Kitabı oku: «Riita», sayfa 2

"Mitenkä tahdotte, ajatelkaa mitä hyvänsä, mutta minä en ole teitä mitenkään loukannut."

"Minä en ymmärrä, miksei peltopyy jo noudata", puhui Ivan Ivanovitsh, ikäänkuin ei olisi Ivan Nikiforovitshia kuunnellut. "Kaiketi ei ole vielä se aika… mutta pitäisihän sen jo sentään olla."

"Sanoitte, että viljamaat ovat oivallisia?"

"Oivallisia, kerrassaan oivallisia!"

Seurasi vaitiolo.

"Mitä vaatteita te, Ivan Nikiforovitsh, olette levittänyt tuonne ulos riippumaan?" kysyi Ivan Ivanovitsh vihdoin.

"Niin, hyviä vaatteita, melkein uusia vaatteita, joiden se kirottu ämmä on antanut homehtua. Nyt minä annan tuulettaa ne. Kangas niissä on hyvää ja hienoa, tarvitsee vain kääntää, niin sitä voi käyttää uudelleen."

"Siellä oli eräs mieleiseni esine, Ivan Nikiforovitsh."

"Mikä sitten?"

"Sanokaapa, mitä te teette sillä pyssyllä, joka on vaatteiden mukana tuotu tuulettumaan?" Tässä Ivan Ivanovitsh veti nuuskarasiansa esiin. "Saanko pyytää suomaan minulle kunnian?"

"Älkäähän vaivatko itseänne, minä otan kyllä omastani." Ivan Nikiforovitsh alkoi haparoida ympärilleen ja löysi nuuskasarvensa. "Se ämmä on aika pässinpää! Vai on hän ripustanut pyssynkin ulos? Kylläpäs se Sorotshintsyn juutalainen tekee hyvää nuuskaa. En tiedä, mitä se mahtaa sotkea siihen, mutta hyvälle se vaan haisee. Siinä tuntuu olevan palsamia seassa. Ottakaa ja pankaa vähän poskeenne: eikö totta, palsamille haisee? Ottakaa, olkaa hyvä!"

"Sanokaa, Ivan Nikiforovitsh – minä yhä siitä pyssystä – mitä te sillä teette? Sehän on teille aivan tarpeeton."

"Tarpeeton? Voihan sattua, että tarvitsee ampua?"

"Hyvä Jumala, Ivan Nikiforovitsh, milloin te ampuisitte? Ehkä tulevassa elämässä? Mikäli tiedän ja muut muistavat, ette ole yhtä ainoatakaan sorsaa ampunut, eikä ole taivaallinen Isämme luonut ruumistanne sen mukaiseksi, että voisitte ampua. Teillä on komea ryhti ja arvokas muoto. Kuinka teidän sopisi soissa kahlata, kun te nyt jo tuuletatte vaatteita, joita pidän sopimattomana puheessa nimeltään mainita? Kuinka silloin kävisi? Ei, te tarvitsette lepoa ja rauhaa." (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman maalailevasti, kuten aikaisemmin jo huomautettiin, etenkin jos hän tahtoi saada jonkun vakuutetuksi. Kuinka hän puhuikaan! Hyvä Jumala, kuinka hän puhui!) "Niin, teidän pitää ajatella sopivampia toimia. Kuulkaa, antakaa se pyssy minulle!"

"Mitä te nyt?… Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä etsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin sotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka saatattekaan?… Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!"

"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?"

"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?… Eikö se silloin ole välttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen enkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan tavara-aitassa."

"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki."

"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain rasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi."

"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista ystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun tähteni ystävyytemme osotteeksi."

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille minkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa minun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun lähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi – ja olenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne kiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat koirieni kanssa – enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon kuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!"

"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin."

"Mitä te annatte siitä sitten?" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi kyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.

"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio emäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita."

"En ymmärrä, kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte tuollaista puhua. Mitä minä teidän siallanne tekisin? Ehkä uhraisin sen pirulle sielumessuksi?"

"Taas! Ilman pirua ette näy tulevan toimeen. Se on synti, Jumalan tähden, synti, Ivan Nikiforovitsh!"

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte todellakin tarjota siitä pyssystä piru ties mitä – sian!"

"Minkätähden on minun sikani – piru ties mitä?"

"Minkätähdenkö? Ajattelisitte itse vähäsen. Minun pyssyni on hyvä ja se teidän – piru ties mikä, sika! Jollei tämä olisi teidän suustanne, niin voisin pitää sitä loukkauksena itseäni kohtaan."

"Mitä pahaa on minun siassani sitten?"

"Miksikä te minua oikein luulette? Että sika…"

"Rauhottukaa, rauhottukaa! Minä en aio enää… Pitäkää pyssynne!

Ruostukoon se aitan nurkassa. En tahdo puhua siitä enempää."

Seurasi vaitiolo.

"Puhutaan", alkoi Ivan Ivanovitsh, "että kolme kuningasta on julistanut sodan meidän tsaariamme vastaan".

"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja mikä on syynä siihen?"

"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh. Mutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin uskoon."

"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen päätään.

"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä vastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te itse kristinuskoon'."

"Entä sitten? He saavat kaiketi selkäänsä meidän miehiltä, Ivan Ivanovitsh."

"Niin saavat. Te ette siis tahdo vaihtaa pyssyänne, Ivan Nikiforovitsh?"

"Minusta on kummallista, että te, Ivan Ivanovitsh, joka olette oppinut mies, puhutte kuin alaikäinen. Luuletteko, että minä olen mikään tolvana…"

"Rauhottukaa, rauhottukaa. Olkoon Jumalan nimessä ja ruostukoon siihen paikkaan, minä en ainakaan siitä enää puhu."

Tuotiin viinaa ja piirakoita.

Ivan Ivanovitsh otti ryypyn ja alkoi syödä hapankermapiirakkaa. "Kuulkaahan, Ivan Nikiforovitsh, minä annan paitsi sikaa vielä kaksi säkkiä kauroja. Tehän ette ole kauroja kylvänytkään. Tänä vuonna pitää teidän siis kaikissa tapauksissa ostaa kauroja."

"Herranen aika, Ivan Ivanovitsh! Teidän kanssa puhuessa pitäisi mahan olla herneitä täynnä." (Tämä ei ole vielä mitään: Ivan Nikiforovitsh saattoi laskettaa paljon pahempia lauseita.) "Onko koskaan kuultu tai nähty, että joku vaihtaisi pyssynsä kahteen säkkiin kauroja? Enpä luule, että panisitte turkkitakkianne siitä likoon?"

"Mutta tehän unohdatte, Ivan Nikiforovitsh, että minä annan siankin samalla."

"Mitä? Kaksi säkkiä kauroja ja sika pyssystä?"

"Onko se vähän sitten?"

"Pyssystä?"

"Pyssystä, tietysti."

"Kaksi säkkiä pyssystä."

"Kaksi säkkiä, mutta ei tyhjää, vaan täynnä kauroja. Entä unohditteko sian?"

"Suudelkaa te sikaanne, ja jollei maistu, niin vaikka itse pirua!"

"Oo, kyllä paha teidät vielä perii! Saattepa nähdä, että kielenne tulevassa maailmassa naulataan kiinni polttavilla rautapiikeillä noin jumalattoman puheen tähden. Teidän kanssanne puhuttua pitää pestä sekä kasvot että kädet ja sitten suitsuttaa itsensä."

"Suokaa anteeksi, Ivan Ivanovitsh, mutta pyssy on ylevä kapine ja kaikkein mieltäkiinnittävin huvi ja sitäpaitsi kaunis koristus huoneessa."

"Te, Ivan Nikiforovitsh, kerskaatte pyssystänne kun mikäkin tolvana", sanoi Ivan Ivanovitsh harmissaan, sillä hän näytti jo suuttuvan.

"Vaan te, Ivan Ivanovitsh, olette oikea hanhi!"

Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi sanonut tätä sanaa, niin he olisivat aikansa riidelleet keskenään ja sitten eronneet ystävinä, kuten ainakin.

Mutta nyt kävi aivan toisin. Ivan Ivanovitsh kiivastui.

"Mitä te sanoitte, Ivan Nikiforovitsh?" kysyi hän ääntään korottaen.

"Minä sanoin, että te olette aivan kuin hanhi, Ivan Ivanovitsh!"

"Kuinka te, hyvä herra, saatatte unohtaa kaiken säädyllisyyden ja kunnioituksen minun arvoani ja sukuani kohtaan ja loukata minua noin hävyttömällä nimityksellä?"

"Mitä hävytöntä siinä on? Miksi räpistelette siinä käsiänne, Ivan Ivanovitsh?"

"Minä kysyn vieläkin, kuinka te saatatte vastoin kaikkea sopivaisuutta nimittää minua hanheksi?"

"Minä annan palttua teidän sopivaisuudellenne, Ivan Ivanovitsh! Mitä te siinä kaakotatte?"

Ivan Ivanovitsh ei voinut enää hillitä itseään: hänen huulensa vapisivat, suunsa, joka tavallisesti oli kuin V-kirjain, muuttui O:n muotoiseksi, ja hän räpytteli silmiään, että oikein kauhisti. Peräti harvoin oli Ivan Ivanovitsh sellainen, sitä varten piti hänen suuttua tavattomasti.

"Ilmotan teille siis", lausui Ivan Ivanovitsh, "että minä en tahdo teitä enää tuntea".

"Mikä vahinko! Mutta jumaliste, minua se ei kuitenkaan itketä!" vastasi Ivan Nikiforovitsh. – Valehteli, valehteli, totisesti, hän valehteli, sillä hän oli ruveta itkemään harmista.

"Minun jalkani ei enää astu tähän taloon."

"Ha-ha-haa!" pääsi Ivan Nikiforovitshilta, joka ei harmissaan tiennyt mitä tehdä ja nousi vastoin tavallisuutta seisomaan. "Akka ja poika, hoi!"

Oveen ilmaantui äskeinen laiha akka ja lyhyenläntä poika, jonka yllä oli pitkä väljä takki.

"Ottakaa Ivan Ivanovitshin käsivarsista kiinni ja taluttakaa hänet ovesta ulos!" komensi Ivan Nikiforovitsh.

"Mitä?! Minut?! Aatelismiehen?!" huusi Ivan Ivanovitsh täynnä arvokkuutta ja inhoa.

"Lähestykää, jos uskallatte! Minä tuhoan teidät ja teidän typerän isäntänne! Korppi ei ole löytävä teistä jälkeäkään!" (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman voimakkaasti, kun hänen mielensä oli kuohuksissa.)

Koko ryhmä muodosti vaikuttavan kuvan: keskellä lattiaa seisoi Ivan Nikiforovitsh kaikessa kauneudessaan, ilman vähintäkään koristusta; akka, suu selällään ja kasvoilla mitä mielettömin, kauhistunein ilme; Ivan Ivanovitsh, käsi pystyssä, kuten roomalaisella kansantribuunilla. Se oli harvinainen hetki, suurenmoinen näytelmä! Eikä ollut katsojia kuin yksi ainoa: tuo väljätakkinen poika, joka seisoi rauhallisena kaivaen nenäänsä.

Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti lakkinsa. "Erittäin hyvinpä te käyttäydytte, Ivan Nikiforovitsh! Kaunista! Kyllä minä tämän muistan."

"Menkää tiehenne, Ivan Ivanovitsh! Ulos ovesta! Ja varokaa joutumasta minun tielleni, muuten annan teille vasten kuonoa!"

"Tuosta saatte, tuosta saatte, Ivan Nikiforovitsh", vastasi Ivan Ivanovitsh näyttäen hänelle pitkää nenää ja paiskasi sitten oven perässään kiinni, niin että se paukahtaen avautui uudelleen.

Ivan Nikiforovitsh riensi ovelle lisätäkseen vielä jotakin, mutta Ivan Ivanovitsh ei katsahtanut enää taakseen, vaan pakeni pihalta minkä ennätti.

III LUKU

Mitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.

Niin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin kunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? – aivan joutavasta seikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan, katkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut kaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät tiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta niin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa. Sunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan Nikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen nuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan Ivanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä rapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa tavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: "Varokaa, älkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä." Ivan Nikoforovitsh osotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein kauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: "Olkaa hyvä!" Ja kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää. Kun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään aikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun ovat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?

Kun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän aikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö tamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä otsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki kalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko valmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä kaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu Ljubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää muistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden peuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei välittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän alkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä, vaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli portaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja kun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään huutaen: "Taata, taata, anna piparkakku!" katsoi Ivan Ivanovitsh niin uhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt pienokainen pakeni, ties minne.

Vihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi päivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo käsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen karkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh alkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa suuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli itsekseen: "Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona; menenpä tästä tervehtimään häntä." Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti sauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut portista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein samanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh huomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen pihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: "Takaisin, takaisin, ei ole tarpeen!" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää. Mahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana päivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa olisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä sammumaisillaan olevaan vihan tuleen.

Saman päivän illalla saapui näet Agafja Fedosejevna Ivan Nikiforovitshin luo.

Tämä ei ollut Ivan Nikiforovitshin sukulaisia, kälyjä eikä edes ristiäitikään. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään syytä matkustaa Ivan Nikiforovitshin luo, joka ei suinkaan iloinnut hänen tulostaan. Mutta Agafja Fedosejevna tuli kuin tulikin ja viipyi talossa useita viikkoja, vieläpä joskus kauemminkin. Agafja Fedosejevna otti avaimet haltuunsa ja talon ohjakset omiin käsiinsä. Tämä oli Ivan Nikiforovitshista kovin vastenmielistä, mutta ihmeellistä kyllä, hän totteli kuin lapsi, ja vaikka hän toisinaan yritti nousta kapinaan, niin Agafja Fedosejevna vei aina voiton.

Minä tunnustan, etten ymmärrä, miksi tämä maailma on luotu niin, että naiset voivat vetää meitä miehiä nenästä yhtä sukkelasti kuin tarttua teekannun kädensijaan. Joko ovat heidän kätensä luodut sellaisiksi tai eivät meidän nenämme kelpaa mihinkään muuhun. Huolimatta siitä, että Ivan Nikiforovitshin nenä oli kuin kypsä luumu, sai Agafja Fedosejevna kiinni tästä nenästä ja talutti toista perässään kuin koiraa. Muuttipa Ivan Nikiforovitsh vasten tahtoaan elintapojaankin Agafjan ollessa talossa: hän ei paistatellut itseään yhtä paljon auringossa, ja jos paistattelikin, niin ei luonnon suomassa puvussa, vaan aina paita ja housut yllä, vaikka Agafja Fedosejevna ei lainkaan sitä vaatinut. Tämä ei ollut mikään seremoniain ystävä, ja kun Ivan Nikiforovitshia vilutti, hieroi hän omin käsin isäntäänsä aina kiireestä kantapäähän tärpätillä ja etikalla. Agafja Fedosejevnalla oli tanu päässä, kolme nystermää nenässä ja kahvinruskea, keltakukkainen viitta yllä. Hänen vartalonsa oli kuin tynnyri, ja sentähden oli yhtä vaikea löytää hänen vyötäisiään kuin nähdä nenäänsä ilman kuvastinta. Hänen jalkansa olivat lyhyet ja paksut kuin kaksi patjaa. Hän juorusi mainiosti, söi aamuisin keitetyitä punajuurikkaita ja sätti ja haukkui pontevasti. Kaikissa näissä vaihtelevissa toimissa hänen kasvonsa eivät hetkeksikään muuttaneet ilmettään, mihin tavallisesti vain naiset kykenevät.

Heti Agafja Fedosejevnan tultua kääntyi kaikki nurinpäin: "Älä sinä, Ivan Nikiforovitsh, tee rauhaa hänen kanssaan äläkä pyydä anteeksi; hän tahtoo syöstä sinut perikatoon; hän on sellainen ihminen! Sinä et vielä tunne häntä!" Tuo kirottu akka kuiskaili ja kuiskaili myrkyllisiä juoniaan ja vaikutti sen, että Ivan Nikiforovitsh ei tahtonut enää kuulla edes puhuttavankaan Ivan Ivanovitshista.

Kaikki muuttui toisenlaiseksi. Jos naapurin koira sattui juoksemaan pihalle, niin se karkotettiin ja sen perään viskattiin mitä käteen osui. Lapsukaiset, jotka olivat kiivenneet raja-aidan yli, palasivat parkuen takaisin paidat koholla ja verekset vitsan jäljet siinä paikassa, mihin selkä päättyy. Käyttäytyipä tuo laiha akka, kun Ivan Ivanovitsh aikoi kysyä häneltä jotakin, niin perin sopimattomasti, että Ivan Ivanovitsh, joka oli niin hienotunteinen mies, sylkäisi ja virkkoi vain: "Mokomakin ilettävä ämmä!… Kehnompi isäntäänsäkin!…"

Vihdoin, kaikkien häväistyksien lopuksi, rakennutti äkämystynyt naapuri hanhiläävän aivan Ivan Ivanovitshin nenän eteen, siihen paikkaan, josta ennen oli kuljettu aidan yli, ikäänkuin erityisesti lisätäkseen häväistystä. Tämän Ivan Ivanovitshille niin inhottavan läävän rakennustyö suoritettiin pirullisella nopeudella – yhdessä päivässä.

Kaikki tämä herätti Ivan Ivanovitshissa mielipahaa ja kostonhalua. Hän ei kuitenkaan osottanut katkeruuden merkkiäkään, huolimatta siitä, että läävä oli osaksi hänen maallaan. Mutta hänen sydämensä jyskytti niin lujasti, että hänen oli sanomattoman vaikea säilyttää ulkonainen rauhallisuutensa.

Niin vietti hän sen päivän. Tuli yö… Oo, jospa olisin taidemaalaaja, niin kuvaisin sen yön kaikessa ihanuudessaan! Minä kuvaisin, kuinka koko Mirgorod on unen helmaan vaipunut; kuinka lukemattomat tähdet liikkumatta taivaalla tuikkivat; kuinka koirien haukunta läheltä ja kaukaa kajahtaa halki näkymättömän hiljaisuuden; kuinka rakastunut lukkari hiipii koirien ohi ja tarpeen tullen ryntää pelkäämättä kuin ritari korkean aidan yli; kuinka talojen valkoiset seinät näyttävät kuutamossa vieläkin valkoisemmilta, puut tummemmilta, samoin kuin niitten varjotkin; kuinka uinuvat kukkaset ja ruoho tuoksuvat suloisemmin, ja kuinka sirkat, nuo yön uupumattomat ritarit, virittävät hartaasti joka puolella narskuvia laulujaan. Minä kuvaisin, kuinka matalassa savimajassa tummahapsinen ja väräjävärintainen neitonen näkee yksinäisessä vuoteessaan unta husaarin viiksistä ja kannuksista, kuutamon ailakoidessa nukkuvan poskilla. Minä kuvaisin, kuinka yölepakon musta varjo vilahtaa hopeanhohteisella tiellä pysähtyen sitten jonnekin valkaistun savupiipun päähän… Mutta tuskinpa minä voisin kuvata Ivan Ivanovitshia, joka saha kädessä hiipii ulos tähän yöhön: niin paljon eri tunteiden ilmeitä oli hänen kasvoillaan! Hiljaa, hiljaa hän hiipi ja ryömi hanhiläävän alle. Ivan Nikiforovitshin koirat, jotka eivät vielä tienneet mitään isäntien riitaantumisesta, sallivat hänen vanhana ystävänä lähestyä läävää, joka oli rakennettu neljän tammipylvään varaan. Hän lähestyi yhtä pylvästä, painoi sahan sitä vasten ja alkoi sahata. Sahan synnyttämä ääni sai hänet vähänväliä katsahtamaan ympärilleen, mutta häväistystä ajatellessa palasi rohkeus. Ensimäinen pylväs oli katkaistu; Ivan Ivanovitsh ryhtyi toista sahaamaan. Hänen silmissään paloi omituinen loiste, eikä hän pelon tähden nähnyt mitään. Yhtäkkiä Ivan Ivanovitsh parahti ja hänen silmissään musteni: hän näki kummituksen. Mutta hän toipui pian, kun huomasi, että se olikin hanhi, joka läävästä pisti päänsä ulos häntä kohti. Ivan Ivanovitsh sylkäisi inhoissaan ja jatkoi työtään. Toinenkin pylväs oli katkaistu; rakennus huojui. Kun Ivan Ivanovitsh alkoi sahata kolmatta pylvästä, pamppaili hänen sydämensä niin rajusti, että hänen täytyi keskeyttää työnsä muutaman kerran. Pylväs oli jo sahattu yli puolen, kun hatara rakennus huojahti pahasti… Töin tuskin hän ennätti hypätä syrjään, kun se kaatui ryskyen maahan. Siepattuaan sahansa hän juoksi hirvittävän säikähdyksen vallassa kotiin ja heittäytyi sänkyynsä eikä uskaltanut edes akkunasta tirkistäen katsella kauhean tekonsa seurauksia. Hänestä tuntui, kuin Ivan Nikiforovitshin piha olisi täynnä väkeä: vanha, laiha akka, Ivan Nikiforovitsh, pitkätakkinen poika, jokaisella seiväs kädessä, saapuivat Agafja Fedosejevnan johtamina hävittämään ja hajottamaan hänen taloaan.