Kitabı oku: «Komisario Palmun erehdys / Ошибка комиссара Палму. Книга для чтения на финском языке»

Подготовка текста, комментарии и словарь О. М. Макеевой

© The Estate of Mika Waltari and Werner Söderström Ltd (WSOY)

Original title “Komisario Palmun erehdys”

First published in Finnish by Werner Söderström Corporation in 1940, Helsinki, Finland

© ANIGOR – комментарии, словарь, 2010

© КАРО, 2010

Ensimmäinen luku

Syksyinen maanantaiaamu poliisilaitoksessa ja komisario Palmun mietteitä murhasta kirjallisena aiheena. – Luutnantti Hagert ja pohjoismaisten poliisipäivien seuraukset. – Komisario Palmu kertaa rikoshistoriaa ja pitää minulle kansantaloudellisen luennon. – Batler astuu näyttämölle.

Oi syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi.

Oli syksyinen maanantaiaamu. Ja tarkoitan täysin, mitä sanon.

Sillä kaikista pirullisista päivistä poliisilaitoksella on maanantai pahin. Ja syksyn harmaus torilla tuo mieleen vankilan kumisevat käytävät ja halvan suovan ja juovikkaiden vaatteiden hajun.

Komisario Palmu oli tavallista ikävämmällä maanantaiaamutuulella. Silmät rakoina hajamielisesti eteensä tuijottaen hän piirteli lyijykynällä ristikkoja ja ukonpäitä hänen työpöydälleen jättämäni kuulustelupöytäkirjan marginaaliin pakottaakseen minut kirjoittamaan sen uudelleen puhtaaksi parin mitättömän virheen takia. Sillä hän tiesi hyvin, etten tuollaisena uskaltaisi viedä sitä Hagertille.

»Murha —», sanoi hajamielisesti, »murha on kaikista rikoksista lopullisin ja ratkaisevin, sillä sitä ei voi koskaan sovittaa.»

Hän kohensi asentoaan, katsoi arvostelevasti lyijykynänsä taiteellisia saavutuksia kuulustelupöytäkirjan mar-ginaalissa ja jäi taas tuijottamaan syksyisen Suurtorin¹ harmauteen ikkunan takana.

»Varastetun tavaran voi palauttaa», hän jatkoi marisevaan maanantaisävyynsä, »väärennyksen voi hyvittää, pahoinpitelyn arvet paranevat, kavalluskin unohtuu joskus kaikki, kaikki unohtuu aikanaan, sillä ihmisten muisti on sanomattoman lyhyt. Mutta murhattua ihmistä ei kukaan enää koskaan voi palauttaa henkiin.»

»Hnh», en voinut olla pyhähtämättä mieli kiehuen salaista raivoa, kun kynän kärki alkoi jälleen armottomasti piirtää uutta ristikkoa paperinreunaan.

»Ja siksi», sanoi Palmu, pani kynän pois ja laski painokkaasti kämmenensä turmelemansa kuulustelupöytäkirjan päälle, »siksi murha on salapoliisiromaanin ainoa pätevä aihe. Ja siksi sinä viet nyt takaisin Venholle ne väärennysjutun pöytäkirjat, jos haluat edelleen palvella tässä laitoksessa minun alaisenani. Ja sen tehtyäsi kirjoitat uudelleen puhtaaksi tämän raportin!» Hänen paksu kämmenensä painui taas hyväilevästi turmellun kuulustelupöytäkirjan päälle ja hyväntahtoisen ivallisesti hän lisäsi vielä: »Siinä on sinulle kylliksi kirjallista askartelua².»

»No niin», sanoin, »no niin!» Ja sinä hetkenä vihasin häntä jälleen palavasti ja katkerasti ja vieläkin enemmän siksi, että salassa tiesin hänen olevan oikeassa. Avasin laatikkoni ja aloin masentuneesti kerätä Venhon minulle antamia papereita viedäkseni ne takaisin. Mutta sydämeni vuoti verta.

Asianlaita oli niin, että kun Palmu ja minä olimme yhdessä ratkaisseet rouva Skrofin murhan arvoituksen³, olin kirjoittanut tästä jutusta kaunokirjallisessa muodossa salapoliisiromaanin. Se oli saavuttanut yllättävän hyvän menekin, eikä se itse asiassa omastakaan mielestäni ollut hullumpi kirjana. Nyt paloin tietysti halusta jatkaa tuotantoani, olin tutustunut kirjani avulla useihin oikeihin kirjailijoihin ja heidän ystävälliset huomautuksensa olivat yllyttäneet kunnianhimoani. Minulta puuttui vain sopiva aihe, kuukaudet olivat kuluneet enkä ollut saanut mitään aikaan ja sitten komisario Venho oli yllyttänyt minua kirjoittamaan eräästä aika jännittävästä ja sotkuisesta konkurssirikosjutusta, jonka hän oli selvittänyt, mutta se taas ei sopinut lainkaan Palmun las-kuihin⁴, sillä heidän suhteissaan on eräänlaista ammatillista kireyttä.

Ja vaikka tätini toinen mies onkin ministeriön kansliapäällikkönä, voisi Palmu sittenkin tehdä asemani kestämättömäksi tässä laitoksessa, jos ryhtyisin kapinoimaan hänen tahtoaan vastaan. Joten oli parasta kerätä paperit, viedä ne Venholle takaisin ja jäädä odottamaan, vain odottamaan aihetta, jota kenties ei tulisi kymmeneen vuoteen.

»Aivan niin», sanoi Palmu ja hänen silmänsä katsoivat kahtena melkein myötätuntoisena rakona minuun. »Moni muukin on pilannut mahdollisuutensa liialla kiirehtimisellä. Sinä olet vielä nuori, mutta kun olet tullut minun ikääni, olet jo oppinut odottamaan, aina vain odottamaan.»

Ja hetkeksi Palmun olemuksesta puhkesi jotakin in-himillistä ja lämmittävää, joka sovitti hiukan kärsimääni vääryyttä, kun hän jatkoi:

»Eihän se tietenkään ole hauskaa! Luuletko sinä, että minusta on hauskaa aina vain odottaa. Mutta suuret asiat kypsyvät hitaasti ja nuorena murharyhmän poliisimies tekee pahimmat virheensä ja erehdyksensä kuvitellessaan, että hänen on aina oltava menossa ja tehtävä jota-kin. Se juuri on pahin erehdys. Sillä meidän tehtävämme ei ole tehdä jotakin, siitä pitävät rikolliset huolen. Meidän tehtävämme on selvittää. Se on luonteeltaan kokonaan passiivinen tehtävä, sillä harkittua murhaa emme kuitenkaan kykene ennakolta ehkäisemään.

Hän puhui ystävällisesti ja jähmettynyt mieleni lämpeni hiukan, mutta sitten hän pilasi taas kaiken jatkaessaan painokkaan opettavasti:

»Ja tästä selvittämisestä puuttuu kerta kaikkiaan romantiikka. Se on pelkkää asiallista realismia. Sinä puhut niin paljon rikoksen teoriasta ja psykologiasta ja intuitiosta ja ties mistä. Minä olen vain tällainen yksinkertainen, vanha poliisimies ja tahdon nyt vielä kerran junta-ta sinun päähäsi, että mielikuvituksella ja psykologialla ei ole eikä saa olla mitään tekemistä rikoksen asiallisen selvittämisen kanssa. On vain kerättävä faktat, vankkumattomat tosiasiat, asetettava ne oikeihin yhteyksiinsä ja tehtävä niistä välttämättömät johtopäätökset. Siinä kaikki! Ja mikä tulee yli sen, on omiaan vain sotkemaan, ehkäisemään ja eksyttämään harhateille.»

Taas, niinkuin sata kertaa ennenkin, nousi tunteeni kapinoimaan häntä vastaan, mutta nämä Palmun mietelmät joutuivat pian näyttämään kestävyytensä. Niin, ne muodostivat ikään kuin johdannon kaikkeen seuraavaan, ja siksi olen toistanut ne tässä. Minun olisi pitänyt säilyttää ne mielessäni, silloin en ehkä olisi taas niin monta kertaa nolannut itseäni kahden seuraavan päivän kuluessa, mutta mielikuvitus johti minut jälleen harhateille.

Siksi lukija on paremmassa asemassa. Kun hän kertomukseni loppupuolella miettii kaikkea tapahtunutta, ei loppu enää voi häntä yllättää, jos hän vain pitää mielessään komisario Palmun ainoan johtavan periaatteen: on kerättävät faktat, asetettava ne oikeihin yhteyksiin ja tehtävä niistä välttämättömät johtopäätökset.

Minä sain luodin olkapäähäni, etsivä Kokki oli vähällä katkaista niskani pudotessaan päälleni ja muutenkin käyttäydyin kuin tolvana.

* * *

Niin, oli enteellistä, että Palmu jälleen näin tiivistetysti tuli esittäneeksi uskontunnustuksensa ja ohjelmansa⁵, sillä juuri kun sain Venhon paperit kasaan viedäk-seni ne hänelle takaisin, tuli luutnantti Hagert sisään ja sanoi: »Hemmetti, voi hemmetti sentään!»

Hänen kasvoistaan näkyi, että oli maanantaiaamu ja että hän edellisenä iltana oli ollut opastamassa pohjoismaisten poliisipäivien tanskalaisia vieraita.

»Palmu, sinä kai tiedät Bruno Rygseckin», hän sanoi toteavasti.

Palmu ei vastannut mitään, hänen päänsä vain kohosi pystympään kuuntelevaan asentoon.

»Aivan niin», sanoi Hagert ja huitaisi kädellään rypistäen huuliaan kuin olisi tuntenut pahaa makua suussaan. »Sama mies, joka kiinnitti vappuna lehmänsarvet päähänsä ja ryhtyi ohjailemaan liikennettä Aleksanterinkadulla. Mutta hän ajoi myös kerran rammaksi vanhan mummon autollaan ja oli siitä syytteessä,»

Palmu ei vieläkään kysynyt mitään, vaikka minun kieltäni jo kutitti. Nähtävästi Hagert katsoi jo kylliksi kiusanneensa hänen uteliaisuuttaan.

»No niin», hän sanoi huiskauttaen jälleen kättään. »Nyt Brunoa ei enää ole. Hän on saanut niin sanoakseni arvoisensa lopun. Tänä aamuna hän kompastui, kolautti päänsä ja hukkui omaan kylpyammeeseensa!»

Hagert piti taidetauon ja katsoi odottavasti Palmuun. »Sic transit gloria mundi⁶.’» sanoi itseopiskelulla saavuttamastaan sivistyksestä salaisesti ylpeilevä Palmu.

»Mitä?» kysyi Hagert epäluuloisesti ja vilkaisi mi-nuun rypistäen otsaansa.

»Se on latinaa», sanoin hiljaa.

»Äsh», sanoi Hagert ärtyisästi ja hieroi ohimoitaan. »Minun pääni on muutenkin kipeä. Tanskalaiset —» Hänen kasvoihinsa kohosi vähäinen hymy. »Tanskalaiset—», hän toisti, mutta äkkäsi samassa joutuvansa harhateille ja palautti nopeasti arvokkuutensa. Palmu katsoi yhä odottavasti häneen.

»Niin, jutussa ei sinänsä ole mitään kummallista», se-litti Hagert. »Se tarjoaa vain eräänlaisen moraalisen opetuksen. Se on irvokkaan elämän irvokas loppu. Ajatelkaa, mies liukastuu omaan saippuaansa, taittaa niskansa ja hukkuu omaan kylpyammeeseensa. Niiden oli täytynyt murtaa ovi, ennen kuin saivat hänet esille. Mutta joka tapauksessa täytyy tietysti paikan päällä pitää poliisikuulustelu eikä kukaan muukaan satu olemaan juuri nyt vapaana. Tällaiset pienet tapaturmathan ovat sinun erikoisalaasi, Palmu! Hah, hah!»

Hagert alkoi nauraa kuin olisi muistanut jotakin hyvin hauskaa. »Niinkuin esimerkiksi rouva Skrofin juttu!» Hän nauroi taas makeasti, mutta kumpikaan meistä ei yhtynyt hänen nauruunsa. Minä puolestani en jaksa ymmärtää, miten hänellä riittää niin paljon nauramista ja ivailemista tuossa minun kirjassani, vaikka kirjallisuusarvostelijatkin ovat sitä kehuneet.

Palmu nousi jäykästi ja otti hattunsa naulasta mitään sanomatta. Hagert havaitsi hänen ilmeensä ja kiirehti huomauttamaan:

»Mutta älä sentään tästä tee mitään juttua. T ä m ä on aivan päivänselvä asia. Jotakin tällaista olen Brunosta aina odottanutkin. Ja täytyy ajatella vähän johtaja Rygseckiäkin. Koeta järjestää kaikki niin huomaamattomas-ti kuin mahdollista, Palmu. Älä kiusaa sukulaisia ja niin edespäin. Luotan hienotunteisuuteesi. Ukko Ryg-seck on liian mahtava herra, jotta meidän kannattaisi härnätä häntä.»

»Saammeko ottaa auton, luutnantti?» kysyi Palmu järkähtämättömän tyynesti. »Se on Kaivopuistossa⁷ asti.»

Hagert ei pitänyt hänen ilmeestään. »Ota vain auto», hän sanoi purevan ivallisesti. »Ota myös Kokki mukaan tutkimaan sormenjälkiä. Ota koko Musta Maija⁸. Ehkä tarvitset radion pysyäksesi yhteydessä päämajan kanssa. Tai sen uuden panssariauton, jos joku ahdistaa teitä mat-kalla. Hah, hah!»

Palmu meni jo ja minä seurasin häntä. Hagert hätääntyi hiukan ja kurottui ovesta huutamaan jälkeemme:

»Muista, Palmu, ei mitään tyhmyyksiä! Ukko Rygseck —.»

Loppua en edes kuullut, niin liukkaasti Palmu luisui portaita alas. Olisi ehkä ollut syytä jäädä kuuntelemaan lause loppuun, sillä Hagertin kunnioitus johtaja Rygseckiä kohtaan tuli maksamaan yhden ihmishengen —. Mutta enpä kiirehdi tapausten edelle⁹.

Kun Kokki oli saanut auton käyntiin ja Palmu oli ähkien sijoittunut mukavaan asentoon, uskalsin matalasti mutta painokkaasti sanoa:

»Komisario, se on murha! Kukaan ihminen ei voi hukkua omaan kylpyammeeseensa!» Palmu katsoi um-pimielisesti minuun. »Mielikuvitus —», hän sanoi ja ähkäisi. »Mielikuvitus —! Suomen rikoshistoria tuntee ta-pauksen, jolloin mies hukkui pesuvatiin. Ja sekin oli ta-paturma.»

»Tosin», huomautin, »mutta se mies oli niin tolkuttomasti juovuksissa, ettei pystynyt kaaduttuaan hievauttamaan jäsentäkään. Ja nyt on sentään maanantaiaamu.»

»Kerrotaan», sanoi Palmu tyynesti, »ettei Bruno Rygseck täysi-ikäiseksi tulonsa jälkeen ole nähnyt selvää aa-mua, ei päivää eikä iltaa. – Niin —» Hän korotti ääntään huomatessaan minun aikovan sanoa jotakin. »Ei pidä uskoa ihmisten puheita ja tietenkin se on liioittelua, mutta jotakin perää on huhupuheessakin. Ja niinkuin Hagert sanoi, juuri tällaista loppua saattoi Brunolle odottaakin. Se on jollakin tavoin luonnollisin loppu, mitä hänen kohdalleen voi ajatella. Se on kuin piste i:n päällä.»

»Kuka siis on – tai oli – Bruno Rygseck?» kysyin it-sepintaisesti.

Palmu kohotti hiukan kulmakarvojaan tietämättömyyttäni kummeksien. Hänen omat aivonsahan ovat kuin suunnaton muistiokaappi, josta hän lokero lokerolta poimii erehtymättömät tiedot jokaisesta Helsingin vähänkin tunnetusta henkilöstä. M i n ä en ole vielä niin pitkällä.

»Bruno Rygseck», hän sanoi sanojaan tarkasti pun-niten, »oli Helsingin sekalaisen rahaylimystön verrattomasti pahin mätämuna. Hänen elämäntapansa olivat kaiken arvostelun alapuolella. Hänet olisi jo aikaa pitä-nyt sulkea johonkin hoitolaan. Mutta hän omisti osan Rykämön konsernin osakkeista.»

Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan eteensä, ikään kuin tämä olisi selittänyt kaiken. Tuokion kuluttua kysäisin varovasti:

»Rykämön konserni? Mitä se sitten merkitsee?»

Palmu hymyili hiukan ja ravisti päätään. »Sinä veto-at aina yliopistolliseen tutkintoosi ja nolaat mielelläsi minut, jos en osaa oikein tavata jokaista sivistyssanaa. Joskus maailmassa sinustakin tulee poliisiluutnantti tai vaikka mitä ja tulet minun huoneeseeni ja kiroilet siellä kuin kotonasi. Etkä kuitenkaan tiedä mitään sellaista, millä on todellista merkitystä. Rykämön konserni —» Hän kiihtyi hiukan. »Se merkitsee talouselämää, se merkitsee osaa niistä voimista, jotka hallitsevat tämän maan kehitystä, hitto vieköön, se kuuluu yleissivistykseen!¹⁰»

Kokki vilkaisi taakseen ja hymyili. Korvani alkoivat punoittaa. Palmu katsoi säälivästi minuun.

»Minä pidän nyt sinulle pienen kansantaloudellisen luennon», hän sanoi, risti sormet rinnalleen ja kohotti katseensa tuumivasti ylöspäin. »Sillä tavoin voit paremmin antaa arvoa sille taustalle, mihin nyt odottamatta hetkeksi joudut. Sanon, hetkeksi, sillä lennät luultavasti yhtä nopeasti sieltä ulos kuin joudut sisäänkin. Sillä se on hyvin eksklu – esklu —»

»Eksklusiivinen», autoin vaistomaisesti.

»Niin juuri», vahvisti Palmu päätään nyökäten. »Siis: Rykämön konserni alkaa tämän Brunon isoisästä, nykyi-sen ukko Rygseckin isästä. Rahamaailmassa on epäilemättä luovia neroja niin kuin muillakin aloilla. Suotuisten olosuhteitten, sopivan ajankohdan lisäksi menestys, tar-koitan todella suurta menestystä, vaatii myös abnormissa määrässä erikoisominaisuuksia, joista toiset ovat myönteisiä, toiset kielteisiä. Sillä nerous ei koskaan ole puhtaasti myönteistä. Vanha ukko Rygseck oli tällainen rahamaailman nero viime vuosisadan loppupuoliskolla. Hän aloitti uransa laukkurina.»

»Rygseck», sanoin nopeasti, »pitääkö kirjoittaa Ryggsäck?»

Palmu nyökkäsi suopeasti päätään. »Aivan niin, ensimmäisen omaisuutensa luotuaan vanha ukko Rygseck tietysti ruotsalaisti¹¹nimensä, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Ehkä joku ivoillaan neuvoi nimeä Ryggsäck entiselle reppurille. Mutta ukon oikeinkirjoitustaito oli heikonlaista ja pysyi heikkona loppuun asti. Ensin hän kirjoitti nimensä fonteettisesti Ryksek ja hienonsi sitä myöhemmin, mutta ani harvoin hän osasi sen kirjoittaa yhtä lopulliseen muotoon kuin jälkeläiset. Vaikka eipä sillä ollut väliä, pankeille hänen nimensä merkitsi mil-joonia jo vanhan rahan aikana, kirjoittipa hän sen Rygsek tai Rykseck tai Ryggseck tai millä tavoin hyvänsä, kunhan he vain tunsivat, että ne olivat hänen omia ha-rakanvarpaitaan. Hän perusti tukkuliikkeitä, sahoja, maatilayhtiöitä, valimoita ja niin edespäin. Eikä hän syntyperäänsä häpeillyt, hän kerskaili sillä. Väitetään, että testamentissa oli erikoinen pykälä, jonka mukaan hänen ensimmäisen tuohikonttinsa täytyy ainaisesti riippua muistona Rykämön konsernin johtajanhuoneen seinällä. Sillä vanhoilla päivillään hän tietysti tuli omituiseksi, ja kun hän alkoi tehdä lahjoituksia ja kaikenlaista muutakin, otti vanhin poika, nykyinen ukko Rygseck, ohjakset käsiinsä. Konserni perustettiin ja pari viimeistä vuottaan ukko eli aivan näkymättömissä. Kerrotaan, että hänet pakolla eristettiin muusta maailmasta, vaikka se voi tietysti olla juttua. Hänen kuoltuaan konsernin nimi suomalaistettiin, pari jälkeläistä on kai myös ottanut suomalaisen nimen, ja testamentin mu-kaan konserni on nykyään perheyhtiö, jonka osakkeita ei saa myydä ulkopuolisille. Ja se on mahtava laitos meidän oloissamme. Sillä on kantarahastoja ja vararahastoja ja verorahastoja ja vaikka mitä. Ukon jälkeläiset tulevat pysymään miljoonikkoina vielä kolmanteen ja neljänteen polveen, jos asioita vähänkin järjellisesti hoidetaan. Tämän kuorman kantaa nykyinen johtaja Rygseck ja muut jälkeläiset kantavat vain osinkonsa ja ovat hulluja kukin omalla tavallaan niinkuin Bruno esimerkiksi.»

»Rahan kirous!» sanoin ymmärtäväisesti.

»Perinnöllisyys», sanoi Palmu, »nerous ja hulluus käyvät käsi kädessä ja niin edespäin. Ei silti, ei puutu sellaisiakaan, jotka muistelevat vanhan ukon liiketapoja, kovuutta ja säälimättömyyttä, jotka ehkä ovat suuren menestyksen välttämättömiä edellytyksiä, ja sanoit, että hänen rahojaan seuraa kirous. Niinpä juuri Bruno, joka omisti neljäsosan kaikesta, teki rahoillaan täsmälleen kaikkea sitä, mitä rahoilla ei saisi tehdä. Siinä hän läheni täydellisyyttä samalla tavoin kuin hänen isoisänsä läheni täydellisyyttä omalla tavallaan.»

»Sanalla sanoen», huomautti Kokki ja pysäytti auton, »hän piti hauskaa elämänsä päivät!» Ja Kokin sanoissa oli lievän kateellinen sävy.

Olimme pysähtyneet korkeassa muurissa olevan takorautaportin kohdalle. Kullatut, kiemuraiset kirjaimet portissa muodostivat kirjaimet B. R. Muuria peittivät syksyn värittämien köynnöksien lehdet, mutta lehtien välistä kohosivat muurin harjassa terävät rautapiikit tunkeilijoita estämässä.

Portti oli auki. Leveä asfalttitie johti talon luokse. Sitä reunustivat molemmin puolin hallan jo puremat dahliat multapenkeissään. Ruohomatto oli yhä heleän vihreä. Sivulla näkyi autotalli leveine ovineen.

Itse talo oli melkein uusi, kaksikerroksinen, valkoiseksi rapattu kivitalo. Se oli pienempi kuin olin odottanut, mutta silti vaikuttava yksinäisessä ylhäisyydessään väljän puutarhansa keskellä täällä, missä jokainen neliömetri maata maksoi paljon rahaa. Leveissä ikkunoissa oli hiotun lasin ylhäinen, persoonaton kiilto. Mahonginhohtavalle pääovelle johtivat leveät kiviportaat.

Olen herkkä vaikutelmille¹². Ja kolkonharmaa syksyinen aamupäivä, yksinäinen talo keskellä kaupunkia, mutta silti kammottavan hiljaisena ja lakastuvat kukat kukka-penkeissä herättivät minussa vavahduttavan, pahaa aavistavan tunteen. Ajattelin rikkautta, nautintoja ja rikoksia, jotka olivat muodostaneet tämän talon ilmakehän tähän aamuun asti, kunnes äkkikuolema ylimaallisen koston lailla tuli katkaisemaan kaiken.

Mutta vaikutelmaani häiritsi muuan arkipäiväinen piirre. Oikealla, talon päädyssä näkyivät palvelusväen portaat ja keittiön ovi. Portaitten vieressä oli kellariin johtava rautaovi. Se oli nyt auki. Koksiauto oli pysähtynyt sen eteen ja nokinen mies kantoi juuri säkkiä kellariin. Toinen mies tuli kellarista pudistellen hiilenpölyistä, tyhjää säkkiä. Tämä näky särki kaiken juhlallisuuden. Arkipäivä jatkui, vaikka kuolema oli vieraillut talossa.

Komisario Palmu vilkaisi vielä rautapiikkejä puutarhaa ympäröivän muurin harjassa, hän katsoi talon graniittikivijalassa näkyviä matalia kellarinikkunoita ja niitä suojelevia ulospäin taipuvia rautaristikoita.

»Varovainen mies, tuo Bruno!» hän sanoi ja hymähti itsekseen. »Mutta vahinko sattuu varovaisellekin.» Hän lähti päättävästi astumaan pääovea kohden. Seurasin häntä puolen askelen kunnioittavan välimatkan päässä ja meidän jäljessämme tallusteli etsivä Kokki kuin muina miehinä, ilmeisesti hämillään, niinkuin aina hienoon paikkaan joutuessaan.

Mahtavan mahonkioven edessä oli minullakin tunne, ikään kuin olisin ollut liian pitkä, hartiani kolhomaisen le-veät ja kenkäni suhteettoman isot. Mutta komisario Palmua eivät painaneet mitkään alemmuudenkompleksit.¹³Hän painoi soittokellon nappia. Hän painoi sitä pitkään. Ja kello oli silloin täsmälleen 10.55 maanantaiaamuna.

Ovi avautui aivan samassa hetkessä, ikään kuin avaaja olisi jo ikkunasta seurannut tuloamme. Meidät päästi sisään jäykkä, ilmeetön mieshenkilö. Hänen palvelijantakissaan oli kiiltävät napit. Hänellä oli kova kaulus ja musta solmio. Hänen vaalea tukkansa oli harjattu vastenmielisen sileäksi ja jakaus oli keskellä päätä. Puhuessaan hän piti katseensa maahan luotuna. Sanalla sanoen, hänen ulkomuotonsa oli rikollinen ja ensimmäinen ajatus häntä katsellessani oli hilseinen käärmeen-nahka.

»Miespalvelija!» kuiskasi Kokki minulle kunnioituksesta läähättäen. »Hovimestari! – Helsingissä!» Hänen sävynsä puhui sanoja selvemmin.¹⁴

Mutta Palmu oli nähnyt miespalvelijoita presidentinlinnassa vartioidessaan päällystakkeja itsenäisyydenpäivän kutsuissa. Hän ei hämmentynyt.

»Tulemme poliisilaitoksesta pitämään tutkimusta ta-paturman johdosta», hän sanoi asiallisesti. »Onko ruumis vielä täällä?»

»Ruumis?» toisti palvelija happamesti kohottaen pa-heksuvasti kulmakarvojaan. »Herra Rygseck vietiin juuri ambulanssiautossa sairaalaan.»

»Eikö hän olekaan kuollut?» hämmästyi Palmu kysymään ja pakostakin hänen äänessään oli havaittava pettymyksen väre. Myös minä nolostuin.

»Insinööri Vaara¹⁵ ja minä», sanoi palvelija jäykän vakavasti, »aloimme antaa hänelle tekohengitystä heti nostettuamme hänet kylpyaltaasta. Insinööri Vaara oli ha-vaitsevinaan hänessä elonmerkkejä. Soitimme heti her-ra Rygseckin vakinaiselle lääkärille ja hänen neuvostaan hälytimme ambulanssin. On syytä toivoa, että hänet saadaan virkoamaan happilaitteen avulla.»

»No, kenen neronleimausta oli soittaa poliisille?» kysyi Palmu sarkastisesti.

Palvelija ei sulanut hiventäkään eikä laskeutunut henkiseltä jakkaraltaan¹⁶. »Olimme kaikki hätääntyneet, herra – hm – komisario!» hän sanoi. »Tapaturma näytti vakavalta. Rohkenimme kysyä tohtorilta neuvoa. Insinööri Vaara halusi varmistua, että todistettavasti ei ole tapahtunut mi-tään laiminlyöntiä, että kaikkiin välttämättömiin toimenpiteisiin ryhdyttiin heti tapaturman havaittuamme.» Hän piti pienen tauon, vilautti katsettaan lattiasta, kohautti hieman olkapäitään ja myönsi: »Ehkä hätäilimme liikaa.»

Hänen pahaenteisen harkitseva puhetapansa ärsytti Palmua. »No, insinööri Vaara on kai vielä täällä? Kuka hän sitä paitsi on? Ja mikä teidän asemanne on talossa?» Palmu alkoi laukoa kysymyksiään kuin tykistä.

Mutta ilmekään ei värähtänyt palvelijan jäykissä, uurteisissa kasvoissa.

»Insinööri Vaara odottaa salissa», hän sanoi moitteettoman kohteliaasti. »Hän on osakeyhtiö Rykämön apulaisjohtaja. Itse olen herra Rygseckin – hm – hovimestari. Nimeni on Veijonen, mutta herralla on tapana sanoa minua Batleriksi.» »Miksi niin?» kysyi Palmu epäluuloisesti. »En tiedä, herra komisario», tunnusti Batler avoimesti. »Se on englantia», huomautin avuliaasti. »Sana butler merkitsee miespalvelijaa, vaikkapa hovimestaria.»

»En kysynyt sinulta mitään», tiuskaisi Palmu minulle ja kääntyi uudelleen Batlerin puoleen. »Mutta mitä apulaisjohtaja Vaara tekee täällä tähän aikaan aamupäivästä? Nythän on jo kauan ollut työaika.»

Batler epäröi hivenen. »Herra komisario», hän sanoi ja katsoi tällä kertaa jäykästi, silmää räpäyttämättä Palmuun, »oletan, että teidän on parasta kysyä sitä häneltä itseltään.»

Hän väistyi hieman sivuun kuin osoittaakseen tietä. Palmu mykistyi ojennuksesta, niin että lähti sanaakaan sanomatta astumaan eteenpäin. Jouduimme avaraan halliin, jonka lattiaa peitti kallisarvoinen matto. Palmu pysähtyi ja loi katseen ympärilleen unohtaen äskeisen.

Halli oli tosiaan ylellisen komea. Leveät portaat johtivat sivulta yläkertaan; toisella sivulla oli valtava takka.

Takkanurkkausta koristi kookas intialainen messinkimaljakko ja portaitten käänteessä oli luonnollisen kokoinen, mustaan graniittiin hakattu tytönhahmo. Palmu aikoi juuri jatkaa matkaansa perällä näkyvää, suljettua salin ovea kohden, kun Batler kiinnitti hänen huomionsa hienovaraisesti rykäisten.

»Herra komisario hän huomautti, »velvollisuuteni lienee jo etukäteen mainita, että insinööri Vaaran lisäksi salissa odottavat myös vanhaneiti Rygseck, isäntäni täti, sekä – hm – rouva Rygseck, isäntäni – tjaa – eronnut puoliso.»

»Eronnut?» Nyt oli Palmun vuoro kohottaa kulmakarvojaan.

Batler hieraisi vaivautuneesti käsiään vastakkain. »Eronnut on ehkä hieman epätäsmällinen sanonta», hän myönsi. »Avioero ei ole vielä juridisesti tapahtunut, mutta he ovat asuneet erillään melkein vuoden.»

»Niin, niin», myönsi Palmu. »Olen kuullut, että rouva ei kestänyt tahtia, vaikka aloittikin parhaimmin päätöksin¹⁷.»

Hän laski kätensä oven kädensijaan, mutta Batler rykäisi järkähtämättömästi vielä kerran. Palmu käännähti kysyvästi, ja Batler jatkoi anteeksipyytävään sävyyn:

»Lienee parasta huomauttaa, että edellämainitsemieni lisäksi salissa ovat myös isäntäni molemmat serkut, nuori herra ja neiti Rykämö.»

Palmu vaikeni ja katsoi kysyvästi Batleriin. Mutta Batler ei enää kartuttanut henkilöluetteloa, vaan osoitti eleellä sanoneensa sanottavansa.

»Tjaa», arveli Palmu. »Aika ja paikka hieman oudosti valittu sukukokousta varten!»

Batler kiirehti avaamaan oven, ja astuimme saliin.

Toinen luku

Sukukokous Bruno Rygseckin salissa. – Komisario Palmu esiintyy lampaana suden turkissa. – Bruno Rygseck kuolee lopullisesti ja Aimo Rykämö ottaa ryypyn. – Luulen saapuneeni Pompeijiin. – Batler esiintyy kertojana ja komisario Palmu tekee yllättävän johtopäätöksen. – Kokki ja minä jäämme pois kärryiltä.

Sali oli valoisa ja komea. Sen leveistä ikkunoista avautui näköala puutarhaan talon taakse. Myös siltä puolelta eristi muuri puutarhan ulkomaailmasta. Mutta muurissa oli pieni, köynnösten reunustama portti, josta hiekkatie johti taloon. Mainitsen sen jo tässä yhteydessä, koska sillä tuli olemaan tietty merkityksensä kertomuksen kulkuun.

Sisään astuessani kohdistui huomioni tietenkin ensimmäiseksi itse saliin ja siellä oleviin ihmisiin.

Sali oli mukavasti ja ylellisen huolimattomasti kalustettu. Siellä oli houkuttelevia nojatuoleja, sohva, pikkupöytiä, tupakkatelineitä, pyörillä liikkuva tarjoilupöytä lukuisine pulloineen, komea radio ja seinissä lukuisia värikkäitä tauluja. Mutta päivänvalossa ja tarkemmin katsoessa juorusivat tahrat kalliissa matossa ja lasien kiiltäviin puupintoihin jättämät renkaat, huolimattomuudesta ja huonosta elämästä. Hehkumaan unohtunut savuke oli polttanut mustan juovan ruusupuisen pöydän pintaan ja muuan tuoli oli rakoillut liitoksissaan, ikään kuin sitä olisi paiskeltu pitkin lattiaa.

Huoneessa oli lukuisia ihmisiä, mutta silti siellä vallitsi painostava äänettömyys. Kaikkien katseet kohdistuivat komisario Palmuun umpimielisinä, pidättyvinä, ikään kuin uhmaavina. Olin vaistoavinani huoneen ilmapiirissä jotakin poikkeuksellisen jännittynyttä ja uh-kaavaa.

Luettelen nyt henkilöt siinä järjestyksessä kuin he osuivat silmiin.

Salin sivuseinää hallitsi iso taulu, jossa kolme naista poimi omenoita puusta jostakin syystä ilman pienintäkään verhoa alastomuutensa peittona. Päättävästi selin siihen kääntyneenä istui salin epämukavimman tuolin reunalla jäykässä asennossa vanha nainen. Ja niinkuin taulu omalla tavallaan hallitsi seinää, niin hän hallitsi omalla tavallaan koko sitä puolta huoneesta.

Hänellä oli päällysvaatteet yllään ja päässä kulunut musta hattu. Luisevassa kourassaan hän puristi sateen-varjoa, joka oli lyhyt ja paksu kuin sotanuija, ja jalassa hänellä oli läskipohjaiset kävelykengät. Hänen pukunsa vanhuuttaan kellertävä pitsikaulus ulottui luisevaan, jäykkään leukaan asti kuin panssari. Hatun alta näkyvät hiukset olivat harmaat, mutta vielä verraten rypyt-tömistä kasvoista katsoivat yllättävän suuret ja ulkonevat, ilmeettömän siniset silmät. Hän loi arvostelevan katseen ensin Palmuun ja sitten ohimennen minuun.

»Vihdoinkin!» hän sanoi ja koputti kiivaasti sateen-varjonsa kärjellä lattiaan.

Hän oli vanhaneiti Amalia Rygseck, vanhan ukko Rygseckin ainoa tytär, joka omisti neljäsosan Rykämön konsernin osakkeista. Mutta se ei ollut tehnyt häntä on-nelliseksi, sen näki heti hänestä.

Samalla puolella huonetta, mutta turvallisen välimatkan päässä hänestä istui mukavassa tuolissa ja mu-kavassa asennossa, silkkiverhoinen sääri toisen päälle kohotettuna, vielä verraten nuori nainen. Hän oli huomattavan kaunis ja huomattavan taitavasti maalattu ja hänen hartioitaan verhosi ilmeisen ylellinen minkkistoola. Hän oli täyteläinen ja solakka, mutta hänen tumman-harmaitten silmiensä yllättävää kovuutta lievensi eräänlainen odottava, kylmäverinen uteliaisuus, kun hän katsoi Palmuun.

Hän oli Brunosta erossa elävä rouva Rygseck ja nähdessäni hänen silmänsä tunsin vaistomaisesti, että mi-näkin mieluummin olisin elänyt erossa hänestä.

Tyttö – Airi Rykämö – oli ponnahtanut seisomaan astuessamme sisään ja katsoi meihin kiivaasti hengittäen, pelästynein, onnettomin silmin. Veli nousi myös is-tuimeltaan ja tarttui kevyesti kädellään häntä ranteesta kuin pidättääkseen häntä. Heistä molemmista näki heti, että he kuuluivat yhteen, olivat veli ja sisar. Mutta jos Airi Rykämö niin sanoakseni oli kuin keväinen sunnuntaipäivä, niin Aimo Rykämö puolestaan ainakin tänään vas-tasi ruumiillistunutta maanantaiaamua. Hänen savuketta pitelevät sormensa vapisivat, kasvot olivat kalpeat ja laikukkaat ja koko olemuksesta kuvastui mitä selvimpänä paha omatunto, fyysillinen ja moraalinen kohmelo.

Sinänsä he molemmat olivat kauniita lapsia. Heidän jäsenensä olivat pitkät ja solakat, kasvojen iho sileä ja hoidettu, molemmilla oli ruskeat silmät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Tytön yllä oli yksinkertainen konttoripuku, jonka kaulus ja hihansuut olivat valkoiset, ja tunsin, että mielelläni tahtoisin palvella samassa konttorissa kuin hän. Hänen olemuksessaan oli jotakin valpasta ja älykästä, vaikka hän nyt olikin hyvin onneton. Poika sen sijaan ei vaikuttanut nerolta nykyisessä tilassaan. Hän oli juuri sellainen nuorukainen, jota hyvän toverin tekee mieli ravistella, mutta jolle samalla pakosta täytyy antaa anteeksi paljon hänen hyvänahkaisuutensa tähden. Hyvänahkainen poika, joka on sortunut huonoille teille, tämä arvostelma suorastaan huusi hänen olemuksestaan syksyisenä maanantaiaamuna.

Ikkunan luona, selin huoneeseen, seisoi kookas, le-veähartiainen mies tuijottaen ulos syksyn harmauteen. Nyt hän kääntyi hitaasti ja levollisesti ja katsoi muista välittämättä suoraan Palmuun. Hän oli melkein yhtä pit-kä kuin minä – ja se on aika paljon. Hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja avoimet ja hänen olemuksessaan oli ensi hetkestä alkaen jotakin turvallista ja luottamusta herättävää. Ehkä parhaiten kuvaan häntä sanomalla, että hän ulkomuodoltaan oli juuri sellainen tarmon ja toimen mies, johon nuoret tytöt rakastuvat. – Mutta – ja kuta enemmän häntä katseli, sitä suuremmaksi muodostui tuo mutta —. Hänen ryhtinsä oli liian jäykkä, lii-an tärkeä niin nuorelle miehelle. Oli kuin hän liian raskaasti olisi joutunut raivaamaan itselleen oman tien ja liian varhain joutunut vastuunalaiselle paikalle olemaan ehdottomasti varma itsestään ja siksi perin herkästi vainuten ivaa tai arvostelua muiden taholta. Häneltä puut-tui aivan ilmeisesti sovittavaa huumorintajua ja se teki varmasti hänen elämänsä vaikeaksi. Jos hänen kehityksensä jatkuisi samalla tavoin, tulisi hänestä varmaan myöhemmällä iällään varsin sietämätön ihminen.

Hän oli insinööri Vaara, Rykämön konsernin apulaisjohtaja ja johtaja Rygseckin luottamusmies. Hän astui nyt ikkunan luota keskilattialle ja otti pelkällä ryhdillään asiain johdon ja tilanteen hallinnan käsiinsä.¹⁸

»Poliisilaitoksesta?» hän sanoi kysyvästi ja hieman alentuvasti kuin auttaakseen Palmua alkuun.

Tiesin hyvin, että Palmu oli jo ehtinyt mielessään valokuvata koko huoneen ja jokaisen siinä olevan henkilön ja muodostaa näistä oman käsityksensä. Mutta ulkonaisesti hän seisoi salin ovella hajamielisen epävarmana tirkistellen, kuin koko lihavalla olemuksellaan pyytäen anteeksi tunkeutumistaan sisään ja häveten joutumistaan näin hienoon seuraan.

»Niin – tuota —», hän änkytti, »olen komisario Palmu – apulaiseni – tulen täällä sattuneen ikävän ta-paturman vuoksi – tietysti vain pelkkä muodollisuus, mutta pitäisi varmaan laatia jonkinlainen pöytäkirja.»

Insinööri Vaara katsoi hieman säälivästi häneen ja hengähti pitkään herpautuen jännittyneestä asennostaan. Vanhaneiti Rygseck hymyili itsekseen ja painautui taas mukavampaan asentoon. Neiti Rykämö huokasi ja helpottui, kuin paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Veli hellitti hänen ranteensa ja istahti veltosti entiselle paikalleen. Aivan niin! He kaikki olivat odottaneet jota-kin muuta, he olivat pelänneet.

Insinööri Vaara huomautti suojelevasti, että he kaikki olivat jääneet odottamaan tiedonantoa sairaalasta. Poliisille ilmoittaminen oli ehkä ollut ennenaikainen toimenpide, mutta haluttiin varmistautua ja niin edespäin.

»Anteeksi», sanoi Palmu hämillisesti ja onnistui todella punastumaan. »Jos saan keskeyttää, meillä on sellainen tapa, että minun pitäisi saada muistiin läsnäolijain henkilötiedot ja aika, jolloin kukin saapui tänne. Ehkä saanen tehdä muutamia kysymyksiä ja apulaiseni tässä merkitsee vastaukset muistiin.»

Otin esille muistiinpanolehtiöni, kumarsin Amalia Rygseckille ja uskalsin istuutua pöydän ääreen voidakseni paremmin kirjoittaa. Palmu aloitti kyselynsä mahdollisimman hienovaraisesti koettaen saada kaiken mahdollisimman vähän muistuttamaan kuulustelua.

Nimi, ikä, arvo tai ammatti, osoite ja niin edespäin. En välitä kopioida suoraan muistiinpanojani, vaan luettelen seuraavassa tässä ensimmäisessä kuulustelussa esiintulleet faktat:

Vanhaneiti Amalia Rygseck saapui taloon arviolta klo 9.35. Hänen mukanaan oli rouva Rygseck. Hän oli käskenyt Batlerin heti herättää isäntänsä. Batler oli vastaan in-tettyään¹⁹ mennyt yläkertaan ja palannut ilmoittaen, että herra oli luvannut tulla alakertaan otettuaan kylpynsä ja pukeuduttuaan. Molemmat naiset jäivät odottamaan saliin.

Rouva Alli Rygseck vahvisti nämä tiedot.

Insinööri Erik Vaara oli saapunut täsmälleen klo 9.45. »Tiesin, että Bruno nousee joka aamu neljännestä vailla kymmenen.» Batler oli sanonut isäntänsä menneen jo kylpyyn ja tulevan kohta. Insinööri oli jäänyt saliin odottamaan naisten seurassa.

Ylioppilas Aimo Rykämö oli saapunut noin klo 10. »Ehkä vähän ylikin, helkkaristako minä sen tietäisin?» Batler oli tarjonnut hänelle ryypyn ja hänkin oli jäänyt saliin odottamaan.

Konttoristi Airi Rykämö oli saapunut vasta noin klo 10,20. Silloin oli onnettomuus jo todettu. Hän oli saanut turhaan soittaa ovikelloa kauan aikaa. Insinööri Vaara oli vihdoin avannut hänelle oven tullessaan kylpyhuoneesta soittamaan hallin puhelimesta ja parilla sanalla maininnut, mitä oli tapahtunut.

Hovimestari Veijonen, liikanimeltä Batler, entinen tarjoilija, oli palvellut talossa kolmatta vuotta. Hän oli aa-mulla noussut varhain siistiäkseen salin, sillä illalla oli ollut myöhään vieraita. Hän oli koputtanut isäntänsä hereille vanhaneiti Rygseckin vaatimuksesta ja avannut oven insinööri Vaaralle ja Aimo Rykämölle. Vihdoin vanhaneiti oli hermostunut odottamiseen. Hänen vaatimuksestaan Batler noin klo 10.15 oli mennyt yläkertaan, mutta Bruno-herra ei vielä ollut palannut kylpyhuoneesta. Hän oli tullut hieman levottomaksi ja mennyt alas koputtamaan kylpyhuoneen oveen. Kukaan ei vastannut ja ovea koettaessaan hän oli havainnut sen olevan sisäpuolelta lukossa. Silloin hän oli tullut hyvin levottomaksi ja palannut kiireesti saliin. Insinööri Vaara, Aimo-herra ja hän olivat kolmisin lähteneet kylpyhuoneen ovelle, murtaneet oven ja nähneet Bruno Rygseckin makaavan vedessä kylpyaltaassaan kylpytakki yllä, kasvot alaspäin. Yhteisvoimin he olivat nostaneet hänet ylös ja aloittaneet tekohengityksen insinööri Vaaran ohjeitten mukaan. Heti saatuaan tekohengityksen alulle oli insinööri Vaara mennyt soittamaan lääkärille. Ambulanssi oli saapunut noin klo 10.40.

Insinööri Vaara vahvisti nämä tiedot. Hän lisäsi soittaneensa ensin Rygseckien perhelääkärille, tämän neuvosta hälyttäneensä ambulanssin ja sitten Batlerin kanssa neuvoteltuaan soittaneensa myös poliisilaitokselle ilmoittaakseen tapahtumasta. Hänen käsittääkseen ei mitään toimenpiteitä ollut laiminlyöty pikaisen avun saamiseksi. Hän oli nuoruudessaan oppinut tekohengityksen antamisen.

Aimo Rykämö vahvisti edelliset tiedot.

Miten oli mahdollista, että he kaikki sattuivat ole-maan täällä tänä aamuna? Miksi he olivat tulleet? Neiti Amalia Rygseck aloitti torjunnan: »En ymmärrä, mitä se tähän asiaan kuuluu! Minulla oli yksityistä asiaa Brunolle eikä poliisilla ole sen kanssa mitään tekemistä!»

Hän ei sanonut sitä varsinaisesti hyökkäävään sävyyn, vain eräänlaisena jäätävänä toteamuksena ja samalla ojennuksena tunkeilevalle Palmulle. Seurauksena oli, että kaikki muutkin stereotyyppisesti vetosivat yksityisasioihin, jopa Aimokin. Hänellä tosin oli jo kielellään jokin avomielinen tunnustus, mutta hän tuli vilkaisseeksi Amalia-tätiinsä ja vaikeni äkkiä.

Tällä tavoin joutui kuulustelu kuolleeseen pisteeseen. Ja syntyi painostava vaitiolo. Luonnolliseksi ja melkeinpä yksitoikkoiseksi kehittynyt kyselytunnelma kiristyi äkkiä. Hiljaisuutta kesti vain tuokion, mutta uudelleen ehti mi-nussa vahvistua vaikutelma, että tässä talossa oli enemmän salattavaa kuin pinnalta katsoen saattoi arvata.

Sitten kilahti hallin puhelin keskellä hiljaisuutta niin räikeästi, että kaikki säpsähtivät. Satuin juuri silloin katsomaan Airi Rykämöä, hän kalpeni ja kädet vavahtivat rajusti.

Batler astui hillityn äänettömästi vastaamaan, mutta insinööri Vaara torjui hänet tieltään ja pääsi parilla harp-pauksella puhelimen luokse. Puhelu oli aivan lyhyt. Hitaasti astuen, eteensä kuin jonnekin näkymättömään tuijottaen, hän palasi saliin. Jännitys salissa oli niin sietämätön, että selkäpiitäni karmi.²⁰

»Sairaalasta soitettiin», sanoi insinööri Vaara koettaen tehdä äänensä niin tunteettomaksi kuin mahdollista.

»Niin – ei ole toivoa enää. Bruno on kuollut. Hän oli kuollut luultavasti jo nostaessamme hänet vedestä.»

Kaikki nousivat vaistomaisesti seisomaan hetken vakavuuden pakottamina. Sitten Amalia Rygseck risti kätensä sateenvarjonsa kahvan ympärille ja sanoi levollisesti kummallisen lauseen:

»Bruno vältti maallisen tuomarin, mutta taivaan tuomiota hän ei vältä²¹.» Hän loi hitaasti katseensa vuorotellen kuhunkin läsnäolijaan ja jatkoi painokkaasti: »Minä toivon rauhaa hänen onnettomalle sielulleen!»

Mutta hänen sävynsä sanoi sanoja selvemmin, ettei hänen hyvä toivomuksensa todennäköisesti voinut enää paljon tähän asiaan vaikuttaa ja että Bruno tästä lähtien oli katsottava kadotetuksi.²²

Airi Rykämö kohotti kädet rinnalleen silmät pelosta mustina ja kuiskasi kauhistuneesti: »Voi, täti —!»

Eroava rouva Rygseck kohotti maalattuja, kauniita kasvojaan ja kuiskasi itsekseen: »Voiko se tosiaan olla totta?» Hänen katseensa tähtäsi kuin uuteen, kauniiseen tulevaisuuteen ja äänessä oli samalla kertaa huojennusta ja yllättymistä.

Nuoriherra Aimo Rykämö käytti tilaisuutta hyväkseen kaikkien huomion ollessa kohdistuneena insinööri Vaaraan ja Amalia-tätiin, täytti salavihkaa lasin vieressään olevalla tarjoilupöydällä ja kulautti kenenkään huomaamatta ryypyn. Mutta hän oli luonnottoman kalpea ja kädet vapisivat armottomasti.

* * *

Havaittuaan, ettei kukaan aikonut enää sanoa mi-tään, otti Palmu johdon käsiinsä. Hänen ryhtinsä suoristautui, silmiin tuli terävä ilme ja hän sanoi huomattavasti muuttuneella äänellä:

»Kokki, pidä huolta, että ruumis noudetaan ruumiinavausta varten. Minä tutustun nyt tapaturmapaikkaan. Ja minun on pakko huomauttaa, että kukaan ei saa toistaiseksi ilman minun lupaani poistua talosta.»

Salissa syntyi hämmentynyt, vastustava sorina, mutta Palmu katkaisi sen komentamalla terävästi: »Batler! Te seuraatte mukana!» Hän astui ulos salista työntäen Batlerin edellään, ja kaikki jäivät tuijottamaan meidän jälkeemme tyrmistyneinä Palmun äkillisestä muodonvaihdoksesta. Suljin hienotunteisesti oven jäljessämme antaakseni heille aikaa rauhoittua vaikutelmasta, että susi oli viskannut lampaanvillat hartioiltaan²³.

Kokki meni hallin puhelimen ääreen, ja Batler opasti Palmun ja minut hallista takan vieressä olevasta sivuovesta portaita alas kellarikerrokseen. Jouduimme yksinkertaiseen välikköön, jota valaisi maan tasalta, ristikon suojelemasta ikkunasta tuleva valo ja josta toiset portaat veivät yläkertaan. Väliköstä alkoi kapeahko käytävä, joka päättyi talon taakse johtavaan takaoveen. Aivan yläkerrasta laskeutuvien portaiden vastapäätä oli seinäsyvennyksessä kylpyhuoneen ovi.

Nyt ovi oli runneltu ja raollaan, puu oii halkeillut saranoiden ja kädensijan kohdalta ja lattialle oli karissut valkoisia maaliliuskoja.

Sähkönappula oli ulkopuolella oven vieressä. Batler kiersi valon palamaan, sysäsi oven auki ja väistyi sivuun sanoen lakoonisesti: »Kylpyhuone!»

Ensimmäinen mielikuva astuessamme sisään oli Pompeiji²⁴.

Sillä vaatimaton sana kylpyhuone oli tosiaan harhaanjohtava. Paremminkin tämä huone oli ylellinen pie-noisuimahalli. Seinät, lattia ja katto oli muurattu hohtavista kaakelilevyistä. Lasilevyjen takana katonrajaa kier-tävät vahvat sähkölamput valaisivat huoneen huikaisevan kirkkaaksi. Lattiaan upotettu allas oli mitoiltaan suunnilleen kaksi kertaa kolme metriä. Sen seinämään kiinnitetyt, välkkyvät metallitikkaat johtivat pohjaan. Nyt allas oli tyhjä.

Oven vieressä oli pesuallas hanoineen ja sen kohdalla kattoon asti ulottuva kuvastin. Sivuseinään kiinnitetyillä lasilevyillä oli kokoelma hopeakahvaisia harjoja ja kampoja, metallipurkkeja ja erilaisia pulloja. Koukuista riippui paksuja ja lämpimiä, karkeita ja ohuita pyyhkeitä. Erillään niistä riippui läpimärkä, tummanpunainen kylpytakki, josta yhä pisaroi hitaasti lattialle vettä, niin että sen alle oli muodostunut vähäinen lätäkkö. Mutta muuten huone oli kuiva ja siisti.

Altaan toisella puolella oli joustava leposohva irtopäällyksineen ja sen jalkapäässä suurikupuinen alppiaurinkolamppu.

»Katso noita parrana jo vehkeitä!» sanoi Kokki kunnioituksesta kuiskaavalla äänellä ja kohotti vaistomaisesti kättään koskeakseen niitä. Hän oli jo soittanut puhelunsa ja hiipinyt jäljessämme.

»Kynnet pois²⁵!» sanoi Palmu kääntämättä päätään ja tuijotti yhä kuin hypnotisoituneena koukusta riippuvaa, märkää kylpytakkia. »Batler!» hän jatkoi eräänlainen tyyni masennus äänessään ja kääntämättä vieläkään katsettaan kylpytakista. »Ketkä kaikki ovat käyneet tässä huoneessa tapaturman havaitsemisen jälkeen?» Batler astui hiljaisen palvelevasti lähemmäksi. »Kaikki, herra komisario!» hän sanoi avoimen yksinkertaisesti. »Ihan kaikki.» »Naisetkin?»

»Naisetkin», vahvisti Batler.

Ehkä Palmun hievahtamattomuus sai hänet tuntemaan, että asioissa oli jotakin vikaa, sillä hän jatkoi epäröiden: »He olivat tietenkin uteliaita näkemään, mitä oli tapahtunut, ja tarjosivat apuaan.»

Palmu jätti nyt kylpytakin ja kääntyi Batlerin puoleen pitäen kätensä selän takana arvatenkin hillitäkseen itsensä kuristamasta häntä.

»Täällä on hyvin siistiä», hän huomautti pahaenteisen viattomasti.

»Niin», myönsi Batler vaatimattomasti kuin torjuen kaiken imartelun. »Ambulanssin tultua tyhjensin altaan, ripustin kylpytakin naulaan ja pyyhin lattiat ja seinät.»

»Jaaha», sanoi Palmu edelleenkin hyvin lempeästi. »Ja mistä saitte päähänne siistiä huoneen niin kiireesti?»

»Mutta komisario!» sanoi Batler melkein soimaavasti, kuin ei lainkaan olisi käsittänyt Palmun tarkoitusta. »Lattia oli aivan liukas vedestä ja saippuasta. Se oli suorastaan hengenvaarallinen. Vanhaneiti Rygseck kompastui ja oli taittaa niskansa hänkin tullessaan huoneeseen. Hän käski minun korjata saippuan, ennen kuin ta-pahtuisi toinen onnettomuus.»

»Saippuan?» Komisario Palmu kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

»Niin, isäntänihän oli ilmeisesti liukastunut saippuaan», selitti Batler hieman ihmetellen Palmun hidasta käsityskykyä. »Hän oli polkenut saippuan aivan litteäksi ja saippua oli liukunut hänen jalkansa alla jättäen pitkän viirun lattiaan ja ponnahtanut sitten seinään. Hän oli kaatunut taaksepäin ja lyönyt pudotessaan päänsä altaan reunaan, sillä takaraivossa oli iso kuhmu. Sen tähden hän hukkui.»

»Ja saippuan olette varmaan heittänyt pois?» kysyi Palmu hyväntahtoisesti.

»En suinkaan», torjui Batler närkästyneesi! »Käsitin tietysti, ettei sitä sopinut heittää pois. Se on tässä.»

Hän astui pesualtaan luo ja otti saippua telineestä punertavan, jo melkein kuivuneen saippuan ojentaen sitä Palmulle. Mutta Palmu ei ottanut sitä vastaan, tuijotti vain tuokion ja hymähti sitten halveksivasti.

Ensimmäisen kerran havaitsin Batlerissa hermostumisen ja epävarmuuden merkkejä. Hän punastui hiukan, mutta kohotti katseensa ja katsoi avoimesti komisariota silmiin. »Nyt ymmärrän, herra komisario!» hän sanoi. »Minun ei kai olisi pitänyt koskea siihen. Mutta olen ollut jo kaksi vuotta Bruno-herran palvelijana ja – ja – aivan vaistomaisesti – mitään ajattelematta puristin saippuaa käsissäni, jotta se olisi saavuttanut entisen muotonsa, kun korjasin sen lattialta.»

Palmu ei sanonut mitään, tuijotti vain terävästi häneen. Batler punastui yhä enemmän. »Minun olisi tietysti pitänyt antaa sen olla sellaisenaan. Ehkä siinä oli hänen kantapäänsä jälki – tai – tai —» Hän saavutti mielenmalttinsa ja häpesi hieman. Kuin omaa ajatuksenjuoksuakin seuraten hän jatkoi hiljaisemmin: »Mutta mehän mursimme oven auki. Se oli kiinni sisäpuolelta. Ja hän oli tosiaan kompastunut. Eihän saippualla ole mitään merkitystä.»

»Ei, saippualla ei luultavasti ole mitään merkitystä», myönsi Palmu, mutta hänen ilmeestään näin, että hän ajatteli jo muita asioita. Hitaasti hän astui oven luokse ja kumartui tutkimaan kädensijan kohtaa. Tuokion sitä katseltuaan koskematta mihinkään hän väistyi sen verran sivuun, että Kokki ja minä pääsimme myös näkemään.

»Niinkuin näette, on ovi rakenteeltaan mitä yksinkertaisin», hän aloitti hiljaisen luennoitsijan sävyyn. »Varsinaista lukkoa ei ole lainkaan, ovessa on vain pyöreä joustava lukon kieli, joten ovi avautuu nykäisemällä tai työntämällä kädensijasta ja sulkeutuu samalla tavoin. Sisäpuolella on tuollainen tavallinen salpa, joka voidaan työntää eteen, milloin kylpijä haluaa olla häiriintymättä. Salpa luistaa kuonissaan tavallisissa oloissa aivan vaivattomasti, mutta nyt kärki, joka sopii ovenkehyksessä olevaan kouruun, on vääntynyt ja itse kourunreunat taipuneet ovea murrettaessa voimakeinoin ulkopuolelta auki. Tällaisia salpoja käytetään usein hotellihuoneissa lukon lisäksi, jotta matkustaja nukkuessaan voi olla varma siitä, ettei esimerkiksi siivooja yleisavaimellaan pääse avaamaan ovea.»

Kokki oli ilmeisen kiinnostunut. »Kerran ravintolassa menin toalettihuoneeseen —», hän aloitti, mutta Palmun katse sai hänet katkaisemaan äkkiä kesken muistelmansa.

»Katsokaa nyt tarkasti, että ymmärrätte molemmat», sanoi Palmu hieman ääntään korottaen. »Kuvitelkaa, että tulen sisään ja painan siis oven jäljessäni kiinni. Saadakseni kylpeä häiriintymättä.»

»Kylpeä?» toisti Kokki loukkaantuneena äskeisestä keskeytyksestä. »Miksi komisarion pitäisi kylpeä?»

Palmu ei katsonut huomautusta vastauksen arvoiseksi. Hän kääntyi minun puoleeni arvokkuutensa säi-lyttäen jatkaakseen selitystään: »Kohotan salvassa ole-vaa nuppia ja työnnän sen avulla salpaa eteenpäin, niin että sen kärki uppoaa ovenkehyksessä olevaan kouruun²⁶. Kun se on paikoillaan ja hellitän nupin, painuu nuppi omalla painollaan kohdalleen tähän puolipyöreään pykälään.»

Hän vilkaisi minuun, mutta ilmeeni ei nähtävästi tyydyttänyt häntä ja hän jatkoi kärsivällisesti: »Halutessani jälleen avata oven kohotan nuppia ja vedän salvan syrjään nupin luistaessa salvan mukana ja painuessa taas lepoasentoonsa toiseen samanlaiseen pykälään²⁷. Käsitätkö?»

»Komisario», sanoin, »minullakin on silmät päässäni!»

»Niin, mutta usein ihmettelen, mitä niillä oikeastaan teet», huomautti Palmu arvoituksellisesti. Kokki valpastui äkkiä, kumartui katsomaan salpaa ja nyökkäsi sitten hitaasti päätään kuin vahvistaen komisario Palmun omat päätelmät.

Mutta Palmu kääntyi jo uudelleen Batlerin puoleen. »Oliko isännällänne tapana kylpiessään salvata ovi sisäpuolelta?» hän kysyi.

Batler katsoi kummeksivasti häneen. »Mistä minä sen voisin tietää? Minun oli määrä olla aina näkymättömissä, milloin minua ei tarvittu. Jos hän tarvitsi apuani, hän soitti. Silloin ei ovi koskaan ollut lukossa. Jos kutsumatta olisin häirinnyt häntä, hän olisi erottanut minut.» Hän epäröi ilmeisesti.

»Tämän mukaan voisi olettaa, ettei hän tavallisesti pitänyt ovea salvassa», huomautti Palmu ja katsoi tutkivasti Batleriin.

Mutta Batler kiirehti vastustamaan. »Ei suinkaan! Paremminkin – jaa – kuinka sen selittäisin. Nimittäin kylpyhuone oli eräänlainen nähtävyys talossa. Herra näytti sen yleensä kaikille vierailleen. Hän oli ylpeä siitä. Saattoi – hm – sattua, että joskus iltaisin, kun oli vieraita, nämä pukivat uimapuvut ylleen ja menivät yhdessä kylpemään ja minä – hm – tarjoilin heille. Ja jos joku varhainen vieras odotti häntä hänen noustessaan, niin herra saattoi kutsua hänet mukaansa mennessään kylpyyn – jos vieras oli kyllin tuttu nimittäin.»

Batler niin sanoakseni puhui rivien välistä²⁸ja tunsi it-sensä vaivautuneeksi koettaessaan keksiä mahdollisimman hienotunteista muotoa huomioilleen. Palmu katsoi terävästi häneen, mutta Batler piti silmänsä itsepintaisesti lattiaan luotuina.

»Jos ymmärrän viittailunne oikein», hän sanoi, »tar-koitatte, että juuri tänä aamuna herra Rygseckillä kyl-piessään saattoi olla syytä salvata ovi sisäpuolelta. Häntä odottavat vieraat olivat siksi tuttuja, että heidän päähänsä saattoi pälkähtää pistäytyä kylpyhuoneeseen häntä ta-paamaan. Ja teidän käsityksenne mukaan nämä esil-läolleet – hm – yksityisasiat olivat siksi epämiellyttävää laatua herra Brunolle, että hän katsoi parhaaksi ensin pukeutua, ennen kuin antautui neuvotteluihin.»

»Herra komisario!» sanoi Batler ja kohotti torjuvasti kätensä. »En ole sanonut mitään sellaista.»

»No niin, no niin», huiskautti Palmu. »Kuulustelussa kävi ilmi, että kaikki tiesivät herra Brunon nousevan ta-vallisesti neljännestä vailla kymmenen. Oliko hän tosiaan niin säännöllinen?»

»Siinä asiassa hän oli erittäin täsmällinen», vakuutti Batler. »Hänellä oli oma herätyskello, hyvin tarkka herätyskello, joka herätti hänet täsmälleen 9.45 soittamalla erään – hm – sävelmän.»

»Minkä sävelmän?» Palmu kävi tarkkaavaiseksi.

Batler jäykistyi hieman. »Minulla on syytä olettaa», hän sanoi torjuvasti, »että se oli sävelmä hengellisestä laulusta ’Nyt ylös sieluni²⁹.’»

»Sehän on – sehän on —», mutisi Kokki närkästyneenä. Mutta Palmu vaiensi hänet viittauksella.

»Se on sivuseikka. Jatkakaa, Batler!»

»Hän nousi heti kuunneltuaan sävelmän loppuun, vis-kasi vain kylpytakin ylleen ja laskeutui makuuhuoneen vierestä johtavia pikkuportaita myöten tänne. Haalea vesi oli valmiina altaassa. Sillä välin asetin valmiiksi keittiössä tarjottimelle aamuteen, ranskanleipää, voita ja marmeladia sekä puoli lasillista tuoretta appelsiinimehua. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän soitti sitten ta-vallisesti makuuhuoneensa vieressä olevasta työhuoneesta.»

»Työhuoneesta?» yllättyi Palmu kysymään. »En tiennyt, että Bruno Rygseckillä oli tapana tehdä työtäkin.»

»Hän sanoi sitä työhuoneeksi», kertoi Batler hienotunteisesti. »Joka tapauksessa – puolta tuntia kauemmin hän ei milloinkaan viipynyt kylpyhuoneessa.»

»Mutta – mutta —», tuumi Palmu, »tällainen tapojen säännöllisyys ei nähdäkseni sovi lainkaan siihen luonnekuvaan, jonka kuulemani perusteella olen isännästänne muodostanut.»

»Tjaa, herra komisario, mitään muita säännöllisiä ta-poja hänellä ei ollutkaan», myönsi uskollinen palvelija alistuvasti. »Hänellä olikin tapana – hm – leikkisästi sanoa, että tottumus nousta määräaikana vuoteesta oli ainoa side, joka enää yhdisti hänet järjestyneeseen yhteiskuntaan ja sitä säilyttäviin voimiin. Siksi hän tahtoi pitää kiinni tästä tavasta. Se oli hänelle niin sanoakseni oikku, sillä joskus edellisenä iltana myöhään valvot-! tuaan hän saattoi kylvyn ja teen jälkeen mennä uudelleen vuoteeseen ja nukkua iltapäivään asti.»

»Oletan, että kaikki hänen tuttavansa tunsivat tämänhänen heikkoutensa?» kysyi Palmu.

»Kaikki hänen tuttavansa tunsivat sen», vahvisti Batler vakavana.

Palmu mietti hetken. Sitten hän viittasi meitä seuraamaan ja astui välikköön. Poistuttuamme kaikki kylpyhuo-neesta hän nykäisi oven kiinni ja sammutti valon sieltä kiertämällä oven vieressä olevaa sähkönappulaa. »Ja nyt!» hän sanoi. »Näyttäkääpä, miten mursitte oven auki!»

Batler kavahti. »Minä en murtanut ovea auki. Insinööri Vaara teki sen.»

»Samantekevää. Näyttäkää vain, missä te seisoitte ja muut seisoivat ja miten kaikki tapahtui», neuvoi Palmu. »Älkää unohtako mitään, mutta koettakaa olla lyhyt. Pelkään, että salissaolijat pian hermostuvat.»

»Kaikki kävi aivan yksinkertaisesti», selitti Batler. »Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Havaittuani siis, että kylpyhuoneen ovi oli lukittu sisäpuolelta eikä kukaan vastannut koputuksiini, hain salista insinööri Vaaran ja Aimo-herran. Tulimme hallista alas näitä portaita, in-sinööri ensimmäisenä, minä viimeisenä. Insinööri meni suoraan ovelle ja koputti lujasti. Kuuntelimme kaikki pienen hetken. Myös Aimo-herra koputti, mutta in-sinööri sysäsi hänet syrjään. Ensin hän ravisti ovea kädensijasta, sitten hän yritti iskeä sen auki kyynärpäällään, mutta kun sekään ei auttanut, hän otti pari askelta vauhtia ja potkaisi oven auki, niin että rytisi. Minä kier-sin sähkönappulaa ja törmäsimme kaikki sisään, minä viimeisenä. Salpa oli murtunut ja ovi halkeillut saranain kohdalta, niin luja oli potkaisu.»

»Ja sitten huomasitte heti, mitä oli tapahtunut?» otakui Palmu. »Koettakaapa tarkasti muistella, mitä teitte ja mitä kukin sanoi.»

Batler pinnisti muistiaan ja jatkoi jokaista sanaa harkiten: »Luulen, että insinööri Vaara osoitti ensimmäiseksi altaaseen ja sanoi ’katsokaa’. Jähmetyimme kaikki se-kunnin ajaksi ja melkein samassa hetkessä Aimo-herra osoitti saippuaa ja sanoi ’saippua’. Otaksun, että kaikki samalla kertaa käsitimme, miten onnettomuus oli tapahtunut.»

»Saippua oli lennähtänyt seinän viereen ja lattiassa oli liukas juova», muisteli Palmu. »Niin, ei tainnut olla vaikeata arvata. Entä sitten?»

»Nostimme hänet altaasta ja asetimme hänet lepovuoteelle alppiaurinkolampun alle. Nostin lampun syrjään ja insinööri Vaara aloitti heti tekohengityksen. Tarkoitan, ensin riisuimme kylpytakin hänen yltään ja insinööri tart-tui hänen vyötäisiinsä kohottaen häntä, niin että pää riippui alaspäin, jotta vesi olisi päässyt juoksemaan suusta.»

»Käsitän», kiirehti Palmu. »Mutta miten nostitte hänet altaasta. Ette kai tarkoita, että sukelsitte sinne nostamaan häntä?»

»En toki!» Batler torjui nopeasti tällaisen epäilyksen. »Laskeuduin tikkaille vedenrajaan ja yletyin juuri kylpytakin liepeeseen. Tällä tavoin sain helposti vedetyksi ruumiin tikkaiden kohdalle. Ruumishan liikkui kevyesti vedessä, sillä ihmisen ominaispaino on —»

»Jätetään ominaispaino!» keskeytti Palmu. »Kylpytakin liepeistä oli siis verraten helppo nostaa hänet kuiville. Entä sitten?»

»Insinööri Vaara aloitti tekohengityksen. Neuvottuaan meille, mitensitä oli jatkettava, hän meni soittamaan lääkärille. Minä annoin tekohengitystä ja Aimo-herr a hieroi hänen jalkojaan. Silloin juuri huomasin, että häneliä oli kuhmu takaraivossaan ja kiinnitin myös Aim herran huomion siihen. Päättelimme, että hän pudotessaan oli menettänyt tajuntansa kolauksen takia. Insi nööri Vaaran perässä tuli Airi-neiti sisään.»

»Mitä hän sanoi?» keskeytti Palmu.

»Hän tuli aivan väkisin, vaikka insinööri tahtoi estää häntä. Hän oli tavattoman järkyttynyt, niin, luulen, että hän oli kaikkein kauhistunein tapaturman johdosta. ’Se ei ole totta, se ei voi olla totta’, hän huusi. Insinööri Vaara – niin, luulen, että insinööri melkein läimäytti häntä saadakseen hänet vaikenemaan. Ja samaan sohinaan tulivat muut naiset, vanhaneiti Rygseck kompastui heti ensimmäiseksi ja kiljahti ja tarrautui insinööriin, jottei olisi kaatunut, ja käski minun viedä saippuan pois ja rouva Rygseck – luulen, että hän oli vähän hysteerinen, sillä hän nauroi!»

»Nauroi?» toisti Palmu kysyvästi ja Kokki hätkähti moista naisellista tunteettomuutta.

»Niin, hän todella nauroi», vahvisti Batler. »Vanhaneiti oli hyvin – tjaa – huvittavan näköinen liukastuessaan ja tarrautuessaan insinöörin kaulaan. Mutta hän suuttui tästä, niin että vapisi.»

»Ja sitten?» kiirehti Palmu.

»Sitten oli sellaista mylläkkää ja naiset palasivat saliin insinöörin selitettyä, miten kaikki oli tapahtunut. Insinööri jatkoi tekohengityksen antamista ja minä jäin hiiliin odottamaan ambulanssia opastaakseni paarinkantajat aikaa hukkaamatta kylpyhuoneeseen. Heidän vietyään ruumiin pois menivät kaikki muut saliin odottamaan – hm – herra komisarion saapumista. Siistin kylpyhuoneen, niinkuin jo aikaisemmin olen selittänyt, ja menin sitten omaan huoneeseeni ja viivyin siellä komisarion tuloon asti?»

»Miksi niin?» kysyi Palmu valpastuen.

»Minun oli vaihdettava housuja», kertoi Batler yksinkertaisesti. »Kastuin pahasti puuhaillessamme, sillä jouduin suorittamaan niin sanoakseni – hm – karkeimman työn.»

Hän vaikeni ja seurasi tuokion vaitiolo. Palmu tuijotti tuumivasti eteensä ja sanoi sitten: »Siinä oli siis kaikki!»

»Siinä oli kaikki», vahvisti Batler.

»Ja te olette selostanut ruumiin löytämisen ja sitä seuranneet tapaukset lisäämättä mitään ja salaamatta mi-tään?» kysyi Palmu tuijottaen hajamielisesti, melkein uneksivasti häneen.

Batler kohtasi tyynesti ja horjumattomasti hänen katseensa. »Aivan niin, herra komisario!» hän sanoi kohteliaasti.

»Siinä tapauksessa juttu on selvä», sanoi Palmu ja huokasi hiukan. Mieleni valtasi eräänlainen alakuloinen ma-sennus. Mutta Palmun seuraavat sanat saivat minut ällistyksestä säikähtämään. Sillä ilmettäkään muuttamatta Palmu jatkoi:

»Ja tämäkin tapaus todistaa jälleen, että jokainen murhaaja tekee jonkin erehdyksen. Se voi olla hyvin pie-ni, hyvin mitätön erehdys, mutta siihen sortuvat virheettömimmätkin laskelmat.»

Batler astahti askelen taaksepäin ja hänen kätensäkohosi hitaasti kurkulle, kun komisarion sanojen tarkoi-tus selvisi hänelle. Hänen kasvonsa kävivät harmaiksi, mutta hän yritti ryhdistäytyä ja hymyillä.

»Komisario suvaitsee laskea leikkiä», hän sanoi avuttomasti. »Sehän oli tapaturma. Minun selitykseni kai sen parhaiten todistaa.»

»Ettekö tosiaankaan käsitä, Batler, että jos kaikki, mitä olette kertonut, on totta, niin sen perusteella voi tehdä yhden ainoan johtopäätöksen.» Palmu puhui hyvin rauhallisesti.

»Että se oli tapaturma!» sanoi Batler itsepintaisesti.

»Päinvastoin, hyvä Batler, päinvastoin! Teidän todistuksenne mukaan se oli murha!»

Katsoimme kaikki yhtä hölmistyneinä toisiimme. »E-en voi ymmärtää!» änkytti Batler.

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä en minäkään voinut ymmärtää.

Ja Kokki – ilmeestä päätellen hänkin oli jäänyt kärryiltä pois³⁰. Se oli minulle ainoa lohdutus.

Kolmas luku

Miksi kellarin ovi oli lukitsematta? – Kirjailija Laihonen etsii käsikirjoitustaan ja neiti Vanteella on linna Espanjassa. – Kirjailija Laihonen ei tunne neiti Vannetta, mutta antaa siitä huolimatta hänelle anteeksi. – Komisario Palmu luulee loppua aluksi ja kirjailija Laihonen vetoaa taivaan tuomioon. – Batler puhuu kuin Dickens ja komisario Palmu vetoaa hitaaseen käsityskykyynsä. – Insinööri Vaara kieltää olevansa komediantti.

Palmu katsoi vuorotellen meihin kolmeen. »Samantekevää», hän sanoi ja ravisti päätään. »Sehän on vain loogillinen johtopäätös ja meidän on vielä uudelleen tar-kistettava se, kunhan kerkiämme. Oletetaan siis toistaiseksi, että laskin vain leikkiä. – Minne tuo ovi vie?»

Vastausta odottamatta hän astui käytävää pitkin väliköstä takaovelle ja avasi sen. Kokki, Batler ja minä seurasimme häntä yhä hämmentyneinä. Ovessa oli tavallinen patenttilukko ja sisäpuolella varmuusketju. Ketju ei ollut päällä komisarion avatessa oven. Oven luota vei hiekkakäytävä talon takana olevassa muurissa sijaitsevalle, köynnösten reunustamalle pikkuportille.

»Ketkä tätä ovea käyttävät?» kysyi Palmu.

»Siitä minulla ei ole aavistustakaan», vastasi Batler yllättävästi.

Palmun ilme pakotti hänet jatkamaan:

»Tarkoitan, tämä on isännän yksityisovi. Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään käyttävän tätä ovea. Mutta tiedän, että isäntäni luona toisinaan kävi vieraita, joita hän ei halunnut kenenkään näkevän. Silloin hän kehoitti heitä tulemaan takakautta, ja niinkuin olette huomannut, yläkertaan pääsee täältä suoraan kylpyhuoneen ovelle vieviä portaita. Vieraan tullessa isäntäni päästi itse hänet sisään. Tällöin oli säännöllisesti kysymyksessä – hm – myöhäinen vierailu, joten pimeän takia ei voinut tuntea tulijaa, vaikka olisi ikkunasta koettanut katsoa.»

»Hienotunteisesti järjestetty», arveli Palmu persoonattomasta

Batler katsoi häneen vähän epäluuloisesti. »Minulla on syytä olettaa, että isäntäni joskus antoi avaimenkin jollekin luotetulle – hm – vieraalle. Sama avain avaa sekä takaportin että tämän oven. Siten hänen ei tarvinnut vahtia portin luona vieraan tuloa. Toista avainta ei tietääkseni ole lainkaan.»

»Ja jos tällaisen hm-vieraan vierailut alkoivat kyllästyttää, niin isäntänne saattoi aina sisäpuolelta sulkea oven varmuusketjulla ja siten välttyä epämiellyttävistä yllätyksistä, eikö niin?» täydensi Palmu. »Oliko varmuusketju päällä tänä aamuna?»

»Luullakseni ei», arveli Batler. »Se ei yleensä ollut käytännössä. Mutta aivan varmasti en voi sitä vakuuttaa.»

»Entä kävikö tuollaisia hm-vieraita usein talossa?» kysyi Palmu yrittämättäkään enää salata ivallisuuttaan.

»Siitä asiasta minulla ei ole mitään varmaa mielipidettä», torjui Batler jyrkästi.

Palmu nykäisi oven kiinni ja palasimme käytävään. »Kun nyt tarkasti vielä kerran ajattelette tämän aamun ta-pauksia», hän aloitti painokkaasti, »eikö mieleenne muistu mitään omituista, sellaista, jonka olette unohtanut kertoa ja joka teissä herättää ihmetystä. Koettakaa ajatella tarkasti!»

Batler ajatteli tarkasti. Sitten hän kohautti alistuvasti olkapäitään. »Ei, herra komisario!» hän sanoi sitten, »tämän aamun tapauksissa ei mikään herätä minussa ihmetystä.» Palmu teki kiivaan eleen ja hän kiirehti nöyrästi lisäämään: »Olenhan ollut kaksi vuotta herra Rygseckin palveluksessa.» Hänen sävynsä sanoi vakuuttavasti, että tuo aika oli ehtinyt kuluttaa hänessä kyvyn tuntea ihmetystä mistään asiasta.

»Entä tämä ovi?» Palmu vaihtoi puheenaihetta ja osoitti käytävän seinään upotettua rautaovea. Se oli päinvastaisella seinustalla kuin kylpyhuoneen ovi ja melkein takaoven vieressä. Asemastaan päätellen se johti talon kellariosiin.

Batler vahvisti tämän arvaukseni oikeaksi. »Se vie pannuhuoneeseen, pesutupaan ja hiilikomeroihin», hän selitti. »Se on aina lukossa.»

Kuin vaistomaisesti todetakseen, että Batler puhui totta, painoi komisario kädensijaa – ja ovi avautui aivan kevyesti ja äänettömästi kääntyen voidelluilla saranoillaan. Se ei ollut lukossa!

Palmu ei astunut ovesta, kääntyi vain katsomaan Bat-leriin sanaton moite ilmeessään. Batler hämmentyi kokonaan.

»Oh, anteeksi, komisario!» hän huudahti ja läimäytti kädellä otsaansa. »Unohdin kokonaan. Koksimiehet tulivat varhain tänä aamuna.»

»Koksimiehet?»

»Niin, tänään tuli kaksi kuormaa koksia. Miehet tulivat, kun siivosin salia. Minun piti mennä näyttämään heille, missä järjestyksessä heidän piti täyttää säiliöt. Olin päästänyt jo veden juoksemaan kylpyhuoneen altaaseen. Keittiön puolelta vievät toiset portaat kellariin ja näytettyäni miehille säiliöt tulin tästä ovesta suoraan kylpyhuoneeseen, kun pelkäsin vettä tulevan liikaa altaaseen enkä viitsinyt kiertää keittiön ja hallin kautta. Silloin ovi tie-tenkin jäi lukitsematta. Olisin lukinnut sen, jos olisin pa-lannut samaa tietä kellariin, mutta kuulin ovikellon soiton pääovelta ja nousin suoraan halliin ja päästin neiti Rygseckin ja rouvan sisään. Siitä kaikki alkoikin.»

»Monimutkainen selitys!» arveli Palmu kuivasti. Myös minusta Batler hätääntyi suotta pikkuasiasta.

Samassa Palmu kohotti kättään kehoittaen hiljaisuuteen ja kumartui avoimesta ovesta kuuntelemaan. »Hssh!» hän sanoi ja hänen kasvoihinsa kohosi kerrankin täydellisen hölmistymisen ilme. Myös Batlerin kulmat kohosivat ja silmät laajenivat hämmästyksestä.

Sillä kellarista kuului vilkasta ja iloista keskustelun sorinaa!

Komisario Palmu etumaisena laskeuduimme hiljaa hiipien pari askelmaa ja jouduimme pölyiseen kellariin. Puolipimeässä tunsin sieraimissani kuivien muuriseinien lemun ja katseeni erotti loitompana pannuhuoneen kattilan suuren kuvun. Sivullemme jäi oveton komero, jonka laari oli täynnä koksia. Toisella sivulla oli samoin oveton komero, johon katonrajassa oleva ristikkoikkuna loi pölyistä valoa.

Ja siellä – kumoon käännetyllä pakkilaatikolla – is-tui vieretysten innokkaaseen keskusteluun kokonaan syventyneinä kaksi ihmistä. Miehen tunsin heti valokuvien perusteella, vaikka ensi hetkellä en uskonut silmiäni, niin mahdottomalta tuntui hänen persoonansa odottamaton yhdistyminen Bruno Rygseckin talon pölyiseen kellariin. Ja tyttö, joka istui hänen vieressään katse suorastaan imeytyneenä hänen hajamielisiin tutkijankasvoihinsa ja kultasankaisiin silmälaseihinsa, oli kauneimpia tyttöjä, mitä ikänä olen nähnyt.

»Lisää seuraa!» huomautti Palmu kuivakiskoisen katkerasti. »Pian täällä on väkeä enemmän kuin helluntain epistolassa.»³¹

Likinäköinen mies havahtui ja kohotti kummeksivan katseensa hänen puoleensa. Tyttö säpsähti ja nousi seisomaan. Eikä Palmu voinut enää hillitä tunteitaan.

»Keitä te sitten olette ja hittoako te täällä teette?» hän kivahti tylysti.

Kosketin varoittavasti hänen hihaansa. »Hssh!» sanoin hiljaa. »Eikö komisario tunne? Sehän on K. V. Laihonen, kirjailija ja kulttuurikriitikko!»

Palmu säpsähti, katsoi tarkemmin lyhyen miehen laihoja, älykkään hajamielisiä kasvoja ja rykäisi jo an-teeksipyytävästi. Mutta tyttö oli kiivastunut. Hän astui torjuvan suojelevasti askelen eteenpäin ja tiuskaisi silmät todellista vihaa kimmeltäen:

»Älkää karjuko, hölmö! Pelästytitte hänet. Ja mitä te täällä teette?»

Kokki henkäisi kiivaasti, sillä tuolla tavoin ei kukaan ollut ennen hänen kuultensa uskaltanut komisario Palmua puhutella. Palmu punehtui hiukan, mutta pa-kottautui nielaisemaan kiukkuisen sanan kieleltään. Vastaamatta mitään tytölle hän kääntyi miehen puoleen.

Tämä aukoi änkyttävästi suutaan ja haroi toisella kädellä tukkaansa. Toisessa poskessa oli nokinen täplä.

»Kirjailija Laihonen, niin, tunnen nyt teidät valokuvista», sanoi Palmu huomattavan kohteliaasti: »Mutta mitä kummaa te täällä teette?»

Kirjailija Laihonen käsitti kysymyksen sananmukaisesti. »Olen hakemassa käsikirjoitustani!» hän sanoi suoristaen ylpeästi niskaansa.

»Mitä?» hätkähti Palmu ja astui askelen taaksepäin. Saatoin arvata hänen vaistomaisen ajatuksensa, sillä hän on usein sanonut minulle, että hänen käsityksensä mu-kaan kaikki, jotka kirjoittavat kirjoja, ovat enemmän tai vähemmän löylynlyömiä kukin omalla tavallaan³². Ei silti, monet kustantajatkin ovat samaa mieltä.

»Niin, olen hakemassa käsikirjoitustani!» vahvisti kirjailija Laihonen ja tuijotti puolestaan oudoksuvasti Palmuun paksujen silmälasiensa lävitse. »Sen nimi on ’Linna Espanjassa’³³», hän lisäsi katsoen nähtävästi tar-kemman selityksen välttämättömäksi.

»Älkäähän nyt, älkäähän nyt!» sanoi Palmu rauhoittavasti. »En pääse oikein juonesta kiinni. Mitä tekemistä Espanjalla on hiilikellarin kanssa?»

Kirjailija Laihonen kiivastui hieman. »Miksi kirjassa pitäisi olla juoni?» hän kysyi taistelunhaluisesti. »Ja nimi on vain vertauskuvallinen. Linna Espanjassa, tiedättehän, mitä se tarkoittaa?»

»En, sitä en tiedä», hölmistyi Palmu vastaamaan.

»Se on sanontatapa», selitti kirjailija Laihonen. »Jokaisella ihmisellä on oma ’linnansa Espanjassa’.» Tartuin Palmun hihaan, ennen kuin hän ehti kieltää sen omalta kohdaltaan. »Se tarkoittaa jotakin sellaista, mitä todellisuudessa ei ole.»

»Niin juuri», sanoi kaunis tyttö ihailevasti, »eikö se ole hieno ajatus? Linna Espanjassa on jokaisen ihmisen toiveuni, salainen haave, unelma maasta, jota ei ole.»

»Se on totta», vakuutin hiljaa ja kosketin vielä kerran Palmun hihaa. Mutta hän nykäisi käsivartensa pois.

»Jätetään se!» hän sanoi pingoittuneesti. Hänen silmänsä olivat hiukan pullistuneet ja äänensävy kieli, että hän kärsi sisimmässään. »Te siis haette käsikirjoitustanne. Oletan, että se joka tapauksessa todellisuudessa on olemassa. Miksi luulette löytävänne sen juuri täältä?»

Komisario Palmun etusormi teki laajan kaaren kellaria ja hiililaareja osoittaen. Tytön vuoro oli nyt hämmentyä, hän huomasi nokiset kätensä ja punastui tulipunaiseksi.

»Minä —», hän sanoi.

»Me —», sanoi kirjailija Laihonen.

Molemmat vaikenivat samalla kertaa, vilkaisivat toisiinsa ja alkoivat hilpeästi nauraa. Palmu antoi heidän nauraa, mutta hänen synkkä katseensa muutti pian naurun väkinäiseksi. Tyttö kävi äkkiä vakavaksi. Ja Laihonen katsoi välttämättömäksi selittää:

»Juuri täältä en hae käsikirjoitustani. Mutta neiti Vanteella oli minulle tärkeää asiaa ja siksi tulimme tänne kellariin, koska meillä ei ollut muutakaan paikkaa, missä olisimme voineet rauhassa keskustella.»

»Kuinka kauan olette istuneet täällä kellarissa?» kysyi Palmu rauhalliseksi pakottautuen.

Mutta kysymyksen sävy loukkasi neitiä. »Mitä se teihin kuuluu?» hän huomautti tylysti ja kääntyi taammak-si jääneen Batlerin puoleen. »Batler, mitä nämä herrat oi-keastaan täällä tekevät?»

Batler aikoi vastata, mutta Palmu vaiensi hänet kädenliikkeellä. Synkän totisesti hän katsoi noihin molempiin. »Ettekö tosiaan tiedä, mitä talossa on tapahtunut?» hän kysyi epäuskoisesti.

Kirjailija Laihonenkin kävi vakavaksi ja pudisti kummeksien päätään. Tytön kauniit silmät laajenivat hiukan. »Mitä sitten on tapahtunut?» hän kysyi ja hänen äänessään oli vaistomaista pelkoa ja pahan aavistusta.

Palmu vilkaisi kelloaan. »Sen saatte aivan kohta tie-tää», hän sanoi suostuttelevasti, »mutta aika rientää ja minun täytyy sitä ennen tehdä pari kysymystä teille. Olen komisario Palmu poliisilaitoksen rikososastosta ja—»

Palmu vaikeni yllättyen. Sillä tyttö kalpeni hitaasti huulia myöten ja painautui kuin tukea etsien kirjailija Laihosta vasten. Hänen silmänsä kävivät suuriksi ja tuijottaviksi. »En – en ymmärrä», hän sopersi heikosti.

»Toivon, ettei teillä ole mitään salattavaa?» sanoi Palmu viekkaasti. Ja sillä hän saikin yliotteen³⁴. Sillä nyt tyttö punastui hitaasti ja hämmentyi.

»Ei, meillä ei ole mitään salattavaa», hän sanoi mahdollisimman vakuuttavasti ja koetti katsoa Palmua suoraan silmiin.

»No, hyvä! Kirjailija Laihonen! Miten jouduitte tänne?»

»Tulin hakemaan käsikirjoitustani», toisti Laihonen itsepintaisesti. Nyt Palmu hermostui:

»Minähän sanoin jo, että jätetään se kirottu käsikirjoitus toistaiseksi! Tarkoitan, miten on mahdollista, että oleilette talossa kuin kotonanne. Oletteko herra Rygseckin ystäviä?»

»Olen ensimmäistä kertaa tässä talossa», huomautti kirjailija Laihonen jäykästi ja loukkaantuneena. »Ja toistaiseksi tunnen talosta vain kellarin. Herra Rygseckin ystävä en ole enkä haluakaan olla sen perusteella, mitä olen tänään saanut kuulla hänestä. Sitä paitsi en edes tunne häntä.» Laihonen epäröi ja hermostui hiukan. »Tarkoitan, mahdollista on, että olen joskus tavannut hänet, mutta yleensä en koskaan tunne ketään uudelleen. Minulla on kovin huono ihmismuisti.»

»Entä neiti – hm —?» kysyi Palmu tytön puoleen kääntyen.

Nyt Batler sekaantui keskusteluun kuin ajatellen esittelyn tarpeelliseksi. »Neiti Vanne! Hän on usein ollut vieraana talossa. Hän on vuorineuvos³⁵ Vanteen tytär!» Lopun hän sanoi, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken ja taannut tytön persoonan³⁶.

Palmu kumarsi kömpelösti ja katsoi odottavasti tyttöön.

»Minä – minä kyllä olin Brunon ystäviä —», hän aloitti.

Säpsähdimme kaikki. »Tiedätte siis —», aloitti Palmu ripeästi.

Tyttö hämmentyi yhä enemmän ja kalpeni uudelleen. Hän katsoi anovasti vuorotellen meihin jokaiseen. »Miksi katsotte minuun noin kummallisesti», hän sanoi, »tarkoitan, että olin Brunon ystäviä eilisiltaan asti. Mutta eilisen jälkeen en halua enää olla hänen ystävänsä. Juuri siksi tapasin kirjailija Laihosen täällä. Mutta ensin mi-nun oli selitettävä tilanne hänelle ja siksi toin hänet tänne kellariin. Hän onkin jo antanut minulle anteeksi.»

»Niin, tietysti olen antanut teille anteeksi», vakuutti kirjailija Laihonen lämpimästi ja nyökäytti päätään kuin ystävällinen pöllö.

Palmu levitti käsiään, katsoi epätoivoisesti minuun ja ravisti päätään. »Hyvä on!» hän sanoi. »Mutta te siis ainakin olette vanhoja tuttavia?»

»Ei suinkaan!» torjui kirjailija Laihonen kummastuneena. »Mistä te sellaista päättelette? Päinvastoin tapaan neiti Vanteen nyt oikeastaan ensimmäisen kerran. Tarkoitan, että tapasin tosin hänet jo viime lauantaina, mutta silloin en edes tiennyt, että hän oli neiti Vanne.

Tarkoitan, että oikeastaan —»

Häneltä jäi selittämättä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, sillä Palmu keskeytti päätään ravistaen hedelmättömän keskustelun. »Jätetään sekin tuonnemmaksi», hän sanoi alistuvasti. »Pääasia on joka tapauksessa, miten kauan olette istuneet täällä. Se riittää aluksi.»

Kirjailija Laihonen vilkaisi kelloaan ja hämmästyi. »Kas vain, miten aika on kulunut», hän huudahti. »Ajatelkaahan, neiti Vanne, kello on kohta kaksitoista. Tarkoitan, minun kelloni on kaksitoista, mutta se on neljännestunnin edellä, jotten aina myöhästyisi joka paikasta.»

Neiti Vanne huomasi Palmun kärsimättömän ilmeen ja kiirehti selittämään:

»Meidän piti tavata toisemme kello kymmenen ka-dulla talon edessä. Mutta kirjailija Laihonen oli tullut jo ennen määräaikaa.»

»Olin niin hermostunut käsikirj —», aloitti onneton kirjailija, mutta Palmun surmaava katse tapasi hänet ja hän vaikeni äkkiä alkaen pelokkaasti hypistellä silmälasejaan.

»Näin hänet hiilikellarin luona puhelemassa hiiliauton kuljettajan kanssa», jatkoi neiti Vanne. »Kellarin ovi oli auki ja hiilimiehet lähtivät hakemaan uutta kuormaa.

Puikahdimme tänne sisään ja selitin kirjailija Laihoselle kaiken ja aika kului aivan huomaamatta ja hiilimiehet palasivat ja toivat toisen kuorman emmekä viitsineet näyttäytyä heille päästäksemme ulos, vaan jatkoimme keskusteluamme. He alkoivat tyhjentää säkkejään huomaamatta meitä, niin, ja nyt kai he ovat jo menneet, mutta meillä oli niin hauska keskustelu, että aivan hämmästyimme teidän tullessanne.»

»Meillä oli tosiaan harvinaisen mielenkiintoinen keskustelu», vahvisti kirjailija Laihonen ihastuneesti.

Katsoin solakkaa neiti Vannetta, hänen tummia, säteileviä silmiään ja soikeita kasvojaan, suuta, joka oli kuin punainen kukka, ja silkkiverhoisia sääriä. Ja sitten katsoin pientä kirjailijaa, hänen hajamielisiä kasvojaan ja viisaita pöllönsilmiään, hänen rypistynyttä pukuaan ja solmiota, joka oli luisunut vinoon. Enkä kuolemaksenikaan voinut käsittää, mitä hengenheimolaisuutta nuo kaksi olivat saattaneet keksiä toisissaan³⁷. Mutta eihän se minuun kuulunut.

»Olisittehan päässeet sisään tuosta ovesta!» Palmu näytti kylpyhuonekäytävään vievää rautaovea, joka oli jäänyt auki takanamme.

»Mutta – se oli kai lukossa», aloitti neiti Vanne epäröivästi.

»Ei se ollut lukossa», ehätti kirjailija Laihonen auliisti vakuuttamaan. »Raotin ohimennen sitä tullessamme, kun hain rauhallista paikkaa keskusteluamme varten. Mutta näin heti, että se vei talon asuttuun osaan, siellä oli vain tyhjä käytävä ja matto ja portaat, eikä mieleeni juolahtaisikaan tunkeutua vieraaseen taloon kuin – kuin murtovaras, vaikka herra Rygseckin menettely mi-nua kohtaan oikeuttaisikin sellaiseen.»

Tyttö punastui hitaasti. »Minä luulin sen olevan lukossa», hän toisti epäilyttävän itsepintaisesti.

»Tiedätte siis, minne ovi vie?» kysyi Palmu välinpitämättömään sävyyn.

Tyttö epäröi jostakin syystä aivan ilmeisesti. »Ti-tiedän kyllä», hän sopersi. »Siellä on käytävä ja ovi, josta pääsee talon taakse, ja – ja – Brunon kylpyhuone ja yläkertaan ja halliin vievät portaat. Mutta —»

Komisario Palmu ei ollut kiinnittävinään mitään huomiota tähän paljastukseen, joka osoitti, miten perusteellisesti tyttö oli selvillä talon yksityiskohdista. »Joka tapauksessa», hän sanoi rauhoittavasti, »tahtoisin lähinnä päästä selville, käyttikö kukaan tätä ovea täällä istu-essanne. Tarkoitan, tuliko sieltä ketään – tai saattoiko joku – esimerkiksi toinen koksimiehistä – mennä sisään siitä?»

Laihonen ja tyttö katsoivat epäröivästi toisiinsa. »Tjaa – tuskin – luulisin melkein, ettei —», arveli kirjailija kaikkea muuta kuin varmana asiastaan.

»Minun käsittääkseni joku olisi aivan hyvin voinut hiipiä ohitsemme», huomautti tyttö yllättävän innokkaasti. »Mehän olimme niin syventyneet keskusteluumme, ettemme huomanneet edes teidän tuloanne, ennen kuin puhuttelitte meitä. Ja teitä on neljä.»

Palmu nyökkäsi, se oli totta, hän nyökkäsi toisenkin kerran ja vajosi mietteihinsä. Seurasi kiristyvä äänettömyys. Tyttö avasi jo suunsa koko ajan häneen katsoen, mutta ei rohjennutkaan kysyä mitään. Kirjailija Laihonen yskähti anteeksipyytävästi.

»Jos vielä saan palata äskeiseen», hän aloitti ujosti. »Sanoitte, herra Palmu, olevanne komisario poliisilaitoksen rikososastosta. Se on hyvin kummallinen – tar-koitan, mielenkiintoinen sattuma, sillä neiti Vanne ja minä keskustelimme juuri rikoksesta!»

Säpsähdin. Mutta kirjailija Laihonen siveli hajamielisesti leukaansa ja jatkoi kuin omaa ajatuksenjuoksuaan seuraten:

»Mutta kuka heistä kutsui poliisin? Sitä en käsitä. Rikoksenhan piti olla niin täydellinen, ettei asianomainen voisi vedota poliisiin.»³⁸

Olin niin tyrmistynyt näistä sanoista, että minut olisi voinut iskeä ruohonkorrella kumoon. Palmukin yllättyi. »Asianomainen?» hän toisti kysyvästi. »Asianomainen ei tosiaankaan voi hälyttää poliisia, sillä hän makaa nyt ruumishuoneessa.»

»Ruu-ruumishuoneessa!» kertasi neiti Vanne. Hänen molemmat kätensä kohosivat suulle, kasvot kiristyivät pelosta rumiksi ja hän horjui askelen taaksepäin. Kirjailija Laihonen kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi vihaisesti komisario Palmuun:

»Mitä – mitä huonoa pilaa tämä on?»

Palmu suuttui. »Bruno Rygseck on kuollut», hän sanoi tylysti. »Hän makaa nyt ruumishuoneessa. Hän hukkui omaan kylpyammeeseensa teidän täällä jutellessanne.»

Tyttö änkytti: »Si-siinä tapauksessa Bruno ei siis voittanutkaan. Siinä tapauksessa siis —»

»Sepä oli kummallinen loppu koko tuolle mielettömälle rikossarjalle!» sanoi kirjailija Laihonen hämmästyksestä lamautuneena.

»Loppu?» toisti Palmu kysyvästi. »Minusta olemme vasta alussa!»

Mutta hänen ivansa meni hukkaan, sillä kirjailija Laihonen oli niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei edes kuullut hänen sanojaan. »En voi mitään sille», hän sanoi hyvin vakavasti, »että tämä on minun mielestäni ikään kuin taivaan tuomio leikittelystä ihmissielun pahoilla voimilla.»

»Ta-taivaan tuomio!» en voinut olla sanomatta ääneen, sillä vanhaneiti Rygseck oli sanonut aivan samat sanat ensimmäiseksi salissa kuullessaan Brunon heittäneen henkensä.

Mutta komisario Palmu palasi tarmokkaasti pääasiaan. »Te siis väitätte», hän sanoi epäilevästi, »ettette muka tienneet sitä? Ettekä ole koko aikana kuulleet tai nähneet mitään erikoista?»

»Se on hirveätä, se on kammottavaa!» sanoi tyttö. »Me istuimme tässä melkein vieressä.»

»Ja meidän vieressämme surmattiin ihminen, hänen ruumiinsa vietiin pois, emmekä me kuulleet mitään, me vain juttelimme», sanoi kirjailija Laihonen kammoksuen. »Se on – se on anteeksiantamatonta.»

»Surmattiin?» toisti Palmu kysyvästi.

»Surmattiin?» kirjailija Laihonen hämmentyi. »Niinpä tietenkin. Niinhän juuri äsken sanoitte. Sehän on vain johdonmukainen tulos hänen kammottavasta leikistään. Joku oli ovelampi häntä.»

»En suinkaan sanonut, että hänet olisi surmattu», vastusti Palmu. »Sanoin vain, että hän hukkui omaan kylpyaltaaseensa.»

Batler yskähti hiukan ja astui esiin vinosti kumartaen. »Herra Rygseck nautti eilen illalla – hm – melko runsaasti väkijuomia, niinkuin neiti Vanne hyvin tietää. On syytä olettaa, että hänen jalkansa olivat epävarmat vielä tänä aamuna. Kylpyhuoneessa hän liukastui saippuaan, putosi altaaseen ja löi pudotessaan päänsä niin pahasti, että hukkui, ennenkuin osattiin ajatella onnettomuuden tapahtuneen ja päästiin auttamaan häntä.»

»Ah, niinkö?» sanoi tyttö ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja olivat jälleen kauniit. Ei ollut epäilystäkään, että hän tunsi sanomatonta helpotusta. »Olin – olin hupsu, kun pelästyin!»

»Batler puhuu kuin Dickens», huomautti Palmu ja katsoi tarkkaavasti tyttöön.

Kirjailija Laihonen tuijotti hämähäkinverkkoon muuratussa kellarinnurkassa. »Omituista», hän sanoi hajamielisesti, »omituista juuri eilisillan jälkeen. Taivaan tuomio, niinkuin sanoin!»

»Eilisilta mahtoi tosiaan olla iltojen ilta³⁹», arveli komisario Palmu ivallisesti. »Minun täytyy nähtävästi saada siitä hieman enemmän tietoja. Tiedän, että talossa oli illalla myöhäisiä vieraita, väkijuomia nautittiin runsaanpuoleisesti ja leikiteltiin, niinkuin kirjailija osuvasti sanoi, ihmissielun pahoilla voimilla. Ketkä kaikki olivat läsnä – hm – kutsuissa?»

Batler rykäisi hienovaraisesti. »Kaikki muut, paitsi eronnut rouva Rygseck», hän sanoi yllättävästi.

»Kaikki?» Komisario Palmu perääntyi askelen.

»Aivan niin», vakuutti Batler järkähtämättömästi. »Vanhaneiti Rygseck tosin saapui muita myöhemmin ja viipyi vain tuokion, mutta hänet voi silti laskea – hm – huomattavassa määrässä läsnäolleeksi.»

Neiti Vanne tirskahti hiukan, ikään kuin olisi muistanut jotakin huvittavaa, mutta hillitsi heti itsensä.

»Kirjailija Laihonen sanoi juuri, ettei hän koskaan aikaisemmin ole käynyt talossa!» huomautti Palmu katsoen rankaisevasti pieneen kirjailijaan.

Mutta Batler yskähti jälleen hienovaraisesti, ennen kuin kirjailija ehti vastata. »Minulla on syytä olettaa», hän huomautti, »että kirjailija Laihonen oli niin sanoakseni henkisesti läsnä. Hänen käsikirjoituksellaan oli tietty osuutensa illan – hm – ohjelmassa.»

Palmu ravisti päätään kuin ärtynyt härkä. »Vanhaneiti Rygseck, insinööri Vaara», hän laski sormillaan, »neiti Rykämö, nuoriherra Rykämö ja neiti Vanne siis vierailivat eilen illalla talossa.»

»Juuri niin», myönsi Batler. »He kaikki olivat ruumiillisesti läsnä.»

»Eikä muita?»

»Ei, ei muita.» Batlerin ilme osoitti, että hän piti lueteltuja vieraita täysin riittävänä määränä.

»Eilen illalla leikittiin ja tänä aamuna selvitetään yksityisasioita», tuumi Palmu. »Niin, neiti Vanne, sattuu niin kummallisesti, että eilisillan muut vieraat jo istuvat salissa ja te vain enää puututte. Minun täytynee nyt kehoittaa teitä molempia siirtymään sinne mukavammille istuimille, kunnes —»

»Mutta käsikirjoituk —», aloitti kirjailija Laihonen.

Ja hänet keskeytti vuorostaan nuoriherra Rykämö, joka loikkasi alas kellariin käytävän portailta ja tervehti ilahtuneena neiti Vannetta osoittamatta pienintäkään yllättymisen merkkiä.

»Hei, Irma!» hän ulvahti. »Tule saliin ottamaan ryyppy. Tämä on jännittävämpää kuin pokeri värisarjalla⁴⁰. Kai kuulit jo, että Bruno on heittänyt veivit?⁴¹»

Insinööri Vaara vaiensi hänet ja tuuppasi hänet tieltään astuessaan komisarion luokse. »Hyvä komisario», hän sanoi Palmulle, »tämä on sentään vähän liikaa. Kuolemantapaus aiheuttaa koko joukon toimenpiteitä ja naiset käyvät kärsimättömiksi. Minunkin olisi jo aikaa pi-tänyt olla konttorissani. Ettekö voisi hiukan kiirehtiä!»

Hän pakottautui puhumaan verraten kohteliaasti, vaikka näki, että hänen mielessään kuohui. Neiti Vanteeseen hän vilkaisi jäykästi, kuin tämä olisi ollut ilmaa, ja kirjailija Laihoseen hän ei suvainnut kiinnittää pienintäkään huomiota.

»Tiedän, tiedän», sanoi Palmu nöyrästi. »Minä olen vain tällainen vanha köntys ja käsityskykyni on hidas. Mutta jos insinööri voi malttaa mielensä vielä muutamaksi minuutiksi, niin menemme yhdessä kylpyhuoneeseen, jotta saamme asian aivan selväksi.»

Mutta Palmu ei mennyt kylpyhuoneeseen. Noustuamme kellarista käytävään hän pysähtyi välikköön kylpyhuoneen ovelle ja kääntyi jälleen selittävästi insinööri Vaaran puoleen:

»Batler tosin selitti minulle jo, miten mursitte oven, mutta muuan seikka jäi minulle vielä epäselväksi. Ettekö tahtoisi, kun kerran kaikki kolme satumme olemaan tässä, asettua juuri samoihin asentoihin ja toimia samalla tavoin kuin teitte aamulla. Tarkoitan, että koettaisitte niin tarkasti kuin mahdollista jäljitellä liikkeitänne ja tehdä kaiken samalla tavoin kuin silloin.»

»Mitä se hyödyttää», sanoi insinööri Vaara ja työnsi mielenosoituksellisesti kätensä housuntaskuihin. »Typerää! En ole mikään komediantti.»

Mutta nuoriherra Rykämö tuli avuksemme, hänestä ilmeisesti kaikki oli hyvin hauskaa ja jännittävää ja mi-nussa heräsi epäilys, että hän oli ohimennen tullut nauttineeksi toisenkin ryypyn salissa. »Älä rähjää, Erik!» hän sanoi ja nykäisi innostavasti insinööriä hihasta. »Se on kaikki aivan ool’rait! Kaikissa salapoliisiromaaneissa tehdään niin. Se kuuluu asiaan. Se on sitä, mitä tarkoitetaan sanalla alibil»

Komisario Palmu hymähti, hän oli jo aikaisemmin muodostanut käsityksensä Aimo Rykämön järjenlahjoista, sillä niistä ei voinut erehtyä. Hän työnsi kirjailija Laihosen ja neiti Vanteen sivummaksi, mutta ei – kumma kyllä – käskenyt heitä poistumaan saliin. Itsekin hän väistyi syrjemmäksi, niin että kylpyhuoneen ovi jäi esille toimintaa varten.

»Typerää!» toisti insinööri Vaara vielä kerran, mutta nousi kuitenkin vastahakoisesti halliin vieville portaille Aimo Rykämön ja Batlerin jäljessä. Siellä he järjestyivät vaihtaen muutaman sanan keskenään puoliääneen ja as-tuivat sitten alas kylpyhuoneen ovelle kiirehtivänä jonona. Insinööri Vaara koputti oveen ja kumartui kuuntelemaan, Aimo Rykämö tunki hänen rinnalleen ja yritti hänkin koputtaa, mutta insinööri työnsi hänet sivuun ja markkeerasi hartiallaan oven sysäämistä auki. Sitten hän peräytyi, otti pari askelta vauhtia ja potkaisi oven auki. Batler kiersi samassa hetkessä sähkönappulaa ja yhtenä rykelmänä he törmäsivät sisään kylpyhuoneen huikaisevaan valoon.