Kitabı oku: «Luvattu maa»

I
UNELMIA

Kreivitär Louise Scilly oli sanonut tyttärelleen Henriettelle ja Francis Nayrac'ille, tuon sievän lapsukaisen sulhaselle: – "Menkää hiukkasen kävelemään elkääkä huoliko minusta, odotan teitä tässä. En tahdo, että vanhat kasvoni pilaisivat teiltä tämän kauniin aamun…" Ja hän oli istuutunut veistoksilla koristetulle marmoripenkille, jonka vieressä oli ruusupensas, tuommoinen, jonka hennot, miedosti tuoksuvat kukat pitkin talvea kaunistavat suloisen Sisilian pensas-aitoja. Oli marraskuun loppupuoli, ja taivaallisen läpikuultava ja hienosti mutta tuntuvasti lämmittävä valo ympäröi, kietoi ja hyväili Villa Tascan puutarhaa, tuota vieraanvaraisen ylimyksen oikun luomaa keidasta, hyvin tuttua kaikille niille, joita matkan sattumat tai heikontuneen terveyden huolet muutamaksi kuukaudeksi karkoittavat Palermoon. Nämä viimeksimainitut ne kreivittärenkin olivat tuoneet tänne. Lähdettyään Parisista kohta ensimäisten syyssumujen tultua, lopullisesti parantuakseen sangen ankaran keuhkokuumeen seurauksista, oli hänen täytynyt pysytellä huoneessaan kolme viikkoa, uuden taudinkohtauksen vangitsemana. Vasta viisi tai kuusi päivää sitten hän oli alkanut liikkua ulkona. Kasvojen kalpeus alkoi käydä vähemmän huomattavaksi. Tointumisen hämärä huumaus loi hiukan virkeyttä hänen laihtuneille poskilleen, väsyneille silmäluomilleen, kellastuneelle otsalleen. Hopealle hohtaviin hiuksiin sekoittuneet vaaleat juovat näyttivät entistään kultaisemmilta, ikäänkuin nuoruuden viehätyskin olisi ollut elpymässä taudin ja huolien ennen aikojansa uuvuttamassa viisikymmenvuotiaassa naisessa. Hänen kuumeesta kuihtuneet huulensa aukenivat hengittämään lämpiävää ilmaa, johon sekoittui ruusujen ja metsiköiksi istutettujen harvinaisten, hyvänhajuisten puiden tuoksua. Hänen siniset silmänsä, joiden sini oli liian kirkas, niinkuin on ihmisellä, jonka elinjuuret ovat järkähtyneet, sattuivat harhaellen milloin ihaniin sypressikuusiin, milloin jättiläismäisiin seetripuihin, milloin taas kiintyivät näitä ympäröiviin kasviryhmiin, joiden troopillinen luonne ilmaisi Afrikan läheisyyttä. Kalvakkaat aloet vääntelivät viidakkojen siimeksessä karvaisia tikarejansa. Taatelipalmut huojuttelivat verkalleen tummanvihreitä sulkiansa. Kaktuskasvit ojentelivat piikkisiä, lapiomaisia oksiaan, joista pilkisti sinipunervia hedelmänalkuja. Kuvapatsaat hohtivat valkeina vihannuuden lomasta, ja itse huvila suljettuine ikkunaluukkuineen näytti tässä aamupäivän rauhassa ja kirkkaudessa kätkevän sulavan vaaleaksi maalatun päätypuolensa taa autuuden unelman.

* * * * *

Tässä ympäristössä, jonka yksinäisyyttä elähytti ainoastaan lehtien kahina tai joutsenen lentoyritykset, kun se leikatuin siivin viisti pienen lammikon tyynenä päilyvää pintaa, äidin silmät palasivat lakkaamatta siihen laajan ja valoisan puutarhan osaan, missä hänen tyttärensä asteli sulhasensa rinnalla. Heidän hidas, epämääräinen ja hajamielinen käyskentelynsä – käyskentely, joka on ominaista onnelliselle pariskunnalle, jonka kaikki liikkeet ovat sopusoinnussa ja sulavat toisiinsa ikäänkuin jonkun itsetiedottoman sopimuksen pakosta – vei heidät milloin etemmäksi, milloin lähemmäksi. He milloin katosivat, milloin ilmestyivät uudelleen näkyviin käytävien käänteissä. He kulkivat, pysähtyivät, lähtivät jälleen liikkeelle. He katselivat toisiaan, puhelivat, vaikenivat, suloisen sinisen taivaan, päivänkirkkauden, puiden, vesien, kukkien ja varsinkin oman itsensä ihastuttamina, hurmaamina toinen toisensa lemmen, joka luo keväimen keskelle talvea ja joka, luonnon viehätyksen vahvistamana, täyttää sielun huumaavalla autuudella. Heidän olennostaan heijasti rajattoman onnen salaperäinen loiste. Heitä kannatti, kohotti tuo sisäinen ilonhenki, joka aina ilmaantuu kahden, toinen toistansa täydellisesti, vilpittömästi rakastavan liikkeissä. Ei ollut koskaan nuoren tytön vartalo näyttänyt notkeammalta, hymy hienommalta, kasvojen ilme henkevämmältä, hiusten kulta hienommalta ja kiiltävämmältä. Eikä koskaan säteilevämpi ajatus kirkastanut Francis'n tavallisesti suljettua ja miettiväistä kasvojenilmettä. Hänen katsellessaan nuorta tyttöä, josta kohta oli tuleva hänen vaimonsa, silmäterän synkkä liekki suli sanattomaan hyväilyyn. Kädenkin liike, kun se tarjoutui tytölle tueksi, osoitti miehen rakkauden suojelijahenkeä. Tyttö oli, vaikka kolmenkolmatta vuotias, niin nuori, niin hieno, niin hento, että häntä tuskin olisi luullut kahdeksaatoista vanhemmaksi. Sulhasen, jo kuudenneljättä vuotiaan, tummaverisillä ja uurtuneilla kasvoilla oli vuosien leima, mutta tällä hetkellä oli niiden muuten usein surunvoittoinen ilme lumoavan innostuksen kirkastama. Äidille, joka lämpimin katsein penkiltään seurasi nuorten liikkeitä, oli tämä näky ikäänkuin toteutunut unelma; nuoret puolestaan eivät koskaan, eivät onnensakaan hetkinä, unhottaneet tätä hellää katsojaa, sillä joka kerta, kun he sattuivat kulkemaan penkin ohi, Henrietten hyväilevä katse häntä hymyillen tervehti. Vaikka tytär ei olisi päätänsä kääntänytkään, ei äiti olisi sitä pahakseen pannut. Mutta lämmittävältä tuntui hänestä kuitenkin tieto, että tytär hänetkin onneensa sulki, yhtä lämmittävältä kuin etelän aurinko, jonka säteitten suutelulta kuihtunut ruumisparka hiukan voimia toivoi, muutamia elinvuosia vielä, ja hän ajatteli: – "Kuinka hän lastani rakastaa ja kuinka hän on siinä oikeassa! Ja tyttäreni, kuinka hän toteuttaa kaiken, mitä hänestä hänen lapsuudessansa toivoin! Jos hänen isänsä eläisi, miten ylpeä hän olisikaan heistä kummastakin! Sanoisi varmaan olevansa minuun tyytyväinen. Ja sen hän kerran sanookin, kenties kohtakin… Kunhan vain ei kuitenkaan aivan heti!"

Näitä ajatellessaan hänen mieleensä johtui toinen syksy viisitoista vuotta sitten, vuonna 1871, syksy, johon liittyi hänelle niin kauhea muisto. Hiljaisen ja vihreän puutarhan sijasta, jossa hänen lapsensa kävelivät, – hän mainitsi heitä aina lapsikseen antaessaan heille sydämessään yhteisen siunauksen – näki hän edessään sairaan huoneen. Silloinkin oli marraskuun aamu, mutta parisilaisen marraskuun, kylmän, kolkon ja pimeän. Siinä he olivat kumpikin, Henriette ja hän itse, polvistuneina sairaan vuoteen ääressä, jonka päänaluksella kuvastuivat kalpeat ja kärsimystä ilmaisevat kasvot, vasta kuolleen eversti Scilly'n kasvot. Kuukausimääriä kärsittyänsä hän oli vihdoinkin sortunut Metzin taistelussa saamiinsa haavoihin. Hän oli siinä osoittautunut kuuluisan Scilly'n kreivin, "Leipzigin sankarin", arvoiseksi jälkeläiseksi, tuon, joka oli ansainnut luutnantin arvon eräässä noista upseerirykmenteistä, joita Napoleon Venäjällä muodosti pyhän eskadroonan nimellä. Vaikka kaikki Scilly't, tästä ensimäisen keisarikunnan sankarista lähtien viimeiseen, nyt kysymyksessä olevaan osastonpäällikköön saakka, olivat palvelleet armeijassa, ja vaikka sotilaan vaimon tulee valmistautua näihin sydäntä särkeviin uhrauksiin, kreivitär oli levottomuudesta vähällä menettää järkensä sodanjulistusta lähinnä seuraavina päivinä. Sitten, yhdyttyänsä mieheensä Saksassa, hän oli tuonut hänet takaisin Parisiin, taistellakseen hänen hengestään sellaisella intohimolla, että hän muutamissa viikoissa vanheni ainakin kymmenen vuotta. Tämän kuolinvuoteen ääressä, missä lepäsi ainoa mies, jota hän oli koskaan rakastanut, palasi uskallus elämään vasta silloin, kun hän suuteli tytärtään, ainoata elossa olevaa viidestä lapsesta, kovin hentoa, kovin herkkätunteista pientä raukkaa, joka jo liiaksikin näytti ymmärtävän isättömän surkeata kohtaloa. Se kävi kyllin selville hänen kyynelistään, hänen huokauksistaan, kun hän epätoivoisesti puristausi äitiä vastaan huutaen: "Oi, jää luokseni, jää luokseni!" Leski oli vastannut Henrietten suudelmiin, vannoen itselleen, vannoen isän muiston nimessä todellakin jäävänsä lapsen luo, olevansa pienokaiselle isänkin sijassa, ja niinmuodoin oli elämä heti jälleen jatkunut, vuosia kestävä, yksinäinen, surunvoittoinen ja sittenkin suloinen elämä: – yksinäinen, sillä kreivittären ja hänen miehensä koko suvun välit olivat rikkoutuneet, syistä, jotka johtuivat vainajan isän omituisesta luonteesta, mutta joita hän uskollisesti tahtoi kunniassa pitää, niinkuin kreivikin oli sen tehnyt, ja toiselta puolen oli hänen seurapiirinsä supistunut sangen pieneksi, hänen lähimpiin tuttaviinsa, hän kun luopui synkästä surupuvustaan vasta sangen myöhään; – surunvoittoinen, sillä hän tahtoi säilyttää kaikki entisessä kunnossaan, ja heidän pieni, Invaliidien puistokadun varrella oleva asuntonsa, jonka hänen miehensä aikanaan oli vuokrannut, koska se oli lähellä Saint-Dominique'n katua ja sotakoulua, alkoi näyttää hiukan kuluneelta ja nuutuneelta, niinkuin on laita esineiden, joita kätemme koskettelevat hartaudella ja kaipauksella, niitä vain hyväilläkseen eikä käyttääkseen; – suloinen, sillä pieni tyttö, joka, aina mustiin puettuna hänkin, kilttien lapsien hiljaisin askelin juoksenteli edestakaisin pyhäinjäännöksien arvoon kohonneiden huonekalujen keskellä, ei tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ilmaissut mitä vienointa luonteen hienoutta. Rouva Scilly iloitsi tästä, tuntien tuota huolensekaista hellyyttä, joka on äitien haikealle onnelle ominaista. He tietävät niiden olevan luettuja, noiden päiväin, jolloin he saavat lapsensa luonansa pitää, omanansa viihdytellä. Henrietten rauhallisesti puuhatessa läksyjensä luvussa oli äiti ottanut tavakseen seurata tämän hiljaisen ajan juoksua tarkastelemalla Arkkihiippakunta-puutarhan milloin viheriöitseviä, milloin kellastuvia puita, joita näki alikerran korkeista ikkunoista. Milloin nämä puut värähtelivät kevään tullessa heitellen huhtikuun tuuleen kukkasterttujansa; silloin äiti laski, montako kevättä vielä kuluisi, ennenkuin tytär täyttäisi yhdeksäntoista vuotta. Milloin myrskyt kylvivät pitkin käytäviä syksyn kellastuneita lehtiä; silloin äiti laski, montako oli syksyä kulunut isän kuolemasta. Pienokaista katsellessa hänen ajatuksensa vaipuivat loppumattomiin mietteisiin; pelonsekaisella ihastuksella hän seurasi vartalon varttumista, lapsen muuttumista nuoreksi neitoseksi ja sitten täyskasvaneeksi naiseksi, ihaillen hänen sulouttansa, älyänsä, hyvyyttänsä, nauttien kaikkia tuoksuja tämän ihanan kukkasen, jonka hän yksin tunsi, ja hän odotti tuskallisena mutta valmiina sitä jalomielisen uhrauksen hetkeä, jolloin hänen oli siitä eroaminen.

– "Kun ajattelee", sanoi hän itsekseen, "että on olemassa mies, joka vie hänet minulta, että hän ehkä liikkuu piirissämme, että olemme hänet kenties eilen tavanneet, taikkapa tänään, kävelyillämme. Häntä vartenko siis olen lapseni herttaiseen sieluun sirottanut ihanteiden kylvön, tuohon hellään sydämeen jaloimmat tunteet istuttanut… Jospa voisin häntä kasvattaa, tuota tuntematonta, tytärtäni varten, niinkuin tytärtäni häntä varten kasvatin!.. Olihan hänen isällään tapana sanoa: 'Menköön hän sille, jota rakastaa.' Mutta hän oli mies. Hän tunsi elämän. Hän olisi voinut arvostella, oliko kosija tyttären arvoinen, kun sitävastoin minä…"

Tuhansittain oli lohduton leski mielessään hautonut näitä äidin hellyyttä ilmaisevia ajatuksia, ja yhä useammin, yhä hartaammin hän niitä lausui, sitä myöten kuin aika kului. Joskus ne päättyivät tuumiin, jotka tuntuivat houkuttelevilta, mutta jotka äkkiä raukesivat, kun odottamatta ilmestyi näköpiiriin uusi tekijä, äkkiarvaamaton, vastustamaton rakkaus. Kreivitär Scilly oli kaikkien näiden, hänen mielestään liian nopeasti kuluneiden vuosien vieriessä mitä suurimmalla huolella valvonut Henrietten ystäväpiiriä, karsiakseen siitä pois kaiken, mikä ei ollut yhtä nuhteetonta ja hurskasta kuin nuori tyttö itse. Hän oli koettanut mitä tarkimmin seuloa entistä tuttavapiiriänsä uudistaessaan heidän kanssansa seurustelusuhteitaan. Hän oli tahtonut varata tyttärellensä jok'ainoan niistä hienon maailman tavoista, joihin hän itse nuoruutensa aikana oli tottunut, ja sitä varten hän oli koettanut hyödyksensä käyttää muistamansa ensimäiset kokemukset, tarkastaessaan yksityisseikkoihin menevällä huolellisuudella niitä harvalukuisia nuoria miehiä, jotka esiintyivät heidän seurapiirissään. Ja sittenkin hänen tyttärensä mieltyi tuntemattomaan, tuohon Francis Nayrac'iin, jonka rinnalla äiti nyt näki hänen niin hellän, miltei kiitollisen luottavaisena astelevan. Kymmenen kuukautta sitten hän tuskin oli kuullut hänen nimeänsä mainittavan, paitsi muutaman kerran kenraalinrouva de Jardes'in luona, joka oli nuoren miehen kaukainen sukulainen. Rouva de Jardes'in kodissa oli myöskin esittely tapahtunut, sattumalta, vastaanottopäivänä, josta Francis oli lähtenyt niin ihastuneena Henrietten suloisuuteen, että jo seuraavana päivänä oli palannut siitä sukulaiselleen puhumaan. Sitten oli seurannut toimenpiteitä, sangen yksinkertaisia, sangen jokapäiväisiä, tavallisia jokaisessa naimiskaupassa, joka on lähtenyt yksinäisyyteen kyllästyneen nuoren miehen hetkensynnyttämästä innostuksesta ja joka toiselta puolen on nuoren tytön salaisen mielisuosion, toiselta puolen yhteisen, välittäjätoimeensa ihastuneen ystävän hyväntahtoisuuden kannattama. Onhan vanha tunnettu asia, että olipa lemmenliitto luvallinen tai luvaton, niin kaikki naiset siihen mieltyvät, kunhan vain lempeä on. Yhä uudistuvat, suuremmalla tahi vähemmällä taidolla valmistetut kohtaukset, yhtämittaiset kiitoslauseet, joita rouva de Jardes tuhlasi Francis'sta puhuttaessa, nuoren miehen ilmaantuminen jokaiseen paikkaan, joka antoi hänelle tilaisuutta lähestymään neiti Scilly'tä, herättämättä kenenkään huomiota tahi panetteluhalua, huomattava muutos yhä huolestuneemman ja levottomamman Henrietten esiintymisessä, – siinä tämän pienen lemmentarinan viattomat ja lapselliset yksityiskohdat. Jokainen näistä yksityiskohdista tuotti äidille syvää liikutusta ja johti ratkaisevaan keskusteluun, johon hän oli päättänyt tyttärensä pakottaa. Epäröimättä, mutta väristen, niinkuin värisivät tällä hetkellä marmoripenkkiä varjostavan saarnin lehvät, hiljaisen tuulen henkiessä, oli tyttö sydämensä uuden salaisuuden ilmaissut. Francis oli käynyt hänelle rakkaaksi. Todellako, vaikkei hän tietänyt hänestä sen enempää? Vaikkeivät olleet siitä sanaakaan keskenään vaihtaneet? Mikä salaperäinen tunteiden vuorovaikutus siis – ? Rouva Scilly muisteli tehneensä itselleen näitä kysymyksiä sinä unettomana yönä, joka oli tätä tunnustusta seurannut, ja havaittuansa tämän tyttärensä ensimäisen mielenliikutuksen, jossa ei äidillä mitään sijaa ollut, oli hänet vallannut tuollainen sielun syvä ja kiihkeä mustasukkaisuuden kohtaus, joka jaloimmankin äidin sydämeen iskee vuotavia haavoja, niin syviä, että ainoastaan tieto lapsen täydellisestä onnesta voi ne parantaa. Oi, miten kreivitär oli sinä yönä rukoillut! Miten hän oli taivaasta ohjausta pyytänyt! Millä varovaisuudella ja millä sisällisellä vavistuksella hän, rippi-isänsä, isä Juvigny'n, vanhan dominikaanimunkin neuvosta oli ryhtynyt sellaiseen tiedusteluun, johon kaikki vanhemmat kaikkina aikoina ovat ryhtyneet. Jos tarvittaisiin todistusta siitä, miten varovaisimpienkin kohtalo on käsittämättömän ja hillitsemättömän voiman vallassa, olisi siksi omiansa isän tai äidin kykenemättömyys, valppaudestakin huolimatta, hankkia täsmällisiä tietoja sen miehen luonteesta ja elämästä, josta jumaloidun, vuosikausia vaalitun lapsen onni tahi onnettomuus tulee riippuvaksi. Rouva Scilly tiedusteli oikealta ja vasemmalta, ja hänen tätä tarkoitusta varten tekemänsä vieraissakäynnit olivat tämän tunteellisen rakkausnäytelmän koomillisia välikohtauksia. Vai eivätkö ne sitte ole sellaisia ja vieläpä mitä jännittävimpiä, nuo keskustelut, missä ajattelemattomasta sanasta riippuu kahden olennon tulevaisuus, kahden olennon, joista toisen on mahdoton puolustautua. Ja vastaukset, jotka hänelle annettiin loppumattomien keskustelunmutkien jälestä, olivat kaikki tämäntapaisia:

– "Herra Nayrac?.. Niin", sanoi kreivittärelle rouva d'Avançon, entisen diplomaatin puoliso. "Miellyttävä nuori mies! Sangen sievä omaisuus, ja sehän ei ole haitaksi. Hän palveli kymmenen vuotta lähetystössä, olisi kohonnut sihteeriksi, mutta anoi juuri virkaeroa – niinkuin herra d'Avançonkin, hallituksen tähden… Vahinko kyllä…" Ja senjälkeen tuo kunnon rouva rullatuolistaan, johon hänen tautinsa aika ajoin hänet kytki, purki loppumattomaan sanatulvaan vihansa valtion asiain nykyisestä tilasta, jäljitellen täten miestänsä, jonka kaikki mielipiteet hän omisti omikseen, vaikka sydämensä pohjasta häntä vihasi – ristiriitaisuus, joka on sangen tavallinen perheissä, missä aviopuolisot elävät huonossa sovussa. Heidän vihastaan huolimatta on tottumuksen vaikutus heihin niin suuri, että he vähitellen muuttuvat toistensa näköisiksi, niin henkensä kuin joskus ruumiinsakin puolesta. Onko taitavankaan äidin mahdollista, epäilystä herättämättä, tarttua jälleen keskusteluaineeseen, joka häneltä näin syrjään horjahtaa. Hän ei uskalla enää sommitella ainoatakaan kysymystä, mutta tehtyänsä mielessään sen johtopäätöksen, että herra d'Avançon, paetaksensa perhe-elämänsä helvettiä, kuusikymmenvuotiaana viettää aikansa klubissa ja siellä varmaankin tapaa Francis Nayrac'in semmoisissa paikoissa, missä tapojen puhtaus paremmin käy selville kuin seuraelämässä, hän johtaa mitä hienoimmalla viekkaudella keskustelun tälle alalle ja pääsee vähitellen tarkoitustensa perille, kuullessaan tämän toisen julistuksen:

– "Francis Nayrac?.. Sangen miellyttävä poika! Sangen sievä omaisuus! Tänä vuonna olen hänet tavannut pienessä klubissa. Hänen kanssaan ainakin voi puhua muustakin kuin kilpa-ajoista ja uhkapelistä…" Ja seuraa sitten lavea esitelmä, johon leppymättömin vanhoista keikareistamme purkaa sapensekaista kateuttaan nykyistä sukupolvea kohtaan. Hän sekoittaa siihen, hän puolestaan, vaimonsa huomautuksia ja käsityksiä, mutta unhottaa kokonaan Nayrac'in… Tehtyään kymmenen tämänkaltaista koetta on äiti parka vihdoinkin selvillä siitä, että sittenkin lienee parasta kääntyä niiden puoleen, jotka lapsuudesta saakka tuntevat vävyehdokkaan, ja hän turvautuu lopuksi rouva de Jardes'iin, vaikka tietääkin hänet liian taipuvaiseksi puolustamaan serkkuansa pienen sepittämänsä juonen hyväksi. Mutta rouva Scilly tietää hänet myöskin sangen vilpittömäksi ja suoraksi luonteeksi ja turvautuu hänen tunnollisuuteensa pyytäessään vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka enimmän hänen mieltänsä painavat.

– "Ettäkö uskonnollinen?.." kuuluu rouva de Jardes'in vastaus. "Kenties hänestä ei ole perin uutteraksi kirkossakävijäksi. Tiedättehän, ystäväni, meidän aikamme nuoret miehet heittäytyvät mielellään välinpitämättömiksi. Mutta periaatteita hänellä on ja mainioita, siitä kyllä vastaan. Hänen eronhakemuksensa jo sen todistaa, ja sitten – tunsin hyvin hänen äitinsä ja sisarensa. He elivät ja kuolivat hurskaina naisina… Mitä toiseen kysymykseen tulee, on se arkaluontoisempaa laatua. Tietysti hän ei ole siitä minulle puhunut. Mutta vapaa hän kyllä on, sen voin vakuuttaa. Muuten hän ei olisi Henrietteä ajatellut, sillä hän on kunnian mies. Mitään julkista suhdetta hänellä ei ole ollut, siitä olen varma, ainakaan ei Parisissa. Huhu siitä olisi kyllä minun korviini saapunut. Ja nythän hän on ollut monta vuotta ulkomailla…"

Kaukaisilta tuntuivat nämä keskustelut ja muutkin senkaltaiset, vaikka olivat vain viimekeväisiä! Vielä nytkin, kun hän muisteli heinäkuun ratkaisevia viikkoja, jotka olivat päättyneet Francis'n ja Henrietten kihlajaisiin, hän ihmetteli asiain kulun nopeutta, hän kun oli aina luullut näitä puuhia niin hitaiksi, sekaviksi ja tarkoin pohdittaviksi. Mutta hän oli jo kauan tuntenut itsensä heikoksi, ja hänet valtasi niin tuskallinen pelko, kun ajatteli, että tytär jäisi suojelusta vaille. Hän oli nähnyt tyttärensä, jonka sydän ei häneltä mitään salaisuuksia kätkenyt, syvän, vilpittömän rakkauden valtaamaksi, yhtä täydellisen kuin se oli ollut odottamaton ja hetken synnyttämä. Hän tiesi että, mitä Henrietteen tuli, hänen tunteensa olivat kestäviä, ja pelkäsi, että jos rakkaus pettäisi, niin nuoren tytön harras ja hurskas luonne taipuisi johonkin toiseen ratkaisevaan päätökseen. Hän oli niin monta kertaa aavistanut, millä salaperäisellä vetovoimalla luostarin turvaa tarjoava suojapaikka vaikutti hänen herkkään mielikuvitukseensa. Toiselta puolen taas hän oli luullut Francis'sta löytäneensä harvinaisen, nuhteettoman ja suorasydämisen miehen. Ja sitten, vaikkeivät seuraelämän sovinnaiset ennakkoluulot paljoakaan hänen päätöksiinsä vaikuttaneet, hän ei voinut olla laskematta, että hänen lapsillaan olisi heti käytettävinään kuuteenkymmeneentuhanteen nousevat korot. Vihdoinkin hän oli antanut suostumuksensa ja heti sen jälkeen hän sairastui, ikäänkuin oikeuttaakseen levottomuutensa oman terveytensä suhteen. Lääkäri, joka oli alussa puhunut vain vähäisestä vilustumisesta, huomasi piakkoin sangen vakavia taudin oireita. Hän oli joutunut vuoteen omaksi heinäkuun loppupäivinä toivoen jälleen pääsevänsä liikkeelle viikon lopulla, niinkuin hänen oli tavallista katarrikohtauksien sattuessa. Mutta lokakuu oli jo puolivälissä, kun hän vielä oli huoneeseensa suljettuna. Arkkihiippakunta-puutarhan puut, jotka olivat niin kauan olleet hänen yksinäisen elämänsä seurakumppaneina, olivat vihreinä huojuneet, kun ensimäinen kuumeenväristys oli häntä puistattanut. Kun hän tautinsa jälkeen vihdoinkin pääsi ikkunaan, hän näki kaikki lehdet syyshallojen panemiksi, ikäänkuin kuolema olisi niitä kosketellut. – Mutta kannattiko valittaa tästä taudista, jonka kautta hän vihdoinkin oli Francis'in luonteesta selville päässyt! Kun lääkärit olivat hänet määränneet viettämään talven niin kaukana etelässä kuin suinkin – Kairossa, Algerissa, Madeirassa tahi Palermossa – millä hienotunteisuudella nuori mies olikaan luopunut oikeuksistaan niiden velvollisuuksien hyväksi, joita uudet olosuhteet tuottivat hänen morsiamelleen. Tämä viimeksimainittu oli pyytänyt häneltä häiden lykkäämistä seuraavaan kevääseen voidakseen uhrata tämän viimeisen talven äidin parantamiseksi, ja hienolla osanottavaisuudella hän oli siihen suostunut. Hän se oli, joka heille Palermon olopaikaksi esitti, hän kun sen jo ennestään tunsi, hän se oli, joka sinne lähti kreivittärelle asuntoa valmistamaan, hän, joka heidät sinne vei; sitten hän oli lähtenyt Parisiin, palataksensa sieltä vasta sairaan kutsumana, ja hienotunteisesti hän oli asettunut sille kannalle, ettei koskaan hänen rakkautensa estäisi Henrietteä suorittamasta velvollisuuttaan äitiä kohtaan. Ja nyt, tänä kauniina ja kirkkaana aamuna, jolloin sairas tunsi uudelleen elpyvänsä, hän antausi äärettömän kiitollisuuden tunteen valtaan sen johdosta, mitä nuoren miehen sydän oli hänelle ilmaissut, liittäen tähän tunteeseen vielä jatkuvan elämän toiveet.

– "Hyvä Jumala! Jospa saisin elää", huokasi hän uudelleen, "jospa vielä saisin heidän luonansa viipyä!"

* * * * *

Hän näki heidän taas kävelevän käytävällä, viheriöiden palmujen kumartuessa heidän ylitsensä, ikäänkuin heitä suojellakseen, ja tuulen soittaessa sypressikuusien neulasissa uinuvan valtameren kohinaa muistuttavia säveliä. Hänen sielunsa tuntui rientävän heitä seuraamaan, heille toivottamaan sisällistä taivasta, yhtä lempeätä, yhtä sinistä kuin heidän yllänsä tällä hetkellä kaartuva, loistetta luova taivaan kansi. Kuulemattaankin hän aavisti heidän rakkaiden ääniensä soinnun, tiesi että he hänetkin sulkivat tämän hetken sulouteen. Ja totta onkin, että he puhuessaan itsestään myöskin hänestä puhuivat. He liittivät hänet luonnollisesti tulevaisuuteensa, johon heillä oli luvallista rakkautta nauttivien hurmaava luottamus. Niin, toteutuneelta unelmalta he näyttivät tässä paratiisin kehyksessä, tyttö niin hento, niin ylevän hieno, joka tunsi elämästä ainoastaan sen puhtaimmat hetket, mies vielä tarpeeksi nuori pysyäkseen ikänsä puolesta hänen vertaisenaan, tarpeeksi karaistu intohimojen tulessa voidakseen täydellisesti arvostella mitä tämä, hänestä verraton erikoisluonne tarjosi! Ja he puhelivat, tai oikeammin, he ajattelivat, tunsivat ääneen, valitsematta sanojaan, mutta joka lauseessa oli lämpimän sydämellisyyden salaperäinen, huumaava tenho. Yksin äänienkin sointu tarjosi heille jo edeltäpäin sanomattomia rakkauden nautintoja, viehättäviä niinkuin oudoista kukista ja kasveista lähtevät tuoksut, joiden suloutta he kävellessään nauttivat, niitten lähdettä näkemättä.

– "Kyllä rouva Scilly on jo paljon muuttunut tämän viimeisen viikon kuluessa sittenkuin tänne tulin!" sanoi Francis. "Olin kovasti levoton tavatessani hänet uudelleen niin kalpeana ja heikkona… Pettymys oli suuri jo tullessani, kun laivan kannelta näin Palermon sataman harmaana, rankkasateen pieksämänä!"

– "Sen ymmärrän", vastasi Henriette, katse kaukana, ja tästä katseesta Francis arvasi silloisen levottomuuden tuskan. "Ilma ei teitä liioin suosinut matkallanne. Kun kauniin ilman jälkeen ikkunastamme huomasimme raivostuneen meren vyöryttävän suunnattomia laineita, emme sanoneet mitään, äiti ja minä, mutta tiedän, että ajattelimme samaa. Hän oli vielä sangen heikko. Levottomuus teidän tähtenne oli tehnyt hänet sairaammaksi tulonne aattopäivänä… Hän on niin herkkätunteinen ja hän pitää teistä niin paljon…"

– "Rakas äiti!" sanoi nuorukainen puristaen tytön käsivartta.

"Jos edes olisimme tietäneet minne sähköttää teille Neapeliin!" jatkoi tyttö. "Kun sähkösanomanne saapui, toivoin hetken aikaa, että olisitte siirtänyt tuonnemmaksi matkanne myrskyn takia. Ja kumminkin niin kovin halusin tavata teitä… Kello oli yhdeksän. Te olitte merellä. Kauhealta tuntui minusta myrsky sinä yönä. Kuuntelin ja rukoilin… Ajattelin äitiäkin. Kuinka suuret mahtoivatkaan olla hänen tuskansa tuon kauhean sodan aikana."

– "Unhottakaa se", keskeytti Francis haihduttaakseen tytön mielestä lapsuuden vielä kirvelevät muistot, jotka aina panivat hänen silmäluomensa kosteina värähtelemään, – "Niin, unhottakaa se, karkoittakaa nuo ajatukset kaikki mielestänne, niinkuin minä lupaan haihduttaa kaikki äitinne huolet, entiset ja nykyiset, suuret ja pienet. Hän ehkä minusta hiukkasen pitää, mutta minä pidän hänestä paljon. Olen hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän on teidät kasvattanut semmoiseksi kuin olette!.. Vaikka hän olisi liittoamme vastustanutkin, kiittäisin häntä kumminkin siitä, että sain teidät sellaisena tavata, elävänä todisteena siitä, etteivät nuoruuden unelmat aina petä…"

– "Elkäähän nyt!" keskeytti Henriette vuorostaan, lentäen punaiseksi ja pannen Francis'n suulle kätensä, jota tämä hansikkaan läpi suuteli. "Joko nyt taas rupeatte minua mairittelemaan, niin ettette ollenkaan muista katsella noita komeita sypressipuita, jotka minusta ovat niin kauniita, kun ne tummine oksatöyhtöineen kuvastuvat taivasta vasten. – Miten sanoikaan puutarhuri, kun ensimäisenä päivänä näytteli meille huvilaa – bel vaso, eikö niin? Kuinka näppärästi sanottu! Ja mitä taiteilijaluonteita tämä outo maa kasvattaa!.. Mutta Sisilia on liian kaukana. Jos voisimme ensi vuonna viettää talvemme jossakin, missä olisi tämänkaltaisia puita kasvava puisto ja tällainen valo, mutta lähempänä Parisia, jottei matka olisi niin väsyttävä, Provencessa tai Genuan rannikolla!.."

– "Olenhan luvannut Ranskaan palattuani käydä siellä tiedustelemassa", vastasi Nayrac. "Olen kovin hyvilläni siitä, että te rakastatte samanlaista luontoa kuin minä ja samalla tavalla… Ja huomasitteko toissa päivänäkin museossa käydessämme, kun pysähdyin Amatsoni parkaa surmaavan Herkuleen eteen, vaikka ette ollut siitä minulle koskaan puhunut, kuinka meillä on joka kohdassa samat mielipiteet, vaistomaisesti?"

– "Sekin on totta", sanoi Henriette, "samat, aivan samat… Ja tiesinhän, että niin oli oleva jo ensi päivästä, kun teidät näin…"

– "Mistä sen tiesitte", kysyi Nayrac.

– "Voiko sellaista selittää", vastasi nuori tyttö. "Mutta tiesin varmaan, astuessani ensi kertaa tähän puutarhaan, että se teidän mielestänne olisi kaikkia muita kauniimpi… Ja vaikka en ole paljoa lukenut ja tietoni ovat sangen vähäiset, olen vakuutettu, että jo ensi näkemästä tietäisin sanoa jostain kirjasta, miellyttääkö se teitä vai ei…"

– "Surkeata onkin", jatkoi Nayrac, "kun liitto solmitaan ilman tätä sopusointua, tätä sielujen yksimielisyyttä… Kun sitävastoin minun on niin suloista ajatella, että olette vaimoni, todellakin vaimoni, tarkoitan, että sydämenne sointuu niin täydellisesti minun sydämeni mukaan…"

– "Niinkuin minunkin on suloista ajatella, että te olette sulhaseni", vastasi Henriette puoliääneen, "rakas sulhaseni…"

– "Ja kuitenkin tämä täydellinen yksimielisyys melkein huolestuttaa minua. Mikä sattuma meidät tänne yhdyttikään? Tarkoitan, että olisi voinut yhtä hyvin sattua niinkin, etten olisi teitä tavannut! Jos en olisi virastani luopunut? Jos siitä luopuessani olisin asettunut asumaan Italiaan, niinkuin aikomukseni oli? Jos en olisi sinä keskiviikkona käynyt rouva de Jardes'in luona? Jos emme olisi sinä päivänä toisiamme kohdanneet?.."

– "En hyväksy noita mahdollisuuksia", keskeytti nuori tyttö, kasvot veitikkamaisen hymyn kirkastamina. "Mahdotontahan olisi ollut, ettemme olisi toisiamme tavanneet."

– "Mutta jospa emme kuitenkaan…?" jatkoi sulhanen.

– "Ymmärrän kyllä, että on mieletöntä sellaista otaksua", vastasi Henriette käyden jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi, "mutta tiedän, etten siinä tapauksessa olisi koskaan mennyt naimisiin…"

He pysähtyivät vaihtaakseen pitkän katseen. Noiden suloisten sinisilmien läpi Francis'n katse tunkeusi lemmityn sielun sisimpään, tuon sielun, joka oli kokonaan hänen omansa, jossa kaikki oli puhtautta ja totuutta. Hän tunsi, että sen oli vallannut nuhteettomin, syvin hellyys. Tätä neitsyellistä sydäntä ei ollut koskaan mikään koskettanut, ei väre sen pintaa liikuttanut, ei varjo sitä synkistyttänyt. Heidän ympärillänsä palmujen lehdet yhä notkuivat, tuuli yhä kuiski kuusien neulasissa, ruusupensaat ja sypressit yhä levittivät hienoja, heikosti myskinsekaisia tuoksujansa, lehdet yhä loivat väräjävän varjonsa marmoripatsaihin, joutsen yhä harhaili veden päilyvällä pinnalla. Tässä käytävän käänteessä täydellinen yksinäisyys heitä ympäröi, vilpitöntä hartautta herättävä yksinäisyys, jonka heidän rakkauttansa vaalivan, hellän äidin siunattu läheisyys ikäänkuin pyhitti. Francis sulki morsiamensa syliinsä painaen huulensa hänen otsalleen, jonka rauhaa ei ollut koskaan halpa ajatus häirinnyt, ei hetkistäkään. Ja hänet valtasi silloin sellainen autuuden tunne, että hänen liian täydellinen, liian ehdoton onnensa tuntui murtavan hänen voimansa, ensi kerran muuttuvan hänelle vaivaksi, ja aivan hiljaa hän kuiskasi "lemmitylleen", joksi hän tyttöä joskus sellaisina hetkinä rohkeni nimittää: