin vihavaa juurta milloin hyvemmällä milloin huonommalla menestyksellä ja oli vihdoin, kuten jo mainitsimme, päässyt ylioppilaaksi. Muutama vuosi sitten oli hän tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuutensa itse hallittavaksensa. Silloin alkoi Antillemme hauska elo; hän ammensi hellittämättä riemujen maljasta, mutta tämä malja ei vielä likimainkaan ollut tyhjentynyt. Hänen verensä kuohui kuumana; hän oli nuori, vapaa, rikas, ja pääkaupungissamme on niin monta nautintoa tarjona. Huoletoin huomispäivästä vietti hän yhtä kevytmielisten ja hauskoin tovereinsa kanssa aikaansa laulellen ja riemuiten. Seuraus tästä oli, että hänen omaisuutensa oli sulanut melkein mitättömään, ja että häneltä vähitellen alkoi "näkö" loppua. Tämä ei kuitenkaan häntä vielä suuresti huolettanut. Aikansa kuluksi oli hän myöskin lukenut yhtä toista, vaikka tämä tapahtui ilman minkäänmoista järjestystä ja säännöllisyyttä. Täten oli hän hankkinut itsellensä melkoisen määrän tietoja, jos kohta nämät monessa suhteessa olivatkin ainoasti pintapuolisia, ja jokapäiväinen seurusteleminen yliopistoon kuuluvien henkilöiden kanssa oli myöskin osaltansa laajentanut hänen näköpiiriänsä.

Emme tiedä, kuinka kauvan Antti-maisteri, joksi häntä kotiseudullansa nimitettiin, olisi virunut vuoteellansa, jollei hetken perästä hänen uudestaan nukuttuansa kengän kopinata olisi ruvennut kuulumaan etehisessä. Ovi aukeni ja sisään astui vanhanpuoleinen vaimo kahvikannu kädessä. Hän oli, näet, tuollainen "ylioppilas-matami," josta monella nykyajan ylioppilaalla ei liene käsitystäkään, sillä ylioppilaat elävät nyt enimmiten "herroiksi," syövät hotelleissa tahi sijoittavat itsensä johonkin perheesen.

Ylioppilas-matamit olivat tavallisesti köyhäin työmiesten vaimoja tahi leskejä. Muutamasta markasta kuukaudessa kävivät he aamuisella lakaisemassa ylioppilaan huoneen, keittivät hänen kahvinsa, ostivat torilta hänen ruokansa, kävivät noutamassa hänen ranskanleipänsä, toivat kotia hänen päivällisensä, valmistivat illalla hänen vuoteensa, parsivat hänen sukkansa, neuloivat nappeja hänen vaatteisiinsa, sanalla sanoen ylioppilas-matameilla oli niin tärkeä vaikutusala ylioppilaan elämässä, että on vaikea ymmärtää, miten ilman niitä oltaisiin voitu tulla toimenkaan. Samalla matamilla oli tavallisesti useampia ylioppilaita palveltavana, joten asia kuitenkin kannatti, vaikka joskus tapahtui niinkin, että matami antoi silloin tällöin pieniä muistutuksia saamisestansa ja kysyi, eikö maisteri jo ollut käynyt vaihtamassa suurta seteliänsä. Näin olivat nämät ahkerat vaimot liikkeessä aamusta iltaan. Hyvänsävyisiä ihmisiä he enimmästänsä olivat luonteeltaan ja hyväätarkoittavia, vaikka he joskus, jos heillä oli palveltavana joku huima villipää, koettivatkin anastaa tämän yli milt'ei äidillistä valtaa. Tälle kannalle olivat vielä joku vuosikymmen sitten varakkaammatkin ylioppilaat asettaneet kotielämänsä, ja niin oli Antti maisterikin tehnyt.

"Hyvää huomenta, maisteri!" lausui matami Rask, asetellen kahvi-kannun pöydälle. "Ai, Jesta, kuinka maisterin silmät taas ovat punaiset!" jatkoi hän, katsellen Antti-maisteria, joka nyt oli herännyt ja avannut silmänsä selki seljälleen. "Missähän maisteri taas on riivaissut itsensä tuonnäköiseksi?"

Antti-maisteri oli huonolla tuulella. "Älkää turhia jaaritelko, vaan antakaa tänne minun tohvelini!" tiuskasi hän.

"Vai turhia, vai turhia! sen minä vaan sanon, ett'ei teistä tule miestä kuuna kulloin päivänä."

"Se on tullut jo."

"Tullut? Kaunis miesi, jonka silmät joka aamu ovat kuin särjen silmät punaiset"'

"Älkää olko noin leuvakas; tulette vanhoilla päivillänne nokkavoitoksi," ilkkui Antti-maisteri.

"Ja sitä sanotte te minulle, vaikka on kaksi kuukautta siitä, kun olen saanut teiltä penniäkään, ja niistä kolmesta markasta, jotka silloin sain on enemmät kuin puolet mennyt kiiltovoiteeksi teidän saappaisiinne. Onni toki, etten ole tarvinnut ostaa kyntteliäkin, sillä niitä ei teiltä kulukaan enemmän kuin yksi lukukaudessa."

Antti-maisteri nousi nyt vuoteeltaan, kietoi aamunuttunsa ympärillensä ja alkoi juoda höyryävää aamukahviansa. Hänen muotonsa alkoi nyt käydä lempeämmän näköiseksi. Pöydällä edessänsä oli hänen rahakukkaronsa.

Hän avasi sen, otti sieltä muutamia setelejä, jotka hän antoi matami Raskille, lausuen: "pahasti olen todellakin tehnyt, kun olen jättänyt tuon seikan unhoituksiin. Tässä on kuukausirahanne ja tällä liialla voitte ostaa itsellenne jonkun naulan kahvia ja sokuria."

Tästä suli matami Raskin sydän. "Teillä on kuitenkin rehellinen luonto ja hyväntahtoinen mieli. Senpä vuoksi minun käykin teitä sääli, kun näen teidän noin ylenpalttisesti hummaavan, eikä laisinkaan pitävän huolta tulevaisuudestanne. Minä olen miettinyt montakin keinoa saadakseni teistä ihmistä ja luulenkin löytäneeni yhden, joka varmaankin vie perille."

"Ja se keino on?"

"Se keino on, että panen teidät naimiseen; muu keino ei enään auta."

"Ha, ha, haa!" nauroi Antti-maisteri. "Ehkä olette jo valinnut minulle morsiamenkin?"

"Niin olenkin."

"Noh, antakaapas kuulla. Onko hänellä edes nenä ja kaksi silmää? Suuta on hänellä arvattavasti liiaksikin."

"Suu on hänellä kuin mansikka, ja silmät on hänellä niin kirkkaat ja säkenöitsevät, että niistä voisitte saada tulta piippuhunne."

"Ehkä ne säkenöitsevätkin kiukusta?"

"Ei; hän on enkelin kaltainen; kyökissä ymmärtää hän kaikki temput ja joutohetkinä lukee hän kirjoja."

"Ja soittaa fortepianoa yhdellä sormellansa?"

"Ei soita laisinkaan porkfionia."

"Noh, Jumalan kiitos! Sehän oli edes jotakin. Mutta missä saan tavata tuon teidän enkelinne?"

"Siinäpä se temppu juuri onkin. Häntä ette saa tavata, ennenkuin olette maistreeranneet. Jos hänet saisitte nähdä ennen, kävisi ajatuksenne juoksu hämille ja lukemisestanne ei tulisi niin mitään. Rikkuja ä-kirjaimen päällä rupeaisitte kuvittelemaan hänen silmiksensä, ja kun kerta hänen silmänsä johtuisi mieleenne, tulisi pian koko hänen olentonsa silmienne eteen ja hänen kiharansa peittäisi pois kirjassanne sanat teidän näkyvistänne. Ei; se ei käy. Vaan pitäkää luja tahto; ruvetkaa lukemaan, niin kyllä minä pidän huolen kaikesta muusta."

Antti-maisteri ei ollut kuulevinansakaan näitä sanoja, mutta ne tekivät häneen, kuten vast'edes saamme nähdä, syvän vaikutuksen. Hän puki päällensä ja meni kaupungille kävelemään. Täällä tapasi hän jokapäiväiset tuttavansa, ja kaikki päättivät kokoontua viettämään iltaansa Arkadiateaterin kahvilassa.

Raikkaasti kaikui taaskin iltaisella nuorison laulu äsken mainitussa kahvilassa; korkealle kohosi myöskin nauru, kun joku noista nuorista Apollon pojista lasketteli sukkeluuksia ja heleästi kilisi lasit heidän käsissänsä.

Mutta kuinka lienee ollutkin: Antti-maisteri, joka tähän asti oli ollut päämies kaikissa hullutuksissa, hän istui nyt enimmistänsä vaitonaisena ja miettiväisen näköisenä, ainoastaan silloin tällöin hymähtäin tovereinsa kokkapuheille. Matami Raskin sanat olivat ruvenneet hänessä itämään. Hänessä vaikutti joku outo mieliala, joka tuntui hänestä kiusalliselta. Hän tyhjensi lasin toisensa perään saadaksensa takaisin entisen, hilpeän, huolettoman luontonsa, mutta se ei tahtonut onnistua.

"Mikä sinua Antti-veliseni vaivaa? Onko vekselisi langennut maksettavaksi, vai onko kaartin vänrikki vienyt hempukkasi?" kysyivät ilkkuen häneltä toverit.

Antti-maisteri veti suunsa nauruun, kilisti heidän kanssansa lasiaan ja vaikeni.

Myöhään oli aika jo kulunut, kun toverit erosivat. Antti-maisteri astui kotiansa epävakaisilla askelilla. "Teistä ei tule miestä kuuna kulloin päivänä" ja "hän on enkelin kaltainen," puhui hän itseksensä. "Uskotko sinä, Antti Sormunen, enkelejä?.. Hym! … matami Rask saattaisi olla enkeli, mutta siksi on hän liian vanha ja ruma." Nyt sattui Antti-maisterin jalka erääseen kiveen, jota hän ei ollut huomannut ja jonka kivenlaskijat olivat jättäneet irtonaiseksi kadulle. Hän kompastui ja kaatui. Noustuansa ylös, kulki hän taaskin eteenpäin, jatkaen viisaustieteellisiä mietintöjänsä. "Kummallinen vaikutus noilla väkevillä juomilla kuitenkin on," virkkoi hän. "Toisia ne panee nauramaan toisia laulamaan, toisia itkemään, toisia raivoamaan. Toisiin ne vaikuttaa, kuten lääkärit sanovat, 'epileptillisesti;' niiden nauttija kaatuu nokallensa, ja silloin sanoo ohikulkeva hänestä: 'tuo etsii kaivon sijoja.' Toisiin ne taas vaikuttaa 'kataleptillisesti;' hän kaatuu seljällensä, ja silloin sanoo ohikulkeva: 'tuo tutkii taivaan tähtiä.'"

Näin keskusteli Antti-maisteri itseksensä, kunnes hän oli ehtinyt kotiansa. Hän heittäysi vuoteellensa, vaan yhä kaikui matami Raskin sanat hänen korvissansa, siksi kunnes hän vihdoin nukkui.

Aamusella kun matami Rask tavallisuuden mukaan astui Antti-maisterin huoneesen, kohtasi häntä outo näky. Hän ei tahtonut uskoa silmiänsäkään. Antti-maisteri istui pöydän ääressä kirja edessänsä. Niin, hänellä oli todellakin kirja edessänsä, ja kaikki osoitti, että hän oli ollut hereillä jo varahin. Vielä enemmän kummastutti se matami Raskia, että tämä nyt alkoi tapahtua säännöllisesti joka päivä. Hän ei virkkanut mitään, vaan mustasi Antti-maisterin saappaat kiiltävämmäksi kuin ennen, pyyhki tomun pois hänen pöydästänsä tarkemmin kuin ennen ja hymyili salaperäisesti, hykertäen kämmeniänsä.

* * * * *

Etelä Hämeessä on korkeiden kukkuloiden välissä soukka, kirkasvetinen järvi, jonka rannoilla vanhat koivut ja lepät nuokkuen rehoittivat, ikäänkuin katsellen omaa kuvaansa kirkkaassa vedenkalvossa. Kaikki huokuu täällä luonnon tyyneyttä ja rauhaa. Sorsa parvet uiskentelee siellä kenenkään häiritsemättä lahdelmasta lahdelmaan, ja laululinnut pesiivät ja visertelevät siellä pelkäämättä, että ihmishyörinän levottomat touhut heitä sieltä karkoittaisi. Järven toisessa päässä aukenee maa tasaisiksi pelloiksi ja niityiksi ja lähellä rantaa seisoo somasti ja sievästi rakennettu maakartano. Täällä vietti maanviljelijä Koivunen perheensä keskellä elämänsä parhaimmat päivät, hoitaen kaikessa hiljaisuudessa ja hyvällä menestyksellä maanviljelystänsä ja täältä hän vihdoin saatettiin viimeiseen lepokammioonsa. Hänen leskensä, jolle yksinänsä oli käynyt hankalaksi hoitaa mainittua maatilaa, sillä hän oli hyljännyt kaikki uudet avioliiton tarjoumukset syystä, kuten hän sanoi, ettei hän tahtonut antaa ainoalle lapsellensa, kuudentoista vuotiaalle Helmille, isintimää, oli vihdoin myynyt maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Syy, miksi hän juuri oli valinnut tämän kaupungin asumapaikaksensa, oli parhaasta päästä se, että Helmillä täällä olisi tilaisuutta jatkaa opintojansa silloisessa naisakatemiassa ja muutoinkin käyttää hyväksensä niitä sivistyksen välikappaleita, joita pääkaupungissamme niin runsaasti on tarjona. Rouva Koivunen oli itse kasvatukseltansa sivistynyt ja hyväluontoinen nainen. Hän oli itse johtanut tyttärensä, Helmin, kasvatusta ja pitänyt huolta hänen sekä hengellisestä että ruumiillisesta edistyksestänsä. Luonnon raittiissa helmassa oli Helmistä varttunutkin solakka, terves ja punaposkinen neitonen, joka iloisena kuin leivonen oli lauleskellut kilpaa lintuisten kanssa, milloin hänellä vaan kotiaskareiltansa oli aikaa, sillä rouva Koivunen oli myöskin varhain totuttanut häntä kaikenlaisiin naisille sopiviin käsitöihin ja muihin askareihin. Jos vielä lisäämme, että Helmi oli olennoltansa sangen viehättävä, teeskentelemätöin ja avosydäminen, niin olemmekin saaneet täydellisen kuvan matami Raskin "enkelistä," josta hän Antti-maisterille oli niin suurella lämmöllä puhunut.

Äsken mainitun maatilan tanhuvilla oli matami Raskinkin lapsuuden päivät kuluneet. Hänen isänsä oli viljellyt erästä maatilan alle kuuluvaa torppaa, mutta hänen kuoltuansa oli matami Rask, joka siiloin oli hempeimmällänsä ja nuoruuden täydessä kukoistuksessa, lähtenyt Helsinkiin hakemaan itsellensä palveluspaikkaa, jonka hän, ehkä ollen umpisuomalainen, onnistui saamaankin. Täällä oli hän sitten muutaman vuoden kuluttua joutunut naimiseen erään merimiehen, Raskin, kanssa.

Pitkän aikaa naimisessa oltuansa hukkui Rask vihdoin mereen eräässä haaksirikossa, jättäen leskensä ja nyt kymmenellä vuodella olevan tyttärensä, Annin, suurimpaan köyhyyteen. Tämä olikin syynä, miksi matami Raskin oli täytynyt ruveta ylioppilaita palvelemaan. Kuultuansa rouva Koivusen muuttaneen Helsinkiin, ei hän laiminlyönyt käydä tätä tervehtimässä. Yhteiset muistot Hämeestä liitti nämät kaksi vaimoa toisiinsa, ja heidän keskinäinen välinsä oli milt'ei enemmän kahden sisarusten, kuin kahden naisen eri säätyluokasta.

Joutoaikoina salli Helmi Annin käydä luonansa, jolloin hän opetti tätä lukemaan ja kertoi hänelle monta kaunista seikkaa Jumalasta, luonnosta ja maailmasta. Myöskin kävi hän silloin tällöin matami Raskin kotona ohjaamassa Annin kotitöitä ja pieniä askareita.

Kerran kuin Helmi taaskin oli poikennut tervehtimään pientä suosikkiansa, Annaa, ja puuhaili tämän kanssa, kääntyi matami Rask hänen puoleensa lausuen: "tiedättekö mitä, Helmi-neitseni? Minä olen tänään valinnut teille sulhaisen."

"Minulle sulhaisen? Oikeinko totta?" lisäsi hän nauraen. "Noh, mikä hän sitten on miehiänsä?"

"Mikäkö hän on? Hän on suuri hulivili."

"Hulivili? Mitäs minä hulivilillä te'en sulhaiseksi ja vielä vähemmin aviomieheksi?"

"Mitä te'ette? Teidän pitää tehdä hänestä ihminen."

"Kuinka se olisi mahdollista, ja kuka hän sitten on?"

"Hänen nimeänsä en vielä sanokaan teille. Jahka minä ensin te'en hänestä maisterin, saatte te sitte tehdä hänestä ihmisen."

"Maisterin? Siis harhateille joutunut ylioppilas?"

Helmi vaipui ajatuksiinsa; uteliaisuus, vaimon perisynti, alkoi saada hänessä valtaa. Usein ollen yksinänsä ajatteli hän tuota matami Raskin ehdokasta, ja näin oli Antti-maisterimme hyvällä tiellä tuntemattomana pujahtaa jollei juuri Helmin sydämeen niin kumminkin hänen mielikuvitelmaansa.

* * * * *

Aika kului, viikot vierivät. Antti-maisteri istui yhä kirjansa ääressä ja ottikin vihdoin maisteritutkintonsa hyvillä arvosanoilla. Luultavasti olisi kuitenkin matami Raskin naittamispuuhat rauenneet tyhjään, joll'ei sattumus, joka usein tekee tepposiansa, olisi ollut vaikuttamassa tässäkin. Tutkintonsa suoritettua oli Antti-maisteri, näetse, vuokrannut itsellensä erään ruunun-puustellin, aikoen ruveta juurta jaksaen maanviljelijäksi, sillä tämä toimi huvitti häntä kaikkein enimmin. Hän oli aina ihannellut maanviljelijän vapaata, raikasta elämää, vaikka hän kyllä oivalsi, ett'ei tämäkään toimi ole huoliansa vailla yhtä vähän kuin muutkaan olot ihmiselämässä. Tila oli luonnonihanalla paikalla ja tarjosi siis hänelle sekä toimintoalaa että huvitusta. Ennen lähtöänsä Helsingistä päätti hän käydä matami Raskin luona jäähyväisillä ja tulikin sinne sangen otolliseen aikaan. Helmi-neiti sattui, näet, samaan aikaan olemaan Annia tervehtimässä, kuten hänen tapansa oli.

Matami Rask esitteli: "tässä on nyt se maisteri, ja tässä on nyt se neiti."

Antti-maisteri kävi hämillensä tästä oudosta esittelytavasta.

Hän näki edessänsä, puhuakseni runoilijan tavoin, täydellisesti puhjenneen ruusun, mutta tämä ruusu näytti hänestä omaavan jotakin erinomaista, mitä hän ei ennen ollut huomannut muissa "ruusuissa." Hän tiesi, että kohteliaisuus vaati häntä sanomaan jotakin, mutta mitä, senpä perille ei nyt ollut helppoa päästä tässä silmänräpäyksessä. Sanoaksensa kuitenkin jotakin, teki hän syvän kumarruksen ja virkkoi: "saankos minä luvan?"

"Saatte," virkkoi Helmi-neiti veitikkamainen hymy huulillansa.

"Mitä sitte?" kysyi Antti-maisteri vielä enemmän hämmillänsä tuosta veitikkamaisesta hymystä.

"Käydä istumaan," lausui Helmi-neiti. Molemmatkin purskahtivat heleään nauruun. Jää oli murrettu, ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet tutut jo monta vuotta. Antti-maisterista kävi keskustelu Helmin kanssa yhä viehättävämmäksi, ja vihdoin, kun Helmi nousi ottamaan jäähyväisiä, lausui Antti-maisteri taaskin: "saankos minä luvan?"

Nyt oli Helmin vuoro kysyä: "mitä sitte?"

"Käydä teitä tervehtimässä," lausui Antti-maisteri.

"Minun äitini on niin ystävällinen kaikille ihmisille … minä luulen, että tekin olette tervetullut hänelle!" vastasi Helmi taaskin tuo veitikkamainen hymy huulillansa.

Antti-maisteri katsoi hänen jälkeensä. "Hän on todellakin enkelin kaltainen," jupisi hän.

* * * * *

Emme tarvitse mainitakaan, että Antti-maisterimme ei kau'an viivytellyt käyttää hyväksensä tuota Helmin vaikka kiertämälläkin antamaa lupaa saada käydä häntä tervehtimässä. Hän teki maatilaltansa vähän väliä matkustuksia Helsinkiin, ja hänen kotonansa oli ryskettä ja puuhaa aamusta iltaan, sillä vuokraamansa maatila oli edelläkävijänsä ajalla joutunut hiukan rappiotilaan, ja hän tahtoi nyt asettaa sen sellaiseen kuntoon, että siellä kävisi vaikka "enkelienkin" asuminen. Emme myöskään lähde kertomaan kaikkia noita alussa milt'ei huomaamattomia kädenpuristuksia ja muita pikku temppuja, joilla Antti-maisteri ja Helmi ensin keskustelivat tunteistansa. Usea lukija ne itsekin tietää, ja ken ei tiedä, häntä kehoittaisin mitä pikemmin kokemuksen tiellä näihin opastumaan. Seuraus näistä kaikista oli, että eräänä päivänä nähtiin Antti-maisterimme juhlallisen näköisenä ja hännystakissa astuvan puhuttelemaan Helmin äitiä, ja täällä hänelle ei annettukaan repposia.

Seuraavana keväänä vietettiin Antti-maisterin ja Helmin häät. Kevään aika! Lemmen, linnunlaulun ja kaikkein toivojen uudellensa eloon virkoamisen aika! Väkeä ei ollut paljo saapuvilla, mutta ne harvat, jotka tässä juhlassa olivat, toivoivat sydämensä syvimmästä pohjasta, eikä vaan tavan vuoksi, onnea ja kaikenlaista menestystä nuorelle pariskunnallemme. Matami Raskin silmässä kiilsi ilon kyynel, ja hän milt'ei pitänytkään itseänsä sinä, joka oli luonut Antti-maisterille ja Helmille kaiken heidän silloisen onnensa. Iltaisella, kun vieraat olivat hajonneet, ja nuoren pariskunnan piti lähtemän uuteen kotiinsa, otti matami Rask hyvästijättäessään Helmin syrjään ja kuiskasi hänelle korvaan: "Antti-maisterilla on tosin hyvä ja hellä sydän, mutta pitäkää nyörit kovalla: minä muistan kyllä Raskivainajan…" Helmi hymähti ja hiipi Antti-maisterin kainaloon, katsellen hänen silmiinsä helleydellä, joka olisi voinut sulattaa kalliotkin. Näin oli nyt nämät kaksi nuorta ihmistä yksi sydän ja yksi sielu.

* * * * *

Antakaamme ajan vieriä vielä eteenpäin. Kaksi vuotta tämän jälkeen kävin tervehtimässä vanhaa ystävääni. Antti-maisteri oli harvapuheinen ja synkänmuotoinen. Näytti siltä, kuin olisi hän väsynyt ja kyllästynyt elämäänsä. Minulle oli vaikeata hänessä enään tuntea tuota iloista huliviliä Helsingin kahviloista. Salin ovi oli hiukan ravollansa. Täältä kuului Helmi-rouvan ääni milt'ei kiivaasti: "Antti, ethän olekaan käynyt ottamassa osakkeita Porvoon-Keravan rautatiehen, vaikka minä sinua käskin!"

Minä heitin sääliväisen katsannon ystävääni, otin jäähyväiset ja läksin.

Kun istuin rekeeni tähtikirkkaana talvi-iltana huokasin itsekseni:

"Jumalan kiitos, etten ole joutunut tuollaiseen pälkähäseen!"

Tähänkö lopettanen kertomukseni?

En vielä, sillä muutoinpa en olisikaan kertonut tapahtumia täydellisesti. Annetaanhan siis vieläkin muutama vuosi vieriä eteenpäin. Matkani satutti minut taaskin lähelle Antti-maisterin kotoa. En raahtinut ajaa sen ohitse, vaan päätin poiketa sisään tervehtimään vanhaa ystävääni ja, jos ei muuta, niin kumminkin lohduttamaan häntä suuren rasituksensa alla. Antti-maisteri tuli vastaani iloisella hymyllä ja tervehti minua lauseilla, jotka hiukan muistuttivat tuosta vanhasta helsinkiläisestä. Hänen silmässänsä oli kirkas loisto ja otsallansa rauhan tyyneys. Samassa tuli Helmi-rouvakin sisään, vaan kun seisoin hiukan syrjässä, ei hän minua heti huomannut. Hän meni Antti-maisterin luokse, laski kätensä hänen kaulallensa, lausuen: "kuule, ukkoseni, montako tynnyriä kauroja lähetämme myllyyn?" Antti-maisteri alkoi nauraa, ja huomautti häntä minun läsnäolostani. Helmi, joka nyt oli täydessä naiseellisessa kukoistuksessaan, tervehti minua ystävällisesti ja meni sitten taaskin taloudellisiin puuhiinsa.

Minä seisoin siinä elävänä kysymysmerkkinä.

Antti-maisteri hymyili. "Haluaisit kaiketi tietää, kuinka kaikki tämä on käynyt?" kysyi hän.

Minä nyökäytin päätäni myöntämyksekseni.

"Niin, veliseni, se oli nyt sillä lailla," virkkoi Antti-maisteri, "että joku aika häittemme jälkeen rupesi vaimoni kohtelemaan minua varsin omituisella tavalla. Minä en voinut käsittää, mikä häneen oli tullut. Jos minä tahdoin kylmää, tahtoi hän kuumaa, jos minä tahdoin sinappia, tahtoi hän siirappia. Täydyn tunnustaa, että rakkauteni alkoi saada tästä pahan loukkauksen. Minä sulkenin itseeni ja kohtelin häntä väliin kylmyydelläkin, mutta aina sillä ulkonaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella, jota kullakin nuhteettomalla aviovaimolla on oikeus vaatia mieheltänsä. Myöskin annoin minä hänen tykkänänsä vallita. En tiedä, mitä vaimoni sydämessä tällä ajalla lienee liikkunut, vaan erään kerran tuli hän kyynelsilmin luokseni, lausuen: 'pidä sinä hallitus, mutta rakasta minua!' 'pidetään yhdessä,' virkoin minä ja suljin hänet syliini. 'Neuvotelkaamme yhdessä ja valitkaamme se, kun paras on. Emmehän seisokaan sotajalalla, sillä onhan välimme sellainen, että yhden menestys tahi vastoinkäyminen on menestys tahi vastoinkäyminen toisellekin. Koettakaamme etsiä korkeinta aviollista onnellisuuttamme siinä, että kaiken itsekkäisyyden ja omien mielioikkujen hylkäämällä noudatamme toinen toisemme mieltä, niin on kaikki meille käyvä hyvin.'

"Seurauksen yllämainitusta kohtauksesta olit äsken tilaisuudessa näkemään. Siitä asti on elämämme ollut pelkkää onnea, ja jos joskus jotakin pientä sattuu väliimme," lisäsi hän, osottaen polvellensa nojaavaa viisivuotista poikaansa, "niin nuot 'kulipäät' vaikuttavat, että kaikki jälleen tasaantuu."

Helmi-rouva astui nyt uudestansa sisään pitämään meille seuraa. Hän oli iloinen, viehättävä ja ystävällinen, eikä mikään hänen puvussansa eikä puheessansa muistuttanut enään kauratynnyreistä. Ilta kului hupaisesti tässä ystävällisessä perheessä, ja jo oli myöhä, kun vihdoinkin otin heiltä jäähyväiset.

Kun taaskin istuin rekeeni synkkänä talviyönä, tunsin olevani yksinäni "kuin ruovon päristäjä korvessa."