Kitabı oku: «Kertomuksia I», sayfa 2

Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa…

ARHIPPA VAARI JA LENJKA

Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrän siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj virran nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa, ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa vastaan tuskin erottikaan näitä kahta repaleisia ja kutistunutta olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vaan oli, toinen isompi, toinen pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen kanssa.

Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa, töyrän ja virran välitse, torkkuva Lenjka, pienikasvuinen, hieveröinen, makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika näytti kiverällä oksalla: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta kelopuusta, jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet mukanaan ja heittäneet rannan hiekalle.

Kyynäspäähänsä nojaten vaari katseli toiselle rannalle, johon päivä paistoi täydeltä terältä, ja jota niukasti reunaili moniahta harva pajupensas. Muutamassa kohti pisti näkyville lautan tumma laita. Siellä näytti niin alakuloiselta ja autiolta. Harmaa maantie eteni joen rannasta kauas aron sisimpiin; se oli niin säälimättömän suora ja kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen niin alakuloiseksi.

Hänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja pöhössä, rävähtelivät levottomasti ja sairaaloisesti, ja ryppyjen uurtamilla kasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme. Tuon tuostakin tuli yskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen suuta kädellään ja levottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli käheätä ja henkeä salpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan maasta ja pusersi hänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.

Ukon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vastaan ne yksin häiritsivät aron äänettömyyttä… Siinä se levittelihe kummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja vasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin erottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän kirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vastaan kuvastui kaukana kolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin taas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien… tahi äkkiä peittyi kaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.

Tämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä melkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta, joka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä kuin sekin, lähtenyt tuomaan virvoitusta helteen uuvuttamalle arolle. Mutta pian se katosi jälleen.

Arhippa vaarille, Ison-Venäjän miehelle, oli outoa tämä ilmiö, hän kun ei milloinkaan ollut asunut aroilla, hänet oli nälkä pakottanut lähtemään sinne. – Hän hieroskeli nyt silmiänsä ja mietiskeli murhemielin, että tämä helle ja aro ne vievät häneltä näön, niinkuin olivat vieneet viimeiset voimat jaloistakin: niillä ei enää jaksa astua kolmeakymmentä virstaa päivässä; tuskin niillä enää puoltakaan sen vertaa kykenee käymään.

Tänään oli hänen tukalampi olla ja mieltä käänsi enemmän kuin koskaan viime aikoina. Hän tunsi kuolevansa pian, ja vaikk'ei hän siitä niin paljoa välittänyt eikä sitä mietiskellyt, se kun oli hänen mielestään välttämätön vero, niin olisi hän sentään tahtonut kuolla kaukana täältä, kotipuolellaan, Orlovan läänissä. Ja sitä paitsi oli hän kovasti huolissaan pojanpojastansa… Minne joutuneekaan Lenjka?..

Tuota hän oli kysellyt itseltänsä monta kertaa päivässä, ja joka kerta hänestä silloin tuntui, kuin kouristaisi häntä ja viluttaisi, ja silloin rupesi aina niin pahasti panemaan ja oli niin tukala olla, että hänen teki mieli heti kohta kääntyä kotia, Venäjälle…

Mutta sitten johtui mieleen Krim, autiot arot, tylyt ja kovat tshabanit, heidän suuret äkäiset koiransa, roistomaiset ja ahneet tatarit… johtui myös mieleen muuan Tamanassa sattunut tapaus, joka oli ollut vähällä saattaa hänet ja Lenjkan tyrmään…

Ja sitten… ylen on matka pitkä Venäjälle… Ei sinne ennätä kumminkaan; matkan varrella jonnekin kuolla käpertyy. Täällä Kubanjilla ovat alttiit almuja antamaan. Kansa on kaikkialla varakasta, vaikka juroa ja pilkallista. He eivät rakasta kerjäläisiä, itse kun ovat rikkaita.

Lenjkalle kukaties keksisi jotain muuta. Mitäpäs sillä väliä: orpohan hän on täällä, niinkuin kotipuolellakin, Venäjällä.

Hän katsahti poikaan kyyneleistä kosteilla silmillään ja silitti varovasti hänen päätänsä karkealla kädellään.

Poika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain epälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka näyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokon-arpisissa kasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat helteestä ja aron ahavasta halkeamissa.

– Joko tulee? – kysäisi hän ja, suojellen kädellään silmiänsä, vilkaisi virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli auringon säteissä.

– Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun ei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, – vastasi Arhippa verkalleen, yhä edelleen silitellen pojan päätä.

Lenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti.

– Jos osais uida, niin lähtis uimaan, – virkkoi Lenjka, tähystellen joelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja ilmettä vailla.

– Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolella sellaisia ole. Miksikäs se tuolla lailla väreilee? Juoksee, niinkuin pelkäisi myöhästyvänsä.

Nureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.

– Mutta tiedätkös mitä? – sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. – Päästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen pään jalkaasi, mene sitten uimaan… – Kylläpäs keksit! Luuletko sinä, ett'ei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.

– Minä meinasin, että noin rannemmalla vain… Mutta kyllä se virta sittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti… Entäs keväällä sitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta… Niityillekin se tuhot tekee. Ja niittyjä, näethän, – ei ääriä näy!

Lenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän otti maasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi, vakavan ja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan, silmiään siristellen.

– Katso tuota! – puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti puistellen tomua sormistansa. – Niinkuin nyt esimerkiksi tämä savikokkare… hyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti… niin hieno tomu, että tuskin silmällä erottaa…

– Niin mitä sitten? – kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan, joka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan kuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. – Mitäs sinä sillä meinaat? – lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.

– Sitä vaan, sanoi Lenjka, päätään heilauttaen. – Sitä minä meinaan, että tuommoinen se justiin on!.. – Hän viittasi virtaan päin. – Ja mitä kaikkea siihen on rakennettukaan!.. On sitä jo yhdessäkin kaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä ihmisten paljoutta!

Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa ympärilleen.

Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle poikaa ja haasteli lempeästi:

– Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki tyyni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua Lenjka poika, voi!.. Annas, että olisit oppinut lukemaan!.. Mikä olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti… Peippostani pientä, tuiretuistani!.. Mitenkähän sinun vaan käynee?

Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.

– Maltahan nyt! – huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. – Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?

– Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta, mutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on. Ni-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä minustakin aika jättää… – Niin heilahti äijä omaan itseensä ja lisäsi: – minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?

Lenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo poika kyllästynyt tuohon alituiseen puhelemiseen kuolemasta. Siksipä hän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen suuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.

Mutta vaarille tämä oli arka kohta.

– Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä olen poissa? – kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien jälleen.

– Johan siitä on ollut puhetta… – vastasi Lenjka hajamielisesti ja nyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.

Senkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne useimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin lavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut häntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli itkenytkin, mutta sitten oli tullut reaktsioni: hän ei enää kuunnellut vaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari, tuon huomattuansa, tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka on typerä poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkia tämä puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan Lenjkaa siitä, että tämä muka toivoo vaan vaarin kuolevan niin pian kuin mahdollista.

– On muka ollut puhetta!.. – haasteli taas vaari. – Tyhmä olet vielä, poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet? Yhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja hieveröinen; eihän sinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö luulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat sinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole hauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta. Yksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois… Luuletko sinä, että mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen ajast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, kyllä minä sen asian tiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi arvaavat. Ja kun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan portit aukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto olisi rauhassa; sitä varten vaan, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja viskaa sulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen ihminen on peto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne häntä. Vihollisia ne ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen; iät kaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät koskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää… Rapaa on kylläiselle kerjäläinen.

Vaari joutui haltijoihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen huulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat punastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt entistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.

Silloin hän oli Lenjkalle niin vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika jotain.

– Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet hieveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut kerrassaan. Mutta sitä minä en salli… Minä rakastan sinua, näetkös, lapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä sinullakaan muita ole kuin minä… Mitenkäs minä sitten kuolisin kupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi… Kukas sinusta murheen pitää?.. Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika Sinulta niin hyljätyksi tullut?.. En minä jaksa elää, enkä minä kuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa… minun on velvollisuus pitää huolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut… käsivarsillani kantanut tutisevilla… Auta, laupias Jumala!

Vaari istahti ja purskahti itkemään, painaen päänsä vapiseviin polviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta, ja hartiat hytkähtelivät.

Virta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin olisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset. Heleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja hymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa kohinaa.

– No älähän itke, vaari! – virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä, käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron näköisenä: – onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan…

– Pieksävät sinut siellä raajarikoksi… – sanoi vaari itkusilmin.

– Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, huudahti poika, jonkinlaisella uhmalla, – entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.

Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:

– Tahikka menen luostariin…

– Jospa vainenkin luostariin! – huokasi vaari, vilkastuen, mutta uusi yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.

Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.

– Lautta hoi!.. Lautta ho-hoi! – tärisytti ilmaa joku mahtavan äänekäs kulkku.

Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten reppunsa ja sauvansa.

Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa. Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja, alkaen silmäin alta, jotka olivat selko seljällään ja ponnistuksesta vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret, paksuanturaiset rattaanpyörät, – kaikki osoitti itsetietoista kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.

– Hoi, ho-hoi!

Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.

– Päivää! – mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä kerjäläisiä.

– Venäjänkö maasta?

– Sieltä juuri, ystäväiseni, – vastasi Arhippa, kumartaen.

– Nälkäkö on siellä, vai?

Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.

– Torakatkin nälkään kuolevat!

– Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda!

Kylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.

– Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi mehusta on maa meillä imetty.

– Tyhjäksikö? – virkkoi kasakka, päätään heilauttaen. – Maa antaa aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Oletkos käynyt Mustan meren maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.

Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturi-kasakkaa seisoi siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan kanteen. Lautta tärähti rantaa vastaan. Miehet horjahtivat ja päästivät köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.

– Kuumako on? – irvisti matkamies, taluttaen hevostansa lautalle ja kädellään kajoten lakkinsa laitaan.

– Huh-huh! – äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.

Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.

Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten, katsellen kasakoita.

– No, lähtäänpäs nyt! – komensi rattaiden isäntä.

– Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? – kysäisi rattaita nuuskinut.

Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt, silmäänsä sirristäen, katseli varren sisään.

– En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!

– Vesi!.. Enhän minä vettä…

– Viinaako? En tuonut viinaa.

– Mitenkäs sinä ilman viinaa? – kysäisi toinen, miettiväisenä tuijottaen lautan kanteen.

– Lähtään pois nyt vaan!

Kasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja lähtisi liikkeelle.

– Äijä hoi! Miks' et tule auttamaan sinäkin? virkkoi saappaan vetäjä Arhipalle.

– Eihän minusta mihin, poikaseni! – vastasi vaari valittavalla, puoleksi laulavalla äänellä.

– Ei niitä huoli auttaa. Tulee ne toimeen yksinkin, – arveli Lenjka ja, ikäänkuin vakuuttaakseen vaarille sanojensa todenperäisyyttä, laskeusi raskaasti polvilleen lautan kannelle.

Vaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja, saamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten niillä lautan kanteen.

– Katsopas Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä.

Hätäkös täällä on talonpojan elää! – Niin kuiskaili Arhippa, kumartuen Lenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.

Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen liikkuen eteenpäin.

– Senkin karju! "Raatajat muka huonoja!" Ei ole mies ikinä sellaista työtä unissaankaan nähnyt! – kuiskasi vaari. – Miksikähän se Jumala antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? – Hän oli vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta vastasikin itse: – sillä tapaa Hän vaan koettelee ihmistä. Ken napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä oleman iloa eikä rauhaa elämässään.

Veteen katsellessaan tunsi Lenjka suloista huumausta. Kova virta oli väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja hän kaatui.

Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat hänelle, kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.

– Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille', niin pääset stanitsaan [kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!

Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari tuon tuostakin oli tukehtua yskästä.

Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkeassa kulkkuäänessä. Hän tuntui soluttelevan säveleitä niiinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä: missä solmu, siitä rihma poikki.

Laulu oli luonteelleen aivan samallainen kuin tuo ääretön arokin: siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.

Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari yski yhtä mittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen… Stanitsan pojat siellä taas rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta… Ei ole silloin hauska katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja haastelee niin liikuttavasi, nyyhkien aina väliin ja kertoen sellaista, missä ei ole perää eikä pontta… Kertoo, esimerkiksi, että Venäjällä kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä niitä kukaan kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan pyörälle päin. Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään nähneet. Sellaisia se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset olisivat auliimpia. Mutta mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolella maksetaan niistä 40 kopekkaa puudalta, mitäpä viisikin kymmentä, mutta täällä ei niitä kukaan osta. Täytyy näitä antipaloja, usein makuisiakin, viskata repusta arolle. Ja miksikä se vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten stanitsasta toiseen? Pysyisi edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta eipäs: tulee, kiertelee, kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois, niinkuin varas vainoojia pakoon… Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi tuon asian vaarinsa kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti vastannut:

– Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä, mitenkä paljon huolta minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on. Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua säästää raskaalta maantyöltä… Niin justiin! Pidä sinä vaan suus kiinni!

– Kerjuulleko sitä lähdettiin? – kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa yli koukistuneisin olentoihin takanansa.

– Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! – huokasi Arhippa vaari.

– Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän, missä minun kotini on; saatte tulla yöksi meille.

Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas, lyöden kylkensä rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.

– Voi sua, ukon rähjä! – murahti kasakka sääliväisesti. – No yks kaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä Musta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!

Hyvästi jääkää!

Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili kohti taivasta samallaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä, ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä halkeamissa.

Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.

– Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? – kysäisi vaari ja, vastausta odottamatta, lisäsi: – Paras olisi kulkea yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.

– Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa syödä… – vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.

– Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!.. Entäs kun sattuu sellainen, joka ostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole. Rahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.

Lempeästi myhähti vaari ja silitti pojanpoikansa päätä.

– Arvaas, miten paljon minä olen säästänyt! Arvaas nyt!

– No minkä verran? – kysäisi Lenjka huolettomasti.

– Yksitoista ja puoli ruplaa!.. Jaa-a!

Mutta Lenjkaan ei vaikuttanut tuo rahasumma eikä vaarin riemuitseva äänikään.

– Laps mikä laps! – kuiskasi vaari. Eri haaroilleko mennään, vai?

– Niin mennään.

– No mennään. Tule sitten kirkolle myöhemmin.

– Tulen.

Vaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan kymmenisen askelta, hän kuuli vapisevan äänen: "Rakkaat ristityt ja laupiaat lähimmäiset!" Tuo uikutus oli samallaista kuin jos kämmenellä olis pyyhkäissyt gusleja [guslit = eräs kielisoittimen laji] paksuimmasta kielestä ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja joudutti askeleitaan. Joka kerta kuin hän kuuli vaarin mankumisen, tuli hänen niin tuskallisen ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin, silloin hän oikein säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa itkemään ja alkaa parkua.

Kotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia uikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan. Ylt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen, minkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain siimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.

Lenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan hetken aikaa oksain lävitse taivasta, vaipui hän sikeään uneen. Tiheä aroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain silmiltä.

Hän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo viivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua, ärtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon molli-äänteesen ja elähtivät jälleen, uudella voimalla. Parku ja nyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti aroruohon lävitse maantielle.

Siellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa, kasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen paljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän itsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät olivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean tukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja hartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti kaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa.

Ylimalkaan hän näytti Lenjkan mielestä varsin koomilliselta, kyynelöivänäkin koomilliselta ja hilpeältä… Mahtaa olla aika veitikka!

– Mitäs sinä itket? – kysäisi Lenjka, nousten seisomaan, kun tyttö oli tullut hänen kohdalleen.

Tyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä, nyyhkyttihän vaan vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa, sitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät koomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja läksi edelleen.

Lenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan tytön jälkeen.

– Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen… häpeähän on tuolla lailla! – rupesi hän haastamaan, ollessaan vielä taampana hänestä. Saavutettuaan hänet, katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi uudestaan, kohauttaen, ties mistä syystä, olkapäitään:

– Mitä sinä parut?

– Ni-in! – sanoa venäytti tyttö. – Jospa sinulta… – ja äkkiä hän laskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi huutaa uudelleen.

– Johan nyt! – virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään.

– Ämmä! Ämmä kerrassaan… Hyh semmoista!

Mutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön punertavain, hienojen sormien välitse purskahtaa kyynel toisensa perästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli itkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja yritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja veti kätensä takaisin. Tyttö se vaan itki itkemistään, sanaakaan sanomatta.

– Kuules! – virkkoi Lenjka, oltuaan hetken aikaa ääneti ja tuntiessaan nimenomaisen halun auttaa häntä. – Kuules! Mitäs sinä nyt tuolla tavalla! Löikö ne sua?.. No meneehän se ohi! Vai muutako vielä? Sanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla. Vai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään…

Ottamatta käsiä kasvoiltansa, tyttö puisteli murheellisena päätään ja virkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään nostaen:

– Huivi katosi!.. Taatto toi markkinoilta… Sininen oli semmoinen, kukikas… Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! – Ja taas hän alkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja tuon tuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!

Lenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelvon-alaisena hän vetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka jo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli tyttöä.

– Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne… – kuiskasi hän hiljaa. Mutta huomattuansa, ett'ei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, vetäysi hän vielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä varmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään, kuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta läkähtymäisillään ja pelvosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen jalkainsa juuressa.

Lenjka nousi ja läksi pois, masentunein ja loukatuin mielin ajatellen, ett'ei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä. Mutta astuttuaan moniaan askeleen, hän äkkiä kääntyi ympärinsä, pysähtyi tytön kohdalle ja, nojautuen säleaitaan, koetti johdattaa mieleensä jonkun lempeän ja hyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista muistamaan.

– Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene kotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että katosi… Mitäs tuota niin kovin!..

Hän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti puheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan seisovilleen.

– Kas niin! – jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. – Lähde nyt kotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää, kyllä minä pidän sinun puoltasi.

Ja ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään, katsahtaen ympärilleen.

– Ei tarvitse tulla… – kuiskasi tyttö, verkalleen puistellen pölyä hameestaan ja yhä nyyhkytellen.

– Lähdenpä vainenkin, vai?.. julisti Lenjka, ihan valmiina toimimaan, ja painoi lakkinsa toiselle korvalle.

Nyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä saivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti maahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa silmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.

Tyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa, huokasi uudestaan ja virkkoi:

– Ei tarvitse… älä tule… Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.

Hän läksi pois, pari kertaa vilaisten vielä taaksensa, Lenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui verkalleen, hänen huomaamattansakin, hän koukistui jälleen ja hiljeni. Sitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt käsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi Lenjka hänen jälkeensä: