Kitabı oku: «Romaneja ja kertomuksia: Lyhyet kertomukset», sayfa 3

IV

Näiden vuosien kuluttua palasi Harry Crofts. Hän kävi useasti luonamme ja me otimme hänet aina ilolla vastaan. Mutta vaikka Lettie tuntui olevan iloinen ja onnellinen, näytti hän sitä vastoin levottomalta ja suruiselta. Hän voi pitkät ai'at Lettien soittaessa seisoa pianon ääressä hellittelemättä häntä katsellen tutkivin ja synkein silmin. Eräänä päivänä sanoi hän vihdoin minulle: "Pelkäättekö te Jane – minä en luule Lettien sitä tekevän? Hän näyttää vahvalta ja terveeltä". Minä arvasin heti sillä kysymyksellä olevan syvemmän tarkoituksen ja pyysin hänen sentähden sanomaan oliko hän keksinyt jonkun parannus-aineen sisareni silmille. Hän punastui kovasti.

"Niin, minä luulen. Minä olin Parisissa saapuvilla opereerattaessa erään nuoren tytön silmiä, jotka olivat samalla tavalla sairaat kuin Lettien. Se onnistui".

Minä en voinut virkkaa sanaakaan. Tuo toivo näytti minusta liian suurelta ja ihanalta, voidakseen toteutua. Juuri sillä hetkellä aukasi Lettie oven ja tuli sisään. Aurinko paistoi hänen takanansa ja näytti ikään kuin olisi hän tuonut sen kanssaan huoneesen. "Onko Harry täällä?" kysyi hän paikalla.

Se oli omituista että hän aina tunsi hänen läsnä-olonsa, vaikk'ei hän häntä nähnyt eikä kuullut hänen puhuvan. Harry meni paikalla häntä vastaan, otti häntä kädestä ja talutti hänen minun luokseni.

"Sanokaa se hänelle Jane – vai teenkö sen minä?" kuiskahti hän. Minä viittasin häntä itseään puhumaan, jonka hän arvelematta tekikin.

"Lettie, onko sinulla uskallusta antautumaan opereerattavaksi, jonka kautta kenties silmäsi saisivat näkönsä jälleen?"

Lettie laski kätensä ristiin ja niin suloinen punastus levisi hänen poskillensa, että olisi luullut niitä enkelin kasvoiksi, niin kirkastetuilta ne loistivat.

"Ah, uskallan! mitä hyvänsä Harry, mitä hyvänsä, kun vaan sitä toivoa saan elättää!" sanoi hän hiljaa.

Minä katsoin Harryyn kysyvästi, eikö hänen pitäisi valmistaa häntä pitämään mahdollisena ett'ei se onnistuisi, jolloin tämä äkkiä sanoi:

"Lettie, minun täytyy edeltä-käsin sanoa sinulle että operationi mahdollisesti voisi käydä huonosti, vaikk'en minä sitä pelkää. Mutta myönny siihen kuitenkin minun tähteni Lettie", lisäsi hän hiljaa.

"No niin Harry, sinun tähtesi sitte", vastasi hän keveästi huoahtaen. "Josko en näköäni saakaan takasin, enhän kuitenkaan tule toisenlaiseksi kuin nyt olen."

He menivät yhdessä ryytimaahan ja Harryn tyynestä, vakaasta käytöksestä voin arvata hänen valmistavan Lettietä siihen, mitä oli tulossa.

Lettie oli aina ollut sielultaan hyvin voimakas, niin ett'en vähintäkään pelännyt voimien nytkään häneltä luopuvan.

Seuraavalla viikolla operationi toimitettiin. Tohtorit Nash ja Philipson olivat molemmat saapuvilla; mutta Harry toimitti sen itse. Hänen käytöksensä oli ihmeteltävä. Lettie oli, niinkuin ennakolta arvasin, vahva; itse asiassa ei ollut heikkoa muita kuin minä, sillä kun kaikki oli ohitse, menin minä tainnoksiin. Operationi oli täydellisesti onnistunut, sillä Lettie näki nyt yhtä hyvästi kuin minä itse. Monet viikot pidimme häntä nyt pimeässä huoneessa, sitte sai hän vähitellen totuttautua valoon; näiden aikojen ilo oli suurempi, kuin mitä sanoin voi selittää.

Kohta tämän jälkeen pyysi Harry häntä omakseen ja, totta puhuen, eipä kukaan sitä lahjaa ansainnut paremmin, kuin hän. Maine tästä onnistuneesta työstä levisi nopeasti, tuottaen hänelle suurta luottamusta. Pidettyään silmätaudit tutkintonsa etevimpänä esineenä, on hän nyt tullutkin yhtä mainehikkaaksi silmälääkäriksi kuin itse tohtori Philipson; monipa pitää häntä etevämpänäkin. Tämä operationi, joka silloin herätti niin suurta huomiota, ei ole nykyään enää harvinainen, sillä sellaista sokeutta, joka Lettietä vaivasi, ei pidetä enää parantumattomana.

Tämä on kaikki, mitä elämäkertomuksestamme voin sanoa. Se ei ole enemmän omituinen kuin runollinenkaan; mutta kun minua niin useasti on pyydetty sitä kertomaan, olen nyt ottanut sen todenmukaisesti tehdäkseni.

MAALARIN MAINE

Tositapauksien mukaan kertonut

Xaver Riedl

Suomentanut Katri S. [Katri Suomalainen].

Helsingissä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.

Uuden Suomettaren kustantama.

I

Vangittu nero.

– "Voitko antaa minulle vähän rahaa Kaarle? Pienelle Baby'llemme täytyy ostaa sukkia. En voi millään muotoa sitä enää tuonnemmaksi jättää. Meidän täytyy sen sijaan kieltää itseltämme jotain muuta".

– "Ja tuo jotain muuta on tietysti oleva kangas uutta tauluani varten".

Kaarle Rossiter lausui tämän vastauksen tuimalla, murisevalla äänellä; otti kurttautuneen dollarin setelin taskustaan ja pani sen pöydälle lähelle vaimoansa, sitten tarttui hän jälleen kirjaansa ja luki eteenpäin.

Tämä kirja oli englantilaisen taidearvostelijan Ruskin'in kirjoittama. Rouva Rossiter ei olisi ymmärtänyt tämän kirjan sisältöä, eikä olisi pitänyt lukuakaan sen ymmärtämisestä. Hän oli tehnyt pyyntönsä katsomatta mieheensä eikä vastannut mitään siihen ynseään tapaan, jolla tämä hänen pyyntönsä täytti, vaan jatkoi entistä uutteraa ompelemistaan.

Lattialla lähellä häntä oli kori täynnä vanhoja kuluneita vaatteita – paraasta päästä lasten vaatteita – ja siitä otti rouva kappaleen toisen perästä ja paikkasi niitä.

Näin istuivat he, mies ja vaimo ilottomina, äänettöminä aina yöhön saakka. – Tämä tapahtui pienessä köyhässä perheessä Chicago'ssa.

Kuluneista matoista alkain aina nuoren rouvan virttyneisiin vaatteisin asti todisti kaikki tässä huoneessa suurinta köyhyyttä. Tapetit olivat siellä täällä paikatut, vieläpä toisen värisellä paperilla kuin alkuperäiset. Vanha sohva – jäännös paremmilta ajoilta – oli tuiki kulunut ja paikottain rikkikin. Kirjahyllyllä oli vaan muutamia kirjoja. Kaikkialla huoneessa olivat huolenpito ja puhtaus turhaan koittaneet tehdä köyhyyden vähemmin silmiinpistäväksi ja tuo nuori rouva, halvassa kuluneessa puvussaan, mutta hiukset huolellisesti kammattuina, lumivalkoinen kaulus kaulassa ja yhtä moitteettomat manchetit ranteella kyyristyneenä vaate repaleitten yli, oli ikäänkuin elävä kuva koko tästä kodista. Surullisena, mutta uutterasti ompeli hän – tuntikausin.

Vihdoin viimein viskasi Rossiter pois kirjansa, heittäysi tuolinsa selkä-nojalle ja pani molemmat kätensä yhteen päänsä taakse.

– "Sielun maalaaminen! hm, kummallista sentään", puheli hän miettiväisenä ikäänkuin lukemisensa kautta olisi tullut tähän ajatukseen.

Rouva Rossiter oli juuri ottanut koristaan pienen karttuna-vaatteen ja katseli sitä. Monet suuret reiät siinä osoittivat selvästi, että pienonen, joka oli sitä pitänyt, varmaankin oli oikeen erinomaisen taitava vaatteitansa kuluttamaan ja pahoin pitelemään.

Rouva parka huokasi hiljaa, turhaan etsiessään pienestä käärystä paikaksi sopivaa tilkkua, joka olisi ollut kylliksi suuri reikiä peittämään.

– "Mitä tarkoitat armaani?" kysyi hän hajamielisenä.

– "Puhelen vaan sen johdosta mitä Ruskin sielun maalaamisesta sanoo. Mikä suuri aate, Minette", jatkoi hän innokkaasti, "oletko edes milloinkaan koettanut mielessäsi kuvitella minkä näköinen sielu on? Minä olen sen tehnyt. – Minä näin kerran unen – vuosia sitten. Ensimmäinen lemmittyni meni miehelle, joka oli paha juomari. Surut ja vaivat saattoivat vaimo paran viimein manalan majoille. Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen olin unissa näkevinäni hänen henkensä. Ulkomuodoltaan oli se ihmis-olennon kaltainen, mutta muutoin kuin yksi ainoa suuri sininen liekki. Se liehuili sinne tänne, pidättäen kumminkin aina ulkonaiset piirteet. Henki näkyi kulkevan puolisonsa rinnalla ja aivan oudolla omituisella tavalla virkkoi tämä yliluonnollinen olento minulle: tämä on minun rangaistukseni. Oi jospa heti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle! Nyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto – nyt on se liian myöhäistä".

– "Mikä vahinko, Kaarleni!"

Hämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka puhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja katseli häntä.

– "Voi näitä kurjan pieniä tilkkusia! Ei ainoakaan niistä ole kyllin suuri reikää peittämään. Minun täytynee ensin ommella yhteen muutamia niistä. Sanoitko jotain armaani?"

– "En mitään tärkeätä", vastasi Rossiter kylmäkiskoisesti pettyneenä, ja äreänä vaimonsa viimeisistä sanoista.

Rouva Rossiter huomasi kohta muutoksen miehensä äänessä ja katsahti hänen synkkään muotoonsa.

– "En voi sinua auttaa, Kaarle", sanoi hän vähäisellä kärsimättömyydellä.

"Me olemme niin köyhät, että minun täytyy repaleita ajatella, repaleista puhua ja repaleita yhteen-ommella. Minä surkuttelen, että olen häirinnyt mielenkuvituksesi lentoa. Mietin niin innokkaasti työtäni tässä, ett'en ensinkään huomannut ääneen puhuvani".

– "Se ei tee mitään. Tule, käydään levolle! Oletpa tänä iltana jo kylliksi ommellut; nyt on jo hyvin myöhä".

Rossiter sanoi tämän tavallisella, puoleksi pakotetulla maltilla ja ystävällisyydellä. Hänen vaimonsa pani pois työnsä hiljaisella huokauksella ja laskeusi vuoteelleen, miettiäkseen jonkinlaista keinoa talonsa pahinta vihollista, köyhyyttä, vastaan.

Seuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi vuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa vaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina, nojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia. Sitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa aamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan. Äidille oli kovin vaikea saada näitä pienosiaan pysymään ääneti pestessään ja kammatessaan heitä.

– "Hiljaa Mamie! sinä herätät isän. Frank ole toki vähemmällä, isä ja pieni Baby nukkuvat vielä".

Toinen tai toinen näistä lauseista oli alinomaa hänen huulillaan.

Kaikkein vaikein kumminkin rouva Rossiterin aamutoimista oli hänen miehensä herättäminen. Hän lähestyi vuodetta ja katseli nukkuvata. Tuossa makasi hän, kaunispiirteiset säännölliset kasvot vaimoonsa käännettyinä. Hänen nukkuessa poistui puna tavallisesti hänen poskiltaan ja hänen pitkät ruskeat silmänripsinsä kauniina kaareilivat hänen valkealla ihollaan. Rouva Rossiter'ille oli tämä hänen miehensä kauneus – jolle Rossiter itse ei näkynyt vähintäkään arvoa antavan – alituisena ilon ja ylpeyden syynä. Heidän lapsensa olivat kaikki isänsä näköisiä ja sepä oli äidille mitä suurin lohdutus hänen muutoin niin ilottomassa elämässään.

Hänen sydämmensä pelkäsi, nyt kuin aina, tätä alati uudistettavaa aamutointa, mutta hänen täytyi se tehdä. Hän laski hiljaa kätensä miehensä olalle:

– "Kaarle, Kaarle!" sanoi hän vienolla äänellä.

Vitkalleen aukasi Rossiter suuret ruskeat silmänsä ja loi hajamielisen, uneksuvan katseen vaimoonsa.

– "Kello on kohta seitsemän ja aamiainen melkeen valmis".

– "Minä uneksuin ihanasta kuvasta", sanoi mies veltosti kohottautuen kyynäspäänsä nojalle. Hän katsahti köyhään huoneesen ja sitten hienosti hymyillen vaimoonsa. "Oi vaimoni", sanoi hän, "sinä tulet minulle ilmoittamaan, että paratiisi jälleen on kadotettu".

Kaarle Rossiter aloitti aina päivänsä tämmöisillä puoleksi leikillisillä puoleksi ivallisilla puheilla – — paitsi sunnuntai-päiviä. Näinä vapaa-päivinään nousi hän varhain ja tarttuen siveltimeensä ja maalilautaseensa istahti hän maalailemaan eikä laannut tästä hauskasta työstään ennenkuin myöhäinen ilta pakoittamalla pakoitti hänet siihen.

Rouva Rossiterille oli mitä vaikeinta lastensa mielessä yhteen sovittaa sunnuntaipäivän pyhittämisen tuntoa ja kunnioitusta isää kohti, mutta se onnistui hänelle kumminkin. Hän opetti pienosilleen jo varhain, ett'ei "isää" saisi tuomita niitten sääntöjen mukaan kuin tavallisia kuolevaisia ihmisiä tuomitaan.

Kun Kaarle istahti aamiais-pöytään riensi hänen vaimonsa uunin luo ja toi hänelle sieltä lautasella kaksi munaa sekä viipaleen voita-leipää. Itselleen ja lapsilleen oli hänellä vaan pelkkää leipää sekä palasteltua lihaa edelliseltä päivältä, mutta sitä ei hän sallinut miehensä syödä.

– "Särjenkö munat valmiiksi Kaarleni? Ne ovat kuumat ja minun sormeni eivät ole niin arat kuin sinun", sanoi Minette.

Ja huolimatta siitä, että hänen oma aamiaisensa jäähtyi, auttoi rouva Rossiter ensin miestänsä, palasteli sitten leipää maitoon lapsillensa ja viimeiseksi vasta ryhtyi omaan jäähtyneesen ruokaansa, kahviin ja lihaan.

Monelle kenties näyttänee tarpeettomalta, että näitä satunnaisia vähäpätöisyyksiä näin tarkasti kertoilemme. Mutta nepä juuri kuvaavat sankarimme taloudellista elämää.

Nopeasti lopetti rouva Rossiter aamutoimensa, otti sitten pienimmän lapsensa käsivarrelleen ja läksi ulos täyttämään päätöksen, jonka yöllä valvoessaan oli tehnyt.

Koska hän oli liian köyhä voidakseen käyttää hevois-rautatietä, täytyi hänen, vaikka suruista ja vaivoista uupuneena, kävellä pitkin katuja, lapsi käsivarrellaan, kunnes saapui määräpaikkaansa.

Hän nosti pienosensa toiselta käsivarreltaan toiselle: nousi kapeita, pimeitä portaita myöten vitkalleen ylöspäin ja koputti arasti erästä pientä ovea. Miellyttävän näköinen vaimoihminen aukasi oven ja pyysi tulleitten astumaan huoneesen, joka toimitti kyökin virkaa ja josta lihaliemen haju tuoksusi vastaan.

– "Onko minulla kunnia puhutella rouva Tourtelotte'a?" kysyi Minette.

– "Niin rouvaseni! Missä saatan olla teille hyödyksi?" ja ranskalainen rouva, liukas liikunnoiltaan, oli jo toisesta huoneesta tuonut tuolin, jonka tarjosi väsyneelle vieraalleen.

– "Eräs lady, yksi teidän työn-antajianne, sanoi lähettäneensä tänne koko joukon koru-ompelusta ja kertoi minulle myös, että teillä on enemmän työtä kuin voitten valmistaa".

Minette punastui ja keskeytti puheensa, ja rouva Tourtelotte tarkasteli häntä vilkkailla silmillään huonosta hatusta ja vanhanmuotisesta shaalista alkain aina kuluneesen kenkään asti, joka pisti esiin virttyneen hameen liepeen alta.

– "No entäs sitten rouva?" kysyi hän.

– "Kenties – ajattelin minä – — antaisitte te työtä muille".

– "Teillekö rouva?"

– "Niin".

– "Totta kyllä, että minulla on enemmän työtä kuin mitä voin valmiiksi saada" – hän pysähtyi ja näytti hiukan epäilevän, mutta kotvasen kuluttua jatkoi hän: "Sitten olisi – suokaa anteeksi rouva – tarpeellista, että ensin saisin nähdä joitain näytettä työstänne, joten voisi tietää minkälaista ompelusta saatan teille uskoa".

Rouva Rossiter otti taskustaan koru-ompeluksella kirjaillun vaate-kappaleen. Punastuvin poskin ja sanaakaan virkkamatta ojensi hän sen rouva Tourtelotte'lle.

– "Onko tämä tosiaankin teidän omaa työtänne?"

Minette nyykäytti myöntyväisesti päätään.

– "Sangen kauniisti tehty! – Kyllä minulta työtä saatten rouvaseni… Kuinka pitkä aika on siitä kuin tämän valmistitte?" kysyi ranskalainen rouva yhä tarkastellen kaunista ompelusta.

– "Seitsemän vuotta", änkytti rouva Rossiter.

Seikka oli se, että tämä koru-työ oli ollut osa hänen myötäjäisistään. Kuinka monta onnellista muistoa ja suloista toivoa oli noussut hänen mieleensä tätä ommellessa… Kaiken elinaikani – niin hän oli ajatellut – tahdon säilyttää paraimmat kappaleet näistä, mutta köyhyys oli pakoittanut hänet ottamaan niistä toisen toisensa perästä käytettäväksi, koska häneltä puuttui varoja uudistaa heidän jokapäiväistä vaate-varastoaan. Nytpä oli yksi noista korukappaleista todistajana hänen taidostaan, mutta – samalla myöskin hänen köyhyydestään. Eipä ihmettä, jos tämä koski hänen sydämmeensä ja kyyneleitä väkisinkin kiertyi hänen silmiinsä.

– "No niin", sanoi rouva Tourtelotte nopeasti, "tässä on koko joukko nenäliinoja, joihin on ommeltava yhdyskirjaimia ja tässä on lankaa ja neuloja. Antakaa minun ensin nähdä miten nämät teiltä onnistuvat, niin sitten" – ja hän lopetti puheensa omituisella tavalla keikauttaen päätään.

Rouva Rossiter'ille, joka kauan aikaa yhä oli saanut paikkailla vanhoja, kuluneita lapsen vaatteita, oli erittäin mieluista kerrankin ryhtyä koru-ompeluun. Ja niinpä tämä vanha, tuttu työ, hänen illoin istuessaan sen ääressä, muistutti hänelle hänen avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia päiviä. Hän olisi niin kernaasti suonut miehensä nytkin vielä joskus lukevan hänelle ääneen niinkuin ennen melkeen joka päivä oli tehnyt: olivathan muutoin niin tukalia nuo pitkät talviset illat, jolloin tuskin tuli sanaakaan vaihetuksi.

– "Mitä sinä luet Kaarle?" kysyi rouva Rossiter eräänä iltana mieheltään kun tänä, täyttääksen piippuansa, kotvaseksi pani pois kirjansa.

– "Onpahan vaan muuan teos ylenluonnollisuudesta taiteessa".

Rouva Rossiter oli kotvasen ääneti.

"Sinä et koskaan enää lue ääneen", virkkoi hän sitten verkalleen.

Hänen miehensä sytytti tulitikun.

– "Niin, armaani, täytyihän meidän siitä lakata", sanoi hän tuon tuostakin pysähtyen laskiessaan piipustaan savupilviä, "kun lapset alinomaa huusivat ja sinä tuskin kymmentäkään minuutia yhtä mittaa ehdit minua kuunnella".

Rossiter heitti pois tulitikku-pätkän ja tarttui kirjaansa.

– "Etköhän tänä iltana lukisi minulle vähän?" kysyi hänen vaimonsa arastellen.

– "No miksi ei" – sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä – "voisinhan sitä tehdä, mutta" – tässä käänteli hän kirjansa lehtiä – "olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua huvittaisi".

– "Voi minä olen niin kyllästynyt tähän äänettömyyteen, tahtoisin vaan kuulla sinun ääntäsi".

– "Vai niin, no sitten…" ja Rossiter alkoi heti lukea.

Rouva parka koetti ponnistella voimiansa ymmärtääkseen kaikkia, mutta vähä väliä tuli kohtia, jotka olivat hänelle umpi-outoja.

– "Luulempa vaan, ett'ei tämä sinua miellytä", virkkoi Rossiter, pannen kirjansa pois tavallista varemmin.

Hänen vaimonsa hymyili sanaakaan sanomatta. Hän olisi kernaasti suonut, että miehensä, hänelle käsittämättömän esteetillisen esitelmän sijaan, olisi valinnut jonkun kaunokirjallisen teoksen tai matkakertomuksen luettavaksi. Mutta hän oli jo pannut kaiken rohkeutensa liikkeelle pyytäessään miestään kerrankin lukemisella hauskuttamaan pitkää, ikävää talvis-iltaa, eikä hän siis uskaltanut toista pyyntöä tehdä.

– "Olithan sangen ystävällinen, Kaarle, kun minun tähteni väsytit itseäs ääneen lukemisella", vastasi hän vältellen.

Hän ei milloinkaan enää pyytänyt saada kuulla mitä hänen miehensä luki. Äänettömänä, mietteisinsä vaipuneena istui hän, ommellen kaiket illat. Hänen työnsä oli kaunista ja tuotti hänelle hyvän hinnan. Pienet hauskuudet lapsille, vähäiset mukavuudet talossa sekä silloin tällöin joku herkku-ruoka pöydällä todistivat, että emännällä oli muutamaa dollaria enemmän käytettävänä kuin tavallista.

Rossiter, jos joskus ihmettelikin kuinka hänen vaimonsa arastelevat rahan-pyynnöt niin kerrassaan olivat laanneet, teki sen aina vaan äänettömänä itsekseen. Mutta kerran, kun rouva Rossiter jo noin kuusi viikkoa oli uutta työtänsä toimiskellut, täytyi hänen miehensä kuitenkin huomata tämä asia.

– "Minette, annas joku riepu, jolla pyyhkisin nuo vesipilkut pöydältä", sanoi Rossiter eräänä päivänä ja laski jo kätensä vaate-kasalle, joka oli tuolilla lähellä häntä.

– "Ai! älä ota siitä. Siinä…" huudahti hänen vaimonsa ja pyyhkäsi nopeasti pöydän käsiliinalla.

– "Mitäs tuossa on?" kysyi Kaarle osottaen vaate-kasaa.

– "Onhan vaan vaatetta tyynynpäällyksiä varten, jotka pitää kirjaella", änkytti Minette, ja vähän vitkailtuaan kertoi hän koko asian. "En tahtonut aina jokaisen pienen tarpeen vuoksi vaivata sinua rahan-pyynnöilläni, koska tiedän sun tarvitsevan palkkasi taiteellisten aikeittesi toteuttamiseksi. Minusta tuntui raskaalle pyytää sinulta rahoja, koska ne itsellesikin ovat tarpeen – jok'ainoa penni".

– "Niinpä kyllä, eikä niitä juuri paljoa olekaan", vastasi Rossiter katkeralla äänellä ja alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin huoneessa. "Minette, kuinka saisin joskus maailmassa niin paljon säästetyksi, että pääsisin Europaan? Siinäpä temppu!"

Nuori rouva koetti paraillaan pujoittaa lankaa neulan silmään, mutta kyyneleitten tähden, jotka kiertyivät hänen silmiinsä, näki hän edessänsä tuhansittain kimaltelevia neuloja. – Hän oli pelännyt miehensä panevan pahaksensa, että vaimonsa rahan edestä teki työtä muille. Tosin oli hän vavissut miehensä vihaa, mutta toisten oli hän taas toivonut kenties saavansa häneltä ystävällisen silmän-luonnin kiitokseksi siitä, että oli koettanut olla apuna pienten talon-tarpeitten hankkimisessa. Ja yksi ainoa lempeä katse, yksi ainoa hellä syleilys olisikin ollut hänelle yltäkylläinen palkinto… Sitä rouva parka vaan ei koskaan ollut ajatellut, ettei hänen miehensä ensinkään pitäisi lukua näistä hänen vaivoistaan ja ponnistuksistaan. Tämä tuntui hänestä kovin katkeralle. Hän oli jo paljon kärsinyt miehensä tähden – ja aina valittamatta, nurisematta – mutta ei mikään ollut niin hänen sydämmeensä koskenut kuin tämä viimeinen itsekkäisyyden osoite.

Varhain ja myöhään oli vaimo parka tehnyt työtä: hän oli hoitanut miestänsä tämän sairasna ollessa, hän oli luopunut kaikista mukavuuden ja hauskuuden vaatimuksista ja uhrannut koko elämänsä yksistään miehensä ja lastensa hyväksi. Ja kaikesta tuosta ei hänen miehensä suonut hänelle ainoatakaan kiitollisuuden osoitusta, vaan valitti alati, että köyhyys oli hänellä esteenä taipumustensa kehittämisessä, kunnian ja maineen saavuttamisessa.

– "Seikka on se", jatkoi Rossiter katsoen ulos ikkunasta, "ett'ei minun olisi tosiaan pitänyt naida. Silloin olisin voinut pyhittää kaiken elämäni taiteelle. Mitä hyödyttävät minua nämät monet vuodet, jolloin olen tehnyt kirjoituspöytäni ääressä työtä kuin viheliäinen orja tuon pelkän jokapäiväisen leivän tähden? Miehen pää-määrän pitää oleman jotakin, josta hän saattaa olla ylpeä. Mutta kirjanpito – voi mokoman syitä ylpeilemiseen!"

Minette ei vastannut mitään. Mies oli puhunut tavallisella murisevalla äänellään puoleksi itsekseen.

Vaiettuaan astui hän akkunan luota uunin ääreen. Hänen vaimonsa istui akkunan vieressä koettaen laskeutuvan auringon himmeässä valossa vielä valmistaa yhden tyynynpäällyksen.

– "Otin tänään tauluni 'pieni emännöitsijä' mukanani taidekauppiaalle Van Bechten'ille myödäkseni sen hänelle. 'Rossiter', sanoi hän, 'onpa häpeä, että teidän kaltaisenne neron täytyy kuihtua kauppakirjojen ääressä, kirjoitellen vaan saippuan ja tupakan pintoja. Teidän pitäisi lähteä Euroopaan'. Tiedänhän kyllä hänen olevan oikeassa, mutta mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Minä olen tuomittu, – minä olen sidottu tähän yhteen paikkaan!"

Rouva Rossiter pani pois työnsä ja katseli kolkkoa seutua tuolla ulkona. Sitten seurasi hetkisen vaiti-oloa. Rossiter tuijotti hehkuviin hiiliin, ja hänen vaimonsa muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli luullut olevansa miehensä ainoana ilona. Hän muisteli kuinka hän silloin aina oli toivonut elävänsä onnellisena hänen kanssaan ja kuinka suloista hänelle oli ollut se ajatus, että hänen tuli jokaisesta iloisesta hetkestä elämässään kiittää miestänsä! Voi, ainoastaan seitsemän vuotta oli siitä pitäin kulunut, ja nyt täytyi hänen jo ansaita ravinnon sekä vaatteet itsellensä ja kolmelle lapselleen… Mies vaan nurisi niitä siteitä, joilla hän oli kiinnitetty heihin.

– "Kaarle", sanoi Minette vienolla äänellä, "sinun ei tarvitse pitää itseäs sidottuna. Mene vaan minne mielesi pitää. Jos tunnet, että Jumala on sinut korkeampiin tehtäviin määrännyt kuin mitä täällä voit toimittaa, niin olet vapaa suurempaa kutsumustasi täyttämään. Minä rakastan sinua —" hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi hetkiseksi, vaan jatkoi sitten taas – "mutta minä en tahdo olla vaimona miehellä, jolle olen rasitukseksi. Mitä lapsiimme tulee —"

Hän pysähtyi äkkiä. Hänen rakastava, alttiiksi antava sydämmensä ja koko hänen lempeä luontonsa vastusti sitä ajatusta, että tuo mies, jota hän niin suuresti oli kunnioittanut, voisi vaimonsa heikoille hartioille laskea koko huolen heidän kolmesta lapsestaan ja ainoastaan siinä tarkoituksessa, että itse sitä helpommin voisi kunniaa ja mainetta saavuttaa. – Mitä hänen omaan äidinvelvollisuutensa tuntoon tuli, piti hän lujasti kiinni siitä, ettei mikään muu kuin kuolema voisi häntä siitä eroittaa. Ja samoin, ajatteli hän, pitäisi isänkin tunteman.

– "Kaarle", sanoi hän, nopeasti kohottautuen tuoliltaan ja astuen nuorimman lapsensa kätkyen luo, "kumpaiseenko luulet Jumalan sinua vaativan: olemaan uskollisena aviopuolisona ja isänä vai tulemaan mainioksi taideniekaksi?"

– "Koska Luoja on suonut mulle luonnonlahjoja, joitten avulla voisin ihmiskuntaa ylentää ja innostuttaa vielä sittenkin kun minun lyhyt elämäni on sammunut, niin on epäilemättä minun velvollisuuteni käyttää tuota lahjaa".

Minette loi mieheensä pitkän, surullisen ja tiedustelevan katseen.

– "Mutta minusta taas", sanoi hän rohkeasti, "on vanhempain ensimmäinen velvollisuus pyhittää elämänsä lapsilleen".

– "Tietysti", myönsi Rossiter vilpittömästi, "mutta näethän kuinka minun velvollisuuteni ovat keskenään risti-riitaiset. Minä puolestani pitäisin parempana tuota korkeampaa velvollisuutta. Mutta seikka on juuri se, ettei minun koskaan olisi pitänyt naida".

Näin lopetti hän, syvästi huoaten. Hän ei ensinkään ajatellut, että hänen olisi miehen lailla tullut kärsiä tehdyn erhetyksen seurauksia, hän vaan yhä syytti sallimusta, joka oli suonut hänelle neron, vaan sitten sitonut hänet halpoihin kahleisin.

Vaimo parka se vaan tunsi vääryydeksi, että hänen yksinään tuli kantaa onnettoman avioliiton seurauksia. Mutta lapsiansa täytyi hänen elättää, lapsillensa hankkia suojaa ja vaatetta – se oli hänelle selvää selvempi. Ja luottaen Jumalaan oli hän valmis ottamaan kantaaksensa tämän raskaan taakan.