Kitabı oku: «Tom Sawyer», sayfa 16

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Huck sanoi:

"Me voisimme kavuta alas, jos meillä olisi nuora. Ikkuna ei ole korkealla maasta."

"Turhaa puhetta. Miksi sinä tahdot kavuta alas?"

"Siksi, ett'en ole tottunut tuollaisiin ihmisiin, ja varsinkin noin suureen seuraan. Minä en voi kärsiä heitä. Minä en tule alas, Tom."

"Ole nyt tuhmuuksia puhumatta! Ei se tee mitään. Minä puolestani en ujostele rahtuakaan. Minä otan sinut suojaani."

Sid astui sisään.

"Tom," sanoi hän, "täti on odottanut sinua koko jälkeen puolen päivän. Mary otti esiin valmiiksi sinun juhlavaattesi, ja kaikki olivat liikkeessä sinun tähtesi. Sanos, tämä tali ja savi eikös se ole sinun vaatteillas?"

"Kuulkaas, Herra Siddy, olkaa hyvä ja hoitakaa omia asioitanne. Vaan minkätähden tämä juhlallisuus on?"

"Se nyt on lesken tavallisia kestiä. Tällä kertaa se on Wallisarille ja hänen pojillensa siitä hyvästä työstä, jonka tekivät hänelle tässä tuonoissa yönä. Pojat – minä voin kertoa teille jotakin, jos tahdotte tietää."

"No, mitä se olisi?"

"Niin, vanha Jones aikoo hämmästyttää ihmisiä täällä tänä iltana, minä kuulin hänen salaisuutena kertovan siitä tätille tänään, vaan minä luulen, ett'ei salaisuudesta ole enää juuri paljon jälellä. Kaikki tuntevat sen – itse leskikin, vaikk'ei ole siitä tietävinänsäkään. Se oli aivan välttämätön herra Jones'elle, että Huck oli täällä – hän ei voinut tuoda esiin tuota salaisuutta Huck'itta, ymmärrättekös?"

Sid hymyili hyvin itserakkaasti.

"Sid, sinäkö se olet, joka olet kielinyt?"

"Oh, ole huoleti siitä, kuka sen on tehnyt! Joku on sen tehnyt, siinä on kaikki."

"Sid, koko kaupungissa ei löydy kuin yksi ainoa henkilö, joka on niin kelvoton, ja se olet juuri sinä. Jos sinä olisit ollut Huck'in siassa, niin olisit sinä hiipinyt pois paikalta, etkä olisi sanonut ristitylle sielulle roistoista mitään. Sinä et voi muuta tehdä kuin ilkeyttä, ja sinä et kärsi muita kiitettävän hyvistä töistä. Tuossa on sinulle – eikä kiittämistä, niinkuin leski sanoo."

Tom antoi Sid'ille useampia korvapuustia, ja auttoi häntä ulos ovesta hyvällä potkulla peräpakaroille.

"Mene nyt alas kaipaamaan tätille, jos tohdit, niin huommenna saat maksun."

Joitakuita minuuttia myöhemmin istuivat lesken vieraat illallispöydän ympärillä, ja tusina lapsia oli istutettu pienempien pöytäin ympärille samassa huoneessa, maan ja ajan tavan mukaan. Kun aika tuli, piti herra Jones pienen puheen, jossa hän kiitti leskeä siitä kunniasta, jonka hän oli osoittanut hänelle ja hänen pojillensa, "vaan," sanoi hän, "täällä on neljäskin henkilö, jonka kainous – "

Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Hän ampui salaisuutensa Huck'in osallisuudesta, tuossa yöllisessä seikassa, niin dramallisella ja juhlallisella tavalla kuin mahdollista, vaan se huomio, jonka se nosti, oli teeskennelty, eikä ollenkaan niin meluava, kuin se muussa tapauksessa olisi voinut olla. Kumminkin näytti leski jokseenkin suurta kummastusta, ja osoitti Huck'ia kohtaan niin paljon ystävyyttä ja kiitollisuutta, että Huck milt'ei unhottanut vaivaansa uusissa vaateisansa, syystä kun nyt joutui kaikkein katseltavaksi ja ylistettäväksi, jota oli aivan mahdotoin kärsiä.

Leski sanoi tahtovansa antaa kodin Huck'ille kattonsa alla ja kasvattaa hänet, ja sitten antaa hänelle rahasumman, jolla voisi alottaa pienen kaupan. Tom'in aika oli tullut. Hän sanoi:

"Huck ei tarvitse rahoja. Huck on rikas!"

Seurue voi niin ja näin pidättää itseänsä naurusta. Vaan äänettömyys oli vähän harmillinen. Tom katkasi sen:

"Huck'illa on rahaa. Te ette ehkä usko sitä, vaan hänellä on jokseenkin paljon. Te ette tarvitse nauraa; luullakseni voin näyttää teille ne. Odottakaahan silmänräpäys."

Tom juoksi ulos. Vieraat katselivat hämmästyksissänsä toisiansa ja heittivät kysyväisiä silmäyksiä Huck'iin, jonka kieli näytti olevan kiini lukittu.

"Sid, mikä Tom'illa taaskin on?" kysyi täti Polly. "Hän – no, minä en koskaan pääse selville hänen kanssansa. Minä en ole koskaan – "

Tom astui sisään, kantaen raskaita säkkiänsä, ja täti Polly ei lopettanut lausettansa. Tom kantoi keltaisen rahan paljouden pöydälle ja sanoi:

"Tuossa – mitä sanoin minä teille? Puolet ovat Huck'in, toinen puoli on minun!"

Jokainen äimistyi niin, ett'ei kyennyt edes huokumaan. Kaikki katsoa tuiottivat, eikä kukaan virkkanut mitään hetken ajalla. Sitten alkoivat he yhdestä suusta pyytää selitystä. Tom sanoi voivansa antaa sen, ja niin tekikin hän. Kertomus oli lavea, vaan kaikin puolin hauska. Kun se oli lopussa, sanoi herra Jones:

"Minä luulin valmistaneeni pienen äkki-ilon täksi illaksi, vaan nyt se ei ole suuresta arvosta. Tuo panee sen kokonaan varjoonsa, sen myönnän." Rahat luettiin. Niitä oli enemmän kuin kaksitoista tuhatta dollaria. Näin suurta summaa ei ollut kukaan läsnäolioista nähnyt samalla kertaa, vaikka useampia henkilöitä oli läsnä, joilla oli kiintonaisissa omaisuuksissa paljon enemmän.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Lukija saa olla aivan vakuutettu siitä, että Tom'in ja Huck'in onnellinen löytö nosti suuren huomion köyhässä ja pienessä Pietarin kauppalassa. Noin suuri summa helisevää rahaa näytti aivan mahdottomalta. Siitä puhuttiin, sitä katsottiin kieroilla silmillä, ja ihailtiin, kunnes monen porvarin päätä alkoi viepottaa tuo terveyttä vahingoittava kiihoitus. Jokaikinen "Kummitushuone" Pietarissa ja sen lähisyydessä olevissa kylissä tutkittiin nyt, lauta laudalta, ja aarteen etsiät niiden perustukset kaivoivat – ei ainoastaan pojat, vaan aika miehetkin – joista jotkut olivat hyvin prosallisia ja jokapäiväisiä. Missä vaan Tom ja Huck näyttäysivät, niin imarreltiin, ja ihailtiin heitä. Pojat eivät voineet muistaa sitä, että heidän muistutuksillansa olisi ennen ollut jotakin arvoa, vaan nyt muistettiin ja kerrottiin heidän sanansa, ja kaikki mitä he tekivät näytti yhdestä ja toisesta syystä olevan merkillistä – he olivat selvään kadottaneet voimansa jokapäivällisissä asioissa sekä töissä että puheissa; paitsi tätä muisteltiin heidän entistä elämäänsä ja havaittiin sen todistavan kummallista omaperäisyyttä. Kauppalan sanomalehti julkaisi palstoissansa poikain elämäkerran.

Douglaan leski otti tallettaaksensa Huck'in rahat kuuden prosentin korolla, ja täti Pollyn pyynnöstä teki tuomari Thatcher samoin Tom'in rahain kanssa. Kummallakin pojalla oli nyt sisääntulot, jotka sanalla sanoen olivat liialliset – dollari joka arkipäivältä, ja puoli dollaria Sunnuntaipäiviltä, läpi vuoden. Juuri niin paljon kuin pappi sai – ei, niin paljon kuin hänelle oli luvattu – sillä tavallisesti ei hän voinut saada niitä sisään. Yhdellä ja yhdellä neljänneksellä dollaria maksoi hyvin tuommoisen pojan ruo'an, huoneen ja koulunkäynnin näinä yksinkertaisina aikoina – ja vieläpä vaatteet ja pesunkin, jos tiukka tuli.

Tuomari Thatcher oli saanut suuret aatteet Tom'ista. Hän sanoi, ett'ei tavallinen poika kuunaan olisi pelastanut hänen tyttöänsä luolasta. Kun Becky, suurimmassa salaisuudessa, kertoi isällensä, kuinka Tom oli ottanut koulussa selkäänsä hänen tähtensä, oli tuomari nähtävästi liikutettu; ja kun tyttö koetti puolustaa tuota suurta valhetta, jonka Tom oli esiintuonut, saadaksensa johdatetuksi rangaistuksen hänen niskoiltansa omille niskoillensa, sanoi tuomari innostuneella äänellä, sen olevan ylevän ja jalon valheen – valheen, joka voipi nostaa ylös päänsä ja kulkea historiassa, yhtä hyvin kuin Georg Washington'in totuus kirveestä. [Tarkoittaa erästä kertomusta Washington'in nuoruudesta. Suomentajan muist.]. Becky'sta näytti isänsä tätä sanoessa paljoa pulskemmalta ja uhkeammalta kuin milloinkaan ennen. Hän meni heti kertomaan tästä Tom'ille.

Tuomari Thatcher toivoi kerran Tom'ista saavansa suuren lakimiehen tai sotilaan. Hän sanoi tahtovansa hankkia Tom'in Kansallis-Sotakouluun, ja sitten maan parhaimpaan lakikouluun, niin että hän olisi valmis ja kelvollinen kumpaan virkaan hyvänsä.

Huck Finn'in rikkaus ja se, että hän oli Douglaan lesken suojeluksen alla, saattoi – ei, viskasi hänet seuroihin, joissa hänen vaivansa olivat aivan kärsimättömät. Lesken palveliat pitivät hänet puhtaana ja siistinä, kammattuna ja harjattuna, ja peittivät joka ehtoo hänet niin puhtaitten lakanain väliin, joissa ei niin likapilkkua löytynyt, jota olisi ystävänänsä voinut painaa sydämeensä. Hänen täytyi syödä veitsellä ja kahvelilla, käyttää salvettia, kuppia ja talrikkia; hänen täytyi lukea läksynsä, käydä kirkossa, puhua niin siististi ja sievästi, että oma kielensä tuntui aivan törkeältä; kääntäyisipä hän missä tahansa, niin tunsi hän itsensä joka haaralta vangituksi sivistyksen siteillä.

Hän kantoi urhoollisesti vaivojansa kolme viikkoa, vaan sitten oli hän eräänä päivänä kadonnut. Kahdeksanviidettä tuntia etsitti leski, joka oli aivan murheissaan, häntä. Yleisö oli suruissansa; häntä etsittiin kukkuloilta ja laaksoista ja hänen ruumistansa harattiin joestakin. Varhain kolmantena aamuna tämän jälkeen meni Tom Sawyer älykkäästi kyllä kaivelemaan tyhjiä aarnia, jotka olivat teurastus huoneen takana, ja yhdestä niistä löysi hän karkurin. Huck oli juuri syönyt eineeksensä joitakuita varastettuja leivoksia ja pötkötti nyt tyytyväisenä tupakoiden. Hän oli pesemätön, kampaamaton ja puettu vanhoihin riekaleihinsa, jotka tekivät hänet ihailtavaksi vapautensa ja onnensa päivinä. Tom ajoi ulos hänet ja kertoi hänelle, minkälaisen levottomuuden hän oli matkaan saattanut ja kehoitti häntä menemään kotia. Huck'in muodolta katosi tuo tyyni levollisuus ja hän muuttui hyvin surulliseksi. Hän sanoi:

"Älä puhu siitä, Tom! Minä olen koettanut, vaan ei se mene; ei se mene, Tom. Ei se sovi minulle; minä en ole tottunut siihen. Leski on kyllä ystävällinen ja hyvä minulle; vaan minä en voi kärsiä tuota puuhaa. Hän pakoitti minua nousemaan ylös joka aamu samalla ajalla, hän pakoitti minua peseytymään ja kampaamaan itseäni, kunnes olin kulua tyhjäksi, ja hän ei antanut minun maata halkoliiterissä. Sitten täytyi minun käydä noissa konnan-vaatteissa, jotka puristavat minut kuoliaaksi; en tiedä mitenhän lienee, vaan minusta tuntuu, niinkuin en voisi hengittää niissä, ja ne ovat niin kauhean hienot ja pulskat, ett'en uskalla istua, maata tai piehtaroida missään. En ole saanut ratsastaa kellarin-ovella – oh, varmaankaan vuosikauteen; minun piti käydä kirkossa, ja hikoilla ja hikoilla – minä en voi kärsiä noita kauniita saarnoja! Minä en saa pyytää siellä yhtään kärpäistä, en purra mälliäni, ja täytyy käydä kengässä koko pyhäpäivä. Leski syö silloin kuin kello soi; menee maata kuin kello soi; nousee ylös kuin kello soi; kaikki on niin säntilleen, ett'ei tavallinen syntinen ihminen sitä voi kestää."

"Vaan niinhän kaikki tekee, Huck."

"Siitä en ole millänikään, Tom. Minä en ole kaikki, ja minä en kestä sitä. Se on aivan kauheata olla noin sidottuna. Ja elatuksensa ansaitsee aivon helposti – minä en ota korkoa ruokatavaroista, jotka saa tuolla tavalla. Niin täytyi minun pyytää lupa, jos tahdoin mennä ongelle, lupa uimaan – lempo vieköön, niin täytyi pyytää lupa kaikkiin. Minä opin puhumaan niin hienosti, että olin aivan onnetoin; minun täytyi mennä joka päivä vinnikammariin noitumaan ja melskamaan saadakseni makua suuhuni, muutoin olisin kuollut, Tom. Leski ei antanut minun tupakoida, ei jurnuttaa, ei haukotella, ei venytellä, eikä ruopia itseäni muitten nähden."

Sitten, erityisellä vihan ja ylenkatseen osotteella:

"Ja, sitten saakeli soikoon, piti hän rukouksia koko ajan. En kuunaan ennen ole nähnyt mokomata akkaa! Sitten täytyi minun tehdä työtä, Tom. Ja paitsi sitä, niin pian kuin koulu aukiaa, pitäisi minun siellä ruveta käymään; vaan sitä en tee, Tom. Tiedätkös mitä? Kun asiat oikein tutkii, niin ei se näy olevan ollenkaan niin hauskaa olla rikassa, kun ihmiset sanovat. Siinä on suru, surun päälle, ja vaivaa yksi toisensa perään, niin että toivoisi olevansa haudassa koko ajan. Nämä vaatteet sopivat minulle, ja tämä aarni sopii minulle, enkä koskaan tule enää jättämään näitä. Tom, minä en koskaan olisi paitsi noita rahoja joutunut tämmöiseen pulaan; ota sinä juuri sentähden minunkin osani ja anna minulle silloin tällöin kymmen-cent'inen – ei usein, sillä minä en pidä muusta kuin semmoisesta, joka on jokseenkin vaikea saada – ja mene sitten lesken luo pyytämään puolestani anteeksi."

"Oh, Huck, sinä tiedät, ett'en voi tehdä sitä. Se ei olisi oikein; ja paitsi sitä, jos jatkat jonkun aikaa tätä uutta elämääsi, niin tulet pitämään siitä."

"Pitämään siitä! Niin – niinkuin tulisin pitämään tulisesta uunista, sittenkuin olisin istunut tarpeeksi kauan sen päällä. Ei, Tom, minä en tahdo olla rikassa, ja minä en tahdo asua noissa hiiden tukahuttavissa huoneissa. Minä rakastan metsää, jokea ja aarniani, ja niissä tulen pysyttelemäänkin. Saakeli! juuri, kun meillä oli pyssyt ja luola ja kaikki valmisna ryöväämään ruvetaksemme, niin piti näitten hiiden tuhmuuksien tulla turmelemaan kaikki tyyni!"

Tom keksi tilaisuuden:

"Vaan, Huck, ei rikkaus estä minua rupeamasta ryöväriksi."

"Eikö! Hurraa siis – vaan onko se oikein, oiken totinen totuus, Tom?"

"Niin totinen totuus, kuin minä tässä. Vaan me emme voi ottaa sinua ryövärijoukkoon, jos et sinä ole siisti, ymmärrätkös?"

Huck'in ilo oli masennettu.

"Etkö sinä voi ottaa minua, Tom? Vaan enkös minä mielestäsi kelvannut meri-rosvoksi?"

"Kelpasit; vaan se on kokonaan toista. Ryöväri on paljoa korkeampi kuin meri-rosvo – tavallisesti. Melkein kaikissa maissa ovat ne hirveän korkeita aatelismiehiä – herttuoita ja senlaisia."

"Kuules, Tom, etkös ole aina ollut siivo minua kohtaan? Et sinä tahdo heittää minua seurastasi, Tom? Et sinä tahdo tehdä sitä, mitä Tom?"

"Huck, en minä tahtoisi tehdä sitä, ja minä en tee sitä, vaan mitä ihmiset sanoisivat? 'Hyi' sanoisivat he, 'Tom Sawyer'in joukko! Paljaita riekaleita jäseninä!' Ja he tarkoittasivat sinua, Huck. Siitä sinä et pitäisi, vai miten?"

Huck oli ääneti vähän aikaa, viimein sanoi hän:

"Hyvä, minä menen takaisin lesken luo kuukaudeksi ja koettelen vielä kerran, jos voin oppia tuohon uuteen elämään, kunhan sinä otat minut rosvojoukkoosi, Tom?"

"Käsi päälle, Huck! Tule nyt, vanha karri, minä pyydän leskeä, ett'ei hän pidä sinua kovin kiinteällä."

"Teetkö sen, Tom, teetkö sen todellakin? Se on 'pulskasti.' Kunhan hän vaan antaisi myöden noissa pahimmissa tapauksissa, niin minä tupakoisin salaisuudessa, kiroileisin salaisuudessa ja koettaisin kestää, vaikka halkeaisin! Milloin aletaan koota joukkoamme ja ruvetaan ryöväämään?"

"Paikalla. Kootaan pojat, ja pidetään receptioni ehkä jo tänä iltana."

"Pidetään mitä?"

"Receptioni."

"Mitä se on?"

"Se on vannoa, kaikissa olla avullinen toisillensa, eikä koskaan ilmoittaa joukon salaisuuksia, vaikka hakattaisiin pieniksi kappaleiksi ja, jos joku vahingoittaa jotakuta joukon jäsentä, niin on hän tapettava ja koko hänen sukunsa."

"Se on hauskaa – se on oikein hauskaa minusta, Tom!"

"On se, ole varma siitä. Ja vala on tehtävä puolen yön aikana, jylhimmällä ja kauhemmalla paikalla kuin löytyy – kummitushuone on paras, vaan ne ovat nyt kaikki hajoitetut."

"Vaan puolen yön aika on hyvä kaikissa tapauksissa, Tom."

"On kyllä. Ja vala on tehtävä ruumiin-arkun kannella ja nimet kirjoitettavat verellä."

"Tuo nyt on jotakin! Oh se on tuhannen kertaa pulskempaa, kun merirosvona olo. Minä olen lesken luona, kunnes kaadun, Tom; ja jos minusta tulee oikein aika ryöväri, ja kaikki ihmiset puhuvat minusta, niin luullakseni, saa hän olla ylpeä siitä, että on nostanut minut loasta."

Loppulause.

Näin loppuu tämä historia. Kun tämä on ainoastaan pojan historia, niin on sen loppuminen tähän, kertomusta ei voisi jatkaa paljon pidemmältä, ennenkuin siitä tulisi kertomus miehestä. Jos romaanin kirjoittaa täysikasvuisista ihmisistä, niin tietää hyvin mihin on lopetettava – se on, siihen, kun tulevat naimisiin; vaan kun lapsista kirjoittaa, niin on lopetettava siihen, jossa paraiten sopii.

Useammat niistä henkilöistä, jotka tulevat esiin tässä kirjassa, elävät vielä kunnioitettuina ja onnellisina. Ehkä joskus sopii ottaa nuorempani historia uudelleen katseltavaksi, saadaksemme tietää, minkälaisia miehiä ja naisia heistä on kasvanut, jonkatähden lienee parasta, ett'ei virkkaa nyt mitään tästä osasta heidän elämässänsä.