Kitabı oku: «Syvistä riveistä», sayfa 26

SELMAN HÄÄPÄIVÄNÄ

Kirjoitti Emil Vainio.

Kummallinen tämän maailman meno kuitenkin on. Nurin puolisesti on minunkin käynyt. Se mistä kuusi vuotta sitten vannoin, on jo viisi vuotta ollut selvästi muistuttamassa minua väärän valan teosta.

En ollenkaan ole mustasukkainen, se on varma. En ainakaan enää. Vaan kuitenkin haluttaa minua tänä hänen hääiltanaan istua yksinäni ja muistella aikaa noin kuusi vuotta takaperin, aikaa jona me olimme hellissä suhteissa.

* * * * *

Laillisen muodon meidän ystävyytemme sai luistinradalla, vaan minä olin silloin jo vuoden ajan melkein joka päivä tullut hänen kanssaan vastakkain. Hän katsoi suoraan alas vastaani tullessaan, vaan aivan viime hetkellä, juuri ohi mennessä, hän kuitenkin loi arastelevan silmäyksen minuun, jolloin minun, joka siihen asti olin häneen katsonut, täytyi katsoa toisaalle. Sama tapahtui joka kerta, ja aina jätti se jälkeensä reippaan, tyydyttävän tunteen.

Lueskelin siihen aikaan ahkerasti romaaneja ja runoja. Luin ensilemmestä, ikuisesta rakkaudesta ja taivaasta maan päällä. Ne vaikuttivat minuun hämärää kaipuuta ja puutetta. Kadehdin, etten itse ollut joku jalo romaanin sankari, ettei povelleni painanut kukaan hento nainen pienoista päätään.

Hän, tuo outo nainen, oli se, jonka useammin satuin näkemään. Mielikuvituksissani tein hänestä ihanteen itselleni. Kauniisti ja sipsottavasti tuli hän aina vastaani, "taivaallisuutta" oli hänen katseessansa ja ylevästi kohotettu oli hänen päänsä. Ja minä aloin sovittaa häntä kaikkien romaanisankaritarten sijalle.

Olin päättänyt pyrkiä hänen tuttavuuteensa, ja uneksuin aikaa, jolloin hänet oikein tuntisin, saattaisin kohteliaasti kohottaa lakkiani, lähteä kanssaan kävelylle ja viedä hänet joskus vaikka teaatteriin. Kauvan esti lapsellinen ujous pääsemästä niin pitkälle, mutta nyt kun huomasin hänen käyvän luistelemassa, tuntui kuin tahtoisi tuon salaperäisen halun jumalatar minua auttaa. Sinä talvena olinkin erittäin innostunut luistin urheiluun.

Tiesin vallan hyvin, että kohteliaitten herrain pitää, kun naiset luistinradalla sattuvat kaatumaan, heti rientää heidän avukseen, tehdä nöyrä kumarrus, esittää itsensä ja sitten luistella heidän kanssaan. Tällaisen tapauksen varaan heitin minä kaiken toivoni.

Päiviä kului, ennen kun sain siihen tilaisuutta. Olin kyllä pari kertaa nähnyt hänen kaatuvan, vaan en sittenkään rohjennut mennä auttamaan. Tyytymättömänä läksin aina radalta, päättäen vasta kerralla olla rohkeampi, ja uudella toivolla sinne seuraavana päivänä saavuin.

Kerran samanlaisessa tapauksessa tein pikaisen päätöksen. Potkaisime suoraan häntä kohti, josta sitten ei enää mitenkään voinut peräytyä. Vauhti oli kuin virta kosken niskassa, joka vie kohti pyörrettä ja josta ei enää pääse pois. Täytyi vaan mennä, tehdä kumarrukset ja muut. Kaikkia asiaan kuuluvia sääntöjä en kuitenkaan voinut muistaa, enkä rohjennutkaan. Esitteleminen tuntui peräti vaikealta ja jäikin sillä kertaa tekemättä. Mutta me luistelimme sentään hetken aikaa yhdessä. Puhelemaankin yritimme, vaikka siitä ei suuria tullut. En voinut löytää niin suloisia sanoja, että ne tällä kertaa olisivat kelvanneet. Pieni, kurkkuun tarttuva naurahdus ja kauniiksi koeteltu hymyily, siinä kaikki. Eikä hänkään osoittanut olevansa puhelahjalla varustettu ihminen.

Sinä iltana menin minä erittäin riemukkaana ja rentona kotiin. Riuhdoin käsiäni sinne tänne, niin että luistimet helisivät, hyräilin reippaita säveliä ja yritin yksinäni puhelemaankin, jossa en kuitenkaan pitemmälle päässyt kuin: "no nyt…" Siihen se aina keskeytyi. Ja seuraavana yönä minä en saanut unta kuin vähäisen aamupuhteella. Tuntui melkein kuin yhä vieläkin luistelisin vierekkäin hänen kanssaan, hänen pieni, sievä kätösensä kädessäni.

Tästä lähtien luistelimme hetkisen yhdessä joka kerta. Hän muuttui silmissäni yhä miellyttävämmäksi, kauniimmaksi. Koko luistinradalla ei ollut ketään hänen veroistaan. Se oli onnellista aikaa.

Muuanna iltana uskalsin tarjoutua häntä kotiin saattamaan. Matkalla oli puhelumme niukanlaista, kuin oli vaikea löytää siksi paljon aihetta kuin matkalla olisi tarvittu. Kerroin teaatterissa viimeksi näytetyn kappaleen olevan oikein "lystin". Hän enimmäkseen vaan myönteli, nauroi kun minäkin koetin nauraa, pari kertaa teki sentään pienen kysymyksenkin. Tätä ujoutta pidin minä naisellisena kainoutena. Nyt tapahtui mitä vielä oli kohteliaan nuoren herran tehtävistä tekemättä. Esittelin itseni. Olin jo monta päivää kulettanut nimikorttia taskussani, vaan en ollut rohjennut sitä hänelle antaa. Nyt oli taas tehtävä ankara ryntäys ujoutta vastaan. Se tapahtui portilla erotessa, jälestä hyvästien.

–Koska me nyt olemme näin, niin ehkä saan esitellä itseni, puhelin ja annoin kortin hänelle.

–Kiitoksia, ehkä minäkin… Hänellä oli myös nimikortteja taskussaan, paperin sisälle käärittyinä. Kiitimme sitten ja kiireesti erosimme.

Silloin jo tunsin olevani rakastunut, rakastunut niin kuin ainoastaan kahdeksantoista vuotias, koko joukon romaaneja lukenut nuorukainen rakastua saattaa. En silloin vielä tiennyt, saavuttaisinko vastarakkautta, mutta se epätietoisuus minua vaan kiihoitti.

Luulin kuitenkin saavuttavani. Hän kyllä tarkasti karttoi kaikkia siihen suuntaan meneviä puheita, mutta minä pidin sitä hienoutena, kainoutena. Jok'ainoan hellän silmäyksen otaksuin sitä vakuuttavan. Rauhaton tunne rinnassa, ajattelin usein puheluamme sille suunnalle johdattaa, mutta aina vaan turhaan. Ei siitä tahtonut tulla mitään.

Mutta päivä päivältä kiihdytti se mieltä. Ajatukseni eivät missään muualla pysyneet, vaan kimposivat aina hänen luokseen. Ne nukuttivat minut jonkinlaisen unen horrokseen, jossa teot tiedottomina seurasivat ajatuksia. Kun vakaalla aikomuksella lähdin vaikkapa vanhojen tätieni luokse, niin unehduin jollekin tietylle kadulle edestakaisin kävelemään, kadulle, missä mahdollisimmin saattaisi häntä nähdä. Tavata en silloin vielä alituiseen tahtonut, enkä kehdannutkaan, vaan minä olin tyydytetty kun jonkun matkan päästä saatoin edes vilaukselta nähdä hänet.

* * * * *

Seuraavana kevännä kävin usein Kaisaniemessä ja Kaivopuistossa romaaneja lukemassa. Istuin penkillä avonainen kirja kädessä ja katsoa tuijotin siihen. Kirjaa en kuitenkaan seurannut, katse ei kyennyt tarkkaamaan sanoja, se näki vaan rivit, jotka aivan kuin järven laineet mennä jollottivat toinen toisensa perässä. Toisinaan painui kirja polville, mutta katse yhä hapuili samaan suuntaan, kunnes kiintyi pieneen tuulen pesään koivun oksalla. Vaan jokainen pienempikin liike ja risahdus tahi ihmisääni irtauttivat sen luokseen. Kun kuului läheneviä askeleita, niin silmä oikein vaanimalla vaani tulijoita. Tuntui aivan kuin olisi tulijan pitänyt olla jonkin toisen kuin se olikaan ja sydän vavahteli pelon alaisesti. Vaan kun tunteakseen näki, niin oli kokonaan tyytymätön. Miksi se ei saattanut olla Selma?

Sitten heitti katsauksen joka suunnalle, vaan kun ei ketään näkynyt, niin asettui jälleen lukuasentoon. Kun sattui kirjassa rakkauden tunnustus tahi joku seikkailu olemaan, niin vähän matkaa lukikin, kunnes ajatukset jälleen alkoivat harhailla ja muodostivat oman rakkauden tunnustuksensa.

Keksin kysymyksiä, joihin myös hänen puolestaan vastasin, ja joihin taas itseni täytyi selvitys antaa, kaikki niin toimessani kuin olisi hän tosiaankin ollut läsnä.

–Te aina kulette kirja kädessä, varmaankin Te hyvin paljo luette? kuvittelin hänen kysyvän.

–Kyllä. Se onkin minun ainoa hauskuuteni maailmassa. Ettekös Te lue?

Hänen annoin nyt vastata jotain epäröivää, hänellä ei muka ollut kirjoja, ja sitä paitsi väsyttää se kovin. Kyllä hän halusta kuuntelee kuin toinen lukee…

Kun minä puolestani olin halukas ääneenkin lukemaan, sopi se erittäin hyvin, että minä luin ja hän kuunteli. Ja sitten minä olisin jotain sopivaa kohtaa lukiessani hellästi puristanut hänen kättään ja katsonut häntä silmiin…

Vaan illan tullen tuli viileä, alkoi puistattaa, täytyi jättää haaveilut ja lähteä kotiin päin, tyytymättömänä ja samalla tyytyväisenä. Tyytymättömänä, kun ei saanut häntä nähdä, vaan tyytyväisenä siihen päätökseen, että ensi näkemässä sanon hänelle suoraan, mitä sydämeni syvimmässä pohjukassa piilee.

Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Äänellä, jonka värinää en voinut hallita, ja katse johonkin kaukaiseen taivaankohtaan tähdättynä, alustin keskustelun lemmestä. Kerroin viimeksi lukemani romaanin sisällyksestä. Hän kuunteli, toisinaan salaperäisesti kysyi: mitenkäs sitten kävi? Mutta suora kysymys jäi minulta tekemättä.

Niin pitkälle kuitenkin pääsin, että ehdottelin seuraavaksi sunnuntaiksi kahdenkeskistä kävelyretkeä Eläintarhaan.

–Mutta jos siellä on paljo tuttavia, vastasi hän ja katsoi alas, kerran kuitenkin luoden silmäyksensä minuun, josta sain rohkeutta.

–Mitä me niistä välitämme! Ja saatammehan me mennä kauvemmaksi.

Hän viivytti vastaustaan, ja oli kuin miettisi asiaa. Sitten levähytti hän pitkän päällystakkinsa lievettä vasemman puolisessa taskussa olevalla kädellään, ja hyvin vaatimattomasti katsoi taaskin minuun.

–Lähdemmekö? Minulla ei tahtonut henkikään kulkea, vastausta odottaessani.

–Kuinka varhain sitten lähtisimme? kysyi hän viimein.

–Sopisiko kahdeksan aikana?

–Kyllä.

–Saanko olla portilla Teitä vastassa?

–Kyllä, kiitoksia…

Nyt minä läksin täysin tyytyväisenä, sillä olihan minulla mainio tilaisuus tehdä tuo suora tunnustus, joka mieltä painoi. Tulin saamaan varmuutta, tietämään josko elämäni on oleva ikuista kevättä tahi ikuista syksyä. En kuitenkaan hetkeäkään epäillyt sen olevan muuta kuin kevättä. Olin jo vakuutettu hänenkin rakastavan minua, koska hän, tuo kaino, ujosteleva lemmittyni oli suostunut lähtemään pitemmälle kahdenkeskiselle kävelymatkalle, etsimään yksinäisyyttä, jossa vapaasti saapi sydämet tyhjentää. Ei hän tekisi sitä, jos hän ei tuntisi samaa kuin minä.

Ja niin kauas me sitten kävelimme, ettei kukaan meitä häirinnyt. Hän löysi nurmelta pienen kukan ja aikoi huudahtaa sen nimen, joka kuitenkin kuivui hänen huulilleen. Pidin sitä vain kainoutena.

Osasin minä jo silloinkin olla vähän kavala. Nytkin olin olevinani tietämätön, ja kysyin tuon kukan nimeä. Vastaus ei ollut hevillä saatavissa, vaan monien hellien pyyntöjen perästä hän vihdoin arasti ja kainosti sanoi:—Lemmikki.

Niin, lemmikkihän se oli, sen kyllä tiesin. Vaan kun hän sen nimen sanoi, koski se sydämeen. Veri kuumeni, sydän alkoi tykkiä kiivaammin. En voinut häntä edes silmiin katsoa. Hiljalleen vaan kuljimme, sanaakaan sen enempää sanomatta. Hän nyhtäsi käteensä päivänkakkaran, irroitti siitä lehden toisensa perästä ja luki: "jaa, ei … jaa, ei!" "saa" tuli viimeiseksi. Turmeltumattoman nuorukaisen salaperäisellä aavistuksella tiesin, mikä hänellä oli mielessä, enkä voinut olla häneen katsomatta. Katsoin puhtaalla, ei, se ei riitä, autuaalla silmäyksellä ja tietämättäni tartuin hänen käteensä. Hän ei minuun katsonut, vaan suoraan alas, mutta kuitenkin puristi kättäni. Ja se oli kylliksi. Se oli kainon, puhtaan rakkauden vieno tunnustus, luulin silloin. Olinhan romaaneista lukenut tosirakkauden olevan juuri sellaista.

Asetuimme istumaan kallion kupeelle, puiden siimekseen. Tässä minä nyt pääsin niin rohkeaksi, että suoraan kysyin häneltä. Sanoihin puettua vastausta en nytkään saanut, ainoastaan myöntäviä kädenpuristuksia ja helliä silmäyksiä uudestaan. Rakkaus ei sanoja tarvitsekaan.

Silloin en vielä ollut ketään ihmistä suudellut, tiesin kuitenkin sen olevan pyhintä mitä rakkaudessa on. Sen olivat romaanit minulle opettaneet. Nyt, jonkin sisällisen halun johdosta kumarruin sitä tekemään. Hän ei ollenkaan estellyt, sulki vaan silmänsä, ja näytti olevan kuin tiedotonna. Hetki oli runollinen, taivaallinen. Oli kuin olisin nähnyt edessäni autuaitten maan, jonka yhdellä hyppäyksellä voin saavuttaa. Vaan sitä hyppäystä ottaissa tuli kuiva maallisuus häiritsemään. Silla huulien ollessa jo aivan yhtymäisillään, minä tottumattomuudessani kosketin hänen leveäsyrjäistä kesähattuaan, joka putosi. Me tästä huolimatta kyllä suutelimme, mutta minä hämmästyin, hän vähän huudahtikin. Ja sitten se oli niin noloa kun hän otti hattunsa ja sovitti sen päähänsä.

Uusi yritys meni onnellisesti perille asti… Sitten hänkin alkoi käydä vapaammaksi. Ja kiihkoissani tein minä valoja, ikuisia uskollisuuden valoja. Vannoin sieluni syvyydestä saakka, tuntematta vähintäkään pelon värettä. Samoin vaadin häntäkin tekemään, mutta niin ujo oli hän yhä vieläkin, etten korvillani saanut niitä kuulla. Lempeät katsaukset, syleilyt ja suutelot, puhuivat mielestäni kuitenkin selvää kieltä. Kyllä hänkin vannoi, vaikka kainoa naisen tavoin.

Paikan, jossa istuimme, pyhitimme. Otimme kumpikin siitä muiston itsellemme. Päivä oli Kesäkuun 20:s. Me päätimme joka vuosi samana päivänä käydä samalla paikalla vanhoja muistoja elvyttämässä, vielä sittenkin kun toinen meistä on maan mustassa mullassa.

–Minä olisin sinulle hyvin vihainen, vaan kun tiedän, ettet ole mitään pahaa tarkoittanut, sanoi hän lähteissämme.

Pahaa tarkoittanut… Voi jumalani! Minäkö saattaisin jotain sellaista edes ajatella.

* * * * *

Näin oli varsinainen onnen aika alkanut. Se oli elämää niin onnellista, jota ainoastaan maailmaa tuntematon, toivova, ja kaiken lisäksi rakastunut nuorukainen saattaa elää. Täynnä ihania toiveita ja elinintoa, kuvittelin elämää äärettömän onnelliseksi. Kaikki oli sielussa ehjää, puhdasta… Mutta jumala ei suonut tuota onnea ainaiseksi. Myöhemmin kesällä tutustuin hänen ystävättäreensä Liinaan, ja heti tämän jälestä Liinan sulhaseen Arvelaan. Pian oltiin me kaikki neljä kuin saman talon väkeä: tehtiin myötäänsä yhteisiä venematkoja, kävelyretkiä ja jos mitä.

Ensikerralla Liina minua oudostutti. Hän kyseli kaikenlaista vanhemmistani, kodistani ja palkastani. Minä en oikein käsittänyt, kuinka saattaa naisten kanssa puhua niin peräti tavallisia, jokapäiväisiä asioita.

Liina ja Arvela sen kuitenkin tekivät. He kertoivat toisilleen kaikenlaisia tapauksia kodistaan ja muualta. Hyvin näyttivät toinen toisensa pikkuseikatkin tuntevan.

Liinalla oli eväitä matkassa, joista hän perillä laitteli meille kaikille voileipiä. Sitten puhdisti hän lautaset ja veitset, ja sijoitti ne takaisin vasuunsa.

Selman kanssa en muiden läsnäollessa mitään osannut puhua. Se mitä me keskenämme tavallisesti haastelimme, ujostutti, ja tavallisia jokapäiväisiä asioita emme me keskenämme puhuneet. Sehän olisi ollut kovin proosallista…

Vasta sitten kun kumpikin pari vetääntyi erikseen, saatoimme me puhella keskenämme.

Me saavuimme kotiin vasta iltamyöhällä. Vaikka tuntui väsyttävän, en kuitenkaan pitkään aikaan saanut unta. Oli ollut hyvin hupaista. Selman kanssa olin paljon puhellut rakkaudesta. Päätimme usein tehdä tällaisia matkoja. Ja kun meitä nyt on neljä, niin voikin vapaammin liikkua. Miellyttävä tyttö se on Liinakin, hyvin avomielinen ja puhelias. Vaan tarkkaan hän tutkii Arvelalta kaikkea. Ja minultakin, vaikka vasta ensi kerran olimme enemmän seurassa. Täytyi vastailla ja kertoilla asioita, joita ei vielä Selmakaan tiennyt. Mutta kummallista, ettei Selma ole minulta mitään kysellytkään eikä itsestäänkään ole kertonut, vaikka olemme jo niinkuin paljo seurustelleet. Mikähän siihen on syynä?

Näitä matkoja teimme nyt yhä uudestaan. Pääasiallisesti tapahtuivat ne aina saman kaavan mukaan: Liinan toimesta saimme kahvia eli voileipiä, sitten vetääntyi kumpikin pari omiin salaisuuksiinsa.

Liinalla aina riitti puhetta. Ja monipuolinen hän oli. Hän saattoi kertoa hauskoja, reippaita kaskuja, vaan myös puhella vakavia asioita.

–Mitä sinä, Lauri, ajattelet raamatusta? kysyi Liina kerran.

–Enpä paljo mitään.

–Tämä Kallehan se kieltää pian koko kirjan.

Hän tarttui Kallen käsipuoleen ja katsoi hymyillen häntä silmiin.

–Niin, vaikka itse monessa kohden on jyrkempi kuin minä, vastasi Kalle.

Me kolme hymyilimme.

Ja sitten puhelimme kauvan aikaa uskonnosta, ja minua se hyvin viehätti. Selma vaan koko ajan oli ääneti, ja se alkoi viimein vaivata.

–Miksi sinä olet niin totinen?

–En miksikään.

Viimeinen sana oli jäädä hänen kurkkuunsa, vaan hän rykäsi sen esille.

Ja sitten kuiva naurahdus lisäksi.

Kesti hetkinen äänettömyyttä, kunnes taaskin käännyin Liinan ja Kallen puoleen.

Kun he sitten saarella erkaantuivat erilleen meistä, tuntui ensin niin tyhjältä, ja oli kankeaa aloittaa seurustelu Selman kanssa. Miksi he nyt niin pian vetääntyivät yksinäisyyteen. Onhan heillä aina aikaa kahden olla, olisi nyt kaikin koolla pysytty. Tuntui hienoa kaipuuta kun meidän välillämme ei ollut samaa suhdetta kuin heidän.

Aloin nyt ensin kysellä vähän yhtä ja toista hänen kodistaan. Mutta kun hän vastaili niin haluttomasti ja koetti puhetta muualle johtaa, en saattanut sitä kauvan jatkaa. Hän ei kysynyt minusta mitään.

Minkähän tähden hän ei tahdo olla kuin Liina? Olisikohan se ujoutta?

Vaan eihän tämänlaisissa asioissa pitäisi mitään ujosteltavaa oleman.

Vaan pian sitä lämpisi ja mukautui entiseen olemistapaan.

Eräänä sunnuntaina satuin Arvelan kanssa kävelylle… Oli kaunis ilma ja meitä miellytti iltapäivällä lähteä venematkalle. Vaan mitenkä saataisiin sana Selmalle? Me olimme aamulla olleet kävelyllä, eikä meillä tänään enää ollut mitään suostuttua yhtymistä.

Arvela ehdotti, että läksisin hänen kotiinsa ja sieltä yhdessä tulisimme Liinan kotiin, jonne hän sanoi menevänsä. Sieltä voitaisiin kaikin lähteä.

Se minua vähän arvelutti, kun en vielä koskaan ollut hänen kotonaan käynyt, mitä hän nyt sanoisi kun näin kutsumatta ja aavistamatta sinne ilmestyisin.

Hän oli aamulla sanonut olevansa tänään koko päivän yksin kotona. Ja se rohkaisi. Kenties se olikin vain huomautus, vaikkei hän tahtonut suoranaista kutsua antaa.

Minä läksin, luvaten tiedon saattaa. Voinhan jos en muuta, niin ainakin kutsuttaa hänet ulos.

Tiesin huoneen, jossa hän asui, enkä siis pelännyt väärään paikkaan joutuvani. Seisoin kymmenkunta minuuttia edustalla, ennen kun uskalsin edes ulko-ovea raottaa. Aivan hiljaa hiivin sitten seuraavalle ovelle ja sydän kurkussa koputin siihen. Ei kuulunut mitään vastausta. Tartuin avaimeen ja raotin ovea varovasti ja peläten kuin pahantekijä. Kun paraiksi saatoin huoneeseen nähdä, juoksi hän huudahtaen vastaani, esti minun astumasta sisälle ja itsekin tuli etehiseen, korvia myöten punastuen.

–Mitenkä sinä tänne…

Huone, jonka olin nähnyt ja hänen kotipukunsa tekivät minuun vastenmielisen vaikutuksen. En tahtonut ensi hetkellä muistaa koko asiaani.

–Meillä on kaikki niin epäjärjestyksessä, kun ei ole tänään ollut muita kotona kuin minä.

–No joudu vaan pian.

–Minnekkä?

Niin, enhän ollut sitä vielä maininnutkaan.

–En minä ilkeä…

Sain monta kertaa uudistaa pyyntöni, ennen kun hän suostui. Häntä muka niin hävetti. Jäin sitten kadulle odottamaan, kunnes hän laittautui.

Tunsin kylmiä väreitä selässäni ja minua puistatti. Tuon näköinenkö on hänen kotinsa ja tuommoinenko hän itse on kotonaan?

Sen verran kuin ennätin näkemään, oli kaikki siellä epämiellyttävää. Huonekalut aistittomassa järjestyksessä ja pyyhkimättömät, huone siivoamatta ja eräässä nurkassa näkösällä kasa likaisia alusvaatteita. Itse esiintyi hän myöskin aivan toisessa valossa kuin minkä ennen ulkona olin nähnyt. Ja minä olin siitä täysin hämmästynyt, ja tunsin kylmästi ja välinpitämättömästi tervehtiväni erästä ohikulkevaa toveriamme. Vaikka hän onkin yksin kotonaan, saattaisi kai siltä siistinä pysytellä. Eikö mahtane olla aina samanlaista! Niin, ja siksipä ei minua ole tänne kutsuttukaan.

Vielä tultuaankin hän hymyili häpeän hymyilyä. Minua se vaivasi. En olisi tahtonut mitenkään muistutettavan tuosta näöstäni. Sanoin hänen suotta pahottelevan.

–Hyvähän sinun on sanoa.

–Onpa niinkin. Heitä tuo ja kerro jotain.

Mutta ei hän muuta kun sanoi hävettävän. Ja se minua vaan yhä tuskastutti.

–Sinä olet pahoillasi? kysyi hän.

–Mistä pahoillani? Älä nyt ole noin peräti turhamainen.

–Niin, turhamainen…

–Aivan niin, turhamainen.

Hän punastui ja katseesta päättäen pahastui. Emmekä me koko matkalla enää mitään puhuneet, vaan aivan ääneti kulimme.

Liina tuli iloisena meitä vastaan. Hän oli laittanut kahvit valmiiksi ja varustanut evästä matkalle. Hänen kotonaan vallitsi tuollainen koristelematon, vaan aistikas järjestys, joka kaikessa viehättää. Siellä viihtyi niin hyvin, ettei tahtonut matkalle lähtöä muistaakaan.

–Emmeköhän ottaisi pannua matkaamme ja laittaisi siellä teetä? kysyi Liina.

–Älä sinä nyt aina pidä huolta kaikesta. Annahan olla niin nähdään eikö meissä muissa kertaakaan ole siksi kuntoa, vastasin minä, koettaen siten olla kohtelias. Vaan kun sattumalta katsoin Selmaan, niin vähäsen säpsähdin ja tunsin punastuvani.

Lähdettyämme rantaan, kulkivat tytöt edellä, Arvela ja minä perässä.

–Sano nyt oikein omantuntosi nimessä, kummalla on parempi? kysyi Arvela nauraen, vaan lisäsi samassa: luultavasti kummallakin itse mielestään.

–Niin, luultavasti kummallakin, hymähdin minä äänellä, jota itsekin pelästyin.

Tästä lähtien sain minä luvan käydä Selman kotona. Hän oli luullut minua vaateliaaksi, heillä kun ei ole niin erittäin…

–Sanoit turhamaiseksi, kun minua hävetti, vaan en minä tahdo turhamainen olla. Jos haluat käydä, niin olet tervetullut.

Kun hän tämän sanoi, olin vähällä syyttää häntä uudelleen turhamaisuudesta, vaan sain pidätetyksi. Niinkö päin hän minut ymmärsi!

Niin kauvan kun häntä katsomassa en käynyt, halusin sinne ja olin utelias näkemään häntä siellä, vaan pian se halu katosi. Siellä tosin nähtävästi oli koetettu suurempaa siisteyttä ja järjestystä toimeenpanna kuin ensi käynnilläni, mutta sittenkin tuntui olo siellä niin raskaalta, iloisuuteni ja reippauteni katosi joka kerta. Enkä milloinkaan kauvan viipynyt. Tahdoin Selman kanssani kävelylle, ja ulkona kahden kesken ollessamme sainkin jossakin määrin takaisin luontoani. Voin sanoa tyytyväisenä hänestä aina eronneeni, vaan en niin kiihkoisana ja hetkellisesti niin onnellisena kuin ystävyytemme ensi aikoina.

Minä aloin löytää siihen syitä jos jonkinlaisia. Huomasin ettei hän kotonaan ollut niin ujo, kaino ja taivaallinen kuin minun seurassani, vaan että hän kylläkin oli julkea, ainakin äidilleen. Suhde heidän välillään minua heti alkoi vaivata, ja se kasvoi kerta kerralta. En olisi koskaan tahtonut tavata heitä yhdessä.

Selma kysyi usein mitä mietin kun olen niin vakava, ja minun täytyi aina vastata, ett'en mieti mitään. Enkä minä juuri miettinytkään, vaikka sen näköinen olin.

Elokuun neljäskolmatta päivä oli Selman syntymäpäivä. Silloin menin Arvelan ja Liinan kanssa häntä onnittelemaan, ja minä vein pienen lahjankin, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Kun äitinsä toi meille viiniä, sanoin hänelle:

–Tulkaa nyt meidän kanssa kilistämään.

–En minä, mitäs minä…

–Tulkaa nyt vaan!

Mutta Selma keskeytti meidät:

–Äiti valmistaa meille kahvia, niin on parempi. Seurasi hetkinen äänettömyyttä, kunnes minä ehdotin kävelylle lähtyä.

–Niin, eihän Lauri meillä tahdo olla edes minun syntymäpäivänänikään.

Aijoin hänelle jotain vastata, vaan se kuivui pieneen hymyilyyn. Jäin vaan mietteisiini.

Äkkiä saivatkin ajatukseni esineen. Juolahti mieleeni vastainen koti, jossa me yhdessä asuisimme. Minkähänlaista siellä olisi?

Arvela ja Liina kertoivat meille tärkeän uutisen, jota ei kenellekään muulle vielä ilmoitettu. Oli nyt päätetty, että he kuukauden perästä pitävät häänsä.

–Joutukaa tekin samaan matkaan, lisäsi Arvela, ja katsoi minuun.

–Emme suinkaan me vielä, onhan meillä aikaa, vastasin minä kuivasti ja verkkaan, katsahtaen kenkieni kärkiin.

Sitten nousin äkkiä ylös ja heitin hyvästit. Sanoin olevan välttämättömiä asioita toimitettavanani.

* * * * *

Kolmeen neljään päivään tämän jälkeen en mennyt häntä kohtaamaan. Vaan muuanna puolen päivän aikana tuli hän erään nuoren, oudon herran kanssa vastaani. Silloin kuohahti minun suonissani. Että hän uskaltaa! Ja kuka tuo lienee?

Minä tahdoin tietää sen, ja sainkin. Se oli hänen uusi konttoritoverinsa.

Vai konttoritoveri! He ovat siis joka päivä yhdessä!

Samana iltapäivänä istuin työpöytäni ääressä nojautuen vasenta kättäni vasten. Minulle oli vielä lisäksi kerrottu Selman kulkeneen tuon konttoristin kanssa. Se ei tosin ollut mitään pahaa, ja mitä se yleensä minua liikutti, vaan kuitenkin vaikutti se minuun kuin sadeilma venematkalle aikoviin neitosiin: muutuin kärsimättömäksi kaikkeen ja aloin tuskistella kaikesta. Katse oli kiintynyt ilmassa liiteleviin pilviin, ja minua suututti kun vastapäätä olevan talon katolta nouseva savupiippu esti minun näkemästä peittämänsä kohdan ilmassa purjehtivista pilvistä.

Vaan jos minä olenkin hänestä jo liian jokapäiväinen. No, eipä suinkaan tuosta juuri henki lähtene, jos niin onkin. Mitähän jos menisin nyt häntä vastaan? Sattui näet jo olemaan se aika, jolloin hän läksi konttoorista.

Eikä sentään, olkoon oloillaan ja pitäköön konttoristinsa. Heittäännyin sohvalle ja katselin lampun savun mustaamaa paikkaa pöydän kohdalle katossa, joka näytti olevan kuin musta pilvi vaalean viattomuuden taivaalla, ja surullisesti hyräilin:

 
Ja taivaan Herra armias
Sun kulkus johtakoon—
 

Katsoessa kelloani oikein säpsähdin, kun oli jo aika lähteä. Enköhän sittenkin mene! Jos he hyvinkin taas tulisivat vastaani. Mutta kirjekin pitäisi kirjoittaa, ja jos en sitäkään nyt tee, niin jää se vielä ties kuinka kauvaksi. Aloinkin kirjoittaa, mutta se ei sujunut, ja minä läksin kuin läksinkin jaloittelemaan, en häntä tapaamaan, muuten vaan ulkoilmaa hengittämään.

Nyt oli elokuun viime päivät. Jok'ainoana iltana koko kesän olin saattanut hänet kotiin, usein olimme kävelleet myöhään iltaan. Että hän nyt on ihmeissään kun en monena viime iltana ole samaa tehnyt, tiesin vallan hyvin. Vaan että tuo konttoristi häntä jo saattelee, se oli jotain käsittämätöntä. Eiköhän ole minua mahtanut rakastaakaan.

Kaikkea tuota ajatellen meni kävelyni ihan itsestään samaan suuntaan nyt kuin ennenkin. Se katu olikin käynyt niin kodikkaaksi, että se väkisenkin veti puoleensa. Jokainen kivikin oli tullut kuin vanhaksi tuttavaksi, sillä häntä odotellessani oli minulla ollut kyllin aikaa tarkastuksiin.

Mitähän tämä nyt tarkoittanee kun hän ei tulekaan. Vaikka sama se, olkoon poissa.

En ollenkaan huomannut että epäröidessäni olin viipynyt jonkun minuutin määrätyn ajan yli.

Saavuttuani sille kohdalle, josta hänen piti tuleman, seisahduin ja katsoin taas kelloani. Tässä oli varmaan jotain käsittämätöntä, hän olisi joutunut jo moneen kertaan. Ja minulle selvisi heti koko asia. Hän on tuon konttoristin kanssa mennyt kävelylle ja he ovat lähteneet toista tietä etteivät tulisi vastaani. Mutta mitä varten antaa hän minun turhaan odotella.

Läksin mietteissäni hiljalleen astumaan samaa katua takaisin päin, seisattuen kaikissa katuristeyksissä ja katseellani tarkkaan vaanien näkösällä olevia ihmisiä. Saattaahan olla mahdollista että he ovat menneet Kaivopuistoon. Asia alkoi tuntua varmalta, ja minä kiiruhdin kulkuani samaan suuntaan, melkein riemuiten siitä salaisesta toivosta, että saisin nähdä heidät siellä ja näyttäytyä hyvin välinpitämättömältä ja kylmältä. Matkalla pysähdyin miettimään eivätkö he ehkä voisi olla Kaisaniemessä. Olin jo kääntymäisilläni sinne päin, kun samassa huomaan hänen tulevan aivan toiselta suunnalta kuin olin odottanut.

–No … ja yksinäänkö!

En lähtenyt häntä vastaan, vaan käännyin kulkemaan edellään. Kulin hiljaa, koettaen koko käytökselläni näyttää hänelle välinpitämättömyyttä, ollen varmasti vakuutettu hänet kuitenkin tapaavani. Vaan kun hän ei minua saavuttanutkaan, niin katsahdin varsin varovasti taakseni. Mutta herran nimessä, minnekkä hän oli joutunut? Mitä ihmettä tämä kaikki merkitsi? Läksin kiireesti takaisin samaa katua, nähdäkseni, minne hän on poikennut. Saavutinkin hänet, vaan en mennyt luokseen. Takana vaan seurasin, joten näin hänen menevän kotiinsa.

Mikähän kiire sillä nyt? Eipä tuollaista hätää ole ennen ollut!

Kenties hän vielä lähtee Liinan luokse… Tuo ajatus ei tuntunut aivan mahdottomalta, ja minä menin kävelemään sille kadulle missä siinä tapauksessa tulisin häntä vastaan. Ensi kerran kulin matkan edestakaisin kuin ei mitään, samoin toisenkin; kolmannella päätin, että yhden kerran vielä ja sitten pois; neljännen matkan tehtyä löytyi vielä joku toivon kipinä, joka sai minut viidennelle; kuudennella alkoi pelottaa mitä ihmiset sanovat, kun myötään tässä kuleksin. Lähdinkin kiertämään lähinnä olevaa tonttia. Ensimmäisessä katuristeyksessä lennähti mieleeni ajatus, että hän hyvinkin juuri nyt saattaisi kulkea tavallista tietään, ja siten päästä näkemättäni. Kiireesti läksin takaisin samaan kulmaan, josta olin poikennutkin.

Kulmaan saavuttuani, ja kummankin puolen turhaan katseltuani, läksin aivan hiljaa ja rauhallisesti kuudetta matkaani tekemään.

Kerta kerralta kasvoi minussa kiukku, kun hän ei tullutkaan. Veri oikein kiehui rinnassa. Ja sittenkään minä en poistunut, ennen kuin myöhään illalla, jolloin suuttumuksen hiki valui pitkin ruumista. Kotona heittäännyin vaatteet päällä vuoteelleni. Kiihtyneet aatokset virtanaan virtasivat, tulivat ja menivät. Luulee minun niin erittäin kaipaavan häntä, vaan erehtyy siinä. Saa kai hän minun puolestani olla rauhassa, saattelematta ja hakematta, jos niin tahtoo.

Emännän kutsuessa iltaruoalle, valitin pahoin vointia, enkä aikonut syödä ollenkaan. Tuo hyväsydäminen eukko siitä peljästyi, tarjosi kanverttiviinaa, sanoi sen häntä aina auttavan, ja otti kaikin puolin osaa sairauteeni, peläten enin, ettei se vaan tulisi pitkälliseksi. Olin hänestä aivan pääsemättömissä.

Seuraavana aamuna sain kirjeen, ensimmäisen tätä laatua. Selma kysyi minkätähden en ajoissa ollut häntä vastassa. Oli minun tähteni palannut takaisinkin, olipa ihan varma että minä näinkin hänet. "Jos sinun on vastenmielistä minua saatella, niin voit sen jättääkin, löydän minä yksinänikin kotiini tahi saan muitakin saattajia."

Vai niin. Minä siis voin saattelemisen jättääkin. Kiitoksia vaan kunniasta… Hän saa muitakin saattajia… Onnittelen, onnittelen… Hän näyttää aivan todella olevan mieltynyt tuohon konttoristiin. Jos he hyvinkin olivat eilen yhdessä lähteneet, vaan hän kääntyi tieltä takaisin "…saa muitakin…" Tällä hän ihan varmaan tarkoittaa tuota konttoristia. Minä saan siis rukkaset.

Toivotan onnea! Hyvä onkin kun näin vähällä hänestä pääsee.

Koetin olla aivan välinpitämätön, vaan ei se kauvaksi aikaa onnistunut. Rinnassa se painoi, kunnes viimein kuohahti valloilleen. Hengitin syvään ja raskaasti. Kyyneleetkin pakkautuivat tulemaan; ne olivat vihan ja kostonhalun kyyneleitä, sillä minä luulottelin häntä nyt vihaavani.