Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Kullankaivajat ja indiaanit: Kertomus Pohjois-Meksikosta», sayfa 5

Yazı tipi:

Kymmenes luku.
Pedron Kosto

Oli keski-yö. Paksu pilvi, joka ennusti myrskyä, tuli Kalifornian puolelta ja peitti kuun tumman harsonsa taakse. Oli pilkko pimeä yö vuorella ja aavikolla.

Indiaanit lepäsivät tai olivat ainakin lopettaneet meluavan juominkinsa, sillä heidän epäsointuvia ääniään ei enää kuulunut. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin lintujen siiven räpytykset, yölintujen viheltelyt ja kojootin eli preriikoiran ulvonta keskeytti. Ilmoittivatpa myös kullankaivajien hevoset levottomasti kaviollaan kaapien tyytymättömyyttään uusiin naapureihinsa.

Kumminkaan eivät kaikki nukkuneet ei puna- eikä valkoihoisten leirissä.

Kymmenen kullankaivajaa valvoi rintavarustuksen luona ja jono punasia vahtimiehiä vartioi aluetta solatien aukon ulkopuolella. Heidän läheisyydessään, mutta lähempänä vuorta käveli kaksi miestä edestakaisin puhellen keskenään. Toinen oli El Cascabel, toinen hänen ensimmäinen luutnanttinsa, El Zopilote. Kumpainenkin oli ahkerassa toimessa tarkastaessaan aluetta siten tullakseen vakuutetuiksi siitä, etteivät piiritetyt pimeässä voisi astua alas ja yllättää heitä.

El Cascabel, joka kauvan oli tuumaillut, ei ollut ilman huolia. Ei sentähden, että olisi millään tavalla katunut, että tähän toimitukseen oli ryhdytty; saalis, jonka odotti saavuttavansa Nauchampa-Tepetlillä, maksaisi kyllä piirityksen vaivan. Leirin tarkastus saattoi hänet olettamaan, että karavaanissa oli noin sata henkeä, niitten joukossa vaimoja ja lapsia. Litera todisti, että mukana oli myös ylhäisempiä ihmisiä. Mikä ääretön rikkaus löytyisikään tuolla ylhäällä! Ja mikä kosto! Kuolema miehille, vankeus naisille; siinä oli jotain, joka El Cascabelia voi miellyttää!

»Mutta,« ajattelivat vielä kojoteerot, »olihan otaksuttava, että kullankaivajat olivat olleet niin varovaisia, että olivat lähettäneet sanansaattajat maahansa, ilmoittaneet että olivat joutuneet vaaraan, sekä ettei heillä ollut muuta keinoa kuin apua odottaessaan kestää piirityksen Salaperäisellä vuorella?« Päättää jos sai kaikista heidän valmistuksistaan, olivat he nähneet indiaanit jo joltisenkin matkan päästä ja oli heillä siis ollut hyvin runsaasti aikaa. Siinä tapauksessa voisi apu meksikolaisista linnoituksista tulla ennenkuin El Cascabel oli voinut kukistaa valkoiset. Jos he sitävastoin eivät olleet apua pyytäneet, tulisi piiritys kestämään kauvan, sitä ei päällikkö hetkeäkään epäillyt.

Päättää jos sai niistä vähäisistä elintarpeista, jotka vielä löytyivät leirissä, olivat kullankaivajat vieneet mukaansa runsaasti ruokavaroja ylös vuoritasangolle. Lähde turvasi heidät vedenpuutetta vastaan ja riistaa oli runsaasti. Koko kysymys oli siis: olivatko lähettäneet sanansaattajan?

Me tiedämme että kumma kyllä oli se unhotettu. Mutta El Cascabel ei sitä tietänyt.

Sillä välin kun nuo kaksi punaihoista keskustelivat tästä kysymyksestä, muutettiin vartijoita heidän päittensä yläpuolella. Don Estevan, joka kokemuksesta tiesi, että indiaanit eivät hyökkää koskaan vihollistensa kimppuun ennenkuin keskellä yötä, oli säästänyt paraimmat miehensä tätä hetkeä varten. Ne, jotka nyt saapuivat, olivat Pedron ja Henryn johdannon alla.

Oli tuskin luultavaa, että indiaanit jo ensi öitten aikana tekisivät hyökkäystä.

»He eivät pidä sitä edullisena,« sanoi gambusino. »Käsityksensä mukaan olemme muka ikäänkuin hiiren pyydyksessä, ja he eivät ole sellaisia miehiä, että heittäytyvät veteen kalaa saavuttaakseen, kun tietävät ettei se voi heidän verkostansa päästä. Oi!« jatkoi hän pannen kätensä suuren kiven päälle, joka oli hänen edessään, »olisipa aika halu nähdä heidän alkavan hyökkäyksen »Kalkkalokäärme« etunenässä! Se antaisi minulle oivallisen tilaisuuden kostamiseen. Valitettavasti hän ei sitä tee! On tuskin luultavaa, että saan hänet niin lähelle että voisin häneen osata.«

»Tarkastakaamme, mitä heillä nyt on tekeillä,» sanoi Henry.

»Olkoon, mutta me emme saa näyttäytyä. Jos kuu pilkistäisi, niin he ampuisivat meitä. Emme tiedä kuinka tarkasti ja kuinka pitkälle heidän pyssynsä kantavat, emmekä saa turhaan asettua heidän ampumamaalikseen.«

Nuo kolme miestä laskeutuivat vatsallensa ja pistivät ainoastaan päänsä esille kallion reunasta. Ei eroitettu mitään, niin pilkkosen pimeä oli. Ei ääntä, ei liikettä korralissa.

Gambusino otti esille paperossin, jonka sytytti. Hänen seuralaisensa teki samoin.

Muutamia tuokioita myöhemmin nosti Pedro silmänsä sattumalta ylöspäin havaiten jotain, jonka johdosta nakkasi paperossinsa pois huudahtaen puoliääneen:

»Kuu!«

Heti sen perästä siirtyi kuu näkyville pilvistä ja paistoi kaikessa loistossaan. Se tapahtui silmänräpäyksessä ja heti muutti kaikki muotoa, ikäänkuin olisi ollut äkillinen näyttämön vaihdos teaatterissa. Kullankaivajat voivat aivan selvästi eroittaa indiaanein vartijatkin.

Ainoastaan yksi seikka hämmästytti Pedroa; kaksi miestä hiipi syrjään solatien aukolta aivan hänen allansa. Ihmisen pääkallo välähti aivan selkeästi valkeavärisenä toisen villin kuparinkarvaisella rinnalla.

»Mikä onni! El Cascabel!« mutisi gambusino riemuiten.

Ja sen enempää ajattelematta asetti hän tuliluikun olkapäätänsä vastaan, tähtäsi kojoteerojen päällikköä kädellä, joka ei vapissut, jos kohta ampuja olikin kiihoittuneessa mielen tilassa ja painoi liipasinta.

Salama välähti ja pamaus kajahti vuoren huipulta. Tuskan ja raivon huuto todisti, että Pedron luoti oli sattunut tarkoitettuun esineeseen. Hän ei ollutkaan erehtynyt oivallisen aseensa kantomatkasta.

Piiritetyt voivat nähdä El Cascabelin tekevän hyppäyksen taaksepäin ja sen perästä kaatuvan hengettömänä hämmästyneen kumppalinsa syliin. Mutta siinä olikin kaikki. Kuu katosi uuden pilven taakse yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin ja pimeys voitti jälleen täydellisesti.

Don Estevan miehineen riensi sinne suurimmassa kiireessä. He varoivat jo hyökkäystä.

»Uskotteko todellakin, että El Cascabel on kuollut?« kysyi don Estevan, kun oli saanut tietää mitä oli tapahtunut.

»Se on ainakin hyvin luultavaa,« vastasi Pedro rauhallisesti.

»Me näimme hänet kaatuvan. Luultavasti kuoli hän siihen paikkaansa,« lisäsi Henry.

»Jos hänen kurja elämänsä ei ole lopussa,« jatkoi Pedro, »niin lienee mahdollista elää luoti rinnassa, sillä erehtyisin paljon, ellen olisi saanut sattumaan keskelle tuota ilkeätä pääkalloa, joka oli parain tähtäyspaikka, minkä vaatia voi.«

»Eikö siis ole millään ehdolla epäiltävä, ettei se ollutkaan El Cascabel?« sanoi don Estevan.

»Ellei se olisi ollut hän, en olisi ampunutkaan.«

»Näyttää aivan varmalta, että olette saanut sattumaan häneen,« jatkoi don Estevan. »Henry ja te ette ole voineet molemmat erehtyä. Mutta kuka tietää, oletteko saaneet hänet hengiltä? Kenties hän ainoastaan on kovasti haavoitettu?«

»Teidän armonne,« sanoi Pedro, »minä uskallan panna sata yhtä vastaan, että kalkkalokäärme nyt on kiemuroinut viimeisen kerran.«

Ja ennenkuin kukaan oli saanut aikaa vastatakseen, jatkoi hän kiireesti: »Älkää panko vetoa, teidän armonne, se on liian myöhään. Pedro Vicente ei olekaan se mies, että panee veikan siitä minkä varmaan tietää.«

Raivon ja valituksen huutoja kuului leiristä. Punaihoiset valittivat aivan varmaan päällikkönsä kuolemaa. Välistä kuului kimakoita parkaisuja ja rajuja huutoja, joita kyyneleet keskeyttivät. Ne olivat apakien sotahuutoja.

Tätä hirmuista melua, jota kaiku enensi ja uudisti, kesti enemmän kuin tunnin ajan. Sitte seurasi onnettomuutta ennustava hiljaisuus.

Kullankaivajat kysyivät itseltänsä, eivätkö indiaanit raivon vimmassa uskaltaisi hyökätä?

Don Estevan vei kumppalinsa Henryn ja Pedron erilleen muista.

»Jos El Cascabel on kuollut tai ainoastaan niinkin pahasti haavoitettu, ettei voi joukkoansa johdattaa, niin on Pedron kepponen kaikessa tapauksessa mestarikepponen. Se jättää meille odottamattomia keinoja pelastumiseen. Sellaista päällikköä kuin häntä ei saada sijaan ensi tuokiossa. Mihin toimiin meidän vihollisemme ryhtynevätkin, niin on nyt kumminkin olemassa yksi voima vähemmän. Raivo ei voi kokemusta korvata, mutta se voi antaa aihetta säännöttömiin hyökkäyksiin. Sentähden pitää ollaksemme valppaampia kuin koskaan. – Henry, aseta kolminkertaiset vartijat rintavarustukselle ja sano kaikille, että pysyvät valmiina milloin hyvänsä.«

Niin merkillisen tapauksen perästä olivat kaikki valkoiset jalkeilla. He kuuntelivat niin hartaasti kuin voivat eivätkä rauhoittuneet vaikkeivät kuulleetkaan mitään epäilyn alaista. He tiesivät aivan hyvin, että indiaani voi juosta, käydä ja kiivetä yhtä hiljaa kuin kissa. Vihollinen voi siis aivan äkkiä sukeltaa näkyviin täällä vuoren lakeudella. Ja vaikka Pedro vakuutti ettei ollut mitään pelkäämistä, että vuoren lakeus oli luoksepääsemätöntä muualta paitsi tuolta huolellisesti vartioidulta ahdetieltä, ajattelivat valkoiset, että heidän oli pysyminen valmiina vastustamaan kaikkia yrityksiä. He heittivät kivilohkareen rintavarustuksesta alas. Se törmäsi kaikkea vastaan tiellänsä, mutta ei sattunut mihinkään elävään olentoon. Don Estevanin käskystä uudistettiin tätä monta kertaa, mutta aivan samalla seurauksella.

Kun nämä varokeinot olivat toimitetut, lähetti Don Estevan osan miehistään takaisin vartiotulelle, ettei heitä turhaan väsyttäisi. Itse hän vetäytyi takaisin telttaansa rauhoitettuaan naisia ja tehtyään heille selkoa asemasta.

Kun päivänkoiton ensimmäisessä valossa jotain voitiin eroittaa, eivät valkoiset nähneet mitään muuta ahdetien pohjassa kuin nuo alas vyörytetyt kiviharkot. Tämä uudentapainen kanoonan pauke oli tietysti pitänyt vihollisen koko yön aisoissaan.

Kauvempana tasangolla valvoivat kojoteerojen vahtimiehet yhä, liikkumattomina kuin pronssipatsaat, mutta korralissa ei löytynyt ketään. El Cascabel oli kuollut. Hänen sotilaansa olivat kantaneet hänet kalpeakasvoisten telttaan. Ovi oli selko selällään. Kalkkalokäärmeen ruumis makasi näytteillä kasvot käännettyinä nousevaa aurinkoa kohden, suuren peitteen verhoomana. Luodin suuruinen pieni pilkku ja punanen ympyrä, mustempi keskeltä kuin reunoilta, osoitti, että gambusino oli tavannut vanhaa kiusaajahenkeänsä keskelle sydäntä.

Kun aurinko näyttäytyi taivaan rannalla, alkoivat kojoteerot jälleen kuolonlauluansa, mutta säännöllisemmin kuin yön kuluessa.

He kokoontuivat leiriin. Rohdosmiehen johdannolla tarttuivat he toisiansa käsistä ja toimittivat sen teltan ympärillä, jossa El Cascabel viimeistä untansa nukkui, salaperäisen tanssin verkallisilla ja tarkoin punnituilla askelilla kirkuen ja apua huutaen. Se oli kuolleitten tanssi.

Kun viimeinen näytelmä tässä pitkäveteisessä seremoniassa oli näytelty, kääntyivät he vuoren huippua kohden, nostivat käsivartensa ja uhkailivat näkymättömiä vihollisiansa. Heidän huutonsa kuului selkeästi vuoren lakeudelle.

Kuinka turhamainen tämä temppu olikaan, teki se kumminkin syvän vaikutuksen niihin, joille se oli tarkoitettu. Sillä se osoitti, että jos vaan jättivät vuorensa, olivat he armotta hukassa.

Yhdestoista luku.
Krusader ei ole hukassa

Suuren apakilaismaan erämailla on eroitus kojoteerojen ja kojoteerojen välillä. Toinen laji kuuluu ihmiskunnan halveksittavimpaan rupaan. Toinen laji –, ihmisiä ylpeällä katseella ja kookaskasvuisia, täynnänsä urhoollisuutta ja voimaa, on indiaanilaisia sotureita. El Cascabelin joukko kuului näihin jälkimäisiin. Heidän usein uudistetut hyökkäyksensä levittivät kauhua sivistyneitten heimojen kesken ja niihin meksikolaisiin, jotka olivat asettuneet niihin seutuihin, eivätkä he peljänneet pitkää piiritystäkään, jos vaan saivat tyydyttää kostonhimoansa.

Jos kullankaivajat ennen kuolleitten tanssia olivat luulleet että El Cascabelin kuolema muuttaisi jotain näiden aikeissa, niin hälveni heidän epäilyksensä tässä suhteessa punanahkaisten uhkaavan käytöksen kautta tämän kamalan seremonian aikana. Piiritys jatkuisi sitkeämmin kuin koskaan, ja jo samana päivänä saivat kullankaivajat varman todisteen siitä.

Kun kojoteerot olivat lopettaneet hautausjuhlallisuudet, kokosivat he kaikki muulit ja hevoset paitsi omat mustanginsa, panivat niille kuormaksi sen vähäisen saaliin, jonka leirissä olivat löytäneet ja sitoivat ne toisiinsa, niin että lauma oli helpompi ajaa. Joukko aseellisia indiaaneja ratsain poistui siihen suuntaan, jossa heidän maansa oli ja ajoi edessään tätä suurta eläimien joukkoa. Muista eläimistä, jotka piirittäjät olivat ottaneet, pitivät he ainoastaan sarvikarjan. Luultavasti he arvelivat saavansa liian monta suuta elätettäväksi.

Niin pian kuin don Estevan piti itsensä varmana siitä, ettei tarvinnut peljätä punaihoisten ryntäystä, ryhtyi hän järjestämään vahdinpitoa.

Pitkä piiritys oli kestettävä ja piti siis koettaa väsyttää piirittäjöitä, kun ei heitä voitu asevoimalla kukistaa.

Kymmenkunta huolella valittua miestä oli kylläksi pitämään vahtia "valleilla". Muut, jaettuina ruotuihin, menivät toimiinsa hehkuvalla innolla. Kiire olikin tarpeen, sillä se paksu pilvi, joka peitti kuun edellisenä yönä, oli noussut ylemmäksi ja seisattui lepäämään vuoren ylitse. Raudan harmaa sumu kokoontui taivaan rannalle, ja lyijynraskas ilma ennusti lähestyvää myrskyä.

Metsän-aukeama Ojo de Agua tarjosi kohta maalattavaksi erittäin sopivan ulkonäön. Niitten telttojen ympärille, joita edellisenä päivänä oli pystytetty, kohosi ikäänkuin taikaiskun kautta joukko majoja ja suojuksia. Kullankaivajat tapasivat vuorelta kaikki tarpeelliset rakennusaineet, hirsistä aina kattamistarpeihin saakka. Jokainen teki työtä voimiensa mukaan ja kohta kohosi kokonainen kylä siellä ylhäällä.

Myrsky alkoi raivota seuraavana päivänä illemmalla. Ikäänkuin korvataksensa pitkällistä poutaa, tuli nyt kokonainen vedenpaisumus. Taivas oli aivan täynnänsä mustia sakeita pilviä, joita jokaisessa silmänräpäyksessä hirveät salamat halkasivat. Ukkonen jyrisi lakkaamatta, Välistä kumeasti kaukana, välistä hirveällä pauhinalla, ikäänkuin tahtoen murskaksi murentaa vuoren. Leimauksien häikäisevässä valossa näytti järvi maljalta sulatettua kultaa, ja raskaat sadepisarat kimmelsivät korkealla sen pinnan yläpuolella kullankarvaisessa välkkeessä.

Puro tasangolla muuttui melkein siinä hetkessään rajusti kohisevaksi virraksi, joka murti kaikki esteet ja lakaisi pois kaiken tieltänsä. Vesijuopa solassa vaihtui yhtämittaiseksi jonoksi toisiansa seuraavia vaahtoavia vesiputouksia.

Ja kaiken tämän kestäessä ei tuulenpuuskaakaan. Tämä oli onneksi kullankaivajille, jotka todella olisivat olleet vaarassa vuoren lakeudella, jos heitä olisi kohdannut joku niistä hirvittävistä hirmumyrskyistä, jotka niin usein raivoavat troopillisissa maissa.

Myrskyn lähestyminen oli pakoittanut kojoteeroja pitämään vaunut luonaan silloin kun kotia lähettivät useimmat eläimensä. He päättivät käyttää niitä samalla tavalla kuin kalpeakasvoiset olisivat käyttäneet kovan myrskyn raivotessa, joka voi kestää monta päivää. He tunsivat jonkun verran levottomuutta siitä, mitä myrsky voi vaikuttaa heidän saaliiseensa. Mutta heillä oli ollut omat erityiset syynsä sen matkalle lähettämiseen. Kun myrsky rämähti riehumaan aavikon yli, etsivät punanahkat turvaa vaunujen suurten purjevaatekattojen suojassa. He likistyivät kokoon niin paljon kuin mahdollista ja täyttivät teltan aivan suuta myöten onnistumatta kumminkaan kaikki saamaan katosta päänsä päälle. Moni heistä oli pakoitettu konttaamaan kalliolohkareitten alle ulkona aavikolla.

Mitä kullankaivajiin tuli, ei heillä ollut minkäänlaista hätää. He olivat tottuneita kaikenlaiseen työhön, eivätkä tarvinneet pitkää aikaa valmistaakseen itsellensä mukavia suojuksia. Ensimmäiset vesipisarat tapasivat heidät hyvin varustettuina uusissa kodeissaan. He olivat alkaneet rakentamalla vajoja säilyttääksensä omaisuuttaan ja elintarpeitansa, jotka olivat yhtä tärkeät kuin ampumavaratkin.

Toinen molemmista teltoista oli valaistu. Siellä oli paljon ihmisiä koolla, Villanneva, hänen vaimonsa ja tyttärensä, Robert ja Henry Tresillian, Pedro, talouden kaitsija sekä insinöörit ja päällysmiehet olivat siellä vilkkaassa keskustelussa. Don Estevan selitti toiveitaan. Pedron kosto oli asettanut paraimmat edut heidän puolellensa. Epäilemättä oli El Cascabelin ensimmäinen luutnantti El Zopilote – "Musta korppikotka" – oivallinen ja urhoollinen sotilas, jonka don Estevan tiesi persoonallisesta kokemuksestaan sotaretkiensä ajoilta, mutta hänellä ei ollut samaa vaikutusta miehiinsä kuin El Cascabelilla, joka niin usein oli johdattanut heitä voittoon ja saaliiseen.

Eilispäivän voimain ponnistusten ja mielenliikutusten perästä olikin lepo tarpeellinen kaikille, ja ajatuksien vaihtoa ei pitkitetty kauemmin kuin tarvis vaati.

Kohta, niin pian kuin myrsky oli tauonnut, unhotti jokainen rauhallisessa unessa päivän surkeuksien todellisuuden.

Vartijat yksin valvoivat niinkuin edellisenäkin yönä, ja vähimmin kokeneet kävivät vahdissa ensimmäisinä tuntina. Serapeihinsa käärittyinä he kuljeksivat pitkillä askeleilla rintavarustuksen edessä sateen tulviessa.

Vuoren juurella olivat punaset vahtimiehet paikoillansa, hekin, mutta enemmän alttiina myrskyn raivolle. He pysyivät pitemmän matkan päässä vuoresta – kolme tai neljä heistä oli jo myrsky murskannut.

Vasta aamupuolella hiljeni myrskyn raivo, ukkosen iskut kävivät harvemmiksi, ja sade lakkasi.

Henry Tresillian oli itsepintaisesti vaatinut saadakseen olla vartijamiehenä samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, vaikkei ollutkaan vuorossansa. Mutta hän oli ulkona llanolla luullut havaitsevansa mustan pilkun, mikä hämärästi muistutti hevosta, joka myrskyn alkaessa oli näyttäytynyt ja heti sen perästä kadonnut. Voiko se mahdollisesti olla Krusader? Henry tahtoi saada selvää asiasta. Pitkien vartiotuntien aikana piti hän kaukoputkensa kiinteästi ohjattuna sitä paikkaa kohden, jossa luuli nähneensä rakkaan hevosensa. Vasta viimeisen salaman leimahtaessa huomasi hän, ettei ollut erehtynyt. Krusader ei ollut joutunut vankeuteen eikä ollut kadotettu. Sillä oli ollut älyä palata järvelle, ja seisoi siellä liikkumattomana ja ulkopuolella indiaanein tavoitteluneuvojen kantomatkaa.

Henry oli ainoastaan vilahdukselta nähnyt Krusaderin siinä tuokiossa kuin leimausta kesti. Mutta siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Jumalanilmaa, kuuli hän uudistunein kerroin hirnumisen, jonka kyllä tunsi, ja kun aamurusko koitti, näki hän järven rannalla vastapäätä indiaanein leiriä kauniin Krusaderinsa, joka pää käännettynä solaa kohden näytti sanovan «hyvää huomenta» isännällensä.

Kahdestoista luku.
Odottamaton vihollinen!

Henry Tresillian päästi riemuhuudon kun auringon ensi valossa huomasi uskollisen eläimensä asennossa, joka ikäänkuin mieli sanoa: «Näetkös, isäntä; en ole sinua jättänyt!»

Hänen riemunsa ei kumminkaan ollut ilman levottomuuden sekoitusta. Jokaisessa tuokiossa hän odotti että joukkio punasia ratsumiehiä lähtisi liikkeelle uudelle kiihko-ajolle Krusaderin perään. Tämäkin oli epäilemättä saman pelon alainen, kuin herransakin, sillä se näkyi olevan levoton ja liikutettu sekä katseli epäilevillä katseilla vuoroin vuorta, vuoroin vaunuja, joihin indiaanit olivat sitoneet mustanginsa kiinni. Ehkäpä se myös kummasteli itseksensä, minne kumppalinsa, matkueen muut hevoset, olivat viedyt? Kaikessa tapauksessa kielsi sitä sen vaisto lähestymästä korralia.

Koko vasen ranta oli reunustettu ruohikolla ja tuuheilla pensailla, jotka peittivät Krusaderin punaihoisten katseilta. Mutta niinpian kuin he läksivät ulos juottamaan ja uittamaan hevosiaan, joutuisi se epäilemättä heidän huomioonsa. Mitä silloin tapahtuisi? Krusaderilla oli ollut onni ensimmäisellä kerralla; pääsikö se voitolle myöskin toisella?

Henry Tresilliania häiritsi äkkiä näissä mietteissä melu, joka kuului leiripaikan äärimäisestä päästä, juuri siltä taholta, missä naisten teltat olivat. Kuului miesten ääniä, jotka puhuivat yht'aikaa, ja vielä lisäksi naisten ja lasten ääniä. Tämä osoitti että jotain tavatonta oli tapahtunut.

Henryn ja vartijoitten ensimmäinen ajatus oli, että indiaanit olivat onnistuneet kiipeämään vuorelle toiselta puolelta. Ainoastaan nämä voivat sellaisen häiriön matkaansaattaa. Huudot osoittivat tavatonta pelkoa. Tämän häiriön keskeltä luuli Henry kuulevansa äänen, Gertrudeen äänen, joka huusi hänen apuansa:

«Henry! Henry!»

Pedro ja hän kiirehtivät matkaan. Heti ennenkuin joutuivat Ojo de Agualle, huomasi gambusino että kullankaivajien lapset koettelivat kiivetä ylös puihin, ja hän sai kohta tietää syyn tähän voimisteluun.

«Siellä on harmaita karhuja!» hän huusi Henrylle.

Hän ei erehtynytkään. Metsäaukon takaosalla istui kaksi jättiläisen kokoista karhua, toinen neljällä jalalla, toinen kahdella. Ne olivat todellakin harmaita karhuja, Ameriikan enin peljätyitä eläimiä, ursus ferox, grizzly bear, mitä lajia ei ole sekoitettava ursus americanus nimiseen eli mustaan karhuun, joka enemmän haluaa hunajaa kuin ihmisen lihaa. Indian tiikerit ja Saharan jalopeurat eivät ole hirvittävämpiä kuin Amerikan harmaat karhut.

Nämä eläimet pelkäävät niin vähän vihollisiansa, että arastelematta käyvät ihmisjoukkojen ja hevosien kimppuun. Ei ollut siis ihme että kullankaivajat olivat peloissaan.

Kummallista kyllä eivät karhut näkyneet aikovankaan tunkeutua majapaikkaan ja hyökätä sen asukasten kimppuun. Niitä näytti huvittavan katsella sitä häiriötä, jonka olivat matkaan saattaneet tulollaan, sekä näyttivät tahtovan huvitella vastustajiansakin.

Uros, joka istui pystyssä takajaloillaan, huiskutti kämmenillänsä. Naaras nousi pystyyn ja laskeutui istualleen vuoron perään, ikäänkuin leikitelläkseen toisen kanssa. Tämä näytelmä olisi ollut lystillinen, ellei sen pian olisi täytynyt väistyä surullisen tieltä.

Sennora Villanneva oli paennut telttaansa. Hän huusi tytärtänsä parkuen, mutta Gertrudes jäi urhokkaasti seisomaan oven ulkopuolelle isänsä ja Robert Tresillianin luo. Ja monen häntä vanhemman henkilön paetessa oli hän tuskin tavallista kalpeampi.

Henry Tresillian syöksyi hänen eteensä puolustaaksensa häntä.

«Kätkeytykää, Gertrudes, minä rukoilen hartaasti», sanoi hän.

Vastauksen asemesta näytti Gertrudes korsikalaista tikariansa, jota ei koskaan jättänyt luotaan. Kumminkin onnistui Henryn pakoittaa hänet menemään telttaan sekä lupaamaan ettei sieltä lähtisi.

Sillä välin olivat muutamat miehistä saaneet pyssyt käsiinsä.

«Älkää ampuko!» sanoi gambusino, kun näki heidät valmiina laukaisemaan. «Ne voivat..»

Oli liika myöhään! Pedron viimeisiä sanoja esti pyssyn laukaus kuulumasta.

Uros, joka istui pystyssä, putosi neljälle jalalleen. Siihen oli sattunut, vaan se ei ollut vaarallisesti haavoitettu. Se käänsi päätänsä levottomalla liikkeellä ja alkoi nuolla haavaa. Kun siten oli hoitanut itseään, asettui se entiseen asemaansa ja nyökyttäen päätänsä, mörisi se tuskasta ja raivosta.

Ei sinnepäinkään, että olisivat näyttäneet halua poistumaan, päinvastoin jätti kumpainenkin karhu äkkiä ja yht'aikaa paikkansa sekä heittäytyi raivokkaasti keskelle majapaikkaa.

Tämä hyökkäys tapahtui niin rajusti, että eräs lapsi raukka, joka kauheassa säikähdyksessään oli pudonnut alas puusta, ei enää ehtinytkään päästä pakoon. Naaras lyödä läimähytti häntä kämmenellänsä niin että poika kuolleena makasi maassa. Onneksi ei karhu enää saanut aikaa lisätäkseen uhriensa lukua. Kullankaivajat, jotka olivat kuuroja kaikelle muulle paitsi raivollensa, kiersivät sen niin ahtaalle että heidän pyssynpiippunsa katosivat sen tuuheakarvaiseen turkkiinsa. Kymmenkunta laukausta kajahti yht'aikaa ja naaras makasi kuolleena maassa.

Toinen vihollisista oli voitettu, mutta vielä oli kaikkein kauhein hengiltä saamatta.

Se meni suoraa tietä Sennora Villannevan telttaa kohti, jota don Estevan, Robert Tresillian, Henry ja gambusino puolustivat. Vaikka harvalukuiset, olivat nämä taistelijat pelotta, ja heillä oli, paitsi pyssyjänsä, puukkoja ja pistoolejakin. He odottivat vihollista vankassa asennossa. Pedro huusi vilkkaasti:

«Antakaa minun ampua ensiksi, sennores, ja kun karhu kääntyy nuolemaan haavaansa, täytyy teidän kaikkien tähdätä sen vasempaan lapaan».

Gambusino notkisti toisen polvensa maata vasten ja asetti pyssyn olkapäänsä nojaan. Olipa jo aikakin. Tuo mahdottoman suuri eläin oli jo vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä teltasta, kun Pedro laukasi. Kuten hän ennakolta oli sanonut, kääntyi haavoitettu karhu, niinkuin edelliselläkin kerralla nuolemaan haavaansa, ja tämä liike jätti vasemman olkapään nähtäväksi. Neljä pyssyä lähetti nyt isku iskultaan kahdeksan luotiansa tuohon tavattomaan maalitauluun, eikä mikään niistä mennyt harhaan. Karhu heitti henkensä, ennenkuin kaiku oli ehtinyt vastata kaikkiin näihin pamauksiin.

Nyt kuvattu tapahtuma kehittyi lyhyemmässä ajassa, kuin on mennyt sen kertomiseen – ainoastaan muutamissa minuuteissa. Tulos olisi voinut käydä aivan toisenlaiseksi. Useimmat taistelut harmaan karhun kanssa ovat vähemmin onnellisia, ja luetellaan monta sellaista, jossa puolet ovat joutuneet uhriksi yhden ainoan sellaisen eläimen rajulle raivolle.

Kaikki kokoontuivat sen onnettoman lapsen ympärille, jonka naaras oli tappanut. Poika oli hirveästi runneltu.

»Se on Pablito Rojas,« virkkoi naisääni.

Ja kaikki alkoivat säälitellen surkutella:

»Pobre! Pobre Pablito!

Äidin toivottomuus oli sydäntä särkevä. Häntä ei voitu saada irtautumaan poikansa ruumiista, hän repi tukkansa irti, täytti ilman huudoillansa ja soimaili naaraskarhua, ettei se ollut tappanut häntäkin samalla kertaa kuin hänen lastansa.

Tämän sattuman aikana ei ollut mitään uutta tapahtunut preriillä. Indiaanit olivat epäilemättä arvanneet syyt niihin laukauksiin, jotka he tietenkin kuulivat. Henry voi vakuuttaa, että Krusader yhä edelleen kulki laitumella samalla paikallaan. Siinä oli enemmän kuin hän uskalsi toivoakaan. Epäilemättä punanahkaiset eivät vielä olleet huomanneet sitä. Mutta niin ei voinut kauvan kestää. Krusaderin hirnuminen onnettomalla hetkellä pani heidän korvansa pystyyn, eivätkä he nyt vitkastelleetkaan laittautuessaan valmiiksi. Henry sai kohta suruksensa nähdä viisikymmenisen punaisia ratsumiehiä jättävän leirinsä hyvässä järjestyksessä ja asettuvan ulkona llanolla indialaiseen jonoon kiertääkseen ympyrään tuon jalon eläimen.

Krusader näki heidät hyvin hyvästi, mutta se jäi vaan syömään, ikäänkuin vaarasta huolimatta ja ainoastaan ahnehtien saadakseen korvausta monen päivän paastoamisen jälkeen. Muutamia askelia siitä oli puro. Ruohoa ja vettä – mitä enempää voi se toivoakaan?

Kojoteerot lähenivät yhä lähemmäksi. Krusader ei liikahtanut paikaltaan. Henryn sydäntä kouristi.

»Tällä kerralla tulee nyt loppu,« sanoi hän muutamalle vahtikumppanilleen.

»Kuka ties,« sanoi Pedro, joka palasi majapaikasta. »Minua suuresti kummastuttaisi, jos Krusader tarttuisi noin suurisilmäiseen verkkoon. Kyllä se vielä puolestaan tekee punanahkoille kepposen… Odottakaa vaan!«

Villit, jotka eivät enää olleet kaukana purosta, huomasivat riemukseen, että myrsky oli sen muuttanut kohisevaksi koskeksi.

Ahtaammalle supistettaessa piiriä olisi Krusader varmasti vangittuna heidän ja puron väliin. Vielä muutamia askelia vaan ja Krusader olisi heidän vallassaan. He olivat vakuutetut siitä, että mikä eläin hyvänsä, jolla oli vähääkään vaistoa, ei koskaan voinut saada päähänsä uhkaellen heittäytyä virran kuohuviin laineisiin välttääksensä paljoa vähäisempää vaaraa, että joutuisi kiinni.

Mutta juuri siinä seikassa olivatkin he iskeneet kirveensä kiveen. Kun Krusader näki itsensä melkein sen indiaanin saavuttamaksi, joka johti ajoa, teki se uskaliaan hyppäyksen, syöksyi keskelle laineita, katosi tuokiossa vaahtoon ja sukelsi kohta sen perästä näkyviin toisella rannalla, missä seisattui tuokioksi pudistaakseen veden harjastaan, jonka perästä se ohjasi matkansa suureen lähellä olevaan metsään, jonne vihdoinkin katosi.

»Mitäs minä sanoin,« virkahti Pedro. »Krusader on vetänyt heitä nenästä. Tuo hevonen ei ole sen ala-arvoisempi kuin itse paholainen. Se ei olisi koskaan seisahtunut sinne niin rauhallisena, ellei olisi tietänyt, että puro nyt sateen perästä oli mahdoton kulkea kaikille muille paitsi sille itselleen.«

Henry Tresillian ei ollut liikkunut paikaltaan. Sykkivin sydämmin ja täynnänsä mielenliikutusta oli hän todistanut sen uuden voiton, minkä hänen hevosensa oli saavuttanut. Kun hän näki pettyneitten indiaanien surkeilevin mielin kääntyvän takaisin leiriinsä, pääsi syvä huokaus hänen rinnastaan.

Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
28 eylül 2017
Hacim:
170 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin PDF
Ortalama puan 3,3, 7 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre