Kitabı oku: «Nimensä pilannut kaupunki», sayfa 2

Ja nyt Richards ja Cox riensivät autioita katuja pitkin, vastakkaisilta suunnilta. Läähättäen kohtasivat he toisensa kirjapainon portaiden juurella; katulyhdyn kumotuksessa he lukivat toinen toisensa kasvoista asian. Cox supatti:

– Eihän tästä tiedä kukaan muu kuin me?

Kuiskattu vastaus kuului:

– Ei yksikään sielu – kautta kunniani, ei yksikään sielu!

– Ellei ole myöhäistä —

Miehet olivat nousemaisillaan ylös portaita; silloin heidät saavutti juoksupoika, ja Cox kysyi:

– Sinäkö siinä, Johnny?

– Niin, sir.

– Sinun ei tarvitse lähettää aikaista postia – eikä mitään postia; odota kunnes annan määräyksen.

– Se on jo lähtenyt, sir.

– Lähtenytkö? – Kertauksesta sointui pohjaton pettymys.

– Niin, sir. Aikataulu Brixtoniin ja kaikkiin tuolla puolella oleviin postipaikkoihin muuttui tänään, sir – täytyi saada lehdet postivaunuun kahtakymmentä minuuttia aikaisemmin kuin tavallista. Kiirettä sain pitää; jos olisin ehtinyt kahta minuuttia myöhemmin —

Miehet käännähtivät kävelemään verkalleen pois, jäämättä jatkoa kuulemaan. Kumpainenkaan ei avannut suutansa kymmeneen minuuttiin; sitten sanoi kärtyisesti Cox:

– Mikä teidät sellaiseen hoppuun hullaannutti, sitäpä en käsitä.

Vastaus oli nöyrä kylläkin:

– Nyt sen huomaan, mutten jotenkuten tullut ajatelleeksi, katsokaas, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta ensi kerralla —

– Hitto ensi kerrasta! Sitä ei tule tuhanteen vuoteen.

Ystävykset erosivat sitten hyvää yötä toivottamatta ja laahautuivat kotiin kuolettavan vamman saaneiden miesten ryhdillä. Kotona heidän vaimonsa hypähtivät vastaan innokas – No? – huulillaan – näkivät sitten vastauksen silmillään ja vaipuivat suruissaan istumaan, odottamatta sanojen vahvistusta. Molemmissa kodeissa syntyi kiivaanlainen väittely – uusi ilmiö; väittelyjä oli ollut ennenkin, mutta ei tulistuneita, ei tylyjä. Tämänöiset kiistat olivat kuin näennäisiä toinen toisensa jäljittelyjä. Mrs. Richards sanoi:

– Jos vain olisit malttanut, Edward – jos vain olisit pysähtynyt ajattelemaan; mutta ei, sinun piti päätähavin juosta kirjapainoon ja levittää tieto koko maailmalle.

– Kirjelmässä sanottiin: painattakaa se.

– Siitä viisi; sanottiin siinä myöskin, että voitiin käyttää yksityistä tietä, jos tahdottiin. Kas siinä – onko se totta vai valettako on?

– Ka, on, totta se on; mutta kun ajattelin, millaista huomiota se herättää ja kuinka oiva kiitoslause oli Hadleyburgille, että muukalainen luotti siihen niin —

– Hoh, tietenkin, tuon kaiken käsitän; mutta jos olisit vain pysähtynyt ajattelemaan, niin olisit älynnyt, ettet sinä voinut löytää oikeata miestä, koska hän on haudassaan eikä ole jättänyt jälkeensä niin yhtäkään omaista tai sukulaista. Ja kunhan rahat vain olisivat joutuneet jollekulle, joka niitä mitä kipeimmin tarvitsi, ja kenenkään tulematta siitä vahinkoon, ja – ja —

Hän sortui itkuun. Hänen miehensä koetti ajatella jotakin lohdullista sanottavaa ja sai keksityksi:

– Mutta lopultakin, Mary, sen täytyy olla parhaaksi – sen täytyy olla; me tiedämme sen. Ja meidän täytyy muistaa, että se oli sallittua —

– Sallittua! Hyh, kaikkihan on sallittu, kun ihmisen täytyy puhdistautua typeryydestään. Ihan samalla tavalla oli sallittua, että rahasumman piti joutua meille tällä erityisellä tavalla, ja pitipä sinun sitten ottaa sekaantuaksesi Kaitselmuksen teihin – ja kuka sinulle antoi oikeuden siihen? Se oli syntiä, sitä se juuri oli – herjää pöyhkeyttä, eikä sen soveliaampaa säädylliselle ja nöyrälle —

– Mutta, Mary, tiedäthän kuinka meitä on kasvatettu koko ikämme, kuten kaikkiakin kaupunkilaisia, kunnes on tullut ehdottomasti toiseksi luonnoksemme olla hetkeäkään siekailematta, kun on kunniallinen teko tehtävänä —

– Voi, senhän tiedän, tiedän – se on ollut samaa ainaista totuttamista ja totuttamista ja totuttamista rehellisyyteen – rehellisyyteen jota on kehdosta saakka varjeltu pienimmältäkin mahdolliselta kiusaukselta, ja siten se on keinotekoista rehellisyyttä ja kiusauksen kohdatessa heikkoa kuin vesi, kuten olemme tänä iltana nähneet. Jumala tietää, ettei minulla ole koskaan ollut epäilyksen häivääkään juuttuneesta ja horjumattomasta rehellisyydestäni ennenkuin nyt – ja nyt heti ensimäisen suuren ja todellisen kiusauksen kourissa minä, Edward, johdun siihen uskoon, että tämän kaupungin rehellisyys on yhtä lahoa kuin minunkin, yhtä lahoa kuin sinun. Tämä on halpamainen kaupunki, kovakiskoinen, kitsas kaupunki, ilman ainoatakaan muuta hyvettä kuin tämä rehellisyys, josta se on niin kuulu ja turhamainen; ja totta tosiaan uskonkin, että jos konsanaan sellainen päivä koittaa, jona sen rehellisyys joutuu suureen kiusaukseen, luhistuu sen loistava maine kuin korttilinna. Kas niinpä olen minä tehnyt tunnustukseni, ja minun on parempi olla; olen tekopyhä ja olen sitä ollut ikäni kaiken, tietämättäni. Älköön minua enää kukaan rehelliseksi sanoko – en siedä sitä.

– Minä – Niin, Mary, minusta tuntuu jotakuinkin samalta kuin sinustakin, tuntuu tosiaankin. Kummallista se myös on, kovin kummallista. En olisi sitä voinut milloinkaan uskoa – en.

Syntyi pitkällinen äänettömyys; molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa.

Viimein vaimo vilkaisi ylös ja virkahti:

– Tiedän mitä ajattelet, Edward.

Richardsin kasvoilla kuvastui ilmitulleen ihmisen hämi.

– En häpeä sitä tunnustaa, Mary, mutta —

– Eihän sillä ole väliä, Edward – minä ajattelin samaa kysymystä itsekin.

– Sitä toivon. Mainitsehan se.

– Sinä ajattelit: kunhan vain voisi arvata, mikä se huomautus oli, jonka Goodson virkkoi muukalaiselle.

– Se on kerrassaan totta. Tunnen itseni syylliseksi, ja minua hävettää. Entä sinua?

– Minä olen siitä tunteesta jo suoriutunut. Teemmekin vuoteemme tähän lattialle, meidän on vartioitava kunnes pankin holvi aamulla avataan ja saapi säkin säilyynsä… Voi onnetonta, voi onnetonta – että sellaisen erehdyksen teimme!

Makuusija tehtiin, ja Mary sanoi:

– Taikalause – mikähän se saattoikaan olla? Ihmetyttää minua, mitä hän lienee huomauttanut. Mutta tule, nyt käymme makuulle.

– Ja nukumme?

– Ei – ajattelemme.

– Niin – ajattelemme.

Tällöin olivat Coxitkin suoriutuneet kinastaan ja sopineet, ollen menossa makuulle – pohtiakseen, pohtiakseen ja heittelehtiäkseen ja tuskaillakseen ja pulaillakseen, miten olikaan saattanut kuulua Goodsonin huomautus häviöön joutuneelle tuhlarille, se kultainen huomautus, huomautus josta oli saatavana neljäkymmentätuhatta dollaria käteistä.

Kaupungin lennätinkonttori oli sinä yönä tavallista myöhempään avoinna, ja syystä seuraavasta: Coxin kirjapainon johtaja oli Uutistoimiston paikallisedustaja. Voisipa sanoa kunniaedustaja, sillä neljääkään kertaa vuodessa ei hän pystynyt toimittamaan kolmeakymmentä kelpoitettavaa sanaa. Mutta tällä kertaa oli toista. Sähkötettyään mistä oli kysymys hän sai heti vastaukseksi:

"Lähettäkää koko juttu – kaikki yksitysseikat – kaksitoistasataa sanaa."

Jättiläismäinen tilaus! Kirjapainonjohtaja teki työtä käskettyä, ja hän oli valtion ylpein mies. Huomeneltain oli aamiaisen aikaan Hadleyburg Lahjomattoman nimi jokaisen huulilla Pohjois-Amerikassa – Montrealista Meksikon lahteen, Alaskan jäätiköiltä Floridan oranssilehtoihin saakka. Monen monituiset miljoonat ihmiset väittelivät muukalaisesta ja hänen rahasäkistään, kummaillen löydettäisiinkö oikea mies ja toivotellen lisätietoja asiasta tulevaksi pian – hetimiten.

II

Hadleyburgin kaupunki heräsi maailmankuuluna – ihmeissään – onnellisena – turhamaisena. Arvaamattoman turhamaisena. Sen yhdeksäntoista pääporvaria ja heidän vaimonsa kiertelivät pudistelemassa toinen toisensa kättä, säteillen ja myhäillen ja onnitellen. He sanoivat, että tämä seikka lisää sanakirjaan uuden sanan – Hadleyburg, kts. lahjomaton– joka ainiaan säilyy missä vain kieltä tunnetaan! Ja vähäpätöisemmät ja halvemmat asukkaat hälisivät jokseenkin samaan tapaan. Jokainen juoksi pankkiin katsomaan kultasäkkiä. Ennen puoltapäivää alkoi karvaita ja kateellisia ihmisjoukkoja kerääntyä Brixtonista ja kaikista naapurikaupungeista. Ehtoopuolella ja seuraavana päivänä alkoi sanomalehtikertojia saapua kaikkialta todentamaan säkkijuttua. He kirjoittivat koko asian uuteen kertaan, kyhäsivät sattuvia kynäpiirroksia vapaalla kädellä säkistä, Richardsin talosta, pankista, presbyteerisestä kirkosta, baptistikirkosta, torista, kaupungintalosta, jossa koetus ja rahojen luovutus oli tapahtuva, ja vaivaisia muotokuvia Richardsin pariskunnasta, pankkiiri Pinkertonista, Coxista, kirjapainonjohtajasta, pastori Burgessista ja postimestarista – vieläpä Jack Hallidaystäkin, joka oli maleksiva, byvänsävyinen, omapäinen, suorasukainen kalastaja, metsästäjä, poikien ja kulkukoirien ystävä ja kaupungin tunnetuimpia omituisuuksia. Lyhytkasvuinen, itara, luihu, öljytty Pinkerton näytteli säkkiä kaikille tulijoille, hykerteli sileitä kämmeniään miellyttävästi, selitteli voimallisesti kaupungin vankkaa, vanhaa rehellisyyden perua, joka nyt oli saanut näin ihmeellisen luottamuslauseen, ja toivoi ja uskoi, että esimerkki nyt leviää laajalti yli Amerikan mantereen ja tekee käänteen siveellisessä uudestasyntymisessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Viikon kuluttua olivat asiat jälleen tasaantuneet hiljaiselle tolalleen. Ylpeyden ja riemastuksen hurja päihtymys oli selinnyt vienoksi, säveäksi, sanattomaksi iloksi – jonkinlaiseksi syvälliseksi, nimettömäksi, selittämättömäksi tyytyväisyydeksi. Kaikkien kasvot kuvastivat rauhallista, pyhää onnekkuutta.

Sitten tuli muutos. Se tapahtui vähitellen, se kehittyi niin verkalleen, että alkua tuskin huomasikaan. Kenties ei sitä ollenkaan huomattu, mutta Jack Halliday vain aina huomasi kaikki ja teki siitä myös pilaa, olipa asia mikä tahansa. Hän rupesi laskettelemaan kiusottelevia huomautuksia, että ihmiset eivät näyttäneet ihan niin onnellisilta kuin pari päivää takaperin. Sitten hän väitti uuden hahmon syventyvän suoranaiseksi kaihoksi. Tämäkin muka alkoi myrtyä tympeydeksi, ja lopuksi hän sanoi kaikkien käyneen niin juroiksi, miettiväisiksi ja hajamielisiksi, että hän olisi voinut rosvota kaupungin kitsaimmaltakin mieheltä housuntaskun pohjalta pennin, toisen havahtumatta haudonnastaan.

Näihin aikoihin kirposi makuulle mentäessä – tavallisesti huoahduksen säestämänä – tämäntapainen lauselma kunkin yhdeksäntoista johtavan huonekunnan pään kieleltä:

– Äh, mikä on voinutkaan olla Goodsonin huomautus?

Ja paikalla – värähtäen – vastasi hänen vaimonsa:

– Voi älä! Mitä kamaluutta sinä mielessäsi pengot? Häädä se ajatuksistasi, Luojan tähden!

Mutta se kysymys pusertui noista miehistä taas seuraavana iltana – ja sai saman vastineen. Mutta hiljemmin lausutun.

Ja kolmantena iltana miehet yhä uudestaan äännähtivät kysymyksensä – tuskaantuneesti ja hajamielisesti. Tällä kertaa – ja neljäntenä iltana – vaimot vääntelehtivät heikosti ja yrittivät jotakin virkkaa. Mutteivät saaneet sanoiksi.

Ja sitä seuraavana iltana heillä heltisi kammitsastaan kieli vastaamaan – halukkaasti:

– Voi, jospa vain osaisimme arvata!

Hallidayn pistelyt kävivät päivä päivältä yhä kipinöitsevämmän kiusallisiksi ja häpäiseviksi. Hän kuljeskeli ahkeraan pitkin katuja, naureskellen kaupunkia, sekä yksilöitä että koko asujamistoa. Mutta hänen naurunsa oli yhteiskunnan ainoa: se kaikui oneaan ja onttoon tyhjyyteen. Hymyäkään ei missään häilähtänyt. Halliday kanniskeli sikaarilaatikkoa kolmijalalla muka valokuvauskoneena, pysähdytti kaikkia ohikulkijoita, tähtäsi laitteensa asentoon ja sanoi: – Valmis! – olkaa nyt herttaisen näköinen, – mutta tämäkään mainio pila ei kyennyt yllättämään apeita kasvoja hetkellisellä kirkastuksella.

Siten kului kolme viikkoa – yksi oli jäljellä. Oli lauvantai-illallisen jälkipuhde. Entisten lauvantai-iltojen häärinän ja touhun ja ostoksilla juoksentelun ja huvikävelyjen asemesta olivat kadut autioina ja tyhjillään. Richards ja hänen ijäkäs vaimonsa istuivat kahden kesken pikku vierashuoneessaan – surkeina ja miettiväisinä. Tämä oli nyt käynyt heidän joka-iltaiseksi tavakseen: sen edellä vallinnut elinaikainen tapa lueskella toisen kutoessa sukkaa ja tyytyväisesti pakinoida, taikka vastaanottaa tai tehdä naapurillisia vieraskäyntejä, oli kuoleutunut ja mennyt ja unohtunut, ammoin – kaksi tai kolme viikkoa takaperin. Kukaan ei nyt pakissut, kukaan ei lueskellut, ei vieraisilla käynyt – koko kaupunki istui kotosalla, huokaillen, tuskitellen, ääneti. Yritellen arvailla tuota huomautusta.

Kirjeenkantaja toi kirjeen. Richards vilkaisi välinpitämättömästi osotteeseen ja postileimaan – outoja olivat sekä käsiala että lähetyspaikka – , heitti kirjeen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan aatoksiansa siitä mihin oli ne keskeyttänyt, toivottoman tylsästi hautoen, mitä kaikkea olisi saattanut mahdolliseksi harkita. Paria, kolmea tuntia myöhemmin hänen vaimonsa nousi väsyneesti ja oli lähdössä levolle hyvää yötä toivottamatta – se oli nyt tavaksi tullutta – , mutta hän pysähtyi toviksi katsomaan kirjettä harrastuksettomasti, avasi sen sitten ja alkoi silmätä sisältöä. Richards istuessaan leuka polvien välissä ja tuolinselkä seinää vasten keikautettuna kuuli jotakin jysähtävän kumoon, Se oli hänen vainionsa. Hän juoksi apuun, mutta toinen huudahti:

– Älä minusta – minä olen niin onnellinen. Lue kirje – lue!

Richards luki, Hän ahmi sen sisällön, hänen huimasi päätänsä. Kirje oli päivätty etäisessä valtiossa ja kuului:

"Olen teille tuntematon, mutta sillä ei ole väliä; minulla on sanottavaa. Olen vastikään saapunut kotiin Meksikosta ja kuullut tuon tapauksen. Luonnollisesti ette te tiedä, kuka tuon huomautuksen lausui, mutta minä tiedän, ja minä olen ainoa, joka tiedän. Se mies oli Goodson. Minä tunsin hänet hyvin, useita vuosia takaperin. Kuljin kaupunkinne kautta tuona samaisena yönä ja olin hänen vieraanansa puoliyön junan tuloon asti. Kuulin hänen lausuvan tuon huomautuksen muukalaiselle pimeässä – Hale-kujassa. Hän ja minä puhelimme siitä lopun matkaa ja vielä hänen asunnossaan tupakoidessamme. Hän mainitsi monia kaupunkilaisianne keskustelussamme – useimpia kovin yrmeään tapaan, mutta paria kolmea suosiollisestlkin: jälkimäisten joukossa teitä itseänne. Sanon 'suosiollisesti' – en mitään sen voimakkaampaa. Muistan hänen sanoneen, ettei hän suorastaan pitänyt kenestäkään koko kaupungissa – ei ainoastakaan, mutta että te – luullakseni hän sanoi te – olen siitä melkein varma – olitte kerran tehnyt hänelle suuren palveluksen, mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa, ja hän toivotteli, että olisipa hänellä varoja, niin hän kuollessaan jättäisi ne teille ja kirouksen kullekin muulle kaupungin porvarille. No niin, jos te hänelle tuon palveluksen teitte, niin te olette hänen laillinen perillisensä ja oikeutettu saamaan kultasäkin. Tiedän voivani luottaa teidän kunniantuntoonne ja rehellisyyteenne, sillä Hadleyburgin kansalaisessa ovat hyveet ehdotonta perintöä, joten aijonkin teille ilmaista tässä sen huomautuksen. Saanhan luottaa siihen, että jos te ette ole oikea mies, etsitte ja löydätte te oikean ja toimitatte Goodson-paran kiitollisuudenvelan sanotusta palveluksesta maksetuksi. Tämä on se huomautus: 'sinä et suinkaan ole huono mies: mene ja tee parannus.'

Howard L. Stephenson."

– Oi, Edward, rahat ovat meidän, ja minä olen niin kiitollinen, oih, sydämestäni kiitollinen, – suutele minua, rakkaani, siitähän on ikuisuus kun me suutelimme – ja me kaipasimme sitä niin kipeästi – rahasummaa – ja nyt sinä olet vapaa Pinkertonista ja hänen pankistaan, etkä enää ole kenenkään orja; minusta ihan tuntuu kuin voisin ilosta lentää.

Onnellinen oli se puolituntinen, minkä pariskunta siinä leposohvalla toinen toistansa hyväili; vanhat päivät olivat palautuneet – päivät, jotka olivat alkaneet ensi lemmen kuhertelulla ja keskeytyneet vasta muukalaisen tuodessa nuo kuolettavat rahat. Viimein vaimo sanoi:

– Voi, Edward, olipa onni, että teit hänelle sen sen suuren palveluksen, Goodson-paralle! Minä en hänestä koskaan pitänyt, mutta nyt häntä rakastan. Ja hienosti ja kauniisti menettelit, kun et siitä kertaakaan maininnut tai kerskannut. – Sitten hieman nuhtelevasti: – Mutta sinun olisi pitänyt kertoa minulle, Edward, vaimollesihan olisi sinun pitänyt kertoa.

– No, minä – tuota – no, Mary, katsos —

– Lopeta jo änkkäilysi ja kerro minulle asia, Edward. Olen sinua aina rakastanut, ja nyt olen sinusta ylpeä. Jokainen uskoo, että tässä kaupungissa oli yksi ainoa hyväsydäminen, jalomielinen ihminen, ja nyt käypikin selville, että sinä – Edward, miksi et kerro?

– No – tuota – tuota – Kas, Mary, minä en voi!

– Et voi? Miksi et voi?

– Näetkös, hän – no, – hän – hän pani minut lupaamaan, etten kerro kellekään.

Vaimo silmäili häntä tarkoin ja sanoi hyvin verkkaan:

– Pani – sinut – lupaamaan? Edward, mitä varten minulle tuon sanot?

– Mary, luuletko, että minä valehtelisin? Vaimo oli tuokion kiusaannuksissaan ja vaiti, laski sitten kätensä hänen käteensä ja sanoi:

– En… en. Olemme harhaantuneet kyllin kauvas tolaltamme – Jumala meitä siitä varjelkoon! Koko ijässäsi et ole kertaakaan valehdellut. Mutta nyt – nyt kun pohjaperustus tuntuu altamme pettävän, me – me – Hän menetti toviksi äänensä, mutta pitkitti sitten katkonaisesti: – Älä johdata meitä kiusaukseen… Luulen sinun antaneen tuollaisen lupauksen, Edward. Jääköön asia silleen. Pysytelkäämme siltä ladulta poissa. Nyt – se kaikki on mennyttä; olkaamme jälleen onnellisia; ei ole nyt pilville tilaa.

Edwardille oli mukautuminen jonkun verran vaivaloista, sillä hänen mielensä pyrki haihattelemaan – yritellen muistella, minkä palveluksen hän oli Goodsonille osottanut.

Pariskunta makasi valveilla parhaan osan yötä, Mary onnellisena ja touhuisaasn, Edward touhuissaan, muttei niin onnellisena. Mary suunnitteli, mitä tehdä rahoilla. Ensimältä kalvoi hänen omaatuntoansa Marylle kertomansa vale – jos vale se oli. Hänen hartaasti mietiskeltyään – mitä jos olikin vale? Entä sitten? Oliko se isokin asia? Emmekö me aina toimi valheellisesti? Miksei siis puhua valheita saisi? Kas Maryä – kas mitä Mary oli tehnyt. Hänen kiirehtiessään rehelliselle asialleen, mitä tekikään Mary? Voivotteli, ettei oltu papereita hävitetty ja rahoja anastettu. Onko varkaus parempaa kuin valehteleminen?

Se pistos kadotti otansa – vale häipyi taamma ja jätti viihdytystä sijalleen. Toinen pistos tuli etualalle: oliko hän tehnyt tuon palveluksen? No, olihan tässä Goodsonin oma todistus, Stephensonin kirjeessä mainittuna; sen parempaa todistusta ei voinut olla – vääjäämättömästi se ilmaisi hänen sen tehneen. Tietysti. Sillä oli siis siitä seikasta päästy… Ei, eipä ihan. Hän muisti kavahtaen, että tuo tuntematon mr. Stephenson oli juuri hiukkasen epävarma siitä, oliko palveluksen osottanut Richards vai joku muu – ja, voi hyväinen, hän oli vedonnut Richardsin kunniantuntoon! Hänen täytyi itsensä määrätä, minne rahojen piti joutua – eikä mr. Stephenson epäillyt, että jos hän oli väärä mies, hän ottaisi tunnollisesti etsiäkseen oikean. Voi, kamalaa oli toimittaa mies sellaiseen asemaan – oi, miksei Stephenson ollut voinut jättää tuota epäilystänsä lausumatta? Miksi hänen piti se siihen tunkea?

Lisää mietiskelyä. Mistä johtui, että Richardsin nimi jäi Stephensonin mieleen oikeata miestä ilmaisevana, eikä jonkun muun miehen? Tuo näytti hyvältä. Niin, tuo näytti varsin hyvältä. Toden totta näyttikin se yhä paremmalta ja paremmalta, kaiken aikaa – kunnes siitä vähitellen sukeutui vakuuttava todistus. Ja silloin Richards sen pulan hääti oitis mielestään, sillä hänelle sanoi salainen vaisto, että kertaalleen toteen näytetty asia on paras heittää silleen.