Kitabı oku: «Taras Bulba», sayfa 8

X

"Kauanhan olen nukkunutkin!" virkkoi Taras herättyään ikäänkuin päihtyneen unesta ja katseli oudoksuen ympärillä olevia esineitä. Uuvuttava heikkous tuntui hänen jäsenissään. Tuskin eroitti hän aivan oudot huoneen seinät ja nurkat. Vihdoin näki hän edessään istuvan Tovkatshin, joka kuunteli hänen hengitystään.

"Vähällä oli, ettet nukkunut ikipäiviksi", ajatteli itsekseen Tovkatsh, mutta hän ei sanonut mitään, teki vain sormellaan varoittavan liikkeen, jotta Taras pysyisi vaiti.

"Sanohan, missä minä olen!" kysyi Taras, koettaen muistella mitä oli tapahtunut.

"Hiljaa", virkkoi hänelle ankarana toveri. "Mitä sinä oikeastaan tahtoisit tietää? Aivanhan sinut on kappaleiksi hakattu. Kaksi viikkoa olemme jo yhdessä ratsastaneet levähtämättä, ja sinä olet kuumeessa ja hourailet alati. Nyt nukut ensi kertaa levollisesti. Pidä suusi kiinni, jos vielä tahdot toipua."

Mutta Taras yhä vaan koetti koota ajatuksiaan ja muistella mitä oli tapahtunut.

"Puolalaisethan piirittivät minut ja ottivat vangiksi. Oli aivan mahdotonta päästä heidän kynsistään."

"Suu kiinni, sanon sulle, senkin peeveli", huusi Tovkatsh suuttuneena niinkuin lapsenhoitaja malttinsa menetettyään ärjähtää oikuttelevalle lapselle. "Ei sinua nyt hyödytä tietää, mitenkä pääsit vapaaksi. Pääasia on että pääsit. Oli ihmisiä, jotka sinua eivät hylänneet. Vielä tulee meidän ajaa yhdessä monta yötä! Älä luule, että sinua pidettiin vaan tavallisen kasakan arvoisena! Kaukana siitä! Kaksituhatta kultarahaa on pantu pääsi hinnaksi."

"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan läksi jälleen matkaan.

"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."

Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin. Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua. Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit. Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa. Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan. Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"

Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja. Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven. Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut. Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä putosi maahan ryppyisiltä poskilta.

Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville, käyköön kuinka tahansa."

Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.

"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.

"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja ritarille oluthaariksn.

"Missä hän on nyt?"

"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.

"Jää sinä tänne, syötä ja juota ratsuani, minä menen sisään puhelemaan miehesi kanssa. Minulla on hänelle asiaa." Tämä juutalainen, jota Taras tiedusteli, oli tunnettu Jankel, joka täällä piti kapakkaa. Vähitellen oli hän saanut käsiinsä kaikki ympäristön aatelisherrat ja koronkiskurina koonnut heidän rahansa omiin taskuihinsa. Suuri olikin senvuoksi hänen vaikutusvaltansa ympäristössään. Kolmen penikulman alalla ei ollut enää ainoatakaan kunnollista tupaa, kaikki rappeutui ja hävisi, kaikki joutui takavarikkoon ja jälelle jäi vain köyhyyttä ja repaleita niinkuin tulipalon tai ruton jälkeen. Jos Jankel olisi elänyt vielä kymmenkunta vuotta, niin samaan tilaan olisi joutunut koko maaherrakunta.

Taras astui sisään huoneeseen. Juutalainen oli rukoilemassa, pää peitettynä likaiseen liinaan. Juuri kun hän kääntyi sylkäistäksensä viimeisen kerran, niinkuin hänen uskontonsa määräsi, huomasi hän äkkiä edessään Bulban. Heti juolahti juutalaisen mieleen ne kaksituhatta kultarahaa, jotka oli luvattu Bulban päästä, mutta hän häpesi ahneuttaan ja koetti tukehuttaa ainaisen kullanhimon, joka matona raatelee jokaisen juutalaisen sydäntä.

"Kuule, Jankel!" sanoi Taras juutalaiselle, joka rupesi kumartelemaan, samalla vetäen varovaisesti oven kiinni, ettei heitä kukaan kuulisi. "Minä olen pelastanut sinun henkesi; ilman minua olisivat koskentakaiset repineet sinut kappaleiksi. Nyt on sinun vuorosi tehdä minulle palvelus."

Juutalaisen kulmakarvat vetäysivät kokoon.

"Mikä palvelus? Jos on semmoinen, että voin sen tehdä, niin miksen tekisi?"

"Vie minut Varsovaan!"

"Varsovaan? Miksi Varsovaan?" kysyi hämmästynyt Jankel.

"Älä vastustele! Vie minut Varsovaan. Käyköön miten tahansa, mutta minä tahdon vielä kerran nähdä hänet, sanoa hänelle edes yhden ainoan sanan."

"Kenelle?"

"Ostapille, pojalleni."

"Mutta eikö pani tiedä että…?"

"Tiedän, kyllä tiedän, että päästäni saisit kaksituhatta kultarahaa. Mutta minä annan sinulle viisituhatta. Tuossa on sinulle kaksituhatta etukäteen. (Bulba pudisti kukkarostaan kaksituhatta kultarahaa.) Loput saat palattuani."

Juutalainen otti pyyhinliinan ja peitti sillä kultarahat. "Ai, ai, kuinka kauniita rahoja; kuinka kauniita rahoja!" puhui hän, pyöritellen rahoja hyppysissään ja koetellen niitä hampaillaan. "Luulen, ettei se, jolta pani on tällaiset rahat ottanut, hetkeäkään enää elänyt senjälkeen, vaan meni jokeen ja hukutti itsensä, menetettyään tällaiset rahat."

"En pyytäisi sinua, löytäisin ehkä itsekin tien Varsovaan, mutta nuo kirotut puolalaiset voisivat minut tuntea ja ottaa kiinni ja vaaran uhatessa en ole kovinkaan kekseliäs, mutta te juutalaiset kyllä aina nahkanne pelastatte. Te petätte vaikka itse pirunkin, te kyllä kaikki temput tunnette, sentähden minä tulinkin sinun luoksesi! Yksin en saisi Varsovassa mitään toimeen. Valjasta sentähden heti hevonen ja vie minut sinne."

"Vai luulee pani, että voin noin vaan ilman muuta valjastaa tamman ja lähteä matkalle. Pani luulee kai, että panin voi viedä noin muutoin vaan kätkemättä?"

"No kätke, kätke minut, niinkuin parhaaksi näet, vaikka tyhjään tynnyriin."

"Voi, voi, luuleeko pani todellakin, että voisin teidät kätkeä tyhjään tynnyriin? Eikö pani tiedä, että jokainen luulisi siellä olevan viinaa?"

"Luulkoon vaan!"

"Mitenkä! Luulkoon vaan, niinkö?" sanoi juutalainen, tarttuen molemmin käsin tukkaansa ja nostaen sitten kätensä ylös.

"No, mitä sinä noin hölmistyit?"

"Eikö pani tiedä Jumalan luoneen viinan jokaisen nautittavaksi? Varsovassa ovat kaikki herkkusuita! Puolalainen juoksee viisikin virstaa tynnyrin perässä, kaivaa siihen reijän ja huomattuaan, ettei sieltä mitään vuoda, sanoo: ei juutalainen tyhjää tynnyriä kuljeta, varmaankin on sinne kätketty jotain! Sitten juutalainen sidotaan ja häneltä viedään kaikki rahat ja hänet työnnetään tyrmään! Sillä kaikki mikä on pahaa, kaikki se juutalaisen niskoille työnnetään, jokainenhan pitää juutalaista koirana. Kaikkihan ajattelevat, ettei juutalainen mikään ihminen ole."

"No, kätke minut kalakuormaan!"

"Ei käy päinsä, ei käy päinsä! Puolassa ovat ihmiset nälkäisiä kuin sudet. Kalat vievät ja panin saavat käsiinsä."

"No pane sitte minut vaikka pirun selkään, kunhan vaan viet!"

"Kuule, pani, kuule!" puhui juutalainen, kurottaen käsiään. "Tiedätkös mitä teemme? Nykyään rakennetaan kaikkialla linnoja ja varustuksia, maahan on tullut ranskalaisia insinöörejä, ja senvuoksi kuljetetaan maanteillä paljon tiiliä ja kiviä. Pani käyköön pitkälleen rattaille, minä ladon päälle tiiliä. Pani on terve ja roteva, ja jos paino tuleekin olemaan vähän raskas, niin ei se haittaa tee. Kuorman alle teen reijän, josta voin antaa ruokaa panille."

"Tee miten tahdot, kunhan viet."

Tunnin kuluttua läksi Umanin kaupungista tiilikuorma kahden hevoskaakin vetämänä. Toisen selässä istui Jankel, ja hänen pitkät, takkuiset hiuksensa heilahtelivat lakin alta sen mukaan kuin hän keikkui hevosen selässä pitkänä kuin virstan pylväs maantien varrella.

XI

Siihen aikaan jolloin tämä tapahtui, ei ollut vielä rajaseuduilla tullivirkamiehiä eikä nuuskijoita, noita yrittelijäin ihmisten kauhistuksia, ja sentähden jokainen saattoi vapaasti kuljettaa yli rajan mitä vaan mieli teki. Tiileistä ei sitäpaitsi kukaan välittänyt ja sentähden pääsikin kuorma vapaasti Varsovan pääportista kaupunkiin. Bulba ahtaassa häkissään ei kuullut muuta kuin hälinää ja kuorman kolinaa. Kaupunkiin tultuaan poikkesi Jankel pimeälle, kapealle kadulle, jota sanottiin Lokakaduksi tai myöskin Juutalaiskaduksi, sillä sen varrella asuivat melkein kaikki Varsovan juutalaiset.

Tämä kaikki muistutti hyvin paljon takapihaa. Aurinko ei nähtävästi kurkistanut sinne koskaan. Murtuneet puutalot lisäsivät nekin osaltaan synkkyyttä. Väliin näkyi joku tiilinen seinä, mutta sekin oli paikottain jo aivan murtunut. Muutaman rakennuksen osittain rapattu yläosa loisti päivänpaisteessa häikäisevän valkoisena tummassa ympäristössä. Jyrkästi pistivät täällä silmiin savupiiput, kadulle viskatut rievut, perunankuoret ja rikkinäiset ammeet. Jokainen, jolla oli vaan jotain kelpaamatonta, viskasi sen heti kadulle kulkijain suureksi kiusaksi. Hevosen selässä istuva ratsumies saattoi melkein kädellään ulottua seipäisiin, jotka oli pistetty ulos ikkunasta vastapäätä olevaan taloon, ja joilla roikkui juutalaisten säkkejä, housuja ja savustettu hanhi. Väliin katsahti ikkunasta joku sievä juutalaistyttö, kaulassa tummentuneita helmiä. Joukko likaisia, repaleisia, kiharapäisiä lapsia mellasti ja huusi keskellä likaa.

Eräästä ikkunasta katsahti ulos punatukkainen juutalainen, jonka kasvot olivat niin pisamia täynnä, että ne muistuttivat varpusen munaa. Sekavalla murteella alkoi hän puhella Jankelin kanssa, ja viimemainittu ajoi kuormansa pihaan. Kadulla kulki toinen juutalainen, pysähtyi ja puuttui puheeseen hänkin. Kun Bulba sitten kömpi ylös tiilien alta, näki hän nuo kolme juutalaista, jotka innokkaasti juttelivat keskenään.

Jankel kääntyi hänen puoleensa ja ilmoitti, että kaikki kyllä käy hyvin. Ostap istuu kaupungin vankilassa, mutta vaikeata lienee saada vartijoita suostumaan päästämään sinne sisään. Kuitenkin toivoi Jankel voivansa hankkia Bulballe tilaisuuden tavata Ostapia.

Kolmen juutalaisen seurassa astui Bulba huoneeseen.

Juutalaiset rupesivat jälleen keskustelemaan omalla kielellään. Taras silmäili heitä vuorotellen. Hänen mielensä oli vallannut syvä liikutus. Kylmillä, järeillä kasvoilla välähti sellainen toivon liekki, joka usein syttyy ihmisessä viimeisenä epätoivon hetkenä. Hänen vanha sydämensä alkoi nopeasti sykkiä kuin nuorukaisen.

"Kuulkaa, juutalaiset", sanoi hän, ja hänen sanoissaan oli jotain juhlallista, "te voitte tehdä maailmassa mitä hyvänsä, voitte kaivaa aarteen meren syvyydestä, ja oikein sanookin sananlasku, että juutalainen voi varastaa vaikka itsensäkin, kunhan vaan tahtoo. Pelastakaa Ostap! Hankkikaa hänelle tilaisuus paeta pirullisista käsistä! Tuolle miehelle olen luvannut kaksitoistatuhatta kultarahaa, mutta minä lisään siihen vielä kaksitoista tuhatta. Kaikki kalliit pikarit ja maahan kaivetut kultani, taloni, vaatteet, kaiken myyn ja teen sopimuksen teidän kanssanne, että koko elämäni iän luovutan teille kaiken, mitä sodassa saan."

"Voi, ei käy päinsä, hyvä pani, ei käy päinsä!" huokasi Jankel.

"Ei käy päinsä!" vahvisti toinenkin juutalainen.

Kaikki kolme juutalaista katselivat toisiaan. "Mutta mitähän jos sentään yrittäisi?" virkkoi kolmas, arasti silmäillen tovereitaan. "Kenties onnistumme Jumalan avulla?" Juutalaiset alkoivat puhua keskenään saksaa. Bulba koetti teroittaa kuuloansa, mutta ei voinut mitään ymmärtää; hän kuuli heidän vaan usein mainitsevan Mardokain nimeä.

"Kuule pani!" sanoi Jankel, "meidän pitää kysyä neuvoa semmoiselta mieheltä, jommoista ei ennen häntä ole vielä koko maailmassa ollut. Voi, voi, hän on niin viisas kuin itse Salomon, ja jollei hän mitään mahda, niin ei kukaan koko maailmassa voi asialle mitään. Istu tässä! Tuossa on avain, äläkä päästä ketään sisään!"

Juutalaiset läksivät ulos kadulle.

Taras sulki oven ja katseli ikkunasta likaiselle juutalaiskadulle. Nuo kolme juutalaista pysähtyivät ja alkoivat hyvin innokkaasti puhella keskenään. Heihin yhtyi kohta neljäs ja pian viideskin. Hän kuuli jälleen lausuttavan: Mardokai, Mardokai. Juutalaiset katselivat alinomaa kadun toiseen päähän. Vihdoin näkyi eräästä likaisesta talosta juutalaismallisen kengän verhoama jalka ja samassa välähtivät juutalaisten puolikauhtanan liepeet. "Kas, Mardokai, Mardokai!" huusivat kaikki juutalaiset yhteen ääneen. Laiha juutalainen lähestyi levotonta joukkoa. Hän oli vähän lyhempi Jankelia mutta kasvoiltaan vielä ryppyisempi ja erittäinkin pisti silmään miehen tavattoman suuri ylähuuli. Kilvan alkoivat juutalaiset nyt kertoa hänelle jotain. Aina väliin katsahti Mardokai ikkunaan päin, josta Taras arvasi, että he puhelivat hänestä. Mardokai heilautti käsiään, keskeytti, sylkäsi usein syrjään ja, kohottaen kauhtanan liepeitä, pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotain romua, paljastaen samalla likaiset housunsa. Lopuksi nostivat miehet sellaisen melun, että vartioimassa oleva juutalainen viittasi vaikenemaan, ja Taras rupesi jo pelkäämään turvallisuuttaan. Mutta muistettuaan, etteivät juutalaiset muualla osaa keskustella kuin kadulla ja ettei heidän kieltään itse paholainenkaan ymmärrä, hän jälleen rauhottui.

Hetken kuluttua tulivat juutalaiset hänen luokseen huoneeseen. Mardokai lähestyi Tarasia, taputti häntä olalle ja virkkoi:

"Kun me kerran Jumalan avulla ryhdymme johonkin toimeen, niin kyllä se myöskin onnistuu."

Taras silmäili uteliaana tuota kuuluisaa juutalaista ja hänessä heräsi jonkinlainen toivo, sillä miehen ulkomuoto oli todellakin omiansa toivoa herättämään. Hänen ylähuulensa oli kauhean paksu, sen suuruus oli varmaankin aiheutunut jostain erityisistä syistä. Tämän Salomonin parrassa oli vain noin viisitoista karvaa, nekin vasemmalla puolella, ja kasvoissa oli niin paljon arpia iskuista, joita hän oli saanut rohkeutensa tähden, että hän epäilemättä oli unohtanut niiden luvun ja tottunut pitämään niitä syntymämerkkeinä.

Mardokai poistui huoneesta tovereineen, jotka aina suuresti ihmettelivät hänen viisauttaan, ja Bulba jäi yksin. Hän tunsi olevansa omituisessa mielentilassa: ensi kerran elämässään hän tunsi levottomuutta. Hän oli kuin kuumeessa. Ei ollut hän enää tuo entinen, järkähtämätön, lujaluontoinen soturi, hän oli nyt arka ja heikko. Pienestäkin kolinasta hän säpsähti. Semmoisessa tilassa hän oli koko päivän; ei hän syönyt eikä juonut, lakkaamatta vaan katseli ulos pienestä ikkunasta.

Myöhään illalla astuivat huoneeseen Mardokai ja Jankel.

"No, onnistuiko?" kysyi Taras levottomana. Mutta ennenkuin juutalaiset vielä olivat ehtineet vastatakaan, huomasi hän, että Mardokai oli menettänyt viimeisetkin hiuskarvansakin, jotka ennen pörröisinä olivat liehuneet hänen patalakkinsa alta. Nähtävästi tahtoi Mardokai jotain puhua, mutta puhe oli nyt sellaista pötyä, ettei Taras mitään siitä ymmärtänyt. Hänen puhuessaan nosti Jankelkin usein käden suulleen, ikäänkuin olisi ollut horkassa.

"Voi, rakas pani", sanoi Jankel, "se on aivan mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Ihmiset näkyvät olevan niin taipumattomia, että olisi parasta sylkeä heitä vasten naamaa. Eikös niin, Mardokai? Mardokai teki sellaista, jota ei vielä ole tehnyt yksikään ihminen maailmassa, mutta Jumala ei meitä nyt suosi. Sotamiehiä on kolmetuhatta, ja huomenna kaikki vangit mestataan."

Taras katsahti heitä silmiin, mutta nyt levollisena ja ilman vihaa.

"Mutta jos pani tahtoo tavata Ostapia, niin pitää sen tapahtua huomenna varhain ennen auringon nousua. Vartijat suostuvat, ja yksi upseerikin antoi lupauksensa. Mutta älköön heillä olko onnea tulevaisessa maailmassa. Kuinka ihmiset sentään ovat ahnaita! Ei ole meidän joukossamme sellaisia. Viisikymmentä kultarahaa annoin kullekin ja upseerille…"

"Hyvä on. Vie minut hänen luoksensa!" lausui Taras päättäväisenä ja entinen rohkea ilme palasi hänen silmiinsä. Hän suostui Jankelin ehdotukseen pukeutua ulkomaalaiseksi kreiviksi, joka muka on tullut Saksanmaalta. Kekseliäs juutalainen oli jo hänelle valmistanut puvunkin.

Kun tuli yö, laahasi talon isäntä, tuo punatukkainen juutalainen, jonka kasvot olivat paisumia täynnä, lattialle ohuen patjan, joka oli peitetty niinimatolla, ja levitti sen lavitsalle Bulban yösijaksi. Jankel kävi maata samallaiselle patjalle lattialle. Ensin hän kuitenkin otti ryypyllisen jotain sekoitusta ja riisui senjälkeen kauhtanan. Sukkiin ja kenkiin puettuna muistutti hän hyvin paljon kananpoikaa. Sitten hän katosi eukkonsa kanssa jonkinlaiseen kaapin muotoiseen sänkyyn. Kaksi pientä poikaa kävivät kuin koirat maata sängyn viereen Taras ei saanut unta. Hän istui liikahtamatta, hiljalleen rummuttaen sormillaan pöytään. Hampaissaan piti hän piippua ja päästeli savuja, jonka johdosta juutalainen unissaan aivasteli ja koetti tukkia nenänsä peitteen alle. Tuskin oli taivaalle ilmaantunut ensimäinen aamun oire kun hän jo tuuppi jalallaan Jankelia.

"Nouse, juutalainen, ja anna tänne kreivin puku!" Tuokiossa hän oli pukeutunut. Hän mustasi viiksensä, kulmakarvansa, pani päähänsä tummanvärisen lakin – eikä varmaan olisi yksikään hänen tuttavistaan kasakoista nyt häntä tuntenut. Ulkomuodosta päättäen olisi luullut hänen olevan noin kolmenkymmenenviiden vuotias. Terveyden puna hehkui hänen poskillaan ja arvetkin antoivat hänen kasvoilleen ikäänkuin käskevän ilmeen. Kullalla kirjailtu puku sopi hänelle erittäin hyvin.

Hiljaista oli vielä kaduilla. Ei näkynyt vielä ainoatakaan kaupustelijaa. Muutamia katuja kuljettuaan tulivat he erään rakennuksen edustalle, joka ulkomuodoltaan muistutti istuvaa haikaraa. Se oli matala, mustunut rakennus, jonka toisessa päässä kohosi korkea, kapea torni. Tätä rakennusta käytettiin moneen tarkoitukseen, siinä olivat kasarmit, vankila ja siinä piti oikeus istuntojaan. Matkamiehemme astuivat portista sisälle ja tulivat keskelle avaraa salia. Siinä makasi noin tuhat henkeä. Vastapäätä heitä oli matala ovi, jonka edessä istui kaksi vartijaa leikkien jonkunlaista leikkiä, jossa toinen löi toista kahdella sormella kämmenelle. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota sisääntuleviin ja käänsivät päänsä vasta sitten, kun Jankel virkkoi: "Mehän tässä olemme, me, me."

"Astukaa sisään!" sanoi toinen vartijoista, avaten toisella kädellään oven ja ojentaen toisen toverilleen lyötäväksi.

Bulba ja Jankel astuivat pimeään, kapeaan käytävään, joka johti heidät samallaiseen saliin, josta juuri olivat tulleet.

"Ketä olette?" kysyi usea ääni, ja Taras näki joukon sotilaita täysissä aseissa. "Meitä on käsketty olla laskematta ketään sisään."

"Mehän tässä olemma!" huusi Jankel. Mutta kukaan ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kaikeksi onneksi saapui paikalle lihava herra, joka nähtävästi oli joku päällikkö, sillä hän haukkui ja pauhasi enemmän kuin muut.

"Pani, mehän tässä olemme, tunnettehan te jo meidät, ja kreivi tulee olemaan teille hyvin kiitollinen."

"Antakaa niiden mennä, mutta älkää päästäkö sisään ketään muita. Miekkaa ei saa kukaan laskea luotaan eikä kenkään saa lattiallakaan loikua."

Kaunopuheliaan käskyn jatkoa eivät matkamiehemme enää kuulleet. "Mehän tässä olemme, minähän se olen, omaa väkeä ollaan" puheli Jankel jokaiselle vastaantulijalle.

"Kävisiköhän päinsä nyt?" kysyi hän eräältä vartijalta, kun he olivat saapuneet siihen paikkaan, missä käytävä päättyi.

"Kyllä, mutta enpä tiedä, laskevatko ne teidät sisään vankilaan, hän kun ei enää ole siellä, sillä sijaan on tullut toinen," lausui vartija.

"Ai, ai", valitteli juutalainen, "sepäs on paha seikka."

"Astu eteenpäin!" käski itsepäisesti Taras. Juutalainen totteli.

Maanalaiseen holviin vievän aukon edessä seisoi sotamies, jolla oli kolminkertaiset viikset. Ensimäinen viiksi kulki taaksepäin, toinen suoraa eteen, kolmas alaspäin. Hän muistutti hyvin paljon kissaa. Juutalainen kyyristyi kokoon ja lähestyi häntä kylki edellä.

"Teidän jalosukuisuutenne! Korkeasti jalosukuinen pani!"

"Minulleko sinä puhut, juutalainen?"

"Teille, korkeimmasti jalosukuinen pani!"

"Minähän olen vaan heitukka", sanoi mielihyvillään sotamies.

"Ai, ai, ja minä kun luulin sinua itse maaherraksi. Ai, ai!" soperteli juutalainen päätään pyörittäen ja levittäen sormensa haralleen. "Kuinka pulskan näköinen! Aivan on päällikön näköinen, totta tosiaan. Vielä vaan sormen verran lisää, niin on aivan kuin eversti. Pani pitäisi pantaman orhin selkään, nopean ja nopsan kuin kärpänen, niin olisi valmis rykmenttiä komentamaan."

Sotamies suori viiksensä ja tuli hyvin iloiselle tuulelle.

"Mikä sankari!" jatkoi juutalainen. "Todellakin kelpo mies, ja nauhat ja napit – kuinka ne loistavat. Entäs tyttöset – kun ne näkevät sotaherran, niin ai ai." Juutalainen pyöritti jälleen päätään.

Heitukka kierteli kädellään viiksiensä yläkerrosta ja päästi hampaittensa välistä äänen, joka muistutti hevosen hirnumista.

"Olkaa hyvä, pani, ja tehkää meille pieni palvelus!" lausui juutalainen. "Tässä on muuan vierailta mailta saapunut ruhtinas, jonka tekee mieli nähdä kasakoita. Hän ei ole vielä elämässään nähnyt kasakoita."

Muukalaisten kreivien ja paroonien matkat Puolaan olivat hyvin tavallisia, sillä pelkkä uteliaisuus houkutteli heitä tänne puoleksi aasialaiseen Europan kolkkaan. Moskovan valtio ja Ukraina kuuluivat nimittäin heidän mielestään myöskin Aasiaan.

Heitukka kumarsi hyvin syvään ja lausui:

"En tiedä, jalosukuinen herra, miksi te tahdotte nähdä mokomia. Koiriahan ne ovat eikä ihmisiä. Uskokin heillä on sellainen, ettei kukaan pidä sitä missään arvossa."

"Valehtelet, konna!" kiljasi Bulba. "Itse sinä olet koira! Kuinka uskallat sanoa, ettei kukaan pitäisi meidän uskontoamme arvossa. Mutta teidän harhauskoanne ei kukaan kunnioita."

"Aha!" huudahti heitukka, "kylläpä huomaan, mitä olet miehiäsi! Oletpa samoja, joita minulla on lukon takana. Odotapas kun kutsun tänne meidän miehiämme."

Taras huomasi varomattomuutensa, mutta niin oli hän itsepäinen ja suutuksissaan, ettei ajatellutkaan korjata erehdystään. Mutta onneksi tuli nyt Jankel avuksi.

"Korkeasti jalosukuinen pani! Kuinka olisi mahdollista, että kreivi olisi kasakka? Jos hän olisi kasakka, niin mistä hän olisi saanut tuollaisen puvun ja tuollaisen kreivin ryhdin?"

"Älä soita siinä suutasi!" Ja jo avasi heitukka leveän suunsa huutaakseen. "Voi kuninkaallinen majesteetti! Olkaa Jumalan nimessä vaiti!" huusi Jankel. "Älkää puhuko mitään, me maksamme teille niin paljon, ettei kukaan vielä ole maailmassa niin paljon maksanut; me annamme teille kaksi kultarahaa."

"Hm, kaksiko vain! Ne eivät riitä. Minä maksan parranajajalle kaksi kultarahaa siitä että hän ajaa puolet parrastani. Sata kultarahaa, juutalainen!" Heitukka kiersi viiksiensä yläkerrosta. "Jollet sataa anna, niin huudan heti paikalla."

"No miksi niin paljon", huokasi Jankel kuoleman kalpeana, avaten nahkaisen kukkaronsa. Onneksi hänellä ei kukkarossaan muuta ollutkaan kuin sata kultarahaa ja onneksi ei heitukka osannut laskea sataa korkeammalle. "Pani, pani, menkäämme heti pois täältä. Näettehän, kuinka ilkeitä ihmiset täällä ovat!" sanoi Jankel, nähdessään heitukan siirtelevän rahoja kädestä toiseen ikäänkuin pahoillaan, ettei ollut vaatinut enempää.

"Mitäs nyt, pirun heitukka", sanoi Bulba, "rahat sait, vaan näyttää et aiokaan? Ei, nyt on näyttäminen! Koska kerran rahat sait, niin ei sinulla enää ole oikeutta kieltäytyä."

"Menkää hiiteen, muuten minä annan teidät ilmi. Korjatkaa luunne ja heti paikalla, sanon minä teille!"

"Pani, pani, mennään pois, oikein totta, mennään pois! Hiiteen tuollaiset! Nähkööt unissaan sellaista, että oikein sylkäistä täytyy!" Niin huusi Jankel hädissään.

Bulba kääntyi verkalleen ja läksi surullisena takaisin, mutta Jankel nuhteli häntä lakkaamatta, sillä juutalaista kalvoi suru siitä, että oli turhanpäiten menettänyt sata kultarahaa.

"Miksi te puutuitte hänen puheeseensa? Olisitte antanut koiran haukkua. Voi sentään, millaista väkeä on maailmassa! Sata kultarahaa vain siitä, että ajoi meidät pois! Entäs meidän mies? Häneltä korvallisetkin revitään ja hänen naamastaankin tehdään sellainen, ettei katsoa voi, eikä kukaan anna sataa kultarahaa! Voi laupias jumala."

Mutta paljoa syvemmälti vaikutti tämä epäonnistunut käynti Bulbaan. Sen voi huomata tuimista liekeistä hänen silmissään.

"Mennään", sanoi hän äkkiä kuin heräten, "mennään torille. Minä tahdon nähdä, kuinka he häntä rääkkäävät."

"Voi, pani! Miksi me sinne menisimme? Emmehän kumminkaan voi auttaa."

"Mennään", sanoi Taras itsepäisesti, ja huokaillen seurasi häntä juutalainen kuin lapsenhoitaja.

Helppo oli löytää torille, jossa mestaus oli tapahtuva, sillä väkeä tulvi sinne joka haaralta. Silloisena raakana aikana tällaiset näytelmät olivat erittäin haluttuja ei ainoastaan alhaisten vaan ylhäistenkin kesken. Monet vanhat, vanhurskaat akat, nuoret tytöt ja arimmat vaimot, jotka koko seuraavan yön näkivät unissaan verisiä ruumiita ja kiljuivat kuin humalaiset husaarit, kaikki he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. "Voi heidän tuskiaan", huusivat monet, suonenvetoisesti väristen, sulkien silmänsä ja kääntyen pois, mutta kumminkin he seisoivat katselemassa. Toinen seisoi suu auki ja kädet ojennuksissa ja olisi paremmin nähdäkseen mielellään hypännyt naapurinsa harteille. Tuossa korotti joukosta paksua naamaansa lihakauppias, katseli koko menoa asiantuntijan silmällä ja puheli yksitavuisia sanoja asesepän kanssa, jota nimitti serkukseen, koska joka sunnuntai joi hänen seurassaan itsensä juovuksiin. Muutamat keskustelivat suurella innolla, toiset löivät vetoakin, mutta suurin osa oli semmoisia, jotka katselivat näytelmää hyvin välinpitämättöminä. Edustalla, aivan lähellä viiksiniekkoja, jotka muodostivat kaupungin kaartin, seisoi nuori aatelismies sotapuvussa. Hän oli pukenut päälleen kaikki mitä hänellä suinkin oli, niin ettei kotia ollut jäänyt muuta kuin rikkinäinen paita ja pari vanhoja saappaita. Kaksi kultaista vitjaa riippui hänen kaulassaan. Hän seisoi morsiamensa Jusisan kanssa ja alinomaa vilkui ympärilleen varjellen ettei kukaan vaan tahrisi hänen morsiamensa silkkistä leninkiä. Hän selitti tytölle koko menon niin juurta jaksaen, ettei siihen ollut mitään lisättävää. "Katsokaa, rakas Jusisa", puhui hän, "kaikki tämä kansa, jonka näette, on tullut tänne katsomaan, miten pahantekijöitä rangaistaan. Ja katsokaa, armaani, tuo tuolla, jolla on kirves ja muut vehkeet kädessään, hän on pyöveli, joka toimeenpanee rangaistuksen. Ja kun hän alkaa luita ruhjoa ja muita kidutuksia toimittaa, niin on pahantekijä vielä hengissä, mutta kun hänen päänsä lyödään poikki, niin silloin, kultaseni, hän kuolee siihen paikkaan. Ensin hän rupee huutamaan ja potkimaan, mutta kun häneltä katkaistaan pää, niin silloin hän ei enää voi huutaa, ei syödä, eikä juoda, syystä, ettei hänellä enää ole päätä." Ja Jusisa kuunteli kauhistuksella ja uteliaisuudella. Ympäröivien talojen katotkin olivat väkeä täynnä. Ullakkojen ikkunoista kurkisteli kummallisia naamoja; kellä oli viikset, kellä myssy tai jotain sen tapaista. Parvekkeilla katosten alla istui ylhäisiä henkilöitä. Nuori hymyhuulinen panitar, kimalteleva kuin valkoinen sokeri, piti kauniilla kädellään kiinni kaidepuusta. Loistavaan pukuun puettu lakeija kantoi herrasväelle kaikellaisia virvokkeita. Vähän väliä tuo mustasilmäinen, vallaton tyttö otti leivoksen tai hedelmän ja viskasi sen kansan joukkoon. Muutamia nälkäisiä ritareja seisoi alhaalla ja kilvan kurotteli lakkejaan. Joku pitkä aatelismies sieppasi ensimäisenä pitkillä käsillään saaliin, suuteli sitä, puristi sitä sydäntänsä vastaan ja pisti sen sitten suuhunsa. Haukka kultaisessa häkissä parvekkeen katolla oli katsojana sekin. Nokka vinossa ja jalka nostettuna silmäili sekin tarkasti väkijoukkoa. Äkkiä nousi kansassa melu ja ääniä kuului eri haaralta: "Jo tuodaan, jo tuodaan kasakoita!"