Kitabı oku: «Kullankaivajat ja indiaanit: Kertomus Pohjois-Meksikosta», sayfa 7

Zopilotella ei voinut olla vähintäkään aikomusta keskeyttää piiritystä, koskapahan oli hankkinut tämän lisäyksen, joka oli yleisen keskustelun aineena ylhäällä vuoriylängöllä.

Don Estevanin majan ulkopuolella, jossa Tresillian, insinööri, talouden kaitsija ja Pedro Vicente olivat yhtyneet, synkistytti tämä lisäys vihollisten voimissa kaikkien katseet, ja tulevaisuus, joka tähänkin saakka oli ollut niin epäiltävä, näyttihe yhä pimeämpänä.

Gambusino selitti kumminkin, ettei tätä tapausta, joka näytti niin arveluttavalta, saanut pitää minäkään pahana enteenä.

»Sennor,« sanoi hän ja kääntyi erittäin don Estevanin puoleen, »olkaa vakuutettuna siitä, että tämä toinen joukkue roistoja ainoastaan näyttäytyy ja häviää ja ehkäpä jo huomenna on meidän asemamme sama kuin eilen, ei pahempi eikä parempi.«

Näitä sanoja kuullessaan kohotti itsekukin päätänsä, vieläpä Henry Tresillian ja Gedrudeskin, jotka majan äärimmäisessä sopessa keskustelivat aivan toisista asioista kuin apakeista.

»Ja mistä, sennor gambusino, tulisi tämä onni?« kysäsi don Estevan.

»Varmaankaan ei El Cascabelin seurue alussa etsinyt meitä,« vastasi Pedro Vicente. »Kun ryövärit ohjasivat matkansa näiden autioiden seutujen kautta, oli heillä epäilemättä tarkoituksena panna puhtaaksi jonkun valkoisten uudisasutuksen Horcasitas-joen rannoilla. Paremman saaliin toivossa poikkesivat nuo hiiden heittiöt alkuperäiseltä reitiltään piirittääksensä meitä täällä. Mutta kojoteerot ovat itsepäisiä kuin muulit. Viimeksi tulleet, siitä voitte olla vakuutettuna, lähtevät saatuansa ohjeita uudelta päälliköltään niille ilkitöille, joita toistaiseksi olemme estäneet, eikä mitään kohdassamme muutu. Kun nuo sudet lähtevät ryöstöretkelle, ovat he varmoja saaliistansa. Ja vaikka asemamme ei ole kovinkaan hauska, on meillä ehkä parempi olla kuin niillä ihmisraukoilla, jotka saavat jättää päänahkansa noille verikoirille.«

Vaikka ihminen olisi kuinka lähellä hyvänsä kuolemaa tai hyvinkin vakavan vaaran edessä, jääpi kumminkin jälelle ihmissydämmen pohjalle sääli toisia kohtaan. Estevan ja hänen ystävänsä ajattelivat suru sydämmessä uhatuita heimolaisiansa, joiden eduksi eivät voineet tehdä enempää kuin omakseenkaan.

Keskellä sitä äänettömyyttä, jonka Pedro Vicenten melkein todenperäinen olettaminen oli aikaan saanut, alkoi don Estevan taas ensiksi puhua:

»On kamala kohta, jota miehemme eivät vielä tunne, mutta jonka täytymys pian pakoittaa meidän heille ilmaisemaan. Metsästys antaa meille enää tuskin mitään tuotteita, ja ruokavaramme alkavat vähetä. Meidän täytyy ruveta vähentämään ruoka-annoksia.«

»Käske heti vähentämään,« sanoi Robert Tresillian, »ja jokainen tulee siihen tyytymään nurkumatta. Eikö ole meidän asiamme käydä etunenässä hyvällä esimerkillä?«

»Te olette oikeassa, ystäväni, mutta on asia, jota te enkä minäkään voi estää ja se on se, että väestömme tämän vähennyksen takana aavistaa nälänhätää ja että kuolema siis yhä lähenee.«

»Ennen sitä,« muistutti insinööri, »olemme aina tilaisuudessa tekemään jonkun toivottoman yrityksen. On parempi kuolla syösten eteenpäin pää pystyssä kuin tulla kidutetuksi ja marttiirapaaluun sidotuksi muistoksi noilta vimmatuilta elukoilta.«

»Sitä vastaan ei voi väittää,« sanoi gambusino, »mutta…«

»Mutta mitä?« huusivat kaikki vuorotellen ja järjestyksessään.

Pedro Vicente antoi rauhallisena ja silmänluomiansa räpäyttämättä heidän ahdistaa itseänsä kysymyksillä ja lausui kaikkien vaiettua:

»Yksi seikka minua kummastuttaa, nimittäin se, että nämä pirulaiset, joita sanotaan niin taitaviksi kaikissa konnankoukuissa, eivät ole näyttäneet vähintäkään halua poistumaan ja kätkeytymään öiseen aikaan, siten tuudittaakseen meitä luottamukseen ja sen perästä, sitten kun kerran olisimme jättäneet linnoituksemme, tehdäkseen päällemme ratsuhyökkäyksen. Ja kuka tietää, eikö tämä sotajuoni, kun sitä olisivat käyttäneet viikkokauden läpeensä, olisi vihdoinkin pettänyt meidät! Tässä suhteessa en heitä entisiksi tunne, ja me olemme puolestamme pakoitetut antamaan heille siinä opetusta. Siinä asemassa, missä nyt olemme, nälänhätä tulevaisuuden toiveena, olisi ehkä suurin hulluus viisautta. No niin, don Estevan! Nyt on aika koetella tuotakin hulluutta!«

»Bravo!« huusivat kaikki muut.

Gambusino odotti kunnes kaikki taas oli hiljaa, jonka perästä hän kuuluvalla äänellä verkalleen lausui seuraavaa:

»Meillä on ainoastaan yksi neuvo hyvittääksemme sitä kauheata virhettä, jonka kaikki teimme kun unhotimme lähettää sanansaattajia Arispeen. Yhden meistä pitää muutamana pimeänä yönä koettaa pujahtaa pakoon ja ehtiä Arispeen apua tuomaan, ainoasta paikasta maailmassa, josta voimme sitä odottaa. Sen pitää tapahtuman. Yhdelle meistä täytyy onnistua hiipiä apakien vahtimiesten ohitse, kussa silmä heiltä välttää ja siten tunkeutua sola-aukon läpitse. Sillä joka koetuksen tekee, on yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta joutua pahaan pulmaan. Tahdon lisätä, että minulla, joka tunnen maan ja indiaanein kielet, on oikeus vaatia itselleni tätä tehtävätä ja etten minä luovuta kenellekään siitä koituvaa kunniaa, jos don Estevan hyväksyy ehdotukseni«.

Tämä nousi ja sitte kun vakavasti oli hyljännyt gambusinon tarjouksen, jonka poistuminen tai kova onni olisi ollut kaikille vahingollinen, lisäsi hän, että yritys kaikissa tapauksissa viipymättä oli täytäntöön pantava.

»Sennores,« sanoi hän, »minun lankoni, eversti Requennes, niinkuin tiedätte, on Zacatecaan lansieerirykmentin päällikkö Arispessa ja Pedro Vicente on aivan oikeassa. Yhden meistä tai vielä paremmin kahden täytyy antautua alttiiksi koettaakseen saattaa tietoa everstille ja johdattaa häntä tänne ratsujoukkoineen.«

Henry Tresillian syöksyi keskelle piiriä ja sanoi päättävällä äänellä:

»Minä olen valmis lähtemään matkaan!«

Näitä sanoja lausuttaessa lensi hehkuva puna Gertrudeen herttaisille kasvoille. Oliko se Henry Tresillianin rohkeuden ihailua vai pelkoa, että hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin. Epäilemättä kumpaistakin tunnetta.

Don Estevan hylkäsi nuorukaisen tarjouksen, niinkuin gambusinonkin, mutta toisista syistä. Henry oli sotilas, niinkuin toisetkin ja hänellä ei ollut enempää kuin muillakaan etuoikeutta siihen, mihin sitä itsellensä vaatii.

Älykkäämpi ajatus oli kypsynyt päällikön aivoissa. Hän kääntyi kaikkiin kuulijoihin, mutta erittäinkin Pedro Vicenten puoleen:

»Voitteko sanoa kuinka monta meikäläisistä osaa Arispeen eksymättä tieltä?«

»Minun arveluni mukaan voimme laskea heitä vähintään viisitoista. Ei löydy meidän joukossamme ainoatakaan arrieros'ta tahi vaqueros'ta, joka ei osaisi Arispeen, jos hän onnistuisi pääsemään aavikolle apakien huomaamatta.«

»Jos niin on asianlaita,« virkkoi don Estevan, »niin voipi ainoastaan arpa ratkaista. Mitä te ajattelette, Tresillian?«

»Minä arvelen, Villanneva, että arvan määräämät miehet, jos ovat rohkeita, jota en laisinkaan epäile, voivat uskaltaa yritykseen. Jos onnistuvat, olemme pelastetut, jos joutuvat hukkaan, ei kohtalomme enää ole epäilyksen alainen. He vaan tulevat kuolemaan vähää ennen meitä. Meidän täytyy kaikkien nostaa arpaa, minun ja poikani niinkuin kaikkien muidenkin kumppaliemme, paitsi niitä, kumminkaan tällä kertaa, jotka ovat naimisissa.«

Niin vähän tarvittiin toivon kipinän virittämiseksi suurimpaan epätoivoon vaipuneissa olennoissa. Kaikkien kasvot kirkastuivat heti.

Nuori Tresillian vaati koko nuoruutensa innolla, että arvannosto nyt heti toimitettaisiin.

Mutta don Estevan piti vallan tarpeellisena valmistaa niitä miehiä, joita pidettiin soveliaina ottamaan osaa näihin arpomisiin elämästä ja kuolemasta, ja nyt suostuttiin, että arvanheitto tapahtuisi seuraavana päivänä.

Ryhdyttiin siis tiedustelemaan kuinka monta miestä voisi löytää tien Arispeen ja millaiset ruumiin voimat heillä oli. Seuraavana päivänä kutsuttiin heidät kokoon, että saisivat muutamilla sanoilla tietää, mitä heiltä vaadittiin.

Ei kukaan tehnyt vastaväitteitä eikä koettanut päästä tästä vaarallisesta toimesta.

Kun näkivät Robert Tresillianin ja hänen poikansa valmiina kohtaamaan samaa kohtaloa kuin kaikki muutkin, olisi moni vapaaehtoisesti tehnyt samoin kuin gambusino ja pyytänyt suosionosoitukseksi sen mikä heille nyt annettiin arvanheiton kautta.

Arvoiksi näissä arvannostajaisissa valittiin erään kaktuskasvin pähkinöitä luvultaan yhtä monta kuin niitä, jotka ottivat osaa tähän kauheaan peliin. Kaksi pähkinää mustattiin hienoksi jauhetulla hiilellä ja kaikki heitettiin sen perästä sombreroon (huopahattuun).

Ja nyt oli arvan vuoro puhua. Nuo kaksi mustattua pähkinää olivat voittoina tässä omituisessa tombola'ssa. Miehet asettuivat piiriin don Estevanin ympärille ja jokainen astui vuorossansa sidotuin silmin esiin kun hänen nimeänsä huudettiin ja pisti kätensä sombreroon, jota päällikkö piti reunoista kiinni.

Toimitus oli jännittävä. Jymeät huudot tervehtivät kutakin nostettua arpaa. Mutta kauvan ei tarvittu odottaa; tuskin olivat puolet miehistä vaeltaneet tämän uudenaikaisen arpa-astian ohitse, ennenkuin nuo kaksi kamalata pähkinätä jo oli noussut.

Niistä kahdesta, jotka arpa oli määrännyt, oli toinen muulinajaja ja toinen häränpaimen, kumpikin niin rohkeita kuin kukaan muu tässä seikkailijalaumassa.

Tottuneina erämaan kaikkiin odottamattomiin seikkoihin olivat he edeltäkäsin uskaltaneet henkensä jo silloin, kun astuivat jalkansa aavikolle. Yö, joka seurasi tätä päivää, tulisi ratkaisemaan heidän kohtalonsa. Ilmoittakaamme kumminkin, että ennen tätä yötä oli muutama gambusinon ennustus käynyt toteen.

Ne indiaanit, joitten odottamaton tulo oli tehnyt niin masentavan vaikutuksen tuolla ylhäällä vuoritasangolla, jatkoivat matkaansa Horcasitas-joelle päin, eivätkä piiritetyt ilman mielenrauhoitusta seuranneet silmäyksillään heidän pitkää jonoansa, kunnes se katosi taivaanrannalta.

Viidestoista luku.
Urhojen kohtalo

»Eipä näytä siltä, että molemmat reippaat poikamme pääsisivät jättämään meidät tänä yönä,« sanoi don Estevan gambusinolle.

»Ehkäpä, sennor,« vastasi Pedro Vicente. »Aavikko on niinkuin valtameri, rikas vaiheista. Kun näkee tämän rajattoman pinnan, jota polttava aurinko valaisee, tämän pilvettömän taivaan, voipi odottaa kaunista yötä, liiankin kaunista meidän aikeillemme. Mutta Benito Anguaz ja Jacopo Barral ovat valmiina ja vakavina päätöksessään, jos sumu kohoaakin llanon yli, joka ei ole tavatonta tähän vuoden aikaan, niin tuntevathan kumppalimme tien ja päästyänsä selville tuosta vaarallisesta kohdasta apakien leirin ohitse, ei heillä ole muuta kuin marssia suoraa tietä eteenpäin. Niinkuin tiedätte, sennor, on sumu kaikkien pakolaisten ystävä.«

»Jumala antakoon meille anteeksi,« puhkesi don Estevan puhumaan, »mutta käytämme väärin hänen hyvyyttään koettelemalla tätä uhkapeliä. Minä en voi sitä auttaa, mutta omatuntoni ei saa rauhaa, sillä usko on poissa. Tuhat kertaa mieluummin tahtoisin itse olla Anguaz'in ja Barralin sijassa.«

»Nykyhetkellä,« sanoi gambusino, »olisi melkein rikos ajatella muuta kuin meidän kaikkein pelastusta.«

Ja hän lisäsi lyhyesti:

»Arpa on puhunut.«

Jonkun matkan päässä leiripaikasta olivat nuo kaksi arvan määräämää miestä ahkerasti matkavalmistuksiensa toimissa. Kumppaliensa ympäröiminä jättivät he rohkean rauhallisina jäähyväiset heille ja odottivat lähdön hetkeä ihmeteltävällä välinpitämättömyydellä.

»Kaikki mitä minä voin luvata teille,« sanoi Barral, »on ettemme jätä nahkaamme kojoteeroille ilmaiseksi.«

Anguaz puolestaan näytti revolveriansa ja virkkoi:

»Tässä revolverissa löytyy jotain, joka voi pakoittaa kuusi apakia hypähtämään ilmaan. Ellemme pääse läpi, niin ei vika ole meidän, mutta älkää unhottako laskea laukauksia.«

»Kuusi minulle ja kuusi sinulle, se on kaksitoista, tasan tusina. Sen perästä voimme kuolla vuorostamme, jos niin pitää tapahtua.«

Päivä kului sitä tehden kuin piiritetyt ajatuksilla, jotka vaihtelivat levottomuuden ja toivon välillä, katselivat taivasta.

Epäilemättä ei tuo polttava aurinko ennustanut mitään mieluista. Sillä välin kokoontui utua, joka pimitti taivaan rannan. Se herätti toiveita, että myrskyinen ja pimeä yö oli tulossa.

Iltapäivän kuluessa yhtyivät pilvet äkkiä ja purkivat sisältönsä vuoren yli oikeana veden tulvana, joka sammutti hiilet niissä uuneissa, joiden ympärillä oltiin työssä.

Sademyrsky meni kumminkin nopeasti ohitse ja taivas siinti jälleen alituisessa kirkkaudessaan.

Kun aurinko laskikse taivaanrannan taakse nuolen nopeudella, tulivat eteläisen taivaan tähtisikeröt näkyviin toinen toisensa perästä ja vaikka yö oli ilman kuutamoa, salli näitten yöllisten valojen loiste piiritettyjen eroittaa indiaanein vahtimiehet, jotka seisoivat liikkumattomina tavallisilla paikoillaan ja punoutuivat ikäänkuin elävänä köytenä solan pohjan ja Zopiloten leirin välille.

Piiritettyjen asemassa ei neljänkolmatta tunnin viivytyksellä ollut mitään merkitystä, mutta heidän levottomuutensa ei sallinut mitään vitkailua. Ellei vapautustyötä pantaisi alkuun sinä yönä, oli se heidän silmissään rauennut turhiin. Päätös, joka heidät tuomitsi, oli julistettu. Miksipä juuri ensi yö tulisi lempeämmäksi ja suosiollisemmaksi – se tietää pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi?

Siitä huolimatta olivat kaikki jalkeilla. Muutamista merkeistä päätti gambusino ilman muuttuneen. Tämä sadekuuro oli kastellut maan läpeensä märäksi ja tarvittiin ainoastaan tavallinen yökylmä, että kosteus vaikuttaisi tiheän sumun. Taivaan ulkomuoto ei siis tarvinnut herättää epätoivoa.

Järvi, jonka pinta aina keskiyöhön saakka oli ollut jokseenkin levoton, tuli nyt tyveneksi kuin öljykerros ja höyryjä kohosi siitä hiljakseen, ikäänkuin savu nousee tulivuoren aukosta, jonka pohja on jäähtymäisillään.

Vähitellen laajeni usvahuntu, siirtyi rantareunojen yli toiselle puolen, levisi yli aavikon, peitti vihdoin punaihoisten leirin, hiipi ylös vuoren sivuja myöten ja ulottui vuori-ylängölle saakka, jossa meksikolaiset valvoivat kivisen rintavarustuksensa takana.

Kaikki olivat siellä, miehet, vaimot ja lapset odottamassa tuota juhlallista hetkeä, sumun kahleissa ja voitiinpa melkein sanoa: hiljaisuuden.

Don Estevan pyysi Benito Anguazin ja Jacopo Barralin tulemaan lähemmäksi, jonka perästä hän otti kumpaisenkin miehen kädet omiinsa.

»Lähdön hetki on tullut,« sanoi hän, »ja mahdotonta on ajatella sopivampaa tilaisuutta. Sellaisena yönä kuin tämä, näyttää kyllä mahdolliselta päästä leirin ohitse. Varjelkoon ja johtakoon teitä Jumala, ystäväni.«

Molemmat miehet sanoivat ainoastaan jäähyväisensä ja vaihdettuaan muutamia kädenlyöntiä taajassa ihmislaumassa ympärillään, selittivät he olevansa valmiit astumaan veden uurtamaan.

Kumpainenkin kantoi hartioillaan evässäkin ja suuren viinalla sekoitetun vesileilin, vyössä revolveri ja machete. He eivät olleet tahtoneet muita aseita, koska heidän piti saada liikkua vapaasti.

Ilman äänen hiiskausta he kiipesivät yli rintavarustuksen ja pujahtivat sumuun. Piiritetyt koettelivat seurata heitä silmillään, ja ellei don Estevan olisi käskenyt ankarinta hiljaisuutta, olisi heitä seurannut meluavia onnentoivotuksia.

Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta tässä sumuisessa yössä.

Anguaz ja Barral kulkivat niin varovasti, etteivät saaneet jalkojensa alla pienintäkään kiveä liikahtamaan.

Vankeutensa aikana vuorella olivat piiritetyt eläneet monta hiljaista yötä, mutta tähän saakka ei vielä yhtäkään näin juhlallista.

Neljännestunnin olivat jo Anguaz ja Barral olleet poissa.

Mikä onni ja mikä toivo jos aamulla auringon noustessa ei olisi kuulunutkaan vuoren juurelta vielä avunhuutoa tai vähintäkään tuskan kirkunaa.

Don Estevan, käsi Robert Tresillianin kädessä ja sydän kuohuvien tunteitten täyttämänä, ehkäpä toivonkin, lausui matalalla äänellä muutamia kiitollisuuden sanoja niille, jotka nyt luuli olevan pelastuneina ja eheinä ulkona aavikon yksinäisyydessä.

Pedro Vicente, joka ojensi eteenpäin puolet ruumistaan rintavarustuksen ulkopuolelle, tahtoi ikäänkuin lukea halki utuisen usvan.

Vähitellen ja sen mukaan kuin aika kului, helpottui tuskan kauhea paino. Kullankaivajat hengittivät vapaammasti. Jo olivat he näkevinänsä Arispen puolella kaksi miestä, jotka kohta astuisivat jälleen heidän silmiensä eteen, eversti Requennesin lansieerien seurassa – kun melu, alassa kumeana, äkkiä kaikui tasangolta ylös vuorelle. Kohta seurasi huutoja, uudistuneita pyssynlaukauksia, sen perästä hurjaa kiljuntaa, johon sekoittui hevosien hirnuntaa ja villien kurkkuääniä. He olettivat, että tässä oli olemassa päällekarkaus ja he kokosivat koko laumansa vesikuurnan aukolle.

Keskellä tätä hirmuista melua kuuluivat revolverien äkilliset ja nopeat laukaukset melkein keskeytymättömässä jonossa. Gambusino voi ne tarkoilleen lukea.

Ei ollut mitään aihetta epäilyyn. Benito Anguaz ja Jacopo Barral olivat äkkiarvaamatta tavoitetut ja puolustivat nyt itseänsä urhojen sitkeydellä.

Vuoren juurella hyökkäsi joukko kojoteeroja näitä urhoja vastaan, eikä mitään, oi, ei mitään voitu tehdä heidän edukseen!

Piiritetyt eivät koskaan ennen niin hyvin olleet havainneet asemansa kauheutta. Villien raivoisa kiljunta kajahteli heidän korvissansa kuin hautajaiskellot ja kamaluuden täytteeksi kuulivat he yhä pitemmän matkan päästä toveriparkojensa jäähyväiset.

Itsessään muuten vähemmin tuntehikas gambusino ei voinut pidättää vihastuksen huutoa:

»Nuo kirotut konnat! He näkevät pimeässäkin kuin tiikerikissat ja hurjinta hulluutta olisi uudistaa koetusta samanlaisten olojen vallitessa.«

Aikaan saamansa hankkeen huono menestys masensi hänen mielensä kokonaan.

Ehdotuksen ja sen täytäntöön panemisen välillä oli neljäkolmatta tuntia kulunut ja nyt ei ollut siitä muuta jälellä kuin oloihin tyytyminen.

Kaikki koettivat nukkua vuorella, väsymyksen tai oikeammin mielenliikutuksen rääkkääminä, mutta näytelmä, joka päivän koittaessa tarjoutui piiritettyjen silmien eteen, herätti uuteen eloon raivon heidän sydämmessään.

Samalle paikalle, jossa apakit olivat toimittaneet kuolemantanssinsa Kalkkalokäärmeen ruumiin ympärillä, pystyttivät kojoteerot nyt marttiirapaalun.

Kohta sitoivat he siihen miehen, jossa kullankaivajat tunsivat Benito Anguazin.

He olivat raastaneet onnettoman päältä vaatteet ja hänen rinnallensa leimanneet tuon hirmuisen kuolon kallon, heimonsa leimasimen, kahden ristiin asetetun sääriluun väliin.

Kalvoimista pään ylitse sidotuin käsin, yhteen köytetyin jaloin ja verta vuotavin sivuin käänsi muulinajaja kasvonsa vuorta kohden, ikäänkuin sieltä olisi odottanut apua ja pelastusta.

Nyt siirtyivät villit tuonnemmaksi; toinen toisensa perästä ottivat he ampumataulukseen vangin rinnan ja jatkoivat ampumistaan, kunnes rinta oli aivan lävistetty ja pääkallo kadonnut veriaukkoon.

Kuolema oli jo aikoja sitte tullut poloiselle muulinajajalle pelastajaksi, mutta nuo pedot ampuivat vaan alituiseen, verestä ja raivosta juovuksissa.

Ja sitte, uudistaaksensa murhenäytelmää kiihtyneellä raivolla, ripustivat he Jacopo Barralin tämän toverin ruumiin päälle ja alkoivat uudelleen ampumaharjoituksiansa samalla taidolla ja samalla ulvomisella. Sen perästä kaksi heistä skalpeerasi uhrit ja huiskutellen verisiä pääkallonahkoja ilmassa, lähenivät he vuorta niin paljon kuin uskalsivat sekä heiluttivat noita hirveitä voitonmerkkiään voimattomien kullankaivajain silmäin alla.

Vähää ennen auringon laskua saivat piiritetyt jonkun lohdutuksen. Anguaz ja Barral olivat pitäneet sanansa. Ei yksikään heidän revolveriluodistansa ollut turhaan hukattu ja vieläpä olivat heidän machetensakin tulleet käytäntöön. Indiaanit saivat viettää viidentoista heikäläisen hautausjuhlaa. Molemmankin uhrin henki oli kalliisti lunastettu.

Tämän komean kuolinjuhlan näkeminen teki kumpaisenkin uroon kuoleman kaksinkerroin surulliseksi.

Kuudestoista luku.
Vallan kummallinen hyppäys

Kaiken aikaa vallitsi kauhu vuoren lakeudella.

Tuo melkein tuokiollinen vaihdos toivosta epätoivoon masensi voimakkaimmatkin. Nythän ei voinut mitään tehdä – sitä sanoivat he yhä uudelleen toisilleen. Ja loppupäätöksenä kaikelle tälle: nälänhätä ja kuolema – Barralin ja Anguazin kuolema!

Don Estevan ymmärsi, että nämä häilyväiset ja rohkeutta masentavat ajatukset, jotka hän pelkäsi tarttuvan yhä laajemmalle, olivat hajoitettavat.

Jos kohta Benito Anguazin ja Jacopo Barralin martiirakuolema olikin näiden muistolle kunniakas, niin herätti se kumminkin synkkiä ajatuksia ja juuri tätä ajatussuuntaa piti kaiken mokomin vastustaa.

Ehdottaa uutta pakoyritystä olisi ollut turhaa. Muuten olisivatkin kojoteerot nyt varuillansa, eivätkä laiminlöisi enentää vartioimisen huolellisuutta. Siinä suhteessa oli nyt toivo turha. Moista ei saanut enää ajatellakaan.

Mutta sen ihmisen, joka on hukkumaisillaan, kuolema varmana silmiensä edessä, on taisteleminen loppuun saakka, vaikka hän olisikin keskellä valtamerta.

Vihdoinkin oli don Estevan keksinyt tuuman, joka oli teroitettava alakuloisien kullankaivajien mieliin.

Esimerkki, jonka Anguaz ja Barral olivat antaneet, nuo miehet, joita apakit eivät olleet valtaansa saaneet ennenkuin viisitoista heidän miehiään oli kaatunut – eikö se ollut loistava esimerkki?

Kaatua, mutta vihollisten ruumiskasoille – se olisi äärimmäinen keino, jota ei kukaan voinut heiltä riistää.

Tässä suhteessa gambusino auttoi päällikköä tarmollansa, joka toisetkin vei muassaan.

»Sennor,« sanoi hän tälle mainittuaan miten majapaikalla kilvoin kuvaeltiin äsken tapahtuneita kauhuja, »meillä on ainoastaan yksi tehtävä: suoraan ilmoittaa väellemme, ettei kukaan heistä joudu alttiiksi näin kauhealle kuolemalle.«

»Ja mitä te tekisitte, Pedro, vakuuttaaksenne heitä siitä?«

»Mitäkö minä tekisin? Kutsuisin heidät mitä pikemmin kokoon ja julistaisin, että me, kun hetki on tullut, keksimme keinon kuolla kaikki yhdessä jättämättä ainoatakaan päätä indiaanilaisten verikoirain skalpeerausveitsille.«

Don Estevan katseli gambusinoa hämmästyneenä. Mitähän tällä oli mielessä?

»Minä en ole niin hullu kuin näytte uskovan, sennor. Laiva ei koskaan joudu vihollisen mielivallan alaiseksi niin kauvan kuin ruutia löytyy säiliössä. Kun kaikki toivo on lopussa, käskee katteini sytyttämään luntun ja räjähdyttämään laivan ilmaan.«

»Mutta emmehän ole missään laivassa?«

»Sama se. Ruutia ei tule puuttumaan. Jos viimeisessä tuokiossa emme vielä ole keksineet uutta keinoa lähettääksemme sanansaattajaa Arispeen, ei mikään ole helpompaa kuin valmistaa ruutimiina uurteen rintavarustuksen alle ja vuoritasangon suulle. Kun alue kerran on saatu muokatuksi, ei ole muuta kun sinne viekoitella vihollinen. Se voipi tapahtua hyökkäyksen kautta, jonka ainoa tarkoitus olisi antaa heidän ahdistaa askel askeleelta ylöspäin uurrosta myöten, jonne vetäytyisimme takaisin. Kun apakit näin olisivat ehtineet ylös lakeudelle, räjähdyttäisimme heidät ilmaan itsemme kanssa. Meidän täytyy mihin hintaan hyvänsä saada kumppaliparkojemme kuoleman kamppauksen vaikutuksen häviämään.«

Tämä gambusinon kuvaama kuoleman mahdollisuus ja samalla vihollisen hautaamisen mahdollisuus juuri siinä hetkessä kuin tämä voittoa odotti, kohotti jälleen rohkeuden masentuneissa.

Nautittiin yhä enemmän siitä mielikuvituksesta, että naisten ja lasten henkiä ei kauvemmin annettaisi alttiiksi raakalaisille, ja että he, kun viimeinen hetki oli lyönyt, menisivät käsikkäin toiseen maailmaan, vuoteena kojoteerojen ruumiita.

Eteensä katsovana miehenä piti don Estevan parhaana, että tämä suosiollinen mieliala tulisi oitis käytetyksi heidän hyödykseen ja selitti, että asema ei suinkaan vielä ollut toivoton, että vuoren varat eivät kenties olleet niinkään tyhjennetyt, kuin luultiin, sekä että jos mentäisiin yleiselle huutoajolle, varmaankin löytyisi riistaa ja siis voitettaisiin aikaa jatkamaan vastustusta.

Tämä metsästys määrättiin seuraavaksi päiväksi auringon noustua.

Varmuus, ettei heidän ollut pakko joutua kojoteerojen raivon esineiksi, oli jälleen tuottanut jonkunlaista iloisuutta piiritettyjen joukkoon. Totutaan ajatukseen, että on kuoltava, niinkuin totutaan mihin muuhun ajatukseen tahansa, ja kun ajatus kerran on vakaantunut, koettaa ihminen luopua sitä mielessään hautomasta.

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdettiin matkaan, paitsi ne miehet, joiden tuli vartioida solaa, ja metsästys alkoi.

Niinkuin don Estevan oli ennustanut, ei se ollut turhaa. Tapettiin riistaa osaksi huonomakuistakin lajia, vieläpä susia ja kojootejakin, mutta ei saanutkaan enää olla herkuttelija.

Lähellä puolta päivää, kun don Estevan, molemmat Tresillianit, insinööri ja gambusino astuivat etunenässä, kuului äkkiä outo ääni metsässä ja nähtiin komea karnero rientävän ohitse suurimmalla nopeudella.

Mikä onni, jos olisi mahdollista tappaa se! Se oli epäilemättä viimeinen otus sitä parvea, jonka Pedro Vicente ja Henry Tresillian olivat kohdanneet piirityksen alussa ja joka päivä päivältä oli tullut yhä tärkeämmäksi ruuan lisäksi piiritetyille.

Kaikissa tapauksissa oli se oikein vallaton vasikka, nuori ja uljas oinas oivallisilla jäntereillä ja pitkillä, taaksepäin kaarevilla sarvilla. Se ei voinut päästä metsästäjien kynsistä, sillä se juoksi suoraa tietä harjanteen äärimmäistä reunaa kohden sille puolelle, joka oli poispäin indiaanein leiristä – niin sanoaksemme kohti avaruutta. Sinne kerran tultuansa oli se varmaan saavutettavana kiertämällä.

Metsästäjillä, joita palava halu kiihoitti päästäkseen tämän saaliin herroiksi, ei ollut edes malttia odottaa. Puoli tusinaa laukauksia kajahti, mutta sattumatta karneroon, joka, kun oli ehtinyt vuoren jyrkänteelle, äkkiä seisahtui polvistetuin jaloin ja pää kyyristyneenä jyrkänteen yli.

Tuossa paikassa hypähti se ilmaan etujalat kaksin kerroin ja katosi metsästäjien hämmästyneitten katseitten edestä.

Mikä hyppäys!

Varmaankin oli eläin epätoivossaan tietämättänsä heittäytynyt rotkoon ja makasi nyt tietenkin kallion juurella hengetönnä, musertuneena ja rikki revittynä särkynein säärin ja värisevin lihoin.

Kummallisella uteliaisuuden tunteella ja pettyneellä toiveella lähestyivät metsästäjät vuoren reunaa.

Gambusino hyökkäsi etunenässä niin nopeasti kuin kintut kannattivat.

Omasta puolestaan näki hän tässä sattumassa ongelman, joka oli ratkaistava. Karneron levähtäminen rotkon äärimmäisellä reunalla antoi hänelle kaikenlaista ajatuksen aihetta. Ennenkuin eläin oli syössyt alas, oli se mietiskellyt. Aivan varmaan oli se toiminut miettimällä. Epätoivoinen eläin voi säikähdyksen valtaamana heittäytyä rotkoon, mutta pysähtymättä, ottamatta aikaa miettiäkseen mihin se syöksyy. Mutta karnero oli epäillyt, huolimatta niistä luodeista, jotka vinkuivat sen korvissa, ja se oli tehnyt hyppäyksensä ikäänkuin laskettuansa korkeuden ja hyppäysmatkan.

Kun gambusino oli tullut vuoren reunalle, laskeutui hän vatsallensa ja tirkisteli alas. Metsästäjät seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kallioilla, jotka pistivät ulos vuoren seinästä, ei näkynyt mitään. Tuolla alhaallakaan ei löytynyt mitään, ellei karnero mahdollisesti ollut pehkojen peitteessä. Mutta ei! Olisihan ainakin näkynyt veripilkkuja kivillä.

Pedro, joka antoi katseensa kiitää yli aavikon, ei voinut pidättää huudahdusta. Hän nousi yhdellä harppauksella pystyyn ja ojensi käsivartensa taivaan rantaa kohden. Kaikki seurasivat hänen liikettänsä ja näkivät karneron, joka pakeni etäällä, nopeana kuin nuoli.

Mitä tuo tiesi?

Oliko mahdollista, että eläin lihasta ja luusta voi harpata tuolla tavalla sellaisen putoamisen perästä, – viiden sadan jalan hyppäyksen perästä.

Gambusinon kasvot säteilivät. Aate oli sukeltanut esille hänen aivoissansa, jotka alituisesti etsivät pelastuksen keinoja.

Mutta kun hän ajatteli, että uusi erehtyminen voisi tulla parantumattomaksi pahaksi, antoi hän hämmästyneitten seuralaistensa poistua eli oikeammin oli näitä saattavinansa. Mutta niin pian kuin luuli voivansa kääntyä takaisin muitten näkemättä, lähestyi hän reunaa, tutki suuremmalla tarkkuudella vuoren seinää, mittasi kallion reunan sen koko korkeudelle ja laajuudelle, laskeutui alas ja tutki pienemmätkin epätasaiset kohdat, vieläpä rosotkin kallioissa. Tämän tarkan ja pitkällisen tutkiskelun perästä palasi hän majapaikkaan päin, ilo katseessaan ja mutisi:

»Kuulkaapas! Me emme ole ehkä niinkään auttamattomasti hukassa!«

Hän oli nyt päässyt selville karneron hyppäyksestä.

Kun hän saapui majapaikalle, oli jo yö alkanut ja hän hämmästyi suuresti, kun don Estevanin teltan ulkopuolella kuuli erittäin vilkkaan ajatusten vaihdon sisältä.

Gambusino astui sisään ja häntä kehoitettiin tavan mukaan ottamaan osaa neuvotteluun.

Silloin juuri Henry Tresillian puhui ja selitti, että tämä toimettomuus oli kuolemata kamalampi, erittäinkin kun johdatti mieleensä noita kahta kumppalia, jotka ennenkuin sortuivat, tappoivat viisitoista vastustajaa.

Pedro Vicenten tulo teki keskustelun raskaammaksi. Kaikki tiesivät, että hän oli sellaisien yrityksien ankara vastustaja.

Hän asetti pyssynsä nurkkaan, asettui tavalliselle paikallensa, kuunteli tavallisella kunnioituksella don Estevanin selitystä ja virkkoi, kun häntä pyydettiin lausumaan ajatuksensa:

»Kaikki tuo on hyvää, sennores, mutta minä luulen tätä nykyä voivani tarjota jotain parempaa.«

»Selittäkää!« huudettiin. »Mitä uutta teillä on ilmoitettavana?«

Gambusino vastasi aivan yksinkertaisesti:

»Ehkäpä pelastusta.«

»Voitteko ehkä tehdä ihmeitä, sennor gambusino. Kuulkaa, lausukaa siis mitä on sydämmellä,« sanoi insinööri.

»Keino on niin yksinkertainen,« vastasi Pedro Vicente, »etten käsitä miten olemme voineet olla ajattelematta tätä ennen. Koska nuo roistot kieltävät meitä lähettämästä sanansaattajaa Arispeen suuren portin kautta, niin täytyy hänen lähteä matkalle vuoren vastakkaiselta puolelta.«

Läsnäolijat luulivat, että Pedro Vicente houraili.

»Ystäväni,» sanoi don Estevan, »te ette muista, että sieltä on viidensadan jalan hyppäys.«

»Te ehdotatte, että meidän tulee tehdä samalla tavalla kuin karneron,« virkkoi monta ääntä yhtä haavaa.

»Aivan niin,« vastasi Pedro. »Tehdä samalla tavalla kuin karnero teki, se on ainoa keino.«

Ja hän lisäsi:

»Jos tahdotte tehdä minulle seuraa, sennores, huomisaamuna päivän valetessa, niin tahdon lähemmin selittää mitä olen tuuminut tehdä ja te saatte nähdä että jos minun ehdotukseni onkin täynnänsä vaikeuksia, on se kumminkin mahdollinen, jos meissä on vähääkään taitoa ja tarmoa. Muuten mielin sanoa, että itse tällä kertaa uskallan yrityksen. Kaikki minkä pyydän teiltä, herra insinööri, on viisisataa jalkaa köyttä, jos voitte sen minulle hankkia.«