Kitabı oku: «Saloilta ja vesiltä: Metsästys- ja pyyntiretkiä», sayfa 8
"Täydessä vauhdissani tapasin äkisti karhun ja muutamain kyynäräin päässä hänestä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin hypätä pois suksilta, mutta ennenkuin ehdin lauaista, oli hän jo 30 askeleen päässä. Tälläkin kertaa ammuin oikeaan kylkeen ja nyt näin selvästi osuneeni paremmin kuin edellisillä kerroilla. Otso nousi seisomaan ja löi yhteen käpälänsä äkäisesti ärjähtäen, hyppäsi paksun lumen ja saamiensa kutien tähden kömpelösti muutamia askelia minua kohti, mutta Piskin ja Vallin hätyytyksestä kääntyi taas hitaasti pakenemaan. Minun hypättyäni pois suksilta olivat ne juosseet kumpikin tahollensa pitkin rinnettä alas, niin että minulla oli aika työ syvässä lumessa kaalellen saada ne jälleen alleni. Ennenkuin jouduin siitä puuhasta, tuli Kustaa luokseni. Minä kehoitin häntä rientämään edeltä minun ladatessani, mutta hän mieluisemmin jäi odottamaan minua. Haukunnasta kuulin karhun hyvin hitaasti etenevän puolustautuessaan rohkeita koiria vastaan, ja helposti minä hiihtämällä heidät tavoitin suon toisessa laidassa. Karhu sai nyt viidennen luodin, siihen luettuna eilinenkin, ja jäi siihen paikkaan. Minä panin koirat kiinni, tuntien mielessäni itsetyytyväisyyttä suurempaa kuin koskaan ennen.
"Kustaalle, joka huudostani viimein tuli, jätin koirat talutettavaksi pois metsästä ja hiihdin itse hyvää vauhtia Topenon kylää kohti, joka oli puolen penikulman päässä, aikoen vielä samana päivänä saada karhun kannetuksi pois metsästä. Sitä varten läksimme liikkeelle 6 miestä. Ainoastaan minulla oli sukset, toiset vuorotellen tekivät raskaampaa työtä, astuivat edeltä polkemassa tietä toisille, jälkimmäinen veti kahta hirsikelkkaa, joilla oli karhu vedettävä kotiin. Päästyämme perille istahdin minä hajasäärin karhun selkään takapuolelle, mutta hämmästyksekseni heitti se minut pois. Tämän viimeisen elämänilmauksen jälkeen jäi otso seljälleen, käpälät ylös, ja oli ihan kuollut. Me joimme peijaisia monesta taskumatista. Otso oli hyvin suuri vanha uros, joka ei tiettävästi ollut tehnyt mitään vahinkoa elukoille. Hän oli hyvin lihava ja talja oli tiheäkarvainen, kaunis tummanruskea väriltään. Minä olen sittemmin huomannut, että karhut, jotka elävät muurahaisista ja kasveista, ovat lihavammat kuin n.s. tappelukarhut, jotka elävät muista tappamistansa eläimistä."
Kokko, ohimennen tässä sanoen, arveli, että useimmat karhut eivät koskaan tapa mitään eläintä, mutta niistä, jotka kerran tappavat, tulee vaaralliset pedot. Erkkylän kartanossa Hausjärvellä oli karhu kahden viikon kuluessa 1855 kaatanut 18 lehmää ja nuorempaa eläintä. Isäntä. parooni Munck, kutsui Kokko-Kustaata, jonka kotipaikalle oli 7 peninkulman matka. Kustaa saapui ja meni metsään koirinensa. Jo ensi päivänä tavoittivat he karhun ja pysäyttivät hänet tuulen kaatamaa kuusta vasten, joka esti karhua hakemasta. Kokko hiipi 20 askeleen päähän ja huomasi karhun seisovan, pitäen toisella käpälällään kiinni kuusesta ja toisella puolustautuen koiria vastaan. Hän ei sanonut koskaan kuulleensa karhun ärjyvän niin hurjasti ja hirvittävästi kuin sen. Pään läpi ammuttu luoti lopetti karhun veriset urhotyöt. Se oli mahonaaras eikä varsin suuri, ja harmahtava taljakin oli vähäarvoinen.
Itse ei ole Kokko koskaan ollut karhun haavoittamana, joka onni luultavasti johtui siitä, että hänellä tavallisesti oli muassaan monta koiraa, jotka olivat karaisseet rohkeuttansa monessa taistelussa ilvestä vastaan eivätkä koskaan jättäneet karhulle aikaa rynnätä miehen päälle.
Kaksikymmentä vuotta sitte oli hän monen peninkulman päässä kotoansa talvella Orihveden metsissä Kuorehveden rajalla. Eräänä päivänä tuli Väihin isäntä Kustaa metsätorppaan Kokon majapaikkaan Pihlajaveden kylässä ja kertoi lähellä kotoaan kiertäneensä karhun jotenkin ahtaalle. He läksivät heti kierrokselle, sillä kertaa ilman koiria, koska katsoivat lumen vähyyden tähden olevan parasta koettaa hiljan hiipien päästä pesälle. Koirien hätyyttämänä olisi karhu ehkä paennut etäisiin metsiin ja lumisade olisi voinut kokonaan peittää jäljet. He ihan oikein pääsivätkin pesän luo ja kun karhu hyppäsi ylös, haavoittivat sitä molemmat miehet pahasti ja ajoivat kauan takaa, kunnes se monen laukauksen jälkeen hienoreikäisistä luotipyssyistä kaatui verihinsä. Mutta kummallakaan ei enää ollut jäljellä yhtään luotia, jolla olisivat voineet sammuttaa viimeisen elonkipunan. He jättivät karhun kuolemaan ja läksivät noutamaan Väihistä rekeä, vetääkseen petoa kotiin. Palatessa torpasta metsään vetivät Väihin Kustaa ja hänen lankonsa Janne rekeä ja Kokko yksin otti pyssyn ja ampumatarpeita. Ehdittyään taistelupaikalle huomasivat he sen tyhjäksi ja karhun veriset jäljet veivät hyvin tiheään vesakkoon. Kokko kiersi sen ympäri ja huomasi karhun pysähtyneen sinne. Luullen perin vaikeaksi ampua ahdingossa puiden välillä, kehotti Kokko toisia kangilla ajamaan karhua häntä vastaan, kun hän asettui niille jäljille, joita myöden karhu oli vesakkoon mennyt. Odotettuaan vähäisen hetken kuuli hän Väihin peljästyneistä huudoista että hän oli tavannut karhun. Hän kuuli pedon körinää ja Väihin Kustaan kangen iskuja sekä huutoja: "etkö sinä kuole perkele!" Mutta ne huudot muuttuivat pian kamaloiksi avun huudoiksi. Kokko heti juoksi vesakkoon ja tapasi karhun paraillaan tukistelemassa ja puremassa Väihiä, joka oli kaatunut seljälleen. Korvaan ammuttu luoti kaatoi karhun raskaan ruumiin kuolleena pahasti pidellyn vastustajan päälle. Kaksi suurta päänahan kaistaletta riippui verisillä kasvoilla ja oikea olkapää oli pahaksi pureskeltu. Mies makasi monta kuukautta tilan omana ja parani viimein kokonaan, mutta syvät tukattomat arvet jäivät hänelle päähän muistoksi kuolevan karhun kostosta.
Maineeltaan kuuluisa karhuntappaja Eero Heinäkangas on ampunut ainoastaan 2 karhua paljaalla maalla, jota vastoin Kokko-Kustaa on paljaalla maalla kaatanut kolme sen vertaa. Tämä selvenee siitä, että Heinäkangas oli lumettomana vuoden aikana ahkerassa maatyössä, jota vastoin Kokko metsästi koko vuoden.
Erään omituisen karhun ajon kesällä kertoi Kokko-Kustaa näin: "Lopulla 40-lukua kutsui kruununvouti Linström, joka asui Toikkolan kylässä, minua eräänä päivänä Elokuussa sinne, koska karhut olivat kaataneet paljon elukoita. Minä asetuin yksinäiseen Särkjärven metsätorppaan ja kuljeksin monta päivää metsissä saamatta mitään aikaan. Minä en huolinut ampua lintuja enkä muuta riistaa ett'en ehkä säikyttäisi karhua pakoon. Monessa paikassa näin hajoteltuja muurahaiskekoja ja muita karhun merkkejä, mutta koirat eivät tavanneet tuoreita jälkiä. Viimein eräänä aamuna aikaisin Messukylän ja Kangasalan rajalla vanha Piski, jota talutin nuorasta, ilmoitti vainuavansa jotakin suurempaa petoa; irti päästettynä alkoi se heti harvakseen haukkua, kuten tavallisesti karhua ajaessaan, ja hetkisen kuluttua yhtyivät toisetkin koirat ajamaan; mutta karhu pakeni suoraa tietä Orihveden metsiin päin, ja kun en enää moneen tuntiin kuullut haukuntaa, palasivat viimein kaikki koirat läähättäen pitkästä ajosta lämpimällä ilmalla. Minä astuskelin edelleen, aikoen sinä päivänä ammuskella teeriä; mutta lähestyessäni Havisevan järven rantaa alkoi Piski ihan yht'äkkiä haukkua karhua ja kohta kaikki juoksivat ylös Haukkavuorta, joka on Havisevan ja Upotuksen järvien välillä. Minulla sinä päivänä oli vanha ruotsalainen sotakivääri; siihen minä pistin haulipanoksen päälle luodin ja riensin vuoren harjulle. Siellä kuulin koirain haukunnasta että ne olivat pysäyttäneet karhun lähelle Upotuksen rantaa ja minä juosten riensin alas rinnettä. Karhu, suurimpia kuin olen nähnyt, mellasteli koirien kanssa pienellä aukealla paikalla metsässä. Olipa siinä temmellystä; tasaisella, kovalla maalla osoittivat koirat ihmetyttävää sukkeluutta hyökkäyksissään kiinni karhun takapuoleen ja taitavasti välttäessään hänen hengenvaarallisia korvapuustejansa, jotka aina sattuivat vaan tyhjään ilmaan, ja hänen hurja ärjyntänsä kuului koirain neliäänisen haukunnan seasta. Minä seisoin kauan metsän laidassa 25 askeleen päässä karhusta, eikä hän näyttänyt huomaavan minua. Vähän väliä koetin tähdätä, mutta karhu liikahteli joka silmänräpäys, niin että minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani turhaan tai johonkuhun koiraan. Kun viimein laukasin, tarkoittaen keskelle rintaa, syöksähti karhu rinnettä alas tiheän metsän läpi järven rantaan päin. Vavistuksen tunne polvissa, joka tavallisesti tuntuu karhua ammuttua, latasin nopeasti ja riensin vesakkoisen metsän läpi haukuntaa kohti, josta saatoin arvata karhun uudestaan ryhtyneen vastarintaan.
"Kun pääsin ranta-aukealle, pitivät koirat kovaa melua, mutta mitään karhua ei näkynyt; sitä vastoin näin veden aaltoilemista muuten peilikirkkaassa metsäjärvessä, karhun heittäytyneen veteen. Hämmästystäni on mahdoton kuvata. Karhu on erinomaisen taitava uimari ja minä tiedän monta tapausta, jolloin se on tapettu veteen eikä ole painunut, mutta sittekin oli asia nyt ilmi selvä, karhu oli tahtonut pelastua uimalla järven yli, mutta kuolema oli hänet tavannut juuri sinä hetkenä, kuin hän syöksyi veteen, ja hän painui heti pohjaan.
"Viimein lakkasivat koiratkin haukkumasta. Minä seisoin kauan neuvottomana ja katselin veden pintaa, johon karhu oli kadonnut, vaan joka nyt oli jälleen peilikirkkaana ja kuvasti ainoastaan taivaan pilviä. Kun en tiennyt, oliko mitään ruuhia siinä pienessä salojärvessä, astuin tyytymättömänä Särkijärven torppaan, jossa kertomukseni päivän tapauksesta herätti suurta kummastusta. Vanha akka lausui, että se ehkä ei ollutkaan mikään oikea karhu, vaan paholainen itse, joka minulle teki tuon kujeen sen tähden, että se päivä oli sunnuntai ja karhun olin tavannut Jumalanpalveluksen aikana. Maanantaista perjantai-iltaan asti harasimme hyvin syvää järveä, mutta emme tavanneet mitään. Vesi oli kirkas kuin metsälähteessä; monen sylen syvyydestä näkyivät haot pohjasta, vaan ei karhua. Lähtiessäni sieltä pyysin Särkjärven Jooseppia käymään usein katsomassa, eikö hukkunut peto nousisi ylös, mutta sitä ei tapahtunut koskaan.
"Metsäonni on hyvin vaihtelevainen," jatkoi Kokko-Kustaa. "Kerran monta vuotta sitte olin Renkajärven laajoilla saloilla talvella. Vanha Piski oli paraassa ijässään ja muut kolme, kaikki Millan pentuja, olivat myöskin ihan täydet koirat. Moni ilves oli päässyt nahastaan tänä pitkänä talvikautena.
"Laskiaistiistaina oli monta rantalaista koolla Luurilan talossa. Päivällisaikaan tuli Rimmin torpparin poika Martti ja kertoi samana päivänä kotimatkallaan nähneensä karhun jäljet lähellä Kynnyksen lampia. Sittemmin saimme kuulla hirrenhakkaajain karkoittaneen karhun pesästänsä.
"Tässä metsäseudussa on joka miehellä pyssy, vaikka harvoilla, tuskinpa kellään nykyisistä miehistä on oikeaa metsästäjän verta. Kuitenkin päätettiin, että jokaisen tuli lähteä noutamaan kotoansa pyssyä, ruutia ja lyyjyä ja sitte kaikkein kokoutua pieneen torppaan Kynnyksenlammin ja Renkajärven väliselle kannakselle. Rimmin Martti ja minä läksimme edeltäpäin siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt jäljet. Aioimme koettaa kiertää karhua ja sitte yhdessä toisten kanssa etsiä sen. Minä otin mukaan koirat, jos karhu vielä edelleenkin oli liikkeellä. Päästyämme jäljille ja hiihdettyämme vähän matkaa rikkoontui Martin toinen suksi, niin että hän jäi jäljelle. Muutaman sadan kyynärän päässä tapasivat koirat karhun, joka oli paneutunut makaamaan hangelle tuuhea- ja riippaoksaisen kuusen alle. Hän pääsi vain hitaasti eteenpäin paksussa lumessa ja muutamassa minuutissa ehdin minä kantomatkalle. Luodista, jonka olin edellisenä talvena ottanut ammutusta karhusta, kaatui peto ihka kuolleena hangelle. Luoti oli mennyt päähän toisen korvan takaa ja ulos toisesta, karhu ei edes ehtinyt kuulla laukaustakaan, niin äkisti se heitti henkensä. Martti tuli ja yhdessä palasimme torppaan, ennenkuin vielä kaikki muut miehet olivat ehtineet kokoutua. Ei kukaan ottanut uskoaksensa, että karhu jo oli kaatunut. Martti ja Luurilan seppä läksivät hevosella noutamaan otsoa ja tunnin kuluttua olimme taas kaikki jälleen koossa Luurilassa, karhu kannettiin tupaan ja peijaiset juotiin."
Kysyttyämme, eikö siihen aikaan, kuin kotitarvepolton virrat tulvivat maassa, juotu aika lailla sellaisissa juhlissa, vastasi Kokko: "Kyliä! Ensiksi emäntä pani ison kahvipannun ja tuopin viinaa, ja sitte minä panin tuopin, ja Matiias pani tuopin ja Martti pani tuopin. Molemmat Vuohenniemen isännät panivat tuopin kumpikin, ja Luurilan seppä pani myös tuopin."
Joku huomautti, että siitähän tuli tuoppi mieheen, mutta Kokko vastasi; "Kyllä siinä oli eräs renkipoika, joka ei pannut mitään. Emäntä ei juonut viinaa, mutta karhu sai suuhunsa monta ryyppyä."
Kokko kertoi vanhan tarinan, mitenkä karhu juo mielellään viinaa ja sitä joskus on pyydetty siten, että on pantu avoin astia täynnä päihdyttävää juomaa kaurapeltoon ja houkutettu otso juomaan niin kylliksensä, että se tunnottomana on sidottu "käsistä ja jaloista," joten se luultavasti katkerissa omantunnon vaivoissa heikkoudestansa on herännyt tajuamaan kadonnutta vapauttansa.
Kysyimme, oliko Kokko Kustaa koskaan ottanut karhun poikaa kiinni elävänä. Kyllä; hän oli kerran ampunut emäkarhun pesäänsä ja tuonut kotiin eläväm pojan, joka oli ollut pienenlaisen koiran kokoinen. Parin viikon kuluttua oli metsän pikku prinssi sangen kesy. Kokko joulun aikaan vei tapetun emokarhun ja pojan Helsinkiin, jossa arkiaatteri Bonsdorff molemmat osti yliopistolle. Kohta Kokon lähdettyä Helsingistä kotimatkalleen karkasi kuitenkin nuori karhu yöllä vankeudestaan sekä juoksi läpi koko kaupungin ja Lapviikin sairashuoneen ohitse, Hänen luultiin uponneen heikkoon meren jäähän.
Muutamain karhujen viattomasta mielenlaadusta tiesi Kokko kertoa minkä mitäkin. Paimenet olivat eri paikoissa nähneet otson ihan rauhallisesti makailevan palomailla elukkain keskellä, jotka ikäänkuin vanhat tutut eivät olleet pelänneet eikä vihaansa osoittaneet. Kerran oli karhu muka huviksensa käpälällään kilistellyt lehmän kelloa. Kokko nauroi sydämmestään noita vanhoja tarinoita, joita on joka paikassa, missä karhujakin. Hän kertoi myöskin elukkain monta kertaa äkäisesti möristen hyökänneen karhujen päälle, joilla nähtävästi ei ollut mitään pahaa mielessä, mutta puolustautuessaan kuitenkin repivät elukkoihin pahoja haavoja.
Vaikka Kokko-Kustaa oli eheänä selvinnyt monilta karhuretkiltänsä, joutumatta milloinkaan edes pahaan ahdinkoonkaan, lienee hän kuitenkin tuntenut jonkinlaista kammoa metsän kuningasta kohtaan. Hänen kotipaikassaan kerrottiin hänen ei uskaltaneen ampua kaksikymmenettä karhua, koska häntä oli unessa varoitettu.
Hänen urhotyönsä ovat kuitenkin kyllin riittävänä todistuksena hänen karaistuneesta ja rohkeasta luonteestaan; hän kyllä ansaitsee olla kunnioitettuna ja muistettuna niiden metsästäjien luvussa, joissa oli "oikeaa verta."
Hämeenlinnassa maaliskuussa 1884.
* * * * *
Myöhemmin tehty lisäys:
Lokakuun 10 p. 1886 saapui Kokko-Kustaa Hämeenlinnaan Hämeen metsästysseuran kutsumuksesta ottamaan syksyllä ja talvella osaa aiottuihin retkiin niitä karhuja vastaan, jotka olivat edellisinä kesinä kaataneet koko joukon elukoita Lapin pitäjän metsissä. Hän vilustui pahasti 5 peninkulman pituisella venematkalla kotoaan Valkeakoskelle ja saapui kuumetautisena sekä kovia kipuja valittaen kaupunkiin. Majapaikan hän sai, kuten vanhastaan oli tavallista, erään siinä kaupungissa asuvan metsästäjän luona, jonka kanssa hän oli käynyt monella hyvin onnistuneella ilvesretkellä. Hänen isäntänsä tahtoi heti kutsua lääkäriä, mutta Kokko mieluisimmin käytti hyväksi kokemaansa kotilääkettä: joi juomalasillisen ruudin sekaista viinaa. "Jos tämä ei auta, niin tulee kuolema", sanoi hän, pitäen kiinni suomalaisen maakansan uskosta, että itsekutakin viimein kohtaa "kuolemantauti", josta ei enää parannuta. Hän joutui kohta tajuttomaksi ja houraili alinomaa metsästä ja metsästyksestä. "Vanha Piski haukkuu paikoillaan harjun toisella puolella." "Katsos, miten välähtelee puiden välillä tuolla ylhäällä." "Missä minun pyssyni? Missä minun pyssyni!" Sitten houraili ihan selvällä äänellä vielä muutamia tuntia ennenkuin lakkasi hengittämästä 18 päivän iltasella. Paikkakunnan metsästysseura kunnioitti kaatunutta, äsken vielä niin voimakasta, kahdeksanseitsemättä vuoden ikäistä urhoa seppelöimällä hänen arkkunsa ja toimittamalla hänet haudatuksi kaupungin hautuumaahan, jossa tilaisuudessa hänen vaimonsa ja monta hänen kotiseutunsa talonpoikaa myöskin oli läsnä. "Kaksikymmenennen karhun ajopahan oli sittenkin hänelle kuolemaksi", sanoi vaimo, pyyhkien kokoon kierretyllä nenäliinalla itkusta punaisia silmiänsä. Me muut ajattelimme, kun ensimmäisten multalapioiden kumea ääni kuului haudasta: "Tuossa paneutui ijankaikkiseen lepoon 'oikeaverinen' metsästäjä."
E. DOLL'IN HYLKEENPYYNTIRETKET LIIVINMAAN RANNIKOILLA
Minun isän-isän iso-isän isän nimi oli Juhani ja hän oli kotoisin Hollannista. Lieneepä hänelläkin ollut esi-isänsä, vaan kun minulla ei heistä mitään tietoa ole, niin luen hänestä syntyperäni. Hän oli purjehtinut Itä-Intiassa, Länsi-Intiassa ja monissa muissa maissa. Vieläpä syvälle Itämereenkin ohjasi hän kauppalaivansa. Joka retkellä hän yhä rikastui, kunnes vihdoin lastasi kauppa-aluksensa täyteen kalliita mausteita ja merikiveä, ja lähti purjehtimaan Räävelin hansakaupunkiin, mutta joutuikin Teufelkarilla haaksirikkoon. Kallis lasti vajosi meren syvyyteen, jossa se ukon jälkeläisten suureksi kaipuuksi vieläkin on. Ihmeen kautta pelastui hän itse Saarenmaan ulkopuolella olevalle isolle Vielsand nimiselle saarelle, jossa meni uuteen avioliittoon ja levitti sukuaan. Minkälaisen luonteen olen perinyt, huomaa eräästä suvussamme polvi polvelta säilyneestä suullisesta kertomuksesta isän-isän iso-isän isästä. Kun hän perin köyhänä ajausi maihin Vielsandin saarelle, teki hän itselleen purren ja teroitti raudan kappaleen tuohustaakseen sillä kaloja. Tapahtuipa kerran, että hän, palava tervassoihtu veneen keulassa, haalausi eteenpäin meren ruovostossa, muutaman rantakallion sivua. Äkki arvaamatta yhytti hän Pirun, joka myöskin oli tuohustamassa; mutta Pirulla ei ollut minkäänlaista venettä, vaan istua törötti kaksin reisin aidaksella. Tulta ei Pirulla ollut myöskään, ja kun ukko vaarin iso-isän isä iski lohen toisensa perästä, ei Piru saanutkaan muuta kuin iki-vanhan, laihan ahvenen. Tämä häntä suututti, eikähän sitä ole ihmettelemistäkään. Piru sai pahat aikeet ja aidaksellaan ajaen hän aivan salakavalasti lähestyi vaarin iso-isän isää; mutta tämäpä olikin varoillaan ja paholaisen huomaamatta iski hän tuohusraudan tälle niskaan ja painoi koko otuksen niin syvälle tulikivensekaiseen liejuun, että tuohusrauta irtausi. Sen perästä ei sukuni ole pelännyt Piruakaan.
Vielsand on, kuten mainittu, Saarenmaan ulkopuolella ja kuuluu korkealle ruunulle. Vanhaa. synkkää honkametsää kasvoi yli koko saaren ja moneen vuosikymmeneen ei sieltä oltu vedätetty muita kuin rytöpuita. Maa oli vuoroin hiekkakangasta, vuoroin erämaista, louhikko-vuoria, joiden piikkuloisille, reikäisille ja valkeille kallioille oli vaikea päästä. En ole koskaan nähnyt metsän sydämmessä niin jylhää ja suuremmoista näkyä kuin tällä saarella. Metsälintuja ei ollut, jäniksiä vain niukalti, mutta kettuja runsaasti, ja isot merikotkat asuivat noissa pilviä tavoittelevissa satavuotisissa hongissa. Rannoilla pesi lukemattomat joukot vesilintuja, ja me pojat saimme runsaan saaliin kaiken suuruisia ja värisiä munia.
Metsäntarkastajan toimi ynnä virkatalo ovat kauan perintönä menneet suvussani, isältä vanhimmalle pojalle. Aina vaarin isän-isän isästä alkaen ovat esivanhempani olleet uskaliaita metsästäjiä, kalastajia ja salakulettajia. Ennen vanhaan he sen aikaisen tavan mukaan ryöstivät kaikki haaksirikkoon joutuneet laivat, joilla Herramme siunasi heidän rantojansa; mutta he lienevät tointaan harjoittaneet enemmän urheiluna kuin ammattina, sillä kellään heistä ei ole minkäänlaista rikkautta ollut aina sen jälkeen kuin vaarin iso-isän isän haaksirikko Teufelkarilla tapahtui. Vanhin poika en minä ollut, joten osakseni tuli kaukana kotoa etsiä toimeentuloa ja ansiota; mutta vilkkaassa muistossa ovat vielä nuoruuteni päivät ja tuo reipas elämä saloilla jo merellä. Hehkuvalla mielellä otin jo varhain osaa uhkarohkeihin hylkeenpyyntiretkiin Itämeren ajojäillä, enkä vääjännyt tuota melkein yhtä vaarallista kalastusneuvojen pärjäämistä myrskystä ja arju-aallokosta. Monta kertaa olin mukana kaljaasilla, kun sateessa, ukonilmassa ja viuhuvassa raju-myrskyssä synkkänä syysyönä tuolla meren ulapalla purettiin lastia salakuletuslaivasta ja haalattiin noita kalliita tavaroita maihin johonkin pääsemättömään paikkaan rannan terävien ukonkivikallioiden välissä. Nämä uskaliaat ja salaperäiset salakuletusretket, joita aina kovimmilla ilmoilla toimitettiin, viehättivät ja kiihoittivat minua. Jos näin olisin jatkanut olisin tietenkin tullut taitavaksi salakulettajaksi ja ehkä voittanut enemmän kuin mitä myöhemmin on vaivojeni palkaksi tullut; mutta ehkäpä ovat ne polut, joita olen käynyt, olleet vakavammat ja tulos luotettavampi. Varma vain on, ett'eivät silloin mitkään pahat omantunnon vaivat peloittaneet minua, ilman omanvoiton pyyntöä, auttamasta tuota ravakkaa saarelaiskansaa tuossa tulliasetusta vastaan sotivassa maahantuonnin tavassa.
Suurin huvitukseni oli kuitenkin hylkeenpyynti. Talvella kynttilänpäivän aikoina alkoi tämä pyynti jalkaisin ajojäillä monen peninkulman päässä, ja myöhemmin keväällä ulkona meren ulapalla irtonaisten jääkappalten seassa. Usein kestivät nämä retket yhtämittaa viikkokauden tai enemmänkin. Mitä suuremmat vaivat ja kieltäymykset olivat, sitä muistettavammaksi tuli sellainen retki. Kylmyys ja niukka ruoka olivat pahimpia kärsimyksiämme; mutta ponnistusten ja mainetyön kautta saatu saalis sekä ravakka ottelu tuulen ja meren kanssa vahvistivat ruumista ja sielua ja hurmaavatpa minua vieläkin katoamattomilla muistoillansa.
Kotitaloni oli kauniin lahden rannalla. Vakava, tuoksuva havumetsä kehysti sitä pientä viljeltyä maapalstaa, joka ympäröi asuntoamme. Isoja ranta-aittoja ja talaksia oli rannalla ja salakuletuskaljaasia keinui ankkurissaan mainingissa lahdelmalla.
Ajatuksissani minä vielä usein palaudun niihin moniin kisoihin ripustettujen pyydyksien ja veneiden välissä noilla ranta-aittojen ympärillä olevilla keikkuvilla palkeilla. Onpa kuin tervan, suolakalan ja merihauraan haju nenässäni vieläkin tuntuisi, ja tämä lapsuuteni vuosien kangastus saattaa mieleni niin haikeaksi.
Jo 12-vuoden vanhana seurasin isääni, vaikka aseetonna, ampumaan lintuja kaavikkaalta. Kaikenlaatuisia merilintuja kierteli yksinäisten kallioiden ympärillä ja etempää kuului metsähanhien, joutsenien, allien, sorsien, koskeloiden, haapanoin y.m. lintulajien ääniä, joita en enää nimeltä muista. Joka kerta kun isäni ampui, juoksin minä rannalle ja työnsin vesille pienen venosen, joka oli vedettynä muutamalle liekoheinistä ja merenruohoista hyökyaallokossa muodostuneelle pengerrykselle. Kotiin palatessamme oli useinkin koko veneen kokka täynnä hienoja, pehmoisia hanhen sukuisia lintuja, joilla oli solakat kaulat, kirjavat uimajalat ja nokat. Näitä komeita lintuja ajatellessani juohtuu mieleeni äitini täyteläiset untuvavuoteet, ja miten oivallisesti niillä sitten makasi pitkien retkeilyjen jälkeen merellä.
Kun täytin 14 vuotta, sain isältä melkoisen pitkän, isoreikäisen ja nallilukolla varustetun yksipiippuisen pyssyn; siihen aikaan pidettiin näitä nallilukkoisia uutena parannuksena, joka kuitenkaan ei ollut vielä kokonaan kerennyt saattaa vanhat piilukot käytännöstä. En koskaan unohda millä riemulla kannoin ensimmäisen joutseneni kotiin. Ulohtaalla kauas ulospistävällä niemellä odotin päivänlaskun aikana vesilintujen tulevan kuvaini luo; mutta vihdoin olin nukahtanut silmälleni eräälle kivelle pyssyä molemmin käsin kiinni pitäen. Heräsin, kun kaksi joutsenta suhisten lensi ohitseni ja laskeutui alas pitkän ampumamatkan päähän. Ne noukiskelivat vettä, järjestelivät siipiään ja ääntelivät omituisia, pitkiä kurkkusäveleitään. Toinen niistä lähestyi vihdoin hiukan, ja minä laukasin. Molemmat kohousivat raskaasti siivillään räpistellen, ja kauan aikaa vettä pieksivät, ennenkuin nousivat ilmaan. Äkkiä putosi toinen suin päin alas, ja vesi pärskyi korkealle ympärillä; se pyörähti selälleen, ja tuo pitkä kaula jäi kellumaan veden päälle. Minä sousin kotiin saaliineni, ja kun kannoin tuota pulskaa lintua rannasta, kuulin jälkeenjääneen puolison surulaulun meren ulapalta. – Jo sinä kesänä ammuin useita nauloja ruutia ja tapoin kurppia sekä sorsia Saarenmaan ja Vielsandin väliseltä salmelta, ja koko joukon erilajisia hanhia saaren ulkorannoilta.
Kynttilänpäivän aikana seuraavana talvena, kun saaren rohkeimmat hylkeenampujat varustausivat tuolle vaaralliselle kävelyretkelle ajojäille kauas merelle maakiinteisen jään ulkopuolelle, pyysin isältäni päästä mukaan, vaan hän kielsi "äitin tähden," kuten hän sanoi. Hän oli jo itsekin luopunut näistä retkistä, ehkäpä samasta syystä; ehkäpä tunsi hän myöskin, ett'ei hänessä enää ollut varhaisemman miehuuden karaistua voimaa ja notkeutta kestämään niitä rasittavia vaivoja, joita noilla seikkailuperäisillä retkillä välttämättömästi on tarjolla. Jo 40:n vuotiaana katsotaan reippainkin mies, vieläpä kuuluisain Runosaaren miestenkin kesken, liian kankeaksi tällaiselle retkelle liikkuvilla jääkappaleilla.
Myöhemmin kevättalvella, kun jää jo on ruhjoutunut irti rannikoista ja suurempina sekä pienempinä telineinä ajelehtelee Itämerellä, aiottiin ensi hyleretki isoilla veneillä panna toimeen. Vielä en ollut saanut isältä varmaa lupausta pääsenkö mukaan vai en. Iltaa ennen lähtöä sanoi hän minulle, että muutamia vuosia vanhemman ystäväni Pekka Menderin kanssa soutaisimme ison veneen kotirannasta niemen toisella puolen olevaan valkamaan, sillä jos nousi tuuli, oli seuraavana päivänä vaikeaa sivuuttaa se näiden monien, kauas merelle ulottuvien salakarien tähden. Pekka Mender oli toverini sekä leikeissä että tositoimissa. Vanhempi veljeni kävi ensin kaupunginkoulua ja oli sitten metsäopistossa, ja hän ei ole niinkään hyvin säilynyt muistissani noilta kaukaisilta ajoilta, kuin tuo ravakka Pekka Mender. Hän oli erään silloin luuvaloisen, mutta aikanaan uskaliaan hylkeenampujan, Vielsandin metsävahdin poika. Pekka olikin ripeä ja hilpeä hulivili, ja monta kotkanpesää olemme yhdessä ryöstäneet ja jakaneet eväspussit, vaivat ja huvit noilla laajoilla muna retkillä saariston kallioisilla rannoilla. Kun nyt soutaen pääsimme niemen sivu, luuli Pekka terävänäköisillä ja tarkkaavilla silmillään näkevänsä hylkeen ulkona merellä muutamalla kelluvalla jääkappaleella. Herkesimme soutamasta ja otimme esiin erään veneessämme olevista kiikareista. Tällä näimme ihan selvään suuren harmaanhylkeen makaavan siinä kylellään, valkea vatsa aurinkoa kohden käännettynä. Arvelimme välimatkan yhdeksi meripeninkulmaksi ja päätimme soutaa sinne ja keihästää otuksen. Sousimme voimakkaasti ja tuossa tyynessä ilmassa menikin raskas veneemme hyvää vauhtia; kohta huomasimme kuitenkin, kuinka vahva virta kuletti jääkappaletta etelään päin. Hetkisen neuvottelimme, pitkittäisimmekö ajoa vai emmekö. Pekka Mender ratkaisi asian; hän selitti meidän kyllä voivan löytää kotiin takaisin pimeässä yössäkin, jos näet taivas jäi pilvettömäksi ja tähdet näkyivät; ja niin pitkitimmekin soutoa jännitetyin jänterin. Meillä ei ollut ruuhta perässä, ja kun pyssyäkään ei ollut veneessä, täytyi meidän tuolla suurella veneellä soutaa jään laiteelle ja jalkasin mennä hylettä keihästämään. Se tapa on aina paras, sillä jos luoti on haavoittanut hylkeen, heittäytyy se useinkin mereen ja uppoaa; vaan kuin tuolla lailla salaa on soudettava jään laidalle, käytetään siihen pientä valkeaksi maalattua, ja ainoastaan 2 henkeä kantavaa venosta eikä tällaista isoa merivenettä. Olipa miten tahansa: meillä ei mitään valikoimista ollut. Pekka Menderin hyvä sydän taivutti hänet suomaan minun ensi kertaa koettaa hylettä keihästää keinuvalla jäällä. Tahdoin sitoa köyden irtonaisen pään vyötärykseni ympäri, vaan sen Pekka kerrassaan kielsi. Hän neuvoi minua pitämään väkäkeihästä oikeassa kädessä ja vyyhteämään nuoran vasempaan. Hän ei ollutkaan syyttä vanhan Menderin poika, ja harvoin satuttiin merellä sellaisiin oloihin, ettei Pekalla olisi ollut joku isältä peritty neuvo, johon nojautua, jos hänellä näet ei jo itsellään ollut kokemusta siinä. Minun silmissäni oli hän aina kaiken vastustelun yläpuolella oleva auktoriteetti ja hätäisissä hetkissä tottelin häntä sokeasti, kysymättä syytä, miksi hän sitä vaati.
Vene lipui Pekan varovaisista aironvedoista yhä likemmäksi. Näin jäätelin pinnan olevan ainoastaan 4 à 5 neliösyltä laajan, paksuutta en voinut erottaa tuossa tyvenessä vedessä, johon taivas kuvastui. "Hyppää pois, ennenkuin vene laitaan töksähtää!" sanoi Pekka matalalla äänellä. Minä loikkasin veneestä ja astuin pari horjahtelevaa askelta jäätelillä, joka hyppäyksestä kovasti keikkui; mutta hyle ei vielä ennättänyt oikein valveutuakaan ennen kuin jo sujautin ahinkaan sille ruumiisen. Samassa halkesi jääteli keskeltä kahtia, ja se puoli, jolla minä seisoin, keikahti ja pyörähti ylösalaisin. Minä lensin takaperin kylmään veteen, samalla kertaa kuin hyle propellin tavoin syöksi syvyyteen, ruumiissaan tuo heitetty keihäs. Pekka ojentausi veneen keulan yli ja käski lyhyesti: "Anna köysi tänne!" – Muutamia voimakkaita vetoja uin häntä kohden ja ojensin köyden hänelle. – "Tartu tuosta airosta kiinni!" Levollisesti, vaan nopeaan sitaisi hän köyden pari puolkierrosta keulavantaan ympäri ja ojensihe sitten eteen päin, tarttui minua kauluksesta ja haalasi miehen veneesen. – Sillä välin oli hyle lappanut koko köyden pituuden ja meillä oli pitkä ottelu tuon merkillisesti sitkeähenkisen eläimen kanssa, ennen kuin vihdoin saimme sen veneesen. Se oli harmaahyle; en muista erittäin tämän eläimen mittoja ja painoa, niitä tavattiin näillä tienoilla yli viiden kyynärän pituisia ja sikäli oli tietysti paksuuskin.
"No niin," sanoi Pekka, "riisu nyt pian vaatteesi, niin väännämme niistä veden pois!" Merivesi oli kylmää, mutta lämpimänä kun olin soutamisesta ja taistelun jälkeen kovassa jännityksessä, niin ei minua juuri erittäin palellutkaan.
Pukeuduttuani tartuin airoihin ja sain taas lämpimäni. Aurinko oli juuri laskeutumaisillaan. Neljä tuntia oli kulunut siitä, kun rannikolta poistuimme, ja emmekä siis voineet toivoa ennättävämme kotiin ennen keskiyötä. Sakea sumu alkoi kohota merestä, mutta niin kauan kuin iltarusko punasti luoteisen taivaan, oli meillä hyvä ohje. Ei kukaan näillä seuduin lähde merelle ilman kompassia, vaan kun tällä kertaa emme aikoneetkaan ulapalle, niin emme mitään sellaista olleet ottaneet mukaamme. Pimeni yhä enemmän, sumu eneni, ja lopulta sousimme ilman minkäänlaista johtoa, koettaen kuitenkin tarkasti vaarinottaa, että soudettiin molemmilla airoilla yhtä kovasti. Oli aivan tyven, koko Itämeri oli rasvatyyneenä; emme edes maininkia viimeisen tuulen jälkeen voineet huomata ohjaukseksi ilmansuunnille. Kun vihdoinkin olimme soutaneet niin kauan, että meidän olisi pitänyt olla Vielsandin läheisyydessä, ja kun emme vieläkään olleet kuulleet mitään vesilinnun ääntä emmekä minkäänlaista muutakaan merkkiä huomanneet, että maata olisi lähellä, aloimme jo arvella, että jokohan oli jouduttu eksyksiin. Minulle juolahti mieleen hyvä juoni: vuolasin airosta lastun, heitin sen veteen ja tuumasin: "katsotaanpas minne päin lastu kulkee; virta menee etelään päin." Pekka Mender myhähti: "emme tiedä mitä kohti vene liikkuu viimeisten aironvetojen jälkeen; jos odotammekin, kunnes niiden vaikutus on lakannut, niin lipuuhan vene virran muassa ja on sillä aina jonkulainen käänne, jonka kautta lastu saa eksyttävän liikkeen." Hänellä oli oikein, kuten tavallisesti, ja ilman vastaväitteitä seurasin hänen neuvoaan, että lakkaisimme soutamasta, jott'emme mahdollisesti poikkeaisi yhä kauemmaksi oikealta uralta. Pekka Mender osasi huononlaisesti lukea ja kirjoittaa, mutta minkä hän tunsi, sen hän tunsi perusteellisesti, ja meren hän tunsi.
