Kitabı oku: «Naimapuuhat», sayfa 4
TOINEN NÄYTÖS
Agafja Tihonovnan huone.
I Kohtaus.
Agafja Tihonovna yksin, sitte Kotshkarev.
AGAFJA. Kyllä se on todellakin vaikeata tuo valitseminen! Jos olisi edes yksi tai kaksi henkeä, mutta kun on kokonaista neljä kappaletta, niin valitse sitte miten haluat. Nikanor Ivanovitsh ei ole ruma, vaikkakin tietysti laihanpuoleinen. Ivan Kusmitsh ei myöskään ole ruma. Jos totta puhutaan, niin ei myöskään Ivan Pavlovitsh, hän on tosin lihava, mutta toiselta puolen niin arvokas. Sanokaa nyt, mitä minun on tehtävä. Baltasar Baltasarovitsh on myöskin ansiokas herra. Kyllä on vaikeata päättää, niin äärettömän vaikeata. Mutta jos Nikanor Ivanovitshin huulilla varustetulla miehellä olisi Ivan Kusmitshin nenä ja jos siihen lisättäisiin jonkun verran Baltasar Baltasarin joustavuutta sekä kenties hiukkasen Ivan Pavlovitshin lihavuutta, niin silloin kohta voisin tehdä päätökseni. Mutta nyt… Päätäkin alkaa kivistää. Minä luulen, että on parasta antaa arvan ratkaista asian. Jättää kaikki Jumalan haltuun: tulkoon mikä tuli, se olkoon mieheni. Kirjoitan paperilipulle kaikkien nimet, käärin kokoon ja tulkoon sitte mitä tahansa. (Menee pöydän luo, ottaa sakset ja paperia, leikkaa lippuja, käärii kokoon, jatkaen puhettaan.) Kyllä se on onnetonta tämä nuoren tytön asema, varsinkin kun vielä lisäksi on rakastunut. Miehen on aivan toista. Eikä tätä tahdota käsittää. No, nyt ne ovat valmiit, asetan vain ompelukoriin, ja sitte silmät kiinni, tulkoon mitä tuli. (Panee liput koriin ja sotkee ne käsillään.) Oi, miten kauheata… Kun nyt jumala sallisi, että sattuisi Nikonor Ivanovitsh! Ei, miksi juuri hän? parempi olisi Ivan Kusmitsh; niin, miksei hän, minkä puolesta hän olisi toisia huonompi. Ei, ei, minä en tahdo… sattuipa kuka hyvänsä. (Panee kätensä koriin ja ottaa yhden sijasta kaikki liput.) Ah, otin kaikki, kaikki yht'aikaa. Oi, kuinka sydäntäni pakottaa! Ei, minun täytyy ottaa ainoastaan yksi arpa, ainoastaan yksi! (Panee liput takaisin koriin ja sekottaa. Samalla tulee Kotshkarev hiljaa huoneeseen ja asettuu hänen taaksensa.) Ah, jos sattuisi Baltasar… mitä minä sanoin! – aijoin sanoa Nikonor Ivanovitsh… Ei, minä en tahdo, minä en tahdo! Määrätköön kohtalo!
KOTSHKAREV. No, ottakaa Ivan Kusmitsh, hän on paras.
AGAFJA. Ah! (Säikähtyneenä peittää silmänsä käsillään peljäten katsoa taakseen.)
KOTSHKAREV. Miksi peljästyitte? Elkää peljätkö, minähän se olen. Todellakin, ottakaa Ivan Kusmitsh.
AGAFJA. Ah, minua hävettää: te kuuntelitte salaa.
KOTSHKAREV. Ei se mitään, ei se mitään. Olenhan teidän sukulaisenne. Eihän minun läsnäollessani tarvitse hävetä; paljastakaa ihanat kasvonne, hyvä neiti.
AGAFJA (Paljastaa kasvonsa puoliksi.) Kyllä minua todellakin hävettää.
KOTSHKAREV. No, valitkaa Ivan Kusmitsh.
AOAFJA. Ah! (Peittää jälleen kasvonsa.)
KOTSHKAREV. Hän on ihmeellinen mies, aivan täydellinen, hämmästyttävä!
AGAFJA (Paljastaa vähitellen kasvonsa.) Mitenkä sitte toisten käy? Entä Nikonor Ivanovitsh, onhan hänkin erinomainen ihminen.
KOTSHKAREV. Aivan joutava Ivan Kusmitshiin verrattuna.
AGAFJA. Kuinka niin?
KOTSHKAREV. Tietysti, Ivan Kusmitsh on mies… ihminen, jonka vertaista saa hakea.
AGAFJA. No, entä Ivan Pavlovitsh.
KOTSHKAREV. Hänkin on kelvoton, kuten kaikki toisetkin, aivan kelvoton.
AGAFJA. Näinköhän sitte aivan kaikki?
KOTSHKAREV. Aivan kaikki. Ajatelkaa ainoastaan, verratkaa heitä toisiinsa, Ivan Kusmitsh on paras. Kaikki toiset ovat aivan joutavaa väkeä, Ivan Pavlovitsh, Nikonor Ivaaovitsh ja kaikki muut, hitto ties, mitä he oikeastaan ovat miehiään!
AGAFJA. Mutta kyllä he ovat kaikki, oikein… vaatimattomia.
KOTSHKAREV. Vaatimattomia! mitä vielä, oikeita riitapukareitta, hurjaa väkeä. Tekeekö teidän mielenne todellakin tulla piestyksi jo häiden jälkeisenä päivänä.
AGAFJA. Oi, Jumalani! Kyllä tämä on vaikeata, voipiko olla mitään tämän pahempaa.
KOTSHKAREV. Tietysti ei. Tämän pahempaa ei voi edes keksiä.
AGAFJA. Te neuvotte siis, että ottaisin Ivan Kusmitshin.
KOTSHKAREV. Niin, minun neuvoni on se, että kaikkein paras on ottaa Ivan Kusmitsh. (Syrjään.) Asia taitaa onnistua. Podkolesin odottaa vierashuoneessa, lähden noutamaan hänet.
AGAFJA. Te ajattelette siis, että Ivan Kusmitsh…
KOTSHKAREV. Ehdottomasti Ivan Kusmitsh.
AGAFJA. Hyljätäkö sitte ne toiset?
KOTSHKAREV. Tietysti hyljätä.
AGAFJA. Mutta mitenkä minä teen sen? minua niin hävettää.
KOTSHKAREV. Mitä häpeämistä siinä on? Sanokaa yksinkertaisesti, että olette vielä niin nuori, ettekä siis vielä halua naimisiin.
AGAFJA. Mutta he eivät usko sitä arvatenkaan, rupeavat kyselemään, minkä vuoksi, minkä vuoksi?
KOTSHKAREV. Jos viipymättä haluatte saada eron heistä, niin sanokaa suoraan: "Korjatkaa luunne, moukat."
AGAFJA. Kuinka minä voisin sillä tavalla?
KOTSHKAREV. No, koettakaahan: minä vakuutan teille, minä vakuutan teille, että tämän jälkeen he pötkivät kaikki tiehensä.
AQAFJA. Mutta sehän olisi jo riidan haastamista.
KOTSHKAREV. Ettehän te kumminkaan tapaisi heitä senjälkeen.
Yhdentekevää siis.
AGAFJA. Ei se tunnu hyvältä: sattuvat vielä suuttumaan.
KOTSHKAREV. Mikä vahinko se sitte olisi, jos suuttuisivatkin? Jos sillä olisi jotakin merkitystä, niin se olisi toista, mutta nyt voi sattua ainoastaan, että joku sylkäisee teitä vasten silmiä. Siinä kaikki.
AGAFJA. No, kas, siinä nyt näette!
KOTSHKAREV. Mitä siitä? Toisia on syljetty useampiakin kertoja, onpa totisesti! Minä tunnen esim. erään henkilön, mitä parhaimman miehen muuten. Mutta hän hyöri ja pyöri, kyllästytti lopulta päällikkönsä anomalla lakkaamatta palkanlisäystä, niin että tämä lopulta menetti malttinsa ja sylkäisi häntä suoraan silmille, aivan totta, suoraan silmille! "Tässä sinulle, – sanoo päällikkö, palkankorotusta, – jätätkö minut rauhaan, saatana!" Mutta lisäsi kuitenkin palkkaa. Niin että mitä siitä, jos hän sylkäisi? Jos vielä nenäliina ei olisi sattunut olemaan käsillä, niin se olisi ollut toinen asia, mutta nyt hän otti sen heti taskustaan ja kuivasi kasvonsa. (Ovikelloa soitetaan.) Koputetaan: varmaan joku heistä; minä en haluaisi tavata heitä nyt. Eikö täältä pääse toista tietä pois.
AGAFJA. Kyllä keittiön kautta. Mutta minä ihan vapisen pelosta.
KOTSHKAREV. Ei se mitään. Rauhottukaa. jääkää hyvästi. (Syrjään.) Ja nyt Podkolesin tänne.
II Kohtaus.
KANA. Neitiseni, tulin tahallani vähän aikaisemmin voidakseni keskustella kanssanne kahdenkesken. Hyvä neiti, mitä tulee virka-arvooni, luulen, että olette siitä selvillä: palvelen kolleeginasessorina, olen päällikköni suosiossa, alaiseni tottelevat minua… elämänkumppani vain puuttuu.
AGAFJA. Niin, herra.
KANA. Nyt minä olen löytänyt elämänkumppanin. Te se olette, suloinen neiti. Sanokaa suoraan, niinkö vai ei? (Katsoo syrjäsilmäyksin häneen.) Oi, eipä hän olekaan mikään laihankalskea saksatar, kuten moni muu. On hänellä lihaa.
AGAFJA. Olen vielä niin nuori… en ole vielä valmistautunut naimisiin.
KANA. Mitä sanotte? Mitä varten se naittaja-ämmä sitte niin puuhailee?
Mutta, kentiespä haluattekin jotakin muuta sanoa – puhukaa pois… (Kuuluu ovikellon ääni.) Senkin vietävät, kun eivät anna toimittaa asioita.
III Kohtaus.
Samat ja Shevakin.
SHEVAKIN. Anteeksi, hyvä neiti, ehkä tulin vähän liian aikaisin.
(Kääntyy ja huomaa Kanan.) Ah, onhan täällä muitakin… Hyvää päivää, Ivan Pavlovitsh!
KANA (Syrjään.) Mene helvettiin päivinesi! (Ääneen.) Mitä vastaatte, neitiseni? Sanokaa vain yksi ainoa sana: "niin" tai "ei?" (Kuuluu kellonääni.)
KANA (Sylkäsee harmissaan.) Taaskin soittavat!
IV Kohtaus.
Samat ja Anutshkin.
ANUTSHKIN. Hyvä neiti, kenties minä tulen aikaisemmin kuin hyvä tapa vaatii… (Huomattuaan toiset, huudahtaa ja kumartaa.) Palvelijanne!
KANA (Syrjään.) Mene hiiteen palvelijoinesi! Piruko sinutkin tänne toi, senkin laihakoipi! (Ääneen.) No, hyvä neiti, päättäkää nyt. Olen virkamies, joten minulla on vähän aikaa: – "niin", tahi "ei?"
AGAFJA (Hämillään.) Ei tarvitse… ei tarvitse… (Syrjään.) En tiedä mitä vastata.
KANA. Kuinka ei tarvita? Missä suhteessa ei tarvita?
AGAFJA. Minä en tarkoittanut mitään, en mitään… Enhän minä sitä… (Kooten voimiaan.) Menkää matkoihinne!.. (Syrjään, lyöden kätensä yhteen.) Jumalani! mitä minä sanoin?
KANA. Kuinka "menkää matkoihinne?" Mitä merkitsee sananne: "menkää matkoihinne?" Sallikaa minun kysyä, mitä te tarkoitatte?
(Panee kädet taskuunsa ja polkee jalkaansa uhkaavasti.)
AGAFJA (Katsoo häneen säikähtyneesti.) Ai, ai, hän lyö minua, lyö.
(Juoksee pois. Kana jää seisomaan suu auki. Arina Panteleimonovna saapuu sisään huudon kuultuaan, katsoo Kanaan ja kirkaisee: Voi, voi, hän lyöpi! ja juoksee pois.)
KANA. Mitä tämä nyt oikeastaan merkitsee! Onpa tämä koko juttu, totta tosiaan!
(Ovikello soi ja eteisessä ääniä.)
KOTSHKAREV. No, tule nyt, tule, miksi sinä pysähdyit.
PODKOLESIN. Mene sinä edellä. Tulen heti, korjaan vain hiukan valjaitani.
KOTSHKAREVIN ÄÄNI. Luikit taaskin pakoon.
PODKOLESIN. Enkä luiki! totta jumaliste en luiki!
V Kohtaus.
Samat ja Kontshkarev.
KOTSHKAREV. On sinulla niitä korjaamisia.
KANA (Kääntyen häneen.) Sanokaa, olkaa hyvä, eikö morsian ole koko töllö?
KOTSHKAREV. Mitä, onko jotakin tapahtunut?
KANA. Aivan käsittämätöntä. Juoksi pois kirkuen kuin hullu: "hän lyö, hän lyö!" Hitto ties, mitä tämä merkitsee.
KOTSHKAREV. Se on niin hänen tapaistaan: hän on hölmö.
KANA. Sanokaa, oletteko hänen sukulaisensa?
KOTSHKAREV. Olen tietysti.
KANA. Läheinenkin sukulainen, sallikaa minun kysyä?
KOTSHKAREV. Minä en oikein tiedä, äitini täti on jotakin sukua hänen isälleen, taikka sitte hänen isänsä jotakin sukua minun tädilleni. Vaimoni sen paremmin tietää, – sehän kuuluu vaimoväelle.
KANA. Joko hän on ollut kauankin tuollainen.
KOTSHKAREV. Aivan pienestä pitäen.
KANA. Olisi tietenkin parempi, jos olisi viisaampi, mutta menee se mukiin hömpsäpäinenkin, kunhan vain myötäjäiset ovat hyvät.
KOTSHKAREV. Hänellähän ei ole mitään perintöä.
KANA. Kuinka niin, no, entä kivitalo?
KOTSHKAREV. Kivitalo ainoastaan nimeksi. Mutta jos tietäisitte kuinka se on rakennettu, seinät tehty yhdestä ainoasta tiilirivistä ja väliin sitte sullottu kaikkea roskaa, muraa, lastuja y.m. rojua.
KANA. Mitä te puhutte?
KOTSHKAREV. Totta tietysti. Ettekö sitte tiedä, kuinka nykyisin taloja rakennetaan? – Kunhan vain saadaan pantatuksi, muusta ei välitetä.
KANA. Mutta eihän tämä talo ole pantattu.
KOTSHKAREV. Kuka teille sen on sanonut. Sepä se juuri on, että talo on pantattu; eikä siinä kyllin sillä korkojakaan ei ole maksettu kokonaiseen kahteen vuoteen. Ja senaatissa kaiken hyvän lisäksi palvelee tytön veli, joka sekin himoitsee taloa, sellainen veijari tuo velimies, että harvoin moista tapaa; omalta äidiltäänkin ottaisi viimeisen paidan päältä, jumalaton.
KANA. Mutta naittaja-ämmähän puhui aivan toisin… Ah, sitä elukkaa, hylkiötä… (Syrjään.) Mutta voipihan mies valehdella. Ämmä on tarkasti tutkittava! ja jos hän todellakin… niin kyllä minä opetan sen sirkan niin laulamaan, että ikänsä muistaa.
ANUTSHKIN. Sallikaa, että vaivaan teitä kysymyksillä. Minun täytyy tunnustaa, että kun minä itse en osaa ranskaa, niin on sangen vaikeata arvostella, osaako nainen sitä, vai eikö. Kuinka on talon emännän laita?..
KOTSHKAREV. Ei sanaakaan!
ANUTSHKIN. Mitä sanotte?
KOTSHKAREV. Tiedän sen vallan hyvin. Hän opiskeli yhdessä vaimoni kanssa kasvatuslaitoksessa, ja oli tunnettu laiskuri ja hölmö. Ranskankielen opettaja oli pakotettu antamaan hänelle keppiä.
ANUTSHKIN. Ajatelkaa, että ensi näkemältä minussa heräsi jonkinlainen aavistus siitä, ettei hän osaa ranskaa.
KANA. Hittoon ranska! Mutta tuo kirottu naittaja-ämmä. Ah, sitä elukkaa, noita-ämmää! Jos te tietäisitte, miten hän kuvasi kaikki asiat aivan kuin oikea taidemaalari, todellinen taidemaalari! "Talo, sivurakennus, kiviperustuksella, hopealusikoita, rekiä, ei muuta kuin istu ja ala ajella!" Romaaneistakin saa harvoin lukea sellaisesta ylellisyydestä. Ai, sinä saappaanpohja!! joudu sinä vain minun käsiini…
VI Kohtaus.
Samat ja Fjokla.
(Kaikki kääntyvät hänen puoleensa.)
KANA. Tuossa hän nyt on! Tuleppa tänne, vanha viettelijä, tuleppa tänne!
ANUTSHKIN. Tehän petitte minut, Fjokla Ivanovna?
KOTSHKAREV. No, meneppä nyt tilille, julmuri.
FJOKLA. Minä en käsitä sanaakaan, mitä te puhutte: huusivat korvani aivan lukkoon.
KANA. Talo on rakennettu ainoastaan tiilistä, sinä vanha saappaanpohja, eikä puolikerrosta, kuten valehtelit, ja hitto ties mistä vielä.
FJOKLA. En minä tiedä, en minä ole sitä rakentanut. Kenties kokonaan tiilistä, siksi se onkia tällainen.
KANA. Ja pantattu kaiken lisäksi! Piru sinut periköön, kirottu noitaämmä (polkee jalkaa).
FJOKLA. Katsoppa mokomaa. Vielä riitelee. Toinen toki kiittäisi, kun on koetettu hommata hänen puolestaan.
ANUTSHKIN. Mutta sanoittehan minullekin, Fjokla Ivanovna, että hän osaa ranskaa.
FJOKLA. Osaa tietysti, kaikkea osaa, saksaa myöskin; mitä tapoja vain haluat – kaikki hän osaa.
ANUTSHKIN. No, eiköhän tuo vain liene niin, että hän puhuu ainoastaan venättä.
FJOKLA. No, mitä pahaa siinä. Venäjä on selvempää kieltä, siksi hän puhuukin sitä. Mutta jos hän osaisi, vaikka hottentottien kieltä, niin sinulle olisi vain pahempi, itse kun näet et ymmärtäisi niin mitään. Ei tarvitse jankuttaa venäjänkieltä vastaan, sillä tiedetäänhän se kyllin hyvästi, että pyhät ihmisetkin puhuvat sitä.
KANA. Tuleppa tänne, kirottu, tuleppa minun luokseni.
FJOKLA (Hiipien lähemmäksi ovea). Enkä tule, kyllä se tiedetään, mikä sinä olet: kovanyrkkinen mies, alat syyttä lyödä.
KANA. Katso vaan, kyyhkyseni, et sinä tästä noin vaan selviydy. Kas kun vien sinut poliisiin, niin näet, kuinka kunniallisia ihmisiä petetään. Saatpa nähdä! Ja sano sitte morsiamelle, että hän on konna! Kuulitko, sano se välttämättömästi.
(Menee pois.)
FJOKLA. Katsopa tuota heittiötä, miten suuttui. Kun on lihava, niin arvelee, ettei toista hänen vertaistaan löydy. Mutta minä sanon, että sinä itse olet konna. Siinä sen nyt kuulit.
ANUTSHKIN. Minun täytyy tunnustaa, rakkaani, että minä en mitenkään voinut ajatella, että te olisitte sillä tavalla pettänyt minut. Jos olisin tietänyt, että morsian on senvertaisella sivistyksellä varustettu, niin minä… niin en olisi jalallani astunut tämän talon kynnyksen yli. Niin.
(Menee pois.)
FJOKLA. Ovatko ne syöneet liian paljon villikaalia, vai ovatko juoneet itsensä hulluiksi. Liiasta lukemisesta he ovat järkensä menettäneet.
VII Kohtaus.
Fjokla, Kotshkarev, Shevakin.
KOTSHKAREV (Nauraa täyttää kurkkua katsellen Fjoklaa ja osottaen häntä sormella.)
FJOKLA (Harmissaan.) Mitä siinä hohotat?
KOTSHKAREV (Nauraa yhä.)
FJOKLA. Eh, kun sillä nyt on lysti!
KOTSHKAREV. Naittaja, akka naittaja! Mestari naittamaan! tietää miten asia suoritetaan!
(Nauraa edelleen.)
FJOKLA. Se aivan nikahtuu naurusta. Varmaankin äitivainajasi oli hullu sinut synnyttäessään.
(Menee pois.)
VII Kohtaus.
Kotshkarev, Shevakin.
KOTSHKAREV (Nauraa edelleen.) Ah, minä en voi, totisesti, minä en voi pidättää nauruani, minä ihan pakahdun nauruun.
(Nauraa edelleen).
SHEVAKIN (Katsoo häneen ja alkaa myöskin nauraa.)
KOTSHKAREV (Vaipuu väsyneenä tuolille.) Oh, voimani ovat todellakin lopussa! Tunnen, että jos vielä nauran, niin menetän viimeisetkin voimani.
SHEVAKIN. Minua miellyttää teidän hilpeytenne. Meillä oli siellä kapteeni Bogdanovitshin laivastossa midshipsmani, Petuhov, Anton Ivanovitsh, jolla oli yhtä iloinen luonto kuin teillä. Sattui, ettei hänelle muuta tarvinnut kuin näin vain näyttää yhtä sormea, kun hän jo purskahti nauruun ja nauroi sitte iltaan asti, totta jumaliste, aivan iltaan asti. Satuit katsahtamaan häneen, ja itseäsikin alkoi naurattaa, lopulta puhkesitkin mukana nauramaan.
KOTSHKAREV (Vetäen henkeä.) Ah! herra armahda meitä syntisiä! Mikä sen höperön päähän oikeastaan pisti. Ruveta naittamaan. Mikä naittaja hänestä? Mokomakin naittaja? Mutta jos minä ryhdyn naittamaan, niin naitankin sitten!
SHEVAKIN. Ettehän vain leikkiä laske. Voitteko todellakin naittaa?
KOTSHKAREV. Tietysti! Ketä hyvänsä ja kenenkä kanssa tahansa.
SHEVAKIN. Jos asianlaita on kuten sanotte, niin naittakaa minut tämän talon emännän kanssa.
KOTSHKAREV. Teidät? Miksi menisitte naimisiin?
SHEVAKIN. Kuinka niin, miksi? Sallikaa minun huomauttaa, että te teette jokseenkin omituisen kysymyksen!
KOTSHKAREV. No, kuulittehan, ettei hänellä ole perintöjä.
SHEVAKIN. Se on paha juttu tietystikin. Mutta tuommoisen ihanan ja niin somasti esiintyvän neitosen kanssa saattaisi elää ilman perintöäkin. Pienoinen huone (osottaa käsillään), kuten tämä tässä, pieni eteinen, pieni kehysaita, tai tuollainen väliseinä, kuin tuo tuossa.
KOTSHKAREV. No mikä hänessä teitä oikeastaan miellyttää?
SHEVAKIN. Jos minä totta puhun, niin se, että hän on lihava nainen. Olen suuri amatööri, kun on kysymys naisen lihavuudesta.
KOTSHKAREV (Katselee häntä kieroon, puhuu syrjään.) No, itse hän ei ainakaan siinä suhteessa voi keikaroida, on aivan kuin tyhjä tupakkamassi. (Ääneen). Ei, teidän ei pidä ollenkaan naida.
SHEVAKIN. Kuinka niin?
KOTSHKAREV. No, minkälainen teillä on vartalo, näin meidän kesken sanoen? Teillähän on kukon jalat…
SHEVAKIN. Kukon?
KOTSHKAREV. Tietysti. Minkä näköinen te olette?
SHEVAKIN. Se on, kuinka niin että minulla muka on kukon jalat?
KOTSHKAREV. Niin, aivan yksinkertaisesti – kukon jalat.
SHEVAKIN. Mutta minusta tämä alkaa tuntua loukkaukselta…
KOTSHKAREV. No, minähän puhun suoraan, kun tiedän, että olette järkevä ihminen; toiselle en olisi sanonutkaan. Sallikaa, minä naitan teidät, mutta toiselle.
