Kitabı oku: «Bucolica», sayfa 6

Yhdeksäs Ecloga.
Moeris

Lycidas

Minne matka, Moeris! Kaupunkiinko, jonne tie vetää?

Moeris

Oi Lycidas! Jo olemme eläneet siihen päivään, jota emme ole koskaan peljänneet, että muukalainen on ottanut peltomme halttuunsa ja sanoo: "tämä on minun; entiset asukkat, muuttakaat pois!" Voitettuina, murheen alaisina, koska sattumus kaikki muuttaa, lähetämme nyt hänelle nämät vohlat. Mutta elköön se hänelle hyväksi olko.

Lycidas

Varmaan olen kumminki kuullut, että siitä asti, missä kukkulat alkavat laskeuta ja loivalla rinteellä aleta, aina veteen ja vanhain saksantammein katkotuihin latvoihin saakka, teidän Menalcanne on saanut lauluillaan kaikki pelastetuksi.

Moeris

Olet kyllä kuullut ja niin on puheena ollut. Mutta meidän laulumme, Lycidas, ovat Mars'in aseitten keskellä samasta arvosta kun sanotaan Chaonian kyhkyisten olevan kotkan lähetessä. Jollei varis olisi vasemmalta puolen ontelosta raudustammesta ennakolta varoittanut minua kaikella muotoa karttamaan noita uusia riitoja, niin ei tämä Moeris'i eikä itse Menalcaskaan enää eläisi.

Lycidas

Voi! Johtuuko kellään mokoma rikos mieleen? Oi, silloin olisi lohdutuksemme, minkä lauluillasi meille suot, ynnä sinun kanssasi, Menalcas, milt'ei ryöstetty meiltä. Kuka laulaisi Nympheistä? Kuka kylväisi maan kukoistavilla kasveilla, taikka kuka peittäisi lähteet viheriällä siimeksellä? Taikka kuka laulaisi sen laulun, jonka hiljaisuudessa nykyjään opin sinulta, kun olit lähdössä lemmikkimme Amaryllin luokse? Tityrus! lyhyt on matkani: paimenna vuohia, kunnes pala'an. Ja kun olet antanut heidän syödä, aja sitte juomaan, ja ajaissa varo, ett'et kohtaa kaurista. Se töyttää sarvillansa.

Moeris

Entäs kuka laatisi sen laulun, jonka hän Varolle omisti, vaikk'ei se vielä ole valmis: "Varus! Sinun nimesi (saatikka Mantua säilyy meillä, Mantua, voi liika lähellä onnetonta Cremonaa) ovat joutsenet lauluillaan ylentävät tähtiin saakka."

Lycidas

Karttakoot mettiäisparvesi Corsikan marjakuusia; täyttäkööt lehmäsi utarensa syömällä cytiso-ruohoa. Alota, jos jotaki osaat. Pieridit ovat luoneet minunki runoilijaksi. Minäki olen laatinut lauluja. Minuaki sanovat paimenet runoniekaksi; mutta en juuri usko heitä. Sillä en katso minä vielä laulavani mitään, mikä olisi Varon ja Cinnan arvoa vastaavaa, vaan kaakattavani kun hanhi heliä-äänisten joutsenten seassa.

Moeris

Lycidas! Sitä ahkeroitsen ja hiljaisuudessa mietiskelen itsekseni, voisinko muistaa erään laulun, joka ei suinkaan ole halpa-arvoinen. "Tule tänne, Galatea! Sillä mikä ilo on sinulla laineissa? Täällä on kevät purppuran loistossa; täällä maa purkaa monenkarvaisia kukkia jokivarsille; täällä vaalahtava poppeli rippuu luolan yli, ja notkiat viiniköynnökset palmikoitavat lehtimajoiksi. Tule tänne. Anna hurjain aaltoin telmiä rantoja vasten."

Lycidas

Mitäs oli, jota kuulin sinun yksinäsi laulelevan kirkkaana yönä? Nuotin muistan, kun vaan sanat muistaisin.

Moeris

Daphnis! Miksi tähystät vanhain tähtein nousua. Katso, Dionealaisen Caesarin tähti on ilmestynyt, tähti, jonka aikana laihot ovat kukoistavat täydellä hedelmällä ja viinamarja päivän-rinteillä kypsyvä. Daphnis! oksasta (ymppää) päärona-puusi! Jälkeisesi saavat poimia hedelmiä. Ikä viepi kaikki, yksin sielun voimatki. Muistanpa, kuinka poikasena laulamalla kulutin koko pitkät päivät. Nyt on minulta paljo lauluja unohuksissa, ja ääniki puuttuu jo Moeriltä; sudet ovat saaneet ensiksi nähdä Moerin. Mutta niitä lauluja on kyllä Menalcas usein sinulle kertova.

Lycidas

Estelemälläsi venytät haluani yhä pitemmälle. Koko meri on jo tasaunut ja vaikennut laululleni, ja katso, kaikki tohuisten tuulten löyhäykset ovat vaipuneet levolle. Tässä on meillä puoliväliki; sillä Bianorin hauta jo näkyy. Tässä, jossa maamiehet riipivät tiheitä lehtiä, tässä, Moeris, laulakaamme. Tähän laske vohlasi (olkapäiltäsi); kyllä sentähden ennätämme kaupunkiin. Taikka jos pelkäämme yön sitä ennen kokoavan sateen päällemme, niin käypihän laulamalla pitkittää käyntiämme. Sillä tavoin matka vähemmin väsyttää. Ja että laulamalla kulkisimme, niin helpotan sinua tuosta takasta.

Moeris

Herkeä jo, nuorukainen, enempää vaatimasta, ja tehkäämme, mikä on tehtävä. Sitte kun itse tulee, laulamme paremmasti.

Kymmenes Ecloga.
Gallus

Arethusa! Suo minun tehdä tämä viimeinen teokseni. Lyhyt on laulu, jonka aijon Gallolle; mutta lukekoon sen Lycoriski. Kuka kieltäisi Gallolta laulua? Elköön karmia Doris seottako vettänsä sinuun, siellä kun juokset Sicilian aaltoin alla. Alota! Minä aijon laulaa Gallon haikiasta rakkaudesta, sillä aikaa kun lättänenäiset vuohet typistelevät hentoja pensaita. Emme laula kuuroille; metsät vastaavat joka sanaan. Mitkä lehdikot taikka mitkä metsämaat pidättivät teitä, te veden-neidot, silloin kun Gallus oli nääntymällään sopimattomasta rakkaudesta? Sillä eihän Parnasson eikä Pindon harjanne eikä Aonian Aganippe viivytelleet teitä. Häntä surkuttelivat yksin laakeripuut ja tamariskitki; häntä, siellä kun lepäsi yksinäisen kallion alla, itkivät yksin petäjiä kasvava Maenaluski ja kylmän Lycaeon kalliot. Lampaatki seisoivat ympärillä: eivät ne kadu meidän kaitsemistamme; eläkä sinäkään, jumalallinen runoilija, kadu karjaa kaitseneesi. Yksin soria Adoniski paimensi lampaitansa virran varrella. Tulipa lammaspaimenki, tulivatpa hitaat nautapaimenetki. Tulipa Menalcaski, kostiana, talvellisten pähkinäin poimennasta. Kaikki kysyvät, mistä on tuo rakkaus sinulle tullut. Apolloki tuli. "Gallus," sanoi hän, "miksi hourailet? Huolesi, Lycoris, seurailee toista miestä lumessa ja julmissa sotaleirissä." Tuli Silvanuski maaseutuisella pään-kaunistuksella, pudistellen kukoistavia virpiä ja hyötöisiä lemmenkukkia. Myös tuli Arcadian jumala Pan, jonka itse olemme nähneet punoittavan seljapuun punaisista marjoista ja mönjästä. "Onko rajaa ollenkaan," sanoi hän. "Ei rakkaus huoli sellaisista. Ei julmaa rakkautta kyllitetä kyynelillä, ei ruohoa kastamalla, ei mettiäisiä cytison kukilla, eikä vuohia lehdillä." Gallus, ainaki murheissaan, vastasi: "Te Arcadialaiset, tulette ainaki laulamaan näitä vuorillenne; te Arcadialaiset, jotka yksistänne olette taitavat laulamaan. Oi, kuinka pehmiästi luuni saavat levätä, kun huilunne kerta on kertoileva rakkauttani. Ja oi, joska olisin ollut yksi teistä, ja joska olisin ollut joko karjanne vartija taikka kysten viinamarjanne poimija; tottapa silloin rakkauteni esine, oliko se Phyllis tai Amyntas taikka kuka hyvänsä (sillä mitä se tekee, jos Amyntas on mustaverinen; ovathan orvokit ja vacciniotki mustia), lepäisi kanssani pajukossa notkeitten viiniköynnösten alla. Phyllis kokoileisi minulle seppeleitä, Amyntas lauleleisi. Täällä on raikkaita lähteitä, täällä on pehmeitä nurmikoita, täällä on lehtomaita, täällä lopettaisin päiväni sinun kanssasi. Nyt pidättelee minua mieletön rakkaus Mars'in aseitten, keihästen ja julmain vihollisten keskellä. Kaukana isänmaastasi (oi, joska voisin olla sitä uskomatta) näet sinä, julma, yksinäsi ilman minutta ainoastaan Alppein kinoksia ja Rheni-virran jäitä. Elköön pakkanen vahingoittako sinua! Elköön terävä jää leikatko hentoja jalka-teriäsi! Nyt menen ja soittelen Siculilaisen paimenen huilulla niitä lauluja, joita olen laatinut Chalcilaisille värsyille. Jo olen päättänyt kernaammin kärsiä kipujani metsissä petoin luolissa sekä piirrellä rakkauteni tunteita pehmeihin (nuoriin) puihin. Ne kasvavat, ja sinä, rakkauteni, kasvat ynnä. Sillä välin kuljeskelen Nymphein parissa Maenalon vuorella, taikka pyytelen julmia metsäsikoja. Siellä eivät pakkaset estä minua piirittämästä koirilla Parthenion metsämaita. Jo on mielestäni kuin käveleisin kallioitten ja humisevain lehtoin keskellä; mieleni tekee viritellä Parthilaisesta sarvesta Cydonilaisia nuolia; juurikun se parantaisi houriotani, taikka juurikun se jumala (Rakkaus) ihmisten kärsimisistä heltyisi sääliväisyyteen. Nyt eivät enää Hamadryadit eivätkä laulutkaan kelpaa minulle; pois pois te metsätki! Ei voi kipuni häntä muuttaa; ei, vaikka pakkasen käsissä joisin vettä Hebron virrasta ja kärsisin Sithonilaisten tuiskuja ja sateista talvea; eikä, jos paimentaisin Aethiopilaisten lampaita kovimmassa kesän helteessä, kun nila näivettyy ja kuivaa korkiassa jalavassa. Rakkaus kaikki voittaa. Täytynee minunki totella rakkautta." Jo nyt, jumalattaret, lienee runoilijanne kyllin laulanut, sillä välin kun hän istuu ja nivoo koria hennosta ibis-juuresta. Tehkäät, Pieridit, tämä lauluni mieluiseksi Gallolle: Gallolle, jonka puoleen rakkauteni hetki hetkeltä kasvaa saman verran, kun hyötyisä leppä keväämen alkaissa jatkuu korkeudelleen. Nouskaamme pois. Haitallinen tahtoo varjo olla laulajille, haitallinen katajan varjo. Haitallinen on varjo maanhedelmilleki. Menkäät kotiinne, ehdosta syöneet vuohet, menkäät. Jo Hesperus tulee.