Kitabı oku: «Kolme kertomusta»

Maksim Gorjki

Maksim Gorjki syntyi 1868 Nisjni-Novgorodin kaupungissa Keski-Venäjällä. Viiden vuoden vanhana kadotti hän isänsä, kymmenvuotiasna joutui hän myös äidittömäksi. Isoisä laittoi Maksimin suutarin oppiin. Mutta poika karkasi ja joutui ensin piirustajan, sitte pyhäinkuvien maalarin oppiin. Senkin ammatin hän jätti kesken sekä meni laivapojaksi erääseen Volga-höyrylaivaan. Siellä sai hän mestarikokilta lukea Gogolin, Uspjenskin ja Dumas vanhemman romaaneja. Kyökkipojan toimi vaihdettiin puutarhurin ammattiin. Sekin jäi, kun halu opintoihin tuli niin suureksi, että hän päätti lähteä sitä tyydyttämään Kasaanin yliopistoon, jossa toivoi saavansa tieteitä harjoittaa maksuttomasti. Mutta tultuaan Kasaanissa huomaamaan semmoiset toiveet turhiksi, täytyi hänen taasen turvautua henkensä pitimeksi ruumiilliseen työhön, tällä kertaa leipurin ammattilaiseksi, saaden palkkaa kolme ruplaa kuussa. – Omasta kokemuksestaan sanookin hän leipurin ammattia kaikista raskaimmaksi. – Myös työskenteli hän puunhakkaajana, päiväpalkkalaisena ja kantajana. Aineellinen kurjuus sai hänet kerran semmoiseen epätoivoon, että ampui kuulan ruumiiseensa. Siitä parannuttuaan rupesi hän hedelmäkauppiaaksi sekä yritteli huonolla menestyksellä monia muitakin elinkeinoja. Lopulta pääsi hän erään asianajajan, Laninin, kirjuriksi. Gorjki itse sanoo, että tämä mies vaikutti suuresti hänen henkiseen kehitykseensä.

Pian juuttui Gorjki kirjurin toimeenkin sekä lähti maailmata matkustelemaan. Niin taivalti hän kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, halki koko laajan Venäjän maan. Tultuaan kotikaupunkiinsa, julkaisi hän sanomalehdissä muutamia pikkukuvauksia. Ne herättivät hiukan huomiota. V. 1896 tuli Gorjki tuttavaksi kuuluisan kirjailijan Vladimir Korolenkon kanssa, joka avasi ihmisten silmät näkemään Gorjkin suuria kirjailijalahjoja.

Nykyään on Gorjki, lähinnä Tolstoita, Venäjän suurin ja enin luettu kirjailija.

Hänen kirjavan elämänkuvauksensa täydennykseksi on vielä mainittava, että hän hiljattain sai istua vankilassakin, valtiollisista syistä. Gorjki kuvaa etupäässä alhaisten: työväen luokan ja pikkuporvariston elämää eikä unhota yhteiskunnan hylkyväkeäkään. Hänellä on tarkka huomiokyky ja paljo kokemusta. Sitä on hän saanut matkoillaan ja seurustellessaan monellaisten ihmisten kanssa.

Kertomuksensa ovat ikäänkuin semmoisinaan leikatut tosielämästä, iloineen, suruineen, myötä- ja vastoinkäymisineen. Suuria yksinkertaisuudessaan ja todellisuudessaan.

Kaksikymmentä kuusi ja yksi

I

Meitä oli kaksikymmentä kuusi kappaletta – kaksikymmentä kuusi elävää konetta, suljettuna kosteaan kellariin, missä aamusta iltaan vanutimme taikinaa sekä leivoimme rinkilöitä ja kakkuja. Ikkunamme alla oli kuoppa, jota peittivät homeiset tiilikivet; puitteisiin oli ulkopuolelle naulattu tiheä rautalankaverkko, eivätkä auringon säteet jaksaneet tunkeutua jauhontomun tahraamien ruutujen läpi. Mestarimme oli naulannut rautalangat ikkunan eteen sen vuoksi, ettemme voisi antaa hiukkasta hänen leivistänsä kerjäläisille taikka nälkiintyneille, työttömille tovereille; mestarimme nimitteli meitä varkaiksi ja lurjuksiksi sekä syötti meille päivälliseksi lihan asemesta pilaantuneita sisuskaluja.

Ummehtunutta ja ahdasta oli tuossa kiviarkussa, matalan, painostavan, noesta mustan ja hämähäkin siimoja täynnä olevan katon alla. Raskaasti ja ikävästi kului aikamme noiden paksujen, liasta ja homeesta tahraisten seinien sisäpuolella… Kello viisi aamulla nousimme ylös haluttomina, uneliaina, ja jo kello kuusi istuimme tylsinä ja välinpitämättöminä pöydän ympärillä leipomassa rinkilöitä taikinasta, jonka kumppanit olivat nukkuissamme laittaneet valmiiksi. Ja koko päivän, aina kello kymmeneen saakka ehtoolla, istuivat toiset meistä pöydän ympärillä kierrellen tuota kimmoista ainetta sekä samalla heilutellen itseään edestakaisin, ett'eivät jäsenet aivan jäykistyisi; toiset taasen sekoittelivat jauhoja veteen. Ja koko päivän piti kiehuva vesi synkkämielistä porinaansa kattilassa, missä rinkilöitä keitettiin, ja paistajan lapio raapusteli nopeasti ja kiukkuisesti uuninpohjaa hänen viskoessaan liukkaita, keitetyitä taikinamöhkäleitä tulikuumille tiilikiville. Aamusta iltaan paloivat halot uunin toisella sivulla ja liekkien punainen hohde liehui seinällä, ikäänkuin meitä pilkaten. Tuo suunnaton uuni muistutti jonkun sadun hirviön muodotonta päätä, joka kohousi lattiasta ja aukoili tulta suitsevaa kitaansa, mistä kuuma höyry löyhysi vastaamme; ne kaksi mustaa vetoluukkua näyttivät tirkistelevän loppumatonta hyörinäämme, aivankuin pari silmiä – hirviön julmia, kylmiä silmiä, – tähystellen meitä alituiseen ja samalla synkällä katseella, juurikuin väsyneinä näkemään orjia, joista ei enää ollut mitään inhimillistä toivottavana, vaan joita ainoastaan saatettiin halveksia ylpeän viisauden kylmällä ylenkatseella.

Päivän toisensa jälkeen seisoimme siellä tukehduttavassa, haisevassa ilmassa, jauhontomussa ja liassa, jota jaloissamme oli kulkeutunut pihalta sekä vanutimme taikinaa ja leivoimme rinkilöitä, joita kostutimme hiellämme ja vihasimme työtämme katkerasti, kiukkuisesti; emme koskaan syöneet omien käsiemme valmistetta, vaan nauteimme mieluummin mustaa leipää. Istuen vastatusten pitkässä pöydässä – yhdeksän kummallakin sivulla – liikuttelimme tuntikausia koneellisesti käsivarsiamme ja sormiamme; niin tottuneita olimme työhömme, ett'ei meidän koskaan tarvinnut tarkata, mitä teimme. Ja me olimme katselleet toisiamme ihan liiaksi, niin että kukin tunsi jok'ikisen rypynkin toveriensa naamassa. Ei meillä ollut mitään puhumista; olimmekin totuttaneet itsemme olemaan aivan vaiti, ellemme nimittäin riidelleet – sillä ainahan sitä jotakin torailemisen syytä löytyy, varsinkin työtovereilla. Mutta me riitelimmekin kovin harvoin, sillä mihinkäpä sitä ihminen kykenisikään, kun on puolikuolluksissa – kivikuvan kaltainen – ja työn kuorma tukahduttaa ajatuksetkin. Vaitioleminen on vaikeata ja kiduttavaa ainoastaan niille, jotka jo ovat sanoneet toisillensa kaikki eikä heillä enää ole mitään puhumista; – sitä vastaan ihmisille, jotka eivät milloinkaan ole paljoa puhuneet, on aivan helppoa olla ääneti. Mutta joskus me lauloimme, ja meidän laulumme alkoi siten, että joku kesken työtään äkkiä huokasi syvään niinkuin väsyksiin ajettu hevonen ja sitte hiljaa hyräillen alotti jonkun noista laahustavista lauluista, joiden lempeästi valitteleva sävelmä aina keventää laulajan sydäntä painostavaa raskasta kuormaa ja me toiset kuuntelemme ensin hiljaa hänen hyräilyänsä, joka lekuttelee ja sammuu raskaan kellariholvin alla niinkuin pienoinen tuli ulkona arolla koleana syksypäivänä, kun harmaa taivas riippuu lyijykattona maan yli. Sitte yhtyy toinenkin nuottiin ja nyt väreilee jo kaksi ääntä hiljaa ja surumielisesti kellariluolamme tunkkaisessa ilmapiirissä. Ja yht'äkkiä tarttuu useita ääniä samalla kertaa sävelmään ja se kohoaa kuin hyökyaalto, tulee voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi sekä näyttää aikovan särkeä pirstoiksi kivivankilamme kosteutta tippuvat, paksut seinät…

Pian laulamme me kaikki kaksikymmentä kuusi. Korkeat, yhteensulaneet äänet täyttävät leipomon; kohta ei sävel tunnu enää sinne mahtuvankaan, se lyö seinästä seinään, ähkyy, itkee ja elähdyttää sydäntä, samalla sitä kalvaen hiljaisella kivulla, aukasee siinä taasen vanhat haavat sekä herättää kaihoisan kaipauksen… Laulajat huokaavat syvään ja raskaasti, yksi ja toinen vaikenee äkisti, kuuntelee kauan, miten toverit laulavat, sekä yhtyy sitte jälleen nuottiin. Jotkut laulavat silmät kiinni; kenties he kuvittelevat laulun leveätä, mahtavaa virtaa auringonpaisteiseksi, kauas etäisyyteen ulottuvaksi tieksi, jota myöten he itse vaeltavat.

Liekit uunissa lekuttelevat edelleen, leipälapio raappii tiilikiviä, vesi porisee kattilassa, ja tulen kajastus väräjää seinällä, ikäänkuin tehden äänetöntä pilkkaa… Mutta me laulamme vierailla sanoilla tylsää suruamme, elävien olentojen raskasta ikävöimistä, auringon ryöstettyä valoa, orjien kaihoisaa kaipausta. Niin elimme me kaksikymmentä kuusi siellä alhaalla kellarissa ja olomme oli niin raskasta ja painostavaa, ikäänkuin koko se kolmikerrostalo yläpuolellamme olisi levännyt hartioillamme.

II

Mutta paitsi laulua, oli meillä muutakin hyvää, jotakin mitä rakastimme ja joka kenties korvasi meille auringon valon. Talomme toisessa kerroksessa oli koruompeluliike, jossa työskenteli joukko nuoria tyttöjä, ja siellä oli sisäpiikana kuudentoista vuotias Tanja. Joka aamu painautuivat pienet ruusuiset kasvot, joissa oli iloiset sinisilmät, leipomosta käytävään johtavassa ovessa olevaa lasinruutua vasten ja kirkas, ystävällinen ääni huusi:

"Vankiraukat, antakaa minulle hiukan rinkilöitä!"

Tuon hyvin tunnetun äänen kuullessamme käännyimme kaikki sekä katselimme iloisesti ja hyväntahtoisesti noita viattomia tytönkasvoja, jotka niin tyytyväisinä hymyilivät. Meille oli tullut rakkaaksi tottumukseksi saada nähdä tuota lasinruutua vastaan painettua nenännipukkaa sekä noita pieniä valkeita hampaita, jotka loistivat hymyilevien, punaisten huulten välistä. Toisiamme tyrkkien ryntäämme ovelle aukaistaksemme sen hänelle, ja sitten astuu hän sisään sanomattoman herttaisena ja iloisena sekä asettuu eteemme esiliina kurotettuna ja pää hiukan vinossa, samalla yhtämittaa hymyillen. Pitkä, paksu, kastanjanruskea palmikkonsa on heilahtanut olkapään yli ja riippuu rinnalla. Ja me likaiset, mustat, rumat miehet katselemme ylös häneen – sillä kynnys, jolla hän seisoo, on neljää askelta korkeammalla kuin leipomon permanto – ja toivotamme hyvää huomenta sekä sanomme pari sanaa – aivan erityisiä sanoja, jotka yksinomaan häntä varten tulevat kielellemme. Puhuessamme hänen kanssaan, käy äänemme lempeämmäksi ja leikinlaskumme viattomammaksi. Kaikki on erityistä silloin, kun se koskee häntä. Paistaja ottaa uunista lapion täyden paraiten paistuneita ja raskaimpia rinkilöitä sekä peittää ne osaavasti Tanjan esiliinaan.

"Varo vain, ett'et juokse päätäpahkaa mestariin!" varotamme me aina häntä. Hän vain nauraa veitikkamaisesti ja huutaa reippaasti:

"Hyvästi, vankirukat!" – sekä katoaa sitte nopeasti kuin pieni hiiri.

Siinä on kaikki… Mutta me juttelemme hänestä aivan ihastuksissamme vielä pitkän aikaa sen jälkeen ja sanomme tänään aivan samaa kuin sanoimme eilenkin ja jo kaikkina päivinä ennen, sillä hän ja me sekä kaikki ympärillämme on juuri samanlaista kuin eilenkin ja kaikkina päivinä… Hirveän tuskallista on elää niin, ettei mikään ympäristössä muutu, ja ellei tämä ijankaikkinen yksitoikkoisuus kerrassaan tapa sielua, tulee se päivä päivältä sietämättömämmäksi… Meillä oli aina tapana puhua naisista tavalla, joka toisinaan pani itsemmekin inhoamaan hävyttömiä, raakoja sanojamme; semmoinen puhetapa onkin helposti selitettävissä siten, että ne naiset, jotka tunsimme, eivät kenties olleetkaan paremman arvoisia. Mutta Tanjasta emme koskaan sanoneet pahaa sanaa – kukaan meistä ei olisi edes pilantekoon ryhtynyt hänen läsnäollessaan; vielä vähemmin olisi kenenkään mieleen johtunut koskea häneen. Kenties johtui se siitä, että hän aina oli niin lyhyen ajan luonamme, – hän vilahteli silmiemme ohi kuten tähdenlento taivaalla, – taikka kenties myöskin siitä, että hän oli niin pieni ja niin sievä, ja kaikki, mikä on kaunista, herättää kunnioitusta raaimmissakin ihmisissä. Ja mekin, vaikkakin kovan työn vaikutuksesta tylsiksi kuormajuhdiksi muuttuneita, olimme kumminkin joka tapauksessa alkuaan ihmisiä ja semmoisina muiden kaltaisia siinä, ett'emme voineet elää ellei meillä ollut jotain, mitä saatoimme jumaloida. Häntä parempaa ei joukossamme ollut eikä meille alhaalla kellarissa eläjille osottanut vähintäkään huomiota kukaan muu kuin hän, – ei yksikään muu niistä monista ihmisistä, jotka asuivat talossa. Ja vihdoin – se kai olikin tärkein syy – katsoimme hänet tavallaan meille kuuluvaksikin; seikka, josta saimme kiittää yksinomaan rinkilöitämme. Me pidimme velvollisuutenamme antaa hänelle rinkilöitä, oikein lämpimiä ja ruskeita; se muodostui ikäänkuin jokapäiväiseksi uhriksi epäjumalallemme, totutuksi pyhäksi tavaksi, joka meidät päivä päivältä yhä lujemmin kiinnitti häneen. Paitsi rinkilöitä, annoimme myöskin Tanjalle monta hyvää ohjetta: pukea itsensä lämpimämmin, ei juosta niin vikkelää rappusissa eikä kantaa niin suuria puusylyyksiä. Hän kuunteli hymyillen neuvojamme ja vastasi niihin naurulla, mutta ei noudattanut niitä koskaan; emme me kumminkaan olleet hänelle siitä vihaisia, – me tahdoimme vaan osottaa, miten suuresti hänestä huolehdimme.

Usein hän kääntyi puoleemme jollakin anomuksella, kuten esimerkiksi pyytäen, että avaisimme raskaan kellarinoven taikka hakkaisimme puita, jotka kaikki, ynnä paljo muutakin, mitä hän vaan toivoi, toimitimme ilolla ja erityisellä ylpeyden tunteella.

Mutta kun kerran eräs meistä pyysi Tanjaa paikkaamaan hänen ainoaa paitaansa, äyhki tämä ylenkatseellisesti:

"Onko mokomaa kuultu? Se nyt vielä puuttuisi!.."

Nauroimme perinpohjaisesti tuolle tuhmalle hupakolle emmekä enää koskaan pyytäneet häneltä mitään. Me rakastimme häntä siinä kaikki. Ihminen tahtoo aina lahjoittaa rakkautensa jollekulle, vaikkakin tämä rakkaus toisinaan tuntuu kiusalliselta, toisinaan saastuttaa esineen tai myrkyttää sen elämän siksi, ett'ei kunnioitus sitä seuraa. Meidän täytyi rakastaa Tanjaa, sillä meillä ei ollut ketään muutakaan, jota olisimme voineet rakastaa.

Toisinaan koetti joku ottaa asian ylpeältä kannalta ja sanoi:

"Mutta minkätähden me oikein hemmottelemme tuota tyttöä? Eihän hänessä ole mitään erinomaista! Me teemme liian suuren numeron hänestä."

Mutta hänet, joka uskalsi tulla esiin moisella puheella, saatoimme me muut pian ja perinpohjaisesti järkiinsä. Meillä täytyi olla joku, jota rakastimme, – olimme sen löytäneet ja rakastimme sitä, ja sen, jota me kaikki kaksikymmentä kuusi rakastimme, täytyi olla loukkaamaton pyhyys jokaiselle; se, joka tässä asiassa piti vastakkaista mielipidettä, oli vihollisemme. Kenties ei rakastettumme ollut rakkautemme arvoinen, mutta meitähän oli kokonaista kaksikymmentä kuusi kappaletta, jonka vuoksi tahdoimme, että se, joka oli meille kallisarvoinen, olisi myöskin pyhä muille.

Rakkautemme ei ole rasittavampaa kuin vihammekaan, ehkä juuri siitä syystä eräät ylpeät luonteet väittävätkin, että vihamme on mairittelevampaa kuin rakkautemme. Mutta jos niin on, miksi eivät he sitte pakene meitä.

III

Paitsi rinkiläleipomoa, oli mestarillamme myöskin sokerileipomo samassa talossa, ainoastaan ohuen seinän eroittamana meidän luolastamme. Mutta sokerileipurit – niitä oli neljä kappaletta – pysyttelivät meistä etäällä, sillä he pitivät ammattiansa ylhäisempänä kuin meidän, sekä sen johdosta olivat myös itse olevinansa parempia kuin me. He eivät tulleet koskaan luoksemme ja nauroivat ylenkatseellisesti kohdatessaan meitä pihalla. Emme mekään käyneet heidän luonansa, – mestari oli sen kieltänyt syystä, että hän pelkäsi meidän varastavan sokerileipiä. Me emme pitäneet sokerileipureista sentähden, että kadehdimme heitä – heidän työnsä oli keveämpää kuin meidän, he saivat enemmän palkkaa ja parempaa ruokaa kuin me, – heillä oli valoisa ja avara työhuone sekä olivat jokainen – vastakohtana meille – terveitä ja puhtaita. Me kaikki sitä vastoin olimme kasvoiltamme keltaisen kalpeita taikka harmaita, kolmella oli pahatauti ja jokusilla syyhy; erään oli luuvalo käpristänyt ihan koukkuiseksi. Pyhäpäivinä ja vapaa-aikoina pukivat he yllensä hienot takit ja narisevat saappaat – kahdella oli harmonikkakin – sekä menivät kaupungin puistoon herrastelemaan. Meillä taasen oli verhonamme likaiset rääsyt sekä jaloissa linttakengät tai niinivirsut, eikä poliisi päästänyt meitä kaupungin puistoon; mitenkä siis olisimmekaan voineet pitää sokerileipureista.

Sitte eräänä päivänä saimme luulla, että muuan heistä, se joka uunista piti huolta, oli ruvennut ryypiskelemään sekä eropassit ja että tilalle oli otettu toinen, muuan entinen sotamies, jolla oli silkkinen liivi ja kultaisilla perillä varustettu taskukello. Me olimme äärettömän uteliaita näkemään semmoista keikaria ja toivossa, että edes vilahduksenkaan hänestä näkisimme, juoksimme yksi toisensa perästä alituiseen pihalla.

Mutta hän tuli itse meidän luoksemme. Hän aukasi ovemme potkaisulla ja astui kynnykselle sekä sanoi siitä:

"Jumalan rauha! Hyvää päivää pojat!"

Ovesta tunkeutuva kylmä ilma kietoontui paksun savun tavoin hänen jalkoihinsa, mutta hän itse seisoi kynnyksellä ja katseli siitä alas meihin; – vaaleiden, rohkeasti pystyyn kierrettyjen viiksien alta loistivat vahvat keltaiset hampaat. Hänen liivinsä oli todellakin ihmeellinen: – taivaansininen, kimeltelevä, kukkasellinen sekä varustettu punakivisillä napeilla. Ja kellonvitjat oli hänellä myöskin…

Hän oli kaunis mies, tämä sotilas, pitkä ja voimakas, punaposkinen; suuret vaaleat silmät katselivat kirkkaasti ja ystävällisesti. Päässä oli valkea, kovaksi tärkätty myssy, ja aivan pilkuttoman puhtaan esiliinan alta näkyivät uusimman muodin mukaisten, kiiltävien saapasten kärjet.

Vanhin sälli joukostamme pyysi kunnioittavasti, että hän sulkisi oven. Hän tekikin sen mukavan vetkaisesti sekä rupesi kyselemään mestaristamme. Me oikein kilpailimme keskenämme sanoaksemme hänelle, että mestari oli juonikas lurjus, veijari, rosvo ja verenimijä – kaikellaista, mitä vain voi ja pitääkin sanoa työnantajastaan, mutta joka kumminkin on tarpeetonta tässä uudelleen mainita. Sotamies kuunteli viiksiänsä nykien ja silmissään lempeä, kirkas katse.

"Tässä talossahan on paljo tyttöjä…!" virkkoi hän yht'äkkiä.

Jotkut meistä naurahtivat kunnioittavasti, toiset virnistelivät himokkaasti ja muuan sanoi että talossamme on yhdeksän kappaletta tyttöjä.

"No, oletteko rakkaita ystäviä heidän kanssansa?" kysyi hän ja killisteli silmillään.

Taas me nauroimme, mutta tällä kertaa hieman pakollisesti ja hämillämme… Useat olisivat tahtoneet näyttäytyä sotamiehelle yhtä tuimina sydänten valloittajina kuin hänkin, mutta kukaan ei osannut eikä ymmärtänyt. Ikäänkuin tätä tunnustaakseen, lausui muuan: "Kuinka olisimme voineet ajatellakaan…"

"Niin, semmoinenhan on vähä liian vaikeata teille…" sanoi sotamies itserakkaasti ja katseli meitä tarkastellen… "Te ette ole sitä laatua… – teillä ei ole ryhtiä… ei ole ulkonäköä, niin sanoakseni! Ja naiset tahtovat, että miehen pitää näyttää joltakin… että hänellä on säännöllinen ruumis… sekä kaikki niinkuin pitääkin olla! Myöskin he pitävät voimakkaisuudesta… väkevästä kädestä… tämmöisestä esimerkiksi…"

Hän veti oikean kätensä taskusta ja näytti meille kyynäspäähän saakka paljasta käsivartta… Se oli valkea ja voimakas sekä kullalta kimaltelevien karvojen peittämä.

"Jalat, rinta… kaikki pitää olla lujaa ja vahvaa… Myöskin täytyy olla säännöllisesti puettu, niin että se kauneus, mikä ruumiissa on, näyttää joltakin… Minuun esimerkiksi ovat naiset aivan hullaantuneet. En minä heitä kehoita enkä houkuttele, – ne lentävät itsestään kaulaani, viisi kappaletta yhdellä kertaa."

Hän istui jauhosäkille sekä jutteli kauvan ja kaunopuheliaasti, miten ihastuneita naiset oikein olivat häneen ja kuinka osaavasti hän taisi niiden kanssa menetellä. Sitte hän meni, ja kun ovi oli kitisten sulkeutunut, istuimme me kauan hiljaa sekä ajattelimme häntä ja hänen kertomuksiansa. Vihdoin rupesimme kaikki yhtaikaa puhumaan ja tulimme yksimielisiksi siitä, että pidimme erinomaisesti hänestä. Miten alhainen ja siivo hän on, – tulee vain sisään, istuu ja juttelee! Ei kukaan ollut koskaan ennen tullut luoksemme, ei kukaan ollut niin ystävällisesti puhellut kanssamme… Ja me juttelimme lakkaamatta hänestä ja hänen vastaisesta menestyksestänsä koruompelijattarien luona, jotka, tavatessaan meitä pihamaalla, joko väistyivät sivulle huulet ylenkatseellisesti yhteennipistettyinä taikka kävivät suoraan päällemme ikäänkuin olisimme olleet tyhjää ilmaa. Me taasen aina katselimme heitä ihaillen, niin hyvin kartanolla tavatessamme kuin nähdessämme heidän akkunamme ohi kulkevan, puettuina talvisin pieniin, huomiota herättäviin myssyihin ja turkkinuttuihin sekä kesäisin kukitettuihin hattuihin ja käsissä kirjavat päivänvarjot. Mutta kostoksi puhelimme keskenämme heistä tavalla, joka, jos olisi tullut heidän korviinsa, olisi tehnyt heidät häpeästä ja vihasta mielipuoliksi…

"Kunhan ei hän vain myös Tanjuschkaa turmelisi!" sanoi äkkiä vanhin sälli huolellisella äänellä.

Kuullessamme nämä sanat, vaikenimme kaikki ja hämmästyimme. Olimme silmänräpäykseksi unhottaneet Tanjan; – sotamies kauniilla, voimakkaalla vartalollaan oli ikäänkuin kaihtinut hänet meiltä. Sitte syntyi meluinen riita: – jotkut sanoivat, että Tanja ei alentuisi semmoiseen, toiset taasen väittivät, ett'ei hän voisi vastustaa sotamiestä ja eräät ehdottelivat, että jos sotamies rupeaa tyttöä hännystelemään, pitäisi meidän hakata hänet mäsäksi. Lopuksi päätimme yksimielisesti pitää tarkkaa vaaria sotamiehestä ja Tanjasta sekä varoittaa tyttöä, niin että hän voisi olla varuillansa… Tämä teki lopun riidasta.

IV

Kuukausi oli kulunut. Sotamies leipoi sokerileivoksia, käveli koruompelijattarien kanssa ja tuli usein meille, mutta ei puhunut mitään valloituksistansa, vaan väänteli ainoastaan viiksiänsä ja nuoleskeli tyytyväisenä huuliansa.

Tanja tuli yhä vielä joka aamu rinkilöitä hakemaan ja oli iloinen, ystävällinen sekä rakastettava kuten ennenkin. Puhuimme hänen kanssaan sotamiehestä. – Tanja nimitteli häntä "mulkosilmäiseksi vasikaksi" ja se rauhoitti meitä. Olimme ylpeitä tytöstämme, samalla kun näimme, kuinka koruompelijattaret riitelivät sotamiehestä. Tanjan käytös kohotti meitäkin omissa silmissämme, ja ikäänkuin matkiaksemme tyttöä, aloimme myöskin kohdella sotamiestä jonkunlaisella halveksimisella. Mutta Tanjaa me rakastimme vielä enemmän kuin ennen sekä tervehdimme häntä aamusin entistä iloisemmin ja sydämellisemmin.

Kerran tuli sotamies meille hiukan hiprakassa, istui ja purskahti nauramaan, ja kun me kysyimme tuommoisen iloisuuden syytä, sanoi hän:

"Kaksi tytöistä… Lidka ja Gruschka… ovat tapelleet minun takiani. Miten ne pieksivät toisiansa! Ha, ha, ha! Kiskoivat hiuksista ja kaatuivat kumoon porstuassa… toinen makasi allapäin, toinen päällä… ha, ha, ha! Raappivat toistensa naamaa ja repivät vaatteet repaleiksi… Se oli nähtävää… olisi voinut nauraa itsensä pilalle! Minkähän vuoksi ei akkaväki koskaan osaa tapella säädyllisellä tavalla? Miksi he aina kynsivät, miksi?"

Tuossa istui hän penkillä, terveenä ja hupaisena sekä nauroi. Me olimme vaiti. Tällä kertaa oli hänessä jotain, mikä meitä kiukutti.

"Perhana, miten hyvä menestys minulla on naisten luona. Sille voi nauraa itsensä piloille. Minun tarvitsee vain vilkahuttaa silmääni, niin jo on asia valmis. Piru vieköön, ellei se ole totta!"

Hän kohotti valkeat, kullalta loistavilla karvoilla peitetyt käsivartensa sekä läimähytti niillä polviinsa ja katseli meitä niin hauskan hämmästyneillä silmäyksillä, kuin olisi hän itsekin ihmetellyt menestystänsä kauniin sukupuolen luona. Täysinäiset punakat kasvot paistoivat itsetyytyväisestä riemusta ja huulet maiskuttelivat himokkaasti.

Paistaja raapasi äkäsesti uunilapiolla takkakiveä sekä virkahti pilkallisesti:

"Pienten kuusenvesojen nyhtämiseen ei tarvita suurtakaan voimaa, mutta koetahan kerran käydä kiinni oikeaan honkaan…!"

"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.

"Kyllä."

"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"

"En mitään… se johtui vain kiireessä mieleeni."

"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"

Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi. Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui ilmassa.

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä oikein tarkoitat! Sinä olet loukannut minua… Minua ei kykene kukaan vastustamaan… kuuletto sinä, ei kukaan! Ja sinä tulet minulle sanomaan semmoisia hävyttömiä sanoja…"

Hän näytti loukkaantuneen oikein todenperäisesti. Kenties ei hänellä ollutkaan mitään muuta ylvästelemistä kuin naisten hullaamiskykynsä; kenties oli se hänessä ainoa elinvoima, joka sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi ihmiseksi.

Löytyy ihmisiä, joille ruumiillinen taikka henkinen sairaus, joka heitä vaivaa, on paras ja arvokkain elämässä. He laahaavat sitä mukanansa koko elämänsä ajan, elävät yksinomaan siinä, saavat ravintonsa siitä, valittavat sitä muille ja siten kääntävät huomion itseensä, saavuttavat toisten ihmisten osanottavaisuuden, ja se on ainoa, josta he välittävät. Ota heistä tämä sairaus, paranna heidät, niin he tulevat onnettomiksi sentähden, että menettävät ainoan elämänharrastuksensa ja jäävät aivan tyhjiksi. Ihmisen elämä on toisinaan niin köyhää, että hän tahtomattaan joutuu pitämään virheitänsä hyveinä ja elämään niissä, – valhettelematta voi sanoa, että ihmiset joskus tulevat henkisesti raajarikoiksi pelkästä ikävystymisestä.

Sotamies oli, kuten sanottu, vakavasti loukkaantunut sekä kävi yhä paistajan kimppuun huutaen:

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä tarkoitat?"

"No, sanon sen!" vastasi tämä nopeasti.

"Sano sitte!"

"Tunnetko Tanjaa?"

"Tunnen, – kuinka niin?"

"Häntä minä tarkoitan! Koeta kykyäs häneen!"

"Pyh, se kai on pikkuasia minulle!"

"Saadaan nähdä!"

"Sinä saat nähdä! Ha, ha, ha!"

"Saat rukkaset…!"

"Kuukauden sisässä on hän minun!"

"Semmoinen lörpöttelijä, sotamies."

"Neljässätoista päivässä! Minä näytän teille… Onpahan otuskin tuo Tanja, pyh!"

"Mene tiehes täältä… olet tiellä!"

"Neljässätoista päivässä on kaikki valmista."

"Lähde siitä, sanon minä!"

Paistaja raivostui ja löi leipälapiolla sotamiestä. Tämä vetäytyi säpsähtäen taaksepäin, katsahti meihin, oli vaiti silmänräpäyksen ajan ja sanoi sitte matalalla, onnettomuutta ennustavalla äänellä: "No, hyvä!" sekä meni sen jälkeen matkaansa.

Riidan aikana olimme me toiset olleet hiljaa ja kuunnelleet hartaasti. Mutta heti, kun sotamies oli mennyt, rupesimme kovaäänisesti ja vilkkaasti puhelemaan.

"Nyt sinä teit tuhoja, Pavel!" sanoi joku paistajalle.

"Tuki kitas ja hoida asias!" tiuskasi tämä vihoissaan.

Älysimme, että sotamies oli saanut iskun arimpaan paikkaansa ja että Tanjaa uhkasi vaara. Mutta samalla tunsimme hauskaa, jännittävää uteliaisuutta: – kuinkahan tässä tulee käymään? Mahtaakohan Tanja kyetä vastustamaan sotamiestä? Melkein kaikki puhkesimme lopulta vakuutuksen:

"Tanjako? Kyllä hänessä on vastustusvoimaa! Häntä ei otetakaan paljain käsin!"

Tunsimme vastaansanomatonta halua koetella epäjumalamme voimaa ja luotettavaisuutta sekä yritimme innokkaasti vakuutella toisillemme, että hän tulisi eroamaan voittajana temmellyksestä. Jopa meistä tuntui, ett'emme olleet oikein riittävästi kiihottaneet sotamiestä, vaan että hän saattaisi ehkä unhottaakin riidan, ellemme vielä enemmän ärsyttäisi hänen itserakkauttansa. Siitä päivästä saakka elimme eräänlaisessa hermostuneena odotustilassa, jommoista emme koskaan ennen olleet kokeneet. Riitelimme päivät päästänsä ja siten ikäänkuin teroitimme ymmärrystämme, tulimme kielevämmiksi ja opeimme paremmin lausumaan ajatuksemme. Tuntui siltä kuin pelaisimme paholaisen kanssa rohkeata peliä, jossa panoksena meidän puoleltamme oli Tanja. Ja kun toisilta sokerileipureilta kuulimme, että sotamies oli ruvennut oikein uhka tavalla hakkailemaan "meidän Tanjaa", tunsimme kutittavaa mielihyvän tunnetta, ja jännityksemme tuli lopulta niin suureksi, ett'emme edes huomanneet, kuinka mestari, käyttäen hyväkseen kiihotustilaamme, lisäsi työtaakkaamme neljällätoista taikinapuudalla vuorokaudessa. Työ ei näyttänyt meitä enää väsyttävänkään. Tanjan nimi oli päivät pitkään huulillamme ja aamusin odotimme häntä omituisen kiihkeästi. Emme olisi oudoksuneet, vaikka hän yht'äkkiä olisi astunut sisään, ei enää entisenä Tanjana, vaan kokonaan vieraana ihmisenä.

Emme puhuneet hänelle mitään riidasta. Emme myöskään mitään kyselleet, vaan kohtelimme häntä kuten ennenkin, ystävällisesti ja sydämellisesti. Suhteeseemme häneen ja entisiin tunteisiimme oli kuitenkin hiipinyt jotain uutta ja vierasta: – kalvaavaa uteliaisuutta, terävää ja kylmää kuin teräsveitsi…

"Tänään on aika täysi, veljet!" sanoi paistaja eräänä aamuna työhön ryhtyessään.

Tiesimme sen aivan hyvin ilman hänen muistutustaankin, mutta kumminkin hätkähdimme.

"Katselkaa Tanjaa tarkasti, – hän on kohta täällä!" sanoi hän. Joku toinen virkahti säälivällä äänellä:

"Nähneekö tuota silmillä?"

Sitte me taasen rupesimme riitelemään, kiukkuisesti ja rähisten. Tänään vihdoinkin saisimme tietää, kuinka puhdas ja lialle vastustuskykyinen oli se astia, johon olimme kätkeneet paraan, mitä omasimme. Vasta tänä aamuna oikein tunsimme, että pelasimme korkeata peliä ja että tämän puhtauskokeen kautta saattaisimme menettää epäjumalamme ainiaaksi. Joka päivä olimme kuulleet, että sotamies ahdisteli yksipäisesti Tanjaa, mutta miten olikaan, ei kukaan ollut tullut kysyneeksi tytöltä, miten hän suoriutui taistelussa. Joka aamu säännöllisesti, kuten ennenkin, oli hän saapunut rinkilöitänsä noutamaan, ollen aina entisen kaltainen.

Myöskin tänä päivänä kuulimme hänen äänensä:

"Vankiraukat! Minä olen täällä…"

Kiiruhdimme avaamaan, mutta kun hän tuli sisään, otimme me hänet vastaan – vastoin tavallisuutta – vaijeten. Tirkistelimme lakkaamatta häneen emmekä tienneet mitä meidän tuli sanoa taikka kysyä. Synkässä rivissä, sanaa sanomatta seisoimme Tanjan edessä. Hän silminnähtävästi hämmästyi tästä tavattomasta vastaanotosta; – vilahdukselta huomasimme, että hän kalpeni, kävi levottomaksi ja hämilleen sekä vihdoin kysyi pakollisella äänenpainolla:

"Mika teidän on?.. Minkätähden olette niin merkillisiä?"

"Entä itsesi?" kysyi paistaja synkästi.

"Minunko? – mikä minun olisi?"

"E-ei… mikään…"

"No niin… anna sitte pian rinkilät!"

Ei koskaan ennen ollut hänellä ollut näin kiirettä.

"Ehditäänpä tässä!" sanoi paistaja liikkumatta paikastaan ja kääntämättä silmiään hänestä.

Mutta silloin pyörähti tyttö ympäri ja puikahti vikkelästi ulos.

Paistaja otti lapion ja, kääntyen uuniin päin, sanoi tyynesti:

"Näyttää olevan valmista!.. Kirottu sotamies… sellainen lurjus…"

Ikäänkuin lammaslauma tungeksimme tyrkkien toisiamme pöytämme ääreen, istuimme alas hiljaa ja ryhdyimme haluttomasti työhön. Yht'äkkiä alotti muuan:

"Kenties Tanja kuitenkin…"

"Hiljaa! Siitä ei enää puhuta!" räyskäsi paistaja.

Tiesimme kaikki, että hän oli viisas mies, viisaampi kuin me muut. Saimme sentähden hänen sanoistansa varman makuutuksen siitä, että sotamies oli voittanut… Siksi olimme suruissamme ja pahoilla mielin.

Kello kaksitoista – juuri kuin söimme päivällistä – tuli sotamies. Hän oli hieno ja keikarimainen, kuten tavallisesti, Hän katseli meitä rohkeasti silmiin. Mutta meitä hävetti katsoa häneen.

"No, arvoisat herraseni, haluatteko, että näytän teille, mihin pulska ja rohkea sotamies kykenee?" sanoi hän ja naurahteli kopeasti. "Tulkaa eteiseen ja katselkaa raosta…! Ymmärrättekö?"

Kiiruhdimme ulos ja tyrkimme toisiamme hakiessamme pihalle johtavasta lautaseinästä rakoja, joihin voisimme sovittaa silmämme. Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa… Tanja tuli pian, kävellen pihan poikki nopein askelin ja kasvoilla huolekas ilme. Hän hypähteli liasta ja sulaneesta lumesta muodostuneiden pikku lätäkköjen yli sekä pistäysi vihdoin alas kellariin. Sitte tuli sotamies, vihellellen, kädet taskussa ja hitaasti. Hänkin meni kellariin.

Satoi ja me katselimme, kuinka sadepisarat putoilivat lätäköihin, muodostaen niiden kalvoon pieniä renkaita. Se oli harmaa, kostea ikävä päivä. Katoilla oli vielä lunta, mutta maa oli täynnä tummia likapilkkuja. Myöskin kattojen lumella oli likaisenruskea värivivahdus. Sade tipahteli hitaasti ja surumielisesti; meistä tuntui kylmältä ja ikävältä seisominen siinä ja odottaminen.

Ensiksi tuli ylös kellarista sotamies, hän käveli pihan poikki verkkaisin askelin ja kädet taskuissa, aivan samoin kuin ennenkin.

Sitte tuli Tanja. Hänen silmänsä… todellakin hänen silmänsä loistivat ilosta ja onnesta sekä huulet hymyilivät. Hän käveli ikäänkuin unessa, liikkuen eteenpäin epävarmoin askelin…

Tätä emme voineet tyynesti kärsiä. Kaikki samalla kertaa hyökkäsimme pihalle, jossa aloimme vimmatusti viheltää ja kiukkuisesti rääkyä. Huomatessaan meidät Tanja säpsähti ja seisahti kuin kiinninaulittuna likaan. Me ympäröimme hänet sekä huusimme hänelle säälimättä ja vahingoniloisina rumia haukkumasanoja ja siivottomia puheenparsia.

Emme huutaneet kovaa emmekä nopeasti, sillä näimme, ett'ei hän pääse pakoon, vaan täytyy hänen, saarroksissamme ollen, kuulla pilkkaamme niin kauvan, kun me sitä jatkamme. En tiedä, miksi emme lyöneet häntä. Hän seisoi keskellämme ja käänteli päätänsä puolelta toiselle, ikäänkuin paremmin kuullaksensa solvauksiamme. Ja me – me singahuttelimme yhä kiukkuisemmin likaisia ja myrkkyisiä sanoja häntä kohden.

Väri katosi hänen kasvoistansa. Nuo sinisilmät, jotka vast'ikään säteilivät onnea, seisoivat nyt selkiselällään, rinta läähätti raskaasti ja huulet tärisivät.

Mutta me piiritimme häntä yhä ja kostimme siitä, että hän oli meiltä varastanut. Hänhän kuului meille ja me olimme antaneet hänelle paraan, mitä omasimme; ja vaikkakin tuo paras oli ainoastaan kerjäläisen muruja, niin oli meitä kumminkin kaksikymmentä kuusi ja hän vaan yksi, siksipä ei löytynytkään niin tarpeeksi julmaa kidutusta, joka olisi voinut sovittaa hänen rikoksensa. Voi, miten me parjasimme häntä!.. Hän vain oli vaiti sekä katseli meitä pelokkain silmäyksin ja koko ruumiinsa värisi.

Me nauroimme, ulvoimme, paruimme… Väkeä alkoi kokoontua paikalle…

Muuan meistä nykäisi Tanjaa nutun hihasta…

Silloin leimahti hänen silmissänsä äkkiä. Hän vei hitaasti kätensä päähänsä ja silitti hiuksiansa sekä huudahti kovaäänisesti ja levollisesti meille vasten naamaa: "Voi teitä vankiraukkoja!" Ja sitte hän käveli suoraan meitä kohden niin varmasti ja luontevasti, ikäänkuin emme olisikaan seisoneet hänen tiellään. Siksipä ei meidän joukossamme ollutkaan ketään, joka olisi häntä estänyt menemästä tiehensä.

Päästyänsä piirimme ulkopuolelle huusi hän päätään edes kääntämättä ja sanomattoman ylenkatseellisella äänellä:

"Mokomakin roskaväki… että pitääkin löytyä noin kurjia…"

Sen sanottuaan hän meni. Mutta me seisoimme keskellä pihaa liassa ja sateessa, harmaan, pilvisen taivaan alla.

Sitte me hiljaa astelimme takaisin kosteaan kellariimme. Samaten kuin ei ennenkään, ei aurinko nytkään paistanut akkunaimme läpi eikä myöskään Tanja tullut enää koskaan meidän luoksemme.

Kain ja Artem

Kain oli pieni, ketterä juutalaisäijä. Hänen päänsä oli suippo ja kasvonsa laihat, keltaiset; poskia ja leukaa peitti punaiset, harjasmaiset suortuvat, joiden välistä hänen naamansa pisti esiin niinkuin vanhasta, perin kuluneesta plyyssikehyksestä, jonka yläpään muodosti hänen likaisen lakkinsa lippa.

Tämän sekä punertavien, takkuisten kulmakarvain alapuolella vilkkui kaksi pientä harmaata silmää. Harvoin nämä jaksoivat kauvan kiintyä saman esineen katselemiseen, vaan alati ne joutuun pyörähtelivät puolelta toiselle, kaikkialle jakaen puoleksi arkaa, puoleksi ystävällistä ja liehakoivaa hymyään.

Jokainen, joka näki tämän hymyilyn, käsitti paikalla, että vallitsevana äijän tunteista oli pelko, pelko kaikkea ja kaikkia kohtaan, pelko, joka milloin hyvänsä voi muuttua kauhuksi. Ja sen vuoksi kiiruhtivat kaikki, jotka eivät olleet liian laiskoja kiusatakseen pientä juutalaisäijää, singahuttelemaan hänelle häijyjä kompasanoja ja nenäkkäitä huomautuksia, vielä lisätäkseen hänen pelkoansa, joka ei näyttänyt asuvan pelkästään hänen hermoissaan, vaan myös hänen purjekankaasta ommellun, alinomaa liikahtelevan mekkonsa poimuissa, mekon, johon hänen nahan kaltaiseksi kuivunut vartensa kääriytyi aina varpaisiin saakka.

Juutalaisen nimi oli oikeastaan Chaim Aaron Purwitz, mutta yleisesti häntä sanottiin vain Kainiksi. Tämä nimitys oli näet yksinkertaisempi ja soi ihmisten korvissa enemmän tutunomaiselta; sitäpaitsi se oli paljo loukkaavampi kuin edellinen. Vaikka tällä nimellä ei ollut vähintäkään vastinetta tuossa kaiskerassa, voimattomassa ja pelonalaisessa olennossa, olivat kaikki kuitenkin lujasti vakuutettuja, että he olivat osanneet antaa hänelle sekä ruumiin että sielun ominaisuuksiin nähden oikein luonteenomaisen nimen, samalla kuin he olivat saattaneet hänet katkeran häväistyksen alaiseksi.

Kain eli sellaisten ihmisten joukossa, jotka kohtalo oli viskannut karille, ja tämmöinen väki saapi aina nautintoa toisten pahoin kohtelemisesta. Sitä he ymmärtävätkin tehdä erinomaisesti, varsinkin jos he tällä tavoin voivat kostaa heitä itseään kohdanneen vääryyden. Olihan niin vaaratonta solvaista Kainia! Kun he ilvehtivät hänen kanssaan, hymyili hän vaan, ikäänkuin tuntien itsensä syylliseksi, ja monasti hän saattoi itsekin säestää ivailua, niinkuin tahtoisi hän etukäteen maksaa häijyille pilkkakirveille palkan siitä, että hän sai elellä heidän joukossaan.

Itsestään on selvää, että Kain oli kaupustelija. Hän kulki pitkin katuja puulaatikko ryntäillään ja ilmoitteli tavaroitaan huutaen imelällä, mairittelevalla äänellä:

"Kengänmustetta! Tulitikkuja! Nuppineuloja! Hiusneuloja! Koristeita!

Rihkamata kaikellaista!"

Vielä on minun mainittava eräs luonteenomainen piirre hänen ulkomuodossaan: hänen korvansa olivat pitkät ja harrottavat ja nytkivät lakkaamatta suonenvedontapaisesti niinkuin pelästyneellä hevosella.

Kain harjotti liikettään "jyrkkäyksen" luona – paikka, joka sai tehdä kokoushuoneen virkaa kaikille mahdollisille retaleille, niin sanoakseni kaupungin väestön pohjasakalle, ja sen muodosti kaita sola vanhojen, korkeiden, synkkien talojen välissä. Majataloja, kapakoita, leipurin myymälöitä, hedelmäpuoteja, ryysykauppiaiden kojuja j.m.s. nähtiin täällä vieretysten. Asujamina oli kaikenkaltaisia veijareita, varastetun tavaran kätkijöitä, pikkurihkaman kaupustelijoita, ruokatavara-kauppiaita y.m. samantapaista mitä kirjavinta väkeä. Tässä solassa oli aina hyvin varjoisata – huoneiden korkeuden vuoksi – paljo likaa ja paljo päihtyneitä. Kesäisin vallitsi täällä aina läpitunkeva löyhkä, joka syntyi pilaantuneista ruokatavaroista ja sikunavedestä. Ainoastaan aamusella heitti aurinko tänne pikaisen, varovaisen silmäyksen, ikäänkuin peläten saastuttavansa säteitään sen loassa.

Mainittu sola sijaitsi vuoren rinteellä jonkun matkaa suuresta virrasta, ja se oli alinomaa täynnä laivatyömiehiä, lastaajia ja merimiehiä, jotka kuuluivat lähellä oleviin höyryaluksiin. Tänne he poikkesivat kaulaansa kastamaan ja huvittelemaan omalla tavallaan ja täällä odottelivat varkaat yksinäisissä nurkissa ja komeroissa, kunnes he tulivat niin humalaan, että mukavasti voi siepata heiltä yhtä ja toista. Aivan katukäytäväin vieressä oli lihapullan-myyjätärten ruukkuja sekä piirakka- ja leivoskauppiaiden altaita. Työmiehet, joita virtasi tänne alhaalta rannasta, ahmivat mielellään näitä lämpimiä ruokia, juopuneet miehet noituilivat ja laskettelivat rivoja laulujaan, kauppiaat ylistelivät tavaroitaan läpitunkevalla äänellä ja pienet ajopelit, joiden omistajat vakoilivat tilaisuutta joihinkin ansioihin, tunkeutuivat vaivaloisesti tiheiden myyjä ja ostajaparvien läpi. Mitä sotkuisin äänten hälinä täytti kapean solan ja kierteli pitkin likaisia seiniä, jotka rapistuneine kalkkipintoineen ja suurine homepilkkuineen tarjosivat sangen epämiellyttävän näyn.

Tässä alhossa, jonka muodosti elävä lika, huumaava melu ja rivot sanat, puikkelehti joukko lapsia edestakaisin – eri-ikäisiä, mutta kaikki yhtä siivottomia, nälistyneitä ja turmeltuneita. Aikaisesta aamusta iltamyöhään vetelehtivät he täällä ympäri, elivät kaupustelijaeukkojen anteliaisuudesta tahi omain, pienten käsiensä näppäryydestä ja nukkuivat yönsä jossakin nurkassa, porttikäytävässä, piirakkakauppiaan jauholaatikkojen alla, kellariluukkujen syvennyksissä. Mutta jo auringonnoususta asti olivat nämä risataudin surulliset uhrit taas jaloillaan varastaakseen jostakin muutaman ruokapalan tahi kerjätäkseen kauppiailta semmoista, mikä oli kelpaamatonta myytäväksi. Kelle kuuluivat nuo lapset? Kaikille ja ei kellekään…

Tässä vähän miellyttävässä korttelissa kuljeskeli siis Kain päivän toisensa perästä, ilmoitti huutaen tavaroitaan ja myi niitä solan naisille. He lainasivat häneltä 20 kopeekan lantin pariksi tunniksi ehdolla, että he antaisivat hänelle takaisin 22 kopeekkaa, ja he pitivät aina täsmällisesti sanansa. Muillakin aloilla kehitti Kain affääritoimensa sangen laajaksi. Hän osti juopoilta työmiehiltä heidän paitojaan, lakkejaan, saappaitaan, harmonikkojaan, naisilta heidän alusliivejään, hameitaan ja halpoja koristeitaan ja jätti taasen kapineet takaisin käteistä maksua vastaan tahi myi ne, jos ei niitä lunastettu, parin kopeekan voitolla. Sen vuoksi täytyi hänen lakkaamatta pitää hyvänään haukkumasanoja ja tuuskauksia ostajapiirinsä puolella, ja välistä häneltä varastettiinkin. Hän ei kuitenkaan koskaan valittanut tämmöistä kohtelua, vaan otti sen aina vastaan tuskallisella, suopealla hymyllä.

Ei ollut aivan harvinaista, että hänen niskaansa jossakin pimeässä nurkassa hyökkäsi pari kolme nälkäistä tai humalaista roistoa, joille murha ei suuria merkinnyt. Silloin hän ryömi heidän jalkoihinsa ja, joko heidän nyrkkiensä tai pelkän pelästyksen vaikutuksesta, kaivoi suonenvedontapaisesti taskujaan ja pyyteli vapisevalla äänellä:

"Älkää ottako kaikkia, herraseni, hyvät herrat! Kuinka minä sitte voin tehdä kauppaa?"

Ja taas vääntyi hänen naamansa tuohon ainaiseen, tuskalliseen hymyyn.

"No, älä sentään nau'u noin hirveästi. Työnnäs tänne kolmekymmentä kopeekkaa…" vastattiin silloin; "hyvät herrat" käsittivät hyvin, ett'ei lehmältä pidä kiskoa koko utareita jos mieli vielä toistekin saada maitoa.

Saattoi tapahtua, että Kain sellaisen hyökkäyksen jälkeen muitta mutkitta nousi pystyyn ja ystävällisesti liittyi niiden roistojen joukkoon jotka juuri olivat ryöstäneet hänet, sekä astuskeli nauraen ja pakisten heidän rinnallaan, sill'aikaa kuin he tekivät pilaa hänestä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoa vaikutus, jonka voi huomata tällaisen seikkailun perästä oli se, että hän näytti entistäkin surkeammalta: mutta siinäpä olikin kaikki.

Omain uskolaistensa kanssa ei Kain ollut parhaissa väleissä. Ani harvoin nähtiin hänet yhdessä jonkun juutalaisen kanssa, ja silloinkin saattoi huomata, että he ottivat hänet vastaan kopeasti ja halveksien. Solassa tiesi huhu kertoa, että Kain oli julistettu pannaan, ja pitkään aikaan ei naisväki "jyrkkäyksessä" käyttänyt hänestä muuta nimeä kuin "kirottu".

Joka tapauksessa oli tämä vain tyhjää huhua, vaikka Kain selvään ilmaisi omaavansa lahkolaisten mielipiteitä. Niinpä hän m.m. rikkoi sabbatin pyhittämiskäskyä vastaan, eikä myöskään noudattanut säädöksiä ruokailujärjestyksestä. Jos häneltä tiedusteli asiaa, kääriytyi hän vaan kokoon keräksi ja nauraen lasketteli kompasanoja, mutta ei milloinkaan antautunut lähemmin selvittämään maamiestensä uskoa ja elämäntapoja.

Itse lapsiraukatkin tuossa solassa ahdistelivat häntä ja viskoivat likalönttejä, appelsiininkuoria ja kaikkea muuta mahdollista voidetta hänen laatikkoonsa tai selkäänsä. Hän koki ystävällisillä sanoilla puolustautua heidän häijyiltä elkeiltään, mutta useimmiten hän pakeni heitä tungokseen, minne he eivät häntä seuranneet, peläten sotkeutuvansa muiden jalkoihin.

Näin vietti Kain elämäänsä. Kaikki hänet tunsivat ja kaikki häntä vainosivat. Hän hoiti kauppatoimiaan, vapisi myötäänsä pelosta ja naureskeli lakkaamatta, kunnes onni eräänä päivänä hymyili hänellekin.

* * * * *

Jokaisella maailman nurkalla on hirmuvaltijaansa. "Jyrkkäyksessä" näytteli sitä osaa Artem, jättiläisvartaloinen nuori mies, jolla oli paksun, mustan kiharatukan verhoama pallopyöreä pää. Nuo pehmeät hiukset valuivat omituisina rengasmaisina suortuvina alas otsalle ja komeille samettimaisille kulmakarvoille, jopa ulottuivat aina suuriin, ruskeihin, soikeihin silmiinkin, joissa alituiseen oli öljymäinen kosteus. Nenä oli suora, säännöllisesti antiikkimuotoinen; meheviä, punaista huulia varjostivat paksut, mustat viikset. Noita pyöreitä, tummia, puhdasihoisia kasvoja saattoi sanoa suorastaan kauneiksi niiden erinomaisen säännöllisyyden vuoksi; ja tähän omituiseen kauneuteen soveltuivat nuo kosteat, ikäänkuin verhotut silmät mainiosti. Leveine rintoineen, pitkine, hyvin muodostuneine vartaloineen ja tahdottomasti itsetietoinen hymy huulillaan, oli hän "jyrkkäyksessä" kauhuna miehille ja ihastuksena naisille. Suurimman osan päivästä vietti hän makaamalla jossain auringonpaisteessa – laiskana, mahtavana möhkäleenä, imien sisäänsä ilmaa ja auringonpaistetta pitkissä hengenvedoissa, jotka panivat tuon voimakkaan rinnan nousemaan ja laskemaan tasaisen tahdikkaasti.

Hän saattoi olla noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Kolme vuotta sitte oli hän tullut kaupunkiin Promfinon kylästä kotoisin olevan rantatyömies-joukon mukana, ja sitte, laivaliikkeen Volgalta tauottua, jäänyt sinne talveksikin, syystä kun oli tehnyt sen huomion, että hän kauneutensa ja ruumiin voimainsa vuoksi saattaa viettää hauskempiakin päiviä kuin tehdä työtä. Tuosta laiskasta talonpoikaispojasta ja laivanlastaajasta oli tullut sangen mieluinen suosikki "jyrkkäyksen" ruokakauppiattarille, torimatammeille ja muille kaunottarille, ja tämä elinkeino antoi Artemille tarpeellisen määrän ruokaa, paloviinaa ja tupakkaa; muita toivomuksia hänellä ei ollutkaan, joten hänellä siis oli sangen suloiset päivät. Naiset riitelivät, tappelivat ja panettelivat toisiansa sekä saivat miehiltänsä ja rakastajiltansa selkäänsä Artemin vuoksi, mutta hän oli välinpitämätön kaikelle – makasi vain ja venyttelihe auringon paisteessa kuin kissa sekä odotteli siksi, kunnes ne harvat tarpeet, joita hänellä oli, vaativat tyydyttämistä. Tavallisesti makaili hän ylhäällä sillä mäellä, jonka rinteessä kuja sijaitsi. Sieltä näki hän joen suoraan edessänsä, ja sen toisella puolen näkyi, niin laajalta kuin silmä erotti, tasankomaata, jonka sileätä viheriää pintaa siellä täällä särkivät harmaat pilkut, jotka olivat kyliä. Siellä kaukana oli aina niin tyyntä, valoisaa ja raitista. Ja kun Artem käänsi kasvonsa vasemmalle, saattoi hän luoda yleissilmäyksen kujasensa päästä päähän ja seurata sen ihmisvilinää. Ja jos hän lähemmin sitä tarkkasi, niin saattoi hän erottaa tungoksessa erityisiä, tunnettuja henkilöitäkin. Hän kuuli kujasta nälkäisen kiljunnan ja ajatteli siinä sivussa omia ajatuksiansa. Joka paikassa hänen ympärillänsä vuorella kasvoi tiheätä ruohoa; pari laihaa koivua ja raastettua seljapensasta pyrki myöskin ylöspäin. Kujan tyhjäntoimittajilla velikultasilla oli täällä tapana nukkua pois humalansa, pelata korttia, järjestää vaatteensa sekä levätä työstä taikka tappeluista väsyneinä.

Artemista ei oikein pidetty siinä seurassa. Hän oli tavattoman väkevä ja haki usein riitaa – ja sitäpaitsi hän, velikultien mielestä, ansaitsi ruokansa liian helposti ja mukavasti. Se kävi heille kateeksi, ja vieläkin sitä enemmän siitä syystä, kun Artem ei koskaan aikonutkaan jakaa saaliistaan muille. Ylipäänsä olivat Artemin seuraelämälliset tunteet sangen vähän kehittyneet. Kun toiset lähestyivät häntä ja rupesivat puhelemaan, vastasi hän juuri, mutta itse ei hän milloinkaan alottanut keskustelua. Jos tuttavat häneltä pyysivät rahaa paloviinansa ostoon, antoi hän hiukan, mutta ei koskaan tarjonnut mitään omasta alotteestaan. Kumminkin vallitsi tämän laatuisen väen keskuudessa vanhuudestaan semmoinen tapa, että jokainen ansaittu kopeekka piti yhteisesti syödä ja juoda.

Hän mietiskeli ja mietiskeli, ja hänen kuulonsa tuli tarkemmaksi, näkönsä terävämmäksi. Eräänä päivänä sattui hänen korviinsa uusi laulu, jonka oli runoillut selkäänsä saanut sulhasmies, kujan trubaduri. Tämä ansaitsi leipänsä soittajan ja laulajan ammatilla; hänen soittokoneenansa oli kahdeksan puulusikkaa, jotka hän asetti sormiensa väliin sekä löi niitä milloin toisiansa vastaan, milloin pullistettuihin poskiinsa, milloin mahaansa. Täten hän sai aikaan soitannon, joka kyllä ei ollut erittäin kaunista, mutta kuitenkin vaati esittäjältään tavatonta sormien näppäryyttä, ja sille ominaisuudelle ymmärrettiin kujassa antaa täysi arvonsa.

Tällä soittokoneella tapasi sulhasmies säestää omatekoisia kuplettilaulujansa. Eräänä päivänä sattui Kain tulemaan erään ryhmän luo, jota sulhasmies paraillaan ilahutti taiteellansa. Kun huomasi Kainin, huudahti hän vilkkaasti:

"Hei, te kunnioitettavat vankilan-kokelaat! Minä laulan uuden laulun, jonka vast'ikään olen saanut valmiiksi leivotuksi – se pikkuruinen makupala on siis vielä aivan lämmin. Tänne kopeikka taikka pari kärsää kohden! kuunnelkaa nyt:

 
"Kun päivän kehä hiivskelee ikkunasta sisään,
Ihastuvat ihmislapset ikihyväksi.
Vaan jos minä joskus hiiviskelen ikkunasta…"
 

"Sen me jo tunnemme, sen me jo tunnemme!" huusi muuan kuulijoista.

"Kyllähän minä sen tiedän! Mutta en minä aijo tarjota teille pannukakkua ilmaiseksi, kun nimittäin ette ole vielä leivästäkään maksua antanut", vastasi sulhasmies ja asettaen kuntoon puulusikkansa rupesi taasen laulamaan:

 
"Minä raukka parka maailmassa tässä
Kovat olen kohtalot kokea saanut!
Isäni ja veljeni rakkaat, rakkahimmat,
Hirsipuussa hirmussa riippua saivat —
Vaan kun ma siihen jouduin, katkesi köysi…"
 

"Sepä oli vahinko!" arvelivat kuulijat. Ei tämäkään laulu ollut uusi, mutta kuulijat maksoivat kuitenkin kopeikkansa, sillä he uskoivat sulhasen reilu mieheksi, joka ei tulisi heitä narraamaan luvatun uuden laulun suhteen.

"Kuulkaa nyt minun kaikkein uusinta lauluani – ja muistakaakin kiittää sitä!" huusi sulhasmies ja rupesi lusikoitansa kalistelemaan sekä laulamaan:

 
"Härkä ja hämähäkki kerran
Liiton tekivät hellän;
Mutta hämähäkki oli juutas
Ja härkä vietävän kuhnus.
Tuo härkä hullumainen
Hän hämähäkkiä vainen
Hännässänsä kiikutteli
Ja mukanansa kuljetteli;
Ja joka hameelle juutas
Tarjoili ystäväänsä näin:
Tänne tulkaa, tänne päin
Te naikkoset rakastuneet…!"
 

"Halt, wer da? [Seis, kuka siellä?] Herra Kain, haluaako teidän armonne tervetuliaisia kepistä? Vai on herra 'hantesmanni' niin hävytön, että kuuntelee minun laulujani! Pyydän, että hän armollisimmasti pudistaa tomut jaloistaan, – en minä sepitä laulujani kelle tahansa!"

Kain hymyili vastaukseksi vain tavallista surumielistä hymyään sekä lähti liikkeelle, mennessään huoaten syvään ja pahojen aavistusten masentamana. Hän ymmärsi antaa täydellisen arvon näille rauhan ja levon päiville, mutta pelkäsi nyt, että ne loppuisivat. Aamusin saapui hän kujaan siinä iloisessa vakuutuksessa, ett'ei kukaan sinä päivänä uskaltaisi ryöstää hänen rahojansa. Hänen silmänsäkin olivat saaneet hiukan tyyneyttä ja loistoa. Artemin näki hän joka päivä, mutta ei mennyt hänen luokseen, ellei häntä huudettu. Harvoin Artem häntä puhuttelikin ja silloinkin vaihdettiin vain muutamia sanoja:

"No kuinka voit?"

"Hyvin… siitä saan kiittää teitä", vastasi Kain ilosta loistavin kasvoin.

"Antavatko he sinun olla rauhassa?"

"Tietenkin… eiväthän he uskalla teitä vastaan!" selitteli juutalainen vapisten.

"Se on hyvä… jos jotakin tapahtuu, niin sano…!"

"Tietenkin minä sanon!"

"Tee niin!"

Sitte Artem mittaili Kainin surkean näköistä olentoa vihaisilla silmäyksillä ja lähetti hänet menemään.

"Mene nyt… onnea kaupantekoon!"

Ja Kain erosi nopeasti suojelijastaan, saaden useasti ilkeitä ja pilkallisia silmäyksiä katselijoilta – nämä silmäykset häntä pelottivat.

Noin kuukauden aika oli kulunut tällä tavoin, kun Kain taasen, ollessaan eräänä iltana kotimatkalla, sattui yhteen Artemin kanssa. Jättiläinen nyökkäsi hälle, sekä viittasi sormellaan häntä tulemaan luoksensa. Kain juoksi kiiruusti Artemin luo ja huomasi, että tämä oli pahalla tuulella ja synkkä kuin syksyinen taivas.

"Oletko jo lopettanut kaupantekosi?"

"Aijoin juuri lähteä kotiin…"

"Odota hiukan… tule mukanani, minä tahtoisin vähän puhua kanssasi", saneli Artem kolealla äänellä.

Ja suurena sekä voimakkaana rupesi hän kulkemaan edellä; Kain seurasi jälessä.

He menivät ensin kujan päähän sekä poikkesivat sille joelle, jossa Artem seisahtui yksinäiselle paikalle aivan veden rajaan, jyrkän rantavierun alapuolelle.

"Istu alas!" käski hän Kainia.

Kain teki niin, katsellen pelokkaasti suojelijaansa. Artem alkoi hitaasti valmistella paperossia, jolla aikaa Kain antoi katseensa liidellä taivaalla, vastapäisellä rannalla kiikkuvassa mastometsässä ja iltatuulessa hiljaa keinuttelevissa aalloissa. "Mitähän Artemilla on puhumista?" mietti hän huolestuneena.

"Onko sinun olosi yhä vielä hyvä?" kysyi Artem.

"On! Nyt ei minun enää tarvitse pelätä…"

"Huomaatko nyt, kuinka viisaasti tehty se oli sinulta, että…?"

"Minä olen niin kiitollinen…"

"Älähän hätäile kiitoksesi kanssa!" arveli Artem.

Sitte hän istui ison ajan äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena silloin, tällöin vetäen sauhuja paperossistaan. Kain odotti sydämessään tuskallinen tunne lähestyvästä onnettomuudesta.

"Hm!.. vai antavat ne sinun olla rauhassa!"

"Ne pelkäävät teitä. Ne kaikki ovat niinkuin koira ja te olette – niinkuin jalopeura! Oi, minun ei enää tarvitse…"

"Odota hiukan!"

"Mitä te aiotte minulle sanoa?" kysyi Kain pelokkaasti.

"Mitäkö aion sanoa. Jaa – sen esille tuominen ei ole niin helppoa…"

"Mitä se sitte on?"

"Katsos – parasta on, että me juttelemme asiat suoraan, niin päästään niistä yhdellä kertaa…"

"Mitä, mitä?"

"Minun täytyy sinulle nimittäin ilmoittaa, ett'en minä… ett'en minä voi kauvemmin."

"Mitä te ette voi kauvemmin?"

"En mitään erinomaista – en voi kauvemmin… se on niin vastenmielistä minulle… En ole luotu semmoista varten…" sai Artem vaivalla sanotuksi.

"Mitä varten ette ole luotu?"

"Kaikkea tätä varten en… Minä en enää tahdo tuntea sinua… Sillä oikeastaanhan et sinä minulle mitään kuulu…"

Kain vavahti ikäänkuin iskun saaneena, mutta oli vaiti.

"Jos ne taasen alkavat sinua pilkata ja solvata", jatkoi Artem, "niin jätä minut rauhaan. Älä minulle siitä valita – en minä voi auttaa sinua – en minä aio auttaa sinua. Käsitätkö? Minä en voi…"

Kain muuttui kuolon kalpeaksi, mutta oli yhä vaiti.

Artem, joka nyt oli keventänyt sydämensä sitä rasittavasta painosta, vetäsi syvään henkeänsä ja jatkoi yhtenäisemmin:

"Siitä, että sinä kerran autoit minua, voin minä maksaa sinulle. Paljoko se tekee? Sano vain niin minä maksan, mitä sinä pyydät? Mutta myötätuntoisuutta en minä voi sinulle osottaa… Semmoinen ei sovi minun luonteelleni… minä olen vain pakottanut itseäni siihen… teeskentelin vain… luulin sitä myötätuntoisuudeksi… mutta se oli pelkkää mielikuvittelua… Ylipäänsä en voi olla myötätuntoinen kenellekään… en yhdellekään ihmiselle…"

"Senkötähden, että minä… että minä olen juutalainen?" kysyi Kain hiljaa.

Artem katsoi häneen alta kulmiensa ja sanoi sanan, joka tuli hänen sydämensä pohjasta.

"Että sinä olet juutalainen? Me olemme kaikki juutalaisia Herramme edessä."

"No minkä muun tähden sitte?" kysyi Kain uudelleen.

"Minä en voi", vastasi Artem. "Minulla ei ole myötätuntoisuutta sinuun, ymmärrätkö… eikä kehenkään muuhunkaan ihmiseen… Käsitä minut oikein… kellenkään toiselle en minä sitä sanoisi, vaan antaisin ainoastaan muksauksen kalloon. Mutta sinulle minä sen sanon…"

"Kuka minua sitte suojelee jumalattomien kädeltä? Kuka minua puolustaa vihamiehiäni vastaan?" kysyi juutalainen psalmin sanoilla hiljaa ja surumielisesti.

"Minä en sitä voi tehdä", sanoi Artem koristelemattomasti. "Eipä siksi, että he nauravat minulle – se ei minua liikuta, naurakoot! Mutta minulla ei ole semmoisia tunteita. Ja siitä, mitä venheessä tuolla tapahtui… maksan minä mieluummin…"

"Oi, kostava Jumala! Oi, vanhurskas ijankaikkinen Jumala! Oi, sinä maan piirin tuomari, katso alas kirkkaudestasi minuun!" rukoili Kain kokoon kääriytyneenä kuin kerä.

Oli lämmin hiljainen kesä-ilta. Peilikirkkaassa veden kalvossa kuvastuivat laskeuvan auringon säteet lempeän surumielisinä. Rantatöyräs heitti varjonsa Kainin ja Artemin yli.

"Ajattelepas vaan", sanoi Artem vakuutuksella, "mitä minulla on tehtävänä. Sinä sitä et varmaankaan ymmärrä… mutta minun, minunhan täytyy ajatella itseäni! Muistathan kuinka ne kerran peittosivat minua?"

Hän kiristeli hampaitansa ja heittelihe levottomasti sinne tänne. Sitte laskeutui hän selälleen, ojensi jalkansa virtaan päin ja pisti kätensä päänsä alle.

"Minä tunnen ne nyt kaikki…"

"Kaikkiko?" vastasi Kain nöyrästi.

"Niin! Nyt minä aion suorittaa laskuni niiden kanssa – ja sen vuoksi olet sinä minun tielläni – "

"Minäkö tiellä? kuinka minä tiellä olisin?" kysäsi juutalainen.

"No ei nyt juuri tiellä, mutta… minä olen nykyään vihoissani kaikille ihmisille. Olenko minä sen vuoksi huonompi kuin muut? Sitä minä haluaisin tietää… No, lyhyesti sanottuna… Sinä olet rasitukseksi minulle. Käsitätkö sinä?"

"En!" sanoi Kain ja ravisteli päätänsä.

"Vai et käsitä. Minkälainen nauta sinä sitte olet? Sinua kohtaanhan minulla pitäisi olla myötätuntoisuutta, eikö totta? Mutta minulla ei ole myötätuntoisuutta kehenkään… Minussa ei ole enää jäljellä pienintäkään säälin tunnetta…"

Ja pukaten Kainia kylkeen, kertasi hän vielä:

"Käsitätkö nyt vihdoinkin? Minussa ei ole jälkeäkään myötätuntoisuudesta…"

Molemmat olivat vaiti kauvan. Lauhkeassa, hyvänhajuisessa ilmassa kuului aaltojen loiske ja koko joukko vaimennettuja, omituisesti valittavia ääniä, jotka tulivat etäältä pimeästä, uinuvasta joesta.

"Mitä minun nyt on tehtävä?" kysäisi Kain vihdoinkin.

Turhaan hän odotti vastausta. Artem oli joko nukahtanut taikka sitte kokonaan vaipunut ajatuksiinsa.

"Miten minä voin elää ilman teitä?" huudahti Kain.

Artem katseli taivasta kohden ja huudahti:

"Se on sinun asiasi…"

"Oi, Jumalani, Jumalani!.."

"Miten sinä voit elää, sitä ei voi näin äkkipäätä sanoa", selitti Artem mahtavasti. Sen jälkeen, kun hän oli keventänyt sydämensä, oli hän aivan tyyni ja iloinen mieleltänsä.

"Minä tiesin sen kyllä… jo silloin, kun te makasitte sairaana ja ruhjottuna joen rannalla… jo silloin minä tiesin, että te ette kauvemmin voisi olla ystävällinen minua kohtaan…"

Rukoilevin silmäyksin katseli pieni juutalainen Artemia, mutta tämä vältti hänen katsettansa.

"Ehkä se kuitenkin on sentähden, että ihmiset nauravat teille minun tähteni…?" jatkot Kain pelokkaasti.

"Ne matelijat? Mitä minä niistä välitän?" nauroi Artem. "Jos tahtoisin, niin ottaisin sinut hartioilleni ja kantelisin sinua pitkin katuja. Anna niiden nauraa… Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä, josta puhe nyt on… Täytyy aina toimia totuuden mukaisesti… niinkuin tuntee mielensä vaativan… Mitä kerran ei ole sydämessä, sitä ei siellä ole… Ja minä tahdon sanoa sinulle suoraan veliseni – minulle on vastenmielistä, että sinä olet semmoinen kuin sinä olet… Sillä tavalla on asian laita; nyt sinä sen tiedät!"

"Ah! Nyt minä ymmärrän… Mitä minun pitää tehdä? Menenkö minä matkaani?"

"Mene, kun vielä on valoisaa… kukaan ei tee sinulle pahaa. Kukaan ei ole kuullut meidän puhettamme."

"Se on edes hyvä… ja ettehän tekään puhu kellekään!" pyysi Kain.

"En, aivan varmaan en… Mutta älä tule liian usein minun näkyviini!.."

"Hyvä", sanoi Kain hiljaa ja nousi ylös.

"Ehkä olisi parasta sinulle, jos rupeaisit harjoittamaan kauppaasi jossain muualla", arveli Artem välinpitämättömästi. "Täällä on vaikea varoa itseänsä… ne vaanivat joka taholla…"

"Mihin minä sitte menen?"

"Hm – mihin haluat…"

"Hyvästi, Artem!"

"Hyvästi, veli!"

Makuultaan nousematta ojensi hän sormensa Kainille ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi! Älä ole vihainen minulle."

"En minä ole vihainen", vastasi Kain tukehduttaen huokauksensa.

"No niin … Parempi on niin, eikö totta? Sinä et kuitenkaan ole ollut se oikea kumppani minulle – miten kipeää se minulle tekeekin. Taikka pitäisikö minun kenties elää sinun vuoksesi? Se ei käy laatuun…"

"Hyvästi!"

"Mene nyt!"

Kain lähti kulkemaan joen rantaa pitkin selkä kumarruksissa ja pää rinnalle valahtaneena.

Kaunis Artem seurasi häntä silmillään, mutta asettui jo parin sekunnin kuluttua entiseen asentoonsa ja rupesi tirkistelemään ylös taivaalle, jota yön varjot alkoivat peittää.

Omituisia ääniä lainehti ilmassa, mutta ne vaikenivat taasen. Virran laineet loiskivat yksitoikkoisesti ja synkkämielisesti rantaa vasten.

Kain käveli noin viisikymmentä askelta, sitte hän äkkiä kääntyi ja suuntasi askeleensa takaisin maassa venyvän Artemin luo. Siinä hän seisahti ja sanoi pelokkaalla, hiljaisella äänellä:

"Kenties te kumminkin olette muuttanut mieltänne?"

Artem oli vaiti.

"Artem!" huusi Kain värähtelevällä äänellä – "Artem! Ehkä te vain sanoitte niin tarkoittamatta kumminkaan sitä? Ettekö muista, kuinka minä silloin… mitä Artem? Kukaan muu ei tullut teidän tykönne… mutta minä tulin…"

Heikko kuorsaus oli vastauksena.

… Vielä pitkän aikaa seisoi Kain jättiläisen vieressä ja tirkisteli hänen sieluttomiin kauneihin kasvoihinsa, jotka unessa olivat saaneet lempeämmän ilmeen. Mahtava taistelijarinta kohosi ja laski säännöllisissä hengenvedoissa, ja mustien viiksien alta näkyivät lujat kiiltävät hampaat. Hän näytti hymyilevän unissaan…

Kumeasti huokaisten antoi Kain vaipua päänsä vieläkin syvempään sekä lähti astelemaan pitkin virran paltasta. Koko ruumis vapisten ja henkeänsä peläten käveli hän varovaisesti tuota kapeata polkua pitkin. Avonaisilla kuun valaisemilla paikoilla kulki hän rohkeammin, mutta varjostoissa hiipi hän nopeasti eteenpäin. Hän muistutti rottaa, pientä pelokasta yöeläintä, joka kuleksii polkuansa pitkin lukemattomain, kaikkialla esiintyväin vaarojen uhatessa.

Yö oli tullut ja jokirannalla oli autiota ja hiljaista…

Jemeljan Piljaj

"Meillä ei ole mitään muuta keinoa kuin mennä suolatehtaaseen. Se on kyllä vietävän suolainen keino, mutta mikäpäs muu auttaa, kun on kuoliaaksi nälkääntymäisillään."

Tämän sanottuaan veti matkakumppalini, Jemeljan Piljaj, hyvinkin kymmenennen kerran tupakkakukkaronsa taskustaan. Niin pian kun hän oli vakuuttanut siitä, että se oli yhtä tyhjä kuin eilenkin, päästi hän huokauksen, sylkäsi ja heittäytyi selälleen, voidakseen vihellellen tirkistellä pilvettömälle, hehkuvalle taivaalle. Me makasimme hietaisella maankielekkeellä kolmen virstan päässä Odessasta, josta olimme lähteneet sen vuoksi, ett'emme olleet saaneet siellä työtä. Meillä oli nälkä ja neuvottelimme mihin nyi menisimme. Jemeljan oli oikaissut raajansa hiekalle pää aroa ja jalat merta päin, ja aallot, jotka hiljaa kohisten vyöryivät rantaa vasten, huuhtelivat hänen paljaita, likaisia jalkojansa. Hän räpytteli silmiänsä auringon valon vuoksi, käyristeli itseänsä kuin kissa ja antoi ruumiinsa liukua lähemmäksi vettä, niin että laineet toisinaan kastelivat hänet aina kaulaan asti. Se huvitti häntä, mutta saattoi hänet samalla synkkämielisesti laiskeliaaseen mielentilaan.

Minä käänsin katseeni satamaan päin, jossa kohosi tiheä mastometsä, verhottuna paksuihin, tummansinisiin pilviin. Ankkurikettinkien kolea, hälisevä kitinä, tavarajunaa kuljettavan höyryveturin vihellys ja laivan lastauksessa hääriväin työmiesten sorina tunkeutui yli veden meidän luoksemme. Minä en nähnyt siellä mitään, joka olisi voinut elähdyttää meidän sammuvaa toivoamme työn saannista; sentähden nousin pystyyn ja sanoin Jemeljanille.

"No niin, lähtekäämme sitte suolatehtaaseen…"

"Menkäämme!.. Mutta osaatko sinä myös sitä työtä?" kysäsi Jemeljan.

"Kyllä se käy laatuun, kunhan kerran vain olemme siellä."

"No, lähdemmekö sitte?" sanoi Jemeljan, kuitenkaan jäsentäänkään liikuttamatta.

"Lähdemme tietenkin!"

"Eteenpäin mars, sitte… Ja tämän kirotun Odessan vieköön paholainen! Tämmöinen muka on olevinaan satamakaupunki! Minun puolestani nielaiskoon sen maa!"

"No, pystyyn nyt, ja lähde! Ei tässä manaaminen auta."

"Mihinkä me sitte oikein menemme? Suolatehtaaseenko? Todellakinko? Niinhän se oli?.. Tiedätkö, veliseni, kun kaikki käy ympäri, on se kuitenkin vähän niin ja näin suolakeittimöissä myöskin!"

"Mutta itsehän arvelit, että me menisimme sinne?"

"Aivan oikein, niin minä sanoin, ja mitä minä olen sanonut, siinä minä myöskin pysyn. Mutta ei siitä matkasta suurta toivoa ole, se on varma."

"Miksikä ei olisi?"

"Miksikäkö? Luuletko sinä, että ne seisovat ja odottavat meitä siellä. – 'Olkaa niin kilttejä, herrat Jemeljan ja Maksim, ja vaivatkaa hyväntahtoisesti lihaksianne hiukan ja ottakaa vastalahjaksi meidän lanttimme!'… Ei, ukkoseni, sillä tavalla se ei käy, ei. Nyt, huomaa se, olemme me vapaita herroja ja voimme tehdä mitä haluamme…"

"Ole tuossa jo! Tule!"

"Minkätähden semmoinen kiire? Me siis astumme tuon suolahelvetin omistajan eteen ja syvimmässä alammaisuudessa sanomme hänelle: 'Kunnioitettava herra ihmisnylkijä ja verenimijä, me olemme tulleet myymään nahkaamme teidän ahneudellenne, – ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja nylkeä meitä kappale kappaleelta kuudestakymmenestä kopeekasta päivältä'. Ja siitä seuraa sitte…"

"Nouse nyt vihdoinkin ylös ja menkäämme! Ennen iltaa voimme ehtiä lähimpään kalastuspaikkaan. Me avustamme verkkojen kantamisessa, saamme kenties illallisen palkaksemme."

"Illallisen? Olet oikeassa! Kalastajat ovat hyväsydämmisiä, heidän luonaan saamme aivan varmaan ruokaa. Tule, tule… Ei siitä reisusta kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mikään ei onnistu meille tällä viikolla. Kirottu vastoinkäyminen."

Hän nousi ylös aivan märkänä merivedestä, suoristeli itseään ja pisti kätensä housujensa taskuihin, jotka hän oli ommellut itsellensä parista jauhosäkistä. Kaiveltuaan hetkisen taskuissaan, veti hän ylös tyhjät kätensä ja vei ne aivan silmäinsä eteen sekä katseli niitä koomillisesti.

"Ei niin hitustakaan!.. Neljä päivää olen minä hakenut ja hakenut, vaan en ole mitään löytänyt. Semmoisesta voi tulla hulluksi, veliseni."

Me kävelimme pitkin meren rantaa aina väliin viskaten jonkun sanan toisillemme. Jalkamme vajosivat tuohon kosteilla simpukan kuorilla sekoitettuun hiekkaan.

Silloin tällöin tapasimme limaisia maneetteja, aaltojen rannalle heittämiä pikkukaloja ja omituisen muotoisia mustia puupökkelöitä… Mereltä puhalteli raitis, suloinen tuuli, jota, löyhyteltyään ensin meille vilpoisuutta, kiiruhti arolle ja pani siellä hiekan pilvenä pölyämään.

Jemeljan, joka tavallisesti oli itse iloisuus, näytti omituisesti nolostuneelta, joten koetin saada häntä paremmalle tuulelle.

"Kerro minulle jotain elämästäsi, Jemeljan", pyysin.

"Tekisin sen kyllä mielelläni, veli pyhä, mutta kun vatsa on tyhjä, ehtyy puheen virtakin. Vatsa, veliseni, on nimittäin pääasia ihmisellä. Miten monenmoisia epäsikiöitä ja rampoja löytyneekään maailmassa, ei yhtään ole semmoista, jolta vatsaa puuttuisi. Se veitikka ei salli tinkimistä itsensä kanssa. Jos vatsa on tyydytetty, on myöskin sielu iloinen; kaikella inhimillisellä toiminnalla ja puuhalla on perusteensa vatsassa… Mutta senhän sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin."

Hän vaikeni.

"Ah pyhä veli", jatkoi hän jonkun ajan kuluttua, "jospa nyt meri tuossa tuokiossa heittäisi kymmenen tuhatta ruplaa tuohon jalkojeni juureen… Perhana ollen, silloin tulisi tästä toinen olo! Heti paikalla laittaisin kapakan. Sinut ottaisin ensimmäiseksi kirjanpitäjäkseni, mutta itselleni laittaisin olopaikan tarjoilutiskin alle ja johtaisin sinne suorastaan suuhuni letkun paloviinatynnyristä. Kun minua sitte rupeaisi haluttamaan oikein maistella ilon ja nautinnon lähteestä, tarvitsisi minun vain komentaa: Maksim, väännäppäs hanaa… ja klunk, klunk, klunk, alkaa viina juosta lirittää kurkkuuni. Ei muuta kuin niellä, Jemeljan! Se olisi jotakin se, p – le vieköön. Ja talonpoikaroistoja, noita julkeita maanmöyriöitä, – jukolauta, niitä minä nylkisin oikein perinpohjaisesti!.. Ne minä oikein kääntäisin nurin narin! Kun semmoinen lurjus tulee ja kerjää: 'Jemeljan Pavlytsh, ole niin kiltti ja anna minulle pieni ryyppy, minä maksan sitte!..' niin sanon: 'Mitä?.. Pyydätkö velaksi? Siitä ei tule mitään.' 'Ole sääliväinen, Jemeljan Pavlytsh!' – 'No, enhän minäkään niin taipumaton ole. Anna vaunusi pantiksi, niin saat neljänneksen mitallista!' Ha, ha! Minä opettaisin sen veitikan tanssimaan, minä!"

"No, älä nyt sentään ole liian julma! Talonpoikammehan ovat sellaisia nälkiintyneitä raukkoja".

"Nälkiintyneitä raukkoja!.. Se on oikein niille, niin se pitää ollakin! Enkö minä sitte mielestäsi ole nälkiintynyt? Pyhä veli, aina siitä saakka, kuu synnyin, olen minä kärsinyt nälkää. Mutta sitä ei seiso missään lakikirjassa kirjoitettuna. Kyllä varmaan, kyllä! Hän kärsi nälkää!.. minkätähden? Katovuodenko tähden? Sangen epäiltävää. Katovuosi vallitsee hänen tuhmissa aivoissansa ja siitä tulee katovuosi hänen pelloillensa. Siinä on solmu. Minkä vuoksi ei muissa valtakunnissa ole katovuosia? Sen vuoksi, ett'eivät ihmisten päät siellä ole luotu vain sitä varten, jotta tuollaisiin korvan taustaa raappia; siellä ajattelevat ihmiset, se on koko asia. Siellä, veliseni, osaavat ihmiset siirtää sateen huomispäivään, silloin kun sitä ei tänään tarvita, ja aurinko pistetään aivan yksinkertaisesti pilven taa, jos se rupeaa liiaksi paahtamaan. Mutta mitä meillä ymmärretään semmoisista toimenpiteistä? Ei niin hitustakaan!.. Ah, mutta kaikki nämät ovat vain sivuasioita… Tuhat ruplaa ja kapakka… se olisi jotain se!.."

Hän vaikeni ja otti totuttuun tapaansa esille tupakkakukkaron, käänteli sitä, tirkisteli siihen sisään, sylkäsi ylenkatseellisesti ja viskasi koko kapineen mereen.

Muuan aalto otti tuon likaisen esineen haltuunsa, kuletteli sitä kappaleen matkan sekä heitti sen uudestaan rannalle, ikäänkuin olisi pitänyt lahjaa liian halpa-arvoisena.

"Eikö muka kelpaa?" murisi Jemeljan. "Pidäkkin vain hyvänäsi, lörpöttelijä!"

Hän otti ylös tuon märjän kukkaron, pani siihen kiven sekä heitti sitte sen kauas mereen.

Minun täytyi nauraa!

"No, mitä sinä virnistelet?" tiukkasi hän minulta. "Kyllä sinäkin muka olet hienoa miestä! Tonkii kirjoja, vieläpä laahaa sitä roskaa mukanaankin kaikkialle… eikä kumminkaan ymmärrä, mitä toinen sanoo! Senkin nelisilmäinen kummitus!"

Tämä viittaus silmälaseihini ilmaisi, että Jemeljanin suuttumus oli jo kohonnut sangen korkeaan määrään. Hän ei tavannut niistä loukkaantua ennen, kun hän oli oikeen sydämestään kiukustunut koko maailmaan. Tavallisesti antoi tämä kasvojeni koristus minulle hänen silmissään eräänlajisen ylhäisyyden. Ensimäisinä tuttavuutemme päivinä ei hän minua milloinkaan puhutellut muutoin kuin "teiksi", vaikkakin me kannoimme yhdessä hiiliä eräällä rumanialaisella höyrylaivalla ja minä olin yhtä rääsyinen, nokinen ja kurja kuin hänkin.

Lepyttääkseni häntä hiukan, pyysin minä anteeksi ja rupesin juttelemaan noista "muista valtakunnista", jotka hänen käsityksensä mukaan osasivat niin viisaasti menetellä sekä sateen että auringonpaisteen kanssa. En voinut toisin tehdä kuin tuomita hänen mielipiteensä tässä suhteessa kuuluvaksi kokonaan mielikuvituksen maailmoihin.

"Näes!.. Vai sillä tavalla se on!.. Aija!" huomautti hän aina väliin, mutta minulla oli kuitenkin tunne, ett'ei hän kuitenkaan omistanut syvempää huomiota esitelmälleni, vaan ajatteli kokonaan muita asioita.

"Minä uskon, veliseni, sen mielelläni", keskeytti hän minut vihdoin tehden liikkeen, jonka piti ilmaista välinpitämättömyyttä. "Mutta nyt minä kysyn sinulta erästä toista asiaa, – jos joku ihminen, jolla on paljo rahaa, jaa, oikein paljo rahaa, juuri nyt sattuisi tulemaan vastaamme, – olisiko sinussa miestä 'napsahuttamaan' hänet, voidaksesi sillä tapaa hiukan hyvittää omaa arvoisaa persoonaasi?"

Tätä sanoessaan katseli hän tutkivaisesti silmälasieni läpi.

Minua puistutti tahtomattani.

"En", vastasin minä, "en missään tapauksessa. Kellään ei ole oikeutta ostaa onneansa vieraan ihmisen elämän hinnalla."

"Ho, ho! Kuulkaapas! Sitenhän puhutaan hienosti ja kauniisti kirjoissakin, mutta se tehdään vain omantunnon tyynnyttämiseksi. Todellisuudessa samat älyniekat, jotka moiset lauselmat ovat kokoon keittäneet, kyllä eivät suinkaan sovittaisi sitä omaan persoonaansa, vaan tilaisuuden sattuessa antaisivat toisen sitä uskoa silloin, kun jo olisivat passittaneet hänet toiseen maailmaan… Oikeus! Tässä on minun oikeuteni – " Hän nosti suonisen nyrkkinsä nenäni eteen – "eroitus on vain siinä, että toinen käyttää tätä oikeuttaan yhdellä, toinen toisella tavalla. Älä tule minulle puhumaan oikeudesta!.."

Hän rypisteli päivän polttamia kulmakarvojansa sekä tirkisteli synkästi eteensä. Minä olin vaiti, sillä kokemuksesta tiesin, että kaikki vastusteleminen oli turhaa, silloin kun Jemeljan oli huonolla tuulellansa.

Hän otti ylös edessään viruvan puupökkelön ja viskasi sen veteen.

"Kunpa saisi sauhut…" sanoi hän ja huokasi.

Minä tirkistelin arolle sekä huomasin kaksi lammaspaimenta, jotka makasivat hiekalla ja katselivat meitä.

"Terve teille, herraseni!" huusi Jemeljan. "Onko teillä tupakkaa?"

Toinen heistä käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin, sylkäsi suustaan ruohonkorren, jota oli pureksinut sekä sanoi laiskasti:

"Kuules, Mihail, ne tahtovat tupakkaa!"

Mihail katseli ensin taivasta kohden, ikäänkuin odottaakseen sen suostumusta saada alottaa keskustelu meidän kanssamme sekä virkkoi sitten:

"Toivotan teille hyvää päivää! Mihin on matka?"

"Otshakoffiin, suolakeittimöille."

"Vai niin! Oletteko saaneet kutsun sieltä?"

Vastausta antamatta laskeuduimme pitkäksemme heidän viereensä.

"Siirräpäs rensseli syrjään, Nikita", sanoi Mihail. "Muuten kukaties nuo korpit sen varastavat."

Nikita nauroi viekkaasti partaansa sekä veti rensselin läheisyyteensä.

Jemeljan puri hammasta.

"Te siis tahdotte tupakkaa?" kysyi Nikita.

"Emme ole polttaneet pitkään aikaan", sanoin minä alakuloisena osaksemme tulleesta vastaanotosta.

"No, mutta polttakaa!"

"Kuule, sinä sen vietävä kaluss [vähävenäläisen haukkumanimi], älä rupea aikailemaan", huusi Jemeljan ja silmänsä pyörivät vimmatusti "Anna heti, jos sinulla on kerta aikomus antaa, mutta älä tee pilkkaa, mokomakin epäsikiö. Oletko maleksinut täällä arolla niin kauvan, että olet kadottanut kaiken myötätuntoisuuden? Saat minulta koht'siltään semmoisen paukun kalloosi, että tukit kyllä kitasi!"

Paimenet hypähtivät säikähtäen ylös sekä asettautuivat puolustusasentoon pitkine sauvoinensa.

"Ahaa, pyhät veljet, vai sillä tapaa te pyydätte!.. No, tulkaapahan nyt!"

Minä olin täydellisesti vakuutettu siitä, että nuo kirotut miehet aikoivat antaa meille selkään. Myöskin Jemeljanilla oli, päättäen hänen yhteenpuristetuista nyrkeistään ja tulta säihkyvistä silmistään, mitä vakavin aikomus ryhtyä tappelemaan. Mutta minulla puolestani ei ollut halua eikä voimiakaan tappelemiseen, jonka vuoksi koetin sovittaa puolueita.