Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle»

Lintuvuoret Pohjolassa

Kuin luoja oli saanut valmiiksi maan ja iloitsi hyvin onnistuneesta työstänsä, alkoi saatana heti miettiä sen hävittämistä. Silloin hän ei vielä ollut karkoitettuna taivaasta, vaan asui ylienkelien joukossa niissä paikoissa, joissa autuaat oleskelevat. Ylös seitsemänteen taivaasen lensi hän ja sieppasi mahtavan ison kiven; sen hän sinkautti kaikella voimallaan alas nuoruuden kauneudesta ihanaa maata kohti. Mutta oikeaan aikaan huomasi luoja saatanan häijyn aikeen ja lähetti yhden ylienkelinsä sitä estämään. Enkeli lensi nopeammin kuin kivi ja sai suojelluksi maan. Ukkosen kaltaisella jyrinällä syöksyi kallion lohkare mereen, niin että aallot kuohuen nousivat pilviin saakka ja laajalti peittivät tulvillansa läheiset maat. Äärettömän korkeasta putoamisestaan murskautui kiven ulkokuori ja tuhansittain pirstaleita sinkoili sen ympärille mereen, muutamat häviten syvyyteen, toiset jääden korkealla ylemmäksi meren pintaa, jossa ne vielä tänäkin päivänä ovat paljaina ja alastomina kuin itse heitetyn kiven sisuskin. Silloin armahti Jumala kallioita ja päätti äärettömässä hyvyydessään antaa elämää kehittyä myöskin niille autioille kallioille. Mutta elämää tuottava maa, elämän ehto, pii melkein loppunut. Tuskin oli muuta jäljellä kuin kylvää sinne tänne vähä rahtunen.

Niin kertoo vanha tarina, joka elää ylhäällä Pohjolassa, Lapinmaan asujanten muistissa. Kivi, jonka saatana heitti, on Skandinaavia; sirpaleet, jotka putoilivat sen ympärille mereen, ovat karit ja luodot, jotka kirjavana kehyksenä ympäröivät tätä niemimaata; raot ja halkeamat, joita kiveen pudotessa tuli, ovat syvät vuonot ja laaksot sisämaassa; maarahtuset, joita luojan lempeästä kädestä siihen tipahteli, ovat se vähäinen ala hedelmällistä maata, kuin Skandinaaviassa on.

Täytyy olla itse käynyt Skandinaaviassa ja varsinkin Norjassa, täytyy olla itse purjehtinut sen saaristossa, täytyy olla itse matkustanut maan eteläisimmästä päästä ylös pohjoisimpaan niemeen saakka, ymmärtääkseen tämän luonnonomaisen tarinan koko syvyyttä ja merkitystä. Ihmeellinen on tosiaan tämä maa, ihmeelliset sen syvät vuonot, ja vielä ihmeellisempi on sitä ympäröivä saari- ja luotoseppele.

Skandinaavia on alppimaa, kuten Sveitsi ja Tyroli, ja kuitenkin niin äärettömän toisenlainen kuin ne. Kuten Alpeilla on Skandinaaviassakin tunturinsa, korkeat lumi- ja jäätunturit, kuohuvat puronsa, kirkkaat, tyynet alppijärvensä, tummia havumetsiä alhaalla laaksoissa, vaaleanvihreitä koivikkoja ylempänä, laajoja, täällä tundroiksi muuttuneita soita tunturien leveillä seljillä, hirsikartanoita rinteillä ja karjataloja ylimmissä laaksoissa. Ja kuitenkin on kaikki niin perin toisin kuin alppimaissa, ja erotuksen huomaa jokainen, ken on nähnyt ne molemmat. Se johtuu siitä, että kaksi maan suurenmoista ja mahtavasti vaikuttavaa aluetta täällä yhtyy: korkeat tunturit ja meri.

Skandinaavian yleinen luonne on yht'aikaa vakava ja iloinen. Ankaruuteen yhtyy lempeys, vuorotellen kolkon ja jylhän kanssa on ilahuttavaa viehättävyyttä, kuolleen ja tuskastuttavan luonnon rinnalla on ylentävää elävyyttä. Mustat kiviseinät nousevat pystysuoraan ylös merestä, hajautuvat ja jakautuvat ja nousevat edelleen jyrkkinä ja koleina ylös pilviin ja riippuvat uhkaavina syvyyden päällä, ja niiden harjoilla lepäilevät peninkulmia laajat jääkentät, peittäen kokonaiset maakunnat ja karkoittaen kaiken muun elämän paitsi sieltä alkavia tunturipuroja, näitä puroja, jotka kaikkialla kutovat hopeavöitänsä mustain kallioiden ylitse, ilahuttaen silmää ja samalla hyvitellen korvaakin laulamalla jättiläistunturien korkeaa veisua, näitä puroja, jotka joka notkelmasta katoavat syvyyteen ja syöksyvät taas esiin joka halkeamasta taikka hurjassa tanssissa kuohuvat alas kallioita pitkin, tehden putouksen toisensa perästä, ja vastaisella vuoren seinällä kaiutellen porinaansa. Nämä kohisevat tunturipurot, jotka jokaisesta tunturin notkelmasta syöksyvät syvyyteen, loistavat vesivyöt, jotka riippuvat jok'ainoalla kallioseinällä, savun tapaisesti ylös nouseva vesihöyry, joka kertoo syvällä piilevän kuohuvia koskia, ne ne juuri herättävät elämää synkimpään erämaahankin, sellaisiin paikkoihin, joissa silmä ei muuten näe muuta kuin kalliovuoria ja taivasta.

Mutta vaikka sisämaan kauneus onkin erittäin ylevä, vaikka vuonot kallioseinineen, rotkoineen ja laaksoineen, niemineen ja kannaksineen ovatkin erittäin lumoavat ja valtaavat, niin vielä omituisemmat ovat luodot ja saaret ulkona meressä pitkin koko maan rannikkoa etelästä aina pohjoisimpaan päähän saakka; ne muodostavat eksyttävän sokkelon lahtia ja salmia, jonka vertaista tuskin missään muualla tavataan koko maan päällä.

Suuret saaret ovat enemmän tai vähemmän itse mannermaan kaltaiset; pienillä saarilla ja luodoilla on aivan omituinen luonteensa. Se kuitenkin vaihtelee enemmän tai vähemmän joka leveysasteella, mikäli matkustetaan pohjoisemmaksi. Tosin niistä puuttuu, kuten itse merestäkin, etelän rikkaus; vaan niiltä ei suinkaan puutu kaikkea kauneutta, ja varsinkin vaikuttavat ne mahtavasti keskiyön hetkinä, jolloin keskikesän aurinko suurena ja veripunaisena seisoo tuolla alhaalla taivaanrannassa ja levittää laajoille vuorten huipuille ja avaralle merelle ikään kuin harsolla verhottua loistoansa. Tätä suloutta suuresti edistävät kaikkialta näkyvät talonpoikaistalot, laudoitetut ja turvekattoiset hirsirakennukset, omituisessa veripunaisessa loistossa, joka jyrkästi eroaa vihreistä turvekatoista, viereisten vuorenseinäin mustuudesta ja lumitunturien sinijäätiköistä.

Ihmeekseen huomaa maata tuntematon etelämaalainen, että nämä talot tulevat suuremmiksi ja tilavammiksi, mitä kauemmaksi matkustetaan pohjoiseen päin, ja että ne, vaikka niitä ympäröimässä ei enää olekaan mitään peltoja, vaan korkeintaan pikku kasvitarhoja, kuitenkin suuruudelta, tilavuudelta ja ulkovarustuksilta ovat paljon muhkeammat eteläisen Skandinaavian tuparakennuksia ja että muhkeimmat ja suurenmoisimmat niistä ehkä ovat verraten hyvin pienillä saarilla, joissa ainoastaan ohut turvekerros peittää kalliota ja joissa ei enää edes pientä kasvitarhaakaan voida saada menestymään karussa maassa.

Tämä näennäinen arvoitus selviää, kuin otetaan huomioon, että täällä Pohjolassa ja Lapinmaassa ei kynnetä maata, vaan meri on peltona; että siellä ei kylvetä kesällä eikä heilutella viikatetta, vaan keskitalvella niitetään kylvämättömästä pellosta; että juuri niinä kuukausina, joina pitkällä yöllä on eittämätön herruus, jolloin auringon sijasta ainoastaan kuu paistaa ja aamu- ja iltaruskon sijasta ainoastaan revontulet liekitsevät, ihmiset siellä ylhäällä kokoovat meren runsaita satoja.

Syys-päiväntasauksen aikaan varustautuvat kaikissa rantakylissä pitkin koko Norjan rannikkoa voimakkaimmat miehet korjaamaan Pohjolan laihoa. Joka kaupunki, joka kauppala, joka kylä lähettää vahvasti miehitetyn laivan ylös saariin ja luotoihin, tuonne pohjoisen napapiirin toiselle puolelle, asettumaan ankkuriin mihin hyvänsä sopivaan lahteen ja sieltä laivastansa ja talonpoikaistaloista käsin kokoomaan saalista. Keskikesällä on maa siellä ylhäällä hiljainen ja tyhjä ihmisistä; talvella ovat lahdet, saaret ja salmet täynnä voimakasta kansaa, ja uutterat ihmiskädet ovat yöt päivät työssä. Vaikka talot näyttävätkin hyvin tilavilta, ei niihin kuitenkaan mahdu se väen paljous, joka tänne tulvii kokoon, ja laivain lähellä ovat useinkin tilapäiset, turvekattoiset tuvat niukkana suojana ankaralta talvi-ilmalta.

Noin talvi-paivänseisauksen aikaan, jolloin me vietämme joulua, on toimeliaisuus siellä ylhäällä vilkkaimmillaan. Jo viikkokausia on meri tarjonnut aarteitansa. Mahtavimman kaipauksen vaikutuksesta, kuin vallitsee elävissä olennoissa, vastustamattomasta taipumuksesta kylvämään tulevien sukupolvien siemeniä nousee meren syvimmistä syvyyksistä lukemattomia kalaparvia, turskia, koljoja ja muita, veden pintakerroksiin; ne lähestyvät rantaa, tunkeutuvat kaikkiin kanaviin, salmiin ja vuonoihin ja täyttävät meren pinnan monen peninkulman laajuudelta. Niin tiheässä uivat nämä yhden ainoan tunteen pakosta rannoille kokoutuvat kalat, että veneen täytyy ihan sanan mukaan raivata itselleen tietä sen suunnattoman kalaparven lävitse, että verkot kalain painosta jäävät roteviltakin miehiltä välistä nostamatta taikka repeytyvät rikki, että kalaparveen pystyyn pistetty airo jonkun silmänräpäyksen seisoo ennen, kuin kaatuu veden pinnalle. Kalliosaarissa aina veden keskikorkeudesta ylös maan alarajaan asti, jota on huipuilla, on paljas kallio lakkaamatta peitettynä halaistuilla kaloilla, joita on aseteltu sinne kuivamaan, ja toisia riippuu niiden päällä telineissä kuivamassa ahavassa. Tosin silloin tällöin kalliot ja telineet tyhjennetään ja sovitellaan kimppuihin sidotut kuivat kalat varta vasten tehtyihin aittoihin, mutta lyhyen hetken ne vain ovat tyhjinä, sillä uusia tällä välin pyydettyjä ja halottuja kaloja levitellään ja asetellaan entisten sijaan.

Kuukausia kestää tätä vilkasta elämää, kuukausittain on lakkaamattomia markkinoita; kuukausittain vaihtavat täällä Etelä ja Pohjola aarteitansa. Vasta niinä päivinä, jolloin puolenpäivän aikaan kirkas valo etelässä ennustaa vielä piilossa pysyvän auringon kohta ilmestymistä taikka jolloin se jo ehkä itsekin lyhyen hetken katselee näitä maita, lakkaa vähitellen runsas saalis. Aitoista viedään laivoihin kuivat kapaturskat, ladotaan niitä täyteen kaikki paikat kölistä kanteen asti, ja varustaudutaan palaamaan kotiin taikka purjehtimaan kuka minnekin. Laiva toisensa perästä nostaa ruskeareunaiset purjeensa ja purjehtii omia teitään.

Hiljaisemmaksi jää Pohjola, tyhjemmäksi maa, autiommaksi meri. Viimein kevät-päiväntasauksen aikaan ovat melkein kaikki vieraat purjehtijat poistuneet pyyntipaikoilta ja kaikki kalat taas peräytyneet meren pimeihin syvyyksiin. Mutta jo lähettää meri uusia lapsia, taas rupee olemaan elämää kaikissa salmissa, lahdissa ja vuonoissa, eikä ainoastaan siellä, vaan myöskin saarissa ja luodoissa, ja kohta katselevat mereen miljoonat linnunsilmät niiltä paikoilta, joissa vilkas talvielämä vallitsi.

Syvällisenä piirteenä kaikkein varsinaisten merilintujen elämässä on, että ainoastaan kaksi asiaa voi pakottaa heitä käymään maalla: joka kevät uudestaan heräävä rakkauden tunne ja lähestyvän kuoleman synkkä aavistus. Ei talven pitkä yö, ei sen pakkanen eikä sen myrskyt aja niitä maalle, he ovat karaistuneet kaikkia Pohjolan ilman ankaruuksia vastaan ja tottuneet tekemään tehtäviänsä aalloilla tai niiden alla; ei myöskään petokalojen uhkaava hammas pelota heitä pakenemaan maalle; he käyvät jollakin yksinäisellä meren saarella ainoastaan sattumalta, jospa sitäkään tapahtuu, ja silloinkin viivähtävät he maalla ainoastaan lyhyen hetken vähän tarkemmin rasvaamassa höyheniänsä, kuin vedessä voi tapahtua. Mutta kuin auringon ensi säteiden välähtäessä rakkaus alkaa liikkua heidän sydämmissänsä, silloin palaavat vanhat ja nuoret, vaikkapa tuhannenkin peninkulman päästä, uiden tai lentäen taas siihen paikkaan, jossa he ensin näkivät päivän valon. Ja kuin keskellä kylmää talveakin, jolloin ne paikat ovat kauan olleet autioina, merilintu tuntee sydämmessään kuoleman, rientää hän, mikäli voimia riittää, kuolemaan, jos suinkin mahdollista, samassa paikassa, jossa hän ensin pesässä silmänsä avasi.

Lukemattomien merilintujen jokavuotiset kokoukset pesimispaikoilla vilkastuttavat ja elvyttävät niitä monta kuukautta semmoisella tavalla, jota on mahdoton kuvata. Erilaiset, kuten merilinnut itse, ovat lintuparvet, ja erilaiset myöskin paikat eli, kuten norjalaiset sanovat, vuoret, joilla ne silloin oleskelevat. Muutamat valitsevat pesimispaikoikseen sellaisia luotoja, jotka tuskin ovat ylempänä ylintä vedenrajaa eivätkä kasva muuta, kuin mitä linnut välttämättä tarvitsevat pesän tueksi, jonka he tekevät aaltojen rantaan ajamasta meriruohosta: toiset valitsevat sellaisia saaria, jotka jyrkkinä ja koleina nousevat satoja metrejä korkealle meren pinnasta ja joissa joko on runsaasti pengermiä, koloja, halkeamia ja muita piilopaikkoja taikka kyllin paksu kerros turpeeksi muuttuneita kasvein jäännöksiä. Matalampia luotoja sanovat norjalaiset "haahkasaariksi" sen merilinnun mukaan, joka heille on hyödyllisin ja arvokkain ja jota he sen tähden erittäin huolellisesti hoitelevat: lintuvuoriksi yleensä sanotaan sitä vastoin vain jyrkempiä ja korkeampia saaria, joissa paraastaan asuskelee alkkoja eli ruokkeja ja lokkeja.

Vaikka valppaan tutkijan hyvin tekisikin mieli lähemmin tarkastella ja laveammin kuvata jokaista erityistä meren pesimälintua, niin Pohjolan lintuvuorten asujanten monilukuisuus pakottaa häntä pysymään vain joissakuissa. Minunkin täytyy luopua siitä huvista, että piirtäisin täydellisiä kuvia näiden lintujen elämästä; mutta katson kuitenkin olevani velvollinen ainakin pintapuolisesti kuvaamaan joitakuita, saadakseni esiin muutamia pääpiirteitä merilintujen elintavasta. Vaikka vaali onkin vaikea, niin yksi niistä, joka joka kevät palaa samoille pesäpaikoille ja ihmeellisesti tuottaa niille elävyyttä ja omituista väritystä, haahka, ei kuitenkaan saa jäädä pois valittujen luvusta. Kolme lajia näitä muhkeita sorsalintuja asuu tai käy Europan rannoilla; yksi niistä, tavallinen haahka, tavataan verraten hyvin etelässäkin, jopa luoteisen Saksan edustalla saarissa. Niiden höyhenpuku on Pohjolan meren tarkka kuva. Mustaa ja punaista, tuhkaharmaata ja jäävihreätä, valkoista, ruskeaa ja keltaista on siinä puvussa sekaisin. Tavallinen haahka on vähimmin kaunis niistä, mutta kuitenkin on sekin muhkea lintu. Niska ja selkä, nauhus siipien poikki ja vatsapuolen sivuilla pilkut ovat valkoiset kuin aaltojen vaahto; kaula ja kupu ovat ruusunkarvaiselta vivahtavat valkopohjalla, ikään kuin keskikesän auringon hehku olisi niihin jättänyt jotakin sädeloistostansa; piiru poskissa on vihreä kuin tunturien jää; rinnan alapuoli ja vatsa, siivet ja pursto, seljän takapuoli ja perä ovat mustat kuin itse meren syvyys. Sellaisen korupuvun on kuitenkin ainoastaan uros saanut osakseen; naaras, kuten kaikki sorsanaarakset, on paljon yksinkertaisemmassa, vaan sentään hänkin hyvin miellyttävässä puvussa. Yleinen ruosteen karvainen, milloin enemmän, milloin vähemmän ruskeaan vivahtava pohja on piirreltynä täyteen pitkittäin ja poikittain pilkkuja, viivoja ja kiemuroita, niin moninaisesti vaihtelevia, että ei ole sanoja tehdä siitä tarkkaa kuvaa.

Ei mikään muu sorsalaji ole niin varsinaisessa merkityksessä meren asujan kuin haahka, ei mikään kömpelömmin astua huojuskele maalla, ei mikään lennä raskaammin, ei mikään ui nopeammin, ei mikään sukella taitavammin eikä syvemmälle kuin haahka. Aina viisikymmentä metriäkin sukeltaa hän alas meren pinnasta hankkimaan itselleen ravintoa syvältä merestä, ja koko viisi minuuttiakin eli siis tavattoman pitkän ajan sanotaan sen voivan pysyä yhtä päätä veden alla. Ennen pesimisajan alkua hän joko ei ollenkaan lähde pois aavalta mereltä taikka vain ihan poikkeuksen tavoin ja silloinkin paremmin vain oikusta kuin minkään välttämättömyyden pakosta. Jo ennen talven loppua ovat suuret parvet, joissa tämäkin sorsalaji mieluisimmin eleskelee, jakautuneet eri pareiksi, ja ainoastaan ne urokset, joiden ei ole onnistunut löytää itselleen paria, uiskentelevat vielä pikku ryhmissä. Puolisojen välillä vallitsee molemmin puolin onnellisin sopusointu. Ainoastaan yksi tahto, epäilemättä naaraksen, määrää molempien tekemisen. Jos naaras nousee veden kalvosta lentämään pari kolme sataa metriä, seuraa uros häntä; jos naaras sukeltaa syvälle, katoaa uroskin silmänräpäyksessä veden alle; mihin hyvänsä naaras kulkee, seuraa uros häntä uskollisesti; mitä hyvänsä naaras tekee, näkyy se aina olevan uroksen mielen mukaan. Vielä elää pari ulkona aukealla merellä, vaikka tosin ei enää loitompana kuin viisikymmentä metriä syvillä vesillä, ja aina semmoisissa paikoissa, joissa raakkuja on runsaasti peittämässä kallioita ja pohjaa. Nämä nilviäiset ne ovat näiden haahkojen usein yksinomaisena ravintona ja niiden tähden sukeltavat ne alas hyvinkin syvälle; nämä raakut myöskin suojelevat heitä aina puutteelta, joka välistä uhkaa niin monta muuta sorsalajia. Huhtikuussa ja viimeistään toukokuun alussa lähestyvät parit yhä enemmän saaristoa ja samalla myöskin rantaa. Haahkanaaraksen sydämmessä ovat äidin huolet heränneet, ja niiden tähden saavat kaikki muut huolet haihtua. Ulkona aukealla merellä oli pari niin arka, että se ei koskaan odottanut minkään veneen eikä laivan lähestymistä, ja ihmistä se pelkäsi enemmän kuin mitään muuta olentoa; nyt lähellä saaria on suhde ihan toisin. Totellen ainoastaan äidinaistia uiskentelee naaras pesintäsaarille; pitämättä enää vähääkään lukua ihmisestä astua huojuskelee hän ylös maalle. Yhä edelleen levotonna seuraa häntä uros, tuon tuostakin kaiuttaen varoittavaa "ahua, ahua!" – huutoansa, osoittaen hyvin huomattavaa epäilystä, pysähtyen tuon tuostakin, miettien kauan ja vasta sitte uiden taas edelleen. Naaras ei pidä lukua mistään siitä. Huolimatta koko maailmasta astuskelee hän yli koko saaren, etsien sopivaa pesän paikkaa. Ollen itsepäinen hän ei suinkaan tyydy mihin hyvänsä kuivaan ruohokasaan, jonka vesi on ajanut maalle, eikä matalaan katajapensaasen, jonka maata myöten leviävät oksat kyllä tarjoaisivat turvallista piilopaikkaa, eikä myöskään vanhaan arkkuun tai laatikkoon, jonka saaren omistaja on varta vasten hänelle suojaksi asettanut ja koonnut siihen vielä valmiiksi risuja ja ruohojakin; vaan hän ihan huolettomasti, kuin olisi oikea kotieläin, lähestyy omistajan asuntoa, astuu sisään, tallustelee yli lattian, tunkeutuu itse emännän kyökkiin ja omiin huoneihin ja oikullisuudessaan ja itsepäisyydessään valitsee ehkä pesäksensä juuri leivinuunin ja siten pakottaa talon emännän, vaikka mahtavankin, monta kuukautta paistamaan leipänsä toisessa saaressa. Nähtävästi vavisten seuraa häntä uskollinen puoliso niin etäälle, kuin mahdollista; mutta kuin naaras hänen mielestään kokonaan unhottaa kaiken varovaisuuden, jopa menee niinkin pitkälle, että rohkenee asua saman katon alla ihmisten kanssa, silloin uros ei enää koetakaan taistella hänen itsepäisyyttänsä vastaan, vaan jättää hänet omin neuvoinsa ja lentää takaisin ulos turvalliselle merelle ja odottelee siellä naaraksen jokapäiväisiä käyntejä. Haahkarouva ei tuosta ole millänsäkään, kokoo vähän risuja itselleen, ottaa mielellään vastaan apua keitä hyvänsä, asettelee risut ja ruohot kasaan, kaivaa molemmilla jaloillaan kuopan, pyöristelee ja sijoittelee sen sileällä rinnallaan, itse lakkaamatta pyörien ja käännellen itseään, ja alkaa sitte toimitella pesän varsinaista sisustamista. Ajatellen ainoastaan perillistensä hyvinvointia nyppii hän rinnastaan verrattoman hienoja untuvia, tekee niistä jonkinlaisen peitteen, joka riittää verhoamaan koko kolon ja sitä paitsi yläreuna jää niin tiheäksi rimpsuksi ylt'ympäri, että, milloin lintu sattumalta lähtee pois pesästään, se suojelee munia kaikelta kylmyydeltä. Jo ennen saamistansa sisäverhoa valmiiksi alkaa hän munia verraten pieniä, sileäkuorisia, likaisen- tai vihreänharmaita muniansa, kunnes aarre tulee täys'lukuiseksi, jolloin siinä on kuusi tai kahdeksan munaa, harvoin enempi tai vähempi.

Tätä hetkeä on norjalainen odottanut. Oman voiton pyyntö se teki hänet niin ystävälliseksi lintua kohtaan. Vierasvarainen isäntä muuttuu nyt ryöväriksi. Vähääkään säälimättä ottaa hän munat pesästä, vieläpä kalleista untuvista kudotun sisäverhonkin. Neljäkolmatta tai kolmekymmentä pesää antavat yhden kilon untuvia, joiden arvo on saantipaikalla noin kolmekymmentä kruunua eli kaksiviidettä markkaa. Nämä numerot kylliksi selittänevät norjalaisten ryöstönhalun.

Raskaalla mielellä näkee haahkanaaras tämänvuotiset toiveensa rauenneen; hämmästyksissään ja kauhistuksissaan lentää hän merelle ja on näkymättömissä muutamia päiviä. Mutta pianpa haahkamme palaa takaisin ja astua huojuskelee, ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut, taas ylös maalle laittamaan itselleen uutta pesää. Luultavasti hän tällä kertaa karttaa entistä paikkaa ja tyytyy ensimmäiseen kuivaan ruohokasaan, joka ei vielä kokonaan ole toisten hallussa. Vielä kerran laittelee hän kuntoon pesäkolon ja vielä kerran alkaa hän etsiä ja nyppiä höyheniänsä, saadakseen kuntoon mielestänsä ihan välttämätöntä untuvapeitettä. Vaan mitkään ponnistukset eivät auta; vaikka hän miten kurkottelee ja vääntelee kaulaansa, niin hänen untuvavarastonsa on lopussa. Mutta milloinka on äiti, vaikkapa sorsankin muodossa, ollut neuvoton, kuin on ollut pitäminen huolta lastensa hyvinvoinnista? Ei haahkakaan ole neuvoton. Itsellään hänellä ei ole mitään untuvia jäljellä, vaan hänen puolisollansa niitä on kosolta sekä rinnassa että seljässä. Nyt täytyy hänen tulla esiin. Ja vaikka uros ehkä vastusteleekin, vaikka edellisten vuosien muistot hänessä jyrkästi panevat vastaan, täytyy hänen kuitenkin totella ja taipua. Ihan säälimättä nyppii toimelias äiti häneltä untuvat, ja muutamassa tunnissa tai ainakin parissa päivässä tulee uros yhtä paljaaksi kuin emä itse. Minusta on aivan luonnollista, että haahka-uros sellaisen kohtelun jälkeen lähtee niin pian, kuin suinkin pääsee, pois merelle ja sitte monta kuukautta seurustelee ainoastaan toisten yhtä onnettomain kumppaniensa kanssa eikä enää pidä lukua hautovasta puolisostansa eikä tulevista perillisistä. Jos tosiaan, kuten kaikilla pesintäpaikoilla sentään tapahtuu, nähdään joku haahka-uros hautovan naaraksen luona, niin luullakseni se voi olla ainoastaan sellainen, joka ei vielä ole nypitty.

Nyt hautoo haahka sangen ahkerasti. Ja nyt huomataan hänen pukunsa ainoaksi soveliaaksi, ell'emme sano: ainoaksi mahdolliseksi, kuin hänellä voi olla. Pesää ympäröivään ruohoon sekautuu hänen värinsä ihan täydellisesti; ei edes haukan eikä merikotkankaan terävä silmä voi huomata häntä. Sekä yleinen väri että myöskin jokainen pilkku ja jokainen viiru on niin kuivan meriruohon näköinen, että hautova lintu, kuin se laskee alas kaulansa ja vähän levittää siipiänsä, ihan häviää näkyvistä. Monta, monta kertaa on minullekin tapahtunut, että olen, tarkalla metsästäjän ja tutkijan silmällä tähystellen, astunut sellaisilla haahkasaarilla ja vasta siitä huomannut ihan jalkaini juuressa hautovan haahkanaaraksen, että se on torjuen ruvennut nokallaan hakkaamaan saappaitani. Ken tietää, miten innokkaasti haahkat hautovat, häntä ei suinkaan ihmetytä, että voidaan päästä niin lähelle pesässään makaavaa haahkanaarasta; mutta se kummastuttanee myöskin kokenutta tutkijaa, että haahkanaaras pois lentämättä antaa kosketella munia altansa ja että hän ei huoli edes siitäkään, että hänet nostetaan pois pesästä ja lasketaan jonkun matkan päähän maahan, ainoastaan nähdäkseen, miten kiireesti se löntystelee takaisin pesäänsä.

Haahkan äidinrakkaudessa ja äidinilossa on myöskin toinen puolensa. Jokainen haahka, ehkäpä muutkin sorsalajit, ei ainoastaan tavoittele perillisonnea, vaan hänen äidinsilmänsä tahtoo nähdä niin monta poikasta kuin mahdollista. Siitäpä seuraa, että hän ihan arvelematta, jos vain suinkin voi, varastelee toisilta, jotka hautovat hänen lähellänsä. Vaikka hän hautookin ahkerasti, täytyy hänen kuitenkin kerran päivässä lähteä pesästään hankkimaan itselleen ravintoa sekä puhdistamaan, siistimään ja rasvaamaan höyheniänsä, jotka turmeltuvat suuresta hautomalämmöstä. Katsahtaen epäluuloisesti naapureihin oikealle ja vasemmalle nousee hän ylös jonakin ensimmäisenä aamupäivän hetkenä, ehkä jo kauan kärsittyään kalvaavaa nälkää, astuu pois pesästä ja huolellisesti kääntelee nokallaan pesää ympäröivän untuvareunuksen kätkeväksi ja suojelevaksi peitteeksi munille; sitte hän lentää nopeasti ulos merelle, sukeltaa sukeltamistaan alas syvyyteen, täyttää nopeasti kupunsa ja kurkkunsa aina nieluun saakka meren raakuilla, kylpee, siistii ja rasvaa itseänsä, palaa takaisin maalle ja rientää, koko matkan ahkerasti kuivaten ja silittäen höyheniänsä, jälleen pesäänsä. Naapurisisaret makaavat yhä niin viattoman näköisinä kuin mahdollista pesissään, ja kuitenkin ovat he, ainakin joku heistä, tällä välin tehneet itsensä syypääksi näpistelemiseen. Heti, kuin emä lensi pois, nousi yksi naapureista ylös, kohotti vierasten munain peitettä ja vieritti nopeasti omaan pesäänsä siitä yksi, kaksi, kolme, jopa neljäkin munaa; sitte peitti hän jälleen pesän huolellisimmasti ja asettui onnellisena ja tyytyväisenä taas hautomaan väärin lisäytynyttä aarrettansa. Ehkä kotiin palaava haahkanaaras kyllä huomaa, mitä hänelle on tehty; mutta hän ei vähimmälläkään tavalla näytä, mitä tietää, vaan asettuu ihan tyynesti hautomaan kuten ennenkin, ikään kuin ajatellen: "maltahan, ystäväiseni, kyllä sinäkin lennät pois pesästäsi, ja mitä sinä teit minulle, saatan minäkin tehdä sinulle jälleen." Ja todella munat likeisistä haahkanpesistä siten lakkaamatta siirtyvät toisesta toiseen. Haahkasta näyttää olevan yhtä, omiako vaiko vieraita ne lapset ovat, jotka kehittyvät eläviksi onnellisen äidin rinnan alla. Pääasia on vain, että poikasia on.

Kuusikolmatta päivää hautoo haahkanaaras, ennen kuin munat kypsyvät. Ne Pohjolan asukkaat, jotka toimivat ymmärtäväisesti, antavat hänen tällä kertaa olla rauhassa, koettavatpa vielä, mikäli voivat, auttaakin häntä pidättämällä niin paljon kuin mahdollista kaikkia vihollisia ja rauhan häiritsijöitä kaukana saaresta. He tuntevat jokainen omat haahkansa, ell'ei nimeltä, niin ainakin sen verran, että tietävät, mihin aikaan se tai se on hautonut loppuun asti ja aikoo nuorisojoukkonsa kanssa lähteä meren turviin. Se tie tulee kuitenkin usein turmiolliseksi monellekin varomattomalle nuorelle haahkalle. Samoilla saarilla pesiväiset tai niillä muuten käyvät haukat ja vielä enemmin korpit, räiskät ja suuret merilokit väijyen odottavat poikasien ensi lähtöä ulos maailmaan, iskevät niihin ja vievät pois ruuaksensa. Sitä saaren omistaja kuitenkin koettaa estää eräällä tavalla, joka hyvin kuvaa näitä ennen niin villejä ja arkoja, mutta pesintäaikana oikeiksi kotieläimiksi muuttuneita haahkoja. Hautoma-ajan lopulla menee omistaja joka aamu saarelle auttamaan haahkaäitejä ja kokoomaan toista untuvasatoa. Seljässä on hänellä suurempi kori ja toisella käsivarrella pienempi. Siten astuu hän pesältä pesälle, nostaa jokaista haahkaemää ja katsoo, joko poikaset ovat päässeet ulos munista ja ehtineet kylliksi kuivaa. Jos niin on, sulloo hän koko pikku joukon käsikoriin, ottaa taitavalla sieppauksella pesästä untuvaverhon, heittää sen selkäänsä suurempaan koriin ja menee edelleen. Luottavasti astua tallustelee haahkaemä hänen jäljestänsä tai pikemmin piipittävien poikasiensa perästä. Samalla tavalla tyhjennetään toinen ja kolmas pesä ja niin yhä edelleen niin kauan, kuin käsikoriin mahtuu poikasia; ja emä toisensa perästä yhtyy saattojoukkoon, tiellä puhua laverrellen sisaruksiensa kanssa. Meren rantaan päästyä mies kääntää käsikorin alassuin ja kaataa koko nuorisojoukon suoraa päätä veteen. Heti syöksyvät kaikki haahkanaarakset uikuttavien poikasiensa jäljestä; houkutellen, huutaen ja osoittaen kaikkea äidin hellyyttä uivat ne keskelle poikajoukkoa ja jokainen koettaa koota itselleen niin monta kuin mahdollista. Nähtävästi ylpeänä uipi joku tiehensä, jäljessä pitkä rivi poikasia, mutta toinen, jolla on ollut huonompi onni, purjehtii keskelle tuota laahuksen tavalla onnellista emää seuraavaa pienokaisparvea ja koettaa houkutella puoleensa niin monta poikasta kuin mahdollista, ja samoin tulee kohta kolmas houkuttelemaan hänkin muutamia itsellensä. Siten uiskentelevat kaikki emät huudellen, kaakotellen ja houkutellen sekaisin, kunnes viimein jokainen saa jälkeensä pienen joukon, omiako vaiko toisten poikasia, ei ole helppo tietää. Haahkaemät itsekään eivät sitä suinkaan tiedä, mutta äidinilo ja äidinylpeys on siltä yhtä suuri.

Kaikissa tapauksissa seuraa tälläkin tavoin kokoon haalittu poikajoukko jo ensimmäisinä olemisensa hetkinä uskollisesti äitiänsä tai kasvatusäitiänsä. Hän vie heti poikaset sellaisiin paikkoihin, joissa raakkuja on kalliossa aina alimpaan vedenrajaan asti, noukkii niistä niin monta, kuin hän perheinensä tarvitsee, rikkoo pienimpien kuoret ja levittää sisällyksen poikasillensa. Pojat ovat jo elämänsä ensi päivästä valmiit uimaan ja sukeltamaan yhtä ahkerasti kuin vanhempansa, ovatpa vielä paljon etevämmätkin heitä siinä, että liikkuvat paljon helpommin maalla, jossa ne ovatkin hämmästyttävän sukkelat. Jos he väsyvät ollessaan lähellä jotakin saarta, viepi emä heidät heti maalle, ja silloin ne juoksentelevat kuin turkinpyyn poikaset ja ymmärtävät vähimmästäkin varoitushuudosta niin hyvästi peittäytyä maata vasten painautumalla, että niitä voi huomata vasta pitkän etsimisen jälkeen; jos ne väsyvät, kuin jo ollaan kaukana saaristosta, levittää äiti siipensä ja selkänsä niille leposijaksi. Niillä kun ei koskaan ole puutetta, kasvavat ne tavattoman nopeasti, niin että ne jo parin kuukauden kuluttua ovat emänsä kokoiset ja ainakin yhtä taitavat kaikissa merielämän tempuissa. Nyt saapuu myöskin isä täst'edes viettämään talvea yhdessä perheen kanssa, joka tavallisesti yhtyy muihin, niin että välistä on yhdessä monta tuhattakin perhettä.

Suuri, vuosi vuodelta yhä nouseva hyväin untuvien hinta tekee haahkan arvokkaimmaksi kaikista sorsalinnuista. Tuhat paria haahkoja on jo melkoinen omaisuus. Mutta useimmilla haahkasaarilla pesii ainakin kolme, jopa neljäkin tuhatta paria, ja kellä onnellisella on pesimäpaikkoja, joissa käy vieläkin enempi näitä lintuja, hän saa niistä oikein kadehdittavia tuloja. Paitsi haahkoja pesivät näillä saarilla myöskin rantaharakat ja räiskät, joiden munia kootaan ja käytetään kaikenlaisiksi ruokatarpeiksi ja kaupataan moniin paikkoihin. Siellä täällä suolataan myöskin poikasia talveksi, ja siten voivat saaret antaa runsasta satoa, jonka tähden ne ovatkin ankaran tarkastuksen alaiset ja erityisillä laeilla suojellut.

Yhtä omituinen kuin viehättäväkin on näytelmä, jota haahkojen ja muiden merilintujen käyntisaaret tarjoavat. Paksumpi tai ohuempi pilvi häikäsevän valkoisia lokkeja liihoittelee saaren ympärillä. Lakkaamatta tulee joukottain ja parvittain näitä pesimälintuja saarelle ja lentää taas jälleen merelle; silloin tällöin käyvät he myöskin läheisillä luodoilla, levittäen viehätystä ja eloa kuivaneille, vihreiksi matoiksi muuttuneille sammalistoille, joita on punaisten hirsitalojen edessä. Syystä kyllä ylpeänä osoitti eräs Lofoten-saarien asujan monen sadan tuhannen suuruista lokkiparvea, joka suurissa joukoissa etsi hyönteisiä hänen talonsa edustalla. "Maamme on liian köyhä, liian kylmä ja liian karu", sanoi hän, "että voisimme, kuten te etelässä, pitää kesyjä kotilintuja. Mutta meidän kyyhkysemme lähettää meille meri, ja sanokaapa, oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa." Minun täytyi tosiaankin vastata eittämällä, sillä nuo häikäsevän valkoiset ja vaalean-siniharmaat lokkijoukot rehevässä, vihreässä ruohokossa suurenmoisessa Pohjolan tunturimaailmassa olivat tosiaankin erittäin lumoava näky. Nämä lokit ne enemmän kuin mitkään muut jo etäältä ilmasevat pesintäsaaret ja erottavat ne muista muuten ihan saman kaltaisista luodoista. Muista siivekkäistä asujamista huomataan tuskin mitään, vaikka niitäkin voi olla tuhansittain. Vasta sitte, kuin keveissä, verrattomissa veneissä lasketaan ulos asutulta rannalta ja soudetaan saarta kohti, keskeytyy lintujen hiljainen kotielämä. Jotkut rantaharakat, jotka etsivät ravintoansa juuri veden rajan yläpuolelta, näkevät ensinnä veneen ja lentävät nopeasti sille vastaan. Sillä nämä linnut, joita tuskin puuttuu mistään saaresta tai luodosta, ovat rauhallisesti yhdessä asuvain pesintälintujen turvallisuuspoliisi. Ne ovat uteliaammat ja vilkkaammat kuin mitkään muut rantalinnut, kuin minä tunnen, ja itsetietoiset, varovaiset ja ajattelevaiset, joten niillä on yhdessä kaikki ominaisuudet, kuin tarvitaan, ollakseen johtavina jäseninä sekanaisissa yhteiskunnissa. Jokainen uusi, outo tapaus kiihottaa heidän uteliaisuuttansa ja saattaa niitä toimittamaan tarkkaa tutkintoa. Siten ne lentävät vastaan joka veneelle, lentelevät monen moneen kertaan sen ympäri yhä pienemmissä piireissä, parkuvat lakkaamatta, houkuttelevat siten sinne muita sukulaisiansa ja herättävät jo nyt kaikkein muiden saaren viisasten lintujen huomiota. Heti, kuin tulevat vakuutetuiksi, että tosiaankin on vaara tarjona, rientävät he ripeästi takaisin ja julistavat varoittavilla huudoilla tutkimustensa tulokset kaikille saaren linnuille, jotka tahtovat ottaa sitä huomioon. Muutamat lokit päättävät nyt ottaa omin silmin selkoa häiriön syystä. Noin viisi tai kuusi lentää niitä venettä vastaan, pysähtyy liihoittelemaan ilmaan kuten haukat, syöksyvät ehkä rohkeasti alas rauhan häiritsijöihin päin ja palaavat saareen vielä nopeammin, kuin tulivat. Ihan kuin epäillen heitä, nousee kolme, neljä, kymmenen kertaa niin monta ilmaan ja tekee ihan samalla tavalla kuin ensimmäiset vakoojat. Kohta kokoutuu kokonainen pilvi lintuja veneen päälle. Se tihenee tihenemistään ja tulee yhä uhkaavammaksi, koska linnut yhä rohkeammin lentävät venemiehiä vastaan ja sitä paitsi myöskin jättävät jälkeensä merkkejä, jotka eivät juuri kaunista kasvoja eikä vaatteita. Pesimäpaikan lähellä kiihtyy melu täydelliseksi pauhinaksi, lintujen huuto ja parkuna monituhat-kertaiseksi huumaavaksi melskeeksi. Jo ennen veneen saapumista rantaan ovat naarastensa luona käymässä olleet haahka-urokset astua huojuskelleet alas rantaan ja uivat nyt varoittavaa "ahua, ahua" – huutoansa kaiutellen ulos merelle. Niitä seuraavat merimetsot ja koskelot, jota vastoin rantaharakat, kurmitsat, riskilät, haahkat, lokit ja tiirat, sekä siellä mahdollisesti olevat luotokirviset ja västäräkit pysyvät paikoillaan, rohkenematta lähteä saarelta. Mutta kahlaajalinnut juoksentelevat kuin pahan hengen ajamina lukemattomissa joukoissa edes takaisin rannalla; riskilät, jotka ovat meluten kiivenneet ylös jyrkkiä kallioita, painautuvat liitteiksi maata vasten ja makaavat, katsoa tuijotellen vieraita tunkeutujoita, ja haahkat varustautuvat tekeytymään sopivana silmänräpäyksenä näkymättömiksi omalla tavallaan.

Vene saapuu rantaan. Noustaan saarelle. Tuhannen tuhansia kimeitä huutoja kajahtaa yht'aikaa; lentävä lintupilvi tihenee ihan läpinäkymättömäksi; satoja tuhansia hautovia lokkeja nousee parkuen yhtymään lentävien joukkoon; rantaharakat yhtyvät konserttiin ja lentelevien, parkuvien, huutavien lintujen pauhina tulee niin huumaavaksi, että luulisi kerrassaan joutuneensa noitain tanssiaisiin:

 
Äänet läpi myrskyn pauhaa,
Yltä, läheltä ja kaukaa,
Pitkin vuoren rinnettä
Hyökyvi loitsujen melskettä.
 

Mefistoteleen sanat toteutuvat. Hälinä ja pauhina, eri lintumuotojen ja äänien sekasotku ihan rampaa kaikki aistimet; silmissä kimeltelee ja välkkyy, korvissa suhisee ja kohisee niin, että viimein ei voida käsittää mitään väriä eikä ääntä. Mihin hyvänsä kääntyy, kohtaa silmää kaikkialla, saaren joka puolella tuo äsken mainittu lintupilvi; mihin hyvänsä katsoo, ei näe edessään mitään muuta kuin lintuja; jos tuhansia laskeutuu alas, on toisia tuhansia jo lentänyt ylös; ja heidän huolensa ja levottomuutensa perillisten turvallisuudesta saattaa heidät unhottamaan oman voimattomuutensa sekä koettamaan tosin vaarattomalla, vaan kuitenkin hyvin kiusoittavalla tavalla estää tutkijan kulkua.

Ihan toisenlainen kuin jotenkin viaton ja huoleton elämä haahkasaarilla on valko-, haili- tahi merilokkien asumain saarien elämä. Nekin kokoutuvat joukottain pesimään eräille eri saarille, niin että sellaisessa saaressa voi välistä olla neljä, jopa viisikin tuhatta paria. Itse saari on yhtä kaunis ja suurenmoinen näytelmä kuin haahkasaarikin. Suuret häikäsevän valkoiset ja vaalean- tai tummansiniseen vivahtavat linnut eroavat ihmeellisesti koko seudun luonteesta ja niiden liikkeissä on kaikkea sitä suloutta, joka yleensä on lokkilajien tuntomerkki. Mutta nämä vahvat, voimakkaat ja saaliinhimoiset linnut ovat tosin seuralintuja, vaan eivät suinkaan rauhallisia naapureja. Ei yksikään sellaisen parven jäsen usko toistansa. Joka eri pari elää itsekseen, ottaa määrätyn alan, kuinka pienen hyvänsä ihan itselleen eikä salli minkään muun parin tulla sille alueelle; eivät molemmat koskaan poistu yht'aikaa pesästä, ja jos joku yhteinen voimakas vihollinen ne karkoittaa, niin rientävät ne niin pian kuin mahdollista takaisin pesään suojelemaan sitä omilta sukulaisiltansa.

Vähemmin meluinen, mutta yhtä suurenmoinen on elämä varsinaisilla lintusaarilla, joissa ruokit, kiislat ja lunnilinnut pesivät ja joille myöskin joku lokki ja merimetso on asettunut. Riittänee kyllin, jos koetan kuvata yhtä näistä vuorista, jonka tähden palaan kertomukseeni.

Suurten Lofoten-ryhmään kuuluvain saarien pohjoispuolella on noin kolmen sadan metrin päässä rannasta kolme kellon muotoista saarta, Nykenit, jotka koleina ja jyrkkinä nousevat merestä noin sadan metrin korkeuteen ja joita ympäröitsee pienistä luodoista kudottu seppele. Yksi näistä kalliokeiloista on "lintuvuori", ja mitään tavallansa suurenmoisempaa tuskin voidaan ajatella.

Oli ihana kesäpäivä, kuin varustauduimme lähtemään sinne; meri oli siloinen ja tyyni, taivas kirkkaan sininen, ilma lämmin ja suloinen. Lukemattomain luotojen välitse sousivat pikku venettämme voimakkaat seudun miehet. Mihin hyvänsä katsoin, kaikkialla näin lintuja. Melkein joka kivi, kuin pisti ylös veden pinnasta, oli kuin elävä. Muutamat välkkyivät valkoisina merimetsojen jäljistä, jotka siellä säännöllisesti olivat levänneet muutaman tunnin joka päivä. Riveissä kuin sotamiehet istui niitä kymmenen, kaksikymmentä, jopa satakin kummallisimmissa asennoissa, kaulat ojennettuina ja siivet levitettyinä, että joka ruumiin osa saisi oikein kylliksi päivänpaistetta, viuhtoen siipiänsä ikään kuin löyhyttääkseen viileyttä toinen toiselleen, ja tarkkaavasti tähystellen joka taholle. Kumeasti huutaen pulahtivat ne veneemme lähestyessä alas veteen sekä uiden ja sukeltaen tekivät tyhjäksi kaikki kokeemme päästä niitä lähemmäksi. Toiset luodot olivat ihan täpötäynnä lokkeja, satoja ja tuhansia ihan samaa lajia, sekä uroslintuja, jotka ehkä olivat saapuneet jostakin haahkasaaresta seurustelemaan keskenänsä sill'aikaa, kuin naarakset olivat hautomispuuhissaan. Toisten kalliosaarien ympäri oli häikäsevän valkoisia haahkoja, ehkä jo nypittyjä uroksia, kokoutunut suurin joukoin; paikoittain olivat ne kehyksenä, joka etäältä loisti kuin suuret valkoiset lummekukat meidän järvivesissämme. Matalammissa salmissa näkyi kalastelevia koskeloita ja kuikkia, joista joku silloin tällöin kaiutti pitkää huutoansa, niin pitkää ja niin monisäveliseltä heläjävää, että sitä olisi voitu sanoa oikeaksi lauluksi, ell'ei se olisi ollut niin hurjaa säveltä, kuin ainoastaan pohjoismeren lapsi voi laulaa, joka on kuunnellut talvimyrskyjen ulvontaa ja kohinaa ja aaltojen kumeaa pauhua. Ylpeänä kuin ruhtinas valtaistuimellaan istui siellä täällä merikotka, kaikkein meren siivekästen olentojen kauhu, ehkäpä koko joukkokin niitä kylläisiä ja turpeita ryövärejä; nopeasti kuin nuoli lenteli peninkulmia laajaa aluettansa tunturihaukka, joka oli rakentanut pesänsä jyrkälle kallionseinälle; purjehtelevia kalalokkeja ja kolmivarpaisia lokkeja sekä kalastelevia tiiroja liiteli ylös alas; rantaharakat tervehtivät meitä lirityshuudoillaan, ja ylt'ympäri kohoili veden pintaan ja jälleen sukelsi alas ruokkeja ja kiisloja.

Tämän kirjavan seuran seassa soutelimme edelleen. Soudettuamme noin kymmenen meripeninkulmaa saavuimme Nykenien alueelle. Mihin hyvänsä käänsimme silmämme, kaikkialla näimme muutamia vuoren siellä vierailevista asujamista kalastelemassa merellä, sukeltelemassa tai säikähtyneinä veneemme tulosta ylös lentämässä, jolloin ne liitelivät niin läheltä pitkin veden pintaa, että heidän tulipunaiset uimajalkansa sivelivät aaltojen harjoja. Me näimme viidenkymmenen, jopa sadankin suuruisia parvia, näimme niitä kaikkialta tulevan tulvaamalla vuorelta tai rientävän sinne takaisin emmekä voineet kauemmin olla epätietoisina, että lähestyimme väkirikasta lintuvaltakuntaa. Mutta oli puhuttu miljooneista pesivistä linnuista, vaan sellaista paljoutta emme toki voineet missään huomata. Viimein, kuin olimme kiertäneet pitkän kallioniemen, oli Nyken edessämme. Ylt'ympäri meressä näkyi mustia ja vuoren juurella valkoisia pilkkuja. Ensimainitut olivat ihan ilman järjestystä, viimemainitut yleensä riveissä tai tarkkarajaisissa ryhmissä; ne olivat uivia ruokkeja, pää, kaula ja niska ylhäällä veden pinnasta, ja toisia vuorella istumassa, valkoinen rinta merelle päin. Varmaan niitä oli tuhansia, mutta ei suinkaan miljooneja.

Noustuamme maalle vastapäiselle saarelle ja levättyämme Nykenin omistajan luona sousimme salmen ylitse siihen saareen, hyppäsimme ylös kalliolle eräästä paikasta, jossa kuohu ei ollut liian kova, ja kiipesimme ripeästi ylös aina siihen turvekerrokseen asti, joka, ottamatta lukuun muutamia ylöspistäviä piikkejä ja okaita, peittää koko Nykenin. Siellä heti huomasimme, että koko se turvekerros oli kaikkialla täpö täynnä käytäviä, saman kaltaisia, kuin kaniinit tekevät, niin että koko vuorella ei ollut edes tavallisen pöydän kokoistakaan alaa, johon ei olisi auennut sellaista käytävää.

Paremmin kiiveten kuin käyden nousimme vuorta ylös. Jalkaimme alla vapisi onneksi kaiveltu turvekerros, ja kaikista koloista tirkisteli, ryömi, lipui ulos tai lensi päältä harmaita, rinnasta ja vatsasta häikäsevän valkoisia lintuja, suurempia kuin kyyhkyset, joilla oli eriskummallinen nokka ja muoto, lyhyet, kapeat ja teräväpäiset siivet ja ikään kuin typistetty pursto. Kaikista koloista tulvi niitä esiin ja samoin kaikista kallion halkeamista ja raoista. Mihin hyvänsä katsoi, ei silmä nähnyt mitään muuta kuin lintuja eikä korva voinut käsittää mitään muuta kuin kumeasti kohisevaa ääntä, johon sekoittui paruntaa ja huutoa lukemattomista kurkuista. Joka uusi askel loitsi esiin uusia joukkoja vuoren sisällä. Vuorelta alas mereen alkoi lenteleminen; merestä ylös vuorelle liiteli jo lukemattomia parvia. Muutamista linnuista oli tullut satoja ja niistä satoja tuhansia ja yhä tulvi toisia satoja tuhansia esiin ruskeanvihreästä maasta. Pilvi, yhtä paksu kuin ennenkin saaren päällä, verhosi meidät, verhosi koko vuoren niin, että se näytti muuttuneen suunnattomaksi mehiläispesäksi, jonka ympärillä jättiläismehiläisiä suristen ja poristen lentää liiteli. Mitä etemmäksi ehdimme, sitä suurenmoisemmaksi muuttui näytelmä. Koko vuori tuli eläväksi. Sadat tuhannet silmät tirkistelivät meitä tulokkaita. Joka taholta ja suunnalta, kaikista sopukoista ja komeroista, kaikista raoista, koloista ja halkeamista, oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja alhaalla, ilmassa ja maassa vilisi lintuja. Vuoren seinistä, samoin kuin sen huipultakin, syöksyi lakkaamatta tuhansia alas niin tiheissä joukoissa, että ne ikään kuin olivat yhtäläisenä kattona päämme päällä. Tuhansia tuli, tuhansia meni, tuhansia istui, tuhansia liiteli mitä huvittavimmalla tavalla siivillänsä; satoja tuhansia lensi, satoja tuhansia uiskenteli ja sukelteli ja vielä satoja tuhansia odotteli meidän heitäkin liikkeelle säikyttävää astuntaamme. Oli siinä vilinää, surinaa, tanssintaa, lentelemistä, ryömintää ja matamista ympärillämme, niin että olisi melkein saattanut menettää järkensä, että silmä ei lopulta tehnyt tehtäväänsä ja että kokenutkin ja taitava pyssymies, joka koetti umpimähkään ampua jotakuta näistä tuhansista, jäi kaikkine taitoinensa häpeään. Huumauksissa, tuskin enää tajuten itseämme astuimme edelleen, kunnes viimein saavuimme ylös huipulle. Toivomme, että siellä ylhäällä viimeinkin saisimme taas lepoa ja rauhaa ja voisimme tehdä joitakin havaintoja, ei alussa toteutunut. Sielläkin vilisi ja surisi kuten alempana rinteellä, sielläkin ympäröi meitä lintupilvi niin tiheänä, että me näimme merta alhaalta edestämme ainoastaan epäselvästi ja epämääräisesti kuin jonkinlaisessa hämärässä. Vasta pari tunturihaukkaa, jotka olivat tehneet pesänsä läheiseen kallioseinään, muutti yht'äkkiä tämän merkillisen näytelmän. Meitä ruokit, kiislat ja lunnilinnut eivät olleet vähääkään peljänneet; mutta näiden tuttujen ja ainaisten vihollisten ilmestyessä syöksyi tiheä pilvi kuin loitsijan käskystä yht'äkkiä alas mereen, ja näköala jäi avoimeksi ja vapaaksi. Lukemattomat tummat pilkut, meressä uivien lintujen päät, näkyivät selvään aaltojen sinivihreyttä vasten. Niitä päitä oli niin paljo, että me sen toista sataa metriä korkean vuoren huipulta emme voineet erottaa, mihin lintuparvi päättyi, emmekä huomata, missä meri olisi ollut tyhjänä linnuista. Voidakseni likimainkaan lukea niiden paljoutta, tähystin pientä nelikulmaista alaa ja aloin lukea päitä sen sisältä. Siinä oli niitä toista sataa. Minä ajatuksissani panin yhteen muutamia sellaisia nelikulmioita ja sain tuhansia. Vaan minä olisin voinut saada monta tuhatta sellaista nelikulmiota eikä sittekään vielä olisi kaikki se merenpinta ollut luettuna, jossa lintuja oli. Nyt minä näin miljooneja, joista oli puhuttu. Mutta vain hetkisen oli tämä taulu edes näennäisesti tyynenä. Kohta alkoivat linnut jälleen lentää ylös päin, ja kuten ennen nousi satoja tuhansia yht'aikaa merestä kiipeilemään vuorta ylös; kuten äsken syntyi pilvi ympärillemme; kuten äsken pimittyivät aistimemme. Kykenemättä katselemaan, huumauksissa ympärilläni vallitsevasta sanomattomasta hälinästä heittäydyin minä pitkäkseni maahan ja joka taholta ja suunnalta tulla tulvi lintuja. Koloista ryömi yhä uusia esiin ja niihin takaisin toisia, joita ennen olimme säikyttäneet; ihan minun ympärilleni joka taholle laskeutuivat ne alas; huvittavan kummastuneesti katselivat ne vierasta olentoa, joka makasi heidän allansa; tanssien ja tallustellen tulivat ne niin lähelle minua, että minä koetin tavoitella niitä kiinni käsilläni. Jokaisessa näiden omituisten lintujen liikkeessä oli miellyttävintä kauneutta. Ihmeekseni huomasin nyt, miten jäykät ja kylmät paraimmatkin kuvat ovat; sillä minä huomasin näissä merkillisissä olennoissa paljon suurempaa vilkkautta ja elävyyttä, kuin ennen olisin uskonutkaan. Eivät ne silmänräpäystäkään istuneet hiljaa, vaan liikuttelivat ainakin päähänsä ja kaulaansa lakkaamatta, milloin minnekin päin, ja heidän piirteensä ja muotonsa tulivat tosi taiteellisiksi. Näytti siltä, kuin ihan huoleton jättäytymiseni heitä tarkastelemaan olisi saanut heiltä palkkioksi rajattomimman luottamuksen. Minä oleskelin näiden tuhansien kanssa, kuin olisivat ne olleet tavallisia kotieläimiä, ja viimein koko miljoonat eivät pitäneet minusta enempää lukua, kuin olisin minä ollut yksi heistä.

Kahdeksantoista tuntia olin minä tällä vuorella oppimassa tuntemaan ruokkien elintapaa. Kuin keskiyön aurinko suurena ja veripunaisena seisoi taivaalla ja levitti ruusuhohdettansa meidänkin vuoremme seinille, tuli äänetön hiljaisuus, jota keskiyö tavallisesti tuottaa ylhäällä Pohjolassakin. Meri oli vuoren ympäriltä jäänyt tyhjäksi; kaikki linnut, jotka siihen asti olivat siellä kalastelleet ja sukellelleet, olivat nyt lentäneet ylös vuorelle. Siellä ne nyt istuivat, mistä vain löysivät istuinpaikkaa, pitkissä riveissä, kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain ja satatuhansittain, pitkinä, häikäsevän valkoisina viivoina, kun jok'ainoalla oli valkoinen rinta merelle päin. Vaiennut oli heidän "ar" – ja "er" – huutonsa, joka, vaikka kunkin yksityisen linnun ääni on verraten hyvin heikko, oli meitä perin huumannut; ainoastaan aaltojen kuohu alhaalla kalliota vasten pauhasi ja kohisi nyt kuten ennenkin. Vasta sitte, kuin aurinko, jälleen nousi ylemmäksi, alkoi entinen elämän vilinä uudestaan, ja kuin me viimein läksimme kotimatkalle ja laskeuduimme alas samaa tietä, kuin olimme kiivenneet ylöskin, kietouduimme taas samanlaiseen tiheään lintupilveen.

Ruokit eivät kuitenkaan vedä puoleensa huomiotamme ainoastaan suurella paljoudellaan; on heidän elämässäänkin ja tavoissaan monta miellyttävää puolta. Heidän seura-avunsa kehittyvät hautoma-aikana verrattoman korkealle. Täydellisinä merilintuina elävät kaikki ruokit pesimisajan alkuun asti yksinomaan aukealla merellä, pitämättä lukua ankarimmastakaan talvesta tai raivoisimmastakaan myrskystä. Eivät he, paitsi vain jotkut ani harvat yksityiset linnut, edes pitkänä talviyönäkään poistu pohjoisesta kodistaan; satojen ja tuhansien suuruisissa parvissa kuljeksivat he kalakarilta toiselle ja tietävät yhtä hyvin löytää kaikki aukot jäiden välistä kuin muutkin paikat aukealta mereltä, joista ravintoa on saatavana. Mutta kuin aurinko jälleen nousee ylemmäksi, liikkuu heissä vain yksi tunne, rakkaus, kukistumaton ikävä päästä niin pian kuin mahdollista taas sille vuorelle, jossa heidän oma kehtonsa oli. Silloin he kaikki noin pääsiäisen aikaan rientävät enemmän uiden kuin lentäen lintuvuorelle. Mutta ruokkien joukossa on enempi uroksia kuin naaraksia eikä siis jokainen uros ole niin onnellinen, että saa itsellensä puolison. Muiden lintujen elämässä sellainen epäkohta saa aikaan lakkaamattomia taisteluja, vaan ruokkilintujen kesken se ei häiritse rauhaa. Ne surkuteltavat olennot, joita me, puhuaksemme ihmisolojen mukaan, sanomme vanhoiksi pojiksi, rientävät yhtä hyvin kuin onnelliset, leikkivät ja toisiaan hyväilevät paritkin lintuvuorta kohti, lentävät yhdessä niiden kanssa ylös ja seuraavat niitä kalastusretkille läheiseen mereen. Heti, kuin ilma sallii, alkavat parit taas laittaa kuntoon vanhoja kolojansa, tyhjentää, syventää ja suurentaa niitä, taikka, jos tarvitsee, myöskin kaivaa itselleen uutta pesänpaikkaa. Heti, kuin ne työt on suoritettu, munii naaras käytävän perällä olevaan kammioon paljaalle maalle yhden hyvin suuren, hyrrän muotoisen, pilkullisen munansa ja alkaa vuorotellen uroksen kanssa hautoa. Vanhapoika-paroille alkaa nyt surun aika. Hekin tahtoisivat niin mielellään ottaa kannettavakseen isän huolia, mutta heillä ei ole ollut onnea, ja nyt on liian myöhä. Sen tähden päättävät he ainakin siten osoittaa hyvää tahtoansa, että ystävinä liittyvät onnelliseen pariin. Kuin yön hetkinä naaras makaa pesässä ja uros istuu käytävän suulla vartioimassa, menevät he hänen luoksensa, ja kuin uros vuorostaan hautoo sill'aikaa, kuin naaras meressä kalastelee, seisoo vanha poika vartiana, kuten oikea puoliso äsken teki. Ja jos molemmat puolisot lentävät yht'aikaa ulos merelle, rientää hän saamaan edes jotakin palkkiota uskollisuudestansa. Heti kiiruhtaa hän pesän perälle siksi aikaa lämmittämään paljaaksi jäänyttä munaa. Nämä aviottomuuteen tuomitut käyttävät hyväkseen tilaisuutta, saadakseen hautoa edes hetkisen. Tästä omaa voittoa pyytämättömästä rakkaudesta on yksi hyvä seuraus, josta me ihmiset saattaisimme kadehtia ruokkeja. Niillä vuorilla, joilla nämä linnut asuskelevat, ei ole yhtään orpolasta. Jos jostakin parista uros joutuu kuoleman omaksi, saa leski heti toisen puolison, ja jos niin käy, joka sentään on harvinaista, että molemmat pesän asukkaat, molemmat yhden lapsen vanhemmat yht'aikaa joutuvat surman suuhun, ovat hyväntahtoiset vanhat pojat heti valmiit hautomaan munaa ja kasvattamaan poikasta. Poikanen on perin toisenlainen kuin sorsa- ja lokkilintujen poikaset. Tiheässä, harmahtavassa untuvapuvussa tulee se ulos kuorestaan, jossa ensin heräsi elämään, mutta sen täytyy pysyä vielä viikkokausia luolassaan ennen, kuin se kykenee uskaltamaan ensi lentoa merelle. Se lento on, kuten lukemattomat poikasten ruumiit kivillä vuoren juurella todistavat, aina vaarallinen ja uskalias yritys. Molempien vanhempain saattamana, pelkäävästi käyttäen vielä harjautumattomia jalkojaan ja yhtä levottomasti koetellen vasta kasvavia siipiään, seuraa poikanen kasvattajiaan, jotka vähitellen ohjaavat hänet alas vuorelta tai ainakin sellaiseen paikkaan, josta hyppäys mereen on vähimmin vaarallinen. Sellaisella kallion kielekkeellä viipyvät vanhemmat lapsensa kanssa usein pitkän ajan ennen, kuin saavat poikasensa ryhtymään tuohon ensimmäiseen ratkasevaan hyppäykseen. Isä ja äiti koettavat rohkaista häntä; poikanen, kuten muutkin linnunpojat, muuten hyvin tottelevainen lapsi, ei nyt pidä lukua heidän huudoistaan eikä kehoituksistaan. Isä silloin pelkääväisen poikasensa nähden heittäytyy mereen; kokematon poikanen istuu yhä kalliolla. Uusia näytteitä, uusia kehoituksia, kunnes poikanen viimein uskaltaa hypätä ja syöksyy kuin putoava kivi syvälle alas mereen, rehkii, tajuamatta seuraten luonnonviettiänsä, ylös veden pintaan, katselee ympärilleen, katsoo pitkin ääretöntä meren pintaa ja on siitä hyppäyksestä muuttunut merilinnuksi, joka siitä lähtein ei enää pelkää mitään vaaraa.

Ihan toisenlainen on elintapa niillä lintuvuorilla, joita kolmivarpaiset lokit valitsevat pesimäpaikoikseen. Sellainen vuori on Svärtholman niemi etäällä pohjoisessa, Laxen- ja Porsanger-vuonon välillä, lähellä Nordkapia.

Minä tiesin ennestään, miten nämä lokkilinnut eleskelevät pesimäpaikoillaan. Faber, etäisen Pohjolan lintujen etevä tuntija, on kuvannut sitä tapansa mukaan muutamilla sattuvilla sanoilla: "Ne lentäessään pimittävät auringon; ne istuessaan peittävät saaret ja luodot; niiden huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu; ne hautoessaan värjäävät kalliot valkoisiksi" Nähtyäni haahkasaaret ja ruokkivuoret uskoin minä kyllä Faberin sanat ja kuitenkin epäilin, kuten jokainen luonnontutkija aina tekee, ja olin sen tähden halukas käymään Svärtholmassa. Sen höyrylaivan kapteeni, jolla matkustin, rakastettava norjalainen, täytti, kuin lähemmin tutustuimme, mielellään pyyntöni, että hän laskisi aivan pesimäpaikan ohitse. Siten lähestyimme eräänä iltana myöhään nientä. Jo kuuden tai kahdeksankin meripeninkulman päässä tapasimme parin sadankin suuruisia lokkiparvia, jotka kaikki riensivät pesintäpaikalle. Mitä lähemmäksi saavuimme Svärtholmaa, sitä tiheämpään kulki näitä parvia ja sitä suurempia ne olivat. Viimein oli edessämme lintuvuori, mereen melkein pystysuoraan viettävä, noin kahdeksan sadan metrin, pituinen ja noin sadan viidenkymmenen tai kahden sadan metrin korkuinen kallioseinä, täpö täynnä kaikenlaisia koloja. Matkan päästä näytti se harmaalta ja kiikarilla saattoi siinä huomata lukemattoman joukon valkoisia pisteitä ja viivoja. Näytti ihan siltä, kuin suunnaton kivitaulu olisi ollut piirusteltuna täyteen kaikenlaisia kuvioita; oli ihan, kuin koko kallio olisi ollut verhottuna ihmeellisellä, vitjoista, renkaista ja tähdistä kudotulla verkolla. Mustista, suuremmista ja pienemmistä koloista välkkyi valkoista; pengermiä vasten näkyi se valkoinen vielä selvemmin ja kirkkaammin. Ne olivat hautovia tai pesissään istuvia lokkeja, niistä ne muodostuivat nuo kuviot, ja Faberin sanat: "ne istuessaan peittävät saaret ja luodot" näkyivät olevan totta ihan kirjaimen mukaan.

Laivamme, laskien ihan kallioseinän vieritse, säikytti liikkeelle jonkun osan lokeista, ja silloin kehittyi silmäini eteen saman kaltainen kuva, kuin ennen olin nähnyt monella haahkasaarella ja toisilla lokkisaarilla. Ystäväni laukasi kanuunan ja sen pamaus täräytti kallioseinää. Niin kuin lumiryöpyn kulkiessa, kuin myrsky pudistelee lumisia pilviä, kunnes ne hiutuviksi pirstautuneina putoavat maahan, niin satoi nyt lintuja ylhäältä. Ei näkynyt vuorta eikä taivasta, vaan ainoastaan verraton vilinä. Paksu pilvi pimitti koko näköalan, ja Faberin sanat: "ne lentäessään pimittävät auringon" olivat myöskin toteutuneet. Ankarasti puhalteli pohjatuuli ja kiehuen pieksi Jäämeri vuoren juurta; mutta vielä kovemmin kaikui lokkien raakunta, niin että siten toteutuivat nämäkin Faberin sanat: "niiden huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu." Viimein laskeutui pilvi alas mereen, sen peitossa olleet Svärtholman piirteet näkyivät jälleen ja silmä kiintyi uuteen näytelmään. Kallioseinillä näytti istuvan yhtä monta lokkia kuin ennenkin ja kuitenkin oli tuhansia lentelemässä. Ja kuin uusi laukaus säikytti liikkeelle toisia parvia, satoi uudestaan satamalla lintuja alas mereen; ja kuitenkin oli yhä vielä satoja tuhansia istumassa kallioseinällä. Mutta merellä niin etäälle, kuin silmä kantoi, kiikkui aalloilla lokkeja ikään kuin valkoisena vaahtona. Miten voisinkaan kuvata tätä näytelmää? Sanoisinko, että meri oli mustaan aaltopukuunsa kutonut miljoonittain valkoisia helmiä? Taikka vertaisinko lokkeja tähtiin ja merta taivaan kanteen? En tiedä, mutta sen tiedän, että en ole koskaan nähnyt merellä mitään kauniimpaa. Ja ikään kuin siinä ei olisi vielä ollut kylliksi, levitti pilvien peitossa ollut keskiyön aurinko yht'äkkiä hetkiseksi ruusuhohdettansa yli niemen, meren ja lintujen, valaisten kaikki aaltojen harjat, kuin olisi suurisilmäinen verkko ollut levitettynä meren pinnalle, ja samalla näkyivät häikäsevän valkoiset lokit sitä selvemmin tässä ruusuhohteessa. Me katselimme ääneti tätä näytelmää. Me, kaikki matkustavaiset, yksin laivamiehetkin, seisoimme kauan liikahtamatta, kiintyneinä edessämme olevan ihmeellisen taulun katselemiseen, kunnes viimein äänettömyyttä keskeytti eräs meistä, joka, enemmin vain tointuakseen oman äänensä kaiusta kuin ilmaistakseen, mitä hän sisällänsä tunsi, päästi huuliltansa tulemaan runoilijan sanat:

 
Puol'yön aurinko punassaan
Lepäsi rannalla taivaan;
Yö ei ollut, ei päivä, vaan
Niiden välillä aivan.
 

Tundra ja sen eläinmaailma

Pohjoisnavan ylt'ympäri on leveä vyöhyke kolkkoa maata, erämaata, jota ei aurinko ole tehnyt siksi, kuin se on, vaan vesi. Ylhäällä navalle päin muuttuu tämä erämaa vähitellen avaroiksi jäätasangoiksi, etelään päin vaivaismetsiksi; itse tulee se lumi- ja jäälakeudeksi silloin, kuin pitkä talvi alkaa, jota vastoin pienikasvuisia puita ainoastaan syvimmissä laaksoissa, päiväpaisteisimmilla rinteillä siellä täällä taistelee olemassa olostaan. Tämä seutu on tundra.

Yksitoikkoista kuvaa minä koetan piirtää, kuin nyt ryhdyn kuvailemaan tundraa; siitä tulee harmaa taulu harmaalle pohjalle, mutta ei se kuitenkaan ole ihan ilman kaikkea kauneutta; erämaa se on, mutta sellainen, jossa kuitenkin elämä, joka monta pitkää kuukautta on nukuksissa ja ikään kuin kokonaan karkoitettuna, aika-ajoin liikkuu ihmeellisen rikkaana.

Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka täydellisesti merkitsisi tundraa. Tundra ei ole kangas eikä suo, ei hete eikä räme, vaikka se monin paikoin on milloin minkin niiden kaltainen. On koetettu sanoa sitä "suo-aroksi"; mutta se nimitys on oikea ainoastaan silloin, kuin aro käsitetään laajimmassa merkityksessään. Minun mielestäni on tundra enimmin niiden soiden kaltainen, joita tavataan korkeain tunturien leveillä harjoilla; mutta monessa pääkohdassa on se perin toisenlainen kuin nekin suomaat, koska tundran luonne on ihan erikoinen. Jos tahdotaan, voidaan siinä erottaa alava ja ylävä tundra; vaan sataa metriä korkeamman tai matalamman maan erotus on kuitenkin tundralla enemmin näennäinen kuin todellinen.

Matalain, ikään kuin likistyneiden aaltopiirteiden rajoittamana leviää alava tundra silmäin eteen; mataloiksi syvennyksiksi alenevat laaksot, mataloita kunnaita myöskin ovat etäältä katsoen vuorilta, jopa oikeilta vuorenseljänteiltäkin näyttävät korkeudet heti, kuin päästään niiden juurelle. Lakea, yksitoikkoinen, mitään ilmasematon on koko seutu, yleensä katsoen; eikä kuitenkaan käy sanoa, että sen eri osissa ei olisi mitään vaihetusta. Kuin monta päivää päästänsä vaellellaan tundraa pitkin, kohtaa silmää useinkin pienet, kauniit luonnonnäyttämöt; mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin kiintyy sellainen kuva mieleen, koska tarkemmin katsellessa sen yksinäisen taulun kaikki pääkohdat, kehys, pääpiirteet ja värit ovat niin saman kaltaiset kuin ennen nähdyt, että muisti ei jaksa pitää niistä kiinni. Mutta kaikessa siinä yksitoikkoisuudessaan ei tundran luonne kuitenkaan ole kokonainen, vielä vähemmin mikään suurenmoinen, ja juuri sen tähden näiden seutujen näkö ei lämmitä, ne eivät vaikuta kuten muut maisemakuvat ylentävästi meidän mieleemme, eikä siis myöskään ehkä opita oikein arvostelemaan sitä tosi kauneutta, jota todella ei voida sanoa puuttuvan edes tästäkään erämaasta.

Suurimman kauneutensa saa tundra taivaasta, suurimman sulonsa vedestä. Ihan puhdas ja kirkas on taivas harvoin, vaikka täälläkin kuukausittain lakkaamatta paistava aurinko voi säteillä lämpimästi ja rasittavasti polttaa laakoja kunnaita ja mataloita laaksoja. Yleensä välkkyy sininen taivaan kansi ainoastaan joistakuista yksityisistä paikoista, vaaleain, keveiden pilvien väliltä; mutta ne tihenevät usein paksuiksi pilviksi, joita vähitellen ilmestyy ylt'ympäri äärettömän näköalan joka taholle: ne lakkaamatta muuttuvat ja siirtyvät, vaihtelevat muotoa ja väriä, ilmestyvät ja katoavat, ja niiden vaihteleva valaistus silloin niin lumoaa silmää, että melkein unhottuu niiden alla makaava lakea seutu. Jos lämpimäin päivien jälkeen ukkossade nousee uhkaamaan ja taivas sieltä täältä pimenee tummaksi siniharmaaksi, jos vetiset pilvet painuvat keveämpien alle ja aurinko kuitenkin välkkyy vielä puhtaana ja loistavana niiden väliltä, silloin esiytyy autio seutu tosiaan lumoavassa kauneudessa. Sillä valo ja varjo maalaavat nyt laaksoja ja kunnaiden harjoja, ja niiden värien entinen väsyttävyys ja yksitoikkoisuus muuttuvat nyt vaihteleviksi ja eläviksi. Ja kuin keskikesän aurinko seisoo suurena ja punaisena taivaalla, kuin kaikkein pilvien alalaidat ovat reunustetut purpuralla, kuin aurinkoa peittävät vuorten harjanteet kantavat kauas loistavaa, liekitsevää sädekruunua, kuin kevyt ruusuhohde leviää yli ruskeanvihreän seudun, kuin, lyhyesti sanoen, sielu on pohjoisen keskiyö-auringon sanomattoman tenhovoiman vallassa, silloin muuttuu tämä erämaa ihmeellisen rikkaaksi ja ihanaksi seuduksi, ja syvällä sydämmessä liikkuu pyhä, salaperäinen tunne.

Elämää ja vaihtelevaisuutta tuottavat seudulle myöskin tundran koristeet, lukemattomat järvet. Yksitellen tai ryhmissä, vierekkäin tai toinen toistaan ylempänä, leviten peninkulmia pitkiksi vesistöiksi ja supistuen pikku lammikoiksi, kaunistavat ne jokaista päälaaksoa, jopa melkein jokaista sivunotkelmaakin, välkkyvät kaikkea elvyttävässä auringonpaisteessa ja osoittavat, jos niitä joltakin kunnaalta katsellaan, useinkin syväin tunturijärvien kaunista siniväriä, vaikka muuten ovatkin harmaat ja värittömät. Kuin silloin aurinko loistaa ja välkkyy niiden aaltokuvastimissa tai kuin keskiyön aikaan nekin kylpevät ruusuhohteessa, paistavat ne kuin elävät valot niitä ympäröivästä hämärästä, niin että silmä mielellään saattaa viivähtää niitä katselemassa.

Paljon suurenmoisempia, vaikka kyllä yhä vielä kolkkoja ja yksitoikkoisia maisemakuvia avaa ylävä tundra vaeltajan silmäin eteen. Jokainen oikea vuori näyttää täällä kaikkia kauneuksia, jotka aina ovat melkoisen korkeiden vuorten tuntomerkkeinä. Tavallisesti nousevat ne ylös melkein pystysuoraan, ja niistä syntyvät harjanteet osoittavat voimakkaimpia piirteitä; lumikatto niiden harjoilla on kaikkialla, missä luonnonsuhteet sallivat, kylmettynyt jäätiköiksi. Oikeaa tundraa syntyy vain siellä, missä vesi ei pääse nopeasti pois juoksemaan; koko muu seutu näyttää niin perin toisenlaiselta kuin alavampi tundra, että ainoastaan molempien yleensä yhtäläinen kasvimaailma osoittaa vaeltavalle tutkijalle, että hän tosiaankin on tundralla. Alamaassa paksulla mädänneiden kasvein jäännöksien kerroksella peitetty vyörykivi-pohja on täällä melkein kaikkialla näkyvissä; äärettömät kasat suunnattomia kallionlohkareita on rinteissä ja laaksot ovat niitä täynnänsä; vyörykivi on pohjana laajain, melkein ihan tasaisten pintain alla, joita pitkin vaeltaja siitäkin syystä vitkastellen astuu, että myöskin syvemmälle katseleva tutkija huomaa tässä tapaavansa arvoituksia, mitä niihin voimiin koskee, jotka melkein erehtymättömän tasaisesti ovat levitelleet noita lohkareita niin laajoille aloille. Mutta niiden välitse tippuu ja tiukkuu, porisee ja solisee, virtaa ja kuohuu, kiehuu ja pauhaa vettä kaikkialta alas syvyyteen. Pitkin jyrkkäyksiä juoksee se pisaroina tipahdellen, vesisuoniksi kokoutuen, jopa porisevina purosinakin; ylhäisten jäätiköiden porteilta lähtee maitovalkoisia puroja; alas vesilammikoihin juoksee se sameina pikku jokina; järvistä se lähtee kristallikirkkaina jokina, ja härjänsilmissä kiehuen, kuohuen ja pauhaten syöksyy se yhä alemmaksi putouksesta toiseen, kunnes saapuu alavalle tundralle, suurempaan jokeen tai mereen. Mutta aurinko, milloin se vain pilkistää pilvien raoista, maalaa tämänkin niin omituisen tunturimaailman ihmeellisillä väreillänsä, erottaa vuoret ja laaksot, valasee jokaisen lumilakeuden, saattaa joka jäätikön, mutta samalla myöskin joka rotkon, joka vuorenhuipun, joka harjun, jokaisen vuorenseinän selvästi näkyviin, joka järven säteilemään kuin kirkas tunturisilmä, levittää aamu- ja iltahetkinä taulun pohjaksi ikään kuin kevyen siniharson ja peittää puolenyön aikaan kaikki tyyni syvimmillä säteillänsä, kunnes koko seutu ihan kylpee ruusuhohteessa. Varmaan ei itse tundraltakaan puutu kaikkea suloutta.

Muutamissa, vaikkapa vain ani harvoissakin paikoissa vaikuttaa kasvikuntakin eloa ja kauneutta. Männyt ja kuuset joko ovat pysähtyneet etemmäksi etelään taikka tavataan niitä täällä ainoastaan suojaisimmissa laaksoissa. Eivät edes hongatkaan, joita täällä vielä on siellä täällä ja jotka näyttävät juuri siltä, kuin jättiläiskäsi olisi niitä latvasta kouraissut ja vääntänyt kuin vitsaa, voi enää menestyä tundran ylemmissä seuduissa. Koivutkin, joita sentään kasvaa pohjoisempanakin, kutistuvat kasvultaan ja näyttävät pikkuisilta kääpiöiltä. Ainoastaan lehtikuusi pysyy paikoittain valtiaana ja kasvaa oikeiksi puiksi; mutta ei sitäkään voida katsoa tundran varsinaiseksi, tuntomerkkinä huomattavaksi kasviksi. Siinä on vaivaiskoivu enemmin kuin mikään muu. Tämä kasvi, joka ainoastaan hyvin soveliaissa paikoissa kasvaa metrin korkuiseksi, on verraten suurimmassa tundran osassa niin vallalla, että muita pensaita ja pikku kasveja näyttää olevan vain niukasti ripoteltuina sen sekaan. Kaikkia paikkoja, mihin vain voi saada juurensa kiintymään, järvien ja jokien rannoista aina ylös vuorten huipuille saakka, verhoaa se ohuemmalla tai paksummalla kerroksella, niin tasaisella, että laajat alat näyttävät kuin viikatteella niitetyiltä; ainoastaan niissä paikoin sitä ei ole, joissa maa on niin vesinen, että se on muuttunut veteläksi suoksi; ainoastaan siinä se kutistuu ja kuihtuu, jossa lihava, auringon paisteessa helposti kovettuva savi tai hedelmätön somero peittää kunnaita; mutta muuten se kilpailee vallasta vielä suosammalienkin kanssa, joita kasvaa kaikissa alemmissa seuduissa, sekä kaikkia kukkuloita peittävän peuranjäkälän kanssa. Monen neliökilometrin ala yhdessä jaksossa on vaivaiskoivuja niin tiheässä, että ainoastaan häviämätön suosammal vielä uskaltaa sen ohella vaatia osaansa maasta, jota vastoin muissa, vähemmin kosteissa paikoissa vaivaiskoivu, halava ja suokukka kasvavat sekaisin. Sitä paitsi näkyy sentään usein myöskin marjapensaita, varsinkin puolukoita, variksenmarjoja, karpaloita ja juolukoita.

Jos maa jossakin paikassa on alempana kuin sen ympäristö ja siis hyvin vesinen, pääsee valkosammal vähitellen voitolle, karkoittaa viimein vaivaiskoivun kokonaan pois ja hyötyy paksuiksi, hyllyviksi kerroksiksi, jotka kuihtuneiden juuriosain nopeasta turvettumisesta yhä sekä ylenevät että laajenevat, kunnes vesi viimein estää niitä edelleen leviämästä taikka supistelee pieniksi kunnassaariksi. Jos maan syvennys on vain vähäinen, syntyy siihen kokoutuvasta vedestä ainoastaan ani harvoin järvi tai lammikko; se päin vastoin tunkeutuu tietämättömän syvälle maahan ja siten syntyy suo, jonka ohut, tosin kyllä sitkeistä saran juurista kutoutunut pinta kannattaa vaaratta ainoastaan leveäsorkkaista peuraa, vaikka se kyllä hänenkin allansa hyllyy ja hetkuu ja syvälle vaipuu poronreen jalasten alla.

Jos maa alenee lyhyehköksi laaksoksi, josta vedellä ei ole vapaata poispääsöä, ja jos siinä vesi juoksee, kuinka hitaasti hyvänsä, muuttuu sellainen suo aina vetiseksi ja alempana hetesuoksi. Siellä kasvaa runsaasti saraa, alempana villapajua, joka on toinen tundran tunnuskasvi. Se ainoastaan soveliaimmissa paikoissa kasvaa miehen korkuiseksi, mutta kaikkialla sentään niin tiheässä, että ne vesakot saattavat tosiaan olla ihan läpipääsemättömät sanan oikeassa merkityksessä. Vielä pahemmin kuin tunturien vaivaispetäjissä ovat villapajun oksat ja juuret kietoutuneet niin sekaisin, että ne pysäyttävät vahvimmankin käden ponnistukset, jos se koettaa taivuttaa niitä vähänkään syrjään, ja panee vaeltajan jaloille niin paljon vastuksia, että sitkeinkin ja lujatahtoisin mies tuota pikaa luopuu yrityksistään tunkeutumaan niiden lävitse, vaikkapa maa ei olisikaan, kuten tavallisesti on, suota, jossa tiheikön alla on väijyksissä melkein toinen toisensa vieressä mutarapakoita ja silmäkkeitä, joiden syvyyttä ei mieli tee koettamaan.

Jos matkustetaan yli tundran, huomataan, että koko sillä alalla on lakkaamatta vaihtelevina, vaan kuitenkin ainiaan saman muotoisina nämä nyt mainitut tuntomerkit. Ainoastaan siellä, jossa suuri, vesirikas joki juoksee alavaa tundraa pitkin, saattaa olla toisin. Sellainen joki kokoo välistä yksiin paikkoihin ne hietajoukot, jotka se on huuhtonut mukaansa; melkein lakkaamaton ja tavallisesti kova tuuli pyörryttelee ne rannoille hietasärkiksi; ja siten on syntynyt maata, joka ei kuulu tundran luonteesen. Näillä särkkäkunnailla kasvaa Siperiankin tundroilla lehtikuusi muhkeaksi puuksi; se ynnä monenlaiset pajut ja vaivaisleppävesakot saattavat silloin tehdä maiseman hyvin viehättäväksi. Saattavatpa lehtikuuset lähellä pikku järviä kasvaa ryhmittäinkin ja noiden vesakkojen kanssa yhdessä olla muodostuneina niin sieviksi puistoiksi, että ne eivät jäisi huomaamatta muissakaan rikkaammissa ja eloisemmissa seuduissa; täällä ne vaikuttavat niin valtaavasti, että niiden muisto kerrassaan jääkin pysyväiseksi.

Lehtikuusien suojassa kaikkialla, mihin niitä on hietasärkillä juurtunut, menestyy muitakin pitkärunkoisia kasveja, esim. suippolehtisiä pajuja, pihlajia, tuomia ja kuusamoita, ja hiedasta kasvaa monta kukkaa, joiden olisi luullut pysähtyneen kauas etelään. Täällä hämmästyttää etelämaalaista rantakukka punaisten kukkainsa komeudella; täällä kanervaruusu takertuu hennoilla oksillaan kiinni äidilliseen maahan, koristaen sitä sekä niillä että kukillaan; ystävällisenä kotiseudun muistuttimena viittailee täällä sininen lemmikki; täällä viihtyy erämaassa myöskin aivastusjuuri ja ruohosipuli, virmajuuri ja ajuruoho, neilikka ja kissankello, hiirenherne, leinikkö ja jäkkärä, luhtakaali, sinilatva, hanhenjalka ja monta muuta. Sellaisissa paikoissa on paljon useampia kasveja, kuin edeltä päin osattaisiin uskoakaan; mutta tosin tulevatkin vaatimukset vähäisiksi, kuin päivä- ja viikkokausia yhä huomataan samaa köyhyyttä ympärillään, yhä nähdään vain vaivaiskoivuja ja villapajuja, suokukkia ja saraheinää, peuranjäkälää ja suosammalia, kuin ainoastaan on kutistuneita, sammalissa piileviä tai pitkin maata matavia puolukoita ja variksenmarjoja virvokkeiksi ja kukkain sijasta ainoastaan suomuuramia koristamassa sammalikkoa ja kuin päivä toisensa perästä astuskellaan niiden päällitse, yhä toivoen vaihtelua ja aina pettyen toivossaan. Jokainen etelän kasvi johtaa mieleen onnellisemmat seudut; sitä tervehditään kuin rakasta ystävää, jonka arvoa on punnittu oikein vasta sitte, kuin ollaan peloissaan kadottavansa hänet kokonaan.

Näennäinen ihme, mitenkä kaikki luetellut ja muut mainitsematta jääneet kasvit kasvavat esiin yksinomaan särkkäin kuivasta hiekasta, selviää, jos otetaan huomioon, että ainoastaan särkiksi kokoutunutta hiekkaa voi taivaalta kuukausia yhtä mittaa säteilevä aurinko niin paljon lämmittää, että nämä kasvit voivat menestyä. Koko muulla tundralla se on mahdotonta. Suot, rämeet ja hetteet, jopa monta metriä syvät järvetkin ovat ainoastaan ohuena kesäpeitteenä sillä ikuisella talvella, joka tundralla näyttää kuolettavaa ja samalla säilyttävää voimaansa. Missä hyvänsä koetetaan kaivaa maata, kaikkialla on tavallisesti jo yhden metrin syvyydessä jäätä tai ainakin routaista maata, ja noin sata metriä syvälle täytynee kaivaa ennen, kuin päästään maan jääkuoren läpi. Se se juuri estää ylhäisempiä kasveja täällä menestymästä ja sallii ainoastaan sellaisten elää, jotka tyytyvät kuivaan, kesällä vähän sulaneesen maakerrokseen. Vasta kaivamalla huomataan tundra siksi, joka se oikeastaan on: äärettömäksi ja muuttumattomaksi jääkellariksi, joka on sellaisena ollut tuhansia vuosia ja yhtä kauan vielä sellaisena pysyy. Että se ainakin jo on ollut sellaisena arvaamattoman kauan, todistavat ne muinaiseläinten jäännökset, jotka ovat sinne hautautuneet ja siellä säilyneet meidän aikoihimme asti. Tundran jäästä kaivoi Adams vuonna 1807 esiin sen suuren mammut-eläimen, jonka lihalla jakutien koirat sammuttivat nälkäänsä, vaikka se oli elänyt monta vuosituhatta sitte ja jo arvaamattoman etäisessä muinaisuudessa sukupuuttoon hävinnyt. Tundran jäät olivat keskeensä haudanneet muinais-elefantin ruumiin ja semmoisenansa tuhansia vuosia säilyttäneet.

Monta samanlaista ja varmaan myöskin muita, nykyajankin, eläimiä on tundra haudannut jäihinsä. Vielä kauan mammut-eläimen häviämisen jälkeen asuskelivat bison-härkä ja myski-hirvi sen alueella, ja jättiläishirvi ja hirvi kuuluivat ennen muinoin sen eläinkuntaan. Mutta nykyään on sen eläinmaailma yhtä köyhä ja yhtä yksitoikkoinen kuin sen kasvikuntakin, kuin se itse. Tämä on kuitenkin totta ainoastaan eläinlajeista, ei eläinten lukumäärästä. Sillä eleskeleepä myöskin tundralla, ainakin kesällä, paljo eläimiä.

Vasta myöhään keväällä saa tundra asujamensa. Niistä eläinlajeista, jotka eivät talveksikaan poistu tundralta, ei talvella näy monta. Merestä jokiin nousevat kalat kätkee jää, siellä talveakin viettävät nisäkkäät ja linnut kätkee lumi, jonka alla ne elävät tai jonka väriset ne ovat. Vasta sitte, kuin lumi alkaa sulaa etelärinteiltä, alkaa myöskin eläinkunta herätä. Hitaasti ja vitkastellen saapuvat kesävieraat. Peuraa seuraa susi, joista lähteviä jäälohkareita kesälintujen joukko. Muutamat niistä viipyvät vielä epätietoisina eteläisemmissä seuduissa ja ovat melkein jo rupeamaisillaan pesimään, vaan katoavat yht'äkkiä pysäyspaikastansa, lentävät nopeasti edelleen tundralle, tekevät heti sinne saavuttuaan pesänsä, munivat ja hautovat ahkerasti, ikään kuin tahtoen voittaa takaisin sitä aikaa, kuin heidän eteläisemmissä maissa elävät ja pesivät sukulaisensa ovat päässeet heistä edelle. Muutamiksi viikoiksi supistuu heidän kesänsä. He saapuvat, uskollisesti yhtyneinä koko elinajaksi taikka ainakin koko kesäksi; sydän sykkii rakkaudesta, laulaen ja riemuiten ryhtyvät he pesän tekoon; lakkaamatta pitävät he vaaria vanhemman-velvollisuuksistansa, hautovat, kasvattavat ja opettavat poikasiaan, luovat sulkansa ja lähtevät taas ulos maailmaan.

Niitä eläinlajeja, joiden täytyy katsoa tundraa kodiksensa, on vähä, mutta paljon useampia on niitä, joita me saatamme katsoa tämän seudun varsinaisiksi eläimiksi. Sellainen on ensinnä naali. Hän on yleinen yli koko tundran; hänelle, ainakin etelämpänä, ynnä tavalliselle punaiselle ketulle ja muille saman suvun lajeille antaa tundra elatusta. Naalilla on myöskin tundran värit: kesällä kiviharmaa, talvella lumivalkoinen. Ihan muiden kettujen tavalla toimiskelee naalikin ja kuitenkin on koko hänen olemuksensa ja tapansa ihan toisenlaiset kuin ketun ja muiden sukulaistensa. Perin väärin tehdään hänelle, jos sanotaan häntä erittäin lahjakkaan, älykkään ja kekseliään heimon turmeltuneeksi, vähäjärkiseksi vesaksi. Sukunsa kekseliästä viisautta, tarkoin punnitsevaa viekkautta ja ainiaan pystyssä pitävää mielenmalttia hän ei ole saanut paljoa osakseen. Uhkarohkea, tunkeileva ja typerä on hänen käytöksensä. Hän on hävytön kerjäläinen, julkea veijari, mutta ei suinkaan viekas, kaikkia asianhaaroja tarkkaan punnitseva ja kaikkia mahdollisia keinoja hyväksensä käyttävä rosvo tai ryöväri. Ihan levollisesti katselee hän metsästäjän pyssynpiippuun; ottamatta vaaria häntä tarkoittavasta, ihan päällitse suhisevasta luodista seuraa hän vaarallisinta vihollistaan; ihan arvelematta tunkeutuu hän kuljeksivan poronpaimenen tuohimajaan; huolettomasti lähestyy hän yöllä taivasalla makaavaa ihmistä varastamaan häneltä saalistansa tai ajattelemattomuudessaan tavoittamaan suuhunsa hänen ehkä paljasta kättään tai jalkaansa. Minulle itselleni sattui, että naali, jota hämärässä koetin monta kertaa ampua, osumatta kuitenkaan kohti, seurasi minua kuin koira; vanhalle metsästyskumppanilleni Erik Svensonille, Dovretunturilta, tapahtui sellainen onnettomuus, että naali yöllä söi kappaleen nahkavällystä, jolla hän makasi; ja vanha Steller kertoo monta muuta tämän eläimen tekoa, jollaisia jokainen pitäisi ihan mahdottomina, jos koko joukko yhtäpitäviä havaintoja ei vahvistaisi niiden totuutta. Tosin saattaa riittämätön tutustuminen tundralla hyvin harvoin liikkuvaan ihmiseen olla pääsyynä tämän ketun kummalliseen käytökseen, mutta ainoana syynä se ei ole. Sillä ei tavallinen kettu eikä mikään muukaan tundran nisäkäs käyttäydy niin typerästi kuin naali; ei edes tunturisopuliakaan voida tässä kohdassa verrata häneen.

Merkillinen ilmiö on tosin tämäkin tundran asukas, olkoonpa se mikä sukunsa laji hyvänsä. Häntä tai ainakin hänen jälkiänsä tavataan kaikkialla. Ristiin rastiin on varsinkin niissä paikoin, jotka ovat ihan vaivaiskoivun peitossa, kapeita, sammalikkoon tallattuja, sieviä polkuja, jotka usein ulottuvat monta sataa metriä jotenkin samaan suuntaan ja monesti poikkeavat oikealle tai vasemmalle ja vasta monen kierroksen jälkeen palaavat päätielle. Niillä poluilla näkyy tuon tuostakin pieni, hamsterin kaltainen, lyhythäntäinen eläin, kuivina kesinä suurissa joukoinkin sukkelasti vilahtavan esiin ja äkisti katoavan. Se on sopuli, eräs myyrälaji, suurempi kuin päästäinen, mutta pienempi kuin iso rotta. Sen karva on säännöttömän kuvikas, tavallisesti ruskea, harmaa, keltainen ja musta. Jos sopuli paloitellaan, niin ihmeekseen huomataan, että siinä niin sanoaksemme on ainoastaan nahkaa ja sisuksia. Luut ja lihakset ovat hennot ja hienot, vaan sisälmykset, varsinkin ruuansulattimet ja siittimet erittäin kehittyneet. Siitäpä selviää eräs seikka, joka on kauan ollut arvoituksena: sopulien melkein yht'äkillinen ja ikään kuin rajaton lisäytyminen ja heidän merkilliset ja, kuten näyttää, säännölliset vaelluksensa. Tavallisissa oloissa elää sopuli hyvin levollisesti. Ei kesällä eikä talvella sillä ole mitään elatushuolia. Kaikenlaiset kasviaineet, talvella sammalet, juuret, jäkälät ja kuoret kelpaavat sille ravinnoksi; asuntona on sillä kesällä mikä kolo hyvänsä, talvella lämmin, hyvästi sisustettu, paksuseinäinen pesä lumen sisässä. Tosin on vaaroja kaikkialla, sillä, paitsi karvaiset ja höyheniset ryövärit, yksin peuratkin surmaavat niitä sadoittain ja tuhansittain; mutta ne lisäytyvät kuitenkin lakkaamatta suurissa määrin, kunnes sattuu erityisiä tapauksia, jolloin muutamissa viikoissa syntyneet miljaardit häviävät parissa päivässä. Joku kevät tulee tavallista aikaisemmin ja kesä on tavattoman kuiva tundralla. Kaikki sopulinaarasten ensimmäiset pojat kasvavat hyvin pian ja jo enintään kuuden viikon kuluttua itse kartuttavat sukuansa. Vanhemmat ovat tällä välin saaneet toiset pojat ja nekin noudattavat toisten esimerkkiä. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki kukkulat ja laaksot ovat täpö täynnään sopuleja. Mihin hyvänsä katsoo, näkyy noita vilkkaita eläimiä; yht'aikaa näkee niitä kymmenkunnan ja tunnin kuluessa tuhansittain. Joka tiellä ja polulla vilisee niitä; ahdingossaan kääntyvät ne muristen ja hammasta purren yksin ihmistäkin vastaan, ikään kuin niiden suunnaton paljous tekisi jokaisen yksityisenkin uhkamielisen rohkeaksi. Mutta tämä ääretön, yhä kasvava paljous tulee juuri heidän tuhoksensa. Tuota pikaa ei köyhällä tundralla enää ole mitään tarjottavaa niiden ahneille hampaille. Näljän hätä uhkaa, ehkäpä todella tuleekin. Silloin nämä pulaan joutuneet eläimet yhtyvät, alkavat vaeltaa sadoittain; ne sadat kasvavat tuhansiksi, joihin liittyy yhä toisia tuhansia, kunnes joukot paisuvat äärettömiksi. Suoraan suuntaan ne kulkevat, ensin arvattavasti vanhoja valmiita polkujansa, sitte raivaten uusia; niin pitkissä riveissä, ett'ei päitä näy, rientävät ne yhä edelleen ja yhä suoraan yli kallioiden ja vesien, jos niitä eteen sattuu. Tuhansia kuolee nälkään, vaan niiden ruumisten ylitse vaeltaa yhä toisia: satoja tuhansia hukkuu vesiin tai musertuu kallioilta pudottautuessa, vaan toisia yhä tulvii niiden ylitse: ja vielä toisia satoja ja tuhansia joutuu takaa-ajavien naalien, kettujen, susien, ahmojen, haukkojen, korppien, pöllöjen ja räiskien vatsaan. Mihin ne vaeltavat ja miten kuolevat, ei kukaan tiedä, mutta se tiedetään, että tundra niiden takana on ihan niin paljaaksi syöty, että usein kuluu monta vuotta ennen, kuin ne harvat, jotka jäävät jäljelle ja pysyvät hengissä, ehtivät lisäytyä ja taas huomattavassa määrässä elvyttää kotiseutuansa.

Kolmas tundran varsinainen eläin on peura. Ken on nähnyt tätä jotenkin rumaa hirvilajia ainoastaan vangittuna eli kotieläimenä, hänellä totisesti ei ole aavistustakaan, millainen se on vapaudessaan. Täällä opitaan pitämään sitä oikeassa arvossaan, täällä, tundralla, tullaan huomaamaan, että se kyllä on tähän kauniisen ja muhkeaan eläinheimoon hyvin soveltuva laji. Tundraa se rakastaa koko sydämmestään. Näkymättömän laajoja jäätuntureja, pohjattomien rahkasoiden hyllyvää pintaa, yli vyörykivien, yli tuuhealatvaisten vaivaiskoivujen ja kimmoisten sammalkenttäin, yli jokien ja järvien astuskelee hän leveäkavioisilla, lapion muotoisilla, tavattoman liikkuvaisilla ja joka askeleelta narisevilla jaloillaan; paksuimmankin lumen alta kaivaa se kavio hänelle esiin ravinnon. Pohjolan pitkän talviyön purevalta pakkaselta suojelee häntä tiheä, talven nuolia pelkäämätön turkkinsa, puutteelta ja näljältä se seikka, että hän ei pidä niin tarkkaa lukua ruuan laadusta; sudelta, joka lakkaamatta vaanii häntä ihan kintereillä, suojelevat häntä ainakin jonkin verran hänen tarkat aistimensa ja valppautensa, nopeutensa ja uupumattomuutensa. Kesät hän viettää ylävän tundran puhtailla kukkuloilla, joiden rinteillä, ihan jäätikköjen vierellä maasta, jota monin paikoin hyvinkin laajalti peuranjäkälä peittää, versoo myöskin mehukkaita, maukkaita alppikasveja; talveksi hän laskeutuu alavalle tundralle kunnasriviltä toiselle, etsien tuulen puhdistamia, vähälumisia paikkoja. Vähän ennen on se saanut haarukkaisen sarvikruununsa ja samalla vaurastunut täyteen voimaansa; silloin on sille myöskin alkanut kiima-aika ja se on tasaväkisten ja samanmielisten kilpakosijain kanssa taistellut hengen edestä, taistellut niin, että hiljainen tundra on kajahdellut voimakkaista sarvien yhteen törmäyksistä. Nyt hän, kyllästyneenä taisteluihin ja meteliin, vaeltelee yhdessä muiden kumppanien kanssa suurissa joukoissa rauhallisesti aluettansa ja varustautuu taisteluun talvea vastaan. Tosin peura ei kauneudelta eikä ylevältä ryhdiltä ole hirven vertainen, mutta ken näkee hänen kotimaassaan vapaana orjuuden kahleista kuljeksivan vahvoissa joukoissa lumituntureilla kuin kuvatauluina, joiden pohjana on joko sinitaivas tai valkoinen lumi, hän mielellään tunnustaa tämänkin olevan sitä samaa muhkeata metsän riistaa ja tämänkin saavan oikean metsämies-sydämmen sykkimään nopeammin, kuin hän olisi koskaan voinut edeltä päin uskoakaan.

On lintujenkin luokassa tundran varsinaisia asukkaita. Tässä Pohjolan erämaassa vaeltelija tapaa niistä ainakin yhden: kesällä kirjavan, talvella lumivalkoisen metsäkanan. Minä en nyt tarkoita kiirunaa, joka asuskelee vain ikuisen lumen rajoilla, vaan sen sukulaista, laaksoissa ja tunturien alarinteillä oleksivaa tavallista metsäkanaa. Kaikkialla, missä vaivaiskoivu menestyy, tavataan häntä aina; varsinkin kuin yön hiljaisuus vallitsee tundralla, tulee hän näkyviin, vaikkapa aurinko vielä paistakoonkin taivaalta. Se ei koskaan jätä kokonaan kotiseutuansa; enintään saattaa talvi karkoittaa sen ylävältä tundralta alavalle. Vilkas ja vikkelä, rohkea ja urhea, luulevainen ja taistelunkiihkoinen kilpakumppaneja kohtaan, hellä ja rakas puolisollensa ja pojillensa on tämä lintu. Sen elintapa on saman laatuinen kuin turkinpyyn, vaan koko sen olemus ja kaikki liikkeet ovat kuitenkin verrattoman paljon sulavammat. Siinä on erämaan koko elämä koottuna linnun muotoon. Hänen uhoitteleva äänensä kajahtelee hiljaisina kesäöinä, nämä lintuparvet elvyttävät melkein kaikkein muiden lintujen hyljeksimää talvista tundraa, hänen näkönsä ilahuttaa tutkijaa kuten metsästäjääkin.

Kesällä yhtyy yleensä hänen seuraansa tunturikurmitsa. Tätäkin voidaan sanoa tundran uskolliseksi lapseksi. Kuten strutsit ovat aavikoiden, leivoset viljavainioiden varsinaisia asukkaita, on tämä tundran omia eläimiä. Hänen puvussaankin, vaikka se kyllä näyttää hyvin kirjavalta, on tundran värit; hänen surumielinen ja valittava äänensä soveltuu varsin hyvin tälle yksitoikkoiselle, ikävälle erämaalle. Vaikka häntä mielellään kohdataan omassa kotiseudussa, niin ikävä häntä on tavata tundralla. Hänen surumielinen huutelunsa, joka kaikuu yöt päivät, tekee, kuten tundra itsekin, kuulijan mielen alakuloiseksi.

Paljon mieluisemmin kuunnellaan toisen näiden seutujen kesävieraan ääntä. Minä en nyt tarkoita sinirinta-satakielisen suloisia säveliä, jota lintua täällä katsotaan mitä tavallisimmaksi pesimälinnuksi ja syystä kyllä sanotaan "satakieleksi", en aina tundralle saakka tunkeutuvan räkättirastaan kaikuvaa laulua, en lapinsirkun enkä pulmusen yksinkertaista viserrystä, en muuttohaukan enkä piekanahaukan kimeätä kirkunaa, en merikotkan riemuitsevaa huutoa enkä tunturipöllön yhtäläistä ääntä, en ison joutsenen tärisevää torvisoittoa enkä sorsan valittavaa laulua; vaan minä tarkoitan joidenkuiden kuikkien houkuttelu- ja rakkaushuutoa: hurjaa, säännötöntä ja ikään kuin hillitöntä, vaan kaiukasta ja moniäänistä, kauas kuuluvaa Pohjolan säveltä, joka on kuin meren aaltojen hyrsky, syvälle putoavain koskivesien jymisevä pauhu. Missä hyvänsä on kalainen järvi ja saraheinikossa turvallisen tiheä piilopaikka, tavataan näitä tundran ja meren lapsia, näitä Pohjolan hiljaisten järvien rauhallisia kalastajia ja meren uskaliaita, pelottomia sukeltajia. Mereltä ne tulevat tundralle pesimään ja merelle vievät ne poikasensa heti, kuin ne kykenevät hoitamaan itseänsä kuten ne itsekin. Niin pitkälle, kuin tundra ulottuu, kulkevat ne sen vesiä pitkin; mutta vielä rakkaammat kuin suuret järvet ovat niille pikku lammikot tundran rannikkovuorilla, joilta he joka päivä saattavat hurjan riemuista lauluansa kaiutellen syöksyä lainehtivaan, heille aarteitansa tarjoavaan kotimereen. Mereltä tulee myöskin kaksi muuta tundran varsinaista lintua. Ihastuksella seuraa silmä tunturiräiskän kaikkia liikkeitä ja vielä suuremmalla ihastuksella vesipääskysen. Molemmat nämä myöskin pesivät tundralla: toinen aukeilla sammalsoilla, toinen lammikkojen ja rapakkojen äyräillä, jotka ovat enimmän piilossa tiheäin villapajujen alla. Jos muita lokkeja sanotaan "meren korpeiksi", voidaan räiskiä sanoa "meren haukoiksi". Syystä kyllä nimitellään niitä "rosvo" – ja "kärkkylokeiksi"; sillä oikeiksi ryöväreiksi rupeavat ne, milloin eivät voi kärkkyä, ja kärkkyvieraita ne ovat, milloin eivät itse saa pyydetyksi mitään saalista. Haukkojen tavalla lentelevät ne kesällä tundraa, talvella pohjoisen meren rannikkoja ristiin rastiin; ne liitelevät sekä veden että maan päällä, etsien saalista, sukkelasti ja taitavasti syöksyvät ne alas päin ja iskevät ripeästi ja varmasti uhriinsa; mutta nämä niin taitavat ryövärit eivät ollenkaan häpeä hävytöntä kerjäämistä, milloin se paremmin soveltuu. Onneton se lokki tai muu vesilintu, joka on saanut jotakin niin, että tunturiräiskä sen huomaa. Nopeasti kuin nuoli ajaa räiskä onnellista saaliin hankkijaa takaa, huutelee ja ikään kuin leikillä liitelee hänen ympärillänsä, kavalasti estää häntä pakoon pääsemästä, rohkeasti torjuu kaiken vastarinnan ja väsymättä, hellittämättä kiusaa häntä, kunnes ahdistettu heittää hänelle saaliinsa, vaikkapa jo olisi puoleksi niellytkin sen. Hänen käytöksensä, sukkeluutensa ja notkeutensa, uskaliaisuutensa ja rohkeutensa, väsymätön valppautensa ja erittäin tunkeileva kärkkymisensä ovat tosiaan lumoavat katsella; yksin hänen kerjäilemisensäkin unhottuu hänen sulavia liikkeitänsä tarkastellessa. Ja kuitenkin ovat vesipääskysen liikkeet vielä viehättävämmät. Hän on kahlaaja, jolla on sekä oman lahkonsa että vesilintujen lahkon ominaisuudet; hän elää milloin maalla, milloin vedessä, jopa meressäkin. Sievänä ja suloisena, viehättävämpänä liikkeiltään kuin mikään muu vesilintu uipi hän aalloilla; reippaasti ja notkeasti juoksee hän pitkin rantaa; taivaanvuohen nopeudella lentelee hän ristiin rastiin ilmassa. Ollen luottavainen ja sopuisa päästää hän ihmisen hyvinkin lähelle katselemaan; ollen tuskaisen arka perillisistään hän tavallisesti itse ilmasee neljä päärynän muotoista munaa sisältävän pesänsä, vaikka muuten kyllä huolellisesti onkin valinnut, hyvän kätköpaikan rantaruohokosta. Ehkäpä häntä voidaan katsoa viehättävimmäksi ilmiöksi kaikkein tundran lintujen seassa.

Tundraa kuvaavat ovat myöskin petolinnut, ainakin heidän elintapansa täällä. Sillä ainoastaan etelälaidalla eli ylävällä tundralla on puita tai kallioita, joihin he mieluisimmin rakentavat pesänsä, ja sen tähden täytyy heidän myötä tai vastoin tahtoaan tehdä muualla pesänsä maahan. Vaivaiskoivun toisiinsa kietoutuneiden oksain välillä riippuu suopöllön pesä, ylempänä latvoissa on piekanahaukan; paljaalla maalla tunturipöllön samoin kuin muuttohaukankin, vaikka tämä viimeksi mainittu valitsee, mikäli mahdollista, ainakin rotkon äyrään pesäpaikakseen, ikään kuin siten petellen itseään, että muka siinä on kylliksi korvausta kukkuloista, joita täällä ei ole. Että hän kuten kaikki muutkin hänen kaltaisensa varsin hyvin käsittää pesän sopimattoman paikan, osoittavat he käytöksellään, kuin näkevät ihmisen lähestyvän. Jo pitkän matkan päästä katsellaan vaeltajaa epäluulolla ja tervehditään kovilla huudoilla; mitä lähemmäksi hän tulee, sitä suuremmaksi kasvaa huolestuneiden vanhempien tuska. Ensin ne liitelivät ylempänä pyssyn kantamaa tämän niin harvoin näkyvän, vaarallisen vihollisen päällä; mutta nyt ne rohkeasti syöksyvät alas, lentävät niin läheltä pään päällitse, että selvään kuuluu heidän vahvain siipiensä suhina ja välistä täytyy peljätä niiden tosiaan iskevän kiinni kyntensäkin. Ja poikaset, jotka matkan päästä näyttävät pieniltä, valkoisilta palloilta, kyykistyvät tuskaisesti odottamaan ainakin aavistettua, ell'ei vielä tunnettua vihollista ja pysyvät siinä, ehkäpä kaatuma-asennossa niin liikkumattomina, että voidaan rauhassa piirustaa ne, pelkäämättä niiden pienimmälläkään liikkeellä häiritsevän.

Monta muuta eläintä voisin luetella, jos se minusta näyttäisi tarpeelliselta tundran kuvaamiseksi. Yhtä ei kuitenkaan sovi jättää unhotuksiin: sääskeä. Ken arvelee tätä huomattavimmaksi kaikista tundran elävistä olennoista, häntä ei toden totta voida syyttää erehdyksestä. Monelle ylhäisemmälle eläimelle, varsinkin linnuille ja kaloille, tekee se mahdolliseksi elää täällä; toisia, esim. ihmisen, pakottaa se aika-ajoin siirtymään pois; se on yksinomaan syynä, että tundra kesällä ei sovellu sivistyneiden ihmisten asuinpaikaksi. Sen esiytymistä ei osaa edeltä päin aavistaakaan; sen voima voittaa ihmiset ja eläimet; sen tuottamia tuskia ei millään sanoilla voida kuvata.

Tietty on, että kaikki pistosääsket munivat veteen ja että munista joidenkuiden päivien kuluttua syntyvät toukat elävät aina muutokseensa asti vedessä. Siitäpä selviää, että tundra enemmän kuin mikään muu seutu edistää niiden kehittymistä ja lisäytymistä äärettömiin asti. Heti, kuin jälleen nouseva aurinko sulattaa lumen ja jään sekä ylimmän maanpinnan, alkaa talvella tosin kahlehdittuna, mutta ei kuolleena ollut sääskielämä liikkua. Munista, jotka ovat häviämättä olleet kätkettyinä jäätyneessä mudassa, mataa esiin toukkia, ne muuttuvat joidenkuiden päivien kuluttua koteloiksi ja kotelot siivekkäiksi hyönteisiksi, ja sitte hyvin lyhyiden väliaikain kuluessa kasvaa uusi polvi toisensa perästä. Jo ennen kesä-päivänseisausta alkaa näiden hirvittäväin eläinten leikkiaika ja sitä kestää aina elokuun keskipalkoille asti.

Koko tämän ajan on niitä kaikkialla, ylämaassa ja alamaassa, vuorilla tai kunnailla ja laaksoissa, vaivaiskoivu- tai villapaju-tiheiköissä ja jokien ja järvien rannoilla. Joka ruohon korsi, joka sammalmätäs, jokainen pieninkin oksa, joka lehti lähettää niitä jokaisena päivän hetkenä maailmaan satoja ja tuhansia. Päiväntasaajan seuduissa, Etelä-Amerikan, Keski-Afrikan, Indian, Sunda-saarien ikimetsissä ja soilla kaikkia matkustavaisia hirveästi ahdistavat sääsket eli moskitos eivät ole pahemmat näitä sääskiä; ne kuitenkin lentelevät ainoastaan yöllä, vaan tundran sääsket lentelevät koko kymmenen viikkoa, ja kuusi viikkoa melkein ihan herkeämättä. Nämä sääskiparvet ovat kuin sakea, musta savu, niitä on ilma niin täynnä, että tuskin uskaltaa hengittää, niitä on ihan mahdoton saada mitenkään karkoitetuksi, ne tekevät uskaliaimmankin ja kykenevimmän miehen tahdottomaksi raukaksi, hänen vihansa peloksi, niitä tarkoittavan kirouksen voihkavaksi valitukseksi. Heti, kuin saavutaan tundralle, kaikuu vastaan niiden surina, joka on milloin kiehuvan teekeittiön porinan, milloin tärisevän metallikangen helinän kaltainen, ja muutamassa silmänräpäyksessä on niitä ympärillä tuhansia. Niistä syntyy sädeseppele pään ja hartioiden, ruumiin ja raajojen ympärille, se kulkee mukana, liikuttakoon kuinka nopeasti hyvänsä, eikä sitä voida mitenkään eksyttää. Jos vaeltaja pysähtyy, tihenee se, jos hän astuu edelleen, venyy se pitemmäksi, ja jos hän juoksee, minkä jaksaa, muodostuu se jäljelle pitkäksi laahukseksi, vaan ei kuitenkaan jää pois. Jos on vieno vastatuuli, lentää sääskiparvi sitä nopeammin; jos tuuli kiihtyy, niin jok'ainoa sääski ponnistaa kaikki voimansa, että veriuhri ei mitenkään pääsisi pakoon, ja silloin ne istahtavat, mihin vain pääsevät. Ennen kuin aavistetaankaan, ollaan kiireestä kantapäähän täynnä sääskiä. Tiheissä joukoissa, värjäten harmaat vaatteet mustiksi ja mustat omituisen pilkullisiksi, istuvat ne siinä ja kuljeksivat hitaasti edes takaisin, etsien paljasta paikkaa, imeäkseen verta. Kasvoihin, kaulaan ja niskaan, paljaihin käsiin ja jalkoihin, jos niiden verhona on vain sukat, kokoutuvat ne äänettömästi, ihan huomaamatta, ja heti ne hitaasti painavat pistimensä ihoon ja laskevat polttavan myrkkypisaran haavaan. Kiukkuisesti saattaa ahdistettu musertaa verenimijän, mutta sillä aikaa, kuin rankaseva käsi sitä tekee, istahtaa jo kolme, neljä, kymmenen muuta sääskeä samalle kädelle, kasvoihin, niskaan, jalkoihin tekemään samalla tavalla kuin nuo muserretut. Sillä, kuin verta kerran on vuotanut, kuin samassa paikassa jo monta sääskeä on saanut surmansa, kokoutuvat kaikki muut mieluisimmin juuri siihen paikkaan, vaikka siihen vähitellen tulisi tuhansiakin ruumiita. Erittäin suosittuja imupaikkoja ovat ohaukset, otsa juuri hatun laidan alla, niska ja käsiranteet eli yleensä sellaiset paikat, joissa ne voivat luulla saavansa olla niin rauhassa kuin mahdollista.

Jos on niin paljo mielenmalttia, että saatetaan tarkastella niitä verityössänsä eli siis ei karkoiteta eikä häiritä niitä, niin huomataan, että ei voida tuntea, milloin ne iholle istahtavat, eikä, milloin ne liikkuvat. Heti päästyään iholle alkavat ne työnsä. Hyvin rauhallisesti astuskelevat ne ja huolellisesti tarkastelevat ihoa kärsällänsä; yht'äkkiä ne pysähtyvät ja ihmetyttävän helposti lävistävät ihon. Imiessään ne hyvillänsä nostavat milloin toista, milloin toista takajalkaansa ja liikuttelevat sitä edes takaisin sitä voimakkaammin, mikäli heidän läpinäkyvät ruumiinsa täyttyvät verellä. Saatuaan kerran maistaa verta eivät ne huoli mistään, eivätpä näytä edes tuntevan sitäkään, jos niitä häiritään tai vaivataan. Jos pienillä pihdeillä vedetään kärsä pois haavasta, seisovat ne hetkisen hämillään haparoiden, mutta pistävät sen sitte jälleen entiseen tai uuteen paikkaan; jos sukkelasti leikataan terävillä saksilla kärsä poikki, istuvat ne aina silloinkin paikoillaan ikään kuin mietiskellen, koettelevat sitte etujaloillaan kärsän tynkää ja tarvitsevat melkoisen ajan päästäkseen selville, että kärsä tosiaankin on poissa; jos äkisti leikataan takajalka, niin imevät ne yhä edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut, vieläpä heiluttelevatkin jalan tynkää; jos leikataan verta täyteen imetystä takaosasta pois puoli, niin tekevät ne kuten Münchhausenin hepo kaivolla, vaan viimein sentään vetävät kärsänsä ylös haavasta, lentävät epävakaisesti pois ja kuolevat muutaman minuutin kuluessa.

Huolellinen tarkastaminen sääskien toimitapaa saattaa selville, että heitä uhria etsiessään vähemmin ohjaa näköaistin kuin haju tai ehkä erityinen aistin, jossa on sekä haju että tunto. Selvään voidaan huomata, että he ihmisen lähestyessä jo viiden metrinkin päässä lähtevät lepopaikastaan ja ihan harhailematta lentävät suoraa päätä uhrinsa kimppuun. Jos astutaan paljasta hietasärkkää, jossa niitä tavallisesti ei ole, niin nähdään, miten ne kokoutuvat uhrinsa ympärille. Niitä lentelee puoleksi tuulen kantamina, puoleksi omilla voimillaan sinne tänne ilman mitään tarkoitusta aina sentään joitakuita semmoisessakin muuten sääskistä vapaassa paikassa, ja joku niistä joutuu lähelle katselijaa. Silloin heti lakkaa niiden näennäinen toimettomuus. Heti ne muuttavat lentonsa suunnan ja surisevat ihan kohti onnellisesti löydettyä uhria. Toinen seuraa toista ja ennen viiden minuutin loppua on taas sääskikehys marttiiran ympärillä. Vaikeampi on niiden löytää tietä eri ilmakerroksissa. Kuin minua tutkimuksia tehdessäni korkeanlaisella kunnaalla pitkän aikaa tuhannet sääsket ahdistivat ja kiduttivat, houkuttelin minä koko parven vähitellen kunnaan jyrkälle äyräälle, annoin sen siellä tihetä pikku pilveksi ja juoksin äkisti alas. Suureksi mielihyväkseni näin enimmän osan kiusaajistani hävinneen. Mutta ylhäällä mäen partaalla lentelivät ne ikään kuin hämillänsä sen paikan kohdalla, josta olin juossut alas, ja pitkän aikaa olivat ne siinä sakeana pilvenä. Muutamia satoja oli kuitenkin seurannut minua alaskin.

Vaikka luonnontutkija tietääkin, että ainoastaan naarakset imevät verta, että se heidän toimensa epäilemättä on jollakin tavalla sikiämiseen kuuluva ja luultavasti vaikuttaa hedelmöitettyjen munien kypsymisen, niin noiden kiusanhenkien tuottama tuska voittaa sentään viimein hänetkin, vaikkapa hän olisi aristelemattomin viisas auringon alla. Ei se ole kipu, jota pistot tuottavat ja vielä enemmin niistä syntyvät, paisumat, vaan ainainen kiusa ja lakkaamaton vastus, joka on pahin. Ehkäpä valittamatta voidaan kärsiä tuota pistojen kipua ja vielä helpommin ajan pitkään, kuin iho vähitellen tulee jonkin verran tunnottomaksi lakkaamattomasta myrkyn vuodattamisesta; sen tähden saatetaankin jokin aika olla välinpitämätön noista hirviöistä; mutta viimein täytyy kuitenkin tunnustaa olevansa voitettu, perin voitettu taistelussa tätä tundran vitsausta vastaan. Sen lukemattomat, joka hetki valmiit sotajoukot saavat vähitellen kaiken vastarinnan raukenemaan. Ne lakkaamatta kiusaavat, häiritsevät jokaista tekoa ja joka nautintoa, jopa ajattelemistakin niin, että viimein väsytään sekä ruumiillisesti että myöskin henkisesti. Jalka lyhyen matkan astuttuaan ei tahdo enää totella, sielu ei enää ottaa vastaan havaintoja; tundra tulee helvetiksi ja sen tuskat sanomattomaksi vaivaksi. Ei talvi myrskyineen, ei jää eikä pakkanen, ei köyhyys, ei autius, vaan sääski on tundran kirous.

Leikkiaikanaan lentävät sääsket melkein lakkaamatta, auringon paisteessa ja tyynellä ilmalla hyvin iloissaan, vienossa tuulessa vielä jotenkin tyytyväisinä, vähäisessä lämmössä vielä jotenkin vilkkaasti, sateen edellä kaikkein vilkkaimmasti, viileällä ilmalla ainoastaan vähän ja kylmällä ilmalla ei ollenkaan. Kova tuuli ajaa ne myöskin takaisin tiheikköjen ja sammalien suojaan; mutta heti, kuin jälleen tyyntyy, ovat ne taas vilkkaimmassa toimessa, ja tuulellakin, jopa raivoavan myrskynkin aikana, kaikissa siimespaikoissa aina valmiit ryntäämään kimppuun. Hallayö tosin saa aikaan huomattavan pysäyksen, mutta ei kuitenkaan niitä kokonaan karkoita; kylmät ja kosteat päivät vähentelevät niiden joukkoja, mutta lämpöisinä päivinä tulee koteloista uusia sijaan. Vasta syyssumut saattavat ne levolle siksi vuodeksi.

Niin hitaasti, kuin kevät tulee tundralle, niin nopeasti tulee syksy. Yksi ainoa kylmä yö lopettaa tavallisesti jo elokuussa, viimeistään syyskuussa sen kesäelämän. Marjat, jotka vielä keskellä elokuuta ovat niin raakoja, että tuskin voi toivoa niiden ehtivänkään kypsyä, ovat kuukauden lopussa niin mehukkaat ja makeat kuin mahdollista; muutamat kolakat ja kosteat yöt, jotka jo verhoavat vuoria keveällä lumivaipalla, kypsyttävät niitä enemmän kuin aurinko, joka nyt piilee päivän toisensa perästä pilvissä. Vaivaiskoivujen lehdet kalpenevat ja muuttuvat päältä päin loistavan punaisiksi, alta keltaisiksi; kaikissa muissa pensaissa ja pikku kasveissa tapahtuu sama muutos, ja tundran synkkä tummanruskean-vihreä väri muuttuu niin kirkkaaksi punaisenruskeaksi, että ei edes keltaisenvihreä peuranjäkäläkään enää herätä siinä erityistä huomiota. Etelää kohti tai pois merelle lentävät tundran siivekkäät kesävieraat, myötävirtaan uivat pois sen kalat. Vuorilta tulee peura vähitellen alemmaksi, jäljissä susi; ylös vuorille lentää nyt tuhansien suuruisiin parviin kokoutunut metsäkana oleskelemaan siellä, kunnes talvi taas ajaa hänet alas alavalle tundralle.

Vielä muutamia päiviä, niin talvi, pelottava meille kuten tundran muuttolinnuillekin, mutta toivottu sen ihmisasujamille, saapuu tähän kolkkoon maahan vallitsemaan kauan, paljon kauemmin kuin kevät, kesä ja syksy yhteensä. Päivä- ja viikkokausia yhtä mittaa sataa lunta milloin hiljakseen teräväkulmaisina kiteinä, milloin myrskyn piestessä suurina höytyvinä. Vuoret ja laaksot, joet ja järvet verhoutuvat vähitellen tähän kaikki peittävään talvipukuun. Vielä välkkyy silloin tällöin puolenpäivän aikaan lyhykäinen auringonsäde lumipinnalla; mutta kohtapa kirkkaallakin ilmalla ainoastaan kalpea kajastus etelässä ilmoittaa päivän olevan jo puolessa. Pitkä talviyö on alkanut. Kuukauden toisensa perästä kimeltelee ainoastaan tähtien heikko kajastus lumivaipalla, ja ainoastaan kuu heijastusvalollaan ilmoittaa, että maapallomme elvyttävä valon ja lämmönlähde on sentään vielä olemassa. Mutta kuin aurinko on kokonaan poistunut tundralta, nousee sille toinen loistava ja säteilevä valo: ylhäällä pohjoisessa liekitsee ja palaa "soweidud", jumalaistuli, revontulet.

Aasian aro ja sen eläimet

Tosin yksitoikkoinen, vaan erittäin omituinen on se ääretön ala, joka leviää yli koko Keski-Aasian ja jatkuu Europaan: aro. Pintapuolisesta katselijasta saattaa näyttää helpolta kuvaella sitä, mutta vaikeaksi punnitsee sen tehtävän jokainen, ken on tottunut katsomaan vähän syvemmälle. Sillä niin perin yksitoikkoinen, niin ihan ilman vaihtelua ei aro kuitenkaan ole. Erilainen on se kukoistuksensa ja lakastuksensa aikoina, erilainen kesällä ja talvella; varsin erilainen on se samanakin vuodenaikana ylängöillä ja alangoilla, niissä paikoin, joissa vuoria kohoaa siitä, ja niissä, joissa purot, järvet, joet ja lammikot kuvastavat laaksomaisemia. Yksitoikkoisesti vaikuttaa aro ainoastaan sen tähden, että sama kuva näkyy kyllä tuhannestikin, että se, joka, ainoastaan kerran nähtynä, viehättäisi ja tyydyttäisi silmää, täällä on ihan joka päivä ja joka hetki nähtävänä.

Venäläinen ymmärtää "aro" – sanalla kaikkia keskimmäisten leveysasteiden välisiä, metsättömiä, vaan kuitenkin jonkun verran kasvullisia seutuja, sekä ihan sileitä tai aaltomaisia tasankoja että kunnahista tai vuorista aluetta, joko siinä sitte on hedelmällistä, mustaa ruokamultaa, niin että maanviljelys siellä täällä kannattaa, taikka maa on niin laihaa, että ainoastaan kuljeksivat paimenet voivat käyttää hyväkseen siellä ilman ihmisen työtä kasvavaa ruohoa. Tämä käsitys saattaa ollakin oikea, sillä molemman laatuisissa paikoissa on samoja kasveja, molemmissa elää samat eläimet, ja vuodenaikojen vaihtelu tapahtuu molemmissa melkein samalla tavalla.

Metsättömäksi maaksi täytyy aroa sanoa, mutta ihan ilman puita se ei kuitenkaan ole. Sillä leveän- ja syvänlaisissa jokien laaksoissa kasvaa sekä korkeita pensaita että puita. Erittäin suotuisissa oloissa kasvavat muutamat pajulajit sekä valko- ja hopeahaapa korkeiksi puiksi, jotka tiheinä lehtikujina reunustavat jokien rantoja, taikka menestyy koivukin ja kasvaa ryhmiksi ja metsiköiksi, taikka juurtuvat myöskin kuuset ja männyt hietasärkille metsiköiksi, joita tosin ei käy verrata varsinaisiin metsiin, vaan joissa kuitenkin on puita yhtä tiheässä kuin vesien rannoillakin. Sellaiset paikat ovat kuitenkin poikkeuksina, ne ovat tavallansa vierasta maailmaa arolla; niitä voitaisiin verrata aavikkojen kosteikkoihin.

Toisin paikoin on aro ylinäkymättömän avara, ainoastaan sieltä täältä vähän aaltomainen tasanko, toisin paikoin moninaisesti vaihteleva maisema ja vielä toisissa paikoissa on korkeita vuoria. Yleensä rajoittavat hyvin erikorkuiset kunnasseljänteet näköalaa joka taholta ja tavallisesti kunnaat myöskin ympäröivät jokaista laaksoa, niin että vesi niissä näyttää olevan pulassa löytäessään tietä pois, jos se sitä ollenkaan löytääkään. Monesti hyvinkin monihaaraisten kunnasseljänteiden pisimmistä poikkilaaksoista juoksee pieni puro suuren umpilaakson syvintä paikkaa kohti ja päättyy järveen, jonka suolainen rantaäyräs silloin pitkän matkan päästä kimeltelee ja välkkyy, kuin olisi talvilumi siellä yhä paikoillaan. Matkan päästä näyttävät kunnaat korkeilta vuorilta; sillä näillä suunnattomilla aloilla kadottaa silmä oikean mittansa, joka olisi välttämätön oikein arvaamiseen, ja tottunuttakin silmää nämä kunnaat pettävät, kuin kallio niiden sisältä tulee ylhäällä näkyviin kaikenmoisina huippuina ja keiloina, harjoina ja kärkinä niiden seljällä. On sentään, puhumattakaan Kiinan rajan läheisistä korkeista tuntureista, jo kirgiisein arollakin oikeita vuoria, jotka eivät lähelläkään vähennä suurenmoista vaikutusta, jota niiden terävät ja säännöttömät huiput ja rinteet ovat matkan päästä tehneet. Mitä korkeammat ja monihaaraisemmat vuoret ovat, sitä runsaampia vesisuonia lähettävät ne alas laaksoihin ja sitä suuremmat ovat siis myöskin järvet syvimmissä laaksoissa, joihin joki ulottuu, kykenemättä sentään niitä täyttämään ja raivaamaan edelleen tietä piirittävien mäkien läpi, sitä avarammat suola-arot ainiaan suolaisten järvien ympärillä, joista ei ole mitään veden poispääsöä. Tästä huolimatta on aron yleinen luonne aina saman kaltainen, vaihdelkootpa yksityiset maisemakuvat kuinka moninaisesti hyvänsä.

Ei puhuttaisi totta, jos sanottaisiin, että arolla ei ole mitään viehättäviä eikä suurenmoisia seutuja. Pohjois-Saksan nummet ovat ikävämmät ja yksitoikkoisemmat kuin aro. Jo vähän aaltomaisella tasangollakin kiintyy silmä mielellään järviin, joita on kaikissa syvimmissä paikoissa; kunnahisessa maisemassa tai korkeampain vuorten seuduilla ovat vesistöt aina maiseman suurena kaunistuksena. Jospa ei aina, niin tavallisimmasti kumminkin järvien ympärillä ei ole puita eikä edes pensaitakaan levittämässä viehättävää vihreyttä; usein ovat järvet ihan paljainakin ja alastomina silmäin edessä; vaan kaunistavat ne sentään silloinkin aroa. Sillä taivaan kuvastumisesta siniseltä välkkyvä vedenpinta tervehtii niin ystävällisesti ja veden elvyttävä voima tulee ilmi täälläkin. Ja kuin järven toista rantaa kokonaan rajoittaa vuoristo, kuin ehkä, kuten Alakulin tykönä, korkeat vuoret ovat maisemakuvan kehyksenä ja ympäröivä aro on niin jyrkkänä ja ihantavana vastakohtana kimeltelevälle vedenpinnalle, tummille vuorenrinteille ja lumipukuisille vuorten huipulle, kuin sinertävä, ikään kuin harsoinen etäisyyden väritys leviää yli tasankojen ja vuorien ja ilmoittaa kauneutta olevan sielläkin, jossa sitä ei luulisi olevan, silloin tunnustetaan ilolla ja mielellään, että arollakin on tavallansa viehättäviä maisemakuvia.

Mutta jos vaelletaan pitkin peninkulmain pituisia laaksoja taikka tasankoja, niin sileitä, että vasta etäällä näköpiirin rajalla näkyy vähäisiä aaltoviivoja; jos on alinomaa edessä sama, vähääkään muuttumaton taulu, sama näköala pohjoista ja etelää, länttä ja itää kohti; jos keskellä tuota äärettömältä tuntuvaa lakeutta yksinäisyyden ja kaihon tunne rupee vaivaamaan; niin ei maisema ole silloinkaan ihan ilman kaikkea suloutta, koska kasvimaailma on verraten rikas, kirjava ja vaihtelevainen. Ainoastaan niissä paikoissa, joissa järven ympäriltä leviää suola-aro, näyttää maisema lohduttoman köyhältä ja autiolta. Siinä ei ole juuri mitään aron kasveja, ainoastaan pienikasvuinen, näivettynyt suolayrtti, jotenkin saman kaltainen kuin pieneksi jäänyt kanerva, kasvaa siellä täällä pienissä mättäissä. Niiden välillä on paksumpi tai ohuempi suolakerros, ja kuopat, jotka kerran ovat täyttyneet, näyttävät jäätyneiltä vesilätäköiltä. Suola verhoaa koko maata ja pitää allansa olevaa mutaa aina kosteana ja on niin lujasti kiinni maassa, että se ainoastaan vaivalla saadaan siitä eroamaan. Sen tähden tarttuu astujan samoin kuin hevosenkin jalkaan joka askeleella suuret möhkäleet suolaa ja mutaa, vaunut uppoavat syvälle tuohon sitkeään seokseen, ja pyörät narisevat välistä suolassa niin kuin kovalla pakkasella lumessa. Sellaiset paikat tosin tuntuvat sanomattoman tyhjiltä ja surettavilta, mutta kaikki muut eivät suinkaan ole sellaiset.

Kasvikunta arolla on paljon rikkaampi lajeista, kuin tavallisesti oletetaan, paljon rikkaampi, kuin minä voin sanoakaan, koska en ole asiantuntija. Ruokamullan seuduissa tshi- ja thyrsa-ruoho yhdessä angervopensaan kanssa karkoittavat paikka paikoin melkein kaikki muut kasvit; mutta niiden välistä ja samoin laihasta maasta kasvaa kaikenlaisia kukkia. Kaikkialla, missä maa alenee laaksoksi, muuttuu kasvisto vähitellen suoseudun omaiseksi, ja sara ja ruoko, jotka täällä pääsevät valtaan, jättävät täällä, kuten mainitut ruohot äskeisissä paikoissa, vielä kylliksi tilaa monen moisille kukille kehittyäkseen. Mutta kukoistusaika on lyhyt arolla, lakastuksen ja kuoleman aika pitkä.

Ehkä ei ole liikaa sanoa, että neljän vuodenajan erotus ei voi tulla missään jyrkemmin näkyviin kuin arolla, jossa kukkain kirjava komeus ja aavikon kaltainen tyhjyys, syksyn sulous ja talven autius vaihtelevat, jossa hävitysvoima esiytyy yhtä mahtavana kuin kasvatusvoimakin, auringon hehku vaikuttaa yhtä tuhoavasti kuin pakkanen jossa kuumuuden tappama ja rajumyrskyjen pois lakasema elämä kuitenkin herää jälleen, ikään kuin riemuiten herää kevätauringon ensi säteiden välähtäessä, jossa ei edes kuluttava tulikaan voi kokonaan hävittää, mitä auringon hehkulta ja myrskyiltä on jäänyt jäljelle. Voimakkaampi saattaa kevät olla päiväntasaajan seuduissa, vaan ei missään ihanampi kuin arolla, jossa kevät yksinään jaksaa kestää kesän, syksyn ja talven hävitykset.

Vielä on aro vihreä, kuin kesä tulee sinne; mutta sen täysi komeus on jo kadonnut. Jotkut kasvit vain pääsevät nyt vasta täysin kehittyneiksi; nekin lakastuvat ensimmäisinä hehkuvan kuumina päivinä ja kirjava kevätpuku muuttuu harmaaksi ja keltaiseksi. Vielä kestää mehukas, vihreä thyrsa-ruoho kuivuutta; mutta sen pitkät, tiheäkarvaiset akanat ovat jo täys'kasvuiset, heiluvat heikoimmistakin tuulen henkäyksistä ja verhoavat ikään kuin hopeaharsolla allansa olevaa vihreyttä. Muutamien päivien perästä ovat ruoho ja röyhyt yhtä kuivat kuin jo ennen kellastunut tshi-ruoho, joka keväällä näyttää maasta, nousevalta, mutta nyt viikatetta odottavalta viljalta. Raparperin leveät lehdet makaavat rypistyneinä maassa; angervo on jo lakastunut, hernepensas lehdetön; kuusama ja vaivaismanteli seisovat ihan kuivaneina; ohdakkeet ovat siemenpuvussaan; ainoastaan marunalajit eivät vielä, ole muuttaneet harmaanvihreitä lehtiänsä. Puhtaana ja loistavana paahtaa aurinko janoavaa maata; sillä ainoastaan harvoin tihenevät ja sakenevat taivaan kantta ihanasti koristavat pilvenhattarat, ja vaikkapa ne joskus satavatkin, riittää se sade tuskin estämään tomua pölyämästä pienimmästäkin tuulen puhalluksesta. Eläimet ovat vielä kesäpaikoillaan; mutta lintujen laulu on jo vaiennut. Ainoastaan matelevaiset, lukemattomat liskot ja käärmeet, varsinkin kyykäärmeet riemuitsevat hyvinvoinnista, ja heinäsirkat parveilevat suunnattomissa joukoissa, pitkin aroa, ylös lentäessään oikeina pilvinä pimittäen ilmaa.

Jo ennen kesän loppua pukeutuu aro syyspukuunsa, jossa on, monta keltaisenharmaan vivahdusta, vaan joka sittekin on yksitoikkoinen ja suloton. Kaikki hauraanlaiset kasvit makaavat ensi myrskyn katkomina maassa ja toinen myrskyn puhallus kuljettaa niitä hurjassa tanssissa pitkin aroa. Ne oksistaan kietoutuvat ja vanuvat suuriksi keriksi, jotka vierivät ja hyppivät myrskytuulessa kuin kummitukset pitkin maata ryöppyävissä tomupilvissä. Mutta ylhäällä, ylemmissä ilmakerroksissa lentävät mustat vesi- tai lumipilvet kilpaa niiden kanssa. Maalla elävät muuttolinnut ovat jo ammoin paenneet eteläisempiin seutuihin, vesilinnut keräytyneinä suuriksi joukoiksi joka järvelle varustautuvat lähtemään; ne nisäkkäät, jotka vaihtavat olinpaikkaa, kuljeksivat suuremmissa tai pienemmissä joukoissa paikasta toiseen, jossa luulevat olevan ruokaa; ne, jotka makaavat talvisaikoina, sulkevat luoliensa suut; matelevaiset ja hyönteiset vetäytyvät piiloihinsa.

Yksi ainoa hallayö verhoaa kaikki vedet ohuella jääpeitteellä; muutamat kylmät päivät panevat talven kahleihin kaikki järvet ja lammikot; ainoastaan joet ja purot, jotka kauemmin jaksavat vastustaa pakkasta, ovat seuraavina päivinä niukkana turvana niillä muuttolinnuilla, jotka eivät vielä ole lähteneet matkalle. Vienot luodetuulet ajavat mustia pilviä yli maan ja hiljaa putoilee lunta keveinä höytyvinä. Vuoret ovat jo ennen vetäneet päälleen lumipeitteensä, nyt pukeutuu alavampikin aro talvipukuunsa. Myrskyä aavistaen lähtee susi pois ruo'okoista ja angervotiheiköistä, jotka tähän asti ovat hänellä olleet turvallisina piilopaikkoina, ja kuljeksii nälkäisenä ja ahneena lähellä kyliä ja paimentolaisen talvileiriä, joka nyt etsii siimeksisimpiä, tähän asti syöttämättömiä paikkoja alavalta arolta, turvatakseen, mikäli suinkin mahdollista, laumojansa talven puutteelta, hädältä ja kurjuudelta. Saaliinhimoiselta sudelta koettaa hän suojella itseään samalla tavalla kuin paikoillaan asuva kasakki tai talonpoika: ratsastaa ulos arolle sekä ryövärin kavaltavia jälkiä myöten hänen olinpaikkaansa asti, säikyttää hänet ylös ja sitte, kiihottaen ja rohkaisten ratsuansa ja pelottaen petoa, heiluttaen oikeassa kädessään raskasta juurikasnuijaa, ajaa takaa laumojensa pelkuria, julmaa vihollista. Lumi ryöppyää suden, hevon ja ratsastajan ympärillä, pakkanen pureksii miehen kasvoja, hänen sitä huomaamattansa. Tunnin tai korkeintaan kahden kuluttua, joll'aikaa susi on juossut kaksi- tai kolmekymmentä kilometriä, se ei enää jaksa juosta etemmäksi, se kääntyy ja ryhtyy taisteluun ahdistajaansa vastaan. Kieli riippuu pitkällä ulkona suusta, jäiset karvainnenät hänen höyryävässä turkissaan ovat pystyssä kuin harjakset, epävakaisessa katseessa näkyy kuoleman tuskaa. Silmänräpäyksen ajan vain vitkastelee muhkea ratsu ja sitte ratsastajan huudon ja solmuruoskan pakotuksesta syöksähtää viimeisen kerran tuota vihattua vihollista vastaan. Korkealle heilauttaa metsästäjä surmaavaisen nuijansa, se putoaa suhahtaen; värähdellen ja koristen makaa surmattu susi maassa. Näljän pakosta kuten hänkin siirtyvät samaan aikaan villihevoset ja anttiloopit toisiin paikkoihin, pelastuakseen kuolemasta; enimmäkseen vuorilla oleksivat villilampaatkin siirtelehtävät nyt vuoren rinteeltä toiselle; ainoastaan jänikset ja lentokanat pysyvät paikoillaan, ensimainitut töin tuskin tullen toimeen ruohonkorsilla ja puunkuorilla, viimemainitut siemenillä ja nupuilla. Monta päivää päästänsä kestää lumisadetta; viimein tyyntyy tuuli, joka on pilviä tuonut, mutta mustana pysyy taivas kuten ennenkin. Tuuli kääntyy ja puhaltelee kylmemmin ja yhä kovemmin idästä, kaakosta, etelästä tai lounaasta. Pitkin valkoista lumivaippaa kulkee vaalea pilvi tuiskuavaa lunta; tuuli kiihtyy myrskyksi, pilvi nousee ylös taivaalle ja arolla alkaa raivota buran eli lumimyrsky, peljätty kuin taifun tai myrkyllinen samum, myrsky, joka tekee karaistuneimmankin neuvottomaksi ja joka pahoin uhkaa jokaista elävää olentoa arolla.

Pari kolme päivää hellittämättä raivoaa sellainen myrsky aina yhtä kiivaasti, pakottaen ihmiset ja eläimet pysymään niissä paikoissa, joissa kukin on sen alkaessa. Ihminen, jonka se yllättää ulkona arolla, on hukassa, jos hän ei pelastu jonkun erityisen sattuman kautta; ken sen raivotessa uskaltaa lähteä ulos, saattaa joutua kuoleman omaksi kylän sisällä, jopa itse kaupungissakin, kuten todella usein on tapahtunut. Vasta helmikuun kuluttua ovat ihmiset ja eläimet jotenkin turvassa siltä ja saattavat taas hengittää helpommin, vaikka aro vielä onkin täyden talven vallassa.

Aurinko nousee ylemmäksi, sen säteet sattuvat lämpöisemmin vuorten ja kunnasten etelärinteihin ja mustia pälviä, päivä päivältä yhä suurenevia, vaikkapa niitä alussa silloin tällöin peittääkin uusi lumisade, ilmestyy kaikkialle, sillä nyt alkavat kevään ensi henkäykset liikkua maassa. Mutta hidaspa sen tulo on talven kahleissa vielä huokailevalle arolle. Vasta sitte, kuin lauhkeat etelätuulet yhtyvät vaikuttamaan yhdessä elvyttävän auringon kanssa, aikaisintaan huhtikuun alussa, tavallisesti vasta sen lopulla, katoaa lumi nopeasti vuorten alemmilta rinteiltä ja mataloista, ruokamultaisista laaksolta, vaan rotkoissa ja jyrkkäin seinäin sisäisissä laaksoissa, jyrkkärinteisten kunnasten takana ja tiheimmissä vesakoissa voidaan vielä melkein koko kuukaudenkin kuluttua tavata lumikinoksia. Kaikissa muissa paikoissa liikkuu äsken herännyt elämä voimakkaasti. Halukkaasti imee maa kosteutta, jota sulava lumi antaa sille, ja aurinko ja vesi, nämä tenhottimet yhdessä käyttävät vastustamatonta voimaansa. Jo ennen, kuin nuo lumikinokset, ennen, kuin nopeasti harsistuva jääkuori järviltä ehtii sulaa, ojentelevat kaikki laukkakasvit ja yleensä kaikki kasvit, jotka ovat kestäneet pakkasta yli talven, lehtiä ja kukanvarsia aurinkoa kohti. Kellastuneiden ruohonkorsien ja kaikkein syysmyrskyissä katkeamatta jääneiden yrttien kuivain ja harmaiden korsien väliltä välkkyy ensimmäinen vihreys. Silloin uutisasukas ja paimentolainen panevat palamaan tiheimmät vesakot ja mättäiköt, ja ahmiva tuli koettaa tuhota, mitä syysmyrsky on säästänyt. Heti, kuin se on ainakin osaksi puhdistanut maan, alkaa kasvielämä sitä voimakkaammin liikkua. Tästä maasta, josta näyttää olevan juuritettu pois kaikki kasvit kokonaan, nousee lehti- ja laukkakasveja, nuput ja kukat kehittyvät, ja sanomattoman ihanaksi ja komeaksi pukeutuu aro. Äärettömän laajalti näkee silmä keltaisia, tummanpunaisia, valkoisia, punaisen- ja valkoisen-juovikkaita tulpaaneja. Tosin ne kasvavat maasta vain yksitellen, parittain tai enintään kolme ryhmässänsä, mutta niitä on yli koko aron, ja niin suuri joukko niitä kukkii yht'aikaa, että niitä aina näkyy, katsottakoon mihin päin hyvänsä. Heti niiden jälkeen kehittyvät myöskin liljat, ja uusia, vielä lumoavampia värejä näkyy kaikkialla, missä näillä aron suloisilla lapsilla on edistymisekseen soveliasta paikkaa: rinteillä tai syvissä laaksoissa, kaikkein jokien ja purojen varsilla tai soilla. Koska ne ovat paremmin koossa ja useampilajisina kuin tulpaanit, vaikuttavat ne suuremmalla paljoudellaan myöskin mahtavammin, sillä ne vallitsevat kokonaan avaroita aloja ja voivat välistä näyttää yhtä hyvin kaunokkeja kasvavalta ruispellolta kuin täydessä kukoistuksessaan olevalta rapsivainioltakin. Yleensä kasvaa kukin laji tai toisinto yhdessä ryhmässä, vaan siellä täällä kasvaa sentään myöskin sinisiä ja keltaisia liljoja kirjavanaan sekaisin, ja ne molemmat täytevärit vaikuttavat silloin sangen lumoavasti.

Niin kuin heti talven poistuttua nämä kevään ensimmäiset lapset kiiruhtavat kirjavuudellaan pukemaan aroa, niin koristautuu taivaskin. Ihan pilvetön se tuskin koskaan lienee keväällä, päin vastoin on se aina kaikenlaisten pilvien peitossa, yksin kauneimmallakin säällä on siellä keveitä pilvenhattaroita, jotka tiheämmissä tai harvemmissa ryhmissä leviävät yli koko taivaan kannen, ja loitoimpana näköalan rajalla näyttävät ylt'ympäri makaavan maassa. Mutta jos ne pilvet sakenevat, jos taivas pimenee ja aurinko vain sieltä täältä lähettää vähäisenkään valosäteen ensimmäisten kevättuulien lämmittämälle arolle, niin siinä välkkyy värejä, joita ei koskaan olisi luultu mahdollisiksikaan.

Joka päivä liittyy uusia värien vivahduksia entisiin. Yhä enemmän häviää kellertävyys, jota menneenvuotinen kulo keväälläkin levittää arolle, yhä elävämmältä ja raittiimmalta alkaa näyttää jo nytkin niin runsaasti koristuneen maiseman kevätpuku. Jo muutaman viikon kuluttua on koko aro kuin kirjava lattiamatto, jossa on kaikkia mahdollisia värien vivahduksia, tummanvihreästä heleään keltaisenvihreään saakka; sillä marunakasvien vallitseva harmaanvihreä väri muuttuu nyt erittäin esiytyvien ruohojen ja vaivaispensasten kautta tummemmaksi ja kirkkaammaksi. Vaivaismanteli, joka joko yksinään tai yhdessä hernepensaan ja kuusamoiden kanssa verhoaa laajoja aloja alavammissa aroseuduissa, on nyt kuten molemmat viimemainitutkin täydessä puvussaan, ja sen persikanpunaisilta välkkyvät, kukkia täpötäydet oksat näkyvät selvästi sekä ruohon vihreyden että hernepensaan kukkien, jopa kuusamoidenkin vaalean- tai ruusunpunaisten kukkien rinnalla, vaikka kuusamat sopivissa paikoissa kasvavatkin oikeiksi tiheiköiksi ja täydessä kukoistuksessaan tekevät kaikki muut kasvit ja värit ympärillänsä yhteiseksi pohjaksi, jota vasten niiden lehdet sitä selvemmin näkyvät, On sitte vielä paljo minulle, niitä tuntemattomalle, nimettömiä ruohoja ja kasveja, jotka saavat aikaan tummempia ja vaaleampia varjostuksia, ja toisten kasvien yhtä nopeasti lakastuvaiset kuin kasvavatkin lehdet kutoutuvat mattoon keltaisenvihreiksi eli kullankeltaisiksi pilkuiksi. Matkan päästä katsellessa tosin kaikki värit sulavat yhdeksi, melkein tasaiseksi, harmahtavaksi vihreydeksi; mutta lähellä vaikuttaa kukin erikseen, jopa lukemattomat kukatkin kukin eriksensä, jotka nyt samoin ovat puhjenneet ja kaikkialla seisovat yksitellen tai, erittäin suotuisissa paikoissa, ryhmittäin ja pensaskasvien varjossa levittelevät koko komeuttansa. Äärettömän monimuotoisten laukkakasvien sivulla näkyy varsinkin muhkeita virnalajeja, ja sellaisten ohella, jotka meistä näyttävät ihan vierailta, myöskin puutarhojemme rakkaita tuttuja. Yhä enemmän kiinnytään tähän lumoavaan tauluun, niin että viimein tuntuu siltä, kuin oltaisiin kävelemässä äärettömän suuressa kukkatarhassa, jota ei ihmiskäsi ole kylvellyt.

Samalla, kuin kasvikunnan, herättää kevät myöskin eläinkunnan arolla eloon. Jo ennen, kuin talven viimeiset jäljet ovat kokonaan haihtuneet, palaavat syksyllä poistuneet muuttolinnut taas arolle, ja kuin kevät on päässyt valtaan, avaavat myöskin talvitainnokkaat maanalaiset kammionsa, joissa he ovat tajuttomina maanneet yli ankarimman vuodenajan, ja yhtyvät, kuten muuttolinnut pysyväisiin lintuihin, niiden nisäkäisten seuraan, jotka eivät ole peljänneet edes selloistakaan talvea taikka ainakin ovat osanneet hereilläkin tulla toimeen sen ajan. Yht'aikaa niiden kanssa viettävät hyönteiset ylösnousemis-juhlaansa, kiiruhtaen esiin jostakin turvallisesta piilosta taikkapa nyt purkautuen koteloista, joihin toukka oli syksyllä kätkeytynyt. Samoin ryömivät nyt matelevaiset, konnat ja sammakot, liskot ja käärmeet talvimajoistansa nauttimaan jo ensimmäisistä auringon säteistä heille välttämätöntä, heitä toimeliaisuuteen ja täyteen eloon herättävää lämpöä ja uneksimaan kesää, joka tekee ainoastaan heidät täydellisen onnellisiksi.

Nyt on elämää ja liikettä arolla. Tosin eläimiä, jotka kuuluvat arolle, ei ole monta lajia, mutta luvulta niitä on paljo ja yli koko aron. Suurissa joukoissa kuten anttilooppi-laumat Sisä-Afrikan aroilla, sebra- ja kvagga-parvet Etelä-Afrikan Karu-maassa ja silmänkantamattoman laajat puhvelilaumat Pohjois-Amerikan ruohokoilla, eivät nämä nisäkkäät liiku, eivätkä myöskään aron linnut niin suurissa joukoissa kuin meren rannalla, muutamissa saarissa, Afrikan aroilla tai kuuman vyöhykkeen ikimetsissä. Mutta moneen maisemakuvaan vaikuttavat nämäkin, sekä nisäkkäät että linnut, hyvin suuresti, ja maan omituista luonnetta nekin osaltansa tekevät ja täydentävät, sillä maata ja oloja kuvaavia eläinlajeja on arollakin.

Eläinten kokouspaikkoina ovat varsinkin vedet: sekä suuret että pienet järvet ja lammit, sekä joet että purot. Jo kauan ennen, kuin rantaa verhoavista, aika-ajoin vedenpeittoisista tai myöskin ainiaan matalavetisistä kaislikoista huomataan, että järvi on edessä, näkee tottunut silmä sadoista ja tuhansista kahlaajista ja vesilinnuista, missä päin aukea vesi on, vaikka sitä ei vielä näy. Alinomaa suuntaa käännellen liitelevät lokkilinnut sen kohdalla; ripeämmin ja säännöttömämmin lentäen metsästelevät tiirat ruohokkojen ja niiden välisten avosilmäkkeiden yllä; korkealla ilmassa kiertelevät kiljukotkat; sorsat, hanhet ja joutsenet lentelevät järven päästä toiseen; ruokohaukat kiikkuvat ruo'oissa; tavataanpa täällä joskus merikotkiakin ja pelekaaneja. Mutta sellaisiin järviin kokontuneista linnuista sekä lajien ja yksityisten lintujen luvusta saadaan vasta sitte selkoa, kuin päästään avoveden reunaan eli on tunkeuduttu niiden ruoko- ja kaislatiheikköjen lävitse, jotka järviä ympäröivät. Suola-arolta, kuten on helppo tajuta, täytyy eläintenkin paeta. Kiiremmiten lentävät vesilinnut pois kolkolta, suolapeitteiseltä rannalta, hätimmiten vain tarkastaen vesilätäkköä toisensa perästä; ainoastaan nauru- ja kalalokkien nähdään joskus laskeutuvan mataloihin suolavesi-lammikoihin, jotka eivät vielä ole ihan kuiviksi haihtuneet; ainoastaan ristisorsa kalastelee niistä ja silloin usein suloisten avosettien seurassa, jotka erittäin mielellään haeskelevat juuri sellaisia paikkoja ja siellä partitain tai parvissa etsiskelevät ahkerasti saalista, lakkaamatta nyykytellen ja heilutellen kaunista päätänsä ja hienoa, ylös päin kaarevaa, sapelin muotoista nokkaansa. Muita lintuja olen minä täällä nähnyt aina vain ani harvoja: jonkun västäräkin, jonkun töyhtöhyypän ja jonkun kurmitsan; kaikki muut karttavat kolkkoa, autiota seutua, sitäkin mieluisemmin, kuin ihan sen lähellä on paljon parempia ja piilokkaampia soita ja vesiä. Ihan itse järven laiteille asti on tarjona runsasta ravintoa kaikille, joita se houkuttelee luoksensa. Sen tähden nähdäänkin tänne, jopa sen pinnallekin kokoutuvan tuhansittain kahlaajia ja vesilintuja sekä myöskin laululintusia, peipposia ja tiaisia, joille kuivalla arolla ei ole tarpeellista elatusta, ja sen tähden täältä saavatkin sekä kalansyöjät että kaikki muut petolinnut jokapäiväisen leipänsä. Pohjois-Afrikan matalarantaisiin järviin, joihin talvella kolmen maanosan siivekkäät asujamet tulvivat suurenmoisiin kokouksiin, kuuman vyöhykkeen isoihin vesiin, joiden rannoilla joka vuodenaikaan on satoja tuhansia lintuja, Tonavan alangon suoseutuihin, joihin joka kesä saapuu äärettömät joukot ilman lapsia, ei näitä arojärviä voida verrata; laajuuteen katsoen on niiden siivekkäitä asujamia luvultaan liian vähäkin, vaan melkoinen se lintujen luku sentään on, ja omituisuutensa nämä arojärvet säilyttävät myöskin lintujen valitsemiin asuinpaikkoihin katsoen.

Täällä elävät kaikki eläimet ruohokossa: susi ja metsäkarju, kotka ja harmaa hanhi, haukka ja joutsen, korppi, sinisorsa ja löppösorsa, rastas ja kerttu, tiainen ja varpunen, paju- ja metsäsirkku, kultarinta ja sinirinta-satakielinen, tornihaukka ja punajalkahaukka, kurki ja töyhtöhyyppä, lepinkäinen ja taivaanvuohi, kottarainen, valko- ja keltavästäräkki, viiriäinen ja jäälintu, hopea- ja kapustahaikara, merimetso ja pelekaani. Ruohokot ovat täällä eläinten varsinaisina olo- ja piilopaikkoina; ne ovat kätkevän ja turvaavan metsän sijassa; niissä menestyy rakkaus ja perheonni, niissä nautitaan suurimmat riemut ja kärsitään hellimmät huolet, niissä poikaset syntyvät ja kasvavat.

Näissä ruohokoissa oleskelevista nisäkkäistä huomataan tavallisesti ainoastaan jäljet, jos ei ryhdytä erittäin tehokkaihin keinoihin ja koirilla etsitetä niitä tiheiköistä; mutta liikkuvaisesta lintumaailmasta voi tutkijan tottunut silmä nähdä milloin hyvänsä kuvan ainakin pääpiirteissään.

Kuin kuivalta arolta lähestytään jotakin järveä, häviävät viimein näkyvistä kaikkialle levinneet leivoset, ja siellä täällä jo kuuluu kurmitsan ääni taikka näkyy se itsekin sukunsa omituisella kiihkolla kiiruhtavan pitkin maata vähän matkaa kerrassaan, pysähtyen sinne tänne sieppaamaan suuhunsa joitakuita silmiin sattuvia matoja ja sitte yhtä kiireesti rientävän edelleen. Jo ennen, kuin tullaan ruohokkoon, nähdään naurulokki ja ehkä kalalokkikin, joista ensimainittu lentää kauas arollekin karjalaumojen luo, joita ne sitte seuraavat joko tiheissä joukoissa liidellen niiden ympärillä pyytelemässä lennosta elukkain liikkeelle ajamia hyönteisiä taikka astuskellen karjan jäljestä kuin valkokyyhkyset, jotka etsiskelevät ruokaansa maasta. Silloin ehkä myöskin nähdään jo joku harmaa hanhi, joka on hetki sitte lähtenyt hautovan puolisonsa luota kaislikkojen läheisille ruohomaille syömään niin kauan, kuin hellät vanhemman-huolet, joista kaikki hanhiurokset ottavat runsaan osansa, eivät kahlehdi häntä piiloisimmille, järven viereisille laitumille, joilla varovaiset vanhemmat ensin opettelevat harmaankeltaisia poikiansa kätkössä vihollisilta. Kaikissa vedon alaisissa mataloissa rantapaikoissa on vilkkaampi elämä. Niissä ja rapakoissa ryntäävät toisiaan vastaan hyvin valituissa taistelupaikoissa pienet kahlaajat, suokulaiset, nyt komeilevina täydessä ritaripuvussa, painavat päänsä ja tähtäävät nokkansa kuin hyvin ojennetun keihään ainiaan peräytymättömän vastustajan leveää, kilveksi kelpaavaa höyhenkaulusta kohti, katsahtavat vielä kerran toinen toistaan terävästi silmiin ja syöksyvät vastakkain, yht'aikaa iskien itse ja ottaen höyhenkilvellään vastaan toisen iskun. Ei kumpikaan näistä jaloista taistelijoista sentään vahingoittunut, ei kumpaistakaan sellainen taistelu vähimmälläkään tavalla pidättänyt toisista paljon tavallisemmista toimista; sillä toiselta ei rynnätessäkään jäänyt huomaamatta kärpänen, joka juuri silloin istahti läheiselle korrelle, toiselta ei uiva kuoriainen, joka tanssi pikku lätäkön pinnalla, ja sukkelasti rientää toinen sinne, toinen tänne sieppaamaan huomattua saalista ja siitä vahvistumaan uusiin taisteluihin. Mutta sillä aikaa seisoo toisia jo aikaa sitte valmiina taisteluun, joka ei näytä koskaan loppuvan. Silloin tulee ruokohaukka purjehtien ja kiireimmiten poistuvat sankarit taistelupaikalta, nousevat ylös tiheissä joukoissa, lentävät toisen veden luo ja alkavat siellä vanhan leikin uudestaan. Peljätty haukka karkoittaa myöskin pois kaikki muut linnut. Pauhuisesti nousevat heikommat sorsat, ja paljon enemmän säikähtäen heidän lentoansa – kuin petolintua nousevat seuraavana silmänräpäyksenä myöskin heidän voimakkaammat sukulaisena; ne lentää suhistavat muutamaan kertaan ympäri järven ja sitte taas parvittain laskeutuvat alas; punasääri-rantavikla nousee ilmaan huutaa liritellen, ja kaiuttomasti, vaan kauas kuuluvasti huutaen nousee taivaanvuohi, jonka päällitse petolintu liian läheltä livahti; mutta molemmat unhottavat uhkaavan vaaran heti, kuin ovat päässeet ylös turvalliseen korkeuteen, ja näyttävät ajattelevan ainoastaan ihanaa kevättä ja kaikkialla vallitsevaa lemmen riemua. Sillä punasääri laskeutuu taas äkisti alas veden kalvoa kohti, räpyttelee ja liitelee riippuvin siivin eteen ja alas päin, kohoaa lakkaamatta huudellen uudestaan ja laskeutuu taas, kunnes jo hautomaan ehtineen puolison kutsuntahuuto kehoittaa häntä jättämään nuo hänelle aiotut hyvittelyt ja rientämään yksinkertaiselle pesälle. Taivaanvuohi tekee melkein samalla tavalla; lenneltyään ristiin rastiin ja noustuaan melkoisen korkealle, pudottautuu hän yht'äkkiä alas, pursto levällään, ja silloin purston notkeat, kapeat ja teräväpäiset höyhenet saavat pidättävän ilman vaikutuksesta syntyvällä vapisemisellaan aikaan sen tutun, surinan ja määkinän kaltaisen äänen, josta tämä lintu on saanut sattuvan nimensä. Ainoastaan pari tavattoman pitkäjalkaista, ikään kuin puujaloilla astuskelevaa lintua (flamingoa), jotka, vihaisesti erillään pysyen muusta rantavilinästä, eleskelivät omissa toimissaan, eivät pitäneet lukua haukasta, ehkäpä siitä syystä, että näkivät rohkeain naurulokkien kiireesti lentää löyhyttelevän karkoittamaan rauhan häiritsijää, jopa vaalean ja pienemmän suohaukankin yhdessä varustautuvan sotimaan tuota likeistä ja kuitenkin niin vihattua sukulaistansa ja rosvoveljeänsä vastaan. Heti se poistuukin seutuvilta, ja minuutin kuluttua on kaikenlaista viserrystä, naurua ja kuherrusta kaikkialla; sillä vanhojen asukasten lisäksi on tullut uusia, joita sinne on houkutellut sekä kaikilla seuralinnuilla yleinen uteliaisuus että sellaisissa vesissä runsasvarainen ravinto.

Kuin viimein päästään ruohokon rajaan, saadaan näkyviin pienemmät linnut ja tavallisesti aina ennemmin kuin suuret, jotka ovat ruohokon kätkössä. Kurki, jonka pesäpaikkoihin on kaikkein pahin päästä, hopeahaikara, joka kaislasärkän sisälaidalla pyytelee kaloja, kapustahaikara, joka etsii ravintoansa kaislatiheikön sisäisistä, matalimmista paikoista, kaikki nämä pysyvät niin piilossa kuin mahdollista, ja kaulushaikara, joka oleskelee kaikkein tiheimmissä paikoissa, ilmasee läsnäolonsa kumealla myrinällä. Sitä vastoin kaikki äsken mainitut pikku linnut ihan huolettomasti lentelevät katselijan edessä ja riemuiten laulavat kauneimpia säveliään. Tuttavasti sipsuttelevat keltavästäräkit nurmikoilla, joita kaislikon ulkopuolella on ihan sen rajaan asti, tyynesti ja pelottomasti kiikuskelee sievä partatiainen kaisloissa, joiden latvoja koristaa milloin punarinta-satakielinen, milloin lepinkäinen; kovasti kaikuvat joka taholta ruokokerttujen iloiset, vaikka ei juuri soinnukkaat sävelet, ja mielellään kuunnellaan rastaan raksutusta, sinirinta-satakielen, uunilinnun ja kultarinnan suloisia lauluja sekä käen kukkumista. Aukealla vedellä kaislikkojen välissä ui ihan varmaan pari nokikanaa poikasinensa ja, jos vesi on vähänkään syvempi, ehkä silkkikuikkakin monien sorsien joukossa. Ja illan tullessa saapuvat myöskin tornihaukka ja punajalkahaukka, musta- ja punakottarainen kaislikkoon yöksi, eikä silloin laverruksilla ole määrääkään. Onpa täällä yövieraina vielä kiljukotka, korppi ja varis, ja karimetso ja pelekaani levähtävät päivän kalastusvaivoista ainakin kaislikkojen sisälaidoissa.

Avoveden kohdalla lentää liitelevät lokit, tiirat räpyttelevät, merikotkat ja kalasääsket tähystelevät ja, missä syvyys ei ole varsin suuri, kalastelevat pelekaanit ja joutsenet kilpaa ahnasten merimetsojen ja uikkujen kanssa.

Melkein yhtä rikkaat kuin järvet ovat myöskin metsäiset ja pensahiset jokilaaksot. Puissa ovat suurempien ja pienempien petolintujen pesät, jota paitsi ne ovat hyvinä lepopaikkoina; niiden latvoista kaikuu kuhankeittäjän helisevä huuto, rastaan raksutus, tikan heleä nauru, sepel- ja metsäkyyhkysen kuherrus, mutta alta tiheiköstä satakielen ihana laulu niin puhtaana ja täyteläisenä, että paraintakin kuulemaan tottunut korva ihastellen kuuntelee niitä harvinaisia säveliä. Mutta joen pinnalla kiikuskelee hyvin monenlaisia vesilintuja kuten järvelläkin, ja kaislikossa sekä rannan pensaissa eleksii yhtä kirjava seura kuin järven ruohokoissakin; hernekerttu, kirjarintakerttu ja harmaa kerttu kaiuttavat tuttuja laulujansa.

Jos vaelletaan aron vedettömiä seutuja, on siellä ihan toinen eläinmaailma. Sielläkin ensinnä huomataan linnut. Ainakin kuusi ehkä kahdeksankin leivolajia asuu arolla, elähyttäen sen autioimpiakin paikkoja. Lakkaamatta helkkyy täällä laulu; maasta ja mataloista pensaista kaikuu sitä, korkealta ilmasta virtaelee aamuin ja illoin runsaasti alas raikkaita säveliä. Tuntuu siltä, kuin kuuluisi vain yksi laulu; sillä monisävelinen kalanderleivo omistaa sekä meidän tavallisen kiurumme että Siperian leivosen sävelet ja sulattaa ne omiinsa, ei halveksi edes tatarileivon eikä lyhytvarpaisen leivon lyheitä säveliäkään, vaan yhdistää kaikkein arolla elävien leivolajien laulun omaansa, hämmentämättä sentään heidänkään lauluansa, vaikka hän kyllä voimakkaasti viserteleekin sekä omia että lainattuja sävelmiänsä. Kuin jonakin kevätpäivänä kotipellon pientarilla ihastellen kuuntelemme kiurujamme, kuin näemme, miten laulaja toisensa perästä lakkaamatta vuorotellen nousee kohti taivasta riemulaulullaan kuuluttamaan kevään tuloa, me silloin tuskin voimme aavistaa, että aro tarjoaa sata kertaa enemmän, kuin me kotivainioillamme saamme kuulla, ja niin kuitenkin on. Sillä aro on leivojen oikea koti; pari samaa lajia asuu ihan toisen vieressä, toinen laji taas toisen seassa, ja avaralla arolla tuskin näyttää olevan tilaa kaikille. Mutta leivot eivät suinkaan ole sellaisten paikkojen ainoat asujamet. Melkein yhtä monilukuiset ovat myöskin niiden pahimmat viholliset, nuo heidän rakkahimpiansa, heidän pikku poikasiansa ainiaan uhkaavat haukat, jotka ovat aron varsinaisia lintuja. Mihin aron osaan hyvänsä saavutaan, jonkun näistä petolinnuista, pohjoisarolla pienemmän, etelämpänä vaalean suohaukan, saadaan ihan varmaan aina nähdä liikuskellen, tavallisesti ihan läheltä maata liidellen lentelevän aluettansa ristiin rastiin; useinpa nähdään neljä, kuusi, kahdeksan ja vielä useampiakin yht'aikaa pyydystelevän pitkänlaisessa laaksossa. Vielä monilukuisemmin kuin nämä, vaikka ei ihan yhtä laajalti, esiytyy kaksi muuta olemukseltaan ja luonteeltaan melkein ihan toistensa kaltaista, kauneudelta ja liikkeiden sulavuudelta toinen toisensa kanssa kilpailevaa aron lasta: tornihaukka ja punajalka-haukka. Missä hyvänsä on lepopaikkaa näille notkeille ja soreille linnuille, missä sähkölanka on vedetty poikki aron, kallio tai kirgiisin hautakumpu kohoaa tasangosta, siellä jotenkin varmaan tavataan niitä. Ollen hyväluontoiset ja seuraa rakastavaiset sekä kadehtimattomat toinen toisensa onnea, vaikka haluavatkin samaa saalista, ajeskelevat ne ahkerasti kaikenlaisia hyönteisiä, ahnaasta heinäsirkasta aina pienimpään elävään asti, istuvat sitte leväten ja ruokaa sulattaen, vaan samalla huolellisesti joka taholle tähystellen paikoillaan, nousevat uuden saaliin nähtyään nopeasti heti ilmaan, liitelevät hetkisen keveästi ja sulavasti ja pysähtyvät sitte melkein liikkumattomiksi ylhäältä tarkasti tähtäämään saaliisen. Sitte ne syöksyvät kuin putoava kivi suoraan maata kohti, sieppaavat, jos onnistuu, hyönteisen, musertavat ja syövät sen lennossa ja kiiruhtavat jälleen ylös uudistamaan samaa temppua. Usein nähdään heitä kymmenkunta molempia lajeja sekaisin pyydystämässä samassa paikassa, ja niiden lakkaamatta vaihtelevat liikkeet eivät voi koskaan olla puoleensa vetämättä ja kiinnittämättä vaeltajan huomiota. Joka päivä saatetaan niitä tavata, tuntikausia katsella niitä ja aina kuitenkin huomataan uutta suloa niiden leikitsevässä käytöksessä; ne kuuluvat aron maisemakuvaan yhtä hyvin kuin suolajärvi, kuin tulpaani tai lilja, kuin vaivaiskoivu-tiheikkö tai tshi-ruoho, kuin valkoiset pilven hattarat taivaan kupukannella. Mutta aroa kuvaava on myöskin punakottarainen, melkein yhtä viehättävä ilmiö, rakkaan, koti- ja puutarha-ystävämme sijainen, ahnasten heinäsirkkain innokas ja hyvällä menestyksellä toimiva hävittäjä, laitumella käyskentelevien karjalaumojen uskollisin ystävä, ihmisen suosittu auttaja, koska hän väsymättä suojelee maan hedelmiä, aron asujanten silmissä ihan pyhä lintu; kuvaava myöskin lentokana, joka kanan ja kyyhkysen välinen laji on hyvin levinnyt arolle, iso trappi ja hänen suloiset sukulaisensa kaulus- ja pikku trappi, viime mainittu ansaitseva siitäkin syystä meidän huomiotamme, että se muutamia vuosia sitte siirtyi Europpaan ja täällä on nykyään yhtä hyvin kuin arollakin maiseman kaunistuksena, kuin hän lentää suhistaessaan näyttää koko kauneutensa. Ja muitakin kaunisvärisiä, jopa oikein komeitakin lintuja voidaan ilmoittaa olevan aron vakinaisina asujamina: suloinen mehiläissyöjä ja sininärhi, jotka yhdessä haukkojen ja kyyhkysten kanssa asuvat jyrkissä rantatörmissä, kutojasirkku ja punavarpunen, jotka oleskelevat tshi-ruohokossa ja tiheiköissä, ja monta muuta. Eikä edes pääskysiäkään puutu näistä seuduista, joissa ihmisasunnot ovat niin harvinaiset. Että törmäpääskynen kaivaa pesänsä jyrkkiin järvenrantoihin, ei kuulune kummalliselta; mutta tottapa ansainnee mainita, että räystäspääskynen vielä tänäkin päivänä täällä muuttuu vapaana elävästä puolikesyksi linnuksi, että se vielä tänäkin päivänä muuraa pesänsä kallioon ja lähtee siitä, kuin hautakumpua jollekin kirgiisille luodaan, sekä asettuu sitte asumaan sen päälle, että hän etsii vierasvaraisuutta yksin jurtastakin ja saakin sitä, jos kirgiisi toivoo voivansa viipyä niin kauan yhdessä paikassa, että munat ehtivät tulla haudotuiksi jurtan kupukattoon kiinni muuratussa pesässä ja pojat vaurastua lentoon kykeneviksi.

Niihin paikkoihin, joiden lintumaailman nyt olen luetellut, on asettunut myöskin muita eläimiä. Paitsi vaivalloisia sääskiä, kärpäsiä, paarmoja ja ampiaisia, tavataan yleensä vain joitakuita hyönteislajeja, mutta ne ovat hyvin lukuisat ja kaikkiin sellaisten seutujen osiin levinneet. Samaa on sanottava matelijoista, joita me näkemissämme aron osissa tapasimme ainoastaan muutamia liskoja ja monta käärmelajia, varsinkin kaksi myrkyllistä käärmettä, tavallisen kyykäärmeen ja halyskäärmeen. Kumpiakaan näitä tosin ei ole niin runsaasti kuin liskoja, mutta sentään tavattoman paljo. Ratsastaessamme arolla tapahtui monta kertaa päivässä, että joku meitä seuraavista kirgiiseistä kumartui, puukko kädessä, alas hevosen seljästä terävällä iskulla leikkaamaan päätä joltakin myrkkykäärmeeltä, ja kuin me pienessä vuorikaupungissa Schlangenbergissä (Käärmevuorella), Altain pohjoisosassa, tahdoimme ottaa selkoa, oliko se syystä saanut nimensä, toivat lähettimme parin tunnin kuluttua niin runsaan käärmesaaliin, että siten saatu vastaus meitä hyvin hämmästytti ja että me emme enää voineet epäillä nimen synnyn historiaa, joka kertoo, että ennen kaupungin perustamista koottiin ja poltettiin tuhansittain myrkkykäärmeitä. Konnat, sammakot ja pikku nisäkkäät ovat paljon harvinaisemmat kuin matelevaiset; me näimme ainoastaan yhden tulikonna-lajin sekä muutamia hiiriä, yhden siiselin, kaksi maakontion kaltaista, sokeaa hiirilajia ja sievän hyppyrotan, jota myöskin sanotaan hevos-hyppyrotaksi ja alakdaganiksi.

Siiseli ja hyppyrotta ovat mitä sievimmät eläimet.. Varsinkin siiseli tuottaa elävyyttä ja jonkinmoista suloutta arolle, se kun erittäin soveltuvissa paikoissa mielellään elää joukoissa ja silloin, kuten sen sukulainen aromurmelikin, rakentelee oikeita kyläkuntia. Siellä nähdään varsinkin iltasella sen pikku eläimen istuvan kolonsa suulla taikka vaunujen tai ratsastajajoukon lähestyessä kiireesti rientävän piiloonsa, äkisti vielä kerran nousevan uteliaasti katsahtamaan ja hyvissä ajoin kadota livahtavan turvallisen kolonsa syvyyteen, mutta muutaman silmänräpäyksen päästä taas tulevan näkyviin, arvattavasti ottamaan selkoa, eikö uhkaava vaara ehkä ole jo ohitse. Hänen käytöksessänsä näkyy alituista horjumista uteliaisuuden ja pelon välillä. Pelkoon hänellä kyllä on hyvät syynsäkin; sillä vaikkapa ihminen ei hätyytäkään häntä, niin ovat kuitenkin susi ja kettu, keisari- ja kiljukotka lakkaamatta hänen kinterillänsä, ja voidaan olla jotenkin varma, että hän oleskelee lukuisasti varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa keisarikotkan nähdään istuvan patsasten päässä tien varrella tai puissa kylissä. Paljon harvemmin nähdään hevos-hyppyrottaa, eittämättä aron sievintä nisäkästä, ei sen tähden, että se olisi luvultaan vähempi, vaan koska se on yöeläin ja sen tähden näyttäytyy vasta auringon laskun jälkeen. Siihen aikaan ja, jos on kuutamo, myöhemminkin voidaan huomata, miten se suloinen olento varovasti nousee kolostansa, oikoo jäseniään ja sitte, pienet etujalat rintaa vasten painettuina, kuin puujaloilla hypiskelee pitkillä, kengurua muistuttavilla takajaloillaan, tukien hoikkaa, ihan pystyasentoista ruumistansa pitkällä, karvaisella hännällään. Sinne tänne juoksee hyppyrotta pitkin maata, ei erittäin nopeasti, ja pysähtyy aina vähän päästä hetkiseksi, koska hänen täytyy tuon tuostakin haistella tai pitkillä viiksikarvoillaan tunnustella, mistä löytyisi jotain kelvollista ruokaa. Tästä noukkii hän siemeniä, tuosta kaivaa laukan; mutta sanotaanpa, että se ei hyljeksi raatojakaan, että se ryöstelee linnun pesistä munia ja poikasia, jopa pyytelee pienempiä jyrsijöitäkin, enkä minä uskalla ruveta puhdistamaan häntä näistä syytöksistä. Vaikea onkin muuten tutkia häntä perin pohjin, sillä hänen aistimensa ovat hyvin tarkat, hänen henkiset lahjansa jotenkin vähäiset, ja pelko ja arkuus sen tähden hänen näkyvimmät ominaisuutensa. Heti, kuin ihminen tulee hänen mielestään arveluttavan lähelle, lähtee hän pakoon, ja turha vaiva olisi ajaa häntä takaa; tuskin ratsumieskään saa häntä kiinni. Pitkillä hypyillä, voimakkaasti ponnistaen vahvoja takajalkojansa ja käyttäen pitkää, ihan suoraksi ojennettua häntää peräsimenä rientää hän pois; hyppy hypyn perästä melkein ilman vähintäkään väliaikaa, ja ennen, kuin oikein saadaan selvillekään, minne päin hän läksi, katoaa hän yön pimeyteen.

Toisia eläinlajeja kuin alavalla arolla on aron vuoriseuduissa, jos siellä loivien rinteiden sijasta tai niiden ohella on jyrkkiä kallioseinämiä, louhikkojyrkkäyksiä, syviä, synkkiä rotkoja ja ihan kasvittomia, teräviä huippuja. Kapeissa, vihreissä laaksoissa, joita pitkin juoksee puronen, elää ja viihtyy kirjohanhi, tavattoman korea, kaunis ja vilkas lintu, tuskin sorsaa suurempi, Keski-Aasian tunturien hanhilaji; kallion koloissa kuhertelee eräs meidän kesyn kyyhkysemme kantavanhempain ja kalliokyyhkysen likeinen sukulainen; kalliolohkareilta, joilla kivitaskut, kalliovarpuset ja talvihempposet juoksentelevat, kaikuu kivirastaan soinnukas laulu; korkeampain huippujen ympärillä liitelevät vilkkaat alppinaakat ja heitä ylempänä kiertelee päivällä vuorikotka ja yöllä äänettömästi liitelee iso huuhkaja, molemmat tähystellen saaliikseen jotakuta erittäin lukuisista vuorikanoista tai ehkä jotakuta varomatonta murmelieläintä. Tarkemmin kuin mikään näistä ansaitsee kuitenkin kirgiisein arkaari tutkia, yksi niistä villeistä jättiläislampaista, joita Keski-Aasiassa on ja jollaisen eläimen minä sain ammutuksi Arkat-vuorilla.

Mikäli kirgiisit kertoivat, joita minä tarkimmasti kyselin, elää tämä muhkea eläin paitsi täällä myöskin muissa tavallisen korkeissa vuoristoissa Länsi-Siperian aroilla. Ne oleksivat viisi, jopa viisitoistakin joukossaan, oinaat ja emät erikseen aina kiima-aikaan asti. Jokainen katras pysyy samoilla paikoilla niin kauan, kuin sitä ei häiritä eikä hätyytetä; mutta jos niin tapahtuu, siirtyy se toiselle vuorenseljänteelle, ei kuitenkaan koskaan erittäin kauas. Illan suussa vaeltaa katras, johtaja etupäässä, ylös korkeimmille vuoren huipuille levolle sellaisiin paikkoihin, joihin muiden eläinten on vaikea tai ihan mahdoton päästä; auringon noustua laskeutuvat vanhat ja nuoret alas laaksoihin syömään ja juomaan erityisistä, valituista lähteistä; puolenpäivän aikaan asettuvat he lepäämään ja märehtimään sellaisten kallioseinäin siimekseen, jotka eivät heiltä sulje näköalaa; iltapäivällä kävelevät he toisen kerran syömässä. Kesät talvet kuluu heidän elämänsä samalla tavalla. He syövät kaikkia sellaisia kasveja, joita kesy lammas suosii, ovat hätätilassa yhtä vähään tyytyväiset kuin sekin eivätkä siis talvellakaan juuri joudu hätään eikä puutteesen, vaan keväällä tuota pikaa niin mieltyvät herkuttelemiseen, että niille sitte syksyyn asti kelpaa ainoastaan paraat ja maukkaimmat kasvit. Tavallisesti juoksevat ne ripeää, tavattoman joutuisaa hölkkäjuoksua ja peljästyttyäänkin ne ainoastaan silloin, kuin ratsumies ajaa niitä takaa, juoksevat pitkäaskelista ravia, joka sitä varmemmin pelastaa heidät vainoojalta, kuin he paetessaan aina pyrkivät kallioille. Sellaisessa paossa ne niin tasangoilla kuin vuorillakin pysyvät melkein aina rivissä, niin että toinen juoksee ihan toisensa takana, ja asettuvat niin pian kuin mahdollista jälleen samaan järjestykseen, jos niitä yht'äkkiä säikytetään hajalleen. Kivikoissa ja louhikoissa liikkuvat ne kummastuttavan keveästi, notkeasti ja varmasti sekä noustessaan että laskeutuessaan. Ilman vähintäkään ponnistusta ja kiirehtimättä edes millään tavalla liikkeitänsä kiipeilevät ne ylös alas melkein pystysuorista jyrkänteistä, hyppäävät leveäin rakojen yli, rientävät ylhäältä alas syvyyteen, kuin olisivat lintuja ja osaisivat lentää. Jos ne huomaavat, että heitä ajetaan takaa, pysähtyvät ne tuon tuostakin, kiipeevät jollekin korkeammalle kallionhuipulle, nähdäkseen paremmin joka taholle, ja jatkavat sitte matkaansa niin levollisesti, kuin pilkkaisivat vainoojiansa. Voiman ja kiipeämistaidon tieto tuottaa niille tosiaan ylpeän ja ylevän ryhdin. He eivät hätäile koskaan, mutta joutuvatkin ainoastaan silloin, kuin metsästäjä asettuu väijyksiin tai hiljaa hiipii heidän lähellensä, sellaiseen tilaan, että heidän tarvitsee sitä katua.

Emät elävät aina, oinaat kiima-aikaan saakka rauhassa ja ystävyydessä keskenään. Se aika alkaa lokakuun loppupuolelta ja kestää melkein koko kuukauden. Sen ajan lähestyessä herää rohkeissa oinaissa hurjin taistelun kiihko. Vanhimmat oinaat valitsevat kukin määrätyn paikkansa ja karkoittavat niistä kaikki heikommat. Tasavoimaiset taistelevat hengen edestä. Uhkaavasti astuvat he vastakkain, nousevat takajaloilleen, syöksyvät yhteen ja paukuttelevat isoja sarviaan niin, että vuoret kajahtelevat. Välistä sattuvat heidän sarvensa tarttumaan niin toisiinsa, että eivät pääsekään irti, ja silloin he surkeasti kuolevat; taikka toinen syöksee vastustajansa alas syvyyteen ja pudonnut silloin musertuu kuoliaaksi.

Huhtikuun viimeisinä tai toukokuun ensimmäisinä päivinä synnyttää emä yhden tai kaksi vuonaa. Nämä karitsat, kuten kiinni pyytämistämme arkaareista voimme huomata, juoksentelevat jo muutaman tunnin vanhoina emänsä kanssa ja seuraavat muutamain päivien päästä häntä kaikkialle, mitä teitä hyvänsä emä kulkee, ja osoittavat synnynnäistä notkeutta ja varmuutta kaikissa liikkeissään. Jos jokin suurenlainen vaara on tulossa, kätkee emä heidät kivien väliin, kääntääkseen vihollisen huomiota pois niistä, ja palaa takaisin niiden luo heti, kuin on onnellisesti päässyt vaarasta. Maahan laskeutunut karitsa pysyy ihan liikahtamatta, kuin olisi itsekin vain kivi kivien joukossa, ja siten usein säilyy vihollisiltansa, vaikka ei suinkaan aina, harvimmin vuorikotkalta, joka ilman mitään iskee ja tappaa karitsan, jota ei emä ole suojelemassa. Niin tapahtui Arkat-vuorilla meidän metsästellessämme. Kiinni otetut arkaari-karitsat, joita saimme kirgiiseiltä, olivat mitä suloisimmat olennot, ja koska ne ihan vitkastelematta imivät vieraita emiä, näkyy siitä, että niitä pitäisi helposti voida kesyttää. Jos näitä muhkeita eläimiä saataisiin kesytetyksi, tulisi siitä erittäin arvokas lisä nykyisille kotieläimillemme. Mutta sitä ei ajattele kirgiisi, hän vain mietiskelee, miten saisi silloin tällöin tapetuksi jonkun villilampaan. Eipä sentään hänkään ole mikään innokas arkaarin pyytäjä; sen tähden susi yhä pysyykin hänen vaarallisimpana vihollisenaan, vaikka sekin ainoastaan talvella syvässä lumessa saa jonkun lampaan tapetuksi.

Kuten vuoristoissa on myöskin aron kuivimmissa ja autioimmissa seuduissa, jotka yksin keväälläkin näyttävät Afrikan aavikoilta tai aavikkoaroilta, erityiset, ainoastaan siellä asuvaiset eläimensä. Paitsi matalaista nippuruohoa ja täällä ihan pienoiseksi taimeksi surkastunutta marunaa, puuttuu sellaisista seuduista melkein kaikki muut kasvit, joita muuten on sekä ylävällä että alavalla arolla; sitä vastoin on täällä yleisenä erityinen pensas, jota ei ole muualla: kovasta ja hauraasta, kirveen pystymättömästä puustaan nimensä saanut "jääräpensas". Se juurtuu niihin harvoihin erämaan paikkoihin, joihin rankkasateet ovat koonneet laihan punasaven; niissä se kasvaa välistä oikein laajoiksikin tiheiköiksi ja suojelee ja varjostaa muitakin kasveja, niin että sellaiset paikat ovat melkein kuin pikku kosteikot aavikoilla. Elävämpiä kuin autio aro ympärillä eivät nämä kosteikot kuitenkaan ole, sillä paitsi erästä lepinkäistä, kerttua ja uunilintua ei siellä näy mitään muita lintuja, vielä vähemmin mitään nisäkästä. Sitä vastoin asuu juuri sellaisissa autioissa seuduissa monta huomattavinta aroeläintä niiden ohella, joita tavataan kaikkialla yli koko aron: lyhytvarpaisen ja kalander-leivon ohella sysimusta tatarileivonen, vaikka se näyttäneekin merkilliseltä jokaisesta, ken tietää, että kaikkein maassa pesiväin lintujen höyhenpuku on tavallisesti maan näköinen, ja sen tähden saatettaisiin luulla tämän leivon meluisemmin asuskelevan mustan ruokamullan seuduilla; pikku kurmitsan ohella tavataan arohyyppä, ison trapin ohella hoikka kaulustrappi, jota kirgiisit sanovat passinkantaja-trapiksi; arokanan ohella hietakana, sama lintu, joka tuonoin siirtyi suurissa joukoissa Europpaan; erittäin lukuisasti esiytyvän siiselin ohella aro-anttilooppi ja kulaani, aron arka villihevonen. Minä, välttääkseni liikaa laajuutta, koetan ihan lyhyesti kuvaella viimemainittua.

Jos Darwinin päätelmät olisivat oikeat, saatamme ehkä kulaania katsoa meidän pitkällisellä jalostuttamisella nykyiseen muotoonsa saamamme hevosen kantaisäksi. Tämä oletus on ainakin paljon tyydyttävämpi kuin epävarma ja ihan tukematon väite, että jaloimman kotieläimemme kantaisä muka on sukupuuttoon kuollut. Ja se näyttää minusta uskottavammaltakin kuin se ajatus, että vielä tänäkin päivänä Dnieperin aroilla kuljeksiva tarpaani muka on alkuperäinen villihevonen eikä kesystä villistynyt. Mitä varmemmin ja eittämättömämmin nykyaikaiset tutkimukset selittävät meidän koiraamme, jonka eri rotuja ei edes likimainkaan voida luetella, jonkun vielä elävän susi- ja shakaali-lajin perilliseksi, sitä varmemmaksi tulee myöskin tämä minun oletukseni. Onhan viimeinkin löydetty meidän kotikissammekin kantaäiti, joka elää vielä tänäkin päivänä Afrikassa; vuohemme kantaäiti elää Vähässä-Aasiassa ja Kretassa; ja vaikka tähän asti emme olekaan voineet mitään varmaa lausua lammastemme emmekä sarvikarjamme esivanhemmista, niin minä toiselta puolen olen kolmelta eri taholta, eräältä kirgiisiltäkin, joka vakuuttaa itse ajaneensa takaa erästä eläintä, saanut tietoja, että Mongolian sisäaroilla vielä tänäkin päivänä elää villitilassa eläin, jolla on kaikki kamelin ominaisuudet, ja ne tiedot ovat niin yhtäläiset, että minä en saata epäillä niiden totuutta, vaan enintään, kuten tarpaani-väittelyssä, esittää kysymyksen, onko tämä kameli kirgiisein kotieläimen vielä vapaana elävä esi-isä vaiko vain kesystä kamelista vapaaksi muuttunut ja villistynyt. Jos nyt yhä enemmän nostetaan verhoa, joka kätki ja vielä kätkee totuuden meidän silmiltämme, jos kotieläintemme esivanhempia toiset toistensa perästä löydetään ja tavataan vielä elävien eläinten joukosta, miksi sitte hevosen esivanhemmat, joiden elinehdot avara, ääretön aro kaikin puolin täyttää, olisivat kuolleet niin kokonaan, että heistä ei olisi vähintäkään merkkiä jäljellä? Vielä tänäkin päivänä vanhassa maailmassa elävien villihevosten joukosta tulee meidän etsiä kesyn hevosemme kantaisää, ja siinä joukossa millään ei ole suurempaa oikeutta päästä siihen kunniaan kuin kulaanilla. Tosin tarpaani on lähempänä meidän hevostamme kuin kulaani; mutta jos tosiaankin hyksot veivät hevosen vanhoille egyptiläisille, joiden kivikirjoitelmissa tätä kotieläintä ensinnä mainitaan, taikka jos egyptiläiset itse jo ennen hyksojen aikaa eli siis ainakin puolikolmatta tuhatta vuotta ennen meidän ajanlukumme alkua kesyttivät ja muuttivat sen kotieläimeksi, niin onhan jotenkin varma, että he eivät lähteneet etsimään Dnieperin ja Donin aroilta kantaeläimiä; sillä lähempänäkin, Vähän-Aasian, Palestiinan ja Persian aavikoilla ja aroilla sekä monin paikoin Arabian ja Indian alavissa seuduissa, oli heillä vielä nykyään elävä, hyvän näköinen villihepo, kulaani. Tosin on kulaani monin puolin toisenlainen kuin meidän hevosemme, mutta ei eroa siitä enempää kuin susikoira, villakoira, New-Foundlannin koira sudesta tai mistä hyvänsä jonkin maan alkukoirasta, ei enempää kuin mäyräkoira, rottakoira, silkkikoira shakaalista, ei enempää kuin pony Arabian hevosesta, kuin ranskalais-belgialainen percheron-hevonen englantilaisesta kilpahevosesta. Meistä näyttävät kesyn hevosen ja minun sen luultavimmaksi kantaisäksi olettamani villihevosen erotukset hyvinkin tärkeiltä; mutta toiselta puolen hevonen ja kulaani näyttävät katsovan toisiansa samasta verestä syntyneiksi lapsiksi, sillä he etsivät mielellään toistensa seuraa.

Kuin me 3 päivänä kesäkuuta 1876 ratsastimme Saisan-järven ja Altain välistä autiota, aavikon kaltaista aroa, jonka mukaan edellä oleva lyhyt kuvaus on tehty, tapasimme yhtenä aamupäivänä koko viisitoista kulaania, muun muassa kerran ainoastaan kaksi yhdessä, jotka söivät kunnaan leveällä harjalla, ei varsin etäällä. Selvään näkyivät molemmat sinitaivasta vasten ja mahtavana heräsi pyynti-into sekä meissä että meitä seuraavissa kirgiiseissä. Toinen kulaani, huomattuaan meidät, juoksi pois vuorille päin; toinen seisoi, näytti joutuneen riitaan oman itsensä kanssa, nosti moneen kertaan päätänsä ja tuli viimein juosten meille vastaan. Kaikki pyssyt laitettiin kuntoon, kirgiisit ratsastivat hitaasti ja varovasti avaraan puoliympyrään, aikoen oikeana hetkenä ajaa meihin päin tuota nähtävästi typerää ja käsittämättömän huoletonta saalista. Yhä enemmän, tosin väliin pysähdellen, mutta peräytymättä vähääkään, lähestyi villihepo, ja me katsoimme sitä jo varmaksi saaliiksemme. Silloin levisi hymy lähinnä minua ratsastavan kirgiisin kasvoille, hän oli käsittänyt eläimen meille niin oudon käytöksen syyn, jopa tuntenut itse eläimenkin. Kirgiisihevonen se oli, joka juoksi meille vastaan, karvaltaan kulaaniin vivahtava papurikko, joka oli karannut isäntänsä laumasta, ehkäpä eksynyt, tavannut villihevosia ja paremman seuran puutteessa pysynyt niiden luona, mutta nyt tuntenut lähestyvät hevoset vertaisiksensa ja sen tähden jättänyt väliaikaiset ystävänsä oman onnensa nojaan. Päästyään ihan lähelle kirgiisejämme pysähtyi hän vielä kerran ikään kuin uudestaan punnitsemaan, ruvetako taas taivuttamaan äsken oiennutta selkäänsä raskaan satulan alle, mutta kuin ensi askel oli astuttu velvollisuuksiin palaamisen tiellä, tapahtui muu kaikki itsestään; ajattelemattakaan enää pakoa antoi hän panna päitset päähänsä ja juoksi parin minuutin kuluttua yhtä tyynesti kirgiisiläisen ratsumiehen sivulla, kuin ei olisikaan koskaan oppinut tuntemaan esi-isäinsä vapaata elämää. Siten saimme omasta kokemuksesta vahvistuksen sille jo ennenkin huomatulle tosi asialle, että hevonen ja kulaani välistä etsivät toistensa seuraa.

Kulaani on tosiaan muhkea, kaikin puolin viehättävä olento, täynnä voimaa, itsetuntoa ja kopeutta. Uteliaasti katselee hän lähestyvää ratsumiestä, ravaa sitte tyynesti ja hitaasti pois, ikään kuin pilkaten takaa-ajajaa, ja leikitellen piiskaa hännällään kylkiänsä. Jos ratsastaja kiihottaa ratsunsa täyteen juoksuun, alkaa kulaani keveästi ja luistavasti nelistää, ja silloin se tuulen nopeudella lipuu pitkin aroa ja kohta katoaa näkyvistä. Mutta kiireimmässäkin juoksussaan pysäyttää hän välistä askeleensa, seisahtuu hetkiseksi, kääntyy ahdistajaan päin, sitte jälleen pois, potkasee vallattomasti molemmilla takajaloillaan ilmaa ja laukkaa edelleen yhtä keveästi kuin ennenkin. Pakeneva kulaanilauma asettuu aina riviin, ja näyttääpä varsin muhkealta, kuin se, ikään kuin johtajan käskystä, äkisti pysähtyy, kääntyy ja taas rientää pois.

Kuten kaikissa hevoslaumoissa on jokaisessa kulaanijoukossa ori johtajana ja samalla itsevaltiaana herrana. Hän johtaa joukkoa laitumella kuten paossakin, puolustaa sitä rohkeasti vihollisia vastaan, jotka eivät ole häntä väkevämmät, eikä kärsi alammaistensa kesken mitään riitaa, siispä ei myöskään siedä laumassa ketään kilpaveljeä eikä yleensä ketään toista täysikäistä oritta. Tästä syystä nähdäänkin kaikissa kulaanien asuinseuduissa erakkoja, jotka eivät ole päässeet mihinkään laumaan; ne ovat ankaroissa ja pitkällisissä taisteluissa voitettuja oreita, joiden täytyy yksikseen kuljeskella tulevaan kiima-aikaan asti. Syyskuussa ne taas lähestyvät laumoja, joista vanha ori karkoittaa nuoret, nyt täysikäisiksi tulevat oriit, ja raivoisa taistelu alkaa heti, kuin ne näkevät jonkun vastustajan. Tuntikausia voidaan siihen aikaan nähdä vanhain oritten seisovan jyrkkäin vuorten seljällä, sieramet leveinä tuulta kohti ja silmät tähystelevinä alas laaksoon. Kuin erakko näkee toisen oriin, juoksee hän täyttä laukkaa sitä vastaan ja taistelee hampailla ja kavioilla, kunnes molemmat ovat ihan uuvuksissa. Jos hän voittaa lauman johtajan, pääsee hän hänen sijaansa ja tammat seuraavat häntä kuin ennen sitä, jonka nyt täytyy voitettuna väistyä pois. Taistelujen jälkeen alkaa vaellusten aika; sillä ankara vuodenaika karkoittaa tämänkin lauman paikasta toiseen, ja vasta sitte, kuin kevät on täyttä totta tullut, palaa kukin lauma takaisin entisille olinpaikoilleen. Siellä synnyttää tamma toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa varsan, joka on kaikin puolin hevosen varsan näköinen, pikku eläin, tosin vähän karkeatekoinen, mutta sukkela ja vilkas. Meillä oli erityinen onni tutustua siihenkin.

Kuin matkustimme vastamaahan pitkähköä kunnasta edellä mainitulla aavikon kaltaisella arolla, näimme yht'äkkiä vähän matkan päässä edessämme kolme vanhaa kulaania ja varsan, joka nähtävästi oli syntynyt vasta muutamia päiviä sitte. Meidän venäläinen saattajamme ampui niitä kohti, ja kuin myrskytuuli syöksyivät villihevot pois, tuskin koskien maahan kavioillaan ja osoittaen erinomaisinta notkeutta ja suloutta liikkeissään; pois syöksyivät samassa myöskin kaikki kasakit ja kirgiisit, pois katosivat yleisen pyynti-innon hurmaamina myöskin palvelijamme, pois ratsastaa lennätimme me itsekin. Olipa se ajoa! Yhä ikään kuin leikitellen riensivät villihevoset pois etäisiä vuoria kohti ja kaikki ratsastajat pakottivat ratsunsa ponnistamaan kaikki voimansa, niin että hevosten vatsat melkein viilsivät maata. Kirgiisein kovat riemuhuudot, heidän hurjimpaa vauhtia eteen päin syöksyvien hevostensa töminä, meidän hitaampien ratsujemme hirnuminen, nuttujen ja viittain liehuminen, suuret tomupilvet, kaikki se oli tavattoman vilkas tapaus muuten niin hiljaisella ja yksitoikkoisella arolla. Yhä eteni hurja ajo. Viimein erosi varsa vanhemmista kumppaneistaan ja jäi vähän jäljelle; emä tuon tuostakin katsahti huolissaan jälkeensä, mutta hänen ja varsan väli yhä eneni, jota vastoin se jäi yhä lähemmäksi ratsumiehiä; muutamien minuuttien kuluttua oli se meidän vankinamme. Ilman vastarintaa antautui se vainoojilleen; villiyttä, kukistumatonta itsepäisyyttä, oikullisuutta ja salakavaluutta, jotka ovat hänen lajistensa vanhempien eläinten tuntomerkit, ei hänessä näkynyt vielä nimeksikään. Ihan viattomasti ja avonaisesti katseli hän meitä suurilla, vilkkailla silmillään; mielellään, kuten näytti, antoi hän meidän silitellä pehmoista turkkiansa ja vastustamatta otti päitset päähänsä; huolettomasti laskeutui se meidän viereemme levähtämään hurjan ajon jälkeen, joka oli tarkoittanut juuri häntä. Se oli erittäin miellyttävä olento, ja minä olisin tahtonut, että olisin heti voinut hankkia sille imettäjän sekä tarpeellista lepoa ja hoitoa. Niistä ei kumpikaan ollut siellä arolla mahdollista; sen tähden pikku varsa oli jo seuraavana päivänä kuollut. Täys'kasvuisen villihevosen olisin minä aristelematta surmannut, mutta sen nuoren varsan kuolema tuntui meistä todella pahalta.

Turhaan koetimme saada ammutuksi jotakuta vanhempaa villihepoa, turhaan käytimme kaikkea mahdollista viekkautta, muun muassa väijymistä sidotun varsan vieressä, ei kukaan meistä saanut ampua kertaakaan. Metsästäjänä olisin mielelläni viipynyt kauemminkin tässä köyhässä erämaassa, luonnontutkijana olin erittäin tyytyväinen jo lähtemäänkin, sillä olinhan siellä saanut tutustua aron jaloimpaan nisäkkääsen.

Siperian metsät ja metsänriista sekä metsästys siellä

Siperian maisemain yksitoikkoisuus ja ikävyys, jota ne katsojaan vaikuttavat, riippuu siitä, että kolme keskenään erilaista, itsessään enemmän tai vähemmän yhdenlaista vyöhykettä melkein kaikkialla on nähtävänä. Kukin näistä vyöhykkeistä säilyttää läpeensä omituisen luonteensa ja näyttää kyllä satakin kertaa ihan samoja kuvia sekä siten vaikuttaa jonkinlaista kyllästystä ja vähentää havaintokykyä niin suuresti, että tullaan melkein kykenemättömiksi näkemään ja käsittämään kauneuksia, joita muutamissa maisemissa tosiaan on. Sen tähden harvoin puhutaan kiitellen, vielä vähemmin innokkaasti tämän avaran alueen maisemista, vaikka ne kyllä ansaitsevat kumpaakin; sen tähden on vähitellen meihin juurtunut käsitys, joka totisesti on yhtä väärä, kuin se myöskin sitkeästi vastustaa kaikkia tosiolojen valaistusyrityksiä. Siperiaa katsotaan kammottavaksi jääaavikoksi sekä taivaan tai ainakin onnettomain, sinne siirrettyjen pahantekijäin kirouksen alaiseksi maaksi. Silloin ei ollenkaan muisteta, että on puhe Aasian runsaasta kolmanneksesta, maasta, joka on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Europpa ja ulottuu Uraalista Tyyneen mereen ja Jäämerestä Palermon tasalle eikä siis mitenkään voi niin laajalti olla ihan yhtäläinen, joka paikassa ihan samanlainen. Tavallisesti ajatellaan vain yhtä Siperian aluetta ja nähdään sekin väärässä valossa.

Todella on Siperia vaihtelevampi, kuin kukaan on tähän asti kuvannut. Sielläkin keskeyttävät tai rajoittavat vuoristot tasankoja, seisovat ja juoksevat vedet elähyttävät molempia, aurinko valaa vuorille ja laaksoille välkkyvää valoansa ja monin tavoin vivahtelevia värejänsä, pitkät puut, komeat ja suloiset kukat koristavat kaikkia seutuja ja siellä elää onnellisia, kodeistaan iloitsevia ihmisiä.

On sentään vielä tänäkin päivänä erämaita Siperiassa, jotka, esim. sikäläinen jäälakeus, tundra, antavat jonkin verran tukea tuolle yleiselle käsitykselle. Sellaisia erämaita ovat myöskin tundran ja aron väliset metsät, jotka ovat kolmantena vyöhykkeenä. Niihin ei ihminen ole vielä uskaltanut asettua; niiden ohitse on viereisten uutisasukasten toiminta käynyt, jättämättä tuskin mitään merkkejä niihin. Korkeammat voimat vallitsevat ja vaikuttavat vielä täydellisesti niissä sekä tuhoten että elämää herättäen. Suuria puun paljouksia panee taivaalta lennähtävä leimaus tuleen ja pauhaava talvimyrsky kaataa maahan; metsät kasvavat ja kuolevat ilman ihmistoimien vaikutusta, ja sen tähden voidaan niitä sanoa ikimetsiksi sanan oikeassa merkityksessä. Salaperäisesti ne houkuttelevat puoleensa ja tylysti työntävät pois; ne houkuttelevasti kutsuvat metsästäjää ja itsepäisesti pidättävät hänen askeliansa; ne lupaavat halukkaalle kauppiaalle runsasta voittoa ja lykkäävät hänen toivettensa toteutumisen määrättömään tulevaisuuteen.

Aron ja tundran välillä on Siperian metsäseutu. Siellä täällä ulottuu siitä niemeke toiseen tai toiseen, siellä täällä pistäytyy aro tai tundra lahdekkeeksi sen sisään. Muutamissa paikoissa molempain noiden metsättömäin vyöhykkeiden alalla saattaa kyllä tiheäkin metsä kilpailla aron ja tundran ominaisten kasvilajien kanssa maan omistusoikeudesta, mutta sellaisia yksinäisiä metsiä voidaan melkein aina verrata meren saariin, joilla niin sanoaksemme ei ole olemassa olon oikeutta. Arolla on niitä ainoastaan pohjan puolisilla vuorten rinteillä ja jokien laaksoissa, tundralla syvimmissä notkoissa, ja molemmissa paikoissa ne ovat ihan mitättömät metsävyöhykkeen suunnattomain metsien rinnalla, joissa ainoastaan joku joki, järvi tai suo keskeyttää muuten joka taholle leviävää saloa, joihin ainoastaan metsänpalo tekee aukkoja tai ihminen, tosin ainoastaan äärimmäiseen ulkolaitaan, raivaa pieniä viljelysmaita. Maita, kuten me niitä käsitämme, saattaisi varsin hyvin mahtua yhden ainoan sellaisen metsän sisään; moni kuningaskunta on alaltaan pienempi kuin yksi sellainen metsä. Minkä näköiset ne metsät ovat sisältä, ei kukaan voi sanoa, koska ei edes niitä jokiakaan myöten, jotka sellaiselta salolta tulevat pääjokiin, päästä sinne tunkeutumaan eivätkä edes rohkeimmatkaan soopelin pyytäjät liene kuljeksineet näitä metsiä laajemmalti kuin enintään sadan kilometrin leveydeltä laidasta lukien.

Siperian metsät eivät europpalaiseen matkustajaan yleensä vaikuta miellyttävästi. Nähdessään noita äärettömiä aloja, jotka kasvavat metsää, tosin hämmästytään, mutta mieltymystä ja innostusta herää ainoastaan ani harvoin. Luova, kasvattava ja korvaava voima ei näytä pohjoisissa seuduissa riittävän pitämään tasapainoa hävittävää voimaa vastaan. Harmaa vanhuus esiytyy yhdessä vihreän nuoruuden kanssa, vaan se yhteys ei millään tavalla virkistä; suunnattomia rikkauksia esiytyy kerjäläispuvussa; kuoleva elämä ilman mitään voimakkaan uudestaan kasvamisen merkkejä karkoittaa kaikki iloiset tunteet. Kaikkialla ollaan näkevinään hyvin ankaraa taistelua olemassa olosta, mutta ei missään herää todellista kiintymystä, ei missään tällä metsällä ole mitään vetovoimaa; ei missään ole sisämetsä niiden toiveiden mukainen, kuin ulkopuoli on herättänyt. Eteläisempien ikimetsäin suurenmoisuus puuttuu kokonaan näiltä omiin valtoihinsa jätetyiltä, hoitamattomilta metsiltä, ja elämä, joka niissä liikkuu, näyttää jo olevan tuomittuna kuolemaan.

Oikein kaunista, elinvoimaista, pitkärunkoista ja säännöllisesti uudistuvaa metsää näkyy harvoin, paljon useammin tulen tuhoamaa. Ennemmin tai myöhemmin panee ukonnuoli tai asujanten perin huoleton kevytmielisyys metsän tuleen. Jos vuodenaika tai tuuli on tulelle sovelias, raivoaa metsänpalo uskomattomasti. Ei tunti- eikä päiväkausia, vaan kokonaisia viikkoja kestää hävitystä. Pitkin sammalista maata hiivii ja liekehtii tuli edelleen; joukottain maassa makaavat ja lahoneet, kaatuneet puut levittävät ja elättävät tulta; kuivat, maahan asti riippuvat oksat tai vielä pystyssä seisovat kuivalatvaiset puut johtavat sen ylös toisten vielä elävien puiden latvoihin. Räiskyen ja suhisten syöpi tuli pihkaiset havut ja iso kipunasuihku nousee kohti korkeutta. Muutamassa minuutissa kuolee muhkea puu ja jää häviön omaksi; mutta siitä leimuava tulipatsas putoilee alas tuhansina kipunoina, ja joka taholla kasvaa hehkukylvöstä uusia liekkejä. Siten joka minuutti voittaen alaa, leviten joka taholle edistyy tuho vastustamattomasti yhä edelleen ja muutaman tunnin kuluttua on neliöpeninkulmain alat metsää tulessa. Sakeat savupilvet pimittävät aurinkoa satojen neliövirstain alalla; hitaasti, mutta tiheään ja yhä tiheämmin satava tuhka ilmoittaa päivällä, kuten tulen kajastus yöllä, kaukanakin asuvaisille sellaisen palon, ja pelkäävän näköiset eläimet levittävät onnettomuuden sanomaa kauas asuttuihin maihin. Karhuja tavataan suurten metsänpalojen jälkeen seuduissa, joissa niitä sitä ennen ei ole nähty moneen vuoteen; susia kuljeksii suurissa joukoin uhkaavina kuten talvena; hirvet, metsävuohet, peurat etsivät etäisistä metsistä uusia olinpaikkoja; oravia juoksentelee välistä suunnattomin joukoin metsissä ja aukeilla, niityillä ja vainioilla, kylissä ja kaupungeissa. Kuinka monta näistä eläimistä joutuu tulen uhriksi, ei tiedetä, mutta se kyllä tiedetään, että tulen hävittämät metsät ovat monta vuotta hävityksen jälkeen ihan kuin kuolleet ja että hyvin arvokkaat pyyntieläimet ovat perin hävinneet sellaisista seuduista. Ja totisesti ulottuvat metsänpalojen hävitykset paljon laajemmalle, kuin me osaamme olettaakaan. Vuonna 1870 hävitti neljätoista päivää raivoava palo puoli miljoonaa hehtarin-alaa muhkeata metsää Tobolskin kuvernementissä, levittäen savupilviä ja tuhkasadetta kuudentoista sadan virstan päähän palopaikasta.

Vielä monta vuotta palon jälkeen on hävitetty metsäseutu kuin ääretön risukasa, ja vielä yhden tai kahden miespolvenkin ajan näkyy siellä selviä hävityksen merkkejä. Liekit tosin kuolettivat puiden elämän, mutta kuluttivat kokonaan ainoastaan ne, jotka palon aikana jo olivat kuivat; muut enemmän vain kärventyneet kuin hiiltyneet rungot jäivät pystyn ja ainoastaan niiden latvapuoli menetti havunsa ja kuivat oksansa. Mutta puiden kuolemisesta alkaa niiden häviäminen. Ennemmin tai myöhemmin kaatuvat ne myrskyssä. Toinen toisensa perästä kaatuu, pudottaa oksansa tai latvansa taikka murtuu latvapuolelta poikki. Ristiin rastiin, joka taholla, päällekkäin eri korkealla makaa vielä pitkän ajan päästä paksumpana tai ohuempana kerroksena tuhansittain puiden jäännöksiä maassa, jossa jo ennestäänkin oli niitä lukemattomia. Toiset ovat nojallaan pitkäin juuriensa tai latvaoksiensa kannattamina taikka vielä pystyssä seisovia runkoja vasten, toiset ovat jo kappaleina kaatuneiden puiden oksain välillä, latvat usein kaukana rungosta, oksat hujan hajan joka taholla. Ne, jotka vielä kestävät myrskyn puuskia, ovat ehkä vielä surettavamman näköiset kuin ne, jotka se jo on kaatanut maahan. Paljasten, alastomain mastojen kaltaisina seisoa törröttävät ne kohti korkeutta. Ainoastaan joissakuissa säilyy monta vuotta palon jälkeen latva tai osia siitä; latvojen oksattomat tai kuivaneet haarat pikemmin enentävät kuin heikontavat suruista tunnetta. Vähitellen putoilevat kaikki latvat maahan ja yhä enemmän mätänevät vielä pystyssä pysyvät rungot. Niitä nakuttelevat joka taholta tikat, kaivellen niihin pesän sijaa, metrin pituisia, sydämmeen asti ulottuvia koloja, joista kosteus helposti pääsee tunkeutumaan puuhun ja jouduttamaan mätänemistä. Vuosien kuluessa mätänee kaikkein suurinkin jättiläisrunko niin täydellisesti, että siinä ei enää ole mitään vastustusvoimaa, vaan heikoinkin ihmiskäden pudistus riittää kaatamaan sen maahan. Viimein tasoittuu puusta tullut multakerroskin ja silmäin edessä on jälleen avara tasapinta, jossa ainoastaan siellä täällä näkyy puiden jäännöksiä.

Onpa sentään täälläkin uutta elämää kohonnut raunioista. Jo muutaman vuoden kuluttua palon jälkeen alkaa uusi kasvullisuus verhota hiiltynyttä, tuhkan ja mullan höystämää maata. Jäkälät ja sammalet, sanajalat ja kanervat ja varsinkin marjapensaat peittävät maan ja puiden jäännökset, menestyvät rehevämmin kuin muualla ja houkuttelevat pian taas niille seuduin monta eläintä, jotka palo ajoi pois. Tuulen kantamat koivun siemenet itävät ja nousevat taimelle ja vähitellen kasvaa, aluksi yksinomaan niistä siemenistä, koivikko niin tiheä, kuin olisi se ihmiskäsin kylvetty. Muutamien vuosien päästä kätkee tämä nuori koivumetsä maan ja puiden jäännökset, ja jonkun ajan vielä kuluttua tulee muitakin puita esi-isäinsä sijaan. Jokainen metsänpalo säästää joitakuita osia siitä, jopa muutamia keskellä palopaikkaakin kasvavia puita ja siten on mahdollinen uusien puiden kasvaminen hävitetyille aloille. Sekä suuret vedet että leveät rotkot pysäyttävät palon; tapahtuupa niinkin, että liekit hyppäävät rotkojen yli jatkamaan toisella puolen hävitystyötänsä, vaan jättävät syvällä kasvavat puut ihan vahingoittamatta. Yksityiset lehtikuuset, joihin tuli on tarttunut jäävät myöskin palon jälkeen eloon. Rungot kyllä saattavat mustua juuripuolelta ja liekit kuluttaa kaikki niiden havut, mutta latva usein kasvaa uudestaan ja puu saattaa elää kauankin, vaikka sen elämä onkin vain kitumista.

Tulen hävitysten rinnalla näyttävät ihmisten tekemät metsän haaskaukset vähäpätöisiltä, vaikka itsessään ovatkin suuret. Järjellisestä metsän hoidosta nykyajan siperialaisella ei ole aavistustakaan Hän katsoo metsää "hyvän Jumalan" omaisuudeksi, ja mitä Jumalalla on se on talonpojankin omaa; kun on vielä äärettömät rikkaudet silmäin edessä, hänelle ei suinkaan johdu mieleenkään mikään säästäminen, hän päinvastoin tekee ihan mielensä mukaan, mitä hän milloinkin luulee tarvitsevansa. Jokainen siperialainen hakkaa ja raivaa, missä hyvänsä ja miten paljon hyvänsä tahtoo, ja kukin haaskaa äärettömän paljon enemmän, kuin hän todella tarvitsee. Muutamien puikkojen tähden kaadetaan suuria puita, vaikka ovatkin paraassa kasvussaan; rakennushirsiksi hakataan kolme, neljä kertaa niin paljo, kuin tarvitaan ja jätetään, mitä ei tarvita, metsään, käyttämättä sitä edes polttopuuksikaan Jo nytkin saattaa nähdä sellaisen ajattelemattomuuden seurauksia. Kaikki metsät kaupunkien ja kyläin läheltä ja paikoittain teiden varsiltakin ovat hävitetyt eivätkä yleensä näytä paljon paremmilta tulen hävittämiä aloja, ja kuitenkin hävitystä yhä vain jatketaan. Vasta vuodesta 1870 asti on metsän hoitajia Länsi-Siperiassa, mutta hekin katsovat tehtäväkseen enemmin metsäin hakkuuttamista kuin huolen pitämistä niiden jälleen kasvamisesta ja hoidosta.

Näillä metsillä on muuten täydellisimmän ja alkuperäisimmän villiyden luonne sielläkin, jossa ei ihminen eikä tuli ole niitä hävittänyt Ja ainoastaan poikkeuksen tavoin vaikuttaa se villiys edes vähänkään viehättävästi. Tosin saattaa ensinnä miellyttää, että yhdellä silmäyksellä voidaan nähdä siellä kaikki elämän eri asteet syntymästä häviöön asti; mutta kohta esiytyy hävitys selvemmin kuin uudistus, ja se vaikuttaa masentavasti eikä suinkaan ylentävästi. Sellaisissa villeissä ikimetsissä on tiheitä metsikköjä ja paljaita aukkoja, muhkeaa, pitkärunkoista metsää ja paksua vesakkoa vuorotellen, vanhoja siemenpuita voimakkaan, nuoren metsän seassa. Sielläkin on seisovia ja nojaavia riippuvia ja makaavia mätäneviä puita kaikkialla. Kaatuneiden runkojen jäännöksistä nousee nuoria vesoja; suuren suuret puunrungot sulkevat tiheiköissä teitä ja polkuja. Pajut ja haavat, jotka ynnä koivu ovat tavallisimmat lehtipuut kaikissa Länsi-Siperian metsissä, kasvavat ja menestyvät muiden seassa, vaan monesti näyttävät siltä, kuin naapurinsa estäisivät niitä pääsemästä täyteen kehitykseensä. Miehen paksuisissa rungoissa on pienet latvat ja mitä vanukkeisin haarasto, josta vuosi vuodelta uusia oksia pujottautuu ulos, vahvenematta oikeiksi haaroiksi; toiset näköjänsä ikivanhat puut ovat vain pensaina, toiset ovat puolikorkeudesta murtuneet, halenneet ja hankautuneet ja ylempää kiertyneet, ja alaosaa yhdistää yläosaan melkein vain ulkokuori. Harvoin on nähtävänä eheätä kuvaa; melkein kaikki on nurinpuolista ja ikään kuin häviöön tuomittua.

Tämä kuvaus ei sentään sovellu kaikkiin tämän laajaan alueen metsiin; päin vastoin on, varsinkin eteläpuolella, sellaisiakin, joita silmä mielellään katselee. Asema, maan laatu ja muut asianhaarat täällä välistä yhdessä vaikuttavat hyvällä menestyksellä. Yksityiset puut ovat kasvultaan rehevämmät ja metsä on muutenkin toisen luontoinen; melkein kaikkialla rehevä kasvullisuus lehtikattojen alla maan pinnalla on aavistamattoman moninainen. Tosin tervehditään ilolla jokaista uutta puu- tai kasvilajia, joka vähentää näiden metsäin lajiköyhyyttä; vaan rikkaimmistakin paikoista puuttuu sentään aina puita, joita Europassa harvoin puuttuu saman leveysasteen seuduilta. Yksitoikkoiset ja ikävät, kuten aro, kuten tundra, ovat myöskin metsät tässä maassa.

Metsävyöhykkeen jokilaaksoissa on metsien yksitoikkoisuus lajeihin katsoen ehkä enimmän silmiin pistävä. Siellä paju, joka niin hyvin rannoilla kuin saarissakin usein kasvaa laajoina metsinä, vallitsee niin yksinomaan, että muut puut tuskin pääsevät mihinkään huomattavaan vauhtiin. Suurilla aloilla on paju sellaisessa laaksossa ainoana puuna metsissä ja kasvaa monin paikoin melkoisen korkeaksikin, mutta ei siinä silloinkaan ole viehätystä muuten kuin poikkeustapauksissa. Sillä yksinäinen puu ei ole enempää, vaan pikemmin vähemmän kuvaaja kuin pensasmainen pajuryhmä; sen latva on aina ohut ja säännötön, ei näytä koskaan tiheältä eikä kokonaiselta, vaan on päin vastoin läpinäkyvä ja hajallinen, joten se ikävystyttää, kun sitä on lakkaamatta nähtävänä. Jos puut kasvavat tiheässä, kuten siellä on tavallista, ja siis ovat metsikkönä, niin menettävät ne vielä enemmän kuin yksinäisinä omituisuuttansa, koska silloin kaikki rungot seisovat kuin seipäät rinnakkain ja kaikki latvat sotkeutuvat yhdeksi umpinaiseksi, päältä tasaiseksi ja suoraksi, leikatun pensasaidan kaltaiseksi lehdistöksi, josta yksityisiä puita ei voida huomata ollenkaan. Miellyttävinä, ystävällisinä silmän viihdykkeinä on sellaisissa metsissä siellä täällä muutamia haapoja, etelässä hopeahaapa, pohjoisessa tavallinen haapa, jotka molemmat pajumetsiä elähyttävät ja tekevät vaihtelevammiksi.

Itse joen laaksossa, kuitenkin ainoastaan sellaisissa paikoissa, joissa ei ole säännöllisiä tulvia, kasvaa, paitsi mainittuja lehtipuita, myöskin koivu, joka jotenkin säännöllisesti on lehti- ja havupuiden välittäjänä. Mutta ainoastaan etelässä kasvaa se täyteen suuruuteensa ja rehevyyteensä, jota paitsi se yhtä hyvin kuin pihkaisin havupuukin joutuu metsänpalojen uhriksi eikä siis sovellu vaikuttamaan lehtimetsäin luonteesen eikä sitä muuttamaan. Oikeat, enemmin tai vähemmin pelkät koivumetsät rajoittavat metsävyöhykettä etelässä ja ulottuvat välistä kauas arolle, mutta nekin ovat ainoastaan poikkeuksen tavoin tiheitä, umpinaisia, vanhoja metsiä, niin että tunnetaan melkoisesti pettyneensä, kuin niihin astutaan.

Vasta havumetsät, joita kasvaa kaikissa jokien välipaikoissa, ovat todella sellaiset, että voivat tyydyttää silmää. Niissä ovat, ell'ei maa jo ole tundran kaltaista, kuuset ja männyt, Siperian kuusi ja vaivaissedri, harvemmin lehtikuusi pääosina sekä haapoja ja pajuja, siellä täällä ehkä myöskin pihlajia ja tuomia seassa, ja koivuja usein yhtä paljo kuin varsinaisessa koivumetsässä. Siperian kuusi ja vaivaissedri ovat kaikkein Länsi-Siperian havumetsäin varsinaisina puina, molemmat tavallisesti myöskin yhtä kauniit ja yhtä rehevät. Varsinkin on Siperian kuusi muhkea puu. Tämä hopeakuusen likeinen sukulainen sekä kaikissa Itä-Venäjän ja Länsi-Siperian metsissä sen sijainen vetää jo hyvinkin etäältä puoleensa huomiota, koska se merkillisesti esiytyy kaikkein muiden havupuiden joukosta. Hopeakuusesta ja tavallisesta kuusesta sen erottaa muhkea, hoikanlainen, keilan muotoinen oksastonsa sekä oksiensa runsas, pehmoinen, vaaleanvihreä havupuku. Melkein aina ulottuu Siperian kuusi paljon ylemmäksi metsän kaikkia muita puita, onpa se tavallisesti koko kolmanneksenkin oksastonsa pituutta niiden latvoja ylempänä, tekee siten hyvin tehokkaasti metsän latvapiirteet mutkikkaammiksi ja yksityisissä paikoissa ihan omituisen luontoisiksi. Vaivaissedri, joka menestyy etenkin metsävyöhykkeen eteläosassa, vaikka sitä välistä – tavataan hyvin etäälläkin pohjoisessa, eroaa myöskin pyöreän, pehmoisen, tavallisesti tiheän oksastonsa tähden hyvin edullisesti kuusista ja männyistä ja etäältä katsoen tekee metsän paljon kauniimmaksi sekä viehättävämmäksi, kuin se todella onkaan. Kuusi ja mänty kasvavat metsävyöhykkeen kaikissa osissa, mutta eivät suinkaan viihdy kaikkialla yhtä hyvin eivätkä pääse yhtä reheviksi kuin Keski-Europassa; pohjoispuolella muuttuvat ne äkisti vanhoiksi vaivaisiksi. Lehtikuusikin, jonka oikeaksi kodiksi Siperiaa saattaa katsoa, kasvaa ainoastaan metsävyöhykkeen eteläosassa, varsinkin vuoristoissa yhtä huomattavan suureksi kuin Europassa.

Nämä nyt luetellut lajit ne ovatkin yleiset puut Länsi-Siperian metsissä. Tammea ja pyökkiä, jalavaa ja saarnia, lehmusta ja vaahteraa, hopea- ja marjakuusta, valkopyökkiä ja mustaa haapaa näyttää kokonaan puuttuvan. Sitä vastoin on runsaasti pensaita ja pikku metsää. Yksin pohjoisessakin on kasvikunta maan pinnalla metsissä ihmetyttävän rikas ja rehevä. Viinimarjat ja vatukka menestyvät vielä kahdeksannenkuudetta, eräs kuusamalaji seitsemännenseitsemättä leveysasteen tasalla; katajaa, harmaata leppää, villapajua, variksenmarjoja mustikoita ja puolukoita näyttää pikemmin olevan enempi kuin vähempi, mitä etemmäksi pohjoiseen päin tullaan, ja yksin tundran rajallakin, josta vaivaiskoivu ja suokukka, sammal ja karpalo leviävät kauas metsäin sisään, on maa vielä kaikkialla runsaasti verhottu, koska sammalet tavallisesti menestyvät sitä rehevämmin, mitä köyhemmiksi metsät tulevat. Tekeepä arokin metsiä rikkaammiksi siten, että se metsävyöhykkeen eteläosassa antaa metsille suurimman osan pensaitansa ja pikku puitansa sekä ruohojansa ja kukkiansa. Siten saattavat eräät metsäseudut muuttua luonnollisiksi puistoiksi, jotka varsinkin keväällä ja alkukesällä kehittelevät oikein hämmästyttävän komeaa kukkarikkautta.

Esimerkiksi sellaisista runsaskasvisista metsistä saatettaneen mainita Schlangenberg- ja Salain-kaupunkien välillä oleva "Taiga". Sillä avaralla alalla, jota tämä ihana metsä peittää, saavat pitkähköt vuorenharjat ja pyöreät kukkulat, laaksot ja notkot jo itsessään aikaan viehättävää vaihetusta. Kunnas kohoaa toisensa vieressä ja ylemmäksi toista, kaikki metsän peitossa. Mänty ja Siperian kuusi; haapa ja paju, pihlaja ja tuomi ovat näiden metsäin pääosina ja seisovat täällä ihan sekaisin, levittäen kirjavia valon ja varjon vivahduksia, ja lehtipuiden latvain tummista piirteistä pistävät miellyttävästi ylös Siperian kuusen keilamaiset latvat. Hernepuu ja hernepensas, heisi ja kuusama, kanervaruusu ja viinimarjapensas liittyvät kukkarikkaaksi pikku metsäksi; miehen korkuiset putkikasvit, varsinkin katko ja angervolajit, sanajalka ja kihokki, kukonkannus ja sormiruoho, kissankello ja aivastusjuuri, kaikki rehevimmässä kasvussa, kutoutuvat kirjavaksi matoksi maahan, josta villihumala kierrellen kiipeilee ylös puiden runkoja myöten. On ihan kuin oppinut puutarhuri olisi täällä käyttänyt taitoansa, kuin ihmiskäsi olisi laitellut ja järjestellyt koko maisema- ja metsäkuvan.

Etelässä ovat metsät kauneimmassa ja komeimmassa kukoistuksessaan keväällä, pohjoisessa syksyllä. Jo syyskuun ensimmäisinä päivinä kellastuvat täällä lehtipuiden lehdet ja kuukauden keskipaikoilla on Siperian metsä kirjavampi kuin mikään metsä meillä. Tummimmasta vihreästä kirkkaampaan punaiseen, vihreä ja vaaleanvihreä, vaalean- ja tummankeltainen, vaalean- ja tummanpunainen ja kaikki niiden väliset värin vivahdukset ovat nähtävänä. Tummain kuusien jälkeen on vaivaissedri ja lehtikuusi, niihin liittyvät jotkut vielä kellastumattomat koivut. Kaikkia tumman- ja vaaleanvihreän ja vihreänkeltaisen välivärejä näkyy harmaissa lepissä; vaaleat, sinooper-punaiset lehdet on haavoissa, lakkapunaiset pihlajissa ja tuomissa. Kaikkien näiden värien kirjava seoitus metsässä on niin täydellinen ja kuitenkin niin suhdallinen, että se suuresti tyydyttää silmää ja mieltä.

Sellaisia tauluja on Länsi-Siperian metsissä matkustajan nähtävänä. Kuitenkin, kuin koetetaan kuvailla niitä, voidaan puhua ainoastaan verraten kapeasta rajavyöhykkeestä. Näiden ikimetsäin laadun tähden näyttää länsimaalaisesta ainakin kesäiseen aikaan ihan mahdottomalta tunkeutua niihin syvemmälle. Vuorten rinteillä vaeltajaa pidättävät kivilouhikot ja tiheiköt, kunnailla ja tasangolla kaatuneet puut ja murrokset, laaksoissa ja notkoissa seisova ja juokseva vesi, purot ja suot. Halkeilleita kallioita vierekkäin ja päällekkäin, latoutuneita lohkareita ja kiviä on kaikkialla vuoristossa röykkiöinä; niiden päällä on jäkälä- ja sammalpeite, joka kavalasti kätkee lukemattomat rotkot ja kolot; nuorta metsää ja vesakkoa kasvaa vanhempien puiden päällä ja välissä, jotka ovat pitkin aikoja täällä seisoneet, ja sekä vanhat että nuoret puut lisäävät vaikeuksia, jos koetetaan päästä eteen päin sellaisissa paikoissa. Tuskin ovat vastukset vähemmät missään sisämaan metsissäkään. Ihan läpipääsemätöntä tiheikköä, sellaista kuin kuuman vyöhykkeen aarniometsissä, tosin ei ole, vaan esteitä kuitenkin joukottain. Kaatuneet puut ovat sitä suurempana vastuksena, kuin useimmat eivät ole maassa, vaan sopimattoman korkealla raivaamattomien polkujen poikki ja siis oikeina salpoina sanan ikävimmässä merkityksessä. Välistä käy kiivetä niiden päällitse tai ryömiä alatse, mutta yhtä usein on mahdoton tehdä kumpaakaan, ja silloin täytyy tehdä kierroksia, jotka tulevat hyvin hankaloiksi, koska ne ilman kompassin ahkeraa käyttämistä varsin usein eksyttävät pois suunnalta ja sitte kokonaan harhateille. Aukeita paikkoja on harvoin. Jos koetetaan astua sellaisen poikki, niin heti syvät, mutaiset kolot ja silmäkkeet osoittavat sielläkin tarvittavan suurinta varovaisuutta. Jos valitaan joku karjanpolku, joita metsävyöhykkeen eteläosassa joka kylästä montakin lähtee metsään ja ulottuu etemmäksi tai lähemmäksi sen sisään, niin ennemmin tai myöhemmin huomataan taaskin pettyneensä, kun ei koskaan voida tarkkaan tietää eikä edes aavistaakaan, mihin sellaiset tiet vievät, kun niitä on satoja kulkemassa ristiin rastiin tiheikköjen sekä korkeiden heinikkojen läpi, joissa on puiden jäännöksiä sekä suota y.m. vastuksina, eli lyhyesti sanoen, koska ne eivät ole mitään ihmisten teitä. Siten tosin ei kaikkialla ole voittamattomia vastuksia, mutta kaikkialla ja lakkaamatta niin monta ja niin ikävää estettä tiellä, että sieltäkin, jossa sääsket eivät ole perin nenäkkäät eikä itsepäiset, käännytään pois paljon ennen, kuin alkuaan oli aikomus. Vasta talvella, jolloin kova pakkanen on rakentanut kaikille vesille sillan ja lujan jääpeitteen, jolloin paksu lumi on tasoitellut enimmät epätasaisuudet sekä sulloutunut ja kovettunut hangeksi, voivat metsiin päästä suksimiehet ynnä heidän sitkeät koiransa, vasta silloin voi maan oma asujankaan ajatella lähtöä pitemmille retkille metsän sisään.

Siperian metsät ovat mykät ja kuolleet, niin kuolleet, että niissä voidaan kuolla nälkään, kuten Middendorf syystä kyllä sanoo. Niissä vallitseva hiljaisuus ja äänettömyys tulee ihan kiusaksi. Heti teirien soidinajan jälkeen kuuluu ainoastaan räkättirastaan ja mustan rastaan raksutusta, kerttujen, urpiaisten ja taviokuurnan laulua ja käen kukkumista, mutta harvoin kaikkia niitä yht'aikaa. Valkean viklan ja punasäären rantaviklan lirityshuuto tuntuu täällä laululta, harakan nauru saa suloutta, yksinpä variksen ja korpin raakuntakin elähyttää, tikan ja tiaisen houkutusääni virkistää. Yhtä suuri kuin hiljaisuus on myöskin tyhjyys metsissä. Ken luottaisi siihen toivoon, että saisi viettää iloista metsästäjän elämää näissä metsissä, hän pahasti pettyisi. Epäilemättä näissä yhtämittaisissa metsissä asuu paljon enempi eläimiä, varsinkin nisäkkäitä ja lintuja, kuin saatamme luullakaan, mutta ne eläimet ovat niin tasan hajallansa yli äärettömäin alojen, ehkä myöskin siirtelehtävät niin laajalti, ett'ei voida saada mitään oikeaa perustetta, arvostellakseen niiden paljoutta. Peninkulmia laajat alat näyttävät olevan tai ovat ainakin aika-ajoin niin tyhjät eläimistä ja niin autiot, että tutkija tai metsästäjä on ihan joutua toivottomaksi, kun lakkaamatta näkee toiveensa tyhjiin raukenevan. Ei kokeneimmallakaan tarkastajalla ole tässä apua mistään eläinten oleskelupaikkain tuntemisestansa. Vaikka jossakussa seudussa on kaikki ehdot jonkun eläinlajin siinä viihtyä ja menestyä, niin eipä siellä näy ainoatakaan paria, ei edes yhtään kuljeksivaa urostakaan. Jos luullaan sellaisissa metsäseuduissa, jotka ovat kaukana ihmisasunnoista ja siis ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolella, viimeinkin tapaavansa sellaisia eläinlajeja, joita toki täytyy metsässä olla, niin se toivo on yhtä petollinen kuin sekin olettaminen, että pikemmin tavataan eläimiä syvemmällä sisämetsässä kuin sen ulkolaiteilla; ihmisten vaikutuksen alaiset, enemmän tai vähemmän muuttuneet ja osaksi viljellyt alat ovat päin vastoin usein vilkkaammat ja rikkaammat eläimistä kuin salojen sydänmaat. Että kaikkialla, mihin ihminen on perustanut pysyväisiä uutisasuntoja, raivannut metsää, laitellut niittyjä ja peltoja, eläinlajien moninaisuus vähitellen paljon enemmän lisäytyy kuin niissä avaroissa seuduissa, joihin hänen toimintansa ei vielä ole ulottunut, vaan jotka vielä ovat alkuperäisen yksitoikkoisuutensa vallassa, on helppo käsittää, koskapa juuri viljelyksen kautta syntyy monelle eläimelle miellyttäviä paikkoja; että muutamia eläinlajeja näyttää olevan lukuisammin paikoillaan asuvan ihmisen likitienoilla kuin raivaamattomassa metsässä, vaikka ihminen lähitienoilla ihan säälimättä ahdistelee niitä, mutta sydänmetsissä tuskin voi tehdä niille mitään vahinkoa, se voi ainoastaan siten olla mahdollinen, että asuttuihin paikkoihin lakkaamatta tulee uusia eläimiä sydänmaista. Sen tähden enimmät Länsi-Siperian eläimet, ainakin määräaikoina ihan varmaan vaeltelevat enemmän tai vähemmän. Ja kaikki tähänastiset havainnot tosiaan vahvistavatkin sen oletuksen ihan todeksi.

Paikoillaan pysyviä eläimiä, sen sanan tavallisessa merkityksessä, näyttävät ainoastaan talvitainnokkaat ja luolissa asuvat sekä muutamat vuoristojen eläimet olevan; kaikki muut vaeltelevat enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Poikimis- ja pesimisaikaan oleksivat yksikseen myöskin Länsi-Siperiassa kaikki eläinlajit, jotka eivät kiiman ja leikin aikana elä suurissa joukoissa; sittemmin vanhemmat lapsinensa yhtyvät sukulaisiinsa ja yhdessä lähtevät kuljeksimaan, ehkäpä paraastaan saadakseen tarpeellista ravintoa, ehkä myöskin kiusaavien sääskien tähden. Rehurikkaat paikat houkuttelevat pysähtymään ensinnä tulevia kasvein syöjiä, pysäyttävät myöskin myöhemmin tulevat ja houkuttelevat sinne viimein vihollisiakin. Siten jäävät muutamat metsäseudut tyhjiksi eläimistä ja toisiin karttuu niitä runsaasti; siten syntyy, jos saa sanoa, ikään kuin ruhkoja vaeltavain virrassa, ja ne tulevat sitä huomattavammiksi, mitä suurempia metsäin tavallisen autiuden ja tyhjyyden vastakohtia ne ovat. Sellaisiksi eläinten kokouspaikoiksi tulevat tavallisesti tulen jo ammoin hävittämät seudut, joiden hedelmällisestä maasta on koko joukko monenlaisia marjapensaita kasvanut. Sieltä saavat Siperian riistalajit runsaasti ravintoa ja siellä herkuttelevat myöskin sudet ja ketut, soopelit ja karhut, näädät ja ahmat, joita sinne on suurimmaksi osaksi houkutellut mainittujen kasvein syöjäin oleksiminen siellä. Eläimet, jotka täten ovat liittyneet yhteen, pysyvät nähtävästi pitkät ajat yhteydessä keskenään. Kasvein syöjät haeskelevat aina marjapaikkoja, kuten tarkkaavaiset metsästäjät ovat selvään huomanneet, ja pedot kulkevat uskollisesti kasvein syöjien jäljestä.

Nämä vaellukset selittävät sen ihmeellisen tosiasian, että jotkut metsät ovat monta vuotta rikkaat kaikenlaisista pyyntieläimistä, mutta toisina vuosina sitä vastoin näyttävät ihan tyhjiltä. Ihmeekseen näkee länsimaalainen, joka myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä matkustaa Siperiassa, kolmen, jopa viidenkin sadan suuruisia teiriparvia lentävän ylös metsän läpi kulkevalta tieltä, ja yhtä suureksi kummastuksekseen saa hän sitte kuulla, että samoissa tai vielä soveliaammissa metsissä teirejä on hyvin niukalti; hän saa harmissaan turhaan etsiä kesällä pyytä kaikkein sopivimmistakin paikoista, vaan syksyllä hän ihmeekseen ja ilokseen tapaa niitä melkein kaikkialla.

Nämä omituiset asianhaarat, yhtäläiset yli koko Siperian äärettömäin alojen, täytyy metsästäjän tarkkaan tietää, jos hän tahtoo edes läheskään varmasti saada saalista, ja kuitenkin on myöskin harjautunein ja kokenein pyyntimies näissä äärettömissä metsissä aina ja kaikkialla sattumuksen orjana. Etsiköön hän mitä riistaa hyvänsä, hän ei koskaan osaa edeltä päin sanoa, mistä sitä löytyy. Eilen hymyili onni hänelle runsaimmasti, tänään se ei suo hänelle vähintäkään kehoitusta Riistasta ei ole puutetta, mutta jos metsästäjä luottaisi yksistään siihen, kuolisi hän nälkään. Länsi-Siperiassa on ihan mahdoton sellainen metsästys kuin muiden leveysasteiden tasalla; eikä metsästys näissä metsissä tuota edes sanottavaa voittoakaan. Muutamat eläimet, esim. majava, näyttävät jo olevan sukupuuttoon hävitetyt; toiset, kuten niin arvokas soopeli ovat kadonneet ainakin asutuista seuduista kauas sisämetsiin. Siperiassakin valitetaan, että metsän riista vähenee vuosi vuodelta yhä harvinaisemmaksi, ja sen verta onkin varma, että saalis vähenee joka vuosikymmen. Siihen vähenemiseen ei suinkaan ihminen yksin ole syynä, vaan metsänpalot ja tuon tuostakin raivoavat kulkutaudit vaikuttavat sitä luultavasti yhtä suuressa, ehkäpä suuremmassakin määrässä. Tosin ei kukaan siperialainen ajattele, että riistan säästäminen silloin tällöin on sen säilymisen ensi ehto. Laillisesta metsästyksestä ei sikäläinen metsästäjä tiedä mitään, mutta sen sijaan hän kyllä tietää moninaisimpia keinoja ja tapoja hävittää niin paljon samaa eläinlajia kuin mahdollista. Tuliaseet ovat tässä vähäarvoiset; loukut, ansat ja verkot, jousivireet ja myrkky ovat paljon luotettavammat ja paremmat pyyntineuvot sekä tulokkaiden että maassa syntyneiden mielestä.

Riistaksi katsoo siperialainen jokaista eläintä, jota hän tapettuna voi jollakin tavalla käyttää hyödykseen, hirveä yhtä hyvin kuin siipioravaa, tiikeriä samoin kuin lumikkoa ja kärppää, metsoa niin kuin harakkaa. Se, jota jonkun kansan taikuus säästää, joutuu toisen saaliiksi; muutamat eläinlajit, joiden lihasta venäläiset eivät huoli, ovat mongolialaisten kansain silmissä oikeaa herkkua. Ostjakit ja samojeedit kasvattavat kettuja, näätiä, karhuja, pöllöjä, joutsenia, hanhia ja muita pesistään otettuja eläimiä, hoitelevat niitä hellästi niin kauan, kuin ne ovat pieniä eli kunnes niiden karva- tai höyhenpuku on täysin kehittynyt, ja teurastavat sitte, syövät lihan ja käyttävät muuten hyväkseen nahan. Nahkoja tulee Siperiasta sikäläisille ja Europan markkinoille miljoonittain; maahan jää paljon vähempi, vaan melkoinen on sentään niidenkin paljous; nelijalkaisia eläimiä ja lintuja, joita täältä jäätyneinä lähetellään etäisiinkin paikkoihin, voidaan lukea satatuhansittain. Paitsi nisäkästen nahkoja viedään täältä ulkomaille myöskin lintujen, varsinkin joutsenen, hanhen, lokin, uikun ja harakan nahkoja, joista tehdään puuhkia, kauluksia ja hatun koristeita. Yksi ainoa kauppias vähäpätöisessä Tshukalinskin kaupungissa ostaa ja myy yksinään joka vuosi kolmekymmentä tuhatta uikun nahkaa, kymmenen tuhatta joutsenen nahkaa, ja toista sataa tuhatta harakan nahkaa, ja muutamia vuosia sitte kaupitsi hän niitä kaikkia vielä enemmän. Tietysti niin lavea turkiksien ja nahan kauppa saa aikaan, että eläimet vuosi vuodelta yhä enemmän vähenevät; jokainen, ken on oppinut tuntemaan Siperian metsästäjäin säälimättömyyttä, voi varsin hyvin käsittää, että ainoastaan metsäin ja soiden vaikeakulkuisuus suojelee mainitulta eläimiä sukupuuttoon hävitykseltä.

Vaikka edeltä näkyy, että riista-käsite on sellaisten metsästäjäin mielestä melkein rajaton, ymmärretään kuitenkin pyyntieläimillä oikeastaan niitä lajeja, joita meilläkin katsotaan riistaksi taikka katsottaisiin, jos niitä meillä olisi. Metsävyöhykkeen alalla ovat pyyntieläimiä kruunuhirvi, jättiläis-metsävuohi, hirvi ja peura, susi, tavallinen kettu ja naali, ilves ja karhu, jänis, orava ja siipiorava ja varsinkin kaikki näätälajit eli siis soopeli, mäntynäätä ja kivinäätä, illeri, kärppä, lumikko, ahma ja saarva sekä metso, teiri ja pyy, joiden lisäksi voidaan lukea myöskin silloin tällöin tänne eksyvä tiikeri, vuorimetsissä asuva irbis eli pardeli, myskihirvi ja metsäkarju sekä pohjoisessa, ainakin metsän laitoilla elävä metsäkana. Näitä eläimiä pyytävät kaikki, ehkä jotkut sivistyneetkin, jopa jotenkin säännöllisesti, vaikka ei aina aivan metsästäjäin sääntöjen mukaan, ja useimmille niistä viritellään myöskin hyvin taidokkaita ja tehokkaita ansoja ja loukkuja.

Näistä viimemainituista on kaikkialla käytetty loukku tärkein. Se on tehty seuraavalla tavalla. Aukean paikan poikki metsässä, varsinkin sellaisen, josta on jotenkin vapaa näköala, tehdään matala ja niin vähän kuin mahdollista huomiota herättävä risuaita, jonka keskelle jätetään aukko taikka pari kolmekin, jos aita on pitempi. Portin kummallekin puolelle lyödään paalu, joiden yläpäät yhdistetään poikkipuulla Paalut suuntaavat niiden välissä olevain loukkupuiden liikettä, jotka ovat kaksi vierekkäin sidottua, pitkää, jotenkin paksua puunrunkoa. Poikkipuun päälle asetetaan pitkä vipu, jonka lyhempi varsi pitää loukkupuita ylhäällä ja pitemmästä varresta lähtevä nuora juoksee virityspuikkoon. Se puikko on lyhyt, toisesta päästä suippohaarainen, toisesta teroitettu oksa; sen haarapää painetaan toiseen paaluun ja terävä pää asetetaan toista pitempää puikkoa vasten, jonka toinen pää vuorastaan on löyhästi toista paalua vasten. Molemmat puikot pitävät toinen toistaan määrätyssä asennossa, mutta pääsevät irti, jos niitä vähänkään liikutetaan ylhäältä tai alhaalta päin. Kuin loukku on viritetty, levitellään virityspuikkojen päälle keveitä ja kuivia oksia, vähemmin niiden peitteeksi kuin suuremman polkupinnan aikaan saamiseksi. Jos nyt joku eläin, vaikkapa pikku lintukin astuu virityspuikoille, niin ne eroavat ja loukkupuut putoavat alas, tappaen alla olevan eläimen. Jos loukku viritetään petoeläimille, pannaan jotakin syöttiä virityspuikkojen alle; kaikkia muita eläimiä johtaa aita loukkuun. Kun monessa metsäseudussa viritellään loukkuja kaikille poluille, teille ja aukeille paikoille sadoittain ja tuhansittain, saa pyytäjä usein runsaankin korvauksen vähäisestä vaivasta, joka niiden oivallisten pyydyksien teossa on. Metsälinnut, jänikset, oravat ja kärpät ovat tavallisia, illerit, mäntynäädät ja soopelit harvinaisempia loukkujen uhreja. Ahmat ja sudet myöskin saavat usein niissä surmansa, mutta ne kuten koiratkin tuota pikaa oppivat tuntemaan ne ja karttavat niitä niin kauan, kuin ne ovat vireissä, jota vastoin ne eivät ollenkaan pelkää lauennutta loukkua, vaan varastavat pyytäjältä loukkuun jääneen saaliin taikka pureksimalla turmelevat sen.

Samojeodit ja ostjakit käyttävät paitsi loukkua mielellään myöskin itsestään laukeavia ampuma-aseita, joina käytetään kaarta ja nuolta tai itsestään laukeavaa jousta. Kaari, jota tähän tarkoitukseen käytetään, on hyvin vahva, ja surmaava nuoli oivallisesti tehty, ja koko surma-ase siis hyvin vaarallinen, jopa varomattomille ihmisillekin erittäin turmiollinen. Nerokkailla laitoksilla pysyy kaari jännitettynä ja nuoli oikeassa asennossa, puinen liipasin laukasee sen heti, kuin eläimen tielle pingotettuun rihmaan kosketaan. Tähdätessä nuolta niin, että se puhkasee eläimen sydämmen, käytetään eläimen koon mukaista mittakeppiä, jonka yläpäähän tehty reikä, kuin keppi on pystyssä, tarkkaan näyttää, miten korkealla juoksevan eläimen sydän on, sekä toista mittaa, joka näyttää miten etäällä solisluusta sydän on ja siten pyytäjälle osoittaa, minkä verran sivulle nuorasta nuoli on tähdättävä. Koska kaikki maan asujamet tarkkaan tuntevat kaikki näissä metsissä tavattavat eläimet, niin he harvoin turhaan virittävät kaartansa; niin tapahtuu ainoastaan silloin, kuin suuruudeltaan paljon pienempi tai suurempi eläin tulee rihmaan koskemaan kuin se, jolle nuoli on aiottu. Tavallisesti pyydetään täten kettuja ja melkein yhtä hyvällä menestyksellä susia, jopa myöskin hirviä ja peuroja. Sitä vastoin käytetään viritettyä jousta pienemmälle riistalle, varsinkin kärpille ja oraville. Niille asetetaan houkuttava syötti, jonka eläin tapaa ainoastaan siten, että pistää päänsä ahtaasta kolosta, joka jousen ollessa viritettynä on sen etupuolella ja alaosan kohdalla. Silloin eläin koskee virityspuikkoon ja leveä, taltan muotoinen, määrättyyn suuntaan lentävä nuoli, jonka jousi koko voimallaan viskaa alas päin, tappaa eläimen.

Nykyaikoina on kuitenkin näiden alkuperäisten aseiden ohella ruvettu käyttämään tuliaseita, jopa Länsi-Siperiassakin, vaikka ne eivät sentään ole karkoittaneet jousta nuolinensa. Mutta koska ruuti ja lyijy ovat kallista tavaraa, käytetään mieluisimmin hyvin hienoreikäisiä luodikkoja, itsessään varsin huonoja sytyke- ja piilukko-pyssyjä, mutta niillä huonoillakin aseilla ammutaan sittekin merkillisen taitavasti. Tukin jatkon etupäähän kiinnitettyä hankoa, jolle pyssy lauaistessa nojataan, ei saa puuttua kenenkään länsisiperialaisen pyssystä, sitä käyttävät tavallisesti sikäläiset sivistyneetkin metsästäjät ja sytykepyssyissä se onkin ihan välttämätön. Haulikkoja käyttävät virkamiehet ja varakkaimmat kaupunkilaiset, mutta eivät siellä syntyneet varsinaiset asujamet, joilla metsästys on elinkeinona ja jotka niin sanoaksemme käyttävät ruutia jyvittäin. He ottavat mukaansa pienen sarvellisen sitä, kallista tavaraa, kääntävät pyssyn reiän paksuisen iyijylangan kolme neljä kertaa ympäri vyöksensä ja lähtevät niine varuksineen metsästysmatkoille. Lyijylangasta saadaan luodit, mutta ei viitsitä valaa niitä, vaan leikataan taikka vielä yksinkertaisemmin puraistaan siitä kappale kerrassaan, pistetään se ilman mitään tuketta piippuun ja siten on pyssy ladattuna. Tosin kaikki tällaiset metsästäjät ainoastaan hätätilassa ampuvat pitkältä matkalta, mutta tavallisen puun puolikorkeudelta niin tarkkaan, että tähtäävät soopelia ja oravaa silmään ja useimmiten osaavatkin siihen.

Metsälintuja pyydellään yleisemmin kuin mitään muuta riistaa ja tapetaankin satatuhansittain. Soidinaikana metso ja teiri saavat melkein kaikkialla olla rauhassa. Sellaista metsästyshuvia, kuin meillä on hiipiessämme likelle viheltelevää metsoa, saadaan metsäin vaikeakulkuisuuden tähden harvoin taikkapa ei koskaan kokea; ei edes teirin soitimenkaan tähden luovuta aikaisena toukokuun aamuna mukavasta yösijastaan; enintään koetetaan petellä jotakuta pyytä matkimalla hänen lempisäveltänsä. Kukapa viitsisikään nähdä niin paljon vaivaa, ja vastusta, kun saaliin tulo on niin epävarma! Vasta syksyllä ja talvella voi metsästys kannattaa siperialaisen mieltä myöten; kuin nuoret urokset ovat sulkasadossa, kuin parvet kasvavat suuren suuriksi joukoiksi, silloin on oikea metsälinnun tappoaika. Ken ei kammoksu mitä moninaisimpia vaivoja, lähtee silloin koirinensa, jotka tavallisesti ovat vain joutavia kylärakkeja, ajamaan vaeltavia lintuja takaa ja tuopi useinkin kotiin runsaan saaliin; ken osaa hiihtää, pyytelee metsoja ja teirejä talvellakin. Ensimmäisen runsaan lumisateen jälkeen tapahtuu pysähdys näiden lintujen vaelluksissa ja joka parvi valitsee silloin olinpaikakseen sellaisia metsiä, joissa ensi päiviksi näyttää olevan runsaasti ravintoa. Alkutalvesta on puolukoissa ja katajanmarjoissa ruokaa kosolta ja, kuin ne on syöty, riittää näille vähään tyytyville eläimille ensin lehtikuusen, sitte kuusen ja männyn havut tai niiden valmistumattomat kävyt. Niin kauan kuin mahdollista jatkavat he vaelluksiansa jalkaisin, astuvat usein kymmenen, jopa kaksitoistakin virstaa päivässä, tulevat joskus muutaman sadan askeleen päähän asutuista seuduista ja jättävät edelleen vaeltaessaan äsken tulleesen lumeen niin selviä jälkiä, että metsämies välttämättä viimein tapaa ne. Jos niiden täytyy tyytyä havuruokaan, ilmasevat ulostukset niiden olopaikan, jonka metsästäjä myöskin huomaa heidän makuupaikoistaan. Siperian metsot ja teirit kaivavat lyhempiä tai pitempiä, tavallisesti aina maahan asti ulottuvia koloja lumeen ja aamusella taikka vaaran uhatessa lähtevät niistä makuusijoistaan, särkien muutamilla siiven löyhäyksillä päällä olevan lumipeitteen; sen tähden on helppo tuntea lintujen yösijat, jopa myöskin niistä päättää, minä edellisenä yönä linnut niissä ovat maanneet, joten tottunut metsästäjä niistä saa oivallisia ohjeita. Jos kauemmin sataa lunta, pysyy metsälintu välistä aina puolelle päivälle asti makuukuopassaan ja lennettyään sitte puuhun päästää syödessään pyssymiehen kyllin lähelle, kun näet lintu ei pidä suurta lukua koirain haukkumisesta eikä tarkastaessaan puun alla räkyttäviä koiria ollenkaan huomaa metsästäjää. Sellaisten jälkiä myöten metsästysten onnistumisen ensi ehtona on, että lumi on tasoitellut maan kokonaan ja peittänyt enimmät vastukset sekä sulloutunut sen verran, että tyydyttävästi kantaa suksia tai metsästäjän lumianturoita.

Paljon mukavampi ja tuottavampi on teirin pyynti kuvilla. Sitä varten lähdetään syksyllä ennen päivän koittoa metsään, peittäydytään jos mahdollista ennen tehtyyn havumajaan taikka tehdään silloin tuota pikaa sellainen, asetetaan kuva, puusta ja tappuroista tehty, mustalla sekä paikoittain valkoisella ja punaisella kankaalla päällystetty, hyvin elävän linnun näköinen teirin kaave, pitkällä kangella korkeimpaan lähellä olevaan puuhun tuulen päälle päin, ja sitte ihmiset tai koirat etsiskelevät lähimetsän. Kaikki nuoret, kokemuksesta vielä viisastumattomat urokset, jotka siten säikytettyinä näkevät kuvan, lentävät luullun ja kaikesta päättäen turvallisena istuvan kumppanin luo ja laskeutuvat samaan puuhun; väijyksissä oleva metsästäjä, jolla silloin on luotipyssynsä ohella välistä myöskin haulikko, voi usein kymmenkunnastakin petetystä linnusta valita saaliikseen jonkun. Sellaisissa metsissä, joita ei ole kesällä häiritty, pitää teiri niin vähän lukua luotipyssyn heikosta paukauksesta että kuolleena puusta putoavan linnun kumppanit usein eivät edes lennä poiskaan, vaan levollisesti istuen katselevat kumppanin putoamista niin kauan, että metsästäjä ehtii ladata uudestaan ja ampua toisen, kolmannen ja useampiakin. Koska teirejä on runsaasti, ei ole ollenkaan uskomatonta, että jotkut metsästäjät lyhyenä aamuhetkenä saattavat samasta havumajasta ampua parikymmentä teiriä ja vielä enemmänkin.

Yhtä tuottavainen kuin teirin ammunta kuvilta ja hyvin metsästäjää viehättävä ja innostuttava on pyyn ammunta sellaisena, kuin sitä Siperiassa harjoitetaan. Siihen ei tarvita mitään valmistuksia, eivät edes opetetut koiratkaan ole välttämättömän tarpeelliset, vaikka niistä sentään onkin suuri apu. Pyy on hyvin yleinen Länsi-Siperian metsissä, ehkäpä yleisempikin kuin metso ja teiri, mutta se liikkuu niin ääneti ja hiljaa, että sitä monesti on vaikea nähdä, vaikka poikueita on paljokin metsässä. Niin suurissa joukoissa sitä ei ole kuin hänen sukulaisiansa eikä se myöskään kuljeksi niin suuria aloja kuin ne, mutta juuri sen tähden se onkin tasaisemmin hajallaan yli avarain metsämaiden ja joutuu siitä syystä ennemmin kuin mikään muu metsälintu niiden metsästäjäin saaliiksi, jotka tuntevat sen elintavat. Kokenut metsästäjä tietää sen keväällä ja kesällä olevan ihan kuin perin kadoksissa; syksyllä hän tapaa sitä kaikkialla, yksin sellaisissakin paikoissa, joista sitä turhaan etsittiin muutamia kuukausia aikaisemmin. Se rakastaa yhtä paljon kuin sen sukulaisetkin marjoja ja niiden tähden se näyttäytyy suurilla aukeillakin paikoilla, joita se keväällä ja kesällä karttelee. Mutta osaapa se aukeallakin pysyä piilossa etsijältä. Se painautuu paljon kovemmin maahan kuin metso ja teiri, koettaa niin kauan kuin mahdollista pysyä hiljaa, kuin sitä lähestytään, eikä hätäillen haeskele erityistä piilopaikkaa ja lähtee vasta sitte, kuin vihollinen on ihan päälle tulemassa. Sen lähtö lentoon tapahtuu niin äänettömästi, niin huminatta, että se usein jääkin ihan huomaamatta; turkinpyy, jopa pienempi taivaanvuohikin tekee enemmän melua kuin tämä suloinen lintu, josta kuuluu vain hiljainen rapina silloin, kuin se kohottautuu. Säikytettynä lentää se tavallisesti, ei kuitenkin aina, lähimpiin havupuihin ja istahtaa sinne ensi oksalle, kuin sattuu, mutta pysyy sielläkin niin hiljaa, että sitä on silloin yhtä vaikea huomata kuin äsken maasta. Usein ponnistellaan turhaan ja kauan silmiänsä sitä löytääkseen ja viimein luullaan sen jo huomaamatta lentäneen pois, ja sitte yht'äkkiä suureksi ihmeekseen nähdään sen sontimisesta tai muusta liikkeestä, että se on ihan paljaana istunut juuri sillä oksalla, jota on niin huolellisesti tarkasteltu. Kaikilla kanalinnuilla yhteinen kyky olla herättämättä pyytäjän huomiota on pyyllä kehittynyt oikeaksi mestaruudeksi. Mieluisimmin haeskelee se metsässä kosteita tai sammalisia, mustikoista ja puoloista rikkaita paikkoja, joiden ympärillä on vanhoja lakastuneita ja nuoria puita. Siellä osaa hän niin taitavasti käyttää hyväkseen jokaista suojelevaa esinettä, että se tavallisesti huomataan vasta silloin, kuin se, päästäkseen parempaan turvaan, lentää johonkin kuivaan puuhun. Jos se ei liikahda, näyttää se katsojasta puupahkuralta, sillä hyvin sen näköinen se todella onkin, ja se tietää varsin hyvin voivansa täydellisesti luottaa höyhenpukunsa ja valitsemansa olopaikan yhdennäköisyyteen. Kuitenkin se niin kauan, kuin jollakin tavalla näyttäytyy, lakkaamatta katselee levottomasti ympärilleen ja, jos aavistaa olevansa vaarassa, lähtee ylhäisestä paikastaan yhtä hiljaa ja ääneti, kuin sinne lensikin. Tämän linnun pyynti on metsästäjälle oikea ilo. Kaikkialla metsässä tiedetään tapaavansa häntä, mutta ei koskaan, milloin ja missä se tulee näkyviin; tavallisesti täytyy jättää kaikki erityiset apukeinot, mutta juuri sen tähden ei tarvitsekaan olla peloissaan, että taitamattomat kumppanit häiritsevät, ja lakkaamaton mielenjännitys on vielä runsaampana palkintona kuin tämän kanalinnuista kaikkein maukkaimman ja paraimman paisti.

Sen merkityksen rinnalla, joka täytyy tunnustaa metsälinnuille sekä metsästyksen että kansallistalouden kannalta katsoen, lienee Länsi-Siperian jaloimman nelijalkaisen eläimen pyynti ja siitä karttuva hyöty vähäarvoinen. Neljää täällä tavattavaa hirvilajia pidetään erilaisista, vaan yhtä perusteettomista syistä paljon vähempiarvoisina, kuin ne ansaitsevat, ja käytetään hyväkseen meille vastenmielisellä, jopa inhottavallakin, ell'ei juuri raa'alla tavalla. Niin tehdään varsinkin kruunuhirvelle. Tämä ylpeä ja muhkea eläin, joka muutamain tutkijain mielestä on suurikasvuinen Saksan hirvi, vaan toisten mielestä tosin hyvin sen näköinen, vaan suuruutensa ja voimakkaan sarvistonsa tähden siitä eroava laji, asuu kaikissa eteläisissä, varsinkin vuoristojen metsissä, eikä suinkaan ole niin harvinainen, kuin saattaisi luulla siihen katsoen, että niin hyvin maassa syntyneet asujamet kuin tulokkaatkin väsymättömällä innolla lakkaamatta sitä pyytelevät. Se pyynti-into uhkaa kruunuhirveä perin omituisesta syystä juuri siihen aikaan, jolloin se paraiten tarvitsisi säästämistä. Pohjois-Aasian metsästäjät eivät tätä hirveä tapa lihan, ei nahan eikä siloisten, haarakkaiden sarvien, vaan keskenkasvuisten, kulmikkaiksi vielä kovenemattomain, nahkamaisten sarvien tähden. Niistä kiinalaiset lääkärit ja puoskaroitsijat tekevät lääkettä, jota tuon taivaisen valtakunnan rikkaat, elähtäneet pojat innokkaasti ostelevat, maksaen siitä saman painon kultaa; se arvatenkin on jotain kiihotinta, jonka sijaan he eivät luule voitavan käyttää mitään muuta. Mieluisimmin etsiskellään kuusihaaraisia, vasta vähän kulmikkaita, vielä runsasverisiä sarvia; niistä maksetaan kolme tai neljä sataa markkaa Suomen rahassa, jopa enempikin, jota vastoin kymmenisellä markalla saadaan täys'kasvuiset, silenneet, kaksi- tai nelitoista-haaraiset sarvet. Sekä Pohjois- ja Keski- Aasian mongolialaiset että myöskin Siperian venäläiset kilvan koettavat saada noita kalleita sarvia ja lähettävät, kuin hirvi on saatu oikeaan aikaan tapetuksi, niin pian kuin mahdollista, tavallisesti postissa; Kiahtaan, josta erityiset kauppiaat niitä vievät tuhansia vuodessa Kiinaan, jossa niiden tuonti ei sittekään koskaan riitä täyttämään menekkiä. Siperialaiset talonpojat pitävät kruunuhirviä yksinomaan sitä varten vankeudessa, että voisivat sopivaan aikaan leikata verestä vielä täysinäiset sarvet myötäväksi. Kun, kuten tietty, joka hirvi sarvien kasvamisen aikaan karttaa tiheikköjä ja tiheitä metsiä sekä on vähemmin arka kuin muulloin; kun nuoria hirviä, joilla on sarvet ainoastaan alulla tai pari- kolmehaaraisina, yhtä vähän säästetään kuin täysikasvuisiakaan kruunuhirviä, niin tietysti tämän eläinlajin olemassa olo on vaarassa, jota paitsi sikiötkin jäänevät syntymättä. Lihasta ja nahasta tässä teurastuksessa ei pidetä lukua; jos on vähänkään vaivalloista tai hankalaa kuljettaa tapettua saalista, jätetään se ilman mitään susille ja ketuille. Niin kuin kruunuhirvi eroaa Saksan hirvestä, samoin Siperian metsävuohi eroaa tavallisesta metsävuohesta suuruutensa ja pitkäin, juuresta heikkojen sarviensa tähden, vaikka luonnontutkijat eivät vielä ole selvillä, onko se ihan eri laji. Siperiassa se asuu mieluisimmin sellaisissa metsissä, jotka alkavat tointua metsän-palon jälkeen ja joissa Siperian kuusta runsaasti kasvaa, sekä metsän laiteissa ja pienenlaisissa metsiköissä, nousee vuoristoissa melkoisen korkealle, usein ylemmäksi puiden rajaa, ja oleksii myöskin autiolla arolla, yhtyen vuorilla vuorikauristen ja villilammasten, arolla anttilooppien seuraan. Maan luonnon ja laadun mukaan tekee se jotenkin säännöllisiä vaelluksia, metsänpalojen pakottamattakin, kulkee silloin pitkä matkat ja uipi ihan arvelematta leveäinkin jokien ylitse. Välistä se ilmestyy ja asettuu seutuihin, joissa sitä ei ole moneen vuoteen nähty, ja tekee sieltä käsin retkeilyjä. Tavallisesti se näillä vaellusmatkoillaan kulkee aina samoja teitä, ja siellä täällä täytyy sen pujottautua hyvinkin ahtaita polkuja myöten. Suurten jokien jyrkät kallioäyräät pakottavat sen paikoin kääntymään vähiin poikkilaaksoihin ja muutamiin rotkoihin, ja silloin se useimmiten joutuu turmioon, koska harvoin jätetään niitä solia sulkematta aidoilla, joiden takana on pyyntihautoja. Joka vuodenaikaan niitä kiihkeästi ahdistelevat sudet ja ilvekset ja melkein yhtä paljon venäläiset ja Siperian syntyperäiset asukkaat. Kuten kaikkea muutakin riistaa ahdistetaan metsävuohta säälimättä, käytetään hyväkseen kaikkia asianhaaroja ja kaikkea mahdollista viekkautta, saadakseen sitä surmatuksi millä tavalla hyvänsä. Kuin lumi alkaa sulaa, kuin kylmät yöt muuttavat päällimmäisen lumikerroksen ohueksi jääkuoreksi, lähdetään metsävuohen ajoon kevytjalkaisten koirain kanssa joko ratsain tai suksilla, hätyytetään elukkaa melulla ja huudolla ja saadaan se sitä pikemmin väsymään, mitä kovempi jääkuori on ja mitä pikemmin se haavoittaa eläimen jalat, kun näet pienet sorkat juostessa puhkovat hankea. Keväällä houkutellaan metsävuohta matkimalla kilin ääntä, kiima-aikana metsäpukkia matkimalla hyvin tarkkaan vuohen määkimistä ja sillä välin sekä myöhemmin molempia suolanuolukkeilla; syksyllä pidetään suuria ajoja taikka ahdistetaan niitä veneillä, kuin ne vaelluksillaan ovat jokien yli uimassa, ja pistämällä tapetaan ne veteen; alkutalvesta pyydellään niitä reellä ajaen ja ampuen siitä, milloin vuohi on kyllin lähellä. Ainoastaan ansaa ei käytetä vuohen pyynnissä, luultavasti yksinomaan siitä syystä, että viritetty kaari on tuottavampi.

Paljon paremmin selviää hirvi taistelussa olemassa olostansa. Olinpaikat ja elintapa, voima ja puolustuskyky turvaavat häntä monelta, vaikk'eivät enimmiltä ahdistuksilta. Ollen metsän eläin sanan täydessä merkityksessä, tuleva yhtä hyvin toimeen soilla ja rämeillä kuin myöskin tiheiköissä ja metsissä, yhtä helposti voittava metsässä kuin suollakin eteen sattuvat esteet ja turvattu syöntitapansa tähden talvellakin puutteelta, selviää hirvi helpommin kuin mikään muu eläin ihmisen ja muiden uhkaavain vihollisten vainoista. Noista muista vihollisista mainittakoon susi ja ilves, karhu ja ahma; epävarma kuitenkin on, voiko mikään näistä pedoista suuresti, hävittää hirviä. Sillä tämän voimakkaan ja ryhdikkään eläimen terävät kaviot ovat vielä vaarallisemmat aseet kuin sen sarvet, ja se osaa käyttää molempia. Karhun edessä, joka äkkiarvaamatta hyökkää sen päälle, saattaa se kukistua; mutta yksinäisen suden se epäilemättä sortaa maahan, saattaneepa se kestää noiden ainiaan nälkäisten petojen kokonaista joukkoakin vastaan; ja mitä ilvekseen ja ahmaan koskee, näyttää vielä olevan todistamatta, että ne tosiaan hyppäävät hirven niskaan ja purevat poikki hänen kaulasuonensa, kuten ennen on väitetty. Ainoastaan ihmisen aseita hirvi ei kestä. Mutta onpa hirven ajo Siperian metsissä vastuksellista ja usein turhaa työtä, ja sen tähden sitä harjoittavatkin paraastaan maan syntyperäiset pyyntimiehet. Kesällä on vaikea tavata tätä vesipaikoissa oleksivaa eläintä; se eleksii silloin enimmät ajat soilla, päivät korkeain suokasvien piilossa, leväten vuoteella, jonka likitienoille ei kukaan pääse, yöt käyskennellen syömässä. Mehukkaat vesikasvit ja niiden juuret maistuvat hirvestä paremmilta kuin karkea ja terävä sara; senpä tähden hän meneekin suon syvimpiin paikkoihin syömään, etsii kasvit vedestäkin, pistää rumamuotoisen päänsä aina korvia myöten, jotka ovat vähän aasin korvain näköiset, vetelään mutaan, saa sieramensa täyteen ja puhaltaa joka kerran, kuin nostaa ylös päänsä, suusta ja sieramista tuon moskan kumealla pärskähdyksellä, joka kuuluu kauas ylt'ympäri. Kekseliäät pyytäjät ovat tuon ruuan etsimistavan mukaan miettineet erityisen pyyntitavan. Tähystellään monta yötä peräkkäin tätä yleensä hyvin varovaista eläintä, hankitaan päivällä ihan hiljaa muutamia keveitä ruuhia ja soudetaan sitte yöllä niin hiljaa kuin mahdollista hirven luo, joka syödä ahmii ja jonka vainu ja havaintokyky ovat tuossa ruuan etsimistyössä paljon heikommat kuin tavallisesti, sekä ammutaan se. Valoiset kesäyöt helpottavat sellaista pyyntiä, vaikka ne tosin samalla tekevät myöskin vaikeaksi päästä kyllin lähelle; mutta juuri sen tähden on tämä metsästys niin jännittävä, että innokkaat metsästäjät sitä oikein kiihkolla harjoittavat ja tavallisesti hyvällä menestykselläkin. Pakkasien alussa siirtyy hirvi, koska hauras jääpeite haittaa sen liikkumista, soilta kuivempiin metsäseutuihin, kunnes runsaat lumisateet pakottavat sitä kuljeksimaan enemmänkin ja etsimään sopivimpia olinpaikkoja. Tähän aikaan ajetaan sitä hyvin harjoitettujen ja ennen kaikkea erittäin maltillisten koirain avulla ja katsotaan sitä pyyntitapaa paraimmaksi kaikista. Hirvi ei vaelluksillaan kammoksu asuttujakaan seutuja, ja silloin helposti tunnettavat jäljet saattavat metsästäjän tuota pikaa sen luo. Nyt lähetetään esiin koirat. Niiden tehtävä on kääntää puoleensa eläimen huomiota, mutta ei karkoittaa sitä. Sen tähden ne eivät saa koskaan ahdistaa sitä takaa päin eikä myöskään yleensä rynnätä liian lähelle, vaan lakkaamatta haukkuen hyppiä sen etupuolella ja vetää puoleensa sen koko huomio. Kuin hirvi näkee sellaista vaaran uhkaa edessänsä, pysähtyy se lyhyen juoksun jälkeen, katselee raivokkaasti koiria, näyttää päättävän hyökätä niiden päälle, mutta tulee ainoastaan ani harvoin panneeksi toimeen sellaisen päätöksensä ja antaa siten metsästäjälle tilaisuutta päästä yhä lähemmäksi ja viimein lyhyeltä matkalta ampua tarkkaan. Jos koirat yht'äkkiä siten tulevat pienen hirviparven eteen, saattavat hirvet joutua niin hämilleen, että ripeä ja hyvin varustettu pyssymies saa tapetuksi montakin eläintä yhtä päätä. Jos vanhoja, kokeneita hirviä talvella paksun lumen aikaan ajetaan kauan, nousevat ne ensimmäiselle eteen sattuvalle tielle ja juoksevat sitä myöten, vieköönpä se metsään tai asuttuun paikkaan, siten joutuvat usein ihan lähelle ihmisasuntoja ja kääntyvät vasta silloin pois metsään. Kova hanki on yhtä vaarallinen hirvelle kuin metsävuohellekin, sillä ripeät ja taitavat metsämiehet hyökkäävät silloin sen kimppuun, paljas keihäs kädessä, he kun suksilla hiihtäen saavat pian sen kiinni ja niin väsytetyksi, että voivat käyttää tuota ikivanhaa asetta. Hirven lihaa syövät mielellään sekä uutisasukkaat että maan syntyperäiset asujamet, mutta sen hinta on jotenkin huokea; taljasta sitä vastoin maksetaan mielellään kuusi tai kahdeksan ruplaa, joten varsinainen metsästäjä saa tyydyttävän korvauksen vaivastaan ja ponnistuksistaan.

Peura on tosin oikeastaan tundran asukas, mutta asuskelee myöskin metsässä yli koko metsävyöhykkeen. Uraalin itärinteillä oleskelee se sekä jylhässä metsässä että ylhäällä vuorilla; sikäläiset metsästäjät sen tähden puhuvat metsä- ja vuoripeurasta ja näyttävät luulevan niillä olevan eri ominaisuuksia, vaikka eivät osaa varmasti sanoa, mitkä ne olisivat. Asuttuja seutuja kammoksuu peura vähemmin kuin mikään muu hirvilaji; se selvinnee paraiten siitä, että joka vuosi tapetaan, paitsi vapaina syntyneitä, myöskin monta sellaista, joilla on leikkaus korvassa tai jokin muu merkki ja jotka siis ovat poroista villistyneitä. Ne luultavasti karkaavat kiima-aikaan samojeedien ja ostjakkien laumoista ja vaeltavat niin kauan etelään päin, kunnes tapaavat villejä sukulaisiansa ja niiden seurassa pysähtyvät johonkin. Saatuaan kerran maistaa vapautta tottuvat ne merkillisen pian kaikkiin vapaan peuran tapoihin. Pyyntieläiminä on poroilla yhtä vähä kuin peuroillakaan mitään suurta merkitystä metsäseudun asujanten silmissä. Peura tapetaan, milloin, missä ja miten hyvänsä voidaan, mutta, ottamatta lukuun jotakuta erittäin innokasta venäläistä metsästäjää, ainoastaan maan synnynnäiset asujamet pyytelevät sitä edes vähänkään innokkaammin.

Syötävään riistaan lukevat yleensä kaikki ihmiset myöskin jäniksen; ainoastaan semiläiset ja venäläiset ovat poikkeuksena. Sen tähden Siperian jänistä pyytävätkin ainoastaan sivistyneet ja etuluulottomat siperialais-venäläiset sekä pohjoisosassa synnynnäiset asukkaat, jotka eivät aristele mitään ruuaksi kelpaavaa. Sillä vähäpä on metsästäjän silmissä arvoa valkoisen jäniksen nahallakaan, koska siitä hyvin lähtee karva, ja ehkä juuri, siitä syystä maan villit kansat uhraavat sen jumalillensa. Vaikka metsäseudun asujamet niin välinpitämättömästi kohtelevat tätä meille niin arvokasta jyrsijää, että eivät viitsi hätyyttää häntä juuri ollenkaan, ei jäniksiä kuitenkaan ole missään erittäin paljoa. Moni niistä menettää henkensä loukuissa, enin osa joutuu susien, kettujen ja ilvesten suuhun, ja paljon niitä vähentelee myöskin ankara talvi, joka usein pakottaa niitä pitkille vaelluksille. Riistana jänikselle ei voida täällä antaa minkäänlaista merkitystä.

Syötäväksi kelpaamattomista metsävyöhykkeen pyyntieläimistä pitänee sudelle antaa ensi sija, koska sitä katkerasti vihataan ja yleensä vainotaan. Tosin sen ei sanota tuottavan ihmiselle kovinkaan suurta vahinkoa, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä mitään sen tappamistilaisuutta. Tosin susi Länsi-Siperiassa liikkuu ainoastaan poikkeuksen tavoin suurissa joukoissa ja vielä harvemmin ahdistaa ihmistä, mutta yhtä eittämättömästi se paljon tuhoelee kotieläimiä, ja tämä hävitys tulee hyvinkin melkoiseksi, jos otetaan lukuun, miten suuria vahinkoja paimentolaisten laumat kärsivät susien kautta sekä arolla että tundralla. Miten paljo ja runsaasti susia on metsävyöhykkeen alalla, ei voida arvata. Niitä on kaikkialla eikä missään; ne raatelevat tänään jonkun kylän laumoja, jonka tienoilla niitä ei vuosikausiin ole nähty, tunkeutuvat huomenna toisen kylän vajoihin; häviävät äkisti joistakuista seuduista ja palaavat aavistamatta takaisin; jossakussa paikassa eivät säiky mitään vainoja ja toisessa tuskin sietävät vähäistäkään hätyyttämistä, kuin jo karkkoavat. Suuret maantiet, joilla on vilkasta liikettä, ja laidunmaista rikkaat seudut houkuttelevat niitä erittäin, koska noilla maanteillä kuoliaaksi ajettujen hevosten ruumiit ja laitumilla paimenetta käyskentelevät, usein kauas metsiinkin kuljeksivat kotieläimet ovat heillä valmiina tai ainakin helposti saatavana saaliina. Vaan on niitä kuitenkin sellaisissakin metsäseuduissa, joissa ei ole mitään ihmisliikettä. Välistä nähdään niitä yksittäin tai pienissä joukoissa keskellä päivää ihan lähellä asuttuja paikkoja ja usein juoksentelevat ne öillä läpi kylien, jopa kaupunkienkin. Yhtenä yönä saattavat ne repiä kuoliaaksi kymmenittäin lampaita, jopa ahdistella hevosiakin ja sarvikarjaa, vaan ei koiria, jotka taas toisissa paikoissa ovat niille hyvin mieluista saalista. Ainoastaan urholliset siat saavat niiltä olla rauhassa, koska ne täällä kuten kaikkialla muuallakin heti ryhtyvät taisteluun susia vastaan ja tavallisesti pääsevät voitolle.

Kuten venäläiset, uskovat myöskin siperialaiset, että naarassusi niin kauan, kuin pennut imevät, karttaa kaikkea ryöväilyä pesänsä lähellä ja hirmuisesti kostaa, jos siltä otetaan pennut pois, seuraa silloin metsästäjää aina hänen kotikyläänsä asti ja raivokkaasti tuhoaa kaikkia hänen kotieläimiänsä. Sellaisen koston pelosta jättää jokainen siperialainen löytämänsä suden pennut pesäänsä ja ainoastaan jotkut uskaltavat leikata pennuilta poikki kantajäntäreet, että ne siten rampautuneina pysyisivät syyspyyntiin asti synnyinpaikoillaan. Sillä, kuin pennut vaurastuvat täys'kasvuisiksi, katoaa, kuten luullaan, emän rakkaus tai ainakin vähenee hänen kostonhimonsa, ja syyssuden turkki sitä paitsi korvaa näiden kekseliästen talonpoikain vaivat ja viisaan tempun.

Eri paikkain ja olojen mukaan käytetään mitä erilaisimpia keinoja sutta pyytäessä. Susihaudat, suden raudat ja strykniini-myrkky ovat, kuten edellä kerrotut viritetyt kaaretkin, varsin hyvät pyyntineuvot; sitä vastoin suden ajosta harvoin saadaan toivottua tulosta. Paljon mieluisemmin koetetaan reellä ajaen pyytää sutta eli reestä ampua sitä, kuin se ensin on viekkaudella houkuteltu juoksemaan jäljestä. Se tapahtuu näin: Tilavan reen eteen valjastetaan vanha laiska tai ikäkulu hevonen ja neljä metsästyskumppania asettuu rekeen: ajaja, kaksi pyssymiestä ja keskikokoinen porsas. Ajaja, jolla ei ole muuta tehtävää kuin ajaminen, nousee paikallensa, pyssymiehet käyvät istumaan takaperin ja säkkiin pistetty porsas asetetaan heidän jalkainsa väliin. Iltasella ajaa tämä sekanainen seura metsäseutuun, jossa päivällä on nähty tuoreita suden jälkiä. Heti, kuin päästään jälkien paikoille, heittää toinen pyssymies pitkään nuoraan sidotun, pehmoisen heinäpussin reestä viiltämään jäljestä ja toinen sill'aikaa nipistelemällä tai muulla keinoin saattaa porsaan vinkumaan. Susi kuulee ne valitushuudot, luulee ehkä porsaan eksyneen emänsä luota ja lähestyy hiljaa ja varovasti, näkee reen jäljestä viiltävän pussin, luulee sitä parkuvaksi porsaaksi ja päättää, vähän tai kauemmin mietittyään, vapauttaa porsas paran kärsimyksistään. Pitkillä hypyillä juoksee se tielle ja sitte himokkaasti ja ahneesti reen jäljestä. Mitä hän huolii siinä istuvain miesten uhkaavista haamuista. Onhan hän monesti ennenkin nähnyt ihmisiä ja paljon lähempääkin. Yhä likemmäksi pääsee hän rekeä, joka nyt kiireemmällä vauhdilla luistaa pois tieltä; yhä kovemmat näpistelemiset saavat porsaan yhä surkeammin parkumaan; ne äänet yhä enemmän hurmaavat petoa – vielä yksi hyppäys: silloin paukahtaen tuiskahtaa kaksi tulisädettä, ja koristen ja vavahdellen makaa peto maassa.

Yhtä petollinen kuin tämä pyyntiajo on myöskin Uraalissa tavallinen susitarha. Vähän matkan päähän kylästä tehdään pyöreä, poikki mitaten noin kaksi metriä avara aitaus vahvoista, vierekkäin maahan syvälle lyödyistä seipäistä ja sen ympärille toinen ihan saman kaltainen aita, niin että ne molemmat ovat joka paikassa yhtä etäällä, neljänkymmenen, enintään viidenkymmenen sentimetrin päässä, toisistaan. Sisempi aitaus on umpinainen, vaan ulkopuolisessa on paksuihin pihtipieliin sovitettu, vahvoilla saranoilla liikkuva, paksuista lankuista tehty ovi, joka aukeaa ainoastaan sisään päin, mutta jonka luja salpa sulkee, jos sitä sisäpuolelta työnnetään. Päältä päin nämä aitaukset eivät kyllä ole tarkat, vaan sentään harvasti katetut tukevilla puilla. Sisempään aitaukseen päästään ainoastaan katossa olevasta luukusta. Kuin nyt huomataan susia liikkuvan kylässä öillä, viedään elävä vuohi sisempään aitaukseen ja avataan ovi sen ympäri kiertävään käytävään, joten tarha on viritettynä. Tavallisesta seurastaan pois viedyn ja pelkääväisen vuohen valittava määkiminen houkuttelee sinne suden. Tosin susi ensin epäilee tuota niin oudon näköistä vuohinavettaa, mutta kuin vuohi hänen tulostaan vielä enemmän hätäytyneenä hyppelee peloissaan joka taholle, unhottaa susi piankin tavallisen varovaisuutensa kokonaan ja koettaa siepata mieluista saalista. Moneen kertaan, yhä himokkaammin ja kiireemmin juoksee hän ulkoaidan ympäri milloin kummannekin päin; välistä lähestyen, välistä etääntyen katselee susi tuota ainoata aukkoa, josta on, mahdollinen päästä vuohen tienoille. Viimein voittaa himo hänen luonnollisen viisautensa. Vielä yhä vitkastellen, mutta sentään eteen päin pyrkien sulloo hän päänsä ja ruumiinsa sisään ahtaasta ovesta. Pelosta kovasti huutaen painautuu vuohi sisemmän aitauksen toisenpuolista seinää vasten. Arvelematta enää vähääkään seuraa peto häntä. Vuohi juoksee ympäri, susi samoin, siinä vain erotus, että suden täytyy juosta aitojen ahtaassa välissä. Yht'äkkiä yrittää häntä pysäyttämään ulkoaidan ovi, joka auki ollessaan sulkee käytävän toisen suun, niin että susi tullessaan pääsi ainoastaan yhdelle taholle. Ovi on siinä edessä, mutta saaliskin on nyt niin lähellä, jo melkein kynsissä; siispä susi syöksyy vain eteen päin, painaa oven ulkoaitaan pihtipieliinsä, salpa putoo määrättyyn paikkaansa, ja vankina on tuo epäluuloinen ja varovainen tyhmyri, vankina, pääsemättä kuitenkaan sen lähemmäksi houkuttelevaa saalista. Voimatta aitojen ahtaassa välissä kääntyä juoksee susi raivoissaan ja kiukuissaan eteen päin yhä samaa kierrosta levähtämättä ja hellittämättä, juoksee pitkät matkat. Viisas vuohi kohta käsittää, miten asiat ovat, ja pysähtyy viimein sisäaitauksen keskelle, tosin yhä vielä huutaen ja vavisten; viimein susikin huomaa kiertojuoksunsa turhaksi, koettaa päästä vapauteen, kiskoo hampaillaan jalan pituisia lastuja aidasta ja ulvoo kiukuissaan ja tuskissaan, mutta kaikki turhaa. Tuskaisen yön jälkeen koittaa vihdoin viimeinkin hänen viimeinen aamunsa. Kylässä aletaan liikkua, koirain haukunnan seasta kuuluu jo ihmisääniä. Mustia miehiä tulee yhä haukkuvien koirain kanssa murhenäytelmän paikalle. Liikahtamatta kuin ruumis makaa susi maassa, tuskin silmän rävähdykselläkään ilmaisten vielä olevansa hengissä. Raivokkaasti haukkuen tunkeilevat koirat aidan viereen, susi ei liikahda; pilkaten toivottavat miehet vangille tervetuloa, ei hievausta. Mutta ei koirat eikä miehet anna itseänsä pettää. Koirat koettavat tunkea kuonoansa aidan raoista ja tavoitella tuota valekuollutta turkista, miehet heittää kaikkialla käytettyä, surmasilmukkaista hevosnuoraa, lassoa eli arkaania, hänelle kaulaan. Vielä kerran hypähtää peto ylös, juoksee vielä kerran vaivantietänsä ja koettaa ulvoen ja hampaitaan näyttäen pelottaa ahdistajiaan, vaan turha vaiva; peljättävää ansaa se ei voi välttää, muutaman minuutin kuluttua on susi kuristettuna kuoliaaksi.

Kettua ahdistelee kaikkialla susi, joka sitä pyytelee ruuaksensa. Sen tähden kettuja ei olekaan varsin runsaasti Siperiassa, mutta hävittää niitä sukupuuttoon ei ole tähän asti voinut tuo hänelle niin vihamielinen sukulaisensa eikä ihminenkään. Metsävyöhykkeen itäosassa tekee kettu silloin tällöin pitkiä vaelluksia, seuraten joko jäniksiä tai metsälintuja; lännempänä ei näy olevan vielä mitään sellaista otettu huomioon. Ketun tekemiä vahingoita ei valitella Siperiassa, mutta sittekin ahdistellaan häntä hyvin uutterasti, koska ketun nahka on mieluinen tavara sekä venäläisille että maan synnynnäisille asujamille ja muutenkin melkoisen kallis, jos sillä on erityinen suosittu väri, jolloin siitä saadaan suunnattomatkin hinnat. Pyyntieläimenä pidetään sentähden ainoastaan soopelia sitä arvokkaampana. Varsinaiset metsästäjät tekevät talvella yksistään ketun tähden retkiä melkein yhtä syvälle metsiin kuin soopelin pyytäjätkin; ostjakit ja samojeedit virittelevät jousiansa paraastaan kettuja varten eivätkä pidä lukua mistään vaivoista etsiessään pesiä, joissa poikia on. Ne he kaivavat esiin, ei tappaakseen, vaan huolellisesti hoitaakseen ja elättääkseen, kunnes ne tulevat täys'kasvuisiksi ja ensimmäisenä tai toisena talvena saavat sellaisen karvan, joka näiden omituisten eläinsuojelijain mielestä on paljon arvokkaampi kuin hoidokkaiden henki ja elämä, sillä armotta joutuvat nämä hoitoketut aikanansa surmanuoran uhreiksi.

Tavallansa voidaan myöskin lukea naali metsävyöhykkeen eläimiin; kuitenkaan se ei luultavasti missään tunkeudu itse metsään, vaan enintään kuljeksii talvella pitkin juuria jokia pyytelemään jäniksiä ja metsäkanoja tundran eteläosasta, joka on sen varsinainen kotipaikka.

Sitä vastoin on ilves metsäeläin sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Mutta Siperiassakin on sitä ainoastaan siellä täällä hajallaan, jonka tähden se verraten harvoin joutuu metsästäjän saaliiksi. Luultavasti lähtee ilves varsinaisista olinpaikoistaan, sisämetsäin tiheimmistä osista, ainoastaan silloin, kuin elatushuolet tai kiimavietti pakottavat sitä vaeltelemaan, joten se joutuu metsäin ulkolaiteille. Uraalin itäisen seudun kokeneet metsästäjät sanovat ilveksen yleensä oleksivan samoilla seuduilla kuin karhu, jopa pysyvän karhun pesän lähellä silloinkin, kuin se jo on asettunut makaamaan. Samat metsästäjät vakuuttavat, että ilveksen mieltymys karhun talviasuntoon saattaa senkin ilmi, koska sellaisissa paikoissa, joissa ilveksen jälkiä runsaimmin käy ristiin, tarvitsee vain tarkkaan etsiä, ja voidaan olla ihan varma löydöstä, jos tavataan kierrosjäljet, sillä ne käyvät aina karhun pesän ympäri. Ilveksen tapa astua aina hyvin tarkkaan entisiin jälkiin helpottaa, kuten sanotaan, melkoisesti karhun etsintää. Sitä paitsi kerrotaan Siperian ilveksen tyytyvän mielellään myöskin tuoreihin raatoihin, josta syystä se ehkä pysytteleekin karhun lähellä vaanimassa syödäkseen, mitä karhun atrioilta jää. Tosin sanotaan ilveksen kykenevän varsin hyvin ilman niin epäilyttävän ystävän apuakin tappamaan suuriakin eläimiä ja sen erittäin innokkaasti ajavan ja tuota pikaa voittavan peuroja ja metsävuohia, mutta samalla aina selitetään, että se paraastaan pyytelee pienempiä eläimiä, jäniksiä, puu- ja maaoravia, metsoja, teirejä ja pyitä, hiiriä, kaikkein lintujen poikasia ja muuta sellaista. Ei ole mitään syytä epäillä näitä kertomuksia; ne myöskin riittävästi selittävät, minkä tähden tätä petoa niin harvoin tavataan rajametsissä ja metsän laiteissa. Niin kauan, kuin oravia ja metsälintuja on sisämetsissä, ei ilveksellä ole mitään syytä lähteä pois syviltä saloilta, joissa ihminen ei koskaan käy; kuin oravat ja metsälinnut lähtevät vaelluksille, täytyy ilveksen seurata. Miten metsälinnut pelkäävät ilvestä, näkyy siitä, että metsot ja teirit soidinaikanakin heti vaikenevat, kuin ilveksen ääni kuuluu.

Ilveksen ajoa pitävät sekä Siperian synnynnäiset asujamet että tulokkaat erittäin hyvänä pyyntihuvituksena. Tämän muhkean kissaeläimen harvinaisuus ja varovaisuus, notkeus ja puolustuskyky innostuttavat jokaista tosi metsästäjää, ja nahasta ja lihasta tulee melkoinen saaliskin. Nahat lähetetään Siperiasta paraastaan Kiinaan, jossa niistä maksetaan hyvä hinta; lihaa pitävät suuressa arvossa sekä mongolialaiset kansat että myöskin useimmat tänne siirtyneet venäläiset. Loukkuihin jää ilves ainoastaan ani harvoin, mutta usein hän niitä laukoo siten, että juoksee pitkin loukkupuita ylös ja sitte polkee vivulle: harvoin se myöskään joutuu viritetyn kaaren uhriksi ja tielle viritetyt raudat se tavallisesti välttää hyppäämällä ylitse. Sitenpä metsästäjälle ei jää muuta neuvoa kuin pyssy. Helposti ymmärrettävistä syistä pyydetään ilvestä ainoastaan talvella, jolloin jäljet näkyvät lumesta ja käy suksilla hiihtää. Rohkeat koirat ajavat viimein löydetyn pedon ylös puuhun taikka pakottavat sen puolustautumaan maassa, mutta monesti ilves niitä pitelee pahasti, jopa tappaakin. Yksin metsästäjänkin päälle saattaa tuo ahdinkoon joutunut, raivokkaasti puolustautuva peto hyökätä.

Metsäkissaa, jota ilves yhtä ahkerasti ajaa kuin susi kettua, ei tavata Länsi-Siperian metsävyöhykkeen alalla. Sitä vastoin täällä liikkuu, tosin ei säännöllisesti, vaan ainakin silloin tällöin, täydellisin kissaeläin, tiikeri. Kaksi vuosina 1838 ja 1848 Baskin ja Schlangenbergin luona tapettua tiikeriä on täytettyinä Barnaulin museossa; kolmas, joka tapettiin seitsenkymmen-luvun alulla, on Omskin koulumuseossa, neljäs levitti kuusikymmen-luvun lopulla suurta kauhua Tshelaban piirissä, joka on Uraalin vuoristossa Europan rajalla, hyökkäsi ihan ärsyttämättä muutamain talonpoikien kimppuun, jotka sen säikyttivät pakenemaan siten, että eräs heistä viskasi punaisen lakkinsa sitä kohti. Turkestanin ylävillä aroilla ja Itä-Siperian koko eteläosassa tavataan "valtiaseläintä", joksi daurilaiset sanovat tiikeriä, soveliaissa paikoissa kaikkialla ja säännöllisesti, ja molemmilta niiltä tahoilta se useammin, kuin luullaankaan, eksynee metsävyöhykkeen länsiosiin ja ehkä siellä myöskin oleskellee pitkät ajat, kunnes taas huomaamatta palaa kotiseudulleen. Kuitenkin nähdään tiikeriä niin harvoin ja säännöttömästi, että sitä tosin saatetaan tässä mainita, vaan ei oikeastaan lukea tämän alueen eläinkuntaan.

Toisin on arvokkaimpien kaikista turkiseläimistä, eri näätälajien, runsaus. Niiden vähenemistä tosin valitetaan enemmän kuin minkään muiden pyyntieläinten, mutta enimpiä niistä tavataan vielä säännöllisesti, ell'ei kaikkialla, niin kuitenkin useimmissa paikoissa. Ainoastaan soopeli on viime vuosikymmeninä tullut hyvin harvinaiseksi. Keski-Uraalin vanhat metsästäjät muistavat joka talvi ampuneensa tai muuten saaneensa soopeleja Tagilsk-kaupungin läheltä; nykyään siinä seudussa tavataan joskus, vaan aina perin harvoin, joku yksinäinen, harhaileva soopeli. Itä-Uraalin keskipalkoilla raivonneen laajan metsänpalon sanotaan karkoittaneen nämä niin yleisesti suositut ja vainotut turkiseläimet. Samaa kerrotaan alisen Obin varsilla olevista metsäkylistä, joissa soopelin pyyntiä vielä nykyäänkin harjoitetaan sen verta, että esim. Jelisarovin torilla joka talvi saadaan ostaa parikymmentäkin nahkaa. Paljon runsaammin kuin soopeleja on mäntynäätää kaikissa Länsi-Siperian metsissä. Äsken mainitun Tagilsk-kaupungin pyyntialueelta, joka tosin on jotenkin laaja, saadaan joka talvi kolmekymmentä, jopa kahdeksankin kymmentä näädän nahkaa. Kaikki kokeneet, metsästäjät kertovat mäntynäädän paljon enemmin kuin soopelin eleksivän oravan seurassa sekä ilmestyvän ja katoavan yhdessä sen kanssa. Se saaliinhimoinen veitikka ei kuitenkaan suinkaan tyydy yksistään mieliruokaansa oravaan, vaan päin vastoin surmaa mitä hyvänsä eläimiä, joita se vain voi saada kiinni ja voittaa, ja on varsinkin vaarallinen metsolle ja teirille. Jo kesälläkin onnistuu mäntynäädän monesti rohkealla hyppäyksellä saada joku näistä varovista linnuista, ja talvella metsälinnun tapa maata lumikoloissa melkoisesti helpottaa näädän vehkeitä. Melkein kuulumattomasti hiipien oksalta oksalle lähestyy se lumeen kaivautuneita lintuja, kunnes pitkällä loikkauksella pääsee niiden luo ja hyökkää päälle ylhäältä päin, hypäten makuukolon lumikatolle ja murrettuaan sen auki sieppaa yhtä nukkuvaa lintua kaulasta ennen, kuin se ehtii edes ajatellakaan pakoa. Kivinäätää tavataan samoin vielä, kaikkialla ylävissä metsissä, mutta harvemmin kuin mäntynäätää; illerejä, kärppiä ja lumikkoja on kaikkialla, paikoittain hyvin runsaastikin; tuhkuria eli vesikkoa sitä vastoin tavataan kyllä Uraalin länsi-rinteillä, mutta ei itärinteillä, ei edes sieltä alkavissa Irtishin ja Obin sivujoissakaan, joissa, kuten mainituissa pääjoissakin, on saarvaa melkoisen runsaasti; metsäsikaa tuskin mainitaankaan Siperiassa, ja kaikkialla tavattavaa ahmaa pidetään vähempiarvoisena kuin mitään muuta näätäeläintä ja pyydetään paremmin kuin nahan tähden vain siitä syystä, että se varastelee loukuista pyytäjäin saalista.

Vaikka Länsi-Siperiaa pidetäänkin ihan tyhjäksi ammuttuna, varustautuvat sentään sielläkin metsäseutulaiset joka vuosi soopelin ja muiden näätien ajoon. Muutamat metsästäjät tekevät näiden turkiseläinten tähden retkiä ja vaelluksia, jotka eivät ole yhtään lyhempiä kuin Amerikan turkisten pyytäjäin retket. Metsälle tietysti ei lähdetä yksistään näätien, vaan kaikenlaisen riistan tähden; näädät ja oravat ovat kuitenkin se saalis, jota paraiten toivotaan saavansa. Sen mukaan, kuin oravat aikaisemmin tai myöhemmin muuttavat väriänsä, lähdetään aikaisemmin tai myöhemmin liikkeelle; sillä näiden jyrsijäin värin muutosta luullaan tulevan talven enteeksi ja siitä voivansa arvata, tuleeko se aikaisemmin vaiko myöhemmin ja kovaksiko vaiko leudoksi.

Edellä kerrottuine varuksineen lähtevät soopelin ampujat ensimmäisen lumisateen jälkeen metsälle kolmittain, jopa viisittäinkin. Jokaisella on, paitsi pyssyä ja ampumatarpeita, seljässä pussi, olalla sukset ja kirves ja vyön alla piiska. Pussissa on välttämättömimpiä elintarpeita, leipää, jauhoja, silavaa, suolaa ja teetä, sekä muutamia talouskaluja, varsinkin pannu, teekannu, pikari, lusikka ja muuta sellaista, joskus myöskin pullo viinaa; piiskalla säikytellään näkyviin oravia. Seurassa on myöskin neljä tai kuusikin koiraa, jotka eivät miellyttäisi europpalaista metsästäjää.

Pitäen oppainansa aurinkoa ja tuttuja tähtiä, jotka tosin monesti ovat päiväkausia pilvien peitossa, kuljeksivat nämä karaistuneet metsästäjät päivä- ja viikkokausia synkillä saloilla, viettäen yönsä milloin missäkin ja raviten itseään ja koiriaan enimmäkseen tapettujen eläinten lihalla, säästääkseen niin paljon kuin mahdollista mukaan tuotuja eväitä. Rumat, vaan viisaat ja ymmärtäväiset koirat ottavat huomioon jok'ainoat jäljet, etsivätpä puistakin piilottaneet näädät ja oravat, pysähtyvät puun juurelle haukkumaan ja siten pidättävät löytöänsä paikoillaan, kunnes metsästäjä ehtii tulla. Pyssymies lähestyy horjumattoman tyynesti, jollaisia kaikki nämä metsäin samoajat ovat, asettaa pitkän pyssynsä jonkin oksan taikka hätätilassa sen haarukan varaan, joka on tukin jatkoksen etupäähän kiinnitetty, tähtäävät kauan ja viimein ampuvat. Metsästysajan alussa päästävät oravat, jopa näädätkin, joiden huomio on kokonaan kääntynyt koiriin, metsästäjän ihan muutamia metrejä lähelle; mutta kohta ne tulevat varovaisiksi ja tekevät pyssymiehelle tarkan tähtäämisen vaikeaksi. Mutta jos pyssymiehen kuitenkin onnistuu ampua jotakin eläintä silmään, hän totisesti on varsin hyvillään, koska on saanut ihan eheän nahan ja sitä paitsi voi vielä uudestaan käyttää samaa lyijypalaa. Saatuaan käsiinsä pudonneen saaliin nylkee hän sen heti ja, jos se on näätä tai orava, sulloo koko ruumiin ulos nahan suuaukosta, rikkoo aivokopan, löytääkseen lyijypalan, ja pistää sitte nahan ja ruumiin erikseen laukkuunsa.

Milloin oravia on runsaasti, on sellainen metsästys sekä tuottelias että huvittava. Joka metsästäjä käyttää lyhyttä päivää hyvin ahkerasti; pamaus kuuluu toisensa perästä, saalis karttuu karttumistaan. Vaikka pyssyn lataamiseen kuluukin paljo aikaa, niin sitä nopeammin käy nylkeminen, ja jokainen metsästäjä tekee rehellisesti tehtävänsä. Levähtämättä ja syömättä, malttamatta edes tupakoidakaan, kulkevat metsästyskumppanit yhä edelleen. Etsivät koirat milloin hajoittavat, milloin taas kokoovat yhteen kaikki pyssymiehet, pyssyjen kimeät paukahdukset ja, koirien iloinen haukunta innostuttavat heitä. Luetaan laukaukset ja iloitaan toistensa onnesta tai kadehditaan sitä. Jos taas talvi on köyhä riistasta, eikä yhtään oravaa tule esiin, vaikka lakkaamattakin läjähytellään ruoskaa, jos ei näy mitään soopelin eikä mäntynäädän, hirven eikä peuran jälkiä, niin sekä metsästäjät että koirat kulkevat ääneti ja tyytymättöminä metsästä toiseen, mieli ihan lannistuneena.

Pimeän tullessa rupeavat metsästäjät asettumaan yöksi. Jokainen kaivaa vanhan kaatuneen paksun puun alle lumeen itselleen miehen pituisen ja tarpeellisen leveän kuopan ja laittaa siihen ison tulen. Sitte yksi puhdistaa, mikäli mahdollista, kaikkein kuoppien keskelle, tiheälatvaisten kuusien ja mäntyjen suojaan pyöreän paikan lumettomaksi, toinen kantaa siihen polttoainetta, kolmas tekee niistä vielä isomman tulen ja neljäs varustautuu laittamaan illallista. Niin monta oravaa on toki aina saatu ammutuksi, että niistä tulee voimakas lihakeitos jauhopuuron tai leivän avuksi. Syödään, annetaan runsas osansa koirillekin, maistellaan teetä, poltellaan tupakkaa ja puhellaan metsästäjäin tapaan päivän tapauksista ja sattumista. Sillä välin on tuli sulattanut kuopista lumen pohjaan asti ja sytyttänyt päällä olevan kaatuneen puunrungon sekä siten runsaasti lämmittänyt makuuhuoneen. Jokainen metsästäjä sitte huolellisesti lakasee pohjalla vielä hehkuvat hiilet kuopan toiseen päähän, laskeutuu varovasti koloonsa, koskien niin vähän kuin mahdollista sen lumiseiniin, kutsuu luokseen koiransa, että nekin saisivat osansa lämmöstä, ja paneutuu makaamaan. Päällä koko yön hehkuvasta puusta putoo tosin silloin tällöin joku hiili metsästäjän ja koirain päälle, mutta siperialaisen metsästäjän turkki sietää yhtä paljon kuin siperialaisen koiran nahkakin; sillä tavoin sytytetty puunrunko lämmittää paljon paremmin kuin paljon suurempi vapaana palava tuli, ja ainoastaan siten on ihmisten mahdollinen viettää yönsä metsässä. Kyllikseen levättyään nousevat kaikki voimistuneina päivän koitteessa ylös, syövät aamiaista ja lähtevät edelleen. Jos näillä retkillä tullaan erittäin hyviin riistametsiin, joissa muuten käydäänkin joka talvi, viivytään siellä, miten sopii, kauemminkin. Joihinkuihin paikkoihin on edellisinä vuosina tehty puista metsästysmajojakin, jotka nyt taas saavat olla suojana, mutta ainakin on siellä vanhempia ja uudempia loukkuja, jotka nyt viritetään ja joka aamu katsotaan. Sekä virittämiseen että katsomiseen menee melkoisen paljo aikaa, koska loukkuja on hyvin laajalla alalla; metsästäjät sen tähden viipyvät välistä viikkokauden ja kauemminkin jossakin metsän osassa ja pyytelevät sen hyvin puhtaaksi ennen, kuin lähtevät edelleen.

Tällä tavoin metsästäen viettää moni siperialainen suurimman osan talvea metsässä. Ennen lähtöänsä jokainen metsästäjä tavallisesti tekee välipuheen jonkun kauppiaan kanssa, sitoutuen tuomaan hänelle kaikki saamansa nahat sovitusta keskihinnasta, jota vastoin kauppias puolestaan sitoutuu ottamaan tavaran vastaan valikoimatta. Jos metsästäjällä on onnea, saattaa hän saada tapetuksi niin paljon riistaa, että hän voi varsin hyvin elää metsästyksellään, ainakin hankkia kaikki talvitarpeensa; mutta yleensä metsästys ei läheskään korvaa vaivoja eikä kärsimyksiä, niin että ainoastaan niin erinomaisen vähään tyytyväinen mies, kuin siperialainen metsästäjä tavallisesti on, voi harjoittaa metsästystä ammattina.

Kunniakkaimmaksi ja vaikeimmaksi metsästykseksi katsoo länsisiperialainen karhun pyyntiä. Kontio ei täällä, suinkaan ole sama hyväntahtoinen olento kuin vielä siellä täällä Itä-Siperiassa; päin vastoin on se, kuten melkein kaikkialla, raaka ja sievistelemätön peto, joka tosin tavallisesti pakenee ihmistä, mutta haavoitettuna taikka vain muutenkin ahdistettuna rohkeasti ryhtyy taistelemaan ja voi silloin tulla erittäin vaaralliseksi. Vaikka sitä hyvin vainotaan, ei sitä ole saatu mistään hävitetyksi sukupuuttoon; pikemmin on katsottava sitä yleiseksi, ei ainakaan harvinaiseksi; mutta aina ja kaikkialla kulkee se omia teitänsä eikä varsin usein tule ihmisten tielle. Ei se kuitenkaan kammoksu eikä edes kartakaan asuttuja seutuja, sillä usein se oleskelee ihan vähän matkan päässä niistä ja tappaa välistä kotieläimiä melkein ihmisten silmäin edessä, mutta näyttäytyy niin säännöttömästi, että moni siperialainen ei ole edes nähnyt häntä eikä koskaan tavannut häntä metsässäkään. Kaikesta päättäen on karhu koko kesän liikkeellä. Se kuljeksii metsiä, pitämättä lukua mistään eri teistä, nousee vuoriston laadun mukaan syyskesällä ylös harjanteille ja palaa talven tullessa alavampiin seutuihin, asettuu viljan valmistumisaikaan mielellään metsän ulkolaitaan, saadakseen kaikessa mukavuudessa syödä laihoa läheisiltä vainioilta, lähtee välistä myöskin pois metsästä kuljeksimaan likeiselle arolle, varsinkin vuorten rinteille, joilla on aron luonne, oleksii pitkän ajan jossakin seudussa ja kulkea samoaa toisia pysähtymättä ollenkaan, aina ja kaikkialla käyttäen hyväkseen jokaista tilaisuutta, kuin kulloinkin sattuu, saada sitä tai tätä mieliruokaa. Useimmissa seuduissa se syö yksinomaan kasveja, siellä täällä on se hirvittävä peto ja paikoittain syö se raatojakin. Keväällä se elää, miten voi, syöpi, mitä vain saa, väijyy kavalasti karjaeläimiä, jotka käyskentelevät syömässä metsissä, syöksyy yht'äkkiä päälle tai ajaa niitä takaa ihmetyttävän nopeasti, kaataa jonkun, syö kyllikseen lihaa ja hautaa jäännökset maahan, saadakseen toiste vielä yhden atrian, liikkuu myöskin, milloin karjan kulkutaudit raivoavat, niillä paikoin, joihin kuolleita kotieläimiä heitetään, ja syö niiden ruumiita, onpa sitä tavattu hautausmaillakin ihmisruumiita kaivelemassa. Kesällä karhu käy ruis-, vehnä- ja kaurapelloissa, tyhjentelee mehiläispesiä, kaivelee ampiais- ja kimalaispesiä, hävittää toukat muurahaiskeoista, vierittelee vanhoja, maassa makaavia puunrunkoja, etsien alta kuoriaisia, matoja ja toukkia, jopa murenteleekin vanhoja puita, saadakseen suuhunsa niissä asuvia hyönteisten toukkia. Syksyllä karhu syö melkein yksin- omaan kaikenlaisia marjoja, sellaisiakin, joita sen täytyy noutaa puista, kuten esim. tuomen marjoja, ja kuin vaivaissedrin kävyt kypsyvät, haeskelee se niitä, kiipeää korkeihin puihin ja katkoo sekä oksat että latvatkin, ja samoin se itsepäisesti liikkuu aittojen ympärillä, joissa sattumalta säilytetään vaivaissedrin käpyjä, koettaen päästä niihin sisään. Sitä paitsi karhu harjoittaa ympäri koko vuoden kalastusta ja monesti hyvällä menestyksellä. Ihmistä se tavallisesti pakenee, mutta välistä sentään ryhtyy ilman mitään syytä rynnäkköön eikä silloin pelkää edes suurtakaan miesvoimaa. Ilmojen mukaan asettuu se aikaisemmin tai myöhemmin talvilevolle. Pesän paikaksi se varsinkin valitsee vanhan kaatuneen jättiläispuun alustan, kaivaa siihen matalaisen kuopan, peittää pohjan hienoilla havuilla ja päältä puolen metrin paksulti sammalilla, tukkii sivuseinätkin sammalilla, ryömii pesään ja jää lumen peittoon. Jos karhu vielä ensi lumisateen tullessa on ylhäällä vuoristossa, ei se aina laskeudukaan alangoille, vaan kätkeytyy johonkin kallion koloon, sisustettuaan sitä niin hyvin, kuin voi, taikka laajentaa se jotakin murmelin pesää niin isoksi, kuin tarvitsee, ja viettää talven siinä. Kerran nukuttuaan makaa se usein niin itsepäisesti pesässään, että ainoastaan suurella vaivalla saadaan hänet ulos, puree äkäisesti seipäitä, joilla sitä häiritään, murisee ja ärisee, vaan ei taivu nousemaan ennen, kuin sitä hätyytetään raketeilla tai tulikekäleillä. Viimein se, jos ei ole haavoittunut, syöksyy ulos kuin ahdistettu metsäkarhu, tekee ulostuksensa ja lähtee kiireimmiten pakoon. Kuten kaikki kokeneet metsästäjät yhtä pitävästi vakuuttavat, synnyttää naaraskarhu ainoastaan joka toinen talvi paraimman unensa aikana, herää, kuten luullaan, vähän ennen synnytystä, nuolee pentunsa puhtaiksi ja kuiviksi, asettaa ne nisille ja nukkuu uudestaan. Touko- tai kesäkuun lopulla etsii se taas vanhemmat eli siis kaksi- tai nelivuotiset poikansa ja pakottaa ne tekemään lapsenpiian palvelusta.

Vaikka Länsi-Siperiassa ei pidetä juuri missään arvossa karhun lihaa, joka ei suinkaan ole huonomakuinen, vaan enemmin vain huvin tähden hankitaan ja syödään sitä kuivaltaan leikattuna, niin tuottaa karhun pyynti kuitenkin varsin hyvän voiton. Nahasta, jota paraastaan käytetään rekipeitteinä, maksetaan hyvä hinta; hampaita ja kynsiä sekä ostjakit ja samojeedit että myöskin Länsi-Siperian talonpojat pitävät voimakkaina tenhokaluina; yksin luitakin siellä täällä käytetään. Tasapäässä taistelussa kaadetun karhun torahammas tuottaa ostjakkilaiselle metsästäjälle, kuten hän luulee, yliluonnollisia avuja, varsinkin rohkeutta ja voimaa, jopa haavoittumattomuuttakin; kynsi, varsinkin oikean etukäpälän neljäs, joka vastaa sikäläisten asujanten sitä nimetöntä sormea, jossa sormusta pidetään, pakottaa, kuten kaikki nuoret rakastuneet tytöt luulevat, jokaisen nuorukaisen, jota tyttö sillä, salaa koskettaa, tulisesti rakastumaan häneen; hampaat ja kynnet ovat sen tähden kallista tavaraa ja kiihottavat montakin metsästäjää paljon enemmin kuin karhun hänelle tuottamat vahingot, vainoamaan tätä metsän voimakkainta petoa. Mutta sen pyynti ei ole helppo eikä vaaraton. Loukkuihin karhu ei mene. Aina täytyy etsiä peto elävänä ja ase kädessä sekä harjoitettujen koirain avulla taistella sitä vastaan. Kesällä tekee tämän eläimen pyyntiä paljon vaikeammaksi sen liikkuvaisuus; talvella on helpompi löytää sen pesä ja saada se tapetuksi pesässään tai sen lähellä. Köyhä talonpoika, joka löytää pesän, myö karhunsa jollekin varakkaalle metsästäjälle; ostaja lähtee jonakin soveliaana päivänä myöjän ja tarpeellisten apulaisten kanssa pesälle, asettaa muutamia varmoja pyssymiehiä sen ympärille, ajattaa ajoväellä karhun ylös pesästä ja ampuu sen niin läheltä kuin mahdollista. Sillä tavalla tapetaan kaikkein enimmät karhut eikä sellainen pyynti ole taitaville pyssymiehille vaarallinenkaan. Kesällä ja syksyllä etsitään karhu, jonka jäljet tai joka itse on nähty, pienien, rohkeain koirain avulla, jotka pysäyttävät sen ja joka puolelta ahdistelevat sitä, kunnes oikeana hetkenä sopii sitä ampua. Välistä myöskin käytetään, kuten reippaat ostjakit, ainoastaan keihästä ja otetaan sillä vastaan petoa, taikka kääritään vasen käsivartensa tuohella ja pidetään sitä kilpenä päälle hyökkäävää karhua vastaan ja pistetään sill'aikaa, kuin se puree hampaansa kiinni tuoheen, pitkällä, leveällä puukolla petoa sydämmeen. Molemmissa tällaisissa karhun tapoissa tapahtuu tosin välistä onnettomuuksia; mutta moni metsästäjä tulee aikaa myöten niin kylmäveriseksi ja asiastansa varmaksi, että he pitävät keihästä ja puukkoa paraimpina kaikista aseista. Eräs talonpoikaistyttö Morshovan kylästä Uraalista, jonka maine on levinnyt yli koko Länsi-Siperian, on, kuten kerrotaan, veitsellä tappanut neljättäkymmentä karhua.

Usein kuullaan kerrottavan äkkiarvaamattomia kohtauksia karhujen kanssa. Metsästäjä, jolla on ainoastaan haulikko kädessä, näkee yht'äkkiä metsässä suuren karhun, mutta ei uskalla ampua, koska varsin hyvin, käsittää, että hänen haulinsa eivät mitään vaikuttaisi sellaiseen petoon. Hän sen tähden seisoo tyynesti paikallaan, ryhtymättä suotta ärsyttämään karhua. Se tulee hänen luoksensa, nuuhkii häntä joka puolelta ja antaa hänelle viimein korvapuustin, joka kaataa hänet tunnottomaksi maahan. Sitte karhu kiireimmiten poistuu, ikään kuin huomaten, että on tehnyt pahoin. Kaksi ruotsalaista, Åberg ja Erland, ovat pyitä ampumassa Uraalin vuoristossa ja Åberg astuu karhunmarjapensaan luo. Hänen hämmästyksekseen tulee toivotun pyyn sijasta sen takaa suuri karhu ja varustautuu hyökkäämään päälle. Käsittäen paon ihan turhaksi nostaa Åberg haulikon poskelleen, tähtää karhua silmään, ampuu ja saa sen silmän soaistuksi. Raivoissaan tuskasta nostaa karhu käpälänsä veriselle silmälle, kiljahtelee ja tulee lähemmäksi pelotonta pyssymiestä. Hän kylmäverisesti tähtää toiseenkin silmään ja saa ammutuksi senkin rikki. Sitte vasta kutsuu hän kumppaniansa apuun ja molemmat ampuvat ampumistaan sokeaa karhua, kunnes saavat sen hengiltä.

Erittäin huvittava juttu kerrotaan Tomski-Savodin kylästä Salairin seudusta. Talonpoika vetää vaivaissedrin käpykuormaa metsästä, huomaamatta, että yhdessä säkissä on reikä, josta käpyjä tipahtelee tielle. Karhu, astuskellen samaa tietä, näkee muutamia käpyjä, löytää yhä useampia ja kulkee siten vankkurien jäljestä, miehen huomaamatta. Hetkisen kuluttua jättää talonpoika hevosen kuorminensa tielle ja menee metsään noutamaan sieltä vielä yhtä käpysäkkiä. Ennen hänen palaamistaan taakkoinensa on karhu, lakkaamatta poimien käpyjä, saapunut kuorman luo ja kiivennyt sen päälle syömään oikein kylläksensä. Suureksi kauhukseen näkee talonpoika palatessaan, mikä hirviö hänelle on tunkeutunut kumppaniksi, ei uskalla tehdä mitään sellaiselle veitikalle, vaan antaa hänen olla olojaan. Hevonen, tullen viimein jo vähän levottomaksi, katsahtaa taaksensa, näkee karhun ja lähtee laukkaamaan, minkä enimmän ennättää; mutta se odottamaton liike pidättää karhua hyppäämästä pois, sen täytyy pysytellä kiinni, ja ainoastaan kovalla murinalla ja kiljahtelemisella päästää se ilmi yhä kiihtyvää suuttumustansa. Murina tietysti vain yhä enemmän jouduttaa vauhtia; mitä enemmän karhu tuskittelee, sitä nopeammin laukkaa hepo kylää ja kotia kohti. Mutta sielläpä on juuri samaan aikaan jo monta tuntia odoteltu piispan tuloa ja seisotaan nyt juhlapuvussa valmiina katsomaan ja tervehtimään ylhäistä herraa; muutamia tarkkasilmäisiä poikia on lähetetty kirkon torniin soittamaan silloin kaikilla kelloilla, kuin pyhä kirkonisä tulee näkyviin. Yht'äkkiä näkyy etäällä tomupilvi, pojat soittaa paukuttelevat, miehet ja naiset asettuvat pitkiin riveihin, pappi astuu suitsutusastioineen kirkon oven eteen ja suuret ja pienet varustautuvat ottamaan arvokkaasti vastaan kirkon ruhtinasta. Ja eteen päin vierivät vankkurit, juhlivan kylänväen keskitse syöksyy hevonen ajajineen, hepo tomuisena, vaahdossa ja läähättäen ja ajaja äkeissään muristen ja kiljahdellen, ja vasta talonpojan pihaan päättyy tuo hurja ajo. Kauniin venäläisen kirkkolaulun sijaan kajahtaa pyörtyväin naisten kauhuhuuto, nöyräin kumarrusten sijasta näkyy vain kummastuneita ja peljästyneitä kasvoja; kellot vain vielä soivat kuten ennenkin. Kohtapa sentään toinnutaan ja kokoudutaan ja riennetään aseissa hevosen ja karhun jäljestä ja tapetaan karhu, joka näyttää kokonaan joutuneen hämmennyksiin tuolla omin päin valitulla valtaistuimellaan.

Ken tuntee karhun luonteen, hänen täytyy myöntää, että on kyllä saattanut tapahtuu siten, kuin tässä on kerrottu, vaikka tosin tekeekin mieli asettaa tuo hullunkurinen historia metsästysjuttujen joukkoon. Vakavain ja rehellisten metsäseutulaistenkin ajatuksissa sekautuvat välistä runous ja todellisuus, kuin he kertovat Siperian metsistä ja metsänriistasta sekä metsästyksestä siellä.

Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta

Afrikan pohjoisosa on aavikko, sen täytyy olla aavikkoja ainiaan on se aavikkona pysyvä. Punaisen ja Atlantin meren välisiin, avaroihin, polttavan auringon paahtamiin maihin verraten menettävät sisävedet kaiken merkityksensä. Punainen meri on ihan mitätön, Välimeri liian pieni, ja yksin Atlantin valtamerenkin vaikutus tuntuu vain kapealla kaistaleella pitkin sen rantaa. Niin avaroilla ja kuumilla aloilla täytyy kaikkein pilvien hajota, voimatta kostuttaa janoavaa maata tai tehdä sitä hedelmälliseksi. Vasta paljon etelämpänä, lähellä päiväntasaajaa, siellä, jossa toiselta puolen Atlantin meri tunkeutuu syvälle maan sisään päin ja toiselta Indian meri huuhtelee Afrikan rantoja, siellä, jossa, niin sanoakseni, molemmat valtameret antavat toisilleen kättä tämän maanosan ylitse, muuttuvat olot toisenlaisiksi, kun näet siellä joka vuosi samoihin aikoihin syöksyy myrskyten, jyristen ja salamoiden alas niin runsaasti rankkasadetta, että aavikon täytyy väistyä niiden tieltä ja jättää sijaa eloisammalle arolle. Sen tähden täällä jakautuu vierivä vuosi kahteen toisistaan ihan erilaiseen aikaan, elvyttävään ja kuolettavaan aikaan, sateen ja kuivuuden aikain, jota vastoin aavikolla ainoastaan aika-ajoin vallitsevat tuulet ilmoittavat muualla tapahtuvaa vuodenaikain vaihtelua.

Selittääkseni aroa näyttää minusta välttämättömältä ensin lyhykäisesti kuvata sen vuodenaikoja. Sillä jokainen maa on siinä vallitsevan ilman kuva, eikä mikään maa ole mitään muuta kuin sen eri vuodenaikoina taistelevain voimain tuote. Niinpä kutakin maata voidaan ymmärtää vasta sitte, kuin on opittu tuntemaan sen vuodenajat eri voimineen ja vaikutuksineen.

Sateen lakkaamisesta alkaa Sisä-Afrikassa vuoden kuolettava aika tai pitkä ja pelottava talvi, joka kuumuudellaan vaikuttaa ihan samaa kuin Pohjolan talvi kylmyydellään. Jo ennen, kuin siihen asti enimmäkseen pilvinen taivas kokonaan selviää, pudottavat muutamat keväällä vihertyneet puut lehtipukunsa ja, mikäli lehdet varisevat, lähtevät muuttolinnutkin, jotka ovat keväällä hautoneet, pois syksyiseksi muuttuvasta maasta etsimään turvapaikkaa muista koti-maanosansa seuduista. Leipähedelmäin korret kellastuvat jo ennen sateen loppua; matalammat ruohot lakastuvat ja kuivavat. Aika-ajoin juoksevat vedet kuivavat, sateen täyttämät purot jäävät tyhjiksi ja pakottavat sekä niissä elävät matelevaiset ja konnat että yksin omituiset kalansakin hautautumaan kosteaan saveen talveksi. Hyönteiset ja kasvit jättävät munansa ja siemenensä maan kätköön.

Mitä enemmän aurinko näennäisesti kallistuu pohjoiseen päin, sitä ripeämmin lähestyy talvi. Syksyä on vain muutamia päiviä. Se ei vaikuta mitään lehtien lakastumista eikä kuihtumista, ei mitään kellastumista eikä punastumista kuten meillä, vaan sen vaikutus on hehkuvain tuulien tähden niin tuhoavainen, että ne kaikki kuivavat kuin niitetty ruoho auringon paahteessa ja joko vielä vihreinä putoavat maahan tai jauhautuvat varsissansa tomuksi ja että puut, paitsi jotkut ani harvat, muuttuvat hyvin lyhyessä ajassa talvimuotoonsa. Kentillä, joilla vielä muutamia päiviä sitte kasvoi korkeaa, tuulessa lainehtivaa ruohoa, ryöppyää nyt tomua ylös; osittain tai kokonaan kuivaneissa jokien ja purojen uomissa halkeilee maa syville raoille. Kaikki sulous katoaa; kaikki, kuin on vastenmielistä ja ikävää, tulee uhkaavasti sijaan. Lehdet ja kukat, linnut ja perhot lakastuivat, muuttivat pois tai kuolivat, mutta okaat, pistimet ja tarttimet jäivät jäljelle, käärmeet, skorppionit ja taranttelit viettävät riemujuhlaansa. Sanomaton hehku päivällä, sietämätön helle yöllä ovat näiden aikain vitsauksia, eikä niitä kumpaakaan vastaan ole mitään turvakeinoa. Ken ei ole itse kokenut näitä päiviä, jolloin Celsiuksen lämpömittari nousee varjossa viiteenkymmeneen asteesen, jolloin lakkaamatta hikoillaan, tuntematta sitä muualla kuin kylmässä huoneessa, koska kuumuus haihduttaa pois kaiken hien, ja samalla tomupilvi toisensa jälkeen ryöppyää ylös taivaalle tai polttava jano näännyttää, hän ei osaa niitä kärsimyksiä kuvata; ja ken noita öitä, jolloin unetta vieriskellään vuoteellansa, koska rasittava helle estää lepäämästä ja nukkumasta, ei ole huokaellen kuluttanut, hän ei osaa arvata tämän niin ihmisiä kuin eläimiäkin rasittavan ajan tuskaa. Yksin taivaskin muuttaa tähän asti melkein aina kirkkaan sinensä haalakammaksi; sillä tomuharsot verhoavat usein puolen päivää aurinkoa, vähentämättä kuitenkaan sen hehkua; päin vastoin tuntuu helle sitä enemmän lisäytyvän, kuin näköalaa sellaiset höyryt pimittävät. Ilman vähintäkään sielun tai ruumiin virkistystä kuluu siten päivä toisensa jälkeen. Ei mikään virkistävä pohjatuuli jäähdytä otsaa, ei sielua virkistä mikään kukkain tuoksu, ei mikään lintujen laulu, ei mikään loistavain värien ja mustain varjojen lumokuva, jollaisia päiväntasaajan seutujen tavattoman runsas valaistus muuten kyllä saa aikaan. Kaikki eloisuus, värillisyys, runollisuus on kadonnut, kuoleman kaltaiseen uneen vaipunut, ja se on liian kammottava herättämään mitään runollisia tunteita. Ihmiset ja eläimet lakastuvat, kuten jo ennen ruohot ja lehdet lakastuivat, ja moni ihminen, moni eläin vaipuu ainiaaksi maahan kuten nekin. Turhaan koettaa uljas miehuus päästä eroon näiden päiväin taakasta; huokauksiin ja valituksiin vaipuu lujinkin tahto. Mikä hyvänsä työ väsyttää, keveinkin peite tuntuu raskaalta, joka liike uuvuttaa, joka naarmu muuttuu ärtyväksi haavaksi.

Täytyypä sentään tämänkin talven viimein väistyä ja paeta kevättä. Vaan kauhistava on senkin tulo. Sama tuuli, joka aavikolla muuttuu samumiksi, levittää kevään julistajana siipensä, kaivelee maan halkeamia, etsien yksin niistäkin vielä tomua, kierittelee sitä tiheät joukot ylös, rakentaa siitä muurin kaltaiset pilvet ja kuljettaa niitä kohisten ja ulvoen yli maan, sulloo tomua kaupunkilaisten parempain asuntojen ikkunoista yhtä hyvin kuin maalaismajojen mataloista ovistakin sisään ja tuo uusia vastuksia entisten rasitusten lisäksi, joihin jo on vähän ehditty tottua. Tämä tuuli se vasta viimein on saanut täyden vallan ja käyttää sitä säälimättä, kuin tahtoisi hävittää kaiken sen, joka on tähän asti vielä pysynyt pystyssä. Vaan sama tuuli se myöskin etäämpänä etelässä kokoaa raskaita sadepilviä ja tuo niitä palanutta maata kohti. Kohta alkaa tuntua, kuin se yhä kiihtyessään kadottaisi kuumuutensa rasittavaisuutta, kuin se välistä puhaltelisi raittiimmasti ja virkistävämmästi eikä enää niin hehkuvasti. Se ei olekaan mitään pettymystä, kevät varustautuu tulemaan ja etelämyrskyn siivillä tulla pauhaavat pilvet. Vähä aikaa vielä, niin ne pimittävät taivaan eteläpuolen; vielä muutamia päiviä, niin välähtelevät tulet valasevat melkein kaikkia synkimpiä pilviä; ja muutaman viikon päästä julistaa etäinen jyrinä elvyttävän sateen lähestymistä.

Toimeliasta liikettä, juoksua ja aaltoilemista alkaja kaikissa joissa, jotka tulevat etelästä päin. Tuskin ne vielä ovat samenneet, mutta ne ovat tulleet eloisemmiksi, sillä tästä alkaen ne lakkaamatta paisuvat ja levittävät kaikkia mutaisten rantojensa halkeamia ja rakoja myöten elähyttävää kosteutta etemmäksi sisämaahan päin. Ja muuttolintujakin on jo tullut ja päivä päivältä tulee yhä uusia. Ylimpiin Niilin maihin ilmestyi haikara asumaan keilamaisten olkimajojen huipuille vanhoihin pesiin, ja samaan aikaan ilmestyi pyhä ibis toimittamaan vielä tänäänkin virkaansa, johon on ruvennut jo vuosituhansia sitte: olemaan ennustajana, julistajana ja takaajana, että vanha Niilin jumala taaskin on vuodattava armonsa ja siunauksensa runsautta tulvansa alaisille maille.

Viimein tulee ensimmäinen rajuilma. Raskaampi helle kuin koskaan painaa kuollutta, palanutta maata. Kammottava hiljaisuus ahdistaa ihmisiä ja eläimiä. Kaikki lintujen laulut ja äänet ovat vaienneet; ne itse ovat piilottuneet tiheimpiin lehdikköihin sellaisiin puihin, jotka aina viheriöivät. Kuolevan näyttää koko elämä myöskin paimentolaisten leirissä sekä kylässä ja kaupungissa. Tuskissaan hiipivät muuten niin vilkkaat koirat johonkin hiljaiseen ja turvalliseen lepo- tai piilopaikkaan; kaikki muut kotieläimet ovat peloissaan tai rajustuvat niin, että ratsuhevoset täytyy sitoa lujasti kiinni ja karja ajaa aitauksiin. Kaupungissa sulkee kauppias puotinsa, käsityöläinen työpajansa, virkamies virkahuoneensa, sillä jokainen koettaa paeta asuntonsa turviin. Eikä kuitenkaan vielä tunnu ilmassa vähintäkään henkäystä, ei vähintäkään rapinaa kuulu vielä niissä vähissä puissa, joissa on lehtiä. Mutta kyllä näkyy, että sade ja myrsky kokoutuu ja lähestyy.

Etelän puolella kasvaa musta ja ikään kuin liekehtivä seinä, sen kaltainen kuin tulipilvi palavan kaupungin tai peninkulmia laajalti palavan metsän päällä. Tulipunaista, purpuraa, tummanpunaista ja ruskeaa vaaleankeltaista, harmaata, tummansinistä ja mustaa näkyy siinä pitävän väritanssia, sekautuvan ja eroavan, häviävän pimeään ja jälleen ilmestyvän kirkkaana esiin. Se pilviseinä seisoo maassa ja kasvaa ylös taivasta kohti, se näyttää seisovan paikoillaan ja syöksyy kuitenkin myrskyn nopeudella eteen päin, pienentää hetki hetkeltä näköalaa ja kietoo kaikki tyyni läpinäkymättömään huntuun. Siitä kuuluu viheltävää ja suhisevaa melua, mutta katsojan paikoilla on vielä ihan hiljaista ja äänetöntä.

Sitte kohahtaa yht'äkkiä lyhyt ja ankara tuulenpuuska ohitse. Vahvat puut kumartuvat sen käsissä kuin notkeat vitsat; hoikat palmut taivuttavat latvansa syvälle alas. Ensimmäistä puuskaa seuraa toisia yhä tiheämpään; tuuli kasvaa myrskyksi, myrsky kiihtyy hirmumyrskyksi ja se raivoaa verrattoman voimakkaasti. Sen kohina on niin kova, että lausutun sanan kaiku ei kuulu puhujan omaan korvaan, että mitkä muut äänet hyvänsä hukkuvat siihen ihan kuulumatta. Kohisee ja pauhaa, ryskää ja räiskää, vinkuu ja ulvoo, jyrisee ja tärisee ilmassa, maassa ja puiden latvoissa, ikään kuin kaikki luonnon voimat keskenään taistelisivat, taivas putoaisi ja maan perustukset järkkyisivät. Vastustamattomalla voimalla kourii mahtava myrsky puiden latvoja, sieppaa puolet kaikkein vielä lehdekästen puiden lehdistä mukaansa, katkoo miehen paksuisia runkoja kuin haurasta lasia, ottaa mukaansa latvat, vierittää, kierittää ja pyörittää niitä kuin keveitä palloja pitkin aukeita paikkoja ja hautaa ne viimein, oksat eli leveän puolen alas päin, rungon sälöisen katkeaman ylös päin, syvälle pehmeään maahan tai hietaan ja jättää ne siihen tuhoaville termiiteille. Ahnaasti kaivelee se kaikkia maan halkeamia ja rakoja, ottaa niistä tomua, hietaa ja soraa, nostaa niitä ylös pilviin asti ja kuljettaa sellaisella voimalla, että ne koviin esineihin kimmahtelevat niin, että kuuluu selvää rapinaa, verhoaa niillä taivaan ja maat ja muuttaa niillä päivän niin synkäksi yöksi, että tuskaisten ihmisten täytyy tomuisissa asunnoissaan sytyttää lamput, ikään kuin tointuakseen elävän liekin valossa tai edes vähän, rauhoittaakseen.

Onpa sentään vieläkin kovempaa ääntä kuin tuulen riehunta. Rätisevät ukoniskut jyrähtelevät kovemmin, mahtavammin kuin se ja hämmentävät sen ulvontaa ja kohinaa. Yhä vielä ovat tomupilvet niin tiheät, että ei voida nähdä leimauksia. Mutta kohta alkaa sekautua ennestään kovien äänien pauhinaan eräs siihen asti vielä kuulumaton ääni, omituinen ropina, ja samalla alkaa luonnoton yö muuttua valon koitteeksi. Kuuluu, kuin raskaita rakeita putoilisi alas, ja kuitenkin ovat ne vain sadepisaroita, ja ne nyt maahan pudotessaan ottavat mukaansa myöskin ylös ryöpynneen tomun ja hiekan. Nyt näkyvät leimauksetkin. Toinen seuraa toistansa niin tiheään, että tahtomattaan suljetaan häi'äistyneet silmänsä ja kuunnellaan vain lakkaamatonta jyrinää. Sade muuttuu niin rajuksi, kuin olisivat pilvet auenneet, vuorilta kohisee vettä puroina alas, alempiin paikkoihin kokoutuu se järviksi, laaksoissa juoksee se jokina. Tuntikausia kestää veden tuloa, mutta jo sateen alussa heikkonee myrskyn voima, ja raitis, vilpoinen tuuli virkistää ihmisiä, eläimiä ja kasveja. Vähitellen harvenevat leimauksetkin, heikkonee jyrinä, ja rankkasade muuttuu jälleen sateeksi ja se viimein vienonee; taivas kirkastuu, pilvet hajoilevat ja loistaen pilkistelee aurinko niiden välistä. Riemuiten lähtee tummaihoinen nuoriso niin alasti, kuin ovat syntyneet, huoneista ja majoista uiskentelemaan kevään vesissä. Yhtä iloissaan nousevat niiden mutaisesta pohjasta matelevaiset, konnat ja kalat, ja jo ensi yönä sateen jälkeen kaikuu tuhatkertaisena pienen sammakon selvä ja kova ääni, jota ei ennen vähääkään kuulunut, koska se, kuten jotkut krokotiilit, monet kilpikonnat ja kaikki aika-ajoin kuivavien järvien kalat, on ollut syvällä maan sisässä talvilevossa, josta ensimmäinen kevätsade ne kaikki jälleen herätti eloon.

Kaikkialla liikkuu heräävä elämä voimakkaana. Ahnaasti imee janoava maa sille suotua kosteutta. Vaan taivas avaa muutamain päivien kuluttua taas akkunansa ja herättää elvyttävällä kosteudellaan kaikki vielä makaavat elon siemenet. Toinen rankkasade aukoo kaikkein vaihtelun alaisten puiden lehtisilmikot ja houkuttelee maasta esiin ruohon oraita. Kolmas sade loitsii esiin kukkia ja verhoaa koko maan tuoreella vihreydellä. Lumoavasti kevät tuli ja lumoavasti se nyt vaikuttaa ja vallitsee. Mikä meillä tarvitsee kuukauden ajan, suorittaa täällä viikon kuluessa elämänsä koko kiertokulun; mikä lauhkeassa vyöhykkeessä kehittyy ainoastaan hitaasti, kehittyy täällä joissakuissa päivissä tai hetkissä.

Muutamissa viikoissa on kevät taas kulunut ja siitä tuskin eroava kesä alkanut sekä sitä yhtä nopeaan seurannut syksy, niin että tarkkaan katsoen, voidaan puhua ainoastaan yhdestä vuodenajasta, johon kuuluu kevät, kesä ja syksy. Ja taas on kuolettava talvi edessä estämässä lakkaamatonta itämistä, kasvamista ja kehittymistä, kuten muissa päiväntasaajan seuduissa on suuremman vesirikkauden tähden mahdollista. Onpa sentään täälläkin sateen paljous riittävä karkoittamaan aavikon elottomuutta ja kaikkialle, missä se muuten vallitsisi, levittämään maahan paksumman tai ohuemman kasvimaton eli, toisin sanoen, muuttamaan seutua aavikosta aroksi.

Minä käytän "aro" – sanaa merkitsemään noita Sisä-Afrikan omituisia aloja, joita arabialaiset sanovat "kaalaksi", joka merkitsee "tuoretta, vihreitä kasveja kasvavaa maata". Kaala tosin on yhtä vähän Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arojen kuin Pohjais-Amerikan prairioidenkaan tai Etelä-Amerikan pampas- tai lianos-tasankojen kaltainen, mutta kuitenkin monin puolin niin aron näköinen, että minun tuskin tarvitsee pyydellä anteeksi, jos käytänkin tuttua sanaa tuntemattoman sijasta. Aro ulottuu yli koko Sisä-Afrikan, aavikosta aina Karruun eli Etelä-Afrikan aroon asti, itärannalta hamaan länsirannalle saakka, ympäröitsee kaikkia siellä olevia vuoristoja, sulkee sisällensä kaikki sekä niillä että syvemmissä ja vesirikkaammissa paikoissa kasvavat ikimetsät, kietoo kaikki Sisä-Afrikan maat, alkaa muutamain satojen askelten päästä kaupunkien äärimmäisistä taloista ja kylien ihan reunimmaisten talojen vierestä, antaa tilaa uutisasukasten vainioille ja elättää paimentolaisten laumoja. Mihin aavikko etelää kohti päättyy, mihin metsä lakkaa, missä vuoristo mataloituu, siellä se on vallalla; missä tuli hävittää metsän, anastaa se ensinnä palopaikan; missä ihminen jättää kylän autioksi, sinne se tunkeutuu ja muutamissa vuosissa hävittää kylän viimeisetkin merkit; missä maanviljelijä luopuu vainioistaan, sinne se vuoden kuluessa painaa jälleen oman luonteensa.

Kolkolta, yksitoikkoiselta ja vaihteettomalta näyttää aro siitä, joka sinne ensi kertaa astuu. Avara, usein ylinäkymätön tasanko on silmäin edessä; ainoastaan poikkeuksen tavoin kohoaa siitä sieltä täältä yksinäinen vuoren huippu ja vielä harvemmin ne yhtyvät seljänteiksi. Useammin liittyy aaltomaisesti toisiinsa mataloita kukkuloita ja yhtä mataloita laaksoja; välistä ne ihmeellisesti kietoutuvat verkon kaltaisiksi kukkulajonoiksi ympäröimään syvempiä laaksoja, joihin sateen aikaan syntyy rapakoita, lammikoita ja järviä, jota vastoin savinen pohja talvella halkeilee tuhansiin rakoihin. Syvimpiin ja pisimpiin laaksoihin syntyy noiden seisovain vesien sijaan "koori" eli sadepuro, joka samoin ainoastaan keväällä osaksi täyttyy tai erittäin edullisessa tapauksessa reunojaankin myöten, joka silloin aina tapahtuu muutamassa tunnissa, ja sitte se virtaa, jopa liikkuvaisen muurin tavalla kohistenkin syöksyy syvyyteen, vaan ei siltä suinkaan aina pääse oikeaan jokeen. Paitsi vain sellaisissa vesipaikoissa, peittää kaikkialla verraten runsas kasvikunta maata. Mitä erilaisimmat ruohot, maata myöten suikertelevista pikku kasveista miehen korkuisiin, viljan olkien kaltaisiin saakka, ovat aron kasvikunnan pääosina; puut ja pensaat, varsinkin monet mimoosat eli tuntokasvit, apinanleipäpuut, muutamat palmut ja muut tihenevät siellä täällä, etenkin mainittujen vesien rannoilla, metsiköiksi tai pensasaidoiksi, mutta muuten niitä on niin niukalti ruohojen seassa, joita kaikkialla yli laajain alojen kasvaa ihan tasaisesti, että niistä ainoastaan joissakuissa paikoissa syntyy harvaa metsää. Nämä puut eivät missään näytä sellaista rehevyyttä kuin oikeissa jokilaaksoissa, jotka voivat säilyttää kevään siunausta, vaan ovat päin vastoin hyvin usein kituvia tai ainakin mataloita ja harvalatvaisia, ja ainoastaan joskus kiemurtelee joku köynnöskasvi ylös niiden latvoihin. Ne kaikki kituvat pitkän talven polttavassa kuumuudessa, joka tuskin sallii niiden itsensäkään elää ja kuolettaa niistä kaikki loiskasvit. Sitä vastoin ruohot vesirikkaana, vaikka tosin lyhyenäkin kevätaikana kasvavat rehevästi, kukoistavat ja kypsyttävät siemenensä ja siten käyttävät hyväkseen kaikkia iloisen menestymisen ehtoja. Mutta juuri nämä ruohot myöskin suuressa määrässä tekevät aron yksitoikkoiseksi, sillä ne, vaikka ovatkin mataloita, tasoittelevat muita erilaisuuksia ja väsyttävät varsinkin värinsä yksimuotoisuudella. Ei edes ihminenkään kykene saamaan tässä ylt'yleisessä yhtäläisyydessä aikaan mitään vaihtelua, koska hänen vainionsa keskellä ruohometsää ovat etäältä katsoen niin sen kaltaiset, että on mahdoton erottaa viljaa ruohosta, ja koska pyöreät, keilamaiset majat, tuetut hienoilla seipäillä ja ulkoa päin verhotut aroruoholla, ainakin kuivuuden aikaan niin vähän näöltään eroavat ympäröivästä lakeudesta, että täytyy olla hyvinkin lähellä niitä ennen, kuin huomaa ne. Ainoastaan vuodenajat jonkun verran muuttavat muuten yhtäläistä kuvaa, vaan eivät nekään paljoakaan riistä siltä yksitoikkoisuuttansa.

Hyvin tyly on myöskin aron vastaanotto-tapa vaeltavia kohtaan. Korkeain kamelien seljässä, istuen ratsastetaan pitkin maita. Joku riistaeläin houkuttelee metsästykseen ja viekoittaa tunkeutumaan ruohometsään. Silloin saadaan kokea, että näköään niin sileässä ruohokossa kasvaa myöskin muita kasveja, jotka ovat vielä paljon pelottavammat kuin mimoosain okaat. Maassa versoo "tarba", jonka siemenkoterot ovat niin terävät, että leikkelevät rikki keveäin ratsusaapasten pohjat; sitä korkeammaksi ylenee "essek", jonka takiaiset eroamattomiksi tunkeutuvat kaikkiin vaatteihin; vielä vähän pitemmäksi pyrkii "askanit", näistä kolmesta nimitetystä hirvittävin kasvi, koska sen hienot okaat irtautuvat vähimmästäkin koskemisesta, tunkeutuvat kaikkein vaatteiden läpi ihoon ja tekevät siellä märkäpaisumia, jotka tosin itsessään ovat hyvin pienet, mutta äärettömän paljoutensa tähden kuitenkin tulevat erittäin kiusallisiksi. Nämä kolme kasvia estävät kauan oleskelemasta ruohokossa ja siihen etäälle tunkeutumasta ja tulevat tuskaksi ihmisille ja eläimille sekä saattavat myöskin kohta käsittämään, minkä tähden niiden seutujen synnynnäiset asukkaat aina pitävät mukanaan hienoja pihtejä kaikkein tärkeimpinä kaluinaan ja miten ihmisten kuten apinainkin kesken suurin ystävyyden työ, kuin toinen voi toiselleen tehdä, on hienojen, tuskin näkyvien, mutta neulan vertaisten okaiden vetäminen pois ihosta. Että enimmät muutkin aron kasvit, varsinkin melkein kaikki puut ja pensaat ovat täynnänsä enemmän tai vähemmän haitallisia okaita ja pistimiä, ei kummastuta ketään, joka on jossakin paikoin Afrikassa koettanut tunkeutua tiheikön lävitse taikka vain mennyt lähelle jotakin puuta.

Vielä kiusallisempia aron ilmiöitä tuo yö esiin. Arollakin täytyy usein ratsastaa monta päivää, kylää tapaamatta, ja sen tähden viettää yönsä taivasalla. Löydetään viimein joku sopiva hiekkainen paikka tien varrelta, jota matkustetaan, sellainen, jossa ei ole mitään kiusoittavia kasveja, ratsueläimet päästetään taakastaan ja sidotaan kiinni, tehdään yksinkertainen makuusija, se on: levitetään maahan matto ja sytytetään suuri tuli suojelemaan pedoilta. Aurinko laskeutuu, yö tuo jo muutaman minuutin päästä pilkko pimeän yli tasangon; tuli valasee leiriä ja sen lähintä ympäristöä. Silloin etäämpänä kuten itse leirissäkin syntyy elämää ja liikettä. Tulen liekkien houkutuksesta juoksee ja ryömii eläviä esiin yksitellen, kaksittain, kymmenittäin, sadoittain. Ensinnä tulee suuria hämähäkkejä, jotka peittävät kahdeksalla jalallaan melkein niin paljon alaa kuin mies kämmenellään ja hajasormillaan; heti niiden jälkeen taikkapa jo yht'aikaa niiden kanssa skorppionit. Molemmat juoksevat melkein kammottavan nopeasti tulta kohti, mattojen ja peitteiden päällitse, yksinkertaista illallista varten asetettujen lautasien välitse, kääntyvät pakoon heti, kuin tulen loistava lämpö tuntuu polttavalta, viehättyvät liekkien loistosta vielä tulemaan uudestaan ja siten yhä enentävät vaarallista vilinää. Sillä nämä hämähäkit ovat vaarallisen tai ainakin hyvin tuskauttavan puremisensa tähden melkein yhtä peljättävät kuin skorppionit ja aina myöskin yhtä kärkkäät puremaan kuin skorppionit pistämään. Äkeissään tartutaan toiseen aseesen, jonka taitava opas on matkalle lähtiessä ihan välttämättömänä varustanut mukaan, pitkiin hiilipihteihin, sieppaellaan kiinni noita kutsumattomia vieraita niin monta, kuin vain voidaan saada, ja armotta heitetään ratisevaan tuleen. Kaikkein matkakumppanien yhteisillä ponnistuksilla saadaan lyhyessä ajassa suurin osa tuosta helvetillisestä vitsauksesta tulikuoleman suuhun; uusia tulee yhä vähemmin ja kaikki, mikäli mahdollista, tuhotaan samalla tavalla. Jo hengitetään helpommin, mutta liian aikaisin! Taas uusia ja vielä pelottavampia vieraita tulee tulta kohti, myrkkykäärmeitä, joita liekkien loisto houkuttelee kuten äsken hämähäkkejä. Luonnontutkija tuntee ne tai ainakin sen lajin, jota tulee kaikista runsaimmin, erittäin huomioon otettavaksi eläimeksi, sillä se on hietakeltainen sarvikäärme, vanhan ajan kuuluisa tai pahamaineinen "cerastes", moneen Egyptin muistomerkkiin kuvattu "fi", sama myrkkykäärme, jonka myrkkyhampailla Kleopatra surmasi itsensä; mutta väsynyt matkustaja soisi niiden olevan helvetin syvyydessä. Koko leirissä tulee kiire heti, kuin kuka hyvänsä matkakumppaneista vain mainitsee tuon nimen; jokainen sieppaa paljon sukkelammin ja pelokkaammin pihdit kuin äsken, astuu käärmeen nähtyään varovasti sen luo, pistää pyydyksensä takaa päin niskaan, puristaa pihdit lujasti kiinni, että peto ei pääsisi pois livahtamaan, ja heittää sen keskelle leimuavaa tuliroviota sekä katselee ilkkuvalla ilolla sen tuhoa. Monin paikoin arolla voivat nämä käärmeet saattaa vähäiseen epätoivoonkin. Enimmiten on turha etsiä sarvikäärmettä päivällä, koska sen suomuspuku on pienimpiin piirteihin asti ihan hiekan näköinen ja se päivällä sekä muinakin lepohetkinään oleksii niin hiekan sisällä, että ainoastaan lyhyet sarvituntimet ovat näkyvissä; vaan heti, kuin yö tulee ja leirituli loistaa, ovat ne siinä kiemurtelemassa. Välistä niitä on kauhistavan paljo, niin että ne pitävät väsynyttä matkustajaa vireässä liikkeessä puoleen yöhön asti; sillä kaikki, jotka ovat olleet lepäämässä valon piirissä taikka yömatkoillaan tulevat kyllin lähelle, kaikki ne suikertelevat tulta kohti. Ja kuin viimein väsyneenä ja uneen uupuvina heitetään pihdit kädestään ja käydään levolle, ei koskaan voida tietää, kuinka monta käärmeitä vielä myöhemmin yöllä matelee makaajan ylitse, mutta usein kyllä aamulla mattoja korjatessa huomataan niin tapahtuneen, sillä yksi tai useampia on niitä piilossa maton reunojen alla ja nyt, kuin mattoa nostetaan, kaivautuu hiekkaan. Juuri arolla heräsi mieleeni ja vahvistui vakuutus, jota ei kukaan ollut siihen asti minulle edes lausunutkaan, että kaikki myrkkykäärmeet, paitsi ani harvoja, ainakin kaikki kyykäärmeet ja kolokäärmeet ovat öillä liikkuvia eläimiä. Kaikki aron kiusaeläimet eivät suinkaan vielä ole tässä luetellut. Yksi niistä, kaikkein pienimpiin kuuluva, ei tosin saata pelkäämään hengen vaaraa, vaan se on vaarallinen arolla eläväin tai oleksivain ihmisten omaisuudelle. Se eläin on termiitti, meidän muurahaisemme kaltainen hyönteinen, joka, vaikka onkin pieni, tekee enemmän pahaa kuin ahnas heinäsirkka; sen esiytyminen saattaa vielä tänäänkin tulla oikeaksi maanvaivaksi ja tuottaa enemmän vahinkoa kuin viljavainiota sotkeva elefanttilauma. Sillä se on kaikkialla liikkuvia ja lakkaamatta hävittäviä eläimiä. Mitä kasvikunta tuottaa, joutuu niiden teräviin hampaihin, ja samoin kaikki, mitä ihmisen uutteruus ja taito tekee sille kelpaavista aineista. Paljon korkeammat aron ruohometsiä ovat niiden keilamaiset savipesät, maata pitkin ja ylös puita myöten kulkevat heidän käytävänsä ja tiensä. Yön ja pimeän aikaan tekevät ne hävitystyötänsä. Ensin ne peittävät hävitettäväksi valitun esineen maakuorella, joka estää siihen pääsemästä mitään valoa, ja sitte ne ryhtyvät työhönsä, jonka tarkoitus ja loppu aina on hävitys. Kaikki maassa olevat tai maaseinissä riippuvat esineet ovat pahimmassa vaarassa. Varomaton matkustaja panee vallitsevan helteen pakosta jonkun vaatekappaleensa viereensä, makuusijanaan olevalle maalle ja huomaa aamulla sen olevan seulamaisesti lävistettynä, kelpaamattomaksi tehtynä, sanalla sanoen hävitettynä; maahan vielä tutustumaton luonnontutkija kätkee vaivalla kootut aarteensa arkkuun, vaan ei huomaa asettaa sitä kiville tai muilla sellaisille esineille, jotka pitäisivät arkun pohjaa koholla maasta, ja muutaman päivän kuluttua ovat hänen aarteensa kokonaan ryöstetyt; metsästäjä ripustaa pyssynsä saviseinälle ja harmikseen huomaa näiden hävityshimoisten eläväin lyhimmässäkin ajassa kaivelleen koloja ja syviä käytäviä tukkiin. Puu, jonka termiitit valitsevat itselleen, on hukassa; asunnon puuosat, mihin ne kerran asettuvat, on häviön oma. Maasta korkeimpiin oksiin asti kaivelee termiitti tuhoavia teitään, syö rungon, haarat ja oksat reikäisiksi ja jättää koko puun sitte alttiiksi ensi myrskylle, joka hajoittelee sen mehiläispesämäiset jäännökset kaikille ilman suunnille; asuntojen maaseiniä tai paaluja myöten nousee se ylös, lävistelee kaikki puuaineet ja saa tuota pikaa asunnon kaatumaan; parempien asuntojen kovaksi tallatun maalattian tai kivilattian alle kaivelee se tuhathaaraisia teitään ja tulee niistä, milloin soveltuu, miljoonittain esiin levittämään varmaa tuhoa itse asuntoon. Siten ja vielä monella muulla tavalla tulee se Sisä-Afrikan, varsinkin aron melkein pahimmaksi vitsaukseksi.

Jos arolla ei olisi muita ilmiöitä, jos se ei olisi kaikkein rikkaimpia seutuja, sellainen, jossa Afrikan eläimiä sekä asuu että muuten oleskelee hyvin runsaasti, niin luonnontutkija sitä yhtä mielellään karttaisi kuin kauppaa harjoittava matkustajakin, joka oppii tuntemaan ainoastaan sen ikävät, vaan ei sen viehättäviä puolia.

Jos siellä kauemmin oleskellaan ja sitä todella tutkitaan, niin siihen lepytäänkin. Se on rikas ja vilkas, äärettömän rikas, ei lainkaan köyhä kuin aavikko, pikemmin ikimetsän kaltainen, koskapa arollakin elää paljo ja monenlaisia eläimiä ja koska juuri siellä varsinkin on niitä eläimiä, joita me tavallisesti katsomme tämän maanosan varsinaisiksi, sen luonnetta kuvaaviksi asujamiksi. Muutamia niistä saatamme nyt kuvata, vaikkapa vain lyhykäisesti.

Merkillisimmiksi aroeläimiksi katson minä kalat, joita tavataan niissä joki- ja järvipaikoissa, joissa on ainoastaan aika-ajoin vettä. Jo Aristoteles kertoo kaloista, jotka hautautuvat mutaan, kuin niiden asuinvedet haihtuvat kuiviksi, ja jo Seneka koettaa tehdä sitä Aristoteleen lausuntoa epäiltäväksi, pilkallisesti neuvoen täst'edes lähtemään kalastamaan kuokalla ja lapiolla eikä enää haavilla. Vaan Aristoteles kertoo tosiasioita, jotka eivät suinkaan ole pilkan arvoiset.

Sisä-Afrikan arovesissä ja joissa asuva mutakala on ankeriaan muotoinen, noin metrin pituinen eläin, jolla on pitkä, purstoon asti ulottuva selkäevä, kaksi kapeaa rintaevää kitasien lähellä ja kaksi pitkää vatsaevää purstopuolella. Sen tärkein tuntomerkki on, että sillä, paitsi kitasia, on myöskin hengitykseen kelvollinen keuhkosäkki. Tämä merkillinen, konnan ja kalan väliasteella oleva, kaksineuvoinen eläin oleskelee veden korkeallakin ollessa mieluisemmin mudassa kuin selvässä vedessä ja pysyttelekse kolojen kätkössä, joita se näyttää itse kaivavan. Jos vesi vähenee liiaksi, kaivautuu se syvälle mutaan, kääriytyy kokoon niin pieneen tilaan kuin suinkin ja tekee, nähtävästi pyörimällä kuin kerä, mudasta ja omasta limastaan ympärillensä ilmaa pitävän koteron, jossa se liikkumatonna makaa talven ajan. Jos sellainen kotero kaivetaan maasta ja taitavasti asetetaan laatikkoon, niin voidaan vahingoittamatta kuljettaa kalaa pitkät matkat, jopa herättää se milloin hyvänsä eloonkin panemalla se koteroineen haaleaan veteen. Elvyttävän veden ensi kosketuksessa pysyy se rauhallisena, vielä ikään kuin uneliaana, vaan jo tunnin kuluttua on se ihan vilkastunut ja muutaman päivän päästä herää siinä myöskin ahnas saaliinhimo. Muutamiin kuukausiin se sitte ei muuta käytöstänsä, vaan siihen aikaan, jolloin se Afrikassa varustautuu talviuneensa, ryhtyy se vankisäiliössäänkin samoihin toimiin, tule£ ainakin hyvin levottomaksi ja erittää itsestään merkillisen paljon limaa. Jos sallitaan, kaivautuu se piiloon makaamaan, jos ei, niin se pian voittaa sen taipumuksensa ja elää edelleen, jopa menestyykin selvässä vedessä.

Ihan samalla tavalla kuin mutakala elävät myöskin säekalat talven ylitse, ja molempien näiden tavalla kaivautuvat kaikki arolla elävät konnat, jopa muutamat matelevaisetkin, varsinkin vesikilpikonnat ja krokotiilit, mutaan talvimakuulle, pysymään siten hengissä kuolettavan ajan yli. Sitä vastoin kaikki maalla elävät matelevaiset liikkuvat juuri talven kuumimmassa hehkussa elävimmästi ja siten suuresti vilkastuttavat autiota aroa; sillä niitä asuu siellä ihmetyttävän paljo. Paitsi kyykäärmettä, jonka jo edellä mainitsin, on arolla vielä toinenkin myrkkykäärme: aspis- tai sylkikäärme, vaarallisimpia matelijoita, kuin olemassa on. Tämä käärme, vielä paljon kuuluisampi tai pahamaineisempi kuin sarvikäärme, on se, jolla Mooses teki ihmeitä faraon edessä, kuten käärmeiden lumoajat vielä nytkin tekevät, se, jota Egyptin muinaiset kuninkaat kantoivat kullasta tehtynä päässänsä vastustamattoman voimansa vertauskuvana, se, jota he käyttivät kostaessaan pahantekijöille tai vihollisille, se, josta muinaiset kirjailijat ovat meille jättäneet kauhistavia eikä suinkaan aina vääriä kertomuksia. Päin vastoin kuin muut myrkkykäärmeet liikkuu tämä päivällä; jos sitä ei ärsytetä, on se hyvin viattoman näköinen, ja muuten hyvin sukkela, kiukkuinen ja rohkea, niin että sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät myrkkykäärmeen vaaralliseksi. Sekä hiekan että kellastuneen ruohon näköisen värinsä tähden jää se enimmäkseen huomaamatta, se suikertelee usein kammottavan nopeasti ruohokossa ja tietäen aseensa pelottavuuden varustautuu heti rynnäkköön, kuin huomaa vaaran uhkaavan. Asettuen taisteluun nostaa se viidennen tai kuudennen osan ruumiistaan pystyyn, levittää kaulaluunsa kilveksi, jonka päällä pieni pää vilkkaine, melkein säkenöivine silmineen liikkuu, katsoa tuijottaa terävästi vastustajaansa ja sitte yht'äkkiä tekee melkein aina kuolettavan iskun ja purasee – kammottavan kaunis näkö, ihmetyttävä ja kauhistava sekä ihmisille että eläimille. Yleensä kerrotaan sen voivan puremattakin vahingoittaa sylkemällä tai ruiskuttamalla myrkkyä vastustajaansa, ja todella sen suuret myrkkyrauhaset erittävätkin tuota kuolettavaa nestettä niin runsaasti, että sitä riippuu suuret pisarat hänen reikäisten myrkkyhammastensa päissä. Eipä siis ihme, että niin aron synnynnäinen asujan kuin länsimaalainenkin paljon enemmän pelkää tätä kuin hidasta sarvikäärmettä, joka heitä yöllä leirissä ahdistaa; voidaan kyllin käsittää, että länsimaalainen ihan arvelematta ampuu jokaista viattomintakin käärmettä, kuin näkyviin tulee, ja että viimein vähinkin rasahdus ruohokossa tai lehdissä vähän säikyttää tai ainakin tekee varovaksi. Sellaista rasahtelemista kuitenkin kuuluu arolla lakkaamatta, kun näet muitakin käärmeitä, kuusi metriä pitkästä jättiläisestä, assalasta eli hieroglyyfikäärmeestä aina pieniin viattomiin tarhakäärmeihin asti, kaikkia on yhtä lukuisasti kuin aspiksia, ja sitä paitsi on kaikkialla myöskin lukematon joukko kaikenlaisia liskoja. Ken pelkää käärmeitä, hänet saattavat liskot lepyttää matelevaisiin, sillä viehättävämpiä ilmiöitä kuin nämä sukkelat ja väriltään komeat elävät ei arolla ole nähtävänä. Maata myöten livahtelevat ne, pensaiden ja puiden oksia myöten kiipeilevät ne ylös, termiittein pesistä ja ihmisasunnoista katselevat ne alas, jopa kaivelevat hiekan alitsekin teitänsä. Muutamat lajit vetävät, värien komeuteen ja välkyntään katsoen, vertoja kolibreille, toiset ilahuttavat liikettensä nopeudella ja sievyydellä ja vielä toiset vetävät ruumiinrakennuksensa kummallisuudella puoleensa huomiota. Vielä sittekin, kuin näitä erittäin elvyttävä aurinko menee mailleen ja suurin osa näistä vikkelistä olennoista asettuu levolle, antaa aro tarkastelijalle työtä: sillä yön tullessa gekot, jotka ovat päivän pitkään hiljaa ja rauhallisina riippuneet puiden rungoissa tai huoneiden orsissa, varustautuvat työhönsä, huutavat kovasti ja kaiukkaasti omaa nimeänsä ja harjoittavat metsästystänsä, ihan aristelematta ihmistä. Ikivanha väärä luulo panettelee – niitä erittäin myrkyllisiksi eläimiksi ja sama luulo kummittelee vielä tänäkin päivänä tietämättömäin ihmisten aivoissa. Ne ovat yöeläimiä ja sen tähden toisin varustetut kuin saman luokan päiväsaikaan toimivat lajit. Niiden erityinen tuntomerkki on, että heillä on sormien ja varpaiden ensi nivelissä leveät pikku tyynyt ja niiden alla tiheässä pieniä lehtiä; nämä tyynyt vaikuttavat imuliuskojen tavalla ja siten tekevät kiipeämisen tavattoman helpoksi. Noissa lehtityynyissä luultiin huomaavansa myrkkyrauhasia, vaikka se täytyy vähänkin ajatellen huomata mahdottomaksi. Gekot tosiaan ovat ihan viattomat ja miellyttävät eläimet ja saavuttavat hyvin pian jokaisen vanhoihin erhetyksiin eksymättömän tarkastelijan suosion. Ollen kotieläimiä sanan paraimmassa merkityksessä, ne kun innokkaasti ja hyvällä menestyksellä harjoittavat kaikkein kiusallisten syöpäläisten hävittämistä, elvyttävät ne yöllä sekä savi- että olkiasuntojen kaikkia paikkoja, kiipeävät melkein erehtymättömän varmasti noiden lehtityynyjensä avulla, liikkuvat missä asennossa hyvänsä, pää ylös tai alas päin, pysty- tai vaakasuoraan, leikitsevät ja pyydystävät ja ajelevat toisiaan huvittavasti ja ilahuttavat sitä paitsi myöskin kaiukkaalla äänellään, tuottavat siis sekä huvia että hyötyä. Kukapa järkevä ihminen siis ei viimein mieltyisi heihin?

Mutta sittekin: matelijoita, ikään kuin ihmisen kiroamia eläimiä ne ovat ja sellaisina pysyvät eivätkä pysty kilpailemaan paljon liikkuvaisemman lintumaailman kanssa. Sen tähden voidaan ehkä sanoa, että vasta linnut osoittavat ystävyyttä arolla oleksivalle ihmiselle ja hänet lepyttävät tähän asti tarkasteltuihin eläimiin.

Aron lintumaailma on rikas lajeista ja rikas myöskin lintujen luvulta. Oltakoonpa missä hyvänsä, aina ihan varmaan on lintuja näkyvissä tai kuuluvissa. Tiheimmästä ruohometsästä kaikuu yksinäisten trappien kova huuto, vesien rantatiheiköistä helmikanojen torvisävelet tai frankoliini-kanojen parunta; puista helisee kyyhkysien kuherrus ja laverrus, tikkain nakutus ja riemuäänet, partalintujen täysinäiset houkutusäänet, monenlaisten kutojalintujen ja muutamain rastaan kaltaisten laulajain yksinkertaiset sävelet; ulos pistävillä puun oksilla tai muilla tähystyspaikoiksi sopivilla. esineillä istuvat, saalista tähystellen, käärme- ja lauluhaukat, närhit, drongot eli kuristajalinnut ja mehiläissyöjät; ruohometsässä juoksentelee tai sen päällä liitelee sihteeri eli kurkikotka, jota maan synnynnäiset asujamet sanovat kohtalolinnuksi; ylemmissä ilmakerroksissa liitelevät pääskyset ja muut kärpästen ajajat ja vielä ylempänä kiertelevät kotkat. Ei yhtään alaa ole asujamitta, melkein jokainen pieninkin paikka on asuttuna; ja kuin Pohjolan talvi pääsee valtaansa, lähettää se vielä monta Europankin lintua, tornihaukat ja muita haukkoja, kuristajat ja närhit, viiriäiset ja haikarat ja paljon muita arolle, joka niille kaikille riittää vierasvaraiseksi majapaikaksi vuoden tukalaksi ja köyhäksi ajaksi.

Todella aroa kuvaavia ovat hyvin harvat siellä elävät linnut, ja sen luonne tuskin ainoastakaan näkyy niin selvään, että sitä tai tätä voitaisiin heti ensi katsauksella sanoa arolinnuksi, kuten kaikki aavikkolinnut heti tunnetaan. Kuitenkin valpas tarkastaja huomaa, että arolinnutkin johonkin määrään kuvastavat kotoansa. Eräästä suuresta, kurjen muotoisesta petolinnusta, äsken juuri mainitusta sihteeristä eli kurkikotkasta, eräästä runsaaseen ja pehmoiseen, isohöyheniseen pukuun verhoutuneesta, hitaasti ja laiskasti lentävästä haukasta, käärmehaukasta, eräästä olkikeltaisesta kehrääjästä, jonka höyheniä käytetään koristeina, eräästä helmi- ja frankoliini-kanasta, eräästä trapista ja kamelikurjesta täytyy meidän heti huomata, että ne kuuluvat arolle, että niiden oikea koti voi olla ainoastaan siellä. Aro ei kyllä suinkaan ole väririkkaampi kuin aavikko, mutta siellä on paljon enempi piilottavaa suojaa ja sen tähden se voi paljon vapaammin maalata ja kuvata kuin aavikko. Kuitenkin huomataan, että sekin paraastaan tuottaa vain kahta väriä: enemmän tai vähemmän vivahtelevaa olkikeltaista ja vaikeamääritteistä harmaansinistä, jotka molemmat tulevat näkyviin sekä petolintujen että kanojen höyhenissä, vaikka sentään on myöskin muita tummempia, kirkkaampia ja loistavampia värejä. Suurempaa värityksen ja kuvauksen vapautta näkyy, minun mielestäni merkillistä kyllä, sellaisissakin linnussa, joiden heimo tai suku paraastaan asuskelee arolla.

Jos koetetaan laveammin kuvata joitakuita arolintuja, että saisimme itse seudun tuntomerkkejä, niin tulee vaali vaikeaksi, koska melkein jokainen näyttäisi ansaitsevan tarkempaa selitystä. Tilan vähyys vaatii kuitenkin minua rajoittamaan kuvaustani, ja sen tähden riittäköön, jos valitsen yhden linnun yläilmoista, yhden maassa elävistä ja yhden yölinnuista, vetääkseni niiden avulla muutamia lisäpiirteitä aron yleiskuvaan.

Ken oleskelee kauemmin arolla, häneltä ei mitenkään voi jäädä huomaamatta suuri petolintu, jonka lentokuva, pitkäin ja teräväin siipien ja tavattoman lyhyen purston kauniskaarteisten ulkopiirteiden tähden, eroaa kaikista muista petolinnuista, jonka lento voittaa kaiken muun lennon. Korkealla ilmassa lentää liitelee, uiskentelee, tepastelee, kujehtii, tanssii ja tekee kuperkeikkoja tämä kotkan kokoinen lintu, milloin levittäen siipensä ja minuuttimäärin ihan liikahtamatta pysyen samassa asennossa, milloin kiivaasti lyöden siivillään, milloin nostaen ne ruumistaan ylemmäksi, milloin niitä, kierrellen ja väännellen, milloin painaen ne kiinni ruumiisensa, niin että hänen täytyy pudota suoraan maata kohti, ja milloin niitä niin voimakkaasti ojennellen, että hän muutamassa minuutissa kohoaa arvaamattoman korkealle. Jos se lähestyy maata, niin tulevat kirkkaasti näkyviin samettimustan pään, kaulan, rinnan ja vatsan, alapuolelta hopeavalkoisten siipien ja vaalean-kastanjaruskean purston selvästi toisistaan eroavat värit; jos se tekee kuperkeikan, näkyvät selvään purston kaltainen seljän väri ja leveä vaalea siipinauhus; jos se laskeutuu vielä lähemmäksi, saatetaan myöskin huomata korallipunainen nokka sekä samanväriset ohjakset ja kynnet. Jos kysytään aron eläimiä tarkastavalta paimentolaiselta tätä kaikin puolin huomioon kiintyvää, erittäin kummallista petolintua, niin hän vastaukseksi kertoo merkillisen, voimakaspiirteesen tarun. "Hänelle", kertoo hän, "antoi kaikkivaltias armossaan runsaita lahjoja, ennen kaikkea suuren viisauden. Sillä hän on lääkäri taivaan lintujen joukossa, tunteva taudit, jotka vaivaavat luojan luotuja, ja tunteva kasvit ja juuret, joilla ne paranevat. Etäisistä maista näet sinä hänen tuovan juuria; mutta turhaan koetat saada selville, mihin häntä on kutsuttu parantamaan niillä sairaita. Hänen lääkettensä vaikutus on ihan varma; niiden syöminen antaa elämän, niiden hylkääminen jättää alttiiksi kuolemalle; ne ovat kuin hedjab, jonka on Jumalan-miehen käsi kirjoittanut, kuin Muhammedin käsky, hänen, jota me nöyrästi ylistämme. Sitä, joka on viheliäinen Herran edessä, Adamin poikaa, ei ole kielletty niitä käyttämästä. Ota vaari, mihin lääkärikotka tekee pesänsä, äläkä vahingoita hänen muniaan; odota, kunnes hänen lastensa höyhenet eivät enää päästä verta juoksemaan; mene silloin kotkan kotoon ja vahingoita jonkun hänen lapsensa ruumista. Heti silloin huomaat isän lähtevän lentämään itää kohti, sinne päin, jonne sinä rukoillessasi käännyt. Älä väsy, vaan odota kärsivällisesti, kunnes hän palaa. Hän tuo juuren käsissään; säikytä häntä, että hän pudottaa sen sinulle; ota se aristelematta, sillä se tulee Herralta, jonka kädessä elämä on, eikä siinä ole mitään noituutta; mene sitte ja paranna sairaasi, ja he kaikki paranevat, jos armias Jumala niin on määrännyt."

Lintu, jonka käytös on saanut aikaan sellaisia runokukkia, on ilvehtijä eli "taivaan apina", kuten abessinialaiset häntä nimittävät, eräs käärmekotka; juuret, joita kantavaksi taru häntä kuvaa, ovat käärmeitä, jotka se on iskenyt ruuakseen. Perin harvoin nähdään hänen levähtävän; tavallisesti lentelee se edellä kuvatulla tavalla, kunnes jonkun käärmeen näkö saa hänet syöksymään suin päin alas ja ryhtymään taisteluun. Ollen, kuten kaikki käärmeitä syövät petolinnut, kynsiensä tiheällä sarvisuomus-panssarilla ja hyvin tuuhealla höyhenpuvullaan kylliksi suojeltu käärmeiden myrkkyhampailta, hän ei pelkää vaarallisimpiakaan myrkkykäärmeitä; siten hän on oikea aron hyväntekijä. Mutta ei tämä hänen toimensa ole levittänyt hänen mainettaan kotiseutunsa kansojen piireihin, vaan sen on tehnyt yksinomaan hänen ihmeellinen lentonsa.

Lääkärikotkan ilmeinen vastakohta on maahan kahlehdittu kamelikurki. On sekin tullut arabialaisten satujen sankariksi, mutta ne eivät kuitenkaan ole häntä ylistelleet, vaan pikemmin halventaneet, niissä kun kerrotaan, että se oli pelkästä ylpeydestä yrittänyt lentämään aurinkoon, siellä kurjasti palanut ja sitte syöksynyt nykyisessä muodossaan maahan. Meille sitä vastoin hänen elämänsä tarjoaa sitä parempaa tarkastuksen ainetta, kuin siitä, kuten tästä jättiläislinnusta itsestäänkin, tiettävästi yhä vielä on vääriä luuloja.

Vaikka kamelikurkea tavataan myöskin Afrikan ja Länsi-Aasian aavikoiden kasvirikkaimmissa notkelmapaikoissa, niin oikeastaan se kuitenkin oleksii lukuisasti vain ravintorikkaalla arolla. Siellä nähdään kamelikurjen helposti tunnettavia jälkiä melkein joka päivä, mutta itseään kuitenkin hyvin harvoin. Hän on kyllin korkea katselemaan suojelevan ruohometsän ylitse sekä kauas näkevä ja arka, jonka tähden se enimmäkseen näkymättä pakenee lähestyvää ihmistä jo etäältä. Jos onnistuu tarkastella häntä matkan päästä, niin huomataan, että hän, paitsi hautomisaikana, mielellään tahtoo viettää ainakin hyvin mukavaa elämää. Aikaisin aamulla ja illan tullessa käyskelevät yhteen osuneet kamelikurjet syömässä; puolenpäivän aikaan makaavat kaikki leväten ja ruokaansa sulattaen maassa, ehkä myöskin käyvät juomassa tai kylpemässä, jopa meressäkin, milloin soveltuu; myöhemmin he huvikseen pitävät kummallisia tansseja, juoksennellen kuin mielettömät piirissä ja siipitöyhtöjään löyhytellen, ikään kuin koettaisivat lentää; auringon laskeutuessa käyvät he levolle, vaan laiminlyömättä edes silloinkaan turvallisuutensa katsontaa. Jos vaarallinen vihollinen uhkaa, ryöpsähtävät ne hurjasti pakenemaan ja kohta jää vihollinen kauas jäljelle; jos heikonlainen peto hiipii luo, tappavat he sen tavattoman vahvoilla jaloillaan. Siten kuluu kamelikurkien elämä melkein häiriöttä, jos vain ruokaa riittää. Sitä ne tarvitsevat melkoisen paljon. Ihmetyttävä on heidän ruokahalunsa ja yhtä ihmeellinen heidän vatsansa kyky ottamaan vastaan suurin joukoin mitä erilaisimpia kappaleita ja joko sulattamaan ne tai ainakin säilyttämään niitä ja kuitenkin pysymään itse turmeltumatta. Kaikki, kuin kasvissa on, juurimuhkuroista hedelmään saakka, sulaa siinä sananparreksi tulleessa vatsassa, ja samoin kaikki pikku eläimet, sekä luuttomat että luurankoiset. Vaan ei siinä vielä ole läheskään kaikki. Kamelikurki nielee mitä hyvänsä, kuin kurkusta sopii alas: naulan painoisia kiviä ja vankeudessa tiilinpalasia, tappuroita, rääsyjä, veitsiä, avaimia ja avainkimppuja, rautanauloja, lasinpalasia ja siruja, lyijyluoteja, kulkusia ja paljo muuta; voi se tulla itsemurhaajaksikin, jos oli saatavissa sammuttamatonta kalkkia hänen nieleksiäkseen. Erään vankeudessa kuolleen kamelikurjen vatsasta löydettiin mitä erilaisimpia esineitä, jotka yhteensä painoivat viidettä kiloa. Tämä syöppö lintu nieleksii kanapihassa nuoria hanhia ja kanoja kokonaan, kuin ne olisivat ruokasimpukoita, kiskoo muureista saviseosta vatsansa täytteeksi eikä säästä niin mitään, kuin suuhun sopii ja irti vain lähtee. Tarpeellisen ruokamäärän mukainen, joka muuten ei suinkaan ole liian suuri, hänen suuruuteensa ja liikkuvaisuuteensa katsoen, on myöskin hänen janonsa, ja sen tähden täytyy hänen asuinpaikoissaan olla sekä ravitsevia kasveja että vesiä tai ainakin lähteitä. Jos ruoka tai vesi tai molemmat loppuvat, täytyy kamelikurjen muuttaa muuanne, ja silloin se usein kulkee hyvinkin pitkät matkat.

Kevään tullessa herää kamelikurkien sydämmessä leikin vaisto ja silloin niiden tavallisessa elämässä tapahtuu huomattavia muutoksia. Laumat hajautuvat pienemmiksi joukoiksi ja täys'kasvuiset urokset ryhtyvät pitkälliseen taisteluun naaraksista. Hyvin kiihkoissaan, joka ulkonaisestikin näkyy kaulan ja reisien vertymisestä hyvin punaisiksi, asettuu kaksi kilpakosijaa vastakkain; he löyhyttävät hajallisia, valkoisia siipiään, niin että niiden koko komeus tulee näkyviin, liikuttelevat yht'aikaa kaulojaan niin monimutkaisesti, että sitä on vaikea kuvata, ne kun kääntyvät ja vääntyvät ja taipuvat milloin mitenkin, sivulle ja eteen päin; ne ääntelevät milloin syvästi ja käheästi kuin kumea rummutus, milloin kuin leijonan kiljunta, katsoa tuijottavat toinen toiseensa, laskeutuvat polvilleen maahan ja liikuttelevat siinä kaulojaan ja siipiään vielä sukkelammin ja kauemmin kuin ennen, hyppäävät jälleen ylös, juoksevat vastakkain, koettavat viimeinkin pikaisessa ohijuoksussa vahingoittaa voimakkaalla potkauksella toinen toistansa, ja, jos rynnäkkö onnistuu, repii voittaja terävällä kynnellään syviä ja pitkiä haavoja toisen ruumiisen ja reisiin. Samoin tekee voittaja anastetulle naaraksellekin, rääkkää sitä kopealla käytöksellä ja iskuilla pahimmasti. Yhdenkö vai useampiako naaraksia uros ottaa haltuunsa, ei ole vielä varmaan saatu selville; sitä vastoin luullaan varmaksi, että usein on samassa pesässä useampia naaraksia, ja on huomattu, että naaras ei hoitele munia, vaan paraastaan uros niitä hautoo ja samoin johtaa ja kasvattaa poikasia, jotka noin kahdeksan viikon kuluttua pääsevät munasta. Molemmissa töissä tosin naaras auttelee, mutta uros aina suorittaa suurimman osan työstä ja on poikia kasvattaessakin huolellisempi ja varovampi kuin naaras. Kamelikurjen pojat, jotka munasta päästessään ovat tavallisten kotikanojen kokoiset, tulevat maailmaan merkillisessä höyhenpuvussa, joka pikemmin on nisäkkään turkin kuin linnunpoikasien untuvapuvun kaltainen. Koska niillä on elämänsä ensi päivästä alkaen sukunsa suuri ruokahalu, kasvavat ne nopeasti, muuttavat kahden tai kolmen kuukauden kuluttua pukunsa, ensin naaraksen puvun kaltaiseksi, vaan tarvitsevat kuitenkin vähintään kolme vuotta ennen, kuin tulevat täys'kasvuisiksi ja ryhtyvät sukunsa kartuttamiseen.

Tässä ovat lyhykäisimmästi tämän aron jättiläislinnun elämänhistorian pääpiirteet; kaikki, mitä muuta hänestä kerrotaan, on pelkkää tarua.

Yölintu, josta vielä aioin puhua jonkun sanan, on eräs kehrääjä, jonka suvusta meilläkin on yksi, vaan arolla monta lajia, jotkut merkillisen koreitakin. Kuin ensimmäinen tähti ilmestyy ilta-taivaalle, alkavat nämä kaikkein leikillisimmät tai viehättävimmät yölinnut uutteran toimintansa. Päivällä nähtiin vain sattumalta joku ja siitä oli mahdoton aavistaa, miten suuresti juuri tämä lintu voi vilkastuttaa aroa; vaan kuin yö lähestyy, on niitä ainakin joku missä hyvänsä. Leirituli houkuttelee kehrääjiä kuten skorppioneja ja myrkkykäärmeitä; sen tähden tämä kevytlentoinen lintu aina ilmestyy arolla yötä viettäjäin lähelle ja liitelee kaikin tavoin tulen ja leirin ympärillä, laskeutuu välistä lähelle maahankin Ja laulaa ehkä jonkun säkeen surisevaa, kissan kehräämisen kaltaista yölauluansa, häviää pimeään, ilmestyy muutaman minuutin kuluttua jälleen ja tekee sitä tekoansa aamuun asti. Varsinkin yksi laji, lippukehrääjä eli "nelisiipi", viehättää aron asujamia. Hänen koristiminansa ovat käsi- ja kyynärsulkien välistä kasvaneet, melkein puolen metrin pituiset, lähelle latvaa höytyvittömät, vaan latvasta leveähöytyviset sulat, yksi kummassakin siivessä, paljon pitemmät kaikkia muita siipisulkia. Kuin tämä kehrääjä leikitellen lentelee, luullaan ihan näkevänsä kummitus. Näyttää ihan, kuin yhtä lintua aina kaksi pienempää seuraisi, kuin hän olisi jakautumassa kahdeksi tai kolmeksi linnuksi taikka kuin hän tosiaan liikuttelisi neljää siipeä. Yhtä suloinen hän kuitenkin on kuin muukin sukukuntansa, ja sen tähden se piankin huomataan yhtä miellyttäväksi ilmiöksi kuin kaikki muut lajit, jotka kaikki osaavat ilahuttavimmalla tavalla lyhentää monta muuten hyvinkin ikävää yötä arolla.

Nisäkästen luokka on myöskin laji- ja muotorikas arolla. Sen kasvit elättävät sekä lukemattomia anttilooppilaumoja, joita vasta oikeastaan voidaan sanoa aron luonnetta kuvaaviksi eläimiksi, että myöskin villipuhveleja ja villisikoja, sebrahevosia ja villiaaseja, elefantteja ja sarvikuonoja, serafeja eli giraffeja ja suuren paljouden jyrsijöitä, joiden, elämästä emme tiedä muuta kuin nimeksi pääpiirteitä. Niin lukuisan kasveja syövän eläinjoukon rinnalla vaikuttavat monet arolla elävät pedot luultavasti vain hyvää arolle; sillä ilman sellaista vastapainoa märehtijät ja jyrsijät ehkä lisäytyisivät niin suuresti, että sen alueen rikaskaan kasvikunta ei riittäisi niiden kaikkein elatukseksi. Pohjois-Afrikan aron yhtäläisyys yli koko alueen ja tosin vähäinen, vaan kuitenkin verraten riittävä seisovain ja juoksevain vesien runsaus estävät anttilooppeja kokoutumasta niin äärettömiksi laumoiksi, kuin on huomattu Etelä-Afrikan Karru-arolla; sen tähden tavataankin tätä solakkaa, kaunissilmäistä märehtijää kaikkialla yksitellen, pikku joukoissa ja suuremmissa laumoissa, talvella melkein samoilla paikoilla kuin kesälläkin. Villihevosia ja villiaaseja sitä vastoin on ainoastaan kuivissa, korkeissa paikoissa; serafit asuvat yksinomaan harvoissa, sarvikuono melkein ainoastaan tiheimmissä metsissä; elefantti karttaa suuria lakeuksia kokonaan ja äkäinen puhveli näkyy pysyvän yksinomaan kosteissa laaksopaikoissa. Heidän likitienoillaan oleksii leijona yhtä varmaan kuin samaan heimoon kuuluvan kesyn kotikarjankin tienoilla, jota vastoin viekas leopardi ja sukkela, juoksussa väsymätön gepardi mieluisemmin seuraavat pienempää anttilooppia, shakaali- ja arosudet ajelevat jäniksiä sekä ketut, hiipivät kissat ja haisunäädät pienempiä jyrsijöitä ja maassa eläviä lintuja.

Jos koetan arolla asuvain nisäkästen joukosta ottaa muutamia tarkemmin käsiteltäväkseni, niin leijona ja gepardi, hyena ja hunajakoira, sebra ja villihevonen, serafi ja villipuhveli, elefantti ja sarvikuono älkööt houkutelkokaan, koska muutamat muut näyttävät vielä paremmin soveltuvan kuvaamaan itse aluetta. Niitä minusta ovat ensi sijassa maaporsaat ja suomuseläimet, jotka vanhassa maailmassa edustavat maamme läntisessä puolikkaassa runsaimmin eläviä hampaattomia, jonka nisäkäsluokan kukoistusaika on jo monta vuosisataa meistä jäljellä. Molemmat mainitut eläimet ovat ainakin Pohjois-Afrikassa aroon kahlehdittuina, sillä ainoastaan siellä ovat muurahais- ja termiittipesät heille riittävänä ravintona. Kuten kaikki muurahaissyöjät makaavat nämäkin päivällä melkein palloksi kiertyneinä syvissä, omatekoisissa koloissaan joiden suita nähdään sekä laajoilla, puuttomilla ruohokoilla että harvapuisissa ja – pensaisissa metsissä. Vasta sitte, kuin yö on päässyt valtaansa, vilkastuvat ne ja kulkevat raskaasti juosten, hyppien ja lunkuttaen paraastaan vain voimakkailla takajaloillaan tehden matkaa, vaan etujalkojensa suurilla kaivukynsillä ja raskaalla hännällään tukien itseänsä, etsien ravintoaan, jona yksinomaan ovat kaikenlaiset pikku elävät, varsinkin muurahaisten ja termiittein koterot sekä matoset. Ainiaan liikkuva kärsä alhaalla, lakkaamatta nuuhkien kulkevat ne kulkemistaan, kunnes löytävät jonkun muurahaisten tai termiittein tien ja kiiruhtavat sitä myöten pesälle, kaivavat siellä ilman suurta vaivaa aukon pitkälle kuonolleen, pistävät sen siihen, tutkivat kielellään tunnustellen koloon päättyviä muurahaiskäytäviä, ojentavat nauhamaisen, limaisen kielensä niin pitkälle kuin mahdollista johonkin pääkäytävään, odottavat, kunnes siihen tarttuu muurahaisia tai termiittejä täpö täyteen, vetävät sen sitte pikku elävineen ahtaasen suuhunsa ja syövät saaliin. Eipä näytä ilahuttavalta tuo syöntitapa, atrian kokoominen niin pikku osista; kuitenkin on heidän kielensä yhtä kelvollinen työase kuin heidän suuret kaivukyntensäkin, ja siten he tulevat varsin hyvin toimeen. Eivät ne myöskään suinkaan ole niin avuttomat, kuin näyttää. Heikkoa suomuseläintä haarniskansa, joka kestää hyvästi sapeliniskujakin, suojelee paremmin kuin hänen jalka-aseensa; maaporsas sitä vastoin osaa käyttää hyvin tuntuvasti kynsiäänkin ja sitä paitsi antaa voimakkaalla hännällään niin kovia iskuja sivulta päin, että se helposti saa torjutuksi viholliset, jotka eivät ole liian voimakkaat. Jos sitä vastoin joku, jonka voimaa sen täytyy peljätä, koettaa lähestyä ja se huomaa ajoissa vaaran, kaivautuu se kiireimmiten maahan ja heittelee kaivaessaan taaksensa tomua ja hietaa niin voimakkaasti ja niin paljon, että se peittyy sokasevaan ja siitä syystä läpipääsemättömään pilveen ja siten pääsee kyllin syvälle ennen, kuin vihollinen ehtiikään rynnätä päälle. Ainoastaan ihmisen ja hänen kaukaa tappavien asettensa uhriksi joutuu se helposti; sillä ihminen lävistää pitkällä keihäällä sen makuulleen ja tappaa ihan vaivatta ja varmasti, koska tie makuukoloon aina on suora eikä varsin pitkäkään. Siten ihminen saattaa nämäkin muinaisajan eläimet ennemmin tai myöhemmin pois pyyhityksi elävien luvusta.

Aron pedoista on aina eräs sen omituinen koira vetänyt puoleensa suurinta huomiota. Ollen koiran ja hyenan keskivälillä sekä muotoon että joinkin määrin piirteihinkin katsoen on tämä eläin, hyenakoira; ulkonaisestikin aron huomattavimpia ilmiöitä, vaan käytökseltään ja olemukseltaan omituisin kaikista aron pedoista. Paitsi muutamia apinoita en tunne yhtään nisäkästä, joka olisi niin itsetajuinen, niin uhkarohkea, niin toimihaluinen kuin tämä koira on tai ainakin näyttää olevan. Siitä ei mikään pyrintö näytä liian kaukaiselta, sen ahdistukselta ei mikään muu nisäkäs ole täydessä turvassa. Suurissa joukoissa kuljeksii se saaliinhimoisena avaraa aroa. Tuhoten hyökkää se asujanten ja paimentolaisten lammaskatraihin; irtautumattomaksi tarttuu se sukkelimpain, täyttä karkua laukkaavain anttilooppien jalkoihin; uskaliaasti hyökkää se ihmistäkin vastaan ja pelottomasti karkoittaa, parastaan ehkä meluamisellaan muut pedot seuduista, joihin se kerran saapuu. Vahvinta ja puolustautumaan kykenevintä anttilooppia ajaa takaa suuri joukko näitä koiria ulvoen, haukkuen, vinkuen ja välistä aina ikään kuin riemusta parkuen. Anttilooppi pakenee niin nopeaan, kuin voimia on, mutta murhanhimoiset koirat ajavat sitä yhä takaa, sulkevat kaikki sivu- ja paluutiet, joille se yrittää kääntymään, pääsevät yhä lähemmäksi ja pakottavat sen viimein pysähtymään. Tuntien voimansa ja kykynsä käyttää anttilooppi teräviä sarviaan taitavasti ja tehokkaasti; kuoliaaksi haavoittuen kaatuu ehkä muutamia koiria taistelutantereelle, vaan muut kohta riippuvat kiinni kaulassa ja ruumiissa, kovasti ulvoen anttiloopin koristessa kuoleman kielissä. Pelkäämättä ihmistä käyvät nämä koirat kaikenlaisten kotieläinten kimppuun, syövät pieniä elukoita ahnaasti kuin näädät ja raatelevat suurempia, joita eivät jaksa voittaa; vastaan tulevia kotikoiria odottavat ne pelottomasti, taistelevat niitä vastaan hengen edestä ja tappavat ne viimein. Jos niitä saataisiin kesytetyksi kokonaan ihmisen alammaisuuteen sekä monen polven aika opetetuksi, tulisi niistä kaikkein paraimmat vainukoirat, mutta helposti ne eivät suinkaan anna itseään orjuuttaa. Ne tottuvat hoitajaansa, osoittavat hänelle ehkä suosiota ja jonkun verran hellyyttäkin, vaan tekevät sitä sentään aina omalla tavallaan. Kuin niitä huudetaan, hypähtävät ne ylös makuultaan, juoksentelevat riemuiten edes takaisin, taistelevat keskenään sulasta ilosta, syöksyvät lähestyvän hoitajan luo, hyppäävät pystyyn häntä vasten, koettavat ilmoittaa suurta iloansa vallattomimmilla koiran kujeilla eivätkä viimein osaa sitä näyttää muuten kuin puremalla rakasta herraansakin. Hillitön vallattomuus, parantumaton puremiskiihko näkyy niiden melkein jok'ainoasta teosta. Ne ovat melkein kiihkeimmät kaikista eläimistä; joka jäsen, joka lihas niissä liikkuu ja vavahtelee heti, kuin mikä hyvänsä uusi tapaus vetää puoleensa heidän huomiotansa; niiden elohopea-vilkkaus näyttää ensin vain liialliselta vallattomuudelta, vaan heti sen jälkeen hurjalta ryöstönhimolta. Silloin ne purevat, mitä vain eteen sattuu, purevat ihan ilman syytä, huvikseen vain ja luultavasti ilman pahaa tarkoitusta. Ne ovat ihmeellisimmät aron eläimistä.

Niissä aron osissa, joita minä varsinkin tarkastelin, eli etenkin Kordofan-, Sennaar- ja Taka-maissa, ei mainittujen eikä muidenkaan eläinten elämä ole, paitsi molempain vuodenaikain, minkään turmiollisen eipä edes häiritsevänkään vaikutuksen alainen läheskään niin suuressa määrässä kuin Etelä-Afrikassa tai Keski-Aasian aroilla. Niille, jotka eivät muuta pois taikka eivät kuukausittain makaa kuoleman kaltaisessa unessa, talvi kyllä tuottaa puutetta, ehkäpä suurtakin, vaan ei näljän hätää eikä janon tuskaa, joten niitä ei myöskään mikään pakota toivottomuudessa lähtemään kotoansa etsimään onnellisempia maita. Kyllä Pohjois-Afrikan aronkin eläimet vaeltelevat ja matkustavat, mutta ne eivät pakene säännöttömästi kuten muiden arojen asujamet, jotka niistä satatuhansittain karkkoavat, milloin vaarallinen tuho on tulossa. Niin suuria anttilooppilaumoja, kuin Etelä-Afrikassa kokoutuu, ei, kuten jo mainittiin, Pohjois-Afrikassa tiedetä olevan. Kaikki yksissä elävät nisäkkäät ja linnut kokoutuvat talven tullessa parviksi ja hajoavat kevään lähestyessä pienemmiksi joukoiksi; kaikki muuttolinnut tulevat ja lähtevät jotenkin samaan aikaan. Se kuitenkin tapahtuu säännöllisesti ja vanhaan tapaan, ei säännöttömästi eikä tietämättä mihin. On kuitenkin yksi voima, joka vaikuttaa näidenkin aro-eläinten elämään, ja se voima on tuli.

Joka vuosi siihen aikaan, kuin mustat pilvet etelässä ja niistä välkkyvät leimaukset julistavat kevään lähestymistä, ja niinä päivinä, jolloin etelätuuli kohisten syöksyy pitkin aroa, pistää siellä asustava paimentolainen aaltoilevan ruohometsän tuleen. Nopeasti ja lakkaamatta leviää palo. Yli laajain alojen kulkee se, ja savu ja kuumuus rientävät edeltä; synkän punainen pilvi ilmoittaa yöllä palon tuhoavaa ja kuitenkin kasvavaisuutta edistävää vaikutusta. Usein se leviää ikimetsään asti, hypiskelee kuivaneita köynnöskasveja myöten ylös puiden latvoihin, syö niiden vielä jäljellä olevat lehdet ja hiillyttää runkojen ulkokuoren: välistä, vaikka harvemmin, palo piirittää myöskin varsinaisia kyliä ja linkoelee tulinuoliansa olkimajoihin, jotka silloin palavat tuossa tuokiossa poroksi.

Aron palo, vaikka siellä kyllä onkin runsaasti kaikenlaista helposti palavaa, ei tosin voi koskaan tulla vaaralliseksi ratsastavalle eikä sitä vastaan tulen avulla taistelevalle ihmiselle, ei myöskään nopeajalkaisille nisäkkäille, vaan saattaa kuitenkin koko eläinmaailman hyvin levottomaksi, ajaa pakoon kaikki elävät olennot ruohometsästä ja kiihdyttää välistä pakenemisen nurjimmaksi juoksuksikin, kun näet kauhu kiihdyttää vielä enemmän kuin joka taholle yhä leviävä tuli. Anttiloopit, villihevoset ja kamelikurjet laukkaavat nopeammin kuin myrskytuuli pitkin lakeutta; gepardi ja leopardi seuraavat heitä ja sekautuvat heidän joukkoonsa, ajattelematta nyt mitään saaliin hankintaa; hyena unhottaa murhanhimonsa ja leijona on yhtä kauhuissaan kuin kaikki muut nisäkkäät. Ainoastaan ne, jotka asuvat maan koloissa, piilottuvat kiireimmiten turvallisiin pesiinsä, antavat tulimeren kulkea päällitse ja säilyvät siltä. Kaikki matelevaiset tai muuten ainoastaan maassa liikkuvaiset eläimet sitä vastoin ovat pahassa ahdingossa. Ani harvat käärmeet ja nopeat liskot, tuskinpa nekään jaksavat paeta kiireesti etenevän tulen kidasta: skorppionit, taranttelit ja tuhatjalkaiset jäävät ihan varmaan sen uhreiksi taikka joutuvat, kuten peljästyneet lentävät hyönteisetkin, sellaisten vihollisten saaliiksi, jotka, pelkäämättä paloa, juuri tulen viehätyksestä tulevat sinne. Heti, kuin arolta nousee savupilvi taivaalle ja yhä enemmän laajenee, rientää joka taholta matelevaisten ja hyönteisten syöjiä, varsinkin käärmekotkia, lauluhaukkoja, taivaan apinoita, tornihaukkoja, haikaroita, mehiläissyöjiä ja purjepääskyjä, pyydystelemään tulen liikkeelle säikyttämiä, pakenevia liskoja, käärmeitä, skorppioneja, hämähäkkejä, kuoriaisia ja heinäsirkkoja. Tulen edellä astuskelevat levollisesti kurkikotka ja haikara, sen päällä liitelevät ja savupilvien läpi sukeltelevat kevytlentoiset haukat, mehiläissyöjät ja purjepääskyt, ja molemmilla tahoilla on runsaasti saalista. Tätä pyydystämistä kestää niin kauan, kuin aro palaa, kuin tuli löytää poltettavaa, niin kauan, kuin myrsky kantaa sitä edelleen; vasta tuulen kuoltua sammuu tuli.

Näin aron paimentolainen puhdistaa laidunmaansa rikkaruohoista ja rasittavista pikku eläimistä ja tekee sitä paremmin kasvavaksi. Hedelmällinen tuhka jää maahan, sade seoittaa sen ruokamultaan, ja uusi mehukas vihreys nousee maasta ensi myrskysateen jälkeen. Silloin palaavat kaikki tulen karkoittamat eläimet vanhoille asuinpaikoilleen ja nauttivat päättyneen talven vaivojen ja viime päiväin kauhujen jälkeen nyt ilolla ja riemulla elämän suloa.

Sisä-Afrikan aarniometsä ja sen eläimet.

Vaikka Afrikan aro tosiaan on rikas ja varsinkin aavikkoon verratessa näyttääkin siltä, niin päiväntasaajan seutujen kasvikunnan täydellistä rehevyyttä arolla ei sentään ole missään. Tosin elvyttävä vesi arollakin pääsee kaikkialla vaikuttamaan, mutta se vaikutus on liian lyhyt, voidakseen olla pysyväinen. Sateen loppuun päättyy virkistävä voimakin, ja kuumuus ja kuivuus hävittävät, mitä sateet saivat aikaan. Sen tähden voivat arolla menestyä ainoastaan sellaiset kasvit, joiden koko elämä kehittyy päästä päähän muutamissa viikoissa, vaan sellaiset kasvit, jotka elävät vuosisatoja, eivät pääse täyteen kehitykseensä. Ainoastaan laaksoissa, joissa juoksevista joista vesi ei koskaan kuiva loppuun asti ja joita sekä niiden vedet että sateet kylliksi kostuttavat, joissa auringon valo ja vesi, lämpö ja kosteus yhdessä vaikuttavat, ainoastaan siellä kehittyy ja kestää pysyväisenä päiväntasaajan maiden lumoava rehevyys. Siellä kasvaa metsiköitä, joiden ihanuus ja kauneus, suurenmoisuus ja rikkaus tuskin ovat vähemmät kuin eteläisemmissä, kaikkein soveliaimmissa maissa; ne ovat aarniometsiä sanan oikeassa merkityksessä, jotka ilman ihmisen toimia syntyvät ja kuolevat, vanhenevat ja nuorenevat, ovat vielä tänäkin päivänä ihan omissa hoteissaan ja tekevät mahdolliseksi erittäin rikkaan eläinkunnan kehittymisen.

Etelästä päin tuovat kevätmyrskyt raskaita sadepilviä päiväntasaajan pohjoispuolisiin Afrikan maihin. Sen tähden nämä metsät eivät yht'äkkiä avaudu pohjoisesta päin tulevan matkustajan silmäin eteen, vaan muuttuvat siksi, kuin ovat, vasta vähitellen, mikäli matkustaja etenee etelää kohti. Mitä enemmän lähestytään päiväntasaajaa, mitä loistavammin ukontulet leimahtelevat, mitä kovemmin ja lakkaamattomammin jyrisee, mitä rankemmin sataa, sitä rehevämmin menestyvät kaikki kasvit, sitä muotorikkaampi on eläinkunta; mitä aikaisemmin sadeaika alkaa, mitä kauemmin sitä kestää, sitä runsaammin se loitsii esiin lumoavaisuutta. Ihan sen mukaan, kuin kosteutta on, laajuuteen tai runsauteen katsoen, on myöskin metsä laaja, tiheä ja korkea. Jokien rannoilta sisämaahan päin ja tiheäverhoisesta maanpinnasta ylös aina korkeimpain puiden latvoihin saakka anastaa kasvullisuus kaikki pienimmätkin paikat. Puut, joita muualla nähdään ainoastaan kääpiöinä, kasvavat täällä jättiläisiksi: tunnetut lajit tulevat vielä tuntemattomain loiskasvien elättäjiksi, ja niiden välitse kiemurtelee aivan uusi, ennen näkemätön kasvikunta ylös valoon. Vaan täälläkin vaikuttavat etenkin metsäin pohjoisvyöhykkeessä, talven kuumuus ja kuivuus vielä niin mahtavasti, että ne joksikin ajaksi riistävät puiden lehtipuvun ja saattavat ainakin enimmät niistä muutamiksi viikoiksi täydelliseen, lepoon. Sitä kuuluvammin kaikuukin sen tähden kevään herätyshuuto läpi levähtävän metsän; sitä voimakkaammin kuohuu sellaisen talvilevon jälkeen elämä, joka rupeaa hedelmöittävän vuodenajan ensi sateista liikkumaan.

Minä valitsen näiden maiden kevään, kuvatakseni niiden aarniometsiä, mikäli osaan. Sadepilvien ennustajan ja tuojan, etelätuulen, täytyy vielä olla taistelussa pohjoisesta tulevia vilpoisia ilmavirtoja vastaan, jos tahdotaan metsässä nähdä kaikkea ihanuutta, kuin siinä voi olla, ja jotakuta sen päävaltimoa, jotakin suurta jokea myöten täytyy sen sisään tunkeutua, jos tahdotaan tutustua sen rikkaimpaan elämään. Habesh-vuoristosta alkava Asrak eli Sininen Niili olkoon tienämme, sillä sen varsilla on ihanimmat kuvat, kuin pitkillä matkoillani missään olen nähnyt, ja sillä joella minä ehkä myöskin olen parempi opas kuin monella muulla. Mutta tuskinpa kykenen metsän tulkiksi niin, kuin tahtoisin. Sillä aarniometsä on eri maailma, täynnä loistoa ja välkettä ja satumaista komeutta, ihmemaailma, jonka aarteita ei vielä kukaan ihminen ole voinut oppia täydellisesti tuntemaan, vielä vähemmin itselleen omistamaan, aarrekammio, joka tarjoaa äärettömän paljon runsaammin, kuin voidaan ottaa, paratiisi, jossa luominen näyttää joka päivä olevan uuden muotoinen, lumolinna, joka jokaiselle sinne tunkeutujalle näyttelee suurenmoisia ja suloisia, vakavia ja iloisia, loistavan kirkkaita ja öisen himmeitä kuvia, tuhansista samanaikaisista yksityiskohdista koottua, äärettömän monimuotoista ja kuitenkin yhtäläistä ja täydellistä kokonaista, jonka kuvaamiseen ei mikään kyky riitä.

Pieni, kevyt, matkaveneeksi varustettu alus, jollaisia on saatavana Itä-Sudanin pääkaupungissa Kartumissa, Niilin molempain latvajokien yhtymäpaikassa, kantaa meitä paisuneen Asrakin laineita pitkin vastavirtaan. Pääkaupungin laitatalojen puutarhat häviävät näkyvistä ja aro lähestyy ihan joen rantaan asti. Siellä täällä näkyy vielä joku kylä tai yksinäisiä majoja, melkein kaikki viehättävästi mimoosain varjossa ja moni myöskin vihreäin köynnöskasvien verhoamana, jotka riippuvat mimoosa-puista; vaan muuten ei missään päin näy muuta kuin lainehtivaa ruohometsää ja muutamia siitä yleneviä aron puita ja pensaita. Jo vähän matkan päässä anastaa kuitenkin metsä joen rannan, ojenteleepa okaisia tai piikkisiä oksiaan sen päällekin. Matka edistyy hitaasti. Vastaan puhaltava tuuli estää purjehtimasta, metsä risteilemästä. Pakroilla vetävät venemiehet alusta jalka jalalta, metri metriltä vastavirtaan; ainoastaan silloin, kuin joku heistä huomaa rannan tiheässä pensasmuurissa pienenkään aukon, johon jalka sopii, hän, nuora hampaissa, jättäen kuolevaisen ruumiinsa kaikkein laivurien suojeluspyhän Musan huomaan ja rukoillen häntä pysyttämään täällä usein näkyviä krokotiilejä etäällä, hyppää alas veteen, ui vastavirtaan määräpaikkaansa, sitoo nuoran puunrunkoon ja odottelee, kunnes kumppanit vetävät veneen siihen asti. Siten venemiehet tekevät työtä aikaisin aamusta myöhään iltaan ja, kuin päivä on kulunut, ovat he saaneet kuljetetuksi matkustajaa yhden, enintään kaksi maantieteellistä peninkulmaa. Kuitenkin kuluvat päivät, ikävän vaivaamatta ketäkään, joka on oppinut näkemään ja kuulemaan. Luonnontutkijalle ja yleensä kelle hyvänsä järkevälle tarkastajalle tarjoaa joka päivä jotain uutta, kokoilijalle runsaasti kaikenlaista ainetta.

Vielä joskus tavataan ihmisten jälkiä. Niitä kapeita, tiheän pensaikon molemmin puolin supistamia teitä myöten saavutaan merkillisen pikku kansan asunnoille. Hassanit ne täällä asuvat. Sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli hiukan harvempaa, ei kolmin- tai nelinkertaisen, tiheän puunlatvakaton alle, vaan korkealatvaisten, varjoisten mimoosain, kigeliain, tamarindien ja apinanleipäpuiden siimekseen ovat he tehneet miellyttävimmät, teltan tai kauppakojun kaltaiset majansa, ihan toisenlaiset kuin kaikki muut Sudanin tavalliset asunnot.

Hassanit merkitsee: "Hassanin jälkeentulevaiset", ja Hassan merkitsee: "kaunis", eikä tällä heimolla suinkaan se nimi olekaan syyttä. Sillä hassanit ovat eittämättä kauneimmat kaikista joen ala- ja keskiseutujen asujamista ja varsinkin naiset ovat kaikkia muita sudanilaisia kauniimmat sekä ruumiin suhdallisuudelta ja kasvojen säännöllisyydeltä että ihon valkeudelta. Sekä miehet että naiset säilyttävät myöskin uskollisesti erittäin kummallisia tapoja, joita muut ihmiset tosin sanoisivat pahoiksi tavoiksi. Sen tähden ovat hassanit yhtä kuuluisat kuin pahamaineisetkin, heitä yhtä paljo suositaan kuin kartellaankin, ylistellään kuin pilkataan, kiitellään kuin moititaan. Etuluulotonta muukalaista, joka todella haluaa saada selkoa heidän tavoistansa, huvittavat he sanomattomasti, jos eivät kauneudellaan, niin miellyttämishalullaan, joka väkisinkin saa kenen hyvänsä nauramaan. Miellyttämishalu näet tulee vielä paljon peittelemättömämmin ilmi kuin oman kauneuden tieto; he tahtovat, heidän pitää saada miellyttää. Kauneutensa säilyttäminen on heidän suurimpana pyrintönään, suurempana kuin mikään muu voitto. Välttääkseen päivettymistä, joka voisi tummentaa heidän vaaleanruskean ihonsa, oleksivat he metsän varjossa ja tyytyvät muutamiin vuohiin, koirain ohella ainoihin kotieläimiin, kuin metsä sallii heidän pitää, eivätkä pidä lukua rikkaudesta, jota suuret karja- ja kamelilaumat tuottavat heidän arolla asuville sukuheimoillensa. Säilyttääkseen viehättävyyttänsä koettavat he kaikin tavoin saada naisorjia, joiden täytyy toimittaa heille kaikki raskaat työt. Saadakseen muotonsa ja kasvonsa koreiksi kärsivät he jo pikku tyttöinä sankarillisesti tuskia, joita äitinsä heille tuottavat leikkaamalla veitsellä kolme syvää, yhtäsuuntaista, pystysuoraa haavaa poskiin, että niihin kasvaa paksut arvet, taikka pistelemällä neulalla reikiä otsa-, ohaus- ja poskinahkaan ja hieromalla haavoihin indigotomua, että ihoon tulee sinisiä koristekuvioita. Säilyttääkseen valkoisia hampaitaan oikein välkkyvän puhtaina, nauttivat he ainoastaan haaleata ruokaa. Että heidän erittäin taidokkaasti satoihin pikku palmikkoihin aseteltu, gummilla jäykistetty ja runsaasti rasvattu tukkansa pysyisi kunnossa niin kauan kuin mahdollista, eivät he maatessaan pidä mitään muuta päänalusta kuin puolikuun muotoista puunkappaletta. Kaunoaistinsa tyydyttämiseksi ehkäpä myöskin sitä varten, että kaikki paikkakunnan asujat tai siellä käyjät heitä huomaisivat ja ihmettelisivät, keksivät he omituisen majojensa rakennuksen.

Majoja voidaan ehkä paraiten verrata markkinakojuihin. Lattia, tehty peukalon paksuisista vesoista sitelemällä vierekkäin ja päällekkäin, on paalujen varassa noin yhtä metriä korkealla maasta, joka keino tekee kaikille matelijoille vaikeammaksi asuntoon pääsyn ja suojelee asuntoa maan kosteudelta; seinät ovat matoista ja avonaiselle pohjoispuolelle ulkoneva katto vedenpitävästä kankaasta, jota kudotaan vuohenvilloista. Siistitekoiset, palmunlehti-säikeistä palmikoidut matot verhoavat lattiaa ja seiniä koristamassa on kaunistekoisia palmikkoteoksia, raakkukoristeita, vedenpitäväksi palmikoituja pikku koreja, savikaluja, on pullokurpitsan puolikkaita juoma-astioina, kirjavia, samoin palmikoituja ruoka-astioita kansinensa ja muuta sellaista. Jokainen eri kalu on sievästi tehty ja puhtaana pidetty. Koko majan hyvä järjestys ja puhtaus vetävät heti puoleensa huomiota, varsinkin, kuin niitä kumpaakaan yleensä nähdään harvoin.

Sellaisessa majassa viettää liassani-nainen uneksien päivänsä. Paraiten koristettuna, tukka ja iho hyvänhajuisilla voiteilla rasvattuna, ruumiin yläpuoli verhottuna pitkään, harvakudoksiseen ja siis läpinäkyvään vaatteesen ja alapuoli nutun tavoin käärittyyn kangaskappaleesen, jaloissa taitotekoiset sandaalit, kaulassa ja rinnassa vitjoja ja tenhokaluja, ranteissa merenkulta-palasista tehtyjä renkaita, sieramissa, jos mahdollista, hopearengas, ehkäpä kultainenkin, sellaisena istuu hän varjossa piilotellen ja iloitsee kauneudestansa. Pienet kädet palmikoivat jotakin talouskalua tai vaatetta taikkapa pitelee ehkä vain hammasharjaa, molemmista päistä rikki silvottua, tarkoitukseensa hyvin soveltuvaa juurta. Kaikki taloustyöt tekee naisorja, kaikki, kuin kuuluu pienen vuohilauman paimennukseen ja hoitoon, tekee palvelevainen, erittäin hyväntahtoinen mies. Hyvin mietityt, kummalliset aviovälipuheet, jotka ovat tavalliset tämän heimon keskuudessa, vaikka maan hallitsija millä mahtikäskyillä hyvänsä koettaisi niitä hävittää, antavat vaimolle suuret oikeudet. Hän on valtias rajattomimmassa määrässä, myöskin miehensä valtias, ainakin niin kauan, kuin hänen viehättävyytensä kestää; vasta vanhettuaan ja lakastuttuaan oppii hänkin tuntemaan kaiken maallisen katoavaisuutta. Siihen asti hän tekee, mitä hyväksi näkee, eikä siedä vapaudelleen muita rajoituksia, kuin hän itse asettaa. Niin kauan, kuin majan ympärillä olevat puut eivät levitä tuuheinta varjoansa, hän ei lähde liikkeelle, vaan sisällä pysyen toivottaa jokaiselle, varsinkin muukalaiselle, joka tulee katsomaan, sydämmestään tervetuloa ja pitää yksin tai miehensä avulla yllä heimon kunniaa osoittamalla melkein rajatonta vierasvaraisuutta. Hänen varsinainen elämänsä alkaa vasta sitte, kuin ilta jo lähestyy. Jo ennen auringon laskeutumista alkaa liike kylässä. Vaimo lähtee tervehtimään ystäväänsä, heihin yhtyy toisia vaimoja, rumpu ja kitara houkuttelevat sinne yhä uusia, ja hoikat, notkeat, vilkkaat olennot järjestyvät ilahuttavaan tanssiin. Pienet kädet ammentavat maljoilla isovatsaisista merisa- tai durra-juoma-astioista miehillekin iloa. Nuoret ja vanhat kokoutuvat yhteen viettämään iltajuhlaa, sitä iloisemmin nyt, kuin on vieraitakin läsnä. Suuri on kaikkein sudanilaisten vierasvaraisuus, vaan niin suuri kuin hassanien ei minkään muun heimon.

Matkan varrella nähdään vielä joitakuita näiden metsäpaimenten kyliä, jopa joitakuita muidenkin sudanilaisten. Viimein, oltua lähes koko kuukausi matkalla, saavutaan sille alueelle, jonne tahdottiinkin päästä. Molemmilla rannoilla on keskeytymätön metsä estämässä tähystelevää silmää näkemästä sen loitommaksi. Tässä seudussa ei ole vielä mitään ihmiskyliä, ei mitään vainioita eikä tilapäisiä leirejäkään; näissä metsissä ei ole kaiku vielä levittänyt kirveen ääntä, koska ihminen ei ole koettanut käyttää niitä hyödykseen; niissä asuvat yhä vielä melkein ihan häiriöttä yksinomaan vain erämaan eläimet. Läpipääsemättömät tiheiköt ovat metsillä aitauksena jokea vasten eivätkä millään tavalla päästä ketään niiden sisälle. Kaikki viheriän vivahdukset ovat nähtävänä näiden metsäin kuvataulussa, joka välistä tuntuu vähän kotoiselta, välistä taas on ihan vieras. Vaaleanvihreät mimoosat ovat pohjana, jota vasten hopealta hohtavat palmujen töyhdöt, tummanvihreät tamarindien latvat, kirkkaanvihreät orapalmut selvään näkyvät. Äärettömän monimuotoiset lehdet kiikkuvat ja vapisevat tuulen hengessä, välkkyvät ja värisevät, näyttäen milloin kumpaakin puoltansa jo kyllästyneelle ja häienneelle silmälle, joka turhaan koettaa saada aukenemaan sitä lehtivilinää, erottaa sitä kokonaisen yksityisosaa itse kokonaisesta. Peninkulmittain ovat molemmat rannat ihan samalla tavalla, yhtä tiheään, yhtä suurenmoisesti aidatut, yhtä eheät, yhtä läpipääsemättömät.

Viimein, viho viimeinkin näkyy polku, ehkäpä leveä tiekin, joka näyttää vievän metsän sisään. Mutta turhaan siitä etsitään ihmisjalan jälkeä. Ei sitä ole ihminen raivannut, vaan metsän eläimet ne ovat tallanneet sen. Elefanttilauma astui huopatiheän vesakon läpi vedettömältä rantaharjanteelta jokivedelle. Pitkässä rivissä toinen toisensa jäljestä astuen mursivat nämä mahtavat eläimet vastustamattomalla voimalla tuhatkertaisesti toisiinsa kietoutuneet pikku puut, ja ainoastaan paksuimmat korkeiden puiden rungot pakottivat niitä hiukan väistymään suunnaltansa. Miehen reiden paksuiset oksat ja rungot ne taittelivat, katkoivat, riipivät lehdittömiksi, söivät puti puhtaaksi ja heittivät kelpaamattoman jäännöksen syrjään, repivät rehevästi maata verhoavat vesat ylös juurineen, söivät niistä samoin kaiken syötävän ja työnsivät jäännökset pois tieltä, ja tallasivat ruohon tomuksi maahan. Mitä esimmäisiltä säilyi, joutui, takaa tulevien suuhun, ja siten syntyi kelvollinen, useimmiten syvälle sisämetsään ulottuva tie. Toiset eläimet pitivät huolta sen vielä paremmin tallaamisesta ja kelvollisessa kunnossa pitämisestä. Sellaista tietä myöten kulkee yön aikaan joen aalloista nouseva niilihepo metsään syömään; sitä myöten astuu sarvikuono metsästä joelle juomaan; sitä myöten kulkee äkeissään riehuva villipuhveli alas laaksoon ja takaisin vuorille; sitä myöten kuljeksii leijona aluettansa edes takaisin; sillä tiellä voidaan tavata hänet tai leopardi, hyena tai muita metsän petoja. Lähtekäämme astumaan sitä.

Jo muutamien askelten päässä on taas ympärillämme joka taholla suurenmoinen metsä. Mutta turhalta näyttää täälläkin edes koettaakaan erottaa toisistaan runkojen ja haarojen, oksien ja varpujen, köynnösten ja lehtien paljoutta. Muurin kaltaisena on metsä sellaisen tienkin molemmilla puolin. Keskeytymättömänä jonona on siinä aivan huovaksi kutoutunut, maata kaikkialla peittävä, läpinäkymätön tiheikkö; missä siltä suinkin on tilaa, kasvaa pienimmissäkin välipaikoissa kaikenlaisia ruohoja alametsässä toisena alametsänä. Pensastiheikön päällä levittelevät korkeampirunkoiset pensaat ja matalahkot puut latvaksiansa joka taholle; niitä ylempänä levittelevät latvojansa korkeammat puut ja vielä niitäkin ylempänä metsän jättiläiset. Kaikkein enimmät alametsän pensaslajit ovat täpö täynnä okaita, korkeammat mimoosat täynnä pitkiä, kovia, teräviä piikkejä, ja yksin ruohojenkin terävät siemenkoterot ovat ylt'ympäni hienopiikkisiä tai tähkät koukkuvihneisiä, niin että on tuhatkin vastusta, jos koetetaan tieltä lähteä metsään. Jos ammuttu lintu jää pudotessaan riippumaan johonkin pensaasen, vaikkapa lähellekin, on se metsästäjältä hukassa, koska hän ilman erinomaisia apukeinoja ei voi päästä sen pensaan luokaan. Jos riista pääsee metsästäjän näkyvistä kätkeytymään pensaasen, on se pelastunut, koska metsämies ei enää voi nähdä siitä vähääkään. Noin kolmen metrin pituinen krokotiili, jota kerran säikytimme metsässä, jäi meiltä tappamatta, se kun osasi niin peittäytyä läheiseen, sattumalta yksinäiseen pensaasen, että emme nähneet siitä enää vilahdustakaan emmekä siis voineet sitä ampua.

Yhä vielä on turha koettaakaan saada mitään kokonaishavaintoa, erottaa kuvaa toisesta ja siten käsittää sitä, katsella yhtäkään puuta juuresta latvaan asti, erottaa puun lehtiä toisen puun lehdistä. Joelta käsin oli mahdollinen erottaa eräitä yksinäisiä, tummanvihreitä tamarindeja niitä ympäröivistä monenlaisista mimoosoista, tuntea komea kigelia, joka etäältä katsoen näyttää jalavalta, iloita muuta metsää korkeamman palmun latvan näöstä, vaan metsän sisällä sulavat kaikki yksityiset yhdeksi ainoaksi, jakamattomaksi kokonaiskuvaksi. Ja kaikki aistimet vaivautuvat samalla tavalla. Samasta lehtikatosta, jota silmä turhaan koettaa aukoa, virtaa eräiden nyt juuri kukoistavain mimoosain palsamituoksu alas, ja korviin kaikuu lakkaamatta mitä erilaisimpien äänien ja sävelten hälinä, marakattien kurinasta ja papukaijain kirkunasta moninaisimpiin lintujen lauluihin ja kukoistavain puiden ympärillä lentelevien hyönteisten kaiukkaasen surinaan asti; tuntoa myöskin vaivaavat, vieläpä vastenmielisellä tavalla lukemattomat okaat ja piikit, ja makuakin voivat jotkut ehkä saatavissa asti olevat hedelmät houkutella, vaikka eivät maistukaan juuri hyvältä.

Viimein sentään, kuin tunkeudutaan yhä syvemmälle, näkyy yksinäinen, tarkkarajainen kuva. Mahtavana koko rakennukseltaan, jättiläisenä vielä hienoimmilta oksiltaankin kohoaa eräs puu ylemmäksi muita lukemattomia kasveja, jotka vihreydellään verhoavat sen mahtavaa tyveä; jättiläisen tavoin tunkeutuu se esiin ja tekee tilaa sekä rungolleen että latvalleen. Se on puiden paksunahkainen, kasvikunnan elefantti, adansonia eli maan asujanten kielellä tabaldia, se on boabab eli apinanleipäpuu. Hämmästyen pysähdytään sitä katselemaan, sillä sellaisen näkemiseen täytyy silmän ensin tottua ennen, kuin se jaksaa käsittää koko kuvan kaikkia yksityiskohtia. Ajateltakoon puuta, jonka rungon ympärys, miehen korkeudelta mitaten saattaa olla kaksikymmentäkin syltä, jonka alimmat oksat ovat paksummat meidän paksuimpia puitamme ja jonka nuorimmat oksan alut puhkeavat tuuman paksuisina; ajateltakoon, että tämä mahtava kasvijättiläinen ulottuu noin neljänkymmenen metrin korkeuteen ja ojentaa alimmat oksansa lähes kahdenkymmenen metrin päähän ulos päin; niin voitaneenpa käsittää miten koko puun näkö vaikuttaa katsojaan. Aikaisimmin kaikista tämän seudun aarniometsän puista pudottaa apinanleipäpuu lehtensä ja pysyy kauimmin talvilevossaan. Sen aikaa seisoa törröttävät kaikki oksat ja haarat paljaina ilmassa, ja enimmistä oksista riippuu pitkissä, notkeissa kannoissaan hedelmiä, jotka ovat sokurimeluunain kokoiset siemenien välissä jauhoista, hapahkolta maistuvaa lihaa. Se näkö juurtuu mieleen ainiaaksi. Mutta kuin ensimmäisen kevätsateen jälkeen suuret, viisihaaraiset lehdet puhkeavat, kehittyvät ja täydentävät puun muotoa, kuin lehtien seasta ruusunkokoisten valkokukkain pitkäkantaiset nuput aukenevat ja tämä verraton puujättiläinen kuin lumouksesta muuttuu äärettömän suureksi, sanomattoman komeaksi ruusupensaaksi, silloin välinpitämättöminkin ihminen joutuu suurimman ihmetyksen valtaan.

Apinanleipäpuun kanssa ei mikään muu aarniometsän puu voi kilpailla; sen rinnalla menettää viehättävyytensä ja vetovoimansa yksin duleb-palmukin, joka tavallisesti nostaa latvansa ylemmäksi kaikkia muita lähipuita. Ja kuitenkin on se Sisä-Afrikan ihanimpia puita ja koko maapallon kauneimpia palmuja: runko kuin pylväs, jonka kauniimpaa ei kukaan taiteilija voisi keksiä, ja latva ihan sellainen, kuin siihen pylvääsen soveltuu. Pystysuoraan nouseva, juuresta paksuhko runko hienonee huomattavasti korkeuden keskipaikoille, alkaa siitä paksuta, hienonee vielä kerran ja paksunee taas latvan alla; latva itse on leveitä, melkein neliömetrin suuruisia viuhkalehtiä, joiden varret lähtevät suoraan keskipisteestä joka taholle ja siten tekevät koko latvan viehättävimmän muotoiseksi. Sen alta puhkeavat esiin hedelmärypäleet, jotka, kun hedelmät ovat lapsen pään kokoiset, vielä hyvin suuresti kaunistavat latvaa, niin että se tulee sekä runkonsa että koko metsän koristeeksi.

Suuren suureen takertuu kiinni satu, siinä se elää, muodostuu ja tulee ymmärrettäväksi. Sellainen ajatus nousee mieleen, kuin, kuten usein onkin, nähdään apinanleipäpuuhun kietoutuneena köynnöskasvi, jollaisia on runsaasti koristamassa näitäkin aarniometsiä. Minusta on se köynnöskasvi aina näyttänyt arabialaisen sadun kuvalta. Sillä niin kuin se ei näytä tarvitsevan mitään elättävää maata ja kuitenkin on siitä taiminut, niin kuin se ottaa paraan ravintonsa ilmasta, niin kuin se kiertelee hienoa varttansa puusta puuhun, takertuu kiinni jokaiseen ja kuitenkin pyrkii yhä etemmäksi, kunnes se viimein jossakin latvassa avaa aarteensa ja muuten kukattomalle puulle antaa kirkasvärisiä, tuoksuvia kukkia; samoin satukaan, perustukoonpa se kuinka lujasti hyvänsä tosiasioihin, ei näytä olevan todellisuudesta kotoisin, vaan vahvistaakseen tavoittelee taivasta ja lähettää runoilunsa tuotteet kiertämään maailmaa, kunnes ne täyttävät jonkun sydämmen, joka niistä hehkuu. Köynnöskasvilla minä en tarkoita yhtä ainoaa kasvilajia, vaan kaikkia niitä kasveja, jotka missä kierteisesti kietovat yhtä runkoa, missä verhoavat paljasta latvaa, missä kietovat yhteen monta puuta, missä tekevät vihreäksi ja seppelöivät vain yhtä, missä metsän osassa paljaina nauhoina riippuvat siltain tavalla oksasta oksaan, missä teitä sulkevat ja vielä lukemattoman monella muulla tavalla esiytyvät, mutta aina kiemurrellen ja kiiveten. Niiden kauneuden ja viehättävyyden vaikutusta pohjoismaalaisen mieleen voidaan tuntea, vaan ei kuvata; sillä niin kuin useinkin on mahdoton löytää köynnöskasvin alkua tai loppua, niin ei myöskään tahdo löytyä sanaa, joka soveltuisi tyydyttävän kuvauksen aluksi tai lopuksi. Köynnöskasvi on niin käsillä, että sitä voidaan kosketella, vaan tarkastettavaksi sitä ei kuitenkaan saada; ihmetellen katsellaan köynnösten kierroksia, voimatta käsittää, mistä ne tulevat tai mihin menevät; katsellaan ihastellen sen lehtiä, kykenemättä niitä saamaan käsiinsä ja usein kykenemättä muuta kuin aavistamaan, että ne lehdet ehkä ovat sen. Tämä se vasta antaa metsälle aarniometsän luonteen.

Eikä se yksistään kehittele vain omia kukkiaan, osaa se myöskin koristella vierailla. Sen köynnöksillä levähtävät mielellään metsän koreimmat linnut, tullen siten niille eläviksi kukiksi, jotka viehätykseltä ja suloudelta ovat vielä paljon lumoavammat niiden omia kukkia. Välistä tapahtuu, että välähdys, kuin kirkkaasta ja kuvastavasta pinnasta heijastunut auringon säde, sattuu köynnöksiä katselevaan silmään ja vetää katseen siihen paikkaan, josta se läksi. Välähdys ei tosiaankaan ole muuta kuin heijastunut auringon säde, joka sattuu atlasilta kiiltäviin loistokottaraisen höyheniin ja komean linnun liikahdellessa heijastuu milloin ylös, milloin alas ja milloin minnekin. Ihastuneena tämän yhden linnun ihmeellisestä kauneudesta pysähdyttäisiin mielellään tutkimaan sitä, kuuntelemaan sen kaikkia elämän ilmauksia, jos uudet ilmiöt vain eivät yhä vetäisi pois huomiota. Sillä täälläkin uudet kuvat lakkaamatta karkoittelevat entisiä. Missä juuri näkyi loistokottarainen, näkyy ehkä heti seuraavana silmänräpäyksenä yhtä loistava ja välkkyvä kultakäki tai höyhenpukunsa komeudelta kolibrien vertainen nektarilintu tai parvi viehättäviä mehiläissyöjiä tai kirkasvärisimmällä höyhenpuvullaan komeileva närhilintu tai yhtä kaunis putkilintu tai paratiisi-paarmalintu, jonka pitkät keskimmäiset pyrstöhöyhenet verrattomasti koristavat tätä pikku lintua, tai kypärälintu, joka jokaisella lennon löyhäyksellä levittää tummat purpuranpunaiset siipensä, tai eräs lepinkäinen, jonka loistava rinta on vielä punaisempi kuin ne siivet, tai kummallisen muotoinen sarvilintu tai kultakutoja tai eräs satakieli tai metallilta loistava puuharjalintu tai korea tikka tai lehtivihreä kyyhkynen tai samanväriset papukaijat ja monet muut aarniometsän siivekkäät asujamet. Tämä metsä juuri on erittäin suosittu lintujen kotipaikka, se antaa sadoille ja tuhansille eri lajeille asunnon ja elatuksen ja sen tähden ilmestyy niitä lakkaamatta katselijan näkyviin verrattoman paljon useammin kuin mitään muita eläimiä, joille sama metsä myöskin suopi suojaa. Luontoa elähyttäviä lintuja asuu kaikkialla, kaikissa metsän latvakerroksissa, maassa yhtä hyvin kuin korkeimmissa latvoissa, läpipääsemättömimmissä pensastiheiköissä yhtä hyvin kuin apinanleipäpuiden lehdettömillä oksilla. Ruohojen ja muiden maanpintaa rehevästi peittävien kasvien välitse raivaavat frankoliini-, ehkäpä helmikanatkin kiemurtelevia, paljosta käyttämisestä viimein hyviksi tallautuvia polkujaan; pensaston juurien päällisiin lehdikköihin on asettunut pikku kyyhkysiä, niiden latvojen harvimpiin osiin monenlaisia korulintuja, varsinkin nektarilintuja ja korupeipposia; tiheimmäksi huovaksi kutoutuneissa, ihan läpipääsemättömiltä näyttävissä pensasten latvoissa vilisee lentävien nuolien tavalla hiirilintuja, jotka mataen ja hiipien käyttävät hyväkseen joka koloa ja joka aukkoa ja osaavat kuitenkin tunkeutua niiden lävitse ja etsiä ravintoa niiden sisästä; pensaita korkeammissa rungoissa riippuu ja kiipeilee, jokaista kuoren rakoa tutkien, puuharjalinnut, tiaiset ja tikat: alimmilla toisen latvakerroksen oksilla istuvat, lentävää saalista tähystellen, suloiset mehiläissyöjät, närhilinnut, paratiisi-paarmalinnut ja kuristajat; kolmannen latvakerroksen vahvimpia oksia myöten tanssivat kypärälinnut, astuvat arvokkaasti pienet haikarat, makaavat runkoa vasten huuhkajat ja muut pöllöt; korkeimpain puiden tiheässä lehdistössä liikkuvat papukaijat ja partalinnut; kaikkein ylimmillä latvaoksilla istuvat kotkat ja haukat. Katsottakoon mihin päin hyvänsä, aina ja kaikkialta näkyy joku lintu.

Ihan tämän lintupaljouden mukaan kuuluu lakkaamatta mitä erilaisimpia lintujen ääniä. Huutoa ja houkuttelua, piipitystä ja vihellystä, huiluääntä ja viserrystä, lirittelyä ja helkytystä, kuherrusta ja kurnutusta, kaakotusta ja kirskutusta, parkunaa ja raakuntaa, kiljuntaa ja rääkyntää, laulua ja soittoa on kaikkialla, joka taholla, ylhäällä ja alhaalla, puolenpäivän aikaan, aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Satamuotoisia eri ääniä kaikuu yht'aikaa sekaisin, sulaa usein yhdeksi itsessään suurenmoiseksi äänivirraksi, jota turhaan saa koettaa selvitellä ja vasta pitkällisellä harjoituksella oppii erottelemaan eri ääniksi ja säveliksi. Paitsi rastaita, satakieliä, räätälilintuja, puusatakielisiä ja kuristajoita ei ole oikeita laululintuja, mutta sen sijaan miellyttäviä ja huvittavia lörpöttelijöitä ja varsinkin äärettömän paljo parkujia, kiljujia, kirskujia, rääkyjiä ja muita enemmän tai vähemmän kimakan äänen antajia; aarniometsän äänijoukko ei siis voi likimainkaan vetää vertoja Europan metsäin hurmaavalle ja soinnukkaalle kevätlaululle, mutta on sen sijaan huomattava yksityisten äänien kummallisesta omituisuudesta. Sepelkyyhkyset kuhertavat, kurnuttavat, ulisevat, räkättävät ja huutavat sekä puiden latvoista että tiheistä pensastoista; frankoliini- ja helmikanat kurnuttavat kovaäänisesti sekaan, papukaijat parkuvat lisäksi, korpit raakuvat, melulinnut koettavat tarkimmasti matkia marakattijoukon kummallisia kurkkuääniä ja kypärälinnut ovat kuin ilmeisiä vatsasta-puhujia; partalinnut viheltävät pitkää säveltä tai yhdessä esittävät kaikuvaa, niin sekavaa ja kuitenkin niin omituisen värikästä laulua, että se täytyy lukea metsän kuvaavimpien luonnon äänien joukkoon: välkkyvät loistokottaraiset saavat aikaan laulua siten, että muutamia käheitä rääkymis-, kirskumis-, vikisemis- ja narskumis-ääniään lakkaamatta asettelevat peräkkäin, sitovat, sulattavat ja soinnuttavat toisiinsa; komea Afrikan kiljukotka, joka asuskelee kaikkein metsän vesien seuduilla, pitää yllä nimensä kunniaa. Korkealla puun latvahuipussa istuu pieni sarvilintu, maan asujanten kielellä "abu tok", se on tok-äänen tekijä, huutaa tokiansa kovasti kaikumaan laajalle metsään ja joka äännähdykselleen kumartaa syvälle verrattoman suuresta nokasta raskasta päätään. Tämä yksi ääni hänellä vain on taipumattomassa kurkussaan ja sillä hänen täytyy kositulle tai jo saadulle vaimolleen yhtä ymmärrettävästi selittää rakkautensa kuin satakieli selittelee lumoavalla laulullaan. Rintaa paisuttava tunne tavoittelee sanoja. Yhä sukkelammin seuraavat toisiaan nuo yksinäiset äänet, yhä tiheämpään siihen kuuluvat kumarrukset, kunnes raskas pää ei enää jaksa seurata, vaan pysähtyy ja siten lopettaa yhden jakson tästä omituisesta rakkauslaulusta, joka muutaman minuutin päästä alkaa samalla tavalla uudestaan ja päättyy ihan samoin. Tiheiköstä, jonka lähelle ei ole hyvää mennä, kaikuu metsä-ibiksen ääni, herättäen vähän kammoa kuuntelijassa. Haikeinta valitusvirttä tämä lintu vetää, se kuuluu ihan, kuin pientä ihmislasta tuskallisimmasti kidutettaisiin tai ehkä vienolla tulella hitaasti paistettaisiin, ja se kovasti parkuisi kaikissa tuskissansa; sillä pitkäveteiset valitukset päättyvät kimeään parahdukseen, yht'äkilliseen kiljahdukseen, jonka jälkeen vielä kuuluu kuolevaa vikinää. Metsän korkeammista paikoista sieltä, jossa metsä piirittää pieniä aukkoja, kaikuvat kauas kuuluvat, metallilta helisevät kruunukurjen torviäänet, joka näyttää niillä tahtovan kiihottaa sievää ja vilkasta tanssintaansa vaimonsa kunniaksi, ja hän synnyttää kaikua sekä metsässä että kaikkein muiden kaikuvaäänisten lintujen kurkuissa, niin että hänen huutonsa on ikään kuin merkki hyvin monelle muulle linnulle alkamaan huutelemistansa. Siitä merkistä koettelee melkein jok'ainoa laulukykyinen lintu kurkkuansa, ja mitä moninaisimpain äänien yhteisvirta sotkee hetkiseksi yksityiset äänet. Eivätkä metsän siipiasujanten eri suvut ainoastaan yhdessä ryhdy sävellyksen esitykseen, vaan myöskin eri sukujen kaikki eri lajit yhtyvät suorittamaan kukin lauluosaansa. Kuten mainitut partalinnut huutavat myöskin pauhurastaat, melulinnut, frankoliini- ja helmikanat aina yht'aikaa ja saavat siten aikaan ne sekavat sävelmät, jotka kuvaavasti kajahtavat yleisestä äänihälinästä esiin. Muutamat lintulajit, varsinkin pensaslepinkäiset, tekevät toisin, siten, että joka parin uros ja naaras kumpikin esittävät eri sävelen. Erään lajin, jonka minä opin tuntemaan, punalepinkäisen uros laulaa lyhyen säkeen, joka on vähän meidän kuhankeittäjämme vihellyksen kaltainen, toisen lajin, huilulepinkäisen, laulaa kolme puhdasta helähtävää huiluääntä, terssi-, perus- ja oktaaviäänien. Heti liittyy niihin naaraksen vastaus, molemmissa tapauksissa vastenmielinen, selittämätön narskutus, niin oikeassa tahdissa ja varmaan, kuin olisi samaa säveltaituri opettanut molemmille vuorolaulua. Välistä sattuu naaras alkamaan ja kirskahtaa neljä tai kuusikin kertaa ennen, kuin saa vastauksen. Sitte uros yhtyy, ja molemmat laulavat vuorotellen tavattoman säännöllisesti. Minä olen tätä molempain sukupuolien yhteislaulantaa tutkinut ampumalla milloin uroksen, milloin naaraksen, ja aina huomannut, että silloin kuului ainoastaan jäljelle jääneen ääni yksinään. Valitettavasti näistäkin alussa huomiota herättävistä äänistä puuttuu rikkautta ja vaihtelua, ja yleensä koko äänihälinästä kotoisten metsäimme linnunlaulun sulavaa sointuisuutta; vaan suurenmoinen ja merkillinen laulu se kuitenkin on, joka aarniometsässä soipi, kuin kevätaikaan sadat ja tuhannet erilaisimmat äänet kaikuvat sekaisin, miljoonat hyönteiset, lennellen kukoistavien puiden ympärillä, saavat aikaan kovaa surinaa, lukemattomat liskot ja käärmeet rapisevat kuivissa lehdissä ja välistä kimakka, korkeudesta kuitenkin kaiukkaalta sointuva kotkan huuto tai kruunukurjen ja helmikanojen torvisävelet aika ajoin kuuluvat kaikkia muita ääniä kovemmin, sekä heti sen jälkeen ihan kuuntelevan korvan lähellä räätälilintu lirittelee miellyttävää säveltänsä ja sitte taas joku merkkiä antava parkuja herättää kaikua tuhansissa kurkuissa.

Jos tutustutaan aarniometsään paremmin, kuin alussa uskallettiin toivoakaan, niin saa siellä ihastuksekseen katsahtaa eläinten elämää, ja taas varsinkin lintujen. Vielä vallitsee kevät ja samalla rakkaus kaikkein sydämmissä. Ne laulavat ja hyväilevät, rakentavat pesiään ja hautovat. Veneestäkin voidaan nähdä muutamain lajien pesäkuntia.

Riittävän korkealle joen veden ylimmästä rajasta, rantaseinän pystysuoraan kohtaan ovat mehiläissyöjät kaivaneet ahtaat, vaan syvät ja perältä leivinuunin kaltaisiksi lavennetut pesäkolonsa. Muutaman neliömetrin laajuiseksi supistunut on koko kyläkunta, vaikka siinä asuu vähintään kolmekymmentä, tavallisesti kahdeksankymmentä tai satakin paria; ihan pyöreät, läpimitaten kolme, neljä tai viisi sentimetriä laajat kolojen suut ovat enintään viidentoista sentimetrin päässä toisistaan. Tuskin voidaan käsittää, miten on mahdollinen kunkin parin erottaa ja tuntea oman pesänsä suu toisista, ja kuitenkin nämä kevytsiipiset, nopeat linnut lentävät, yksin etäältäkin rientäessään, ihan hidastelematta ja vähääkään miettimättä oikeaan pesään – heidän verrattoman tarkka silmänsä, joka sadankin askeleen päästä näkee ohi surisevan hyönteisen, ei koskaan jätä heitä pulaan. Heidän vilkas, toimelias lentelemisensä lintukylän luona on erittäin viehättävä katsella. Jokaista lähipuuta tai – pensasta koristamassa on vähintään yksi pari näitä kauneita seuralintuja, jokaisella tähystykseen soveliaalla oksalla istuu aviopari, ja jokainen uros ottaa hellästi osaa kaikkeen, kuin koskee naarakseen. Pesäkolojen edessä on vilinää kuin mehiläispesässä, muutamat livahtavat sisään, toiset ulos, jotkut tulevat, toiset menevät, ja paljo niitä liihoittelee lakkaamatta pesiensä ovella. Vasta yön tultua, joka kätkee kaikki koloihin, vallitsee siellä rauha ja hiljaisuus.

Toisiin paikkoihin, joissa korkeita puita on kallellaan veden päällä tai vesi korkeimmillaan ollessansa niitä ympäröitsee, ovat kutojalinnut asettuneet. Nekin nyt hautovat kyläkunnittain pesissä, jotka ovat äärimmäisten oksain latvoista vapaasti riippuvia, oljista tai muista säikeistä hyvin taidokkaasti palmikoituja. Ei mikään himokas marakatti eikä muu munia syövä vihollinen, ei edes käärmekään voi lähestyä niitä pesiä, joutumatta veteen putoamisen vaaraan. Vähintään kolmekymmentä, vaan tavallisesti neljä- ja kuusikin-kymmentä kutojalintua hautoo samassa puussa, ja niiden pesät tekevät sen hyvin omituisen näköiseksi, jopa koko paikankin varsin silmiin pistäväksi. Päin vastoin kuin muiden lintujen kesken tässä eivät rakenna naarakset, vaan urokset, ja ne puuhaavatkin niin hillittömän innokkaasti, että vielä sittekin hankkivat työtä ja tekemistä, kuin on kylliksi tehty, mitä todella tarvitaan. Poikki purtu olki tai revitty säie nokassa lentävät ne pesälle, riippuvat jaloistaan oksassa tai itse pesässä, pysyttäytyvät siipiään räpyttämällä asennossaan ja lakkaamatta lauleskellen kutovat tuodut rakennusaineet kiinni. Kuin pesä on valmis, paitsi sisustusta, alkavat ne heti rakentaa toista ja kolmatta ja repivät rakennushaluansa tyydyttääkseen aineksia jo entisestä valmiistakin pesästä ja tekevät sitä tekoaan, kunnes sill'aikaa hautova naaras tarvitsee heidän apuansa poikasien kasvattamiseen. Sellainen toimeliaisuus vallitsee koko kylässä, ja kullankeltaiset, vireät, vilkkaat erilaisimmissa asennoissa riippuvat ja istuvat linnut ovat muutenkin jo pesillä koristetun puun paraimpana kaunistuksena.

Mimoosoihin, jotka juuri yleiseen hautomisaikaan seisovat lehdettöminä, ovat toiset kutojat, puhvelilinnut, rakentaneet pesänsä, mahtavan suuret itse lintuihin verraten, jotka tuskin ovat meidän kottaraisemme kokoisia. Ne pesät ovat mainittujen, hyvin okaisten mimoosain tiheimmissä latvaoksikoissa ja niiden ulkopuoli on yksinomaan okaisista oksista, niin että ne näyttävät villakartoilta. Näissä usein toista metriä pitkissä ja puoli metriä korkeissa ja leveissä pesärakennuksissa on sisällä kyllin tilavia pesäkoloja, joihin näiden lintujen koonmukaiset, usein kierteiset ja muiden eläinten kuljettaviksi ihan kelpaamattomat torvireiät johtavat. Näissä puissa ja näiden pesäin ympärillä vallitsee vilkas ja meluinen toimeliaisuus.

Sisämetsässä näkee valpas tarkastelija kaikkialla pesiä, vaikka välistä onkin hyvin vaikea tuntea niitä. Pienet peipposet esim. rakentavat sellaisia pesiä, jotka ovat ihan samannäköiset kuin tuulen kokooma tukkunen kuivaa ruohoa, mutta sisällä on pehmeä ja lämmin, höyhenillä verhottu kammio; toiset linnut valitsevat muita rakennusaineita, jotka väriltään ovat eksyttävän yhtäläiset kuin pesän ympäristö, ja toiset eivät rakenna ollenkaan pesiä, vaan munivat maan karvaiset munansa ihan ilman alustaa paljaalle maalle. Kaikki puiden kolot ovat nyt täynnä ja tikat, partalinnut ja papukaijat yhä tekevät uusia tai laajentavat ja sisustavat vanhoja, sarvilinnut sitä vastoin pienentelevät liian suuria oviaukkoja. Varsinkin viimemainitut ovat erittäin huomattavat hautomistoimessaan ja sen tähden ansaitsevat tulla ensi sijassa mainituiksi.

Heti, kuin sarvilintu on uutteralla kosimisella saanut vaimon, etsivät he sopivaa koloa pesän paikaksi. Kuin sellainen löytyy, uros kömpelöllä nokallaan vaivalloisesti laajentaa sen niin suureksi, kuin tarvitaan. Sitte varustautuu naaras hautomaan, ja silloin molemmat puolisot, naaras sisältä, uros ulkoa, rakentavat kiinni aukkoa, niin että jää vain rakonen, josta naaraksen nokka paraiksi sopii ulos. Ulkomaailmasta kokonaan erotettuna hautoo naaras, ja uroksen tulee elättää sekä vangittua puolisoansa että sittemmin munasta päässeitä, nopeasti kasvavia ja siis hyvin paljon ruokaa tarvitsevia poikasia, kunnes ne tulevat täydellisesti lentämään kykeneviksi ja äiti avaa sisältä päin pesän suun, jolloin koko perhe lihavana ja täysissä höyhenissä lähtee ulos maailmaan, vapauttaen suurista elatushuolista isän ja puolison, joka onkin niin suuren perheen tarpeita hankkiessaan laihtunut melkein luurangoksi.

Samanlaista puolison ja isän uskollisuutta osoittaa myöskin varjolintu, noin korpin kokoinen, haikaran kaltainen, hiljainen, öillä liikkuva metsän asukas, jonka jättiläispesät ovat kaikkein merkillisimpiä. Ne ovat tavallisesti vähän koholla maasta, rungon haarukoissa tai vahvimmissa alaoksissa, jotka ovat kyllin lujat; sillä nämä pesät ovat laajuudeltaan ja painoltaan isommat suurimpiakin petolintujen pesiä, usein poikki mitaten puolitoista, jopa kaksikin metriä ja melkein yhtä korkeat ja melkoisen paksuista oksista savella kokoon muuratut. Ken ei sattumalta huomaa varjolinnun menoa pesäänsä tai tuloa sieltä, hänelle ei johdu mieleenkään ajatella, että ne ovat ontelot, vaan hän luulee niitä suurten petolintujen pesiksi, varsinkin kuin kotkat ja huuhkajat usein tekevätkin pesänsä niiden katoille. Jos saadaan tarkempi tieto niiden oikeasta rakentajasta ja tutkitaan niitä tarkemmin, niin huomataan sisällä olevan kolme toisistaan ihan erinäistä, ainoastaan pienillä koloilla eli ikään kuin ovilla yhdistettyä huonetta, jotka yhä edelleen tarkastaessa huomataan etuhuoneeksi, seurustelu- eli ruokahuoneeksi ja hautomakammioksi. Viimemainittu, ta'immaisin huone, on vähän korkeammalla kuin molemmat etuhuoneet, niin että suuren vedentulon aikaan sisään tunkeutunut vesi juoksee pois; mutta koko pesä on niin hyvästi tehty, ett'eivätpä pitkällisetkään rankkasateet sitä juuri usein voi vahingoittaa. Hautomakammiossa on pehmoisella kaisla- ja muista kasviaineista tehdyllä tilalla kolme, jopa viisikin valkoista munaa, joita naaras hautoo; keskihuoneesen kokoo sill'aikaa uros kaikenlaisia ruoka-aineita, kaloja, sammakoita, liskoja ja muita herkkuja, niin runsaasti, että hautoja saa mielin määrin valita ja ottaa vain huviksensa; etuhuoneessa seisoo uros, milloin ei ole saaliin hankinnassa, puolisonsa vartiana ja seurana, kunnes kasvavat poikaset tarvitsevat molempain huolenpitoa.

Varjolinnut ja kotkat tai huuhkajat eivät ole ainoana esimerkkinä sekä muodoltaan että tavoiltaan erilaisten lintujen ystävällisestä naapuruudesta. Ihanan duleb-palmun leveillä, vaakasuoraan rungosta ulkonevilla viuhkalehdillä ovat hyvin nopean ja ryöstönhimoisen pikku muuttohaukan ja Ginean kyyhkysen pesät välistä niin likekkäin, että haukan tarvitsisi vain ojentaa kyntensä, saadakseen jonkun naapuripesän lapsista. Mutta sitä ei tapahdu, koska haukka on tottunut iskemään vain lentäviä lintuja, ja siten kasvavat kyyhkysen poikaset ihan vaaratta petolinnun poikasten vieressä isoiksi, ja naapurivanhemmat usein istuvat ihan rauhallisesti lähekkäin, kumpikin pari pesänsä vieressä.

Vielä toisessakin palmussa sain tarkastella lintuja, joiden hautomispuuhat minua hyvin ihmetyttivät. Yksinäisen palmupuun ympärillä lenteli vilkkaasti huudellen pieniä purjepääskyjä, meidän tervapääskymme likeisiä sukulaisia; siten kiintyi minun huomioni puuhun. Tarkemmin katsellessani näin niiden usein pujahtelevan palmun lehtien väliin ja huomasin sitte lehden varsien uurteissa valkoisia pilkkuja, jotka minä heti tunsin purjepääskyjen pesiksi. Minä nousin puuhun, käänsin erästä lehteä itseeni päin ja näin, että kukin pesä, enimmäkseen tehty puuvillasta, oli varren ja lehden väliseen kulmaan liimattu kiinni syljellä, kuten purjepääskysillä on tapana tehdä. Mutta pesän komero oli niin matala, että minua ihmetytti, mitenkä munat, joita niissä on kaksi, voivat niissä pysyä, kuin suuri lehti liikkuu tuulessa. Ja täytyihän lehden häilyä vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, mitäpä sitte myrskyissä, jotka täällä usein riehuvat! Varovasti ojensin käteni lähelle kahta munaa ja yritin ottamaan niitä, vaan silloin hämmästyksekseni huomasin, että emä oli liimannut ne kiinni pesään! Ja kuin koettelin paria munasta päässyttä, pientä, vielä ihan kykenemätöntä poikasta, huomasin yhä suuremmaksi kummastuksekseni, että nekin olivat samalla tavalla kiinnitetyt pesään, turvatut putoamisen vaaralta.

Kuin kaikkialla oleksivat linnut sekä kauneudellaan ja vilkkaudellaan että laulullaan tai ainakin huudoillaan yhä vetävät puoleensa valppaan tarkastelijan huomiota, hän, paitsi ehkä hyvin lukuisasti esiytyviä liskoja ja käärmeitä tai paikka paikoin erittäin suurissa joukoissa liikkuvia hyönteisiä, hyvin vähän huomaa aarniometsän muita asujamia, varsinkaan nisäkkäitä. Marakattijoukko tosin ei voi jäädä huomaamatta, koska niiden, kuten kaikkein muidenkin Afrikan apinain, omituinen vilkkaus ja liikkuvaisuus niitä tuon tuostakin tuovat huomaamattomimmankin silmän eteen taikka niiden lakkaamattoman kurnutuksen täytyy kuulua korviin. Mutta enimmistä muista nisäkkäistä saatetaan astua aivan muutaman metrinkin päästä ohitse, ihan aavistamatta siinä – olleen mitään eläintä. Kaikkein suurin osa aarniometsäin nisäkkäistä liikkuu vasta auringon laskeuduttua ja palaa ennen päivän tuloa taas makuupaikoilleen. Vaan eivätpä nekään, jotka aamu- ja iltahetkinä auringon paistaessakin liikkuvat ja toimivat, suinkaan anna itseään niin helposti tarkastella, kuin ehkä voitaisiin luulla, sillä metsän tiheys suojelee niitä oivallisesti. "Ettekö," kysyi eräs europpalainen, jonka kanssa kerran olin aarniometsässä ammuskelemassa, "nähnyt leopardia, joka ihan äsken juoksi minun luotani teitä kohti? Minä en voinut ampua, koska pyssyni ei ollut kunnossa, vaan kyllä teidän olisi pitänyt nähdä se." Minä en ollut nähnyt vilahdustakaan siitä suuresta eläimestä, niin tiheä oli alametsä. Ja jospa se jossakussa paikassa onkin harvempi, niin vaikuttaa aina toinen turvakeino, nisäkkään yhdennäköisyys hänen oleskelupaikkansa kanssa. Harmaa puoliapina, joka ylhäällä istuu kokoon kyyristyneenä tai makaa köynnöksien verhoamalla oksalla, näyttää niin täydellisesti puun pahkuralta, että eläinmuoto tulee vasta sitte selville, kuin viisastunut metsästäjä ottaa kiikarinsa ja tarkkaan tähystää tuota pahkuraa. Yölepakko, joka korkealla toisen puun latvassa riippuu ihan erillään lehdistä, näyttää samoin pahkuralta tai kellastuneelta lehdeltä. Yksin leopardinkin kirjava turkki voi niin pettävästi sekautua metsässä kuiviin lehtiin ja kukoistaviin euforbioihin, että minun itseni kerran täytyi, viritetty pyssy ojennettuna, astua viidentoista askeleen päähän pensaasta, johon ahdistamani pardeli oli paennut, ennen kuin voin erottaa petoa pensaasta. Ihan samoin petytään metsässä elävistä anttiloopeista ja yleensä kaikista nisäkkäistä; ja ne itse tietävät, että niin on. Paikka paikoin aarniometsässä oleksii hyvin runsaasti pieniä anttilooppeja, pensaspukkeja eli atroja. Se eläin on suloisin kaikista märehtijöistä, erittäin kaunisruumiinen, ei suurempi kuin muutaman päivän ikäinen peuran vasikka, ja väriltään harmaansinertävän hiirakko; se asuu parittain tiheimmässä pohjametsässä, valitsee makuu- tai ainaiseksi majapaikakseen maahan asti oksaisen, tiheälehtisen pensaan ja tallaa siitä kapeita polkujansa joka taholle tiheikköön. Minä olen monesti ampunut niitä, mutta alussa kävi minullekin kuten kaikille muille matkustajille ja metsästäjille, jotka ovat siihen tutustuneet; minä en voinut sitä nähdä, vaikka se olisi, pensaasta pois hätyytettynä, ihan ohitseni livahtanut nopeaan kuin nuoli. "Katso, herra, tuolla edessäsi, lähimmässä pensaassa seisoo pieni pukki; tuolla alhaalla aukossa, noiden tiheäin oksien välissä se seisoo, etkö sitä näe?" kuiskaili oppaani, joka oli maan synnynnäisiä asujamia. Minä ponnistin kaikkia aistimiani, tähystin tähystämälläkin osoitettua pensasta, vaan en nähnyt muuta kuin oksia ja lehtiä, sillä oksiksi muuttuivat silmissäni myöskin koreat sarvet, tiheälehtiseksi haaraksi anttilooppipukin pää ja ruumis. Tottuupa sentään metsästäjän silmä viimein aarniometsäänkin. Jonkun verran tutustuttuaan sievän anttiloopin tapoihin opitaan niitä löytämään yhtä hyvin kuin sen maan omat tarkkasilmäisimmät asujamet. Anttiloopin tarkka kuulo ilmoittaa sille ihmisen tulon paljon ennen, kuin ihminen voi aavistaakaan sen läsnäoloa. Raskasten ihmisaskelten äänestä peljästyen hypähtää se makuultaan askelen tai pari johonkin aukkoon, josta voi katsella, mitä tapahtuu. Kuin vaskesta valettu kuva, jäykkänä ja hievahtamatta, väräyttämättä edes korviaankaan, jotka jo aikaa sitte ovat kääntyneet alas, ja liikuttamatta silmiään, seisoo se siinä kuunnellen ja katsoen; jalka, joka oli noussut astumaan eteen päin, pysyy siinä asennossa; ei vähinkään hievahdus ilmase olentoa eläväksi. Silloin on aika metsästäjän siepata nopeasti pyssynsä, tähdätä ja ampua, sillä jos vitkastellaan silmänräpäyksenkään aika, viisas elukka ponnistakse yhdellä ainoalla pitkällä hyppäyksellä toiseen pensaasen ja peittäytyy siihen taikka laskeutuu hitaasti matalaksi ja hiipii niin huomaamatta pois, että tuskin yksikään lehti, yksikään korsi liikahtaa.

Tällä tavoin aarniometsä näyttelee vaihtelevia yksityiskuvia tarkastelijalle. Ken osaa nähdä ja etsiä, hän löytää mistä metsän osasta ja mihin aikaan hyvänsä enemmän huomioon otettavaa, kuin hän kykenee hyväkseen käyttämään. Mutta ei joka paikassa eikä joka aikaan voida huomata samaa. Täällä kun kevät supistuu muutamiksi viikoiksi, kesä ja syksy joiksikuiksi päiviksi ja pitkä talvi kuten arollakin alkaa vallita melkein heti sateen lakattua, niin täydellinen, rikas, kaikin puolin kuohuva kasvi- ja eläin-elämä myöskin supistuu hyvin lyhyeksi. Heti, kuin linnut saavat hautomistoimensa loppuun, alkavat he vaellella ja kuljeksia; nisäkkäät heti, kuin luulevat käyttäneensä jotakin metsän osaa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, siirtyvät toiseen. Sen tähden voidaan tavata ja tavataankin samassa paikassa eri aikoihin eri eläimiä tai ainakin nähdään ihan erilaisia kuvia eläinten elämästä. Niinpä esimerkiksi joki tulee sitä rikkaammaksi, mikäli metsä tyhjenee.

Joen ollessa tulvillaan nähdään vähä niitä eläimiä, jotka elävät veden rannoilla ja vedessä. Kaikki saaret ovat syvällä veden alla, kaikki rannat samoin, ja sen tähden ovat niissä molemmissa asuvat linnut tulleet karkoitetuksi. Ja jos todella krokotiili joskus nostaa päätänsä tai jotkut pesokarhut selkäänsä vedestä, täytyy sen tapahtua hyvin lähellä venettä taikka se muuten jää huomaamatta. Siispä oikeastaan vain niilihevot, joita paikoittain on runsaastikin, ja veden päällä lentelevät linnut, ehkäpä myöskin jotkut sukeltajalinnut ovat ainoina näkyvinä todistuksina, että myöskin joessa ja sen rannoilla elää ylhäisempiä luurankoisia. Vaan kuin sateen lakattua joen pinta alenee ja kaikki saaret, hietasärkät ja rantaäyräät tulevat näkyviin, muuttuu joen kuvassa eläinkuntakin. Nyt peräytyvät niilihevot syvimpiin paikkoihin, yhtyvät siellä pienemmiksi tai suuremmiksi, välistä hyvinkin suuriksi joukoiksi ja vetävät hyvin puoleensa huomiota, koska hengittäminen pakottaa niitä nouseman vedenpintaan ja se tapahtuu pärskinällä, joka kuuluu kauas; välistä ne saattavat myöskin nousta päiviksi yksinäisille saarille tai hietasärkille makailemaan ja ojentelehtamaan auringon paisteessa, ja silloin ne hyvästi näkyvät jo kilometrinkin päähän. Nyt krokotiilit oikein himokkaasti tekevät, mitä joen tulvillaan ollessa jäi tekemättä, oleksivat puolenpäivän aikaan tuntikausia auringon paisteessa. Sitä varten ryömivät ne jo aamupäivällä ylös mataloille hiekkasaarille, pudottautuvat kuuluvasti muksahtaen hiekalle, avaavat terävähampaiset kitansa selki seljälleen ja makaavat kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä samalla hietasärkällä mikä missäkin suunnassa, vierekkäin, monesti päällekkäinkin lähelle iltaa. Nyt on hietasärkillä sekä joen molemmilla ja suurimpien saarien rannoilla lintuparvia, joiden ääretön paljous vaikuttaa mahtavasti. Sillä tähän aikaan ovat enimmät kotoiset kahlaajat ja vesilinnut selvinneet hautomistoimistaan ja saapuneet poikinensa joelle herkuttelemaan runsaalla, vaivatta saatavalla ravinnolla; samaan aikaan yhtyy heidän joukkoonsa pohjoiset muuttolinnut, jotka viettävät täällä talvea. Näitä viimemainituita asuu nyt kaikissa aarniometsän osissa, vaan eivät ne siellä herätä läheskään niin suurta huomiota kuin joella, jonka rannoille ja saarille suurimmat ja siis helpoimmin näkyvät muuttolinnut asettuvat. Nyt saattaa tila joen varsilla käydä liian ahtaaksi ja ravinto niukaksi, vaikka sitä epäilemättä onkin hyvin runsaasti. Niinpä joka paikka on täynnä, jopa liiankin täynnä, jokaisessa ravintoa lupaavassa paikassa pyydystävät tuhannet kilvan, ja joka makuupaikastakin taistellaan. Kolme päivää purjehdin minä hyvässä tuulessa hyvällä veneellä Valkoista Niiliä vastavirtaan ja koko sillä pitkällä matkalla oli molempia joen rantoja kaunistamassa keskeytymätön kirjava ja elävä jono erilaisimpia kahlaajia ja vesilintuja. Keskellä Sinisen Niilin aarniometsiä voidaan nähdä ihan samaa. Pitkät hietasärkät ovat siellä ihan täynnänsä harmaita ja neitsytkurkia, vaikka ne paikat ovatkin näillä, täällä talvea viettävillä muuttolinnuilla ainoastaan lepo-, sulanluonti- ja makuupaikkoina, joista ne joka aamu lentävät arolle etsimään ravintoa ja jonne ne jo aamupäivällä palaavat juomaan ja kylpemään, siistimään höyheniänsä ja viettämään yötä alinomaisessa krokotiilien hampaihin joutumisen vaarassa. Joukkoon tulee aina puolenpäivän aikaan muutamia kruunukurkia, saattaen entiset hyvin kiihkoihinsa, koska ovat, vaikka ei parempia, kuitenkin paljon innokkaampia tanssijoita kuin toiset kurjet ja tultuaan aina harjoittelevat taitoansa ja siten kiihottavat toisia kilpailemaan. Samoille särkille tulee usein myöskin haikara-ibiksiä, haikaran kaltaisia, valkoisia, vähän ruusunkarvaiselta vivahtavia, siiviltään hehkuvan-ruusupunaisia lintuja, ja ne asettuvat saaren äärimmille laiteille tai niiden viereisiin veteliin paikkoihin; sopivassa valossa nämä oikein hehkuvat, ainakin ihmeellisen kauniisti eroavat vaaleanharmaista kurjista ja siten koko paikkaa ihmetyttävästi kaunistavat. Joen mannerrannalla ylpeästi astuskelevat komeat jättiläis- ja satulahaikarat, rumat, kummallinen muotoiset marabut kävelevät arvokkaasti edes takaisin, välkkyvät avonokka haikarat seisovat suurissa joukoissa, goljat- ja hopeahaikarat kaalelevat tavoittelemassa jotakin kalaa; siinä seisoo ja makaa, ui ja sukeltaa, kävelee syömässä, lavertelee ja lörpöttää tuhansia kannus-, niili- ja muita hanhia, leski- ja lapasorsia, käärmeenkaula-lintuja, ibiksiä, isoja kuoveja, rantasipejä, sirriäisiä, vesipääskyjä, vikloja ja paljo muita, joista kaikista tuo kirjava lintujono syntyy kaunistamaan jokea ehkä vielä enemmän kuin haikara-ibikset. Veden päällä, paitsi jo mainittuja, joista aina on joitakuita tulemassa tai menemässä, lentelevät edes takaisin myöskin tiirat ja lokit, törmäpääskyt ja mehiläissyöjät, ja ylemmissä ilmakerroksissa kiertelevät komeat merikotkat.

Muutamien lajien tästä kaikin puolin hyvin rikkaasta joen siipiväestä täytyy odottaa veden vähenemistä alimmilleen ennen, kuin voivat ryhtyä pesimispuuhiin, koska heiltä veden korkealla ollessa kokonaan puuttuu sellaisia pesäpaikkoja, kuin he tahtovat. Niihin kuuluu eräs kaunis ja kirkasvärinen, viisas ja vilkas astumalintu, jo vanhaan aikaan tunnettu krokotiilin vartia eli Herodoton mukaan trokilus, jonka hän ja hänen mukaansa Plinius kertovat elävän uskollisessa ystävyydessä krokotiilin kanssa. Heidän kertomuksensa ei ole mikään satu, kuten ehkä luultaisiin, sillä minä olen huomannut sen ihan todeksi. Krokotiilin vartia, joka on usein kuvattuna muinaisen Egyptin muistomerkkeihin ja merkitsee hieroglyyfi-aakkosissa U-kirjainta, elää myöskin Egyptissä ja Nubiassa, mutta nykyään toimittaa vasta Sudanissa krokotiilille sitä palvelusvirkaa, josta se on tullut kuuluisaksi muinaisten kansojen kesken. Ei hän kuitenkaan palvele yksistään krokotiileja, vaan kaikkia eläimiä, jotka tahtovat käyttää hyväkseen sen valppautta. Ollen tarkkaavainen ja utelias, kiihtyväinen ja halukas parkumaan sekä kaikuvaääninen sopii se varsin hyvin kaikkein varomattomampien olentojen varoittajaksi. Hänen valppaudeltaan ei jää huomaamatta lähestyvä peto eikä epäilyttävältä näyttävä ihminen; kiintyypä hänen huomioonsa myöskin jokainen purje- tai soutuvene, eikä se koskaan jätä huomiotansa ilmoittamatta kovalla huudolla. Siten hän saattaa jokaisen oudonlaisen tapauksen kaikkein niiden eläinten tiedoksi, jotka oleksivat samoilla paikoilla kuin hän, ja heidät itsensäkin ottamaan selkoa, onko todella vaara, ja usein kaikki hänen varoituksestaan vaaria ottaneet pakenevat. Se hänen vartiatoimensa on. Ystävyyssuhde hänen ja krokotiilin välillä tuskin vain on molemminpuolinen, sillä olisipa toki liikaa uskoa krokotiililla olevan ystävyyttä. Ei krokotiili häntä kohtele niin viattomalla tavalla siitä syystä, että se matelevainen peto tuntisi hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, vaan koska se tuntee hänet ihan tarkoin ja arvostelee häntä oikein. Ollen pienuudesta asti tutustunut tuohon hirviöön, asunut samoilla hietasärkillä, joilla sekin tavallisesti levähtelee, ja yhä liikkunut sen ympärillä kohtelee hän sitä, kuin hän olisikin herra ja se palvelija. Arvelematta astuu hän lepäävän hirviön selkään, pelkäämättä lähestyy sen avonaista kitaa tutkimaan, eikö ehkä joku iilimato ole imeytynyt sinne kiinni tai joku ruokapalanen jäänyt hammasten väliin, ja vitkastelematta ottaa molemmat pois. Krokotiili pysyy levollisena, koska varmaankin kokemuksesta tietää, että on mahdoton saada kiinni tuota yhä valpasta, ripeää ja sukkelaa pikku veitikkaa. Näin minä itsekin krokotiilin vartian kerran syövän Afrikan kiljukotkan kanssa yhtaikaa samaa kalaa, jonka kotka oli iskenyt ja kantanut hietasärkälle. Sill'aikaa kuin kotka, molemmat jalat kouristettuina kiinni saaliisen seisten sen päällä, nokallaan hakkasi irti muutamia paloja, pysyi kärkkyvieras kohtuullisen kaukana suuren herran pöydästä; mutta heti, kuin kotka nosti päänsä nielemään, syöksähti kärkkyvieras silmänräpäyksessä luo, sieppasi kotkan irroittaman palasen ja juoksi yhtä kiireesti, kuin oli tullutkin, takaisin entiselle paikalleen syömään saalistansa. Yhtä suuresti kuin tämä itsetajuinen uskaliaisuus kummastuttaa myöskin krokotiilin vartian viisaus kätkeä munansa kutsumattomilta vierailta. Kauan olin minä turhaan etsinyt tämän linnun pesää. Milloin sen hautoma-aika alkoi, sain kyllä selville paloittelemalla muutamia ampumiani krokotiilin vartioita; kuin otin lukuun hänen elintapansa, tiesin ihan varmaan, että se voi pesiä ainoastaan hietasärkillä. Vaan turhaanpa sain sittekin tarkimmasti etsiskellä sen mieluisimpia oleskelupaikkoja, pesää en löytänyt. Viimein huomasin parin, joista toinen istui maassa ja toinen puuhaili jotakin hänen tienoillansa, sieppasin kiikarini ja astuin, istuvaa lintua yhä tähystellen, suoraa päätä sitä kohti. Kuin pääsin lähelle, nousi se, työnteli kiireimmiten hiekkaa erääsen paikkaan ja juoksi toisen kanssa pois, tosin tapansa mukaan huutaen, mutta osoittamatta mitään tavallisen kiihtymyksen merkkejä. Minä en siitä pettynyt, tähystelin yhä sitä paikkaa ja tulin luo. Vaan enpä sittekään voinut huomata pesää; viimein näin hiekan olevan eräästä paikasta hiukan uurteisena ja, kuin siitä kaivoin, tuli käsiini kaksi munaa, jotka ihan eksyttävästi olivat hiekan karvaiset ja piirteiltäänkin sen näköiset. Jos emällä olisi ollut enempi aikaa, kuin minä sille annoin, niin arvattavasti en olisi enää löytänyt sitäkään vähäistä epätasaisuutta.

Vielä, jos mahdollista, rikkaampi tai ainakin monimuotoisempi elämä kuin itse joella vallitsee tähän aikaan kaikkein keskellä metsää olevain järvien ja suurempien vesilammikoiden rannoilla ja pinnalla, jotka ovat syntyneet joko kevään sateista tai täyttyneet joen tulvillaan ollessa. Ne ovat metsän ympäröimät, jopa usein niin tiheään aidatut, että tuskin ollenkaan on mahdollinen tai ainakin sanomattoman vaikea päästä niihin saakka, ja vedenrajan sisäpuolella kasvaa yhtä tiheänä kuin ulkopuolellakin laajalti ruoko- ja sarametsää, papyrus- ja lotoskasveja. Niinpä nämä sadejärvet eli maan asujanten kielellä fulat ovat varsin soveliaita sekä oleskelu- että pesintäpaikkoja erilaisimmille linnuille ja muillekin eläimille. Niiden turvallinen syrjäisyys miellyttää, yksin niilihepoakin niin suuresti, että se siirtyy sinne synnyttämään sekä pentujansa imettämään, hoitamaan ja kasvattamaan, huoletonna ravinnosta, jota järvet yllin kyllä tarjoovat, ja pelotonna vaarallisista vihollisista. Niiden tiheät ja rehevät rannat sekä soiset ja hetteiset lahdet houkuttelevat sinne myöskin metsäkarjuja ja puhveleja. Niiden tyynet vedet ovat kaikilla vettä tarvitsevilla anttiloopeilla juomapaikkoina. Niiden pinnalle kokoutuu tuhansittain pelekaaneja ottamaan vielä runsaan kalasaaliin ennen nousemistansa levolle korkeihin lähi-puihin. Niissä sukeltelevat pitkin koko päivää käärmeenkaula-linnut, uivat kaikki täällä elävät hanhi- ja sorsalajit, ja pohjolasta tulleet vesilinnut löytävät täältä kaikin puolin miellyttävän talvimajapaikan. Niiden lahdet ja vetiset rantapaikat antavat goljat-haikaralle ja pienelle, korealle hopeahaikaralle vaivatta runsasta saalista. Niiden mehukkaat, vihreät rannikot ovat mieluisena majapaikkana lukemattomilla pikku linnuilla ja niissä kasvava metsä monilla puissa oleksivilla ja pesivillä ranta- ja vesilinnuilla. Eipä siis ihme, että sellaisten järvien ympärillä aika-ajoin oikein vilisee lintuja, että sellainen saaliin rikkaus puolestaan houkuttelee sinne kaikenlaisia vihollisiakin. Pieniä lintuja ajelevat haukat ja pöllöt, suurempia kotkat ja huuhkajat, nisäkkäitä ketut ja shakaalit, pardelit ja leijonat. Välistä joku arolta tuleva ahnas heinäsirkka-lauma pysähtyy sellaista järveä ympäröivään, mehuisan vihreään metsäkehykseen ja uhkaa muutamassa päivässä tehdä tai tekeekin sen ihan paljaaksi. Silloin vielä suuresti lisäytyy ennestäänkin jo suurenmoinen lintujen paljous. Etäältä ja läheltä tulee haukkoja ja pöllöjä, korppeja ja närhiä, frankoliini- ja helmikanoja, haikaroita ja ibiksiä, liejukanoja ja sorsia herkuttelemaan heinäsirkoilla. Kaikki linnut, jotka joskuskaan syövät hyönteisiä, elävät silloin yksinomaan noilla tunkeilevilla muuttosirkoilla. Satoja torni- ja punajalka-haukkoja, jotka juuri nyt ovat talviasunnoillaan, kokoutuu heinäsirkka-metsän päälle lentelemään, ja heti, kuin jotkut heinäsirkat kohoavat ilmaan iskevät ne niihin, sieppaavat ja syövät niitä, pysäyttämättä siltä yhtään lentoansa; korpit, närhit, sarvilinnut, ibikset ja haikarat ottavat niitä puiden oksilta ja samalla pudottelevat satoja, jotka joutuvat alhaalla vaanivien kumppanien sekä helmikanojen ja sorsain suuhun; taivaan-apinat ja lauluhaukat liitelevät puiden ympärillä, joihin lehtiä raastavat hyönteiset tuota pikaa jäävät entisen runsaan lehtipuvun sijaan; yksinpä vakavat marabutkin ja satulahaikarat halveksimatta noukkivat niin pientä, mutta sen sijaan äärettömän monilukuista saalista. Sellainen elämä vilkastuttaa viehättävimmällä tavalla sadejärveä, joka ei muutenkaan ole koskaan kuolleen näköinen; silloin se paraiten huomataan mitä erilaisimpain eläinten kokouspaikaksi.

Sellaisen sadejärven luona, joka on kokoelevalle tutkijalle oikea aarniometsän aarrekammio, olimme monta päivää metsästäneet, tarkastelleet ja kokoelleet, ihmetelleet suurenmoista kasvimaailmaa ja saman muotoista eläinmaailmaa, tehneet pilaa niilihevoille, osoittaneet vihollisuuttamme krokotiileille eli lyhyesti sanoen runsaimmassa määrässä nauttineet metsästyksen ja tutkimuksen iloja, unhottaen kaikki muut asiat, yksinpä ajankin, jossa elimme. Mutta kuin aurinko aleni ja kutoi kultiansa monenkaltaisesti vihertäväin lehtien alle; kuin papukaijain kirkuna oli vaiennut ja ainoastaan jonkun rastaan nukkuva laulu enää kaikui korviimme; kuin toisella rannalla merikotka, joka juuri äsken oli vielä näyttänyt vihreän lepopaikkansa ihmetyttävältä kukalta, väsyksissään veti valkoisen päänsä olkapäiden väliin; kuin lähimmän korkean mimoosan latvaan levolle asettuvan marakattijoukon kurnutuskin oli vaiennut; kuin yö tuli kirkkaan hämäränä ja ystävällisenä, vilpoisen lauhkeana, kaiukkaana ja tuoksuisena kuten aina tähän aikaan; silloin tahtoi kaikki eilen ja tänään mieleen jääneiden kuvien väririkkaus, loisto ja välke hälvetä. Lakkaamatta lensivät ajatuksemme kallista kotia kohti ja koti-ikävä tuntui sydämmemme syvyydessä; sillä kotona vietettiin tänään joulujuhlaa. Me olimme tehneet punssia ja täyttäneet piippumme koko maapallon paraimmalla tupakalla, albanilainen oppaamme lauloi vienoja, sointuvia laulujansa, yö hyväili sydäntä ja aistimia; mutta lasit jäivät tyhjentämättä, tupakansavu-pilvet eivät vieneet kanssansa surumielisyyden pilviä, laulut eivät herättäneet meissä mitään kaikua, turhaan yö hyväili meitä. Sen piti ensin tuoda meille joululahjamme, ja se toikin.

Aarniometsän yö on aina ylevä, joko sitte ukontulet leimauksillaan valasevat taivasta, jyrinä kaikuu ja myrsky riehuu taikka pimeältä tähdettömältä taivaalta etäiset auringot säteilevät eikä liiku lehti, ei korsi Muutaman minuutin kuluttua auringon laskusta verhoaa yö metsän. Mikä päivällä näkyy selvään, se on nyt pimeän harson peitossa; mikä auringon valossa näytti luonnollisen kokoiselta, se suurenee jättiläiskokoon. Tutut puut tulevat valekuviksi, aitamaiset pensastot tihenevät pimeiksi muureiksi. Tuhatääninen hälinä vaikenee vähitellen ja muutamia minuutteja vallitsee syvä hiljaisuus. Sitte alkaa taas kuulua liikettä ja elämää sekä joella että metsässä. Sadat sirkat alkavat helistää, niin että luullaan etäältä kuulevansa huonosti soinnutettujen kellojen soittoa; tuhannet heränneet kuoriaiset, niiden joukossa tavattoman suuriakin, lentelevät kukoistavien puiden ympärillä, saaden aikaan kaiukasta surinaa, todella oikeaa säestystä tuolle soitolle. Sammakot, jotka päästävät vain yhden ainoan, heidän omaan pienuuteensa verraten hämmästyttävän kovan äänen, yhtyvät soittoon, ja kauas läpi metsän kaikuu se heidän äänensä, joka kuuluu kuin hitaasti paukutellun kiinalaisen gongon helähdykset. Suuri pöllö tervehtii yötä kumealla ulinalla, pieni pöllö vastaa kimakalla naurulla; korukehrääjä kehrää ainiaan samaa hyrisevän laulunsa säveltä. Joelta kuuluu erään lokkien sukuisen yölinnun valitushuuto, saksinokan, joka, riideltyään ensin ihan vedenpintaa pitkin, alkoi kyntää aaltoja; hietasaarilta ja särkiltä kaikuu trielin eli paksujalan kova, vähän kirskuva huuto ja jonkun viklan tai kurmitsan sävelrikas, kaiukas, laulun kaltainen viserrys; läheisen sadejärven ruoko- ja kaislametsän päällä rääkyy yöhaikara. Pensastiheikössä tai puiden latvoissa välkkyy satoja kiiltomatoja; joessa suuren suuri krokotiili, joka jo ennen auringon laskua läksi vastapäiseltä hietasärkältä ja jo on ehtinyt jäähdyttää auringon kuumentaman panssarinsa haaleissa laineissa, vetää, uiskennellen ihan veden pinnan alla, osaksi päälläkin, pitkiä, kuunvalossa hopealta loistavia, tähtein valossa ainakin välähteleviä viiruja. Korkeimpien puiden latvain päällä liitelevät vaaleat huuhkajat ja pöllöt ihan äänettömästi, rantaa pitkin lentävät miellyttävästi häilyen kehrääjät, puiden latvain välillä kiertelevät suhisten yölepakot, rannalta toiselle kulkevat monesti suurissa joukoissa lentävät koirat eli hedelmiä syövät lepakot. Ja nyt on myöskin tullut aika, muiden metsän nisäkästen vilkastua tai ainakin antaa jotakin vireyden merkkiä. Shakaali vetää vaihtelevia, milloin valittavia, milloin ilostuvia virsiänsä sekä pontevasti että väsymättömästi; kymmenkunta muuta shakaalia heti yhtyy urhollisesti kilvoittelemaan voitonseppeleestä; muutamat hyenat näyttävät odottaneen vain näiden verrattomain esilaulajain merkkiä, yhtyvät virteen moniäänisenä kuorona, ulvovat ja nauravat, valittavat ja riemuitsevat; pardeli röhkii, leijona kiljuu yhteen joukkoon; yksin joessa vielä oleksiva niilihepokin muristen kuuluttaa heikkoa ääntänsä.

Niin puhelee ja ilmoittautuu aarniometsä yöllä, niin se antoi tekemistä minun korvilleni ja silmilleni, sinäkin unhottumattomana yönä. Kuoriaiset ja sirkat, pöllöt ja kehrääjät olivat juuri alkaneet; silloin kajahteli metsässä voimakkaita, räikeitä ääniä, kuin olisi taitamaton puhallellut torveen. Heti vaikeni albanilaisemme laulu, palvelijaimme ja venemiestemme puhelu. Vielä kerran räjähti toisella rannalla. "El fiuul, el fiuul!" huusivat sudanilaiset; "elefantteja, elefantteja!" riemuitsimme mekin. Ensi kertaa nyt kuulimme ja kuuntelimme jättiläis-paksunahkaisia, joiden polkuja olimme tähän asti melkein aina kulkeneet. Toiselta rannalta laskeutuivat hitaasti ja varmasti veteen suuret, hämärässäkin kyllin selvään näkyvät elefantit juomaan ja kylpemään. Toinen toisensa jälkeen pisti pitkän notkean kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja tyhjensi sitte tilavaan suuhunsa tai hartioilleen ja selkäänsä, ja yksitellen astuivat viimein kaikki alas jokeen virkistäytymään sen vedessä. Ja ikään kuin olisi elefanttien ääni ollut vain herätyshuuto, alkoi nyt metsässä suuri hälinä. Aikaisemmin kuin koskaan ennen kiljahteli erämaan kuningas; toinen ja kolmas leijona vastasi tervehdykseen. Kauhuissaan parkuivat uniset apinat, tuskissaan pakenivat anttiloopit. Silloin nosti ihan veneemme lähellä niilihepo rumatekoista päätänsä ylös veden pinnasta ja murisi, ikään kuin tahtoen koettaa kilpailla leijonan jyrisevän kiljunnan kanssa. Leopardi uskalsi myöskin äännellä, shakaalit virittivät vaihtelevimman laulun, kuin heiltä olimme koskaan kuulleet; juovikkaat hyenat ulvoivat, täplikkäät kaiuttivat helvetillistä, luihin ja ytimiin sattuvaa nauruansa; ja huolimatta vähääkään koko metelistä, jonka metsän kuningas ja muut mahtavat olivat herättäneet, jatkoivat sammakot yksitoikkoista huutoansa ja sirkat helisevää surinaansa.

Se oli aarniometsän "Hosianna korkeudessa!"

Nisäkästen vaellukset

Vaellushalua, sellaista, kuin ihmisissä voi näkyä, ei ole millään eläimellä, eipä edes linnullakaan, jota me kadehdimme yli maiden ja merien kantavain siipiensä tähden. Huolettomasti ja vapaasti kuin ihminen, joka lähtee tutustumaan vierasten maiden tapoihin, ei mikään eläin vaella; sillä vielä lujemmin, kuin meitä koti-ikävämme, kahlehtivat eläimiä tottumuksensa tai hitautensa synnyinpaikkaan. Jos eläin varustautuu siitä lähtemään, niin se tekee sen välttämättömästä pakosta, paeten tulevaa puutetta. Vaan hätä ja puute kohtaavat sitä varsin usein tuntemattomissa vieraissakin seuduissa, ja siten se tuskin saa kokea muuta kuin vaelluksen ikävyyksiä.

Niin tapahtuu vaelteleville kaloille ja muuttaville linnuille ja varsinkin niille nisäkkäille, jotka välistä ryhtyvät vaeltelemaan. Harvat nisäkkäät tekevät sitä niin säännöllisesti, vaan kaikki samoista syistä kuin kalat ja linnut. Nisäkkäät vaeltavat, päästäkseen jo tuntuvaksi tulleesta tai ainakin uhkaavasta puutteesta, ja sen tähden niiden matkat pikemmin näyttävät turmion paolta kuin miellyttävämpien seutujen tavoittelemiselta.

Minä en nisäkästen vaelluksilla tarkoita niitä kuljeksimisia, joista niiden asunta-ala laajenee, enkä tavallisia retkeilemisiä ravinnon tähden, vaan yksinomaan sellaisia suurin joukoin matkustuksia, joilla jotkut nisäkkäät määräaikoina tai, milloin sattuu, saapuvat toisiin paikkoihin, joissa niiden täytyy mukautua uusiin, vieraihin elintapoihin ja joista ne kuten niistä tavoistakin jälleen luopuvat heti, kuin se tulee niille mahdolliseksi tai ainakin näyttää mahdolliselta. Sellaiset matkat ovat vielä enimmäkseen kalojen ja lintujen säännöllisten vaellusten kaltaiset, ja niiden tunteminen edistää myöskin itse nisäkästen tuntemista.

Ulommaksi tavallisten oleskelupaikkojen rajoja retkeilevät kaikki nisäkkäät mikä mistäkin syistä. Jotkut varsinkin vanhat urokset ovat halukkaammat kuljeksimaan kuin saman lajiset nuoret ja naarakset ja sen tähden siirtyvät usein ilman huomattavaa syytä asuinalueelta toiselle; joukoissa elävien lajien nuoria uroksia joukkojen vanhimmat johtajat ihan karkoittavat ja pakottavat vaeltamaan pois; emät poikineen kuljeksivat mielellään poikain synnyinpaikan lähiseuduissa; eri sukupuolet vaeltelevat etsien toisiansa. Sellaisilla retkillä löytää eläin sattumalta erittäin miellyttävän asuinpaikan, ruokarikkaan alueen, suojelevan tiheikön, piilopaikaksi sopivan kolon tai luolan, viipyy siellä kauemmin tai vähemmin aikaa ja viimein asettuu uuteen viehättävään paikkaan. Kokeneet metsästäjät tietävät, että sellaisiinkin seutuihin, jotka on ammuttu ihan puhtaiksi, ennemmin tai myöhemmin siirtyy muualta eläimiä, jopa jää asumaankin, jos paikat ovat niille mieluiset; ja kaikkihan olemme kokeneet, että ketun tai mäyrän pesiin, jollaisia ei ole helppo hävittää, yhä uudestaan ilmestyy asukkaita, vainottakoon ja tapettakoon niitä kuinka tahansa. Kuten tämä on totta riistaeläimistä, joiden tulosta ja lähdöstä tai ilmestymisestä ja katoamista tuhannet pitävät vaaria, samoin se on totta muistakin nisäkkäistä, joita ei niin tarkkaan pidetä silmällä. Lakkaamatonta vaeltelua edes takaisin ei voida eittääkään. Juuri siitä, jos luonnonvoimat tai ihminen ja muut viholliset eivät sitä kerrassaan estä, vähitellen laajenee jonkun lajin asunta-ala.

Meidän esi-isillämme oli asunnoissaan musta rotta kumppanina aina viime vuosisadan keskipalkoille asti, ja he tunsivat isoa rottaa ainoastaan muiden kertomuksista, jos sitäkään. Mustalla rotalla oli monta, vaan ei kuitenkaan kaikkia sukunsa paheita. Se asui aitoissamme, söi viljaamme ja silavaamme ja yleensä kaikkia ruokavarojamme, nakerteli rikki ovia, lattioita ja talouskaluja, melusi öillä kummitusten tavalla vanhoissa linnoissa ja muissa kummituskelpoisissa rakennuksissa, sai aikaan monta harmia ja peljästystä, vahvisti monen mielessä kummitusten pelkoa ja taika-uskoa; mutta voitiinpa toki sentään elää ja tulla toimeen yhdessä sen kanssa. Kelvollinen kissa piti niitä kurissa ja taitava pyydystäjä osasi niitä vähennellä. Äkkiä ilmestyi sen pahin vihollinen, ja sen maine alkoi hälvetä. Vuonna 1727 nähtiin suuret joukot isoja rottia, jotka tulivat joko suoraa päätä tai Persian kautta Indiasta ja uivat Volgan yli, ja kohta huomattiin mikä vitsaus Europalle oli tuleva. Jokia ja kanavoita myöten saapui iso rotta kyliin ja kaupunkeihin, anasti, pitämättä lukua ihmisistä tai kissoista, asuntomme alhaalta päin, asettui kellareihin ja holveihin, nousi vähitellen ylös kattoon asti, karkoitti pitkillä kiivailla taisteluilla sukulaisensa, rupesi herraksi meidän omassa kodissamme ja näytti tuhannellakin tavalla, mihin kaikkeen rotta kykenee; sillä se osoitti kaikkia sukunsa pahoja tapoja, ei pitänyt lukua mistään meidän torjumisponnistuksistamme, jäi voittajaksi taistelukentälle, jota me kissain ja koirain avulla, raudoilla ja loukuilla, myrkyllä ja ampumaneuvoilla olimme turhaan koetelleet siltä riistää. Melkein samaan aikaan kuin Volgan yli saapui iso rotta vuonna 1732 Europpaan vielä toistakin tietä, matkusti Itä-Indiasta laivoilla Englantiin. Ja nyt alkoi se maailmanvaelluksensa. Itä-Preussiin ilmestyi se jo vuonna 1750, Pariisiin kolme vuotta myöhemmin; Keski-Saksan se valloitti 1780 paikoilla, kuitenkin siellä, kuten kaikkialla muuallakin, ensinnä vain kaupungit ja sitte ikään kuin niistä käsin vasta vähitellen maaseudut. Vaikeapääsöisiin, s.o. etäämpänä jokien rannoista oleviin kyliin asettui se vasta viime vuosisadan viime vuosikymmeninä. Minun lapsuuteni aikana oli se vielä tuntematon minun kotikylässäni ja nykyään jo sieltäkin hävinnyt musta rotta vallitsi rajattomasti kaikkia paikkoja, joissa iso rotta nyt on herrana. Moneen yksinäiseen taloon saapui se vasta tämän vuosisadan keskipaikoilla, mutta yhä se vielä jatkaa voittoretkiänsä. Tyytymättä Europan löytöön ja valloitukseen läksi se jo viime vuosisadan lopulla uusille retkille. Satamista, jotka jo olivat sen vallassa, ui se rannoista laivojen luo, kiipesi ankkurin vitjoja, köysiä tai mitä hyvänsä sopivilta näyttäviä nuoria myöten ylös kannelle, asettui laivan pimeihin, hyvästi suojeleviin koloihin, matkusteli niissä kaikki meret, nousi kaikille rannoille ja asettui niistä käsin kaikkiin maihin ja saariin, jotka vain olivat sen valitun suojelusherran ja pakollisen elättäjän, sivistyneen ja pysyviä asuntoja rakentavan ihmisen hallussa. Vastoin tahtoamme olemme me sitä auttaneet tai ainakin tehneet sille mahdolliseksi laajentaa aluettansa suurenmoisemmalla tavalla kuin millekään nisäkkäälle on onnistunut, joka ei ole ihmisen palveluksessa.

Toisena esimerkkinä sellaisesta vaelluksesta on siiseli, koko Itä-Europassa ja Länsi-Siperiassa tavallinen, oravain luokkaan ja varsinkin murmelieläinten alaluokkaan kuuluva, hamsterin kokoinen, vahingollinen jyrsijä. Albertus Magnus on nähnyt sen lähellä Regensburgia, jossa sitä nykyään ei enää ole. Sitä vastoin on se äskettäin tullut Silesiaan. Neljä- tai viisikymmentä vuotta sitte sitä ei siellä ollut, vaan neljäkymmen-luvun lopulla tai viisikymmen-luvun alulla se ilmestyi sinne, käsittämätöntä, mistä päin, ja sieltä se hitaasti tunkeutui länttä kohti. Senkin vaelluksia edistää, vaikka ei suoranaisesti, ihminen, koska siiseli, olematta tosin kahlehdittu yksinomaan viljeltyihin vainioihin, kuitenkin katsoo niitä miellyttävimmiksi kaikista asuinpaikoistaan.

Ihan samoin moni hiirilaji levittää asunto-alaansa sikäli, kuin maa muuttuu viljellyiksi vainioiksi. Toiselta puolen ihminen supistelee monen nisäkkään mieluisia asuinpaikkoja hakkaamalla metsää, kuivaamalla suota tai muuten muuttelemalla joitakuita aloja ja saattaa siten varmaan paljon enemmän kuin suoranaisella vainoomisella niissä paikoissa asuneita ensi luokan eläimiä vaeltelemaan. Sillä nisäkästenkin elämässä vallitsee se perussääntö, että ainoastaan sopiviin asuinpaikkoihin ennemmin tai myöhemmin ilmestyy asujamia, ahdistakoonpa ihminen niitä miten mielivaltaisesti, raa'asti ja julmasti hyvänsä.

Tällaisista siirtymisistä voidaan helposti erottaa nisäkästen retkeilemiset tilansa satunnaiseksi parantamiseksi. Niitä matkoja tekevät, ell'eivät kaikki lajit, niin luultavasti kuitenkin yksityiset eläimet tämän luokan kaikista suvuista; ne kestävät pitemmän tai lyhyemmän ajan, ulottuvat lähemmäksi tai loitommaksi ja saattavat sen tähden näyttää oikeilta vaelluksilta, vaan lakkaavat kuitenkin jonkun, välistä pitkänkin ajan kuluttua, jolloin sellainen matkusteleva nisäkäs viimein on taas alkuperäisillä asuinpaikoillaan. Näiden retkeilyjen pääsyiksi voitaneen sanoa parempien laidun- tai riistamaiden toivoa sekä sattumalta tarjoutuvaa tilaisuutta viettää elämää mukavammin ja helpommalla vaivalla. Sellaisia retkiä tapahtuu joka vuosi kaikkialla, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä, yksinpä samoilla vainioillakin, joilla joka aikaan on yleensä samat elämän ehdot. Nisäkkäät lähtevät matkoille ja retkeilevät yksin taikka pienemmissä tai suuremmissa joukoissa tai laumoissa sen mukaan, kuin kukin laji muuten tavallisesti eleksii vertaistensa kanssa, kulkevat silloin usein enemmin tai vähemmin säännöllisesti samoja teitä ja ilmestyvät myöskin jotenkin varmaan määräaikaan kuhunkin eri paikkaan. Aina kuitenkin satunnaiset asianhaarat saavat näitä retkeilyjä aikaan.

Kuin pyhän viikunan ja muiden hindulaistemppelejä varjostavien puiden hedelmät alkavat kypsyä, odottelevat näitä temppelejä ja puita hoitelevat bramaanit hyvin hartaasti nelijalkaisten jumalainsa tuloa. Eikä turhaan, sillä ihan varmaan ne tulevatkin nuo jumaliksi korotetut olennot, hulmaani ja bunderi, kaksi apinalajia, tyhjentämään heitä varten hurskaassa taikuudessa istutettuja ja suojeltuja puita maukkaista hedelmistään ja sitä paitsi ryöstelemään ja raastelemaan läheisiä puutarhoja ja vainioita niin kauan, kuin kannattaa. Ja ne jälleen katoavat palvelijainsa suruksi, vaan kaikkein muiden Indian asujanten iloksi, joiden omaisuutta ne ovat säälimättä haaskanneet, niitellen kaikkialla omalla tavallansa. Kuin Sisä-Afrikassa sikäläisen viljan, durran eli kafferihirsin, jyvät kovenevat, silloin jonkun kaikkia elämän oloja kokeneen ja niissä karaistuneen arvokkaan ja kekseliään paviaanin johdolla lauma, jota hän päämiehen ja kantaisän luonnollisella mahtavuudella hoitelee, laskeutuu alas vuorilta tutkimaan, onko ihminen tänäkin vuonna ollut niin ystävällinen, että on kylvänyt ravitsevaa viljaa. Taikka siirtyy samaan aikaan yhtä hyvin johdettu marakattilauma metsän reunaan, voidakseen sieltä käsin oikeaan aikaan runsaimmasti ja niin rauhassa kuin mahdollista verotella vainioita. Kuin etelä-amerikkalaisen maanviljelijän vainioilla kultainen pomeranssi hehkuu tummanvihreässä lehdikössä, tulevat usein kaukaakin paalikka-apinat tasaamaan mielin määrin hedelmiä niiden omistajan kanssa. Muitakin kasveinsyöjiä saattaa jokapäiväisen leivän helpommin saamisen toivo siirtymään sellaisiin paikkoihin, seutuihin ja sellaisille vainioille, joita ne muuten karttavat; hyönteissyöjät kulkevat milloin minnekin sikäli, kuin jossakin paikassa hyönteisiä milloin on runsaimmin; ja suuret petoeläimet seuraavat kasveinsyöjiä nisäkäsluokan lajeja, varsinkin ihmisen karjalaumoja. Afrikan arojen paimentolaista seuraa leijona paikasta paikkaan; Napoleonin voitettua, kotiaan kohti pakenevaa sotajoukkoa seurasivat Venäjän sudet Keski-Saksaan saakka. Saarvat tekevät maamatkoja joesta toiseen; ilvekset ja sudet kuljeksivat talvella välistä hyvin pitkiä matkoja. Semmoisten matkojen kautta muuttuu tai siirtyy oleskelupaikka, vaan se ei kuitenkaan ole varsinaista vaellusta. Ainoastaan joskus voimme olettaa puutetta varsinaisten vaellusten vaikuttavaksi syyksi, sinä pikemmin on vain äkisti Valtaan pääsevä vaellushalu.

Toisin on niillä nisäkkäillä, jotka joka vuosi jotenkin samaan aikaan lähtevät asuinpaikoiltaan, siirtyvät välistä melkoisen etäällekin ja sieltä taas määrättyyn aikaan palaavat entisille asuinpaikoilleen. Ne vaeltelevat, sillä ne eivät matkustele vain tilapäiten, vaan tottelevat tieten tai tietämättänsä välttämätöntä pakkoa.

Nisäkästen kaikkein varsinaisten vaellusten syynä ja vaikuttimena on ensi sijassa varma, ainiaan voimaansa osoittava vuodenaikain vaihtelu. Sellaisissa maissa, joissa ikuinen kevät vallitsee, ei ole varsinaisia vaelluksia, koska mikään ei pakota niihin. Kesän ja talven täytyy vaihdella, samapa sitte, onko talvella pakkasen ja lumen vaiko kuumuuden ja kuivuuden muoto; puutteen ja ylellisyyden täytyy vaihdella; muuten ei hidas nisäkäs lähde matkoille, vaelluksille.

Pienessä määrässä vaellusta huomaamme kaikkein vuorieläinten tekevän. Vuorivuohet eli gemsit, vuorikauriit, alppijänikset ja murmelieläimet vaeltavat, kuin lumi alkaa sulaa, tai vähän myöhemmin jyrkänteiden ja jäätikköjen ylitse ylös kukkuloille, joiden nyt paljastuneet laidunpaikat lupaavat runsasta ja maukasta ravintoa, ja laskeutuvat jälleen alemmaksi jo ennen talven tuloa. Karhu, lapsuudestaan kaikkea syövä, tottumuksesta pedoksi muuttunut eläin, tekee ainakin Siperian vuoristoissa samaan aikaan samanlaisen vaelluksen ja palaa samoin ennen talven tuloa; monet metsäkissat ja villikoirat, jotka elävät vuoristoissa, tekevät aivan samalla tavalla. Sellaisia paikanmuuttoja tapahtuu myöskin eteläisemmissä vuoristoissa, yksinpä kuuman vyöhykkeenkin maissa. Sekä Indiassa että Afrikassa muutamat apinalajit nousevat ja laskeutuvat säännöllisesti ja määrättyinä aikoina; elefantit nousevat kesän tullessa ylös vuorille, talven tullessa laskeutuvat alaviin paikkoihin. Etelä-Amerikan Andes-vuoristoissa pakenevat guanako-laumat lunta laaksoihin ja kesän kuumuutta vuorten seljille. Vuoristot panevat kaikille näille vaelluksille jotenkin ahtaat rajat. Niissä on vain korkeuden erotusta noin yksi tai enintään kolme tuhatta metriä ja matkat sellaiset, jotka voidaan tehdä muutamissa tunneissa tai ainakin muutamissa päivissä. Näitä vaelluksia kuvaava on kuitenkin aina niiden säännöllisyys, varsinkin tarkka vaarinpito ajasta, ja yhtä kuvaava on teiden valinta, sillä ne tapahtuvat aina samoja polkuja myöten.

Mäkimaat ja tasangot, meri ja ilma suovat laajempaa siirtymistä kuin vuoret ja sen tähden on siellä elävien tai aika-ajoin liikkuvien eläinten vaelluksia helpompi seurata kuin vuoristossa asuvain ja siis parempi tuntea itse eläimet vaelluseläimiksi. Venäjän ja Siperian tundroilla peura, joka Skandinaaviassa aina pysyy vuoristoissa, lähtee joka syksy pitkille vaelluksille ja palaa vasta seuraavana keväänä kesäasuntoihinsa. Jotenkin samaan aikaan lähtee peura Grönlannista meren jääsiltaa myöten Amerikan mannermaalle, viipyy siellä koko talven ja palaa vasta huhtikuussa kotiniemensä vuorille. Kummassakaan paikassa ei näytä tulevan talven pelko yksin olevan vaelluksen ainoana syynä, vaan päin vastoin on vielä suurempana vaikuttimena toinen ylhäällä Pohjolassa hyvin tuntuvaksi käyvä rasitus. Sillä lyhyt kesä herättää siellä eloon lajista tosin köyhän, vaan luvulta äärettömän rikkaan hyönteismaailman, varsinkin sanomattoman paljon sääskiä ja kärpäsiä, jotka tuskastuttavat sekä ihmisen että peurankin elämää. Niistä päästäkseen lähtee peura soiselta tundralta, jossa koko lyhyen kesäajan suunnattomat sääskipilvet liitelevät ja pakenee kotiseutunsa vuoristojen kukkuloille, joilla se vitsaus on vähemmin rasittava ja joilla silloin kasvaa mehukasta ruohoa varsin runsaasti. Peritystä tottumuksesta nämä vaellukset tapahtuvat sekä samaan aikaan että samoja oikeiksi teiksi tallautuneita polkuja, jotka selvästi huomattavina kulkevat peninkulmittain tundraa pitkin ja määräpaikoista menevät jokien poikki. Vaelluksen alussa yhtyvät naaraspeurat vasikoineen kymmenen, jopa sadankin suuruisiksi joukoiksi ja kulkevat ensivuotisten vasikkain edeltä, joiden jäljestä vasta vanhat peurat tulevat. Joukko kulkee ihan toisensa jäljestä, niin että tarkastelija voi lukea tuhansittain näitä ohi rientäviä eläimiä. Kaikki kiiruhtavat lakkaamattta eteen päin, pelkäämättä poikkivuoria tai leveitä jokia, ja rauhoittuvat vähitellen vasta sitte, kuin pääsevät talviasunnoilleen. Susia, karhuja ja ahmoja kulkee joukottain niiden kinterillä samoin pitkät matkat. Keväällä paluumatkalla vaeltavat peurat kyllä jotenkin samassa järjestyksessä, mutta paljon pienemmissä joukoissa sekä myöskin paljon laiskemmin ja hitaammin eivätkä ihan samoja polkujakaan, kuin tulivat.

Vielä pitempiä matkoja kuin peurat kulkevat Amerikan biisonit, prairioiden "puhvelit". Miten laajalti nämä eläimet vaeltavat, ei ole vielä voitu saada ihan selville, mutta on tavattu vaeltelevia laumoja Kanadasta Mexikoon, Missouri-joelta Kalliovuorille saakka ja voitaneen siis olettaa, että samat laumat vaeltelevat hyvinkin laajalti mainittujen rajain välisellä alalla. On tavattu biisoneja kesällä hajallaan yli prairioiden koko äärettömän tasangon ja talvella myöskin siellä, mutta monen tuhannen suuruisiksi laumoiksi kokoutuneina; on nähty niiden vaelluksia, kuljettu niiden jäljestä niiden tallaamia "puhvelin polkuja" myöten satoja peninkulmia jotenkin suoraan tai vähän mutkistellen, aina samaan suuntaan, on omin silmin näkemällä tultu vakuutetuiksi, että leveätkään joet niille eivät ole minään esteenä, vaan että ne vastustamattoman lumivyöryn tavalla syöksyivät sellaisiin vesiin ja ikään kuin ihan täyttivät ne; on myöskin huomattu, että nämä biisonit yhtyvät ja eroavat, että laumat suurenevat ja pienenevät, että vanhat, äreät, vallanhimoiset ja äkäiset urokset karttavat muiden biisonien seuraa tai että ne laumoista karkoitetaankin, luultavasti pitkällisillä taisteluilla, joten niiden täytyy tulevaan kesään asti elää erakkoina; on saatu selville, että ne talvella, milloin sataa runsaasti lunta, etsivät metsistä tai vuoristojen rinteiltä suojaa myrskyiltä. Jo heinäkuusta lähtein alkavat ne vaeltaa pohjoisesta etelää kohti. Pienet joukot, elettyään siihen asti viehättävää kesäelämää, yhtyvät toisiin ja lähtevät kaikki yhdessä matkalle; toisia joukkoja yhä yhtyy siten syntyvään laumaan, se yhä kasvaa ja suurenee, mikäli matka jatkuu, kunnes viimein muuttuu tuollaiseksi äärettömäksi laumaksi, joka sitte kuin yhden hengen elähyttämänä toimii yhdessä aina lähelle kevättä. Päästyä onnellisesti talven ohitse hajoavat laumat luultavasti ihan päinvastaisessa järjestyksessä, kuin kokoutuivat, vähitellen pienemmiksi ja nekin vielä yhä enemmän, kunnes viimein kaikki ovat pikku joukkoina. Tämä hajoaminen tapahtuu paluumatkalla. Sekä meno- että paluumatkalla kulkee lauma toisensa perästä, jonkun matkan päässä toisistaan, mutta jotenkin samoja polkuja. Erittäin otolliset seudut, esim. mehukasta ruohoa, kasvavat laaksot, saavat kuitenkin välistä aikaan pysähdyksiä tässä elävässä virrassa. Silloin muuttuvat biisonilaumat kerrassaan arvaamattoman suuriksi. Ne viipyvät päiväkausia samassa paikassa ja lähtevät vasta sitte jälleen liikkeelle, kuin kaikki ruoho on syöty ja nälkä ajaa edelleen. Biisoneja seuraavat karhut ja sudet ja niiden päällä liitelevät rääkyen kotkat ja korppikotkat.

Samoin kuin ruuan tarve voi myöskin juomaveden puute antaa aihetta säännöllisiin vaelluksiin. Kuin Kaakkois-Siperiassa, varsinkin ylävällä Gobin arolla, talvi lähestyy, täytyy kaikkein nisäkästen, jotka eivät ole talvitainnokkaita, tämän ylängön omituisten olojen tähden turvautua alavampiin seutuihin. Talvi ei tällä Keski-Aasian ylängöllä ole ankarampi kuin sen pohjois- ja koillispuolisissa seuduissa, vaan enimmäkseen lumeton; sen tähden kaikki vedet, joita yleensä erittäin niukka sade sai kootuksi ja yllä pidetyksi, peittyvät paksun jään alle. Kuin jää tulee niin vahvaksi, että Gobilla asuskelevat eläimet eivät voi sitä rikkoa, täytyy niiden siirtyä, ja ne vaeltelevat silloin sekä eteläisempiin että myöskin pohjoisempiin seutuihin, vaikka viimemainituissa onkin vain lunta runsaasti tarjona; sillä se toki helpommin sammuttaa muuttoeläinten janoa ja vähemmin vastustaa heikkoja kavioita kuin kova, vaikeasti sulava jää. Ainoastaan täten voidaan selittää, että aro-anttiloopit, joita hyvin lukuisasti asuskelee ylävällä Gobilla, vaeltelevat pois sieltä, vaikka siellä on tarjona ihan samaa kuin talvi-asuinpaikoilla, paitsi lunta ja siis juomavettä. Ei niitä nälkä pakota muuttamaan, vaan jano. Talven tullessa kokoutuvat muutenkin pikku laumoissa elävät anttiloopit monen tuhannen suuruisiksi laamoiksi, täyttävät kaikki kotiylänkönsä ympärillä olevat alavammat seudut ja kulkevat, yhdessä ainoassa yössä juosten kymmenen tai kaksitoistakin maantieteellistä peninkulmaa, usein satojenkin peninkulmain päähän varsinaisen kotiseutunsa rajoista. Heitä seuraava tarkastaja näkee silloin jälkiä kaikkialla niin paljon, kuin olisi siitä kulkenut kaikkia tavallisia mittoja ja kaikkia tavallisia lukuja paljon suurempi lammaslauma.

Jo ennen aro-anttiloopin vaellus aikaa alkaa myöskin liikkua kulaani eli dshiggetai, luultavasti meidän hevosemme kantaisä ja ainakin kaunein ja jaloin villihevonen koko maan päällä. Viimekeväiset varsat ovat syksyyn asti sen verran vahvistuneet, että voivat kestää pitempiäkin, kauemmin kestäviä matkoja, nopeata kulkua sekä liikkuvaisen elämän kaikkia vastuksia ja vaaroja. Nuoret oriit, jotka ovat täyttäneet neljä vuotta, ovat nyt myöskin täydessä voimassaan, eroavat toimihaluisina jo syyskuun lopulla emiensä laumoista ja kuljeksivat eteenpäin. Vanhoissa hevosissa herää siitosvietti ja samalla levottomuus ja vaellushalu. Siten alkaa nopea, toimelias kulaani jokavuotiset vaelluksensa ja paljon aikaisemmin, kuin talvi tulee, jopa ennemmin, kuin siitä vielä näkyy merkkiäkään. Sen tähden nämä matkat eivät alussa olekaan vähääkään säännölliset, vaan pikemmin vain seikkailuretkiä. Päästäkseen lauman johto-oriin ja rajattoman vallitsijan ikeestä itsenäisiksi tai puolestaan toisten laumain johtajiksikin eroavat nuoret oriit emiensä laumoista ja kuljeksivat yksitellen hieta-aroa. Kaikissa nuorissa siitoskykyisissä ja samoin monessa vanhemmassa tammassa näkyvät samat tunteet vaikuttavan kuin toimihaluisessa nuoressa oriissa; ne koettavat karata tähänastisen itsevaltaisen johtaja-oriin vallasta ja yhtyä nuoren oriin seuraan, jolloin ne heti joutuvat sen valtaan. Mutta eipä nuori orit saa taistelutta pienintäkään tammajoukkoa, ei entinen vallitsija ilman mitään luovu oikeuksistaan. Tuntikausia seisoo kosiskeleva nuori orit kukkulan huipulla tai vuoren seljällä, tähystellen lakeutta. Silmä liitelee pitkin aroa, sieramet ovat tuulta vasten ammollaan, korvat pystyssä. Taistelun kiihkossa juoksee se täyttä laukkaa vastaan jokaiselle lähestyvälle laumalle, jokaiselle vastustajalle, kuin tulee näkyviin, ja raivoisa taistelu alkaa tammoista, jotka seuraavat vain voittajaa. Mutta sellainen taistelu saattaa laumat liikkeelle, hajoittelee ne seuduilta, joilla viettivät kesää, ja siten alkavat vähitellen järjestyvät, yhä etemmäksi vievät ja tuskin milloinkaan keskeytyvät talvivaellukset. Niillä, vaan ei ennen äsken kerrottujen taistelujen loppua, kokoutuvat kulaanit yhä kasvaviksi laumoiksi, kunnes ne tuhatlukuisina yhdessä viimein lähestyvät ravintorikkaita seutuja. Villihevoset eivät hajaudu talvipaikkoihin päästyäänkään; sen tähden niiden täytyy yhä kuljeksia etsiskellen riittäviä laitumia. Kumeasti kaikuu niiden nopeasti juoksevain laumojen kavioiden töminä ja monesti ne ovat Venäjän valtakunnan sisällä nostaneet rajanvartia-kasakkeja aseihin. Ei mikään susi uskalla ahdistaa sellaista hevoslaumaa, sillä rohkeat oriit osaavat niin hyvästi käyttää kavioitaan, että se piankin luopuu sellaisista yrityksistään, vaan seuraa kuitenkin näitä laumoja ja silloin tällöin saa saaliikseen jonkun sairaan ja väsyneen villihevon. Ei ihminenkään voi tehdä sanottavaa vahinkoa kulaanilaumoille, ne kun ovat hyvin varovaiset ja arat, eivätkä siis päästä lähelle. Talvi sentään, varsinkin jos se on lumirikas, tuottaa niille kovia kärsimyksiä. Muutenkin niukat laitumet tulevat sitä pikemmin loppuun syödyiksi, mitä suuremmat laumat niillä käyskelevät. Valitsematta syövät kulaanit silloin, mitä hyvänsä kasviaineita löytävät. Kuukausia täytyy niiden tulla toimeen vain lehdettömillä vesoilla. Ruumiin lihavuus ja pyörevyys katoaa ja viimein näyttävät elukat liikkuvilta luurangoilta. Nälkää näkevä emätamma ei silloin voi enää elättää varsaa, sillä nisät kuivavat sellaisina puutteen aikoina. Monikin varsa, kykenemättä niin hennossa nuoruudessaan tulemaan toimeen niin kovalla ruualla, kuolee nälkään. Samoin myöskin vanhat villihevot kuolevat talven kourissa. Monipäiväiset lumimyrskyt lakasevat laitumet ihan puhtaiksi kaikesta syötävästä, laimentavat kulaaneilta muuten niin iloisen rohkeuden ja tekevät uskaliaammiksi sudet, jotka tappavat heikoimpia ja jo uupuneita kulaaneja ja pahasti ahdistavat ja kiusaavat vielä uupumattomiakin. Vaan heti, kuin olot jälleen paranevat, saavat ilmasta karaistuneet, sitkeät, kestäväiset hevoset takaisin entisen iloisuutensa ja heti, kuin lumi alkaa sulaa, lähtevät ne paluumatkalleen, saapuvat ehkä noin kuukauden kuluttua kesäsijoilleen, eroavat siellä tabuneiksi eli pikku joukoiksi, voimistuvat nyt rehevästä kasvavasta, maukkaasta ruohosta ihmetyttävän nopeasti, pyöristyvät ja lihovat ja tuota pikaa unhottavat talven kurjuuden.

Vaikka kaikki tähän asti mainitut vaeltelevat nisäkkäät kulkevatkin pitkiä matkoja, niitä tuskin kuitenkaan käy verrata matkoihin, joita hylkeet ja valaat tekevät. Vesi edistää siihen luodun eläimen kaikkia liikkeitä, tarjoaa sille yleensä kaikkialla samanlaisia elinehtoja ja samoja viehätyksiä ja sen tähden sallii sen matkustella laajalti helpommin, vaivattomammin ja vaarattomammin, kuin mikään muu vaeltava eläin voi retkeillä. Kuitenkin jonkun verran kummastuttaa, että moni merinisäkäs, varsinkin valaat, ovat kaikkein halukkaimpia vaeltelijoita ja että moni, ehkäpä enimmätkin niistä, kuluttavat koko ikänsä matkoilla. Tarkkaan katsoen ei millään valaalla ole pysyväistä olopaikkaa koko vuotta; päin vastoin ne yksitellen, parittain, poikinensa tai milloin minkin suuruisissa joukoissa lakkaamatta uiskentelevat valtameriä paikasta paikkaan, monesti käyden ihan säännöllisesti eräissä mielipaikoissa, kesällä toisissa kuin talvella. Meret, joissa sama valaslaji oleskelee kesällä ja talvella, ovat usein paljon etäämpänä toisistaan, kuin tavallisesti näytään olettavan; sillä muutamat valaat vaeltavat joka vuosi kaksi kertaa enemmän kuin neljäs osa maan ympäryksestä; niitä tavataan kesällä pohjoisen Jäämeren jäävuorien laiteilla ja talvella usein päiväntasaajan tuolla puolen. Ollen hyvin seuraa rakastavaiset ja poikasilleen sangen hellät ja uhraavaiset kokoutuvat varsinkin naarasvalaat monesti ihmetyttävän suuriksi joukoiksi ja uivat muutamain urosten johdolla samoja teitä ja samoihin paikkoihin pitkin valtamerta, toiset ulompana aavalla merellä, toiset pitkin rannikkoja. Myrskyt sekä muutamain saaliseläinten jääminen tulematta oikeaan aikaan, joiden ilmestyminen ja katoaminen nähtävästi ovat vaellusten pääsyynä, voivat jonkin verran vaikuttaa valasten matkan suuntaan ja samoin niiden matka-aikaan, mutta yleensä tapahtuu vaellus niin säännöllisesti, että pohjoisilla ja eteläisillä rannoilla määräpäivistä asti odotetaan valasten tuloa ja pidetään vartioita, voidakseen heti niiden ilmestyttyä ryhtyä toivottuun pyyntiin. Joistakin merkeistä, esim. typistyneistä evistä rannikkolaisille tutut ja monesti turhaan ahdistetut valaat ovat monta vuotta peräkkäin juuri samaan aikaan ilmestyneet samaan paikkaan, ja näitä niin suurta voittoa tuottavia ja sen tähden leppymättömästi ahdistettuja eläimiä pyydetään siellä, täällä yhtä säännöllisesti, kuin mannermaalla toimitetaan jäniksen ajoja, jota vastoin olisi turha lähteä tavoittelemaan niitä muuhun vuodenaikaan. "Loppiaispäivästä lähtein", sanoo jo vanha Pontoppidan, "katselevat norjalaiset kaikilta vuorilta valaita, joiden tulon heille sillit ilmoittavat." Ensinnä ilmestyy juoksijainen, kolmen tai neljän, enintään neljäntoista päivän päästä ryhävalas, vaikka toinen, kuten näyttää, lähtee Davisin salmesta, toinen Grönlannista. Färösaarten etelärannalle ja varsinkin Qvalben-vuonoon ilmestyy joka vuosi Mikon päivän aikaan kolme tai kuusi mustaa juoksijaista nykyään yhtä varmasti kuin lähes kaksisataa vuotta sitte. Erääsen Skotlannin lahteen tuli kahtenakymmenenä vuonna peräkkäin aina samaan aikaan ryhävalas, joka oli kaikille tuttu "hollie pyken" nimellä, ja joka vuosi sitä ahdistettiin, kunnes viimein saatiin tapetuksi. Islannin rannoilla valitsevat muutamat valaat joka vuosi samat lahdet olopaikoikseen aina samoiksi vuoden kuukausiksi ja samoiksi viikoiksi, niin että rannikkolaiset ovat oppineet tuntemaan ne ikään kuin henkilöt ja antaneet niille eri nimetkin. Jotkut hyvin tutut naarasvalaat saapuvat vuosi vuodelta samoihin lahtiin poikimaan ja niitä säästetään, mutta pojat sitä vastoin aina pyydetään pois. Erittäin harvoin vain tapahtuu, että vaeltavat valaat eivät pidä vaaria ajasta eikä tiestä; yleensä matkustavat ne suurissa valtamerissä niin säännöllisesti, kuin ottaisivat vaaria tähtien ylenemisestä ja alenemisesta ja kulkisivat pitkin raivattuja, kahden puolen aidattuja teitä. Ei mikään muu nisäkäs vaella niin säännöllisesti kuin valaat; niiden matkoja käy ihan verrata muuttolintujen matkoihin.

Kuten valaat tekevät myöskin hylkeet joka vuosi lyhempiä tai pitempiä, vaan yleensä samoin hyvin säännöllisiä matkoja. Sisämerissä asuvat lajit tosin eivät voi päästä niistä pois, vaan kuljeksivat niissä sentään joka vuosi samassa järjestyksessä taikka nousevat ylös jokiin, jotka laskevat niihin. Sitä vastoin kaikki valtameressä asuvat hyljelajit lähtevät joka syksy ja kevät määrättyjä teitä määrättyihin paikkoihin. Kaikkein etäisen Pohjolan ja etelänavan seuduilla asuvain hylkeiden täytyy niihin vesiin talvella kasvavan jääpeitteen tähden lähteä matkustelemaan, ja ne uivat, mikäli jää leviää, alemmaksi lauhkeampiin seutuihin ja sikäli, kuin jää sulaa, taas napoja kohti. Mutta sekä näitä että kaikkia muitakin tämän luokan lajeja pakottaa vielä toinenkin yhtä tärkeä syy säännöllisesti matkustamaan. Ne tarvitsevat mannermaata tai ainakin suurta kiintonaista jäätikköä poikiakseen ja hoitaakseen poikiansa niin kauan, kunnes ne kykenevät seuraamaan emiänsä mereen ja siellä itse tulemahan toimeen. Niinpä joka vuosi ilmestyy samaan aikaan tuhansia ja satoja tuhansia hylkeitä joihinkuihin saariin tai joillekin jäille; ne peittävät muutamia niistä sukunsa syntymäpaikoista niin kokonaan ruumeillansa, että mitään tyhjää paikkaa ei jää, poikivat siellä, viipyvät viikko- tai kuukausiakin maalla tai jäällä, pyydystämättä, laskeutumatta mereen ja syömättä mitään koko sill'aikaa, imettävät poikiansa, leikkivät uudestaan, hajautuvat suurenmoisista kokouksistaan taas yli avaran meren elämään siellä vanhaan tapaan tai lähtien vielä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevain poikiensa kanssa lyhemmille tai pitemmille pyyntimatkoille taikkapa muille vaelluksille.

Ei mikään tähän asti luetelluista vaeltavista nisäkkäistä kuulu talvitainnokkaihin, jotka hyvin suojeltuina syvissä ja sisältä päin tarkkaan suljetuissa pesissä viettävät pahimman vuodenajan kuoleman kaltaisessa unessa, joten niitä ei mikään pakota lähtemään pois asuinpaikoiltansa. Kuitenkin on niidenkin joukossa, ainakin niiden, jotka elävät lauhkeassa vyöhykkeessä, muutamia, jotka valveilla ollessaan vaeltelevat: lepakot. Vaikka lepakon siivet meistä näyttävätkin perin vaillinaisilta lintujen siipien rinnalla, edistävät ne kuitenkin suuresti paikan muuttoa ja auttavat siis tekemään matkoja, jotka ovat hyvinkin pitkät, verraten noita siipiä liikuttelevan eläimen kokoon. Sitä paitsi on vaellushalusella lepakolla toinenkin asia hyvänä apuna. Sitä näet poikansa eivät kahlehdi mihinkään erityiseen paikkaan, sillä poika takertuu heti synnyttyään kiinni emänsä syliin, joka sitä kantelee ilmassa, kunnes se vaurastuu itsenäiseksi. Sitenpä lepakko on kaikista nisäkkäistä irrallisin matkustamaan ja käyttää, milloin soveltuu, sitä etuansa hyvin laajassa määrässä. Yleensä on tosin monen lepakon vaelluksia katsottava vain retkeilyiksi, joiden tarkoituksena on erittäin ravintorikkaiden paikkojen etsiminen; voivat ne kuitenkin muuttua oikeiksi matkoiksikin, jolloin ainakin jotkut lajit kulkevat etäisiinkin maihin, ja silloin ne retkeilyt ovat myöskin yhtä säännölliset kuin oikeat vaellukset. Suurimmat lepakot, lentokoirat, lentävät joka ilta pääravintonsa eli hedelmien tähden pitkät matkat eivätkä katso miksikään lentämistä meren lahtien poikki, jotka ovat kymmenen maantieteellistä peninkulmaa leveät, ovat myöskin lentäneet Etelä-Aasiasta Itä-Afrikkaan tai samaa tietä toisin päin, koskapa muutamia lajeja niistä on kummassakin maanosassa. Varsinaiset yölepakot saavat vähintään saman verran aikaan. Sikäli kuin hyönteiset eri korkeissa seuduissa heräävät keväällä eri aikoina eloon, nousevat ne laaksoista ylös vuoristoihin ja syksyllä laskeutuvat takaisin laaksoihin; ne seuraavat Keski-Afrikan paimentolaisen karjalaumoja, jotka kokoovat ympärilleen paljon kärpäsiä; vaeltavatpa ne myöskin etelästä pohjoisemmaksi ja palaavat samaa tietä taikka päin vastoin ensin pohjoisesta etelämmäksi. Siten ilmestyy eräs yölepakko vasta päiväkirkasten öiden alussa. Pohjois-Skandinaaviaan ja Venäjälle ja lähtee niiltä seuduin, joita ehkä on katsottava sen oikeaksi kodiksi, jo syyskesällä pois Keski-Saksan vuoristoihin ja Alpeille talveksi. Samoin nähdään toista yölepakkoa kesällä säännöllisesti Pohjois-Saksan tasangoilla, mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin siihen aikaan Keski-Saksan vuoristoissa, joiden koloissa se viettää talvet. Eikä ole ollenkaan epäiltävä, että muutkin yölepakot samoin vaeltelevat paikasta toiseen edes takaisin.

Tähänastisilla esimerkeillä, jotka olen vain sattumalta ottanut esillä olevasta suuresta ainevarastosta, olen todistanut ne nisäkästen vaellukset, joita voimme sanoa ehdollisiksi, koska ne tapahtuvat säännöllisesti; vaan sillä en vielä suinkaan ole suorittanut tehtävääni. Nälkä ja jano, jonkun asuinalan köyhyys ja karuus kohtaavat joitakuita nisäkkäitä välistä niin ankarasti, että ne ikään kuin toivottomuudessaan päättävät pelastuakseen lähteä noille paon kaltaisille vaelluksille. Runsas ravinto ja sopivat ilmat edistävät kaikkein eläinten lisäytymistä, mutta varsinkin monen kasveja syövän nisäkkään karttumista niin tavattomassa määrässä, että asuinalaa täytyy hyvissäkin oloissa laajentaa. Vaan jos yhden tai useamman hyvän vuoden taikkapa joskus vain muutamain otollisten kuukausienkin jälkeen tapahtuu äkisti käännös, niin kasvaa puute tuota pikaa äärettömän suureksi ja tekee sen alaiseksi joutuneille eläimille ihan mahdottomaksi elää ja tulla toimeen, riistää niiltä kaiken toivon tai ainakin kaiken mielenmaltin ja miettimiskyvyn.

Sellaisissa oloissa lähtevät meillä peltomyyrät ja Siperiassa juurimyyrät synnyinpaikoistaan äärettömän suurissa joukoissa toisiin paikkoihin, eivät matkallaan pelkää vettä, ei heille sopimattomia vuoria eikä kammottavan synkkää metsää, taistelevat uljaimmasti nälkää ja kurjuutta vastaan ja joutuvat auttamattomasti tautien ja kulkutautien uhreiksi, jotka ruttojen tavalla raivoavat niiden laumoissa ja vähentävät miljoonat muutamiksi sadoiksi. Sellaisina puutteen aikoina Siperiassa oravat, jotka tavallisina vuosina tekevät enintään pieniä retkeilyjä, kokoutuvat suuriksi parviksi, kiiruhtamat joukottain puusta puuhun ja tiheinä laumoina metsästä toiseen, uivat jokien poikki, tunkeutuvat kyliin ja kaupunkeihin, joutuvat tuhansittain surman suuhun, vaan eivät anna itseään ilmeisen kuoleman vaarankaan pidättää eikä pelottaa palaamaan eikä edes syrjäytymään matkansa suunnaltakaan. Heidän jalkopohjansa ovat juoksusta halkeilleet, kynnet kuluneet ja muuten niin sileä turkki on pörröinen ja takkuinen. Metsässä heitä seuraavat ilvekset ja soopelit, aukeilla paikoilla ahmat, ketut ja sudet, kotkat, haukat, pöllöt ja korpit; ruton kaltaiset taudit tappavat niitä vielä enemmän kuin petojen hampaat ja kynnet tai ihmisen haulikot ja ansat; ja kuitenkin vaeltavat ne yhä edelleen, nähtävästi ilman mitään palaamisen toivoa. Kuten eräs siperialainen metsästäjä tuttuni minulle kertoi, ilmestyi elokuussa vuonna 1869 sellainen oravalauma Uraalin vuoristossa olevaan Tapilskin kaupunkiin. Se oli vain siipi vaeltavasta päälaumasta, jonka keskus kulki noin kahdeksan kilometrin päästä pohjoisempaa ohitse. Oravat kulkivat yksitellen tai suuremmissa tai pienemmissä joukoissa, mutta lakkaamatta niitä kulki ja yhtä taajaan kaupungissa kuin lähimetsässäkin. Niitä kulki pitkin katuja ja aitoja ja kartanoiden kattoja, niitä oli kaikki pihat täynnä, niitä tunkeutui ikkunoista ja ovista huoneihin, ne saivat aikaan suuren levottomuuden ihmisten kesken ja vielä suuremman koirissa, jotka niitä tappoivat tuhansia ja viimein itse muuttuivat ennen aavistamattomaan määrään murhanhimoisiksi; mutta oravat eivät näyttäneet vähintäkään säikkyvän lukemattomain kumppaniensa kuolemaa eikä edes pitävän lukuakaan siitä, yleensä ei huolivan mistään eikä antavan itseään millään keinoin kääntää syrjään suunnaltansa. Kolme päivää kesti oravain kulkua aikaisin aamusta myöhään iltaan ja ainoastaan öiksi keskeytyi tuo tulvaaminen. Kaikki vaelsivat ihan samaan suuntaan, etelästä pohjoiseen, jäljestä tulevat samoja teitä kuin ensimmäiset. Kuohuva Tshussoveja ei ollut niille mikään este, sillä kaikki, jotka saapuivat sen hyvin virtaavan vuorijoen rantaan, hyppäsivät vitkastelematta pyöriviin ja kuohuviin laineihin ja uivat, syvälle painuen, häntä ylhäällä seljässä, niin pian kuin mahdollista toiselle rannalle. Kertoja seuraten oravia yhä kiihtyvällä uteliaisuudella ja osanotolla meni veneellä keskelle joen yli uivaa parvea. Väsyneet uijat, joille hän ojensi airoansa, tarttuivat siihen, juoksivat sitä myöten hänen luoksensa veneesen, istuivat sielläkin, nähtävästi hyvin väsyneinä, levollisesti ja luottavasti, kiipesivät, kuin vene laski suuremman aluksen viereen, heti siihen ja istuivat siellä yhtä huolettomasti hyvän aikaa, vaan hyppäsivät heti, kuin alus laski rantaan, maalle ja jatkoivat vaellustansa niin välinpitämättömästi, kuin ei olisi ollutkaan mitään keskeytystä.

Samat syyt ne pakottavat sopuleja vaelluksille, joita on vuosisatoja huomattu niiden tekevän. Monta vuotta peräkkäin antavat Skandinaavian, Pohjois-Venäjän ja Pohjois-Siperian tundrain vuoret niille soveliasta asuntoa ja riittävää ravintoa, sillä tunturien leveillä harjanteilla ja laajoilla välitasangoilla, mäki- ja laaksomailla on tilaa ja ravintoa miljoonille. Mutta ei joka vuosi ole tavallista ravinnon runsautta koko kesän ajaksi. Lumirikkaan eli sopuleille, jotka valkoisen talvipeitteen alla elävät hyvässä turvassa, siis otollisen talven jälkeen tulee aikainen ja lämmin, tavallista kauemmin yhtäläisenä pysyvä kevät. Silloin niiden ihmetyttävällä hedelmällisyydellä ja lisäytymiskyvyllä ei ole mitään rajaakaan, niin että tundra tulee ihan sanan mukaan niitä täyteen. Sitte heidän lukuansa äärettömiin asti kartuttava kaunis ja lämmin kesä jouduttaa myöskin kaikkein ravintokasvien kehittymistä niin, että osa niistä kuivaa jo ennen kesän loppua ja kyllästymättömäin sopulien ahnaat hampaat tekevät muista lopun jo keskellä kesää. Ravinnon puute alkaa tuntua ja tuo suloinen elämä päättyy kauhuun. Sopuleilta katoaa uljuus ja rohkeus, sijaan tulee yleinen levottomuus ja kohta ne ihan hätäytyvät. Silloin ne yhtyvät ja alkavat vaeltaa. Samaa halua ilmestyy yht'aikaa monelle, siirtyy heistä toisiin ja niihin yhtyy yhä uusia, joukot kasvavat laumoiksi, ne järjestyvät riveihin ja solisevan veden tavalla juoksee elävä myyrävirta vuorilta alas laaksomaille. Kaikki rientävät samaan suuntaan, joka kuitenkin paikan ja tilaisuuden mukaan moninaisesti vaihtelee. Vähitellen muodostuu pitkiä jonoja, joissa sopuli seuraa niin lähellä toista, että hänen päänsä näyttää olevan edellä rientävän seljässä, ja näiden kevytjalkaisten eläinten astunnasta tallautuu viimein syvä, etäällekin näkyvä polku tundran sammalmattoon. Mitä etemmäksi vaeltavat sopulit ehtivät, sitä suuremmaksi kiihtyy kiire. Ahnaasti käyvät ne käsiksi kaikkiin kasveihin, kuin edessä tai vieressä, on, ja syövät, mikä syötäväksi kelpaa. Mutta niiden paljouden edessä tulee siihen asti ihan koskematonkin laidun muutamassa tunnissa tyhjäksi, ja vaikkapa ensimmäiset vielä löytävätkin jotain ravintoa, niin jäljestä, tuleville ei jää mitään. Nälkä kiihtyy hetki hetkeltä ja samassa määrässä kiiruhtaa kulkua, saattaa sopulit välinpitämättömiksi esteistä ja vaaroista ja vie siten miljooneja kuolemaan. Jos ihminen sattuu tulemaan vastaan, juoksevat ne jalkain välitse, ne eivät pelkää korppeja, eikä muita petolintuja, ne nakertelevat tiensä läpi heinäpieleksien, kiipeävät vuorien ja kallionlohkareiden yli, uivat jokien ja lahtien, jopa myöskin leveiden järvien, merenlahtien ja vuonojen poikki. Samanlaista, seuraa kuin vaeltavien oravain jäljestä juoksee ja lentää sopulienkin jäljissä. Sudet ja ketut, ahmat, näädät ja lumikot, lappalaisten ja samojeedien koirat, kotkat, haukat ja tunturipöllöt, korpit ja varikset herkuttelevat lukemattomilla uhreilla, joita aaltoilevasta sopulivirrasta vaivatta ottavat, lokit ja kaikenlaiset petokalat niillä, jotka kuolevat vesiin. Tauteja ilmestyy myöskin ja ne enkä tuhoavat sopuleja vielä paljon enemmän, kuin kaikki viholliset yhteensä. Tuhansia kuolleita sopuleja jää polun varrelle mätänemään, tuhansia huuhtelevat vesien aallot pois. Ei kukaan voi sanoa, jääkö sopuleista yhtään jäljelle palaamaan sittemmin tavallisille asuinpaikoilleen tuntureille vai joutuvatko surman suuhun kaikki, jotka ovat lähteneet vaeltelemaan; mutta sen minä kyllä voin sanoa, että minä olen kuljeksinut suuret alat Lapin tundraa ja sillä melkein kaikkialla nähnyt vaeltavain sopulilaumojen polkuja ja muita jäännöksiä, mutta en ainoatakaan elävää sopulia. Ne alat pysyvät, kuten minulle kerrottiin, usein vuosikausia semmoisinaan, kuin minä ne näin, ja vasta pitkäin aikojen kuluttua ilmestyy niihin vähitellen taas noita pieniä, toimeliaita jyrsijöitä.

Mitä Pohjolassa vaikuttaa nälkä, samaa tekee rikkaammassa Etelässä polttava jano. Kuin Etelä-Afrikan talven paahtavassa kuumuudessa kelvottomat vesilätäköt, joista tiikerihevoset, anttiloopit, puhvelit, kamelikurjet ja muut maassa elävät aroeläimet saavat virvoitusta, yhä enemmän kuivavat, kokoutuvat vielä kuivamattomien ympärille kaikki eläimet, joille aro vielä antaa muut elintarpeet, ja vilkas, erittäin iloisa liike kehittyy niiden vesilätäkköjen ympärillä. Vaan, kuin nekin kuivavat, täytyy sinne kokoutuneiden eläinten lähteä vaeltamaan, ja silloin voi tapahtua, että ne yhtä toivottomina kuin äsken kuvatut jyrsijät kokoutuvat, kuin kulaanit ja aroanttiloopit Keski-Aasian aroilla tai biisonit Pohjois-Amerikan prairioilla, suuriksi laumoiksi, juoksevat suoraan suuntaan satoja peninkulmia talven tuottamaa hätää pakoon.

Villihevoset täälläkin ensimmäisinä lähtevät puutetta pakenemaan. Huolettomasti ja vapaasti liikkuivat aina puutteen alkuun asti Karru-aron voimakkaat ja nopeat, villit ja itsetietoiset, komeaväriset lapset, sebra, kvagga ja dauv, laajaa aluettansa, kukin lauma omia teitänsä vanhan, kokeneen ja taisteluihin harjautuneen oriin johdolla. Silloin alkoivat talviajan huolet. Vesilammikko toisensa jälkeen jää tyhjäksi ja yhä lukuisammiksi kasvavat eläintungokset niiden ympärillä, joissa vielä on vettä. Yhteinen hätä saattaa vallattomimmatkin oriit unhottamaan riitansa ja taistelunsa. Entisten pikku joukkojen eli tabuunien sijassa on nyt monen sadan suuruisia laumoja, jotka nyt toimivat yhteisesti ja viimein yhdessä myöskin lähtevät talviseudusta jo ennen, kuin vedenpuute ehtii heikontaa voimia ja laimentaa itsepäistä tahtoa. Innokkasti kuvaavat matkustajat sellaisten vaeltavain tiikerihevosten suurenmoista näytelmää. Laajalti on tarkastelijan silmäin edessä hietatasankoa, jonka punaiselta välkkyvää pohjaväriä ainoastaan siellä täällä keskeyttävät tummat, auringon hehkusta palaneet ruohopilkut ja jota ainoastaan jotkut viuhkalehtiset mimoosaryhmät niukasti varjostavat ja hyvin etäällä sinertäväin vuorten terävät piirteet rajoittavat. Keskellä sellaista maisemaa nousee tomupilvi nousemistaan kuin savupatsas sinitaivasta kohti, vaikka ilmassa ei tunnu tuulen värähdystäkään. Yhä enemmän lähestyy se pilvi ja viimein alkaa siinä näkyä liikkuvia, eläviä olentoja. Pilven verhosta esiytyen tulee kirkasvärisiä omituisen kuvikkaita eläimiä katsojan silmäin eteen; tiheissä riveissä, kaulat ja hännät pystyssä, niska niskassa kiinni, joukon jatkona kummallisen muotoisia gnu-eläimiä eli anttilooppihevosia ja kamelikurkia, juoksevat ne ohitse, kiiruhtaen toiselle, ehkä etäisellekin laidunpaikalle, ja ennen, kuin tarkastaja ehtii oikein tointuakaan, on villi lauma taas kadonnut näkyvistä, hävinnyt näkymättömän laajan aron peittoon.

Talven karkoittamat anttiloopit kulkevat myöskin avaroita lakeuksia enimmäkseen samaan suuntaan, vaikka ei aina samoja teitä. Lukuisimmin on juoksukaureita, joka on kaikkein kauneimpia ja muhkeimpia gaselleja. Juoksukauriin tavaton kauneus ja lumoava suloliikkeisyys viehättävät jokaista, kuin tarkastelee häntä vapaudessaan, miten se milloin notkeasti astuskelee, milloin paikoillaan syö, milloin vallattomasti hypähtelee, niin että tulee näkyviin sen kaunein koristus, lumivalkoinen, harjantapainen töyhtö, joka tavallisesti astuessa on kätkössä seljän ojassa vähän taempana keskiruumista. Ei mikään muu anttilooppi kokoudu niin suuriksi laumoiksi kuin tämä, jos puute pakottaa sitä vaeltamaan. Turhaa on sanarikkaimmankaan kertojan koettaa saada ketään, joka ei itse ole nähnyt juoksukauris-matkuetta, edes sinne päinkään oikein käsittämään sitä ihmeellistä näytelmää. Oltuaan jo viikkokausia koossa, ehkäpä yhä vielä odoteltuaan ensimmäistä sadetta päättää juoksukauris kuitenkin viimein lähteä vaeltamaan. Satoja yhtyy toisiin satoihin, tuhansia toisiin tuhansiin, sitä enempi, mitä pahempi on puute, mitä polttavampi jano ja mitä pitempi matka jo on kuljettu. Joukoista tulee laumoja ja ne yhä kasvavat, kunnes ne aurinkoa pimittävän heinäsirkkaparven kaltaisena kulkevat tietänsä. Tasangoilla on niitä koko neliöpeninkulmain alat täynnä, vuorten solissa sulloutuvat ne ihan kiinni toisiinsa ja kulkevat sellaisella voimalla, että mikään muu eläin ei voi niitä vastustaa; laaksojen läpi lainehtivat ne kuin yli rantojensa paisunut, kaikki mukaansa raastava kymi. Mieltä huumaavasti, saattaen levollisimmankin ihmisen hämmästymään, lainehtii eläinvirta ohitse välistä päiväkausia. Kuten ahnaat muuttosirkat syövät nämäkin nääntyvät eläimet ruohon ja lehdet, viljan ja muut hedelmät; ei jää korttakaan niiden tielle. Jos ihminen astuu eteen, kaatavat ne hänet heti maahan, ja tuhannet, vaikka kyllä keveätkin sorkat loukkaavat häntä niin pahoin, että saa iloita, jos pääsee siitä hengissä. Eteen sattuva lammaskatras joutuu sekaan, vyöryy virran mukaan ja häviää ainiaaksi. Leijonan, joka luuli vaivatta saavansa syötävää, täytyy päästää sieppaamansa uhri kynsistään ja ajelehtaa virran mukana. Lakkaamatta tunkeutuvat taimmaiset eteen päin ja esimmäiset hitaat pakenevat toisten tunkeutumista; lakkaamatta koettavat keskimmäiset päästä sivuille, mutta joka puolelta pidetään sitkeästi vastaan. Tomupilvien päällä, joita nämä äärettömät vaeltelevat joukot nostavat, kiertelee kotkia; lauman sivuille ja taakse liityy joukottain kaikkia petoja hautajais-saattoväeksi; vuorten solissa väijyvät pyssymiehet, ampuen luodin toisensa perästä tähän tungokseen. Siten janoiset elukat retkeilevät peninkulmittain, kunnes kevät viimein tulollaan hajoittelee niiden laumat.

Tarvitseekohan minun vielä tämän jälkeen kuvata muita vastentahtoisia vaelluksia, sellaisia, kuin naalit ja jääkarhut välistä tekevät, milloin jäälautta, jolla he pyytelevät, hajoaa ja he joutuvat meren aaltoihin, kunnes, jos hyvin käy, pääsevät johonkin saareen? Enpä luule, sillä sellainen matkustelu ei ole mitään vaeltamista, vaan ainoastaan aalloilla ajelehtimista.

Lintujen rakkaus ja aviot

Vastustamattomasti, pakottavan luonnonlain tavalla liikkuu kaikissa elävissä olennoissa vietti eli halu kiinnittää itseensä lajinsa toinen sukupuoli, yhdistää omaan olemukseensa toinen olemus, oman tahdon uhraamisella herättää samanlaisia tunteita ja siten tehdä sisällisin liitto, kuin olentoa yhdistää olentoon, elämätä elämään. Ei mikään voima ole niin mahtava, että se voisi lakkauttaa tämän lain; ei mikään käsky niin jyrkkä, että se voisi siihen vaikuttaa. Vastustamattomasti raivaa se kaikki esteet ja voitollisesti kilvoittelee pyrintönsä perille.

Rakkaudeksi me sanomme sitä kaikkivaltiasta voimaa, jonka kautta tämä laki hallitsee, kuin on puhe sen vaikutuksesta ihmisiin; vietiksi, kuin puhumme sen vaikutuksesta eläimiin. Sanoilla leikittelyä se on eikä mitään muuta, paitsi jos rakkaus sanalle nimenomaan annamme sen merkityksen, että se ihmisissä jalostaa, tekee siveellisiksi kaikki luonnon vietit. Jos emme tee sitä erotusta, on vaikea erottaa rakkautta ja viettiä toisistaan. Ihminen ja eläin ovat saman lain alaiset, mutta eläin tottelee sitä nöyremmin kuin ihminen. Se ei punnitse, se ei ajattele, vaan antautuu sen vaikutuksen valtaan, jota vastoin ihminen useinkin tottuu vapautumaan sen vaikutuksesta.

Se tosin, joka edeltä käsin uskaltaa eittää ihmisen kuulumista eläinkuntaan, katsoo eläintä vain pelkäksi eläväksi koneeksi, jota sen ulkopuolella vaikuttavat voimat liikuttavat ja ohjaavat, kiihottavat toimintaan, saattavat tavoittelemaan oman lajinsa toisen sukupuolen suosiota sekä riemusta laulamaan ja ärsyttävät taistelemaan kilpakosijoita vastaan; hän tietysti ei myöskään lainkaan myönnä sellaisella koneella olevan mitään vapautta eikä omaa tahtoa, ei vastakkaisten mielenväreiden ristiriitaa, ei tunne- eikä järkielämää. Korottamatta itseänsä hän siten, että omistaa yksinomaan itsellensä kaiken henkisen toimikyvyn tai ainakin kaiken henkisen vapauden, alentaa eläimen vain oman tyhjän turhamaisuutensa irvikuvaksi, joka pikemmin elää vain varjoelämää kuin todellista ja jolla siis ei voi olla mitään olemassa olon iloa.

Oikeammin ja epäilemättä paremmin oikeuden mukaan teemme, jos oletamme olevan päin vastoin, emmekä ehkä ole liian ankarat, jos väitämme, että, ken ei tunnusta eläimellä olevan ymmärrystä, hänen tarvitsisi olla huolissaan omasta ymmärryksestään, tai että se, joka ei tunnusta eläimellä olevan tunne-elämää, ei itse vielä tiedä, mitä tunne-elämä onkaan. Ken ilman mitään edeltä käsin tehtyjä päätelmiä tarkastelee, hänen täytyy ennemmin tai myöhemmin huomata, että kaikkein eläinolentojen henkinen toiminta, olkoonpa se miten monimuotoinen hyvänsä, johtuu samoista laeista ja että joka eläin, kukin omassa elinpiirissään ja samoissa oloissa, ajattelee, tuntee ja toimii samalla tavalla kuin toinen eikä, päin vastoin kuin ihminen, joudu niin sanottujen korkeampain lakien mukaan näyttämään ihan määrättyjä elämän ilmauksia. Laiksi saatetaan ehkä sanoa eläinten toimintain vaikuttimia, mutta silloin on aina muistettava, että ihminenkin on niiden alainen. Hänen henkensä voi kyllä tehdä palvelijoikseen muutamia niistä luonnon laeista, vaikuttaa toisiin tai ehkäpä aika-ajoin niitä kiertääkin, mutta ei koskaan kukistaa niitä, ei tehdä niitä tyhjiksi, olemattomiksi.

Minä koetan todistaa väitteitäni selittämällä esimerkkien avulla, miten yhtäläiset yleensä ihmisen ja eläimien elämän ilmaukset voivat olla, miten yhtäläisen pakottavasti ihmiseen ja eläimiin vaikuttaa tärkein kaikista luonnonlaeista, se, joka tarkoittaa kunkin lajin pystyssä pysymistä tai josta se seuraa. Ihminen ja lintu, mikä suuri juopa heidän välillään, heidän molempain elämänsä välillä! miten suuri erotus heidän tekemisensä ja toimintansa välillä! onko mitään voimaa täyttämään sitä juopaa? voidaanko ajatella oloja, jotka saattavat molemmat näyttämään hyvin yhtäläisiä elämän ilmauksia? Koettakaamme katsoa.

Varomattomimmin kuin ihminen antautuvat linnut vuodenaikojen vaihtelun alaisiksi. Ne eivät kylvä ei niitä eikä kokoo latoihin; niiden siis täytyy miten hyvänsä mukautua vuodenaikoihin, jos tahtovat tulla toimeen ja elää. Sen tähden ne kukoistavat keväällä, kantavat kesällä hedelmää, korjaavat sen ja itsensä syksyllä ja lepäävät talvella kuten äidillinen maakin. Lintujen elämän ilmaukset riippuvat vuoden eri ajoista. Tässä kohden vallitsee todella rautainen laki, jonka rinnalla, jota vastaan kaikki vapaus, kaikki oma tahto on mahdoton. Mutta mitäpä siitä vapaudesta ja omasta tahdosta johtuisi muuta kuin puutetta ja hätää, oman ja poikasien hengen uhraamista? Linnut siis nöyrästi taipuvat sen lain alaisuuteen ja nauttivat siten vapautta, jota me ihmiset saattaisimme heiltä kadehtia ja kadehtisimme, jos emme kykenisi irtautumaan enemmän kuin ne vuodenaikain vaikutuksen vallasta. Vaan emmekö mekin kukoista keväällä, emmekö mekin lepää talvella? Ja eikö meidänkin täydy taipua rautaisen välttämättömyyden mukaan? Vaikka linnut ovatkin tässä kohden sidotut, niin ne toisissa kohdin säilyttävät vapautensa ja oman tahtonsa ja käyttävät molempia paljon iloisemminkin ja esteettömämmin kuin ihminen.

Ei mikään lintu vapaatahtoisesti luovu rakkauden iloista; ainoastaan muutamat irtautuvat avion kahleista; mutta jokainen koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ja nauttia rakkautta. Jo ennen pääsemistänsä lapsuuden puvusta tuntee lintu sukupuolien eron ja pitää sitä arvossa; jo paljon ennemmin taistelee nuori uros ikään kuin poikamaisessa vallattomuudessa vertaistensa kanssa; kasvettuaan se heti innokkaasti ja väsymättä hankkii itselleen omaan lajiinsa kuuluvan naaraksen suosiota. Ei yksikään uroslintu jättäydy vanhaksi pojaksi, ei yksikään naaraslintu hylkää soveliasta kosijaa. Vaimon tähden vaeltaa mies levähtämättä ja matkan päätä tietämättä yli maiden ja merien; arvokkaan miehen tähden unhottaa lintuvaimo kärsityn tuskan ja ahdistavan surun, olkootpa ne kuinka syvälliset hyvänsä; arvokkaimmalta näyttävän kosijan tähden rikkoo naaras ehkä entisen avioliitonkin.

Joka naaraslintu saa itselleen puolison, mutta joka uroslinnun ei ole yhtä helppo saada. Sillä lintujenkin kesken täytyy niin suurta omaisuutta etsiä ja kilvoittelemalla saada se. Yleensä on enempi uroksia kuin naaraksia; monen uroksen täytyy siis tyytyä kovimpaan kohtaloon, kuin sitä voi kohdata, ja ainakin toistaiseksi elää yksinänsä. Kaikkein enimmille linnuille on yksin olo tuskaksi, jota he kaikin voimin koettavat saada poistetuksi. Ne sen tähden vaeltelevat kosintaretkillä laajalti, etsiskellen ahkerasti puolisoa, ja kosivat rohkeasti, missä vain luulevat kosittavia olevan, samapa se, ovatko ne vielä yksinäisiä vai jo miehen saaneita tai jo joutuneita leskiksi. Jos urosten vaellukset olisivat turhat, niin ne luultavasti eivät niin säännöllisesti kuljeksisi, kuin ne todella tekevät.

Pyrkiessään naaraksen suosioon käyttävät urokset kaikkia keinoja, kuin luonto on heille antanut. Jokainen näyttää lajinsa ja kykynsä mukaan paraimpia lahjojaan, jokainen koettaa näyttää itseään lumoavimmalta puolelta, näytellä kaikkea rakastettavuuttansa, kaikkea loistoa enemmän kuin muut hänen lajisensa. Hänen intonsa yltyy, mikäli on toivoa kositun taipumisesta; oma rakkautensa lumoaa sitä, saattaa sen intoihinsa. Mitä vanhempi se on, sitä huomattavammin se käyttäytyy, sitä itsetietoisemmin mahtailee, sitä rajummin tavoittelee lemmen palkkaa. Sananlasku "ei vanhuus hulluudesta suojele" joutuu hänessä häpeään, sillä vanhuus ainoastaan ani harvoin tuomitsee sen heikoksi ja kykenemättömäksi; päin vastoin se yleensä enentää sille suotua kykyä, ja kypsynyt kokemus vahvistaa sen täys'voimaisuutta. Eipä ihme siis, että ainakin nuoret naarakset mieluisemmin valitsevat vanhempia uroksia, eikä sekään, että vanhemmat urokset kosivat itsetuntoisemmin ja luottavammin, ell'ei juuri innokkaammin.

Keinot, joilla uroslintu ilmoittaa rakkautensa ja kosintansa, ovat hyvin monenlaiset, vaan aina kuitenkin tietysti yhteydessä hänen paraimpien lahjojensa kanssa. Toinen kosii laulullaan, toinen siivellään, kolmas nokallaan, neljäs jalallaan; joku näyttää kosiessaan höyhenpukunsa koko komeutta, toinen jotakin erityistä koristemerkkiänsä, kolmas taitoansa, jota ei milloinkaan muulloin näytellä. Vakavat linnut leikkivät ja laskevat leikkiä, tekevät arvokkaita narrin kujeita; äänettömät tulevat puheliaiksi, hiljaiset vilkkaiksi, tyyniluontoiset kiihkoisiksi taistelijoiksi, pelkääväiset rohkeiksi, varovaiset huolettomiksi. Lyhyesti sanoen: melkein kaikki näyttävät jotain toista puolta kuin muuten. Niiden koko olemus näyttää muuttuneen, koska niiden kaikki liikkeet ovat vilkkaammat ja kiihkoisemmat kuin muuten, koska niiden käytös on kaikinpuolin perin toisenlainen kuin tavallisesti ja koska niitä oikea huumaus innostuttaa, vahvistaen ja jännittäen niiden olemuksen koko voimaa, niin että mitään väsähdystä ei näy nimeksikään. Ne luopuvat unesta tai vähentävät levonajan ainakin perin vähäiseksi eivätkä uuvu, ne valvoessaan ponnistavat ylellisesti kaikkia voimiansa eivätkä kuitenkaan väsy.

Kaikki laululinnut kosivat selvästi ymmärrettävillä sävelillä, eikä heidän laulunsa olekaan muuta kuin rakkauden rukousta tai riemua. Täysi totuus on runoilijan sanoissa:

"Missä satakielet, kysyt vainen, jotka sulle lumolaulujaan soitti, kuin ol' kevät ihanainen – soittivat vain lemmen aikanaan."

sillä satakielen ja kaikkein muiden meitä ilahuttavain lintujen laulu todella alkaa rakkauden ensi liikkeistä ja päättyy, kuin rakkauden huumaus haihtuu ja muita tunteita, varsinkin surua tulee sijaan. Laulaen lähtee lintu kosintamatkalle, laululla se ilmoittaa naarakselle tulonsa, läsnä olonsa, laululla hän kutsuu sitä luokseen, innokkaammalla laululla ilmoittaa se ihastuksensa, kuin on saanut vaimon omakseen, lauluun pukee hän pyyntönsä, ikävänsä ja toivonsa, laululla hän ilmoittaa voimansa, riemulaululla julistaa onnensa ja autuutensa ylös taivaasen, laululla hän vaatii taisteluun jokaista oman lajinsa urosta, joka uskaltaa häiritä tätä onnea. Ainoastaan niin kauan, kuin rakkauden huumaus lintua innostuttaa, laulaa se täydellä voimalla, täydellä pontevuudella, ja jos se muuten vielä laulaa, niin se laulu varmaan on vain sen rakkauden muistelua, joka häntä kerran teki onnelliseksi. Ken väittää, kuten todella on väitettykin, että lintu laulaa ihan ilman omaa tahtoansa, että sen erääsen aikaan täytyy laulaa ja että se toiseen aikaan ei voi laulaa, hän ei ole koskaan ymmärtänyt tai ei ole tahtonut ymmärtää linnun laulua, vaan lausuu vain surkuteltavalla tavalla ilmi omat luulettelunsa. Jos vain todella tarkastellaan, niin kohtapa täytyy huomata, miten linnun laulu, vaikka yleensä pysyykin samana, liittyy jokaiseen tunteen liikkeesen, miten se linnussa kulloinkin vallitsevan mielialan mukaan, kaikuu levollisesti, vahvistuu, riemastuu ja jälleen heikkonee ja miten se herättää kaikua toisten urosten rinnoissa. Jos tuo äskeinen väitös olisi tosi, niin täytyisi joka uroksen laulaa ihan samalla tavalla kuin toinen saman lajin uros, soittaa oma laulunsa, kuin soittolaatikko kilistelee sen pyörivälle telalle piikitettyä laulua; ei yksikään lintu osaisi oppia, ei muuttaa eikä parantaa säveltänsä, ei opetella mestariksi. Me kuitenkin olemme kokeneet ja saamme kokea olevan juuri päin vastoin, ja sen tähden olemme vakuutetut, että lintu laulaa ihan itsetajuisesti, että sen laulussa ilmoitakse sen sielu. Hänkin on runoilija, joka hänelle määrättyjen rajain sisällä sepitsee, muodostelee ja kuuluttaa ilmi. Ja kiihottimena siihen on rakkaus toista sukupuolta kohtaan. Sen vaikutuksesta laulaa, viheltää ja myrisee närhi, räkättää harakka, muuttaa raakkuva korppi karkeat äänensä sulaviksi ja pehmeiksi, laulaa muuten äänetön uikku, kaiuttaa kuikka hurjaa, vaan kuitenkin soinnukasta merilauluansa, pistää kaulushaikara nokkansa veteen, muuttaakseen ainoan huutoäänensä kumeaksi, kauas kuuluvaksi mylvinäksi. Tosin lintu laulaa ihan määräaikaan vain, mutta ei siitä syystä, että se ei voi muulloin laulaa, vaan koska sillä muulloin ei ole mitään laulun syytä, koska se ei tahdo laulaa. Hän on vaiti, koska hän ei enää rakasta, koska hänen leikkiaikansa on ohitse. Tämän todistaa sattuvimmasti kaikkein tuttu käki. Kolme vuoden neljännestä kuluu, sen kajahuttamatta ääntänsä kertaakaan; tuleepa sitte kevät, ja silloin hän kukkuu päivän ensi hetkestä iltamyöhään asti melkein lakkaamatta niin kauan, kuin sen leikkiaika kestää. Mutta hän vaikenee aikaisemmin etelässä kuin pohjoisessa, aikaisemmin tasangoilla kuin vuoristoissa ihan sen mukaan, kuin kasvatusvanhemmat joutuvat hautomistoimissaan, sillä ne ryhtyvät etelässä ja tasangoilla aikaisemmin pesän tekoon ja ennemmin pääsevät poikiensa kasvatuksesta kuin pohjoisessa ja korkealla vuoristoissa.

Moni lintu vahvistaa laululla tai ainakin omituisella äänellä lausumaansa kosintaa vielä erittäin joillakuilla liikkeillä, joko siivillä tai jaloilla taikka muilla erinäisillä asennoilla, ylvästellen kosittavan edessä, ja jotkut kummallisella kalinalla.

Jotkut haukat ja pöllöt ilmoittavat pyyntönsä melkein yksinomaan tai ainakin paraastaan vain kovilla huudoilla. Sitä vastoin toiset petolinnut näyttävät joko yksin tai yhdessä naarasten kanssa komeaa lentoleikkiä, jota saattaisi sanoa milloin tanssiksi, milloin mylläkäksi. Kotkat, bussaari-, muutto-, puna- ja tornihaukat kiertelevät toinen toistaan hetkikausia, kiipeävät kierteisesti äärettömän korkealle, näyttelevät, ilmeisesti molemminpuoliseksi huviksi ja iloksi, kaikkia lentotemppujaan, huudahtavat tuon tuostakin kimakasti, välkyttelevät höyheniään auringon paisteessa ja liitelevät viimein hitaasti johonkin korkeaan istumapaikkaan, hyväilemään siellä toisiansa edelleen. Haarahaukat tekevät yleensä samoin, vaan pudottautuvat, siivet puoleksi levällään, yht'äkkiä hyvinkin korkealta ihan lähelle maan tai veden pintaa, alkavat sitte paljon nopeammin kuin muuten kierrellä, pysyvät jonkun aikaa räpytellen ihan paikoillaan tai tekevät muita kummallisia liikkeitä ja nousevat sitte taas hitaasti ylös äskeiseen korkeuteen. Suohaukat lentävät pitkän ajan näennäisesti välinpitämättöminä kositun naaraksen takana tai sivulla, alkavat sitte kierrellä sen ympäri, tekevät yhdessä toisiinsa kietoutuvia kierteitä, nousevat kositun luota; pää kohti taivasta, yht'äkkiä melkein pystysuoraan ylös hyvin korkealle, kiihdyttävät muuten hitaanlaisen lentonsa noustessaan arvaamattoman nopeaksi, pudottautuvat sieltä nurin niskoin, siivet melkein koossa, ihan jäykkinä alas, kiertävät siellä pari kolme kertaa, livahtavat taas ylös ja tekevät sitä tekoaan, kunnes naaraskin seuraa kosijan esimerkkiä. Kaikkia näitä komeammin lentelee Sisä-Afrikassa elävä ilvehtijä eli lääkärikotka, kotkan kokoinen haukka, joka on sekä muodoltaan että käytökseltään kummallisimpia petolintuja. Sen ihmetyttävä lento vetää kaikkina aikoina puoleensa tarkastajan huomiota, mutta varsinkin leikin aikaan muuttuu se verrattomaksi näytelmäksi, hurmaavaksi ilveilyksi, jossa näyttää olevan kaikkein muiden petolintujen lentotaito yhdistettynä.

Kosivain petolintujen tavalla käyttäytyy myöskin moni muu, sellaisetkin, jotka eivät suinkaan ole erinomaisia lentäjiä. Siitä, kuin edellä on puhuttu, onkin jo ihan itseselvä, että nekin ottavat avuksi siipensä, kuin kilvoittelevat naaraksen rakkaudesta tai ilmoittavat tunteitansa sen saamisesta omakseen. Innokkaasti laulaa pääsky, kositun tai saadun naaraksen vieressä istuen, sievimmät suloisimmat laulunsa; mutta hänen rinnassaan leimuava tunne on kuitenkin niin voimakas, että hänen, lentomestarin, on mahdoton viipyä paikoillaan niin kauan, kuin laulua kestää; hän lentää pois, laulaa lentäessään vielä edelleen ja kiertelee naaraksen ympäri, joka myöskin läksi lentoon. Kehrääjä istuu pitkän aikaa puun oksalla, usein jotenkin etäällä naaraksesta, kehrää minuuttikausia samaa hyrisevää säveltänsä, lähtee viimein, kiertelee koreasti käännellen ja siipiä räpyttäen naaraksen ympärillä ja huutaa niin hellästi "häit", että oikein ihmetyttää, mitenkä voi syntyäkään niin lempeitä ääniä niin karkeassa kurkussa. Mehiläissyöjä, jolle samoin on suotu vain kaiuton ääni, istuu kauan ihan naaraksen vieressä odotellen ja monesti todella ei virka mitään, vaan näyttää tyytyvän kaunisten, kirkkaan punaisten silmiensä hellään puheesen. Mutta viimein tulistuu hänkin, liikuttaa yht'äkkiä siipiänsä, nousee korkealle ilmaan, tekee kierroksen, huudahtaa riemukkaasti ja palaa taas naaraksen luo, joka on sen aikaa istunut paikoillaan. Keskellä innokkainta rakkauslauluaan, sanottakoonpa sitä kuherrukseksi, kirskutukseksi tai ulinaksi, kyyhky ikään kuin itsekseen innostuneena vaikenee yht'äkkiä, räpyttää muutaman kerran siipiään kovasti, lentää korkealle, levittää siellä siipensä ja liitelee hitaasti johonkin puun latvaan kuhertamaan uudestaan. Metsä- ja suokirvinen, harmaa kerttu ja kultarinta kerttu tekevät ihan samoin kuin kyyhkyset. Uunilintu syöksyy, lauluaan keskeyttämättä, korkeasta istuinpaikastaan alas ja nousee sieltä taas toiselle oksalle laulamaan sävelmänsä loppuun, alkaa hetkisen päästä virtensä uudestaan, lentää leikitellen keskellä lauluaan ja päättää sen samalla tavalla. Viheriä peipposet, tiklit ja harmaat sirkut mylleröivät rakkauden innossaan niin ihmeellisellä tavalla ilmassa, kuin eivät kykenisi hallitsemaan siipiänsä. Leivoset nousevat rakkaussäveliänsä laulaen korkealle yläilmoihin. Girlitsa käyttäytyy, kuin olisi oppinut lentotaitoa yölepakolta.

Saman huumauksen vallassa kuin mainitut ovat myöskin kaikki linnut, jotka tanssimalla ilmoittavat rakkauttansa. Nekin tanssiessaan heittävät muulloiset tapansa ja joutuvat viimein niin intoihinsa, että suuremmassa tai vähemmässä määrässä unhottavat koko muun maailman. Ei milloinkaan lintu tanssi äänettä, enimmät päin vastoin ääntelevät omituisesti, jollaista niiltä ei koskaan muulloin kuulla, näyttelevät samalla koko komeuttansa, vieläpä useimmiten sillä päättävätkin tanssin.

Erittäin innokkaita tanssijoita ovat ruopuslinnut eli kaikki kanalinnut. Kesy kukko vain ylpeästi kävelee, huutaa ja lyö siipiään; jo sen kotinaapurit riikinkukot ja kalkkunat tekevät enemmän temppuja. Paljon innokkaammat tanssijat kuin nämä ovat melkein kaikki teirilinnut ja jotkut fasaanit. Ken valkenevana aamuhetkenä on katsellut soitimella olevia metsoja, kuunnellut lavertelevia ja laahustavia teirejä tai Pohjolan kevään valoisena yönä nähnyt tundran lumilakeuksilla metsäkanan tanssivan, hän ihan varmaan yhtyy minun sanoihini, kuin väitän, että se hyvittely, jota nämä kukot näyttävät ja osoittavat kanoillensa, vaikuttaa yhtä vastustamattomasti kuin riikinkukon, joka levittää kauneimman koristuksensa katokseksi kositun päälle. Vielä omituisemmin kuin kaikki nämä käyttäytyvät satyyrikukot eli sarvifasaanit, Kaakkois-Aasiassa elävät, komeat ruopuslinnut, joilla on kaksi sarvenkaltaista, kirkasväristä nahkaputkea päälaen sivuilla ja sangen loistovärinen, venyväinen kaulahetula. Kukko, kierreltyään moneen kertaan kanan ympäri, ollen sitä tuskin huomaavinaankaan, pysähtyy johonkin paikkaan ja alkaa kumarrella. Yhä nopeammin kumartelee se ja hitaasti ojentuvat sarvet, levenee ja jatkuu kaulahetula, kunnes ne ihan ympäröivät pään tuolta rakkaudesta hurjastelevalta linnulta. Nyt se levittää ja ojentaa siipensä, laskee ja pyöristää purstonsa, painuu polvilleen ja syljeksien ja sihisten laahaa siipiään maassa. Yht'äkkiä pysähtyvät kaikki liikkeet. Matalana, höyhenet pörröllään, siivet ja pursto maahan painettuina, silmät kiinni, kuuluvasti hengittäen, pysyy se hetkisen huumauksissaan liikkumatta. Häikäsevä loisto säteilee sen täysin paisuneista koristimista. Yht'äkkiä nousee se taas, syljeksii ja sihisee, vapisee ja silentää höyhenensä, raapii maata, heilauttaa purstonsa ylös, lyö siipiään, ylenee nytkähdellen vähän kerrassaan täyteen korkeuteensa, syöksyy naaraksen luo ja yht'äkkiä pysähtyen rajusta juoksustaan seisoo hänen edessään koko loistossansa, pysyy siinä hetkisen, vapisee, vavahtelee, sihisee ja antaa sitte kerrassaan koko komeuden kadota, höyhenpuku silenee, sarvet ja kaulahetula pienenevät ja lintu ryhtyy tavallisiin toimiinsa, kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Västäräkki astuskelee valittunsa ympäri korein askelin, pää vähän alhaalla, siivet ja pursto levitettyinä ja siivet vavisten liikkuvina, kumarrellen, lähestyen ja etääntyen. Loistavan uhrikaritsan näköisenä istuu tulipeipponen kafferihirsin tähkällä, johon hän puolisoineen on asettunut, levittää koruhöyhenensä auringon paisteesen ja innokkaasti laulaen pyörii valitussa istuinpaikassaan. Hellästi kuin ihmislapset, suu suuta, rinta rintaa vasten, tanssivat kyyhkyset pitkän aikaa yhdessä. Kiihkeästi, vilkkaasti hyppien tanssivat kurjet, yhtä innokkaasti Keski-Amerikan komeat vuorikanat, vieläpä ihmettelevän ihmisen näkyvissäkin. Yksinpä kondorikin, mahtavin lentäjä, joka nousee tuhansia metrejä ylemmäksi Andes-vuorten korkeimpia huippuja ja jonka ei luulisi ryhtyvän muihin kosintakeinoihin kuin lentotemppuihin, kuitenkin tanssii ja pyörii naaraksen ympäri, hitaasti kävellen ja omituisesti muristen tai rummuttaen, pää alas rintaan asti laskettuna ja siivet levitettyinä ihan suoriksi.

Toiset linnut tanssin sijasta vallattomasti hyppelevät oksilla ylös alas, edes takaisin, näytellen kukin omaa komeuttansa. Niinpä paratiisilinnut kokoutuvat aamuhetkinä yksissä eräihin puihin ja siellä naarasten kunniaksi hypiskelevät, vapisuttavat siipiänsä ja levittelevät ihmeellisiä koruhöyheniään. Toiset vielä rakentelevat itselleen lehtimajojakin, koristelevat niitä kaikenlaisilla kiiltävillä ja välkkyvillä esineillä ja tanssivat niissä. Muutamat linnut, jotka eivät voi laulaa eikä näyttää lento-, ei tanssitaitoa, saavat nokallaan aikaan omituista kolinaa. Niinpä kaikki haikarat kosivat lyömällä nokkansa molempia puoliskoita hyvin sukkelaan vastakkain, joka kolina on heiltä puuttuvan äänen sijassa: samoin kaikki tikat nokallaan niin tiheään hakkaavat jotakin kuivaa oksaa, että puu värisee ja kauas metsään kaikuu rummutus.

Vaikka naaras ei sille tehtyä rakkauden tunnustusta oikeastaan; hylkääkään kylmäkiskoisesti, niin se sentään ainoastaan hätätilassa valitsematta suostuu kehen hyvänsä ensimmäiseen kosijaan. Alussa se näköjään hyvin välinpitämättömästi kuuntelee hellimpiä rakkaussäveliä, katsoo kaikkia lentoleikkejä ja tansseja, joita sen kunniaksi pidetään sekä kaikkea komeutta, kuin sille näytetään. Useimmiten se käyttäytyy, kuin kaikki tuo lumokeinojen tuhlaus ei ollenkaan olisi minkään arvoinen. Mukavasti, näköjään ihan huolimatta kosijan vehkeistä tekee se tehtäviään, jopa etsii ravintoaankin. Monesti, tosin ei läheskään aina, tulee se laulun tai tanssin houkutuksesta lähemmäksi, vaan ei millään tavoin, ei vähimmälläkään merkillä osoita taipuvaa myötätuntoisuutta. Monet naaraslinnut, varsinkaan moniavioisuudessa eläväin kanalintujen naarakset eivät edes tule kukkojen leikkipaikoillekaan, vaikka nämä kanat eivät suinkaan ole kylmäkiskoiset, vaan päin vastoin monesti kiihdyttävät kutsuvilla äänillään kukkoja hurjimmilleen. Jos kukko tulee kanan mielestä liian tunkeilevaksi, niin kana pakenee. Se harvoin lienee toden tekoa, mutta tavallisesti sitä kestää niin itsepäisesti, että ei aina käy päättää, onko pako todella pelkkää pakoa ilman mitään sivutarkoitusta, vaiko vain näön vuoksi. Jos se ei mitään tarkoita, niin tulevat siten ainakin kosivan kukon kiihko ja muut kosintakeinot kiihdytetyiksi ylimmilleen. Tulisemmin ja pitämättä mitään lukua syöksyy kukko pakenevan kanan jäljestä, ikään kuin aikoen pakottaa sen taipumaan; tulisemmin kuin koskaan laulaa se, vilkkaammin leikkii ja tanssii tai lentelee, kuin naaras pysähtyy hetkiseksi, ja vielä kiihkeämmin lähtee ajamaan takaa, kuin naaras taas jatkaa pakoaan.

Luultavasti olisi jokainen naaraslintu taipuvaisempi, kuin se yleensä on, jos yksi uros olisi ainoana kosijana. Vaan koska yleensä on uroksia enempi, niin on naaraksella tilaisuus valita. Monta urosta, välistä suuri joukkokin on yht'aikaa kosimassa, siten tehden luonnolliseksi naaraksen miettimisen ja valinnan. Tietämättään tai tahallansa tottelee se lajin parannuksen lakia. Useammista koettaa se valita paraimman, voimakkaimman, terveimmän, kaikin puolin oivallisimman; se saa valita. Sen käytöksen vaikutus uroksiin tulee ilmi rajattomana kateutena, joka saa aikaan pitkällisiä taisteluja. Joka lintu, näyttäköönpä se meistä miten, viattomalta hyvänsä, on sankari taistellessaan rakkaastansa, ja jokainen osaa itsekullekin suotuja aseitaan, nokkaa, kynsi- tai kannusjalkoja, välistä myöskin sarvimaisilla piikeillä suojeltuja siipiä, käyttää samanlajista kilpaveljeä vastaan niin tehokkaasti, että taistelu monesti päättyy toisen kuolemaan.

Linnun laadun mukaan tapahtuu taistelu ilmassa tai maassa, puun oksilla tai vedessä. Kotkat ja haukat taistelevat kynsillä ja nokalla ilmassa. Komeat käänteet, kilpailut ylös päin, päästäkseen tarpeellisen korkealle toisesta, nuolen tavoin tuiskahtavat hyökkäysiskut, uljas puolustautuminen, ajaminen toisiansa takaa ja rohkea puolensa pitäminen ovat huomattavia sellaisissa taisteluissa. Jos kotkan onnistuu iskeä kilpaveljeensä, kouristaa sekin heti kyntensä toisen rintaan ja molemmat kykenemättä enää taitavasti käyttämään siipiänsä, syöksyvät pyöriskellen korkeudesta alas. Maahan saavuttua taistelu tietysti lakkaa, vaan heti, kuin jompikumpi nousee ilmaan, seuraa toinenkin, ja muutaman minuutin päästä alkaa kahakka uudestaan. Jos toinen uupuu, ehkä haavoista, peräytyy se, jopa pakeneekin voittajan kiihkeästi vainoomana kiireimmiten ja vastarintaa yrittämättä yli sen alueen rajojen, jonka naaras on itselleen valinnut; mutta pitämättä lukua mistään tappioista se ei ennen luovu taistelusta, kuin naaras varmasti yhtyy voittajaan. Välistä tulee toisen kuolema sellaisen taistelun päätökseksi, vaikka kyllä harvoin, sillä kotka, jonka kateutta ja vallanhimoa rakkaus ja kunniantunto ärsyttävät, ei osoita mitään armoa voitetulle, vaan säälimättä tappaa vastustajan, joka ei enää kykene taistelemaan eikä pakenemaan. Tappavatpa tervapääskytkin, vaikka näköjään ovat erittäin viattomia lintuja, kilpaveljensä siten, että he taistellessaan ihan kotkien ja haukkain tavalla iskevät terävät kyntensä toistensa rintaan ja sitä niin pahasti repivät, että haavoittunut usein kuolee.

Kaikki laululinnut ennen taistelua tekevät oikean taisteluun vaatimuksen. Muuttuupa laululinnun viserryskin aseeksi, jolla voidaan taistella ja voittaa, vaikka tosin verta vuodattamatta; leikin huuto, joka vasta oikeastaan ilmoittaakin hehkuvimman kosinnan, kiihottaa aina kateutta. Ken osaa matkia käen ääntä, voi varsin helposti houkutella sen varovaisen linnun ihan siihen puuhun, jonka alle itse asettuu; ken osaa matkia hyvästi kuhankeittäjän mutkikasta vihellystä, sepel- ja turturikyyhkysen kuherrusta, tikan rummutusta tai mitä hyvänsä linnun kosintalaulua tai ääntä, hän saa niitä myöskin houkutelluksi luoksensa. Jos kilpakosija ilmestyy, niin se ilmoittaa tulonsa ensin huudolla tai laululla, mutta ryhtyy kohta tosi toimiin, ja silloin alkaa yhtä kiihkeä taistelu kuin edellämainittujen kesken. Äkäisimmästi huutaen ja parkuen ajavat kilpaveljet toinen toistaan joko yläilmoissa tai alhaalla, puiden latvojen tai pensaiden lävitse ja kuten naarasta ahdistaessa ärsyttävät nytkin toisiaan vielä uhkaavilla äänillä, jopa myöskin laululla, korumerkkien näyttelemisellä ja pilkallisilla liikkeillä oikein vihan vimmaan. Jos ajaja tavoittaa pakenevan vastustajan, iskee se sitä nokallaan niin, että höyhenet pölisevät; jos ajaja hellittää, kääntyy pakeneva silmänräpäyksessä puolestansa hyökkäämään; jos ei kumpikaan pakene, niin ne hakkaavat aika lailla toinen toistansa, olivatpa sitte ilmassa jollakin oksalla tai maassa. Näissäkin taisteluissa tapahtuu päätös vasta siten, että naaras antautuu jommankumman taistelijan puolelle.

Maalinnut taistelevat aina maassa, vesilinnut ainoastaan vedessä. Miten tosissaan kanat taistelevat, tietää jokainen, ken on nähnyt kaksi kukkoa tappelevan. Niiden taisteluissa on henki vaarassa, vaikka kuolema tavallisesti vain silloin seuraa kuin ihminen raakuudessaan teroittaa kukkojen luonnolliset aseet ja heikontaa puolustuskeinot. Taistelevat kilpakosija-kamelikurjet käyttävät samoin voimakkaita jalkojaan ja repivät eteen päin potkien vahvoilla ja terävillä kynsillään vastustajansa rintaan, ruumiisen ja jalkoihin syviä haavoja. Kiihtyneet trapit puhaltavat kaulapussinsa suureksi, kääntävät siipensä nurin, levittävät purstonsa pyöreäksi ja muristen syljeksivät hyvän aikaa sekä siten vaadittuaan toinen toistansa taisteluun käyttävät nokkaansa oikein tuntuvasti. Rannan juoksulinnut, ja varsinkin kaikesta, sekä naaraksista että kärpäsistä, auringon valosta ja paikasta, riitelevät suokulaiset ryntäävät vastakkain, nokka ojennettuna kuin keihäs, ja ottavat iskuja vastaan rintahöyhenillään, jotka ovat suokulaisilla kehittyneet oikeiksi kiiviksi. Liejukanat juoksevat uivalla, hyllyvällä vesikasvi-peitteellä vastakkain ja pieksävät jaloilla toisiaan. Joutsenet, hanhet ja sorsat ajelevat toisiaan niin kauan, kunnes toisen onnistuu saada toista kiinni töyhdöstä ja pitää sen päätä veden alla, että toinen on tukehtua tai ainakin niin heikkonee, että ei heti voi jälleen ryhtyä taisteluun; joutsenet antavat kuten kannuslinnut tuntuvia iskuja siipiensä reunoissa olevilla kovilla ja terävillä sarvimaisilla pistimillä.

Naaras ei näytä siihen asti, kuin valitsee jonkun uroksen, ottavan mitään osaa sellaisiin kilpakosijain taisteluihin, eikä edes innostuvankaan niistä, mutta kuitenkin katselee niitä täydellä huomiolla, koska se aina suostuu voittajaan, ainakin tyytyy sen kosintaan. Millä tavalla naaras päätöksensä ilmoittaa, en osaa sanoa, en uskalla edes luullakaan mitään. Vielä noiden taistelujen kestäessä valitsee se ja siitä silmänräpäyksestä lähtein antautuu ehdottomasti valitun uroksen valtaan, seuraa häntä ja ottaa nähtävällä mielihyvällä vastaan sen rakkauden osoitukset, jopa itsekin hellästi vastaa hyväilyihin. Ikävöivästi kutsuu se häntä, riemuiten tervehtii sitä ja vastustamatta mukautuu sen toiveihin. Kiinni toisissaan istuu papukaijapari vierekkäin, vaikka satojakin olkoon samassa puussa; täydellinen sopu ja yksimielisyys tulee ilmi molempain toimissa, ainoastaan yksi tahto näyttää molempia vallitsevan. Jos toinen syö jotakin, syö toinenkin; jos uros siirtyy toiseen paikkaan, seuraa naaras; jos uros kaiuttaa ääntänsä, antaa naaraskin äänensä kuulua. Hyväillen nyppii toinen toistaan höyhenistä ja mielellään ojentaa toinen toiselleen päätään ja niskaansa, saadakseen sellaisia rakkauden osoituksia. Naaraslinnulla ei puolestaan ole loukkaavia oikkuja, ei äreyttä eikä suuttumista, ei haukkumista eikä tyytymättömyyttä, vaan ainoastaan rakkautta ja hellyyttä, ja uros on onnellinen ja autuas tiedossaan, että on saanut omaksensa, mitä on halunnut. Samoin kuin hänen tahtoansa noudatetaan, taipuu hänkin naaraksen toiveihin; jos naaras nousee, jättää uroskin istuinpaikkansa; jos naaras lähtee kotiseudusta, seuraa uros häntä vieraasen maahan; jos se kääntyy kotia kohti, palaa uroskin lapsuutensa seuduille. Eipä ihme siis, että lintujen avio on onnellinen ja moitteeton. Elinajakseen yhtyneet puolisot saattavat kyllä vanheta, heidän rakkautensa ei koskaan vanhene, vaan pysyy ainiaan nuorena ja saa joka kevät uutta intoa lemmelleen; molemmin puolinen hellyys ei vähene pisimmänkään liiton aikana. Uskollisesti suorittavat molemmat puolisot osansa välttämättömistä taloustoimista pesän teon, munien hautomisen ja poikasten kasvatuksen aikaan; uhraavaisesti auttaa uros naarasta kaikissa vaikeissa toimissa, joita poikaset sille tuottavat; rohkeasti hän toimii sen turvaksi; arvelematta antautuu se silminnähtäviin vaaroihin, jopa kuolemaankin, milloin naaras on pelastettava. Lyhyesti sanoen: molemmat ottavat liittonsa ensi hetkestä asti osansa iloista ja suruista, ja jos erityisiä sotkevia asian haaroja ei satu, kestää tällainen hellä liitto koko elinajan.

On kylliksi havaintoja, jotka tätä todistavat. Tarkkasilmäiset tutkijat, jotka olivat vuosikausia peräkkäin tarkastelleet muutamia lintuja ja viimein oppineet tuntemaan ne niin tarkkaan, että osasivat erottaa ne muista samanlajisista linnuista, ovat siitä meille takauksena, ja jokaisen meistäkin, joka vain tarkkaavasti katselee paraiten näkyviä lintuja, täytyy havaita samaa. Onhan Saksassa talon omistajalla kyllin tilaisuutta katsella katolla istuvaa haikaraparia, oppiakseen erottamaan ne linnut muista haikaroista niin tarkkaan, että hän ei voi heistä erehtyä, ja ken haikaroita tarkastelee, saa kokea, että juuri sama pari aina palaa siihen pesään niin kauan, kuin molemmat puolisot elävät. Ja joka tutkija tai metsästäjä, kuin tarkkaan katsoo vaeltavia lintuparvia taikka, jos sukupuolen erotus ei ole silmin huomattava, ampuu yhden parin, aina kyllä huomaa, että ne molemmat todella ovat uros ja naaras. Matkoillani Afrikassa olen monesti tavannut lintupareja, jotka täälläkin elivät hellässä, lintujen avioliittoja niin hyvältä puolen kuvaavassa yhteydessä, olivat yhtä eroamattomat kuin kotona pesässään, tekivät kaikkea yhdessä ja arvattavasti myöskin yhdessä kärsivät. Yhteen kuuluvat kääpiökotkaparit voitiin vielä silloinkin huomata puolisoiksi, kuin ne suuressa joukossa matkustivat tai pitivät yötä. Isot joutsenet, joita minä tarkastelin Mensale-järvessä Egyptissä, tulivat parvittain ja samoin parvittani läksivät. Kaikki muutkin oikeissa avioliitoissa elävät linnut, joita tiellä tapasin, vahvistivat tätä sääntöä. Että molemmat puolisot myöskin yhdessä kärsivät, näin, kuin tapasin eräässä Etelä-Nubian lammikossa haikaraparin, johon koko huomioni kiintyi siitä syystä, että se vielä sellaiseen aikaan oleskeli siellä, jolloin kaikki muut haikarat jo ammoin olivat siirtyneet syvälle Sisä-Afrikkaan. Saadakseni selkoa viivästymisen syystä tapasin minä ne linnut ja huomasin naarakselta siiven murtuneen, joten se ei päässyt edelleen matkustamaan; siinä siis ihan terve uros yksinomaan vain naaraksen avuksi ja seuraksi oli jäänyt sellaiseen seutuun, jossa ei ollut mitään tavallisen talviasunnon mukavuuksia. Kaikkein avioliitossa eläväin lintujen uskollisen ja hellän liiton rikkoo vasta kuolema.

Tämä on sääntö, mutta on siinäkin poikkeuksia. Yksin yksiavioisuudessakin eläväin lintujen kesken tapahtuu uskottomuutta, vaikka tarvoin. Vaikka avionaarakset tavallisimmin vakavasti pysyvät uskollisina puolisoilleen, eivät tähystele muita uroksia, vielä vähemmin ottavat ketään ystäväkseen, vaikka joku koettaisi tunkeutuakin, niin erittäin huomattavat jonkun vieraan ominaisuudet voivat kuitenkin vaikuttaa pahaa. Samanlajinen mestarilaulaja, jonka laulu on paljon parempi puolison laulua, tai kotka, joka on kaikin puolin tai ainakin monessa kohdin etevämpi naaraksen valitsemaa kotkaurosta, voi tuntuvasti häiritä satakielen tai kotkan avioliittoa, jopa ehkä saattaa naaraksen luopumaankin puolisostansa. Sitä todistavat yksinäiset urokset, jotka hautomisajan edellä ja sen kestäessä kuljeksivat laajalti, aristelematta tunkeutuvat avioparin alueelle ja rohkeasti pyrkivät naaraksen suosioon: sitä todistavat kiihkoiset taistelut, joita heti alkaa oikean puolison ja tulokkaan välillä ja jotka vielä nytkin tavallisesti tapahtuvat ilman naaraksen osanottoa; sinne päin viittaa ainakin jossain määrin yht'äkkiä leskeksi joutuneen naaraksen käytös, joka osaa lohduttaa mieltänsä heti uudella avioliitolla, vieläpä, jos niin sattuu, ottaa omakseen entisen puolisonsa surmaajankin. Ebenseen ritarikartanon katolla Erfurtin luona majaili monta vuotta haikarapari, joka kyllä eli paraimmassa sovussa, mutta ei jäänyt ilman kiusauksia, koska sitä lakkaamatta häiritsivät yksinäiset, pesää ja naarasta omikseen tavoittelevat tulokkaat. Eräänä keväänä ilmestyi siihen seutuun uros, joka oli paljon tunkeilevampi ja itsepäisempi kuin kaikki entiset kosijat ja pakotti aviohaikaraa lakkaamatta taistelemaan tai ainakin vartioimaan. Kuin se eräänä päivänä, ehkä taistelusta väsyksissään, pää siiven alla, näköjään maaten istuu pesänsä päällä, syöksyy tuo ahdistaja yht'äkkiä ylhäältä ilmasta hänen päällensä, lävistää hänet nokallaan ja sysää ruumiin alas katolta. Ja mitä leski? Se ei karkoita kavalaa puolisonsa salamurhaajaa pois luotansa, vaan päin vastoin arvelematta ottaa hänet sijaan ja hautoo edelleen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tämä ja muut äsken kerrotut asiat eivät tuota kunniaa lintuvaimoille, mutta, kuten jo huomautin, päinvastaiset todistukset näyttävät, että nuo tapaukset ovat vain poikkeuksia säännöstä ja siis sääntöä vahvistavat. Ja jospa todella huomattaneenkin naaraksissa näennäistä tai todellista syytä, on aina muistettava, että urokset, joilla on paljon suurempi syy kuin vähempilukuisilla naaraksilla säilyttää aviouskollisuutensa, voivat myöskin unhottaa sen. Ken tuntee kyyhkyset, jotka on ihan väärin asetettu kaikkein mahdollisten hyveiden vertauskuviksi, hän myöskin tietää, miten vähän he ansaitsevat sitä mainetta, joka vanhasta ajasta on heistä tullut meille perinnöksi. Heidän hellyytensä on lumoava, mutta ei oikeaa lajia; heidän uskollisuuttaan vaimojansa ja lapsiansa kohtaan ylistellään, mutta koetusta se ei kestä. Ottamatta lukuunkaan kyyhkyurosten välinpitämättömyyttä isän velvollisuuksista, he varsin usein rikkovat avioliiton horjumatonta lakia ja puolisoittensa hautoessa usein hyväilevät toisia kyyhkynaaraksia. Sorsalinnut tekevät vielä pahemmin eivätkä punakanat yhtään paremmin. Heti, kuin sorsat ehtivät hautomaan, yhtyvät eri parien urokset parviksi, kuluttavat aikaansa, miten paraiten osaavat, antavat vaimojensa sill'aikaa nähdä vaivaa, jopa yksin pitää huolta poikasistakin ja tulevat vasta sitte jälleen naarassorsain, ehkäpä ihan vierasten, luo, kuin poikaset ovat kasvaneet suuriksi, itse toimeen tuleviksi eivätkä enää tarvitse isänsä apua. Punakanat, ja turkinpyyt luultavasti samalla tavalla, kuljeksivat leikin aikaan tappelemassa minkä hyvänsä kukkojen kanssa, kuin eteen sattuu, ja sen tähden espanjalaiset niitä kesyillä kukoilla houkuttelevat ja tappavat; mutta myöhemmin, sitte, kuin jo kanat ovat hautomassa eikä kukoilla enää ole halua taisteluun, rientävät ne kanojen huudosta luo, jopa kiireisemminkin kuin ennen.

Kuitenkin, kuten sanottu, ovat ne vain poikkeuksia säännöstä eikä niitä voida likimainkaan verrata monivaimoisuudessa eläviin lintuihin. Turhaan on koetettu selittää karjalintujen, käkien, fasaanien, metsojen, kalkkunain, viiriäisten, riikinkukkojen ja suokulaisten monivaimoisuutta, löytämättä mitään riittävää syytä. Kuin oletetaan ja lausutaan, että käet ja sen lähimmät sukulaiset eivät haudo, koska niiden aina täytyy olla valmiina ja esteettöminä hillitsemään hävittäväisten hyönteistoukkain tuhoja, mihin niitä vain ilmestyy, ja sen tähden eivät elä oikeissa avioliitoissa eivätkä voi pitää huolta omista poikasistaan, silloin kyllä puhellaan, lörpötelläkseen jotakin, mutta ei selitetä mitään, koskapa karjalinnutkin ilman sellaista syytä jättävät sikiönsä vierasten hoidettavaksi; ja kuin lausutaan sellainen oletus, että luonto on monivaimoisuuden kautta tahtonut toimittaa runsaammin perillisiä muutamille kanalintu-lajeille, joita monin tavoin suuresti ahdistellaan ja vähennellään, niin silloin on mahdoton käsittää, minkä tähden luonto ei olisi sitä saanut aikaan samalla tavalla kuin muissa kanoissa, jotka elävät yksivaimoisuudessa eivätkä hedelmällisyydeltä kuitenkaan ole noita toisia huonommat.

Käyttäessäni moniavioisuus-sanaa tiedän kyllä, että tavallisesti puhellaan lintujen monivaimoisuudesta. Sellaista minä en tiedä omasta kokemuksestani, eikä minun tietääkseni sitä ole myöskään koskaan todistettu millään eittämättömän oikeilla havainnoilla. Sillä himo on molemminpuolinen, naaraksilla ei yhtään vähemmin rajaton kuin uroksilla. Naaraskäki yhtyy tänään tähän, huomenna tuohon urokseen, vieläpä saman tunninkin kuluessa osoittaa useammille suosiotansa, ja valitsematta antautuu kana mille kukolle hyvänsä. Aviosta ei heillä ole puhettakaan. Urokset eivät pidä lukua naaraksista muuta kuin hetkisen, ja ihan samoin tekevät naarakset; kumpikin sukupuoli kulkee omia teitään, jopa pysyvät ihan erillään paitsi leikin aikana, eikä toinen huoli yhtään toisen kohtalosta. Rajaton himo ja siitä suurimpaan määrään kiihtynyt kateus uroksissa, vallanhimoinen vaatiminen ja nöyrä suostuminen, hurja kosinta ja mielellään taipuminen, sitte täydellinen välinpitämättömyys toisistaan ovat näillä linnuilla eri sukupuolien keskinäistä seurustelua kuvaavina tuntomerkkeinä. Siitä myöskin selviää, että näiden lintujen piireissä paljon useammin kuin minkään muiden lintujen kesken tehdään seka-avioita ja saadaan aikaan sekasikiöitä, jotka viettävät kurjaa elämää ja joko kuihtuvat lapsettomina taikka, jos saavat rakennetuksi aviota jommankumman kantalajinsa kanssa, tuottavat oikeita perillisiä ja siten jälleen palautuvat oikeaan lajiinsa. Sekaliittoihin yhtyvät tosin muutkin, s.o. yksivaimoisuudessa elävät linnut, mutta ihan varmaan vain silloin, kuin niitä lajisensa puolison täydellinen puute siihen pakottaa, jota vastoin noilla toisilla näyttää vain houkutteleva tilaisuus olevan ihan yhtä usein syynä kuin sellainen puutekin.

Vaan hätä se lienee ja ehdoton välttämättömyys turvata munasta jo päässeitä tai vielä munassa olevia sikiöitä, joka pakottaa yksiavioisuudessa eläväin lintujen naarakset nopeammin haihduttamaan lesken surunsa uudella avioliitolla kuin urokset unhottamaan kadotetut puolisonsa. Tokkopa sentään naarasten suru todella lienee yhtään vähempi kuin urosten, vaikka hyvin siltä näyttääkin. Samalla tavalla kuin emähaikara Ebenseessä tekevät muutkin naaraslinnut. Puutarhassamme hautovan harakkaparin päätimme tappaa, koska samassa puutarhassa asuvat laululintuset, joita hyvin suosimme ja hoitelimme, pelkäsivät niitä. Kello seitsemän aamulla ammuttiin uros, vaan tuskin ehti kahta tuntia kulua, kuin jo leskellä oli toinen puoliso; hetkisen kuluttua ammuttiin sekin, ja kello yksitoista oli leski jo kolmannen kerran avioliitossa. Olisi sitä varmaan tapahtunut vielä useamminkin, jos hätäytynyt naarasharakka ei olisi paennut viimeksi saamansa uroksen kanssa. Isäni ampui kerran keväällä turkinpyy-uroksen. Naaras lensi ensin pois, vaan tuli kohta takaisin, ja heti sen jälkeen toinen uros tuli kosimaan ja pääsi ilman mitään puolisoksi. Tschusi-Schmidthofen pyydysti puutarhastaan leppälinnun pesästä kahdeksassa päivässä pois koko kaksikymmentä urosta ja antoi vasta sitte niin monesti surreen ja yhtä monesti lohdutuksensa löytäneen lesken nauttia avio-onnea.

Sellaista näennäistä kevytmielisyyttä emme ollenkaan näe uroksissa, jotka kadottavat puolisonsa. Kovasti parkuen, liikuttavasti valittaen, suruaan sekä äänellä että liikkeillä ilmaisten lentelevät ne rakkaan puolison ruumiin ympärillä, koskevat siihen ehkä nokallaankin, ikään kuin tahtoisivat taivuttaa sitä nousemaan ylös ja lähtemään lentoon, rupeavat uudestaan valittamaan, niin että ihminenkin voi ne äänet ymmärtää, lentelevät alueensa sisällä paikasta toiseen, istahtavat huudellen, houkutellen ja valittaen milloin mihinkin entiseen lempipaikkaan, eivät huoli ravinnosta, hyökkäävät äkeissään toisten samanlajisten urosten kimppuun, ikään kuin kadehtien niiden onnea ja tahtoen tehdä ne yhtä onnettomiksi, kuin itse ovat, eivät saa rauhaa eikä lepoa, ryhtyvät jotakin tekemään ja lakkaavat heti ja tekevät kaikki nurin päin, ikään kuin tietämättä, mitä tekevät. Siten ovat ne päiväkausia, jopa viikkojakin, ja usein viipyvät onnettomuuspaikalla niin kauan kuin suinkin mahdollista, lähtemättä edes lyhyillekään matkoille tiedustelemaan toista vaimoa. Muutamat lajit, ei yksistään papukaijat, joita niin sattuvasti sanotaan "eroamattomiksi", vaan myöskin peipposet ja muut, yksin huuhkajatkin, kadottavat sellaisessa kovassa kohtalossa kaiken elämän ilon, surevat itsekseen ja hautovat suruansa niin kauan, että kuolevat. Niin syvän surun pääsyyksi, vaikkapa ei ainoaksikaan, lienee katsottava sitä, että aina on vaikea, välistä mahdotonkin urosten löytää ja saada toista naarasta. Naarakselle monesti ei jää aikaakaan surra, sillä ennemmin tai myöhemmin, monesti melkein samana silmänräpäyksenä ilmestyy sen luo uusia kosijoita osoittamaan sille niin paljon suosiota ja hellyyttä, että sen täytyy tulla vaikka vasten tahtoansakin lohdutetuksi. Ja kuin sitte perillisten hoitohuolet sitä paitsi ahdistavat muutenkin niin äidillistä sydäntä, jäävät hänellä kaiketi muut ajatukset niin sivuasioiksi, että pitkällinen suru ei pääse voimaan. Jos hänen on joskus vaikea saada uutta puolisoa, niin se ilmoittaa suruansa yhtä vilkkaasti kuin urokset. Mutta välistä se tekee vielä enemmänkin, on pakottakin rupeamatta toiseen avioliittoon. Leskivarpunen, jota isäni tarkkaan katseli, ei ottanut, vaikka sillä oli munia haudottavana ja sitte poikasia kasvatettavana, ketään kosijaa miehekseen, vaan pysyi leskenä ja sanomattomalla vaivalla yksin ruokki syöppöä lapsilaumaansa. Toisen todellakin liikuttavan tosiasian, millaista surua leskeksi jäänyt naaraslintu osoittaa, kertoo ja takaa Eugen von Homeyer. Tämän luotettavan tutkijan asunnon katolla oli haikaraparilla pesä, vaan heidän avio-onnensa yht'äkkiä päättyy siten, että eräs pyssymies veitikka ilkeyksissään huvikseen ampui uroksen. Sureva leski, ottamatta toista puolisoa, tekee äidin velvollisuudet ja lähtee syksyllä lapsineen muiden haikarain seurassa Afrikkaan. Seuraavana keväänä se palaa takaisin entiseen pesäänsä leskenä, kuten oli lähtenytkin. Ahkerasti sitä kositaan, mutta se torjuu kaikki kosijat äkäisesti nokallansa. Innokkaasti laittelee se asuntoaan, mutta pitääkseen vain yllä omistusoikeuttansa. Syksyllä se taas lähtee muiden haikarain kanssa muuttomatkalle, palaa seuraavana keväänä ja tekee ihan samoin kuin viime kesänä. Ja niin oleksii se yksitoista vuotta. Kahdentenatoista vuotena koettaa toinen haikarapari väkivaltaisesti anastaa siltä pesää; se taistelee uljaasti omaisuudestaan, mutta ei voi vieläkään taipua toisella avioliitolla sitä turvaamaan. Pesä riistetään siltä, ja kuitenkin pysyy se yksinäisenä; anastajat pitävät pesää eikä leskeä näy; se viettää, kuten perästä päin tulee ilmi, koko kesän yksinään noin viidentoista kilometrin päässä. Vaan heti anastajain mentyä pois saapuu se pesään, viipyy siinä vielä muutamia päiviä ja lähtee vasta sitte muuttomatkalleen. "Erakon" nimellä on tämä haikara tuttu koko seudussa; sen kohtalo ja käytös hankkivat sille kaikkein hyväntahtoisten ihmisten ystävyyden ja suosion.

Eivätkö sellaiset toimet ja sellainen elämä muka ole mitään muuta kuin koneen liikettä, jota ulkonaiset voimat käyttävät? Kaikkiko nämä kerrotut lämpöisen ja elävän tunteen ilmaukset muka tapahtuvat tajuttomasti? Uskokoon sitä, ken voi, ja puolustakoon sitä mielipidettä, ken tahtoo. Me uskomme ja puolustamme päinvastaista ajatusta ja kadehdittavalta näyttää meistä lintujen rakkauden ja avioliiton tajuntainen onni.

Apinat

Sheikki Kemal el Din Demiri, oppinut arabialainen, joka kuoli Damaskossa meidän ajanlaskumme vuonna 1405, kertoo kirjoittamassansa "Heiat el Heivan" eli "Eläinten elämä" nimisessä teoksessa profeetan lausunnon mukaan seuraavan ihmeellisen historian:

"Kauan ennen, kuin laupiaan Jumalan profeetta ja lähettiläs sytytti uskon tulen, paljon ennen sitäkin aikaa, jolloin Issa eli Jesus Natsarealainen eli ja opetti, asui Ailan kaupungissa Punaisen meren rannalla lukuisa väestö, joka tunnusti juutalaisten uskontoa. Mutta he olivat syntisiä ja pahantekijöitä Herran silmäin edessä, sillä he yhä rikkoivat Kaikkivaltiaan pyhää päivää, sabattia. Turhaan varoittivat hurskaat ja viisaat miehet jumalattoman kaupungin syntisiä asujamia; he rikkoivat kuten ennenkin Korkeimman käskyjä. Viimein varoittajat läksivät vääryyden paikasta, pudistivat sen tomun jaloistaan ja päättivät jossain muualla palvella Elohimia. Vaan koti-ikävä ja omaisten kaipaus saattoivat heidät kolmen päivän kuluttua palaamaan Ailaan. Siellä oli ihmeitä nähtävänä. Kaupungin portit olivat suljetut, vaan muurit kuitenkin vartioimatta, niin että he saattoivat esteettä nousta niiden ylitse. Kadut ja torit siinä onnettomassa kaupungissa olivat myöskin tyhjinä. Missä ennen oli ollut vilkasta liikettä, ostajia ja myyjiä, pappeja ja virkamiehiä, käsityöläisiä ja kalastajia sekaisin, siellä nyt suuret paviaanit istua kyykyttivät, juoksentelivat ja kiipeilivät, ja ullakoista ja ikkunoista, parvekkeilta ja katoilta, jossa mustasilmäiset naiset olivat ennen oleksineet, katselivat nyt naaraspaviaanit alas kaduille. Ja kaikki ne suuret ja sievät apinat olivat suruiset ja hämmästyksissään, katselivat alla päin nyt kotiansa katsomaan palanneita vaeltajia, tunkeutuivat rukoilevasti lähelle heitä ja valittavasti ähkyivät. Ihmetellen ja mietiskellen katselivat hurskaat vaeltajat kammottavaa ihmettä, kunnes eräälle heistä johtui mieleen se lohduton ajatus, että paviaanit varmaankin olivat heidän entisiä, nyt eläimiksi muutettuja sukulaisiansa. Saadakseen varmuutta riensi se viisas mies, joka niin oli ajatellut, suoraa päätä kotitaloonsa. Sen ovella istui samoin paviaani; vaan se tuskissaan ja häpeissään käänsi katseensa maahan, kuin entinen ankara varoittaja ilmestyi. 'Sano minulle, laupiaan Allahin nimessä, o paviaani,' kysyi viisas mies apinalta, 'oletko sinä minun vävyni Ibrahim?' Ja suruisesti vastasi paviaani: 'Eva, eva!' – olen, kyllä minä se olen. Silloin hurskas mies ei enää epäillyt, hän murhemielellä näki, että Jumalan ankara rangaistus oli tässä tapahtunut, että sabatin rikkojat olivat muutetut apinoiksi."

Sheikki Kemal el Din tosin ei uskalla epäillä tätä ihmettä, vaan ollen ajatteleva mies hän ei voi olla lausumatta, että lieneehän toki paviaaneja ollut ennen kuin juutalaisia.

Me puolestamme, vaikka historia onkin hyvästi sepitty ja kerrottu, yhdymme sheikin huomautukseen sitäkin mieluisammin, kuin ne apinat, joita hurskaat Ailan varoittajat lienevät nähneet, ovat meidän vanhoja hyviä tuttujamme. Sillä Arabiassa asuu yksinomaan hamadryas-eli manttelipaviaaneja. Ja heitä me tapaamme jo hyvin vanhoissa Egyptin muistomerkeissä oivallisesti kuvattuina, ja niiden karvapuku se juuri oli muinaisista egyptiläisistä niin omituinen, että he valitsivat sen esikuvakseen ja antoivat sfinkseillensä, ja vielä se tänäkin päivänä on Itä-Sudanin mustilla kaunottarilla tukan koristelemisen mallina. Manttelipaviaanilla näet on hyvin tärkeä osa muinaisegyptiläisten jumaluusopissa, kuten, paitsi muualta, näemme hieroglyyfein selittäjän Horapollonin teoksesta. Kuten hän kertoo, on tätä apinaa pidetty temppeleissä ja kuoltua palsamoitu. Häntä katsottiin kirjoituksen keksijäksi ja sen tähden sekä kaikkein tieteiden alkajalle Totille eli Merkuriukselle pyhitetyksi olennoksi että egyptiläisten pappien likeiseksi sukulaiseksi. Joka kerran, kuin apina juhlallisessa saatossa vietiin temppeliin, tutkittiin sitä ensin siten, että ylipappi toi kirjoitustaulun ja mustetta, pani kynän käteen ja käski häntä kirjoittamaan, että nähtäisiin, ansaitsiko hän päästä temppeliin vai eikö. Hänen sanottiin olevan salaperäisessä yhteydessä kuun kanssa, eli että kuu tavattomasti vaikutti häneen. Hänen myöskin katsottiin osaavan jakaa aikaa niin soveliaalla tavalla, että Trismegistos eli Tot jumala hänen esimerkkinsä mukaan on tehnyt vesikellon, joka kuten apinakin jakoi päivän ja yön, molemmat, kahteentoista yhtä suureen osaan. Sitenpä olemme mekin toisten kautta saaneet apinoilta sekä kirjoitustaidon että myöskin ajan jakamistapamme.

On huomioon otettava, että vanhat egyptiläiset kyllä tunnustavat luultavasti olevansa sukua apinain kanssa, mutta eivät katso mahdolliseksi, että olisivat polveutuneet apinoista. Sellaista ihmisen ja apinan sukulaisuuden käsitystä tapaamme vasta indialaisilla. Heidän keskensä vallitsee ikivanhoista ajoista ja vielä nykyäänkin usko, että ainakin muutamat kuningassuvut ovat polveutuneet Indiassa pyhänä pidetystä, jopa jumalaksikin korotetusta solakasta apinasta hulmaanista ja että kuolleiden kuningasten sielut palaavat takaisin sen apinalajin ruumiisen. Eräs hallitseva kuningassuku kerskaa siitä syntyperästään käyttämällä erittäin silmään pistävällä tavalla arvonimiinsä otettuna kunnianimeä "Häntä-Raana". Samanlaatuisia mielipiteitä kuin indialaisilla on nykyaikoina meilläkin alkanut levitä, ja apinakysymys, joksi minä sitä lyhyesti, vaan ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävästi sanon, on saanut paljon melua aikaan. Tieteelliset, suurelle yleisölle mitättömät selittelyt ovat herättäneet kiivasta suuttumusta ja jakaneet vakavat tutkijat kahteen eri puolueeseen, jotka ovat asiaa innokkaasti toisaalta puolustaneet, toisaalta vastustaneet. Taisteluun ovat yhtyneet tieteellisestä tutkimuksesta ihan kaukanakin olevat ainekset, tietämättä ja edes aavistamattakaan, mistä asiasta ja mitä varten oikeastaan taistellaan, ja siten on riita levinnyt kerroksiin, joissa se voi saada ainoastaan turmiota aikaan; siten on syntynyt selkkauksia, jotka eivät helposti selvinnekään. Apinoista puhuminen on kaiken tämän tähden tullut hyvin arveluttavaksi, koska silloin aina on vaara tarjona joko halventaa apinoita tai loukata ihmisiä. Kuitenkin apinat, jotka ilmeisesti ovat meidän lähimpiä sukulaisiamme eläinkunnassa, ansaitsevat niin suuressa määrässä meidän osanottoamme, että minkään emme anna estää itseämme tutkimasta niiden elämää, vertaamasta niiden tapoja ihmisten tapoihin ja siten edistämästä sekä niiden että ihmisenkin tuntemista.

Vaikea on lyhyesti tehdä niin monen muotoisista eläimistä yleistä, elämänkuvausta, johon tahdon rajoittaa tehtäväni. Apinoita on noin neljäsataa, ainakin paljon enempi kuin kolmesataa lajia ja niitä asuu, paitsi ainoastaan Austraaliassa, kaikissa maanosissa, varsinkin kääntöpiirien välisissä maissa. Amerikassa ulottuu niiden asunto-ala 28: sta eteläisestä leveysasteesta Antillein mereen, Afrikassa 35:stä eteläisestä leveysasteesta Gibraltarin salmeen, Aasiassa Sunda-saarista Japanin saariin. Europassa niitä on ainoastaan Gibraltarin kallioilla, jossa, tietämätöntä, mistä ajasta asti, eleskelee nykyään linnan varustusväen suojelemina kolmattakymmentä magottia eli hännätöntä makakkia. Apinain oleskelupaikkoina ovat metsät ja kalliovuoristot, joissa ne nousevat puolen kolmatta tuhannen metrin korkeuteen vuoren juuresta lukien. Sekä metsissä että vuorilla oleskelevat ne, paitsi muutamat lajit, vuodesta vuoteen ja pitävät sen verran lukua vuodenajoista, että metsissä tekevät hedelmäin kypsyntäaikaan lyhempiä tai pitempiä vaelluksia ja vuoristoissa nousevat lämpöisen vuodenajan tullessa ylös päin, vaan kylmemmäksi vuodenajaksi laskeutuvat alemmaksi; sillä vaikka niitä tavataan vielä lumisissakin seuduissa, rakastavat ne kuitenkin yhtä paljon lämpöä kuin runsasta ja monimuotoista ravintoakin. Jotakin pureskeltavaa ja nakerreltavaa täytyy siellä aina olla, johon ne asettuvat; muuten ne piankin sieltä muuttavat pois. Ihmisasuntojen läheiset metsät ovat niistä oikeita paratiiseja; eivät he pidä lukua kielletystä hedelmästä. Maisi- ja sokuriruoko-vainiot, hedelmä-, banaani-, pisanki- ja meluuna-metsät ovat heistä ihan omia perinnöllisiä laidunmaita. Sellaiset paikat, joissa asukasten harras taika-usko heitä suojelee, ovat heistä myöskin oikein mieluisia asuinpaikkoja.

Kaikki apinat, paitsi ehkä niin sanotut metsäihmiset, elävät joukoissa, välistä suurissakin, joita vanha uros johtaa. Sellaiseen arvoon korottaa apinan hänen kaikkein yhteen joukkoon kuuluvain tunnustama kykynsä: vahvimmat kädet ja pisimmät hampaat. Niiden nisäkästen kesken, joita naaras johtaa, tottelee jok'ainoa muu lauman jäsen mielellään, vaan johtoapina, kaikkein pahimman laatuinen itsevaltias, toimittaa itse valtakunnassaan ehdotonta kuuliaisuutta. Ken ei hyvällä tottele, se pakotetaan puremalla, näpistelemällä ja korvapuusteilla kuuliaisuuteen. Johtoapina vaatii orjallista kuuliaisuutta kaikilta muilta apinoilta ja samoin myöskin joukkonsa naarasapinoilta. Ritarillista kohteliaisuutta hän ei osoita heikommalle sukupuolelle; väkisin ottaa hän lempensä palkan. Hänen kurinpitonsa on ankara, tahtonsa taipumaton. Älköön yksikään apinanuorukainen uskaltako hyväillä ketään sen joukon naarasapinaa älköönkä naarasapina rohjetko osoittaa suosiotansa kenellekään muulle kuin hänelle. Hän itse vallitsee rajattomasti haaremiansa ja hänen sukunsa karttuu, kuin hietaa on meren rannalla. Jos joukko tulee liian suureksi, eroaa siitä osa jonkun vahvistuneen urosapinan johdolla eri joukoksi. Siihen asti johtajaa kaikki pitävät arvossa ja kunnioittavat yhtä paljon kuin pelkäävätkin. Vankat kokeneet emäapinat ja nuoret vaurastuneet naarasapinat koettavat kilvan häntä imarrella ja varsinkin yhä osoittaa hänelle suurinta suosiota, kuin apina voi toiselle osoittaa, se on: hyvin huolellisesti puhdistaa hänen karvapukuansa kaikesta siihen kuulumattomista aineista. Hän puolestaan ottaa sellaista ystävyyttä vastaan pashan arvokkaisuudella, jonka jalkoja hänen lempiorjattarensa raaviskelee. Kunnioitus, jota hän on osannut hankkia itselleen, tuottaa hänelle varmuutta ja arvokkaisuutta käytöksessä, taistelu, jota hänellä kuitenkin aina on, tuottaa valppautta, rohkeutta ja itsetuntoa, sekä vallan ylläpidon välttämättömyys neuvokkaisuutta, viekkautta ja kekseliäisyyttä. Käyttämällä näitä ominaisuuksiaan lähimmiten omaksi hyödykseen hyödyttää hän myöskin koko joukkoa, ja siten hänen rajaton herruutensa tulee oikeutetuksi ja pysyväiseksi. Hänen hallitsemanaan ja ohjaamanaan viettää apinajoukko syrjästä katsoen turvallista ja sen tähden miellyttävää elämää, raivotkoonpa sen sisällä millaisia myrskyjä hyvänsä.

Kaikki muut apinat, paitsi vähälukuiset yöapinat, toimivat päivällä ja lepäävät yöllä. Vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kuin aurinko on noussut, heräävät ne unestaan. Heidän ensi työnsä on lämmitellä auringon paisteessa ja puhdistautua. Jos yö on kylmä ja vastenmielinen, niin koettavat ne kyllä siten parantaa tukalaa tilaansa, että tunkeutuvat hyvin likekkäin, jopa kietoutuvat yksiksi möhkäleiksi, mutta kuitenkin heitä aamulla kylmää niin, että pitempikin lämmitteleminen auringon paisteessa näyttää välttämättömältä. Heti yökasteen kuivettua lähtevät apinat makuupaikoistaan, kiipeävät hitaasti puiden ylimpiin paikkoihin tai kallioiden huipuille, valitsevat istuinpaikan, johon aurinko pääsee paistamaan, ja kääntelevät siinä sitte mukavasti joka puolta ruumiistaan aurinkoon päin. Turkin kuivettua ja kylliksi lämmittyä tekee mieli saada se puhtaaksikin, ja jokainen ryhtyy nyt innokkaasti ja huolellisesti sellaiseen työhön taikka pyytää ja saa joltakin vertaiseltaan siihen ystävällistä apua, kuten hän itsekin aina on valmis sitä antamaan.

Kuin karvapuku on puhdistettu tai tarpeen mukaan kammattukin, tulee aamiaisen hankkimisen tarve. Se puuha ei ole rasittava siitä syystä, että kaikki syötävä kelpaa apinoille ja että verotetaan sekä eläin- että kasvikuntaa. Metsissä ja vuoristoissa on hedelmiä, lehtisilmikoita ja kukan nuppuja, linnun pesiä munineen tai nuorine poikasineen, kuorietanoita ja hyönteisiä, puutarhoissa hedelmiä ja kasviksia, vainioilla viljaa ja palkokasveja. Tuolta katkaistaan kypsyvä tähkä, täältä siepataan mehukas hedelmä, ylhäällä ryöstetään linnun pesä puhtaaksi, maassa tutkitaan kivien aluksia, asutussa paikassa verotetaan puutarhaa tai raastetaan vainiota, ja kaikkialla työnnetään jotakin suuhunsa. Joka apina haaskaa, jos hänellä vain on aikaa, kymmenen kertaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja saattaa siten tuntuvasti vahingoittaa maanviljelijää, puutarhuria ja hedelmien kasvattajaa. Ryöstöretken alussa koettaa jokainen pitää varansa ja syö melkein valitsematta mitä eteen sattuu, ja sulloo, jos hänellä on poskipussit, ensinnä nekin niin täyteen kuin suinkin mahdollista; vaan heti, kuin suurimpaan nälkään on jotakin saatu, valikoitsee hän äärettömästi, tutkii joka hedelmää, joka tähkäpäätä ensin huolellisesti, haistelee ja katselee ennen, kuin syö ja useimmiten heittää välinpitämättömästi molemmat pois, sieppaa toista syötävää ja tekee sille ihan samoin. "Me kylvämme ja apinat niittävät", valittivat minulle Itä-Sudanin asujamet syystä kyllä. Sellaisilta varkailta ei suojele aidat eikä muurit, lukot eikä salvat; ne nousevat noiden ylitse ja avaavat nämä; ja mitä ei käy syödä tai ei jakseta syödä, viedään kuitenkin mukaan. On huvittavaa ja samalla säälittävää heitä katsella; sillä, kuten koko heidän olemuksessaan yleensä, näkyy tässäkin yht'aikaa rohkeutta ja kekseliäisyyttä, uhkarohkeutta ja viekkautta, nautinnon himoa ja varovaisuutta ja samalla vielä viekkautta ja juonikkaisuutta, julkeutta ja häijyyttä. Kaikki niiden keinot tulevat sitä paremmin näkyviin, mitä vaarallisemmalta yritys näyttää. Juosten, kiiveten, hyppien ja hätätilassa uidenkin voitetaan kaikki esteet, mutta ei koskaan eikä missään jätetä pitämättä vaaria omasta turvallisuudesta. Johtoapina kulkee edeltä, houkuttelee, huutaa, kehoittaa, varoittaa, toruu ja rankasee, mitä milloinkin on tarvis; koko parvi seuraa ja tottelee, vaan ei kuitenkaan koskaan oikein luota häneen. Vaaran hetkenä joka apina ensinnä ajattelee omaa turvallisuutta ja tulee vasta myöhemmin jälleen johtoapinan luo. Ainoastaan emät, jotka kantavat lapsia sylissään tai seljässänsä, ovat poikkeuksena siten, että ovat tai ainakin näyttävät olevan enemmän huolissaan niistä kuin itsestänsä. Vaarattomilla retkillä levähdetään usein ja annetaan lapsille tilaisuutta keskenään leikitellä; vaarallisissa paikoissa tulee vasta retken päätyttyä lyhempi tai pitempi lepo- ja virkistyshetki, jolloin apinajoukko nukahtaakin, paremmin sulattaakseen ruokaansa. Iltapäivällä tehdään toinen ryöstöretki. Vähän ennen auringon laskua palaavat apinat tavalliseen, vaarallisilta pedoilta niin hyvästi kuin mahdollista turvattuun makuupaikkaan saamaan hyvin ansaittua lepoa, joka tosin kuitenkin alkaa vasta pitkällisen riidan ja kinan, kiistelemisen ja sysimisen jälkeen.

Jos ei oteta lukuun silloin tällöin välttämättömiä tai edulliselta näyttäviä vaelluksia, ei tässä äsken kerrotussa päiväjärjestyksessä tapahdu juuri mitään muutoksia. Suvun kartuttaminen, joka muilla eläimillä enimmäkseen saa aikaan suuriakin elintavan muutoksi, ei apinoihin vaikuta sanottavasti, koska se ei tapahdu mihinkään määräaikaan ja koska emäapinat kantavat poikiaan kaikkialla muassa. Pojat, joita enimmät lajit saavat vain yhden kerrassaan, tulevat tosin hyvin kehittyneinä ja siis jo näkevinä olentoina maailmaan, vaan ovat meidän käsityksemme mukaan erittäin rumat ja jotenkin avuttomat, vaikka kyllä kehityksessään verraten pitkälle edistyneet. Rumilta ne meistä näyttävät sen tähden, että niiden poimuiset kasvot vilkkaine silmineen ovat kuin ikivanhoilla ukoilla ja että niiden vielä harva karvapuku ikään kuin jatkaa eturaajojen muutenkin hyvin suurta pituutta; avuttomia ne meistä nähden ovat sen tähden, että ne eivät osaa noilla eturaajoillaan tehdä muuta kuin tarttua kiinni emänsä syliin. Siinä ne riippuvat, pitäen käsillään emänsä kaulasta ja jaloillaan vyötäisistä, viikkokausia, liikuttamatta huomattavasti muuta ruumiinsa osaa kuin päätänsä, ja siten emät saattavat esteettömästi ja suuretta vaivatta liikkua tavallisissa toimissaan, kulkea vaarallisimpiakin polkuja ja tehdä rohkeimpia hyppäyksiä. Vasta pitkän ajan päästä, harvoin ennen kuin kuukauden kuluttua, alkavat ne yritellä joitakuita liikkeitä, mutta tekevät niitä niin taitamattomasti, että pikemmin herättävät sääliä kuin naurua. Mutta noita lapsiaan emät ehkä juuri niiden avuttomuuden tähden katselevat ja pitelevät niin hellästi, että "apinan rakkauden" ylistely kyllä näyttää oikealta. Joka emä lakkaamatta hyväilee lastansa tai muuten sitä siistii. Milloin se sitä nuolee, milloin puhdistaa sen turkkia, milloin asettaa hänet syliinsä, milloin ottaa molemmille käsivarsilleen, ikään kuin ihaillakseen sen näköä, milloin kiikuttelee sitä, kuin tuuditellen nukkumaan. Jos emä huomaa itseään toisten katselevan, kääntyy se pois päin, ikään kuin ei soisi muiden nähdä hänen lemmikkiänsä. Kuin se tulee vähän suuremmaksi ja liikkuvaisemmaksi, saa se välistä luvan lähteä emänsä sylistä leikkimään muiden vertaistensa kanssa, mutta aina sitä pidetään ankarassa kurissa ja rangaistaan näpistelemällä tai kämmenellä kurittamalla, jos se ei tottele. Yksin ravinnostakin pitää emä huolta. Vaikka hän muuten onkin hyvin ahnas, lapselleen hän sentään antaa joka palasta eikä suvaitse sen vahingoittaa itseään liian hätäisellä eikä ylellisellä syömisellä, vaan estää, sen äidin viisaudella. Harvoin kuitenkin tarvitsee käyttää tuntuvaa rangaistusta, sillä apinalapsi on niin kuuliainen, että se kelpaisi esimerkiksi monelle ihmislapselle. Oikein liikuttavasti käyttäytyy emä, jos lapsi nähtävästi sairastaa, ja joutuu ihan toivottomaksi, jos se kuolee. Tunti- ja päiväkausia kuljettaa se pikku ruumista mukanaan, ei huoli mistään ravinnosta, istuu välinpitämättömänä paikoillaan ja usein suree itsensä kuoliaaksi. Apinalapsi sitä vastoin ei tiedä niin syvällisistä tunteista, ja paremmin se myöskin on turvattu kuin muut eläimet, jos se kadottaa emänsä. Sillä kuka hyvänsä iso apina, uros tai naaras, ottaa heti sen hoitoonsa, tyydyttää hänellä kaikissa apinoissa omituista harrasta hoitelemishalua, hyväilee sitä paraimmasti, mutta paha kyllä joutuu rakkaasta ravinnosta usein riitaan oman itsensä kanssa ja jättää hoitolapsensa, jos se ei vielä osaa tulla yksin toimeen, kurjasti kuihtumaan, jopa ehkä kuolemaankin.

Apinain luonnonlahjoista on vaikea, melkeinpä mahdotonkin sanoa mitään yleisesti pätevää, koska ne ovat yhtä monenlaiset kuin apinat itsekin. Jotkut heidän taipumustensa piirteet tosin ovat yhteiset, vaan kaikkein enimmät heidän olemuksensa ominaisuudet ovat hyvin erilaiset eri apinoilla. Jokin taipumus, josta toisella tuskin on merkkiäkään, näkyy toisella ihan selvään, jotakin piirrettä, joka tässä on selvänä, on turha etsiä toisesta. Vaan jos verraten tarkastellaan eri heimoja, sukuja ja lajeja, niin voidaan kyllä heillä huomata edeltä päin aavistamatonta ja sen tähden ihan ihmetyttävää kaikkein luonnonlahjojen ja taipumusten kasvamista ja enenemistä. Sellainen tarkastelu on opettavainen.

Vähimmin kehittyneitä kaikista apinoista ovat teräväkyntiset ja orava-apinat, Etelä- ja Keski-Amerikassa elävät, pienet, soreat ja hyvin yhdenmuotoiset eläimet. Niillä kyllä on oikeat varsinaisten apinain hampaat, vaan ainoastaan ukkovarpaissa litteät, kaikissa muissa varpaissa ja sormissa sitä vastoin kapeat, pitkät, terävät kynnet, joiden tähden ne kädet ja jalat, ainakin ensin mainitut, siis ovat käpäläin vertaiset. Näiden ulkonaisten tuntomerkkien mukaiset ovat niiden lahjatkin. Apinuus, saattanen sanoa, ei ole niissä apinoissa vielä päässyt täyteen voimaan. Sekä muodoltaan ja väriltään että myöskin ryhdiltään, olemukseltaan ja käytökseltään, jopa ääneltäänkin ovat ne jyrsijäin kaltaisia. Ne istuvat harvoin pystyssä kuten muut apinat, enintään vain oravan tavalla, seisovat enimmäkseen kaikilla raajoillaan, ruumis vaakasuorassa, eivät myöskään vapaasti ja helposti kiipeä, kouristaen käsillään ja jaloillaan oksista kiinni kuten muut apinat, vaan kynsiensä avulla nousten ja laskien mäkeä, ei siltä tosin suinkaan hitaasti eikä kömpelösti, vaan ihan jyrsijäin tavalla. Vallan toisenlainen kuin kaikilla ylemmillä apinoilla on heidän äänensäkin, kimakka piipitys, joka milloin kuuluu linnun viserrykseltä, milloin rottain ja hiirien vikinältä, enimmin ehkä merisian ääneltä. Käytös on nimenomaan jyrsijäin käytöksen kaltainen. He osoittavat samaa levottomuutta ja rauhattomuutta, samaa uteliaisuutta, arkuutta ja hätäisyyttä, samaa häilyväisyyttä kuin orava. Heidän päänsä pysyy ainoastaan jonkun silmänräpäyksen ajan samassa asennossa, tummat silmät kääntyvät milloin tähän, milloin tuohon esineesen, aina hätiköiden ja ilmeisesti mitään ymmärtämättä, vaikka he näyttävätkin viisaasti katselevan maailmaa. Kaikista niiden toimista näkyy hyvin vähä punnitsemiskykyä. Ikään kuin tahdottomasti seuraavat ne, mitä minäkin silmänräpäyksenä mieleen johtuu, unhottavat heti työnsä, jota juuri ovat tekemässä, kuin vain uusi esine tai asia niitä kiihottaa, ja samoin ne ovat yhtä häilyväiset suosionsa ja suuttumuksensa osoituksissa. Tänä hetkenä ne ovat hyväluontoiset, nähtävästi erittäin tyytyväiset kohtaloonsa, ehkäpä onnellisetkin ystävällisen käden hyväilystä, vaan seuraavana silmänräpäyksenä ne irvistelevät hoitajalleen, käyttäytyvät tuskaisesti, kuin olisi henki vaarassa, hiovat hampaitansa ja koettavat purra. Yhtä herkkätuntoiset ja kiihtyväiset ne ovat kuin apinat ja jyrsijät, vaan niiltä kuitenkin puuttuu kaikkein ylempäin apinain varsinaista apinuutta; sillä toinen tekee ihan samoin kuin toinen, ikään kuin ilman tajuntaa, ihan tietämättänsä, aina pikkumaisesti. Niillä on kaikki pelkurin ominaisuudet; valittava ääni, haluttomuus taipumaan välttämättömyyksiin, tuskitteleminen kaikista tapauksista, sairaan omainen kiihko epäluuloisesti itseensä sovittamaan mitä hyvänsä toisen olennon tekoa, halu kerskailemaan, vaikka aina kuitenkin pakenevat luultua tai todellista vaaraa, kykenemättömyys sekä tahdossa että toimessa. Juuri sen tähden, että ne niin vähässä määrässä ovat apinoita, miehet niistä eivät pidä lukua.

Paljon korkeammalla asteella ovat samoin Amerikassa elävät leveänenäiset eli uuden maailman apinat, vaikka ei niissäkään tosi apinuus vielä oikein ole nähtävänä. Niillä on kummassakin leuassa yhtä poskihammasta enempi kuin muilla ylemmillä apinoilla, siispä yhteensä kuusineljättä hammasta eikä kaksineljättä: sormissa ja varpaissa on kaikissa litteät kynnet; ruumis näyttää sitä hoikemmalta, kuin raajat ovat yleensä hyvin pitkät; häntä on useimmilla voimakkaana tarttuma-aseena. Kuvaavainen on niiden kehityksen yksipuolisuus. Ollen kuten teräväkyntiset apinat yksinomaan puueläimiä, näyttävät ne poissa puun oksilta eli maassa kömpelöiltä, jopa ihan tyhmeliineiltä. Niiden astunta maassa on erittäin kömpelö ja horjuva, horjuvaisin ja huonoin niillä lajeilla, joilla on tarttumahäntä; mutta ei niiden kiipeäminenkään ole sinne päinkään vanhan maailman apinain kiipeämisen kaltainen. Sillä liikeneuvojen lisäys ei näillä ole suinkaan enentänyt liikettä, vielä vähemmin tehnyt sitä useampimuotoiseksi, vaan päin vastoin yksipuolisemmaksi. Niiden tarttumahäntä ei ole viidentenä, vaan ensimmäisenä kätenä. Sillä ne kiinnittävät tai ripustavat koko ruumiinsa sillä, vetävät sillä luokseen esineitä, sitä käyttävät portaina, riippumattona ja milloin minäkin. Mutta se ei jouduta eikä tee vapaammiksi niiden liikkeitä, vaan suuressa määrässä hidastuttaa niitä, vaikka samalla kyllä tekee ne turvallisiksikin. Hännän lakkaamattoman, ihan poikkeuksetta ainaisen käyttämisen tähden ei sen kantaja koskaan joudukaan tasapainon kadottamisen eikä turvallisesta korkeudesta putoamisen turmiolliseen vaaraan, vaan juuri samasta syystä hän ei myöskään voi tehdä mitään vapaita eikä korkeita liikkeitä. Hitaasti ojentaa apina tarttumahäntänsä edeltä päin joka askeleelta ja kiinnittää sen edellensä ja sitte vasta päästää yksitellen kädet ja jalat irti oksasta, jolla liikkuu. Sitenpä tämä apina enemmin vain sitoo itseään oksiin, kuin niillä liikkuu ja kiipeilee. Sen tähden se ei koskaan yritäkään mitään pitkää, onnistumiseen katsoen epäilyttävää hyppäystä. Tämä oman arvoisan olemuksen ainainen, koskaan unhottumaton turvaaminen ei tee tätä apinaa varovaisen, vaan hitaisen, ikävystyttävän näköiseksi. On oikein merkillistä, miten kaikki muut uuden maailman apinain lahjat ovat sopusoinnussa sen kanssa. Niiden ääni ei ole niin yksipuolinen kuin teräväkyntisten apinain, vaan kuitenkin sekin vastenmielinen tai ikävystyttävä. Vikinästä mölisemiseen asti kulkee se kaikki asteet; mutta kaikissa tapauksissa kuuluu se valittavalta, tuskaiselta, ja apinain käytös heidän huutaessaan kyllä vahvistaa sitä lausetta. Lämpöisesti ja kultaisesti valasee viileän, kasteisen yön jälkeen aamuaurinko aarniometsän puita, ja tuhatääninen tervehdys ja riemuhuuto kajahtaa miljoonista kurkuista; silloin varustautuvat myöskin mölyapinat tekemään kiitostansa. Mutta miten! Jättiläispuussa, jonka latva ulottuu paljon korkeammalle muita, ovat nekin kiivenneet ylös kuiville latvaoksille ja tapansa mukaan turvanneet itsensä tarttumahännällään ja nauttivat nyt suloista lämpöä auringon paisteessa. Silloin hyvinvoinnin tunne saattaa heitäkin kuuluttamaan ääntänsä. Eräs, jolla on erittäin korkea, rämäkkä ääni ja jota juuri voisi sanoa esilaulajaksi, istuu jäykkänä, katsoo terävästi kumppaneihinsa ja alkaa vetää; kumppanit samoin liikahtamatta ja mitään ajattelematta katsovat häneen ja yhtyvät virteen, ja kammottava kaiku vastaa metsästä röhkien, ulvoen, äristen ja koristen, kuin olisivat kaikki metsän eläimet hengen edestä taistelemassa vastakkain. Yksinäiset mölähdykset alkavat tuon kummallisen sävellyksen; ne tulevat yhä kiivaammiksi ja seuraavat yhä nopeammin toinen toistaan, mikäli laulajan todellinen, vaikka näkymätön kiihtymys kasvaa ja leviää joukon muihin jäseniin; sitte ne muuttuvat ulvonnan kaltaiseksi mölinäksi ja päättyvät samalla tavalla, kuin alkoivatkin. Jos katsotaan noita pitkäpartaisia, erittäin vakavan näköisiä laulajia, niin tuskinpa voidaan olla hymyilemättä. Mutta tuo heidän sävelsotkuksensa, jota on ihan mahdoton kuvata, tulee pian yhtä ikävystyttäväksi kuin heidän yksipuoliset liikkeensäkin, jotka pikemmin ovat matamista kuin kiipeämistä. Mitä toinen tekee, matkii toinen ajattelematta jäljestä; mutta tehköötpä ja toimikootpa ne mitä hyvänsä, ikävystyttävä heidän käytöksensä on aina. Ihan näiden mölyapinain tavalla toimivat kaikki tarttumahäntäiset apinat; ainoastaan hiukan toisin, eli siis vapaammin ja itsenäisemmin, käyttäytyvät jotkut erittäin etevät heimon jäsenet, esim. kapusiiniapinat. Yleensä ne ovat henkisesti yhtä kömpelöt kuin ruumiillisestikin, tosin enimmäkseen hyvin lempeät, hyväluontoiset ja luottavaiset, vaan myöskin tyhmät, äreät ja tuskittelevaiset ja muutamat myöskin itsepäiset, häijyt ja oikulliset. Ne siis ovat kyllä korkeammalla teräväkyntisiä apinoita, mutta paljon alempana vanhan maailman apinoita. Varmaankaan niille ei tehdä väärin, jos sanotaan, että niillä kyllä on vanhassa maailmassa asuvain serkkujensa huonot puolet, vaan ei niiden hyviä puolia. Niiden lempeys ja hyväntahtoisuus, ihan katsomattakin siihen, että niitäkään ominaisuuksia ei ole kaikilla lajeilla, eivät likimainkaan korvaa kaikissa lajeissa yhtäläisesti näkyvää yritteliäisyyden, uljuuden, iloisuuden, vilkkauden ja päättäväisyyden, varovaisuuden ja kekseliäisyyden puutetta, jotka ominaisuudet juuri asettavat vanhan maailman apinat niin korkealle, ja niiden ainainen vikinä ja valitus vähentävät meidän silmissämme kaikkein muidenkin lahjain arvoa, joita heillä saattaa olla.

Kuten uuden maailman apinat jakautuvat myöskin vanhassa maailmassa asuvat apinat kahteen ryhmään, joita ehkä voisi sanoa heimoiksi, vaikka molempien hampaat ovatkin yleensä hyvin yhtäläiset. Me nimitämme toiset koira– ja toiset ihmisapinoiksi ja saatamme sanoa, että koira-apinoista voimme oppia tuntemaan oikean apinuuden, jota vastoin ihmisapinat ovat jo korkeammalla sitä. Koira-apinoista varsinkin koskee se, mitä alussa sanoin. Niihin kuuluu kauneita ja rumia, viehättäviä ja vastenmielisiä, iloisia ja vakavia, hyväluontoisia ja äkäisiä apinoita. Rakennukseltaan varsin rumamuotoisia ei ole niiden joukossa, koskapa täytyy myöntää meistä rumilta näyttävilläkin olevan suhdallinen ruumiin rakennus; mutta monin puolin kummallisia olentoja niiden joukossa on. Niiden päätuntomerkkeinä on pitempi tai lyhyempi, samanlaatuinen kuono kuin koiralla, verraten lyhyet käsivarret, häntä, joka on kaikilla, vaikka muutamilla typistynyt vain tyhjäksi, enemmän tai vähemmän kehittyneet istumapakarat ja ainakin kaikkein enimmillä lajeilla poskipussit. Leuoissa on säännöllinen määrä hampaita eli kaksineljättä tiheissä, umpinaisissa riveissä. Näitä apinoita asuu kaikissa kolmessa vanhan maailman osassa, lukuisimmin Afrikassa.

Luonnonlahjojensa ja ominaisuuksiensa tähden ovat ne paljon korkeammalla pitkäkyntisiä ja leveänenäisiä apinoita. Ne enimmäkseen astuvat varsin hyvin ja toiset juoksevatkin, vaikka jotkut pikemmin vain nilkuttavat naurettavalla tavalla; ne osaavat vaivatta seisoa ainoastaan jaloillaan ja nousta ihan suoriksi sekä siinä asennossa helpommin tai kömpelömmin astua; ne kiipeävät kaikki hyvästi, toiset tosin ainoastaan puissa, toiset kallioilla ja kivikoilla; osa niistä myöskin uipi oivallisesti. Ne, jotka elävät puissa, kiipeävät niin sanoaksemme lentämällä, sillä niiden monimutkaiset temput ovat paljon notkeammat, kuin edeltä päin osattaisiin aavistaakaan. Kahdeksan, jopa kymmenenkin metrin pituiset hyppäykset eivät ole niille mitään mahdottomia tekoja; puun latvaoksilta hyppäävät ne yhtä pitkälti alemmille, taivuttavat niitä painollaan ja sysäyksellään alas päin, ponnistavat oksan takaisin ponnahtaessa koko voimallaan, ojentavat häntänsä ja jalkansa suoriksi taa päin perää pitämään ja lentävät kuin nuoli siten ilmassa. Puun oksa, olkoonpa se vaikka ihan täynnä pahimpia okaita, on heille hyvä tie, jokainen köynnöskasvi on polkuna tai tikapuina sen mukaan, kuin sitä voidaan jompaankumpaan tarkoitukseen käyttää. He kiipeävät eteen tai taa päin, oksan ylä- tai alapuolella; he tarttuvat sekä hypätessään että pudottautuessaan johonkin ohueen oksaan yhdellä kädellä, pysyvät siten riippuen, miten kauan ja missä asennossa hyvänsä, nousevat sitte mukavasti oksalle ja kulkevat rivakasti edelleen, kuin olisivat tasaisen maan pinnalla. Jos käsi ei tavoita tähdättyä oksaa, niin tarttuu siihen yhtä varmasti jalka; jos oksa äkkiä putoavasta painosta katkeaa, tarttuu apina pudotessaan toiseen, kolmanteen oksaan ja, jos kaikki katkeavat, hyppää hän, samapa se miten korkealla on, alas maahan ja kiipeää taas ylös lähintä puun runkoa tai köynnöskasvia myöten. Verrattuna uuden maailman apinain matavaan kiipeämiseen on tämä liikunta ihan vapaa, kahleeton ja kaikki esteet voittava. Ne apinat ovat vain nahjuksia, nämä täydellisiä taitureja; ne ovat puiden orjia, nämä oksain vallitsijoita.

Yhtä täydellinen kuin liikunta on näillä apinoilla äänikin. Näiltä ei kuulu viserrystä eikä vikinää, ei valitusta eikä ulvontaa, vaan eri asioihin soveltuvia, hyvin erilaisia, melkein ymmärrettäviä ääniä. Mieltymys tai vastenmielisyys, halu tai tyydytys, hyvän tai pahan suomus, rakkaus tai viha, tyytymys tai vihastus, ilo tai suru, luottamus tai epäilys, hellyys tai kylmyys, taipumus tai vastustus, mutta varsinkin yht'äkkiä tapahtuvat liikutukset, niin kuin peljästys ja kauhistus, kaikki ne tulevat äänellä ilmoitetuksi, olkootpa äänivarat itsessään vähäisetkin.

Tasan tämän ruumiillisen kehityksen kanssa ovat ne, joita me sanomme henkisiksi. On syytä erittäin huomauttaa, että käsi, joka vasta näillä saavuttaa täyden merkityksensä, asettaa nämä apinat paljon edelle muista eläimistä ja saattaa heidän kykeneväisyytensä näyttämään osittain suuremmalta, kuin se todella onkaan, vaikka he todella sen avulla osaavatkin tehdä paljon sellaista, joka ei koskaan onnistu koiralle eikä muille eläimille. Sitenpä heitä täytyy lukea viisaimpien nisäkästen joukkoon. Suuri mietintökyky täytyy tunnustaa niillä olevan. Heidän hyvä muistinsa säilyttää uskollisesti mitä moninaisimpia havaintoja ja heidän hyvästi punnitseva järkensä muodostelee ne kokemuksiksi, joita sitte sopivissa tiloissa oivallisesti käyttävät hyväkseen. Sen tähden nämä apinat eittämättömästi tekevät, mitä tekevät, täydellä tajulla, asianhaarojen mukaan, eivätkä ole ulkoa päin vaikuttavain voimien tahdottomia orjia, vaan itsenäiset, vapaat ja toimissaan vaihtelevat olennot, jotka viekkaasti ja kavalasti pitävät vaaria edustaan ja käyttävät hyväkseen kaikkia apukeinoja, joista vain luulevat ja näkevät olevan hyötyä. He osaavat erottaa syyn ja seurauksen, koettavat saavuttaa seurausta panemalla syyn vaikuttamaan tai estää sitä toimittamalla syyn pois tieltä. He tietävät, mikä niitä hyödyttää tai vahingoittaa, ja tietävät myöskin, tekevätkö oikein vaiko väärin, joko sitte katsovat asiaa yksityisen kannalta taikka heitä korkeamman ja mahtavamman olennon silmillä. Ei se ole sokea sattumus, vaan edullisuuden tieto, joka ohjaa ja järjestää heidän toimiansa, taivuttaa heidät kykenevämmän tahdon mukaan, saattaa heidät toimimaan yhdessä, opettaa heidät yhdessä vastaamaan yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, ottamaan osaa toinen toisensa ilosta ja surusta, onnesta ja onnettomuudesta, turvallisuudesta ja vaarasta, hyvinvoinnista ja hädästä eli toisin sanoen oleman kaikkein yhteiseen toimintaan perustuvana apinakuntana, opettaa heitä käyttämään voimia ja keinoja, jotka heillä eivät ole lapsuudesta asti perinnöllisiä eikä ominaisia, ja toimittaa heille aseita, joita ei luonto ole antanut. Tosin kaikenlaiset intohimot usein voittavat heidän maltillisuutensa; mutta juuri ne kiihkot puolestaan taas todistavat heidän tunteittensa vilkkautta tai, joka on sama asia, heidän henkensä herkkyyttä. He ovat tunteelliset kuin lapset, kiihtyväiset kuin heikkoluontoiset ihmiset, ja sen tähden erittäin herkästi tuntevaiset kaikenlaista kohtelua, kuin heille voi tulla osaksi; tarkasti he huomaavat puoleen vetävää rakkautta ja karkoittavaa vihaa, kiihottavaa ylistystä ja loukkaavaa moitetta, tyydyttävää imarrusta ja pahentavaa pilkkaa, hyväilyä ja kuritusta. Kuitenkaan ne eivät anna itseään niin helposti kohdella, vielä vähemmin mihinkään opettaa kuin koira tai muu viisas kotieläin; sillä ne ovat itsepäiset suuressa määrässä ja melkein yhtä itsetietoiset kuin ihminen. Vaivatta he oppivat, mutta ainoastaan silloin, kuin tahtovat, eikä suinkaan silloin, kuin niitä tahdottaisiin oppimaan; sillä heidän itsetietoisuutensa vastustaa kaikkea alistumista, joka vain ei näytä heille itselleen edulliselta. Samalla ne kyllä tietävät, että niitä saatetaan mielin määrin rangaista, ja ehkä jo edeltäkin päin sitä ilmoittavat odotetun rangaistuksen mukaisella äänellä, mutta eivät kuitenkaan tee, mitä niiltä vaaditaan; sitä vastoin ne mielellään ja lausuen vilkkaasti suostumustansa tekevät sellaista, joka niitä huvittaa. Ken epäilee niiden itsetuntoa, hän tarkastakoon vain, miten ne toisia eläimiä kohtelevat. Ne pitävät niitä, jos niiden vahvuuden ja vaarallisuuden pelko ei pelota heitä, aina vain oikkujensa leikkikaluina, joko sitte tekevät niille pilaa ja kujehtivat niiden kanssa tai hellittelevät ja hyväilevät niitä.

Kerron näiden lausuntojeni vahvistukseksi muutamia esimerkkejä, jotka itse voin taata tosiksi tai katson riittävästi taatuiksi.

Matkustaessani Bogos-maassa tapasin ensi ratsastusmatkalla vuoristossa suuren joukon samoja manttelipaviaaneja, joita sheikki Kemal el Din Demini kertomuksessaan mainitsee. Ne istuivat tuuheaa karvapukuansa auringon paisteessa kuivailemassa sievissä ryhmissä kallioseinän ylimmällä laidalla, asettuivat minun tervehdittyäni heitä pyssyn luodeilla, järjestykseen ja pakenivat. Jatkaen matkaani ahtaassa ja monimutkaisessa Mensan kalliolaaksossa tapasin ne hyvän ajan päästä uudestaan itse laaksossa, kuin ne juuri olivat menossa sen poikki etsimään toisilta kallioilta turvaa sellaisilta vastenmielisiltä häiritsemisiltä. Osa joukosta oli jo päässyt ylitse, suurempi osa oli juuri menemässä. Meidän koiramme, kauniit, solakat susikoirat, tottuneet hyvällä menestyksellä taistelemaan hyenoita ja muita petoja vastaan, syöksyivät paviaaneja kohti, jotka etäältä pikemmin näyttivätkin pedoilta kuin apinoilta, ja saivat ne pakenemaan kiireimmiten ylös kallioille kummallekin puolelle laaksoa. Mutta ainoastaan naarakset pakenivat; urokset sitä vastoin pysähtyivät heti koirille vastaan, asettuivat piiriin niiden ympärille, ärjyivät, löivät vihaisesti käsillään maata, avasivat vahvahampaiset suunsa ja katsoivat niin raivokkaasti ahdistajiinsa, että muuten hyvin rohkeat, taisteluissa karaistuneet susikoirat hämmästyen ponnahtivat takaisin ja melkein hädissään juoksivat meidän turviimme. Ennen, kuin meidän onnistui niitä jälleen kiihottaa hyökkäämään, oli apinain tila melkoisesti muuttunut, sillä, kuin koirat uudestaan syöksyivät niitä vastaan, oli melkein koko apinajoukko jo turvassa. Yksi jäljelle jäänyt, noin puolivuotinen apina kirkasi kovasti, kuin näki koirien juoksevan sinne päin, vaan pääsi kuitenkin ennen niitä kalliolle. Koiramme tekivät, kuten olivat opetetut, sulkivat siltä pakotien ja herättivät meissä jo toivoa voivamme saada sen kiinni. Vaan toisinpa kävi. Ylpeästi ja arvokkaasti, hätäilemättä vähääkään ja pitämättä meistä yhtään lukua astui vanha uros, toiselta turvalliselta kalliolta palaten, ahdinkoon joutuneen poikasen luo päin, pidätti koiria katseilla, viittauksilla ja kaikkein ymmärrettävillä äänillä kaukana itsestään, nousi hitaasti kalliolle, otti apinalapsen syliinsä ja läksi palaamaan ennen, kuin me ehdimme sinne, eivätkä nähtävästi hämmästyneet koirat uskaltaneet häntä estää. Johtoapinan tehdessä tätä rohkeaa, vaarallista pelastustyötä kuului kallioseinän päältä tiheiköstä, johon apinat olivat paenneet, ääniä, jollaisia en ollut koskaan ennen kuullut paviaaneilta. Nuoret ja vanhat, urokset ja naarakset mölisivät, kirkuivat, ärisivät, murisivat ja haukkuivat yht'aikaa niin, että olisi luullut niiden joutuneen taisteluun leopardien tai muiden vaarallisten petojen kanssa. Se oli kuten myöhemmin sain huomata, apinain sotahuuto; he nähtävästi tahtoivat sillä pelottaa meitä ja koiria ja ehkä myöskin rohkaista vanhaa, uskaliasta apinaa, joka heidän nähtensä antautui ilmeiseen vaaraan.

Muutamain päivien perästä sain kokea, että ne itsetietoiset eläimet ryhtyvät taisteluun ihmistäkin vastaan. Palatessa Bogos-maasta tapasimme taas suuren, ehkäpä saman apinajoukon ja aloimme laaksosta käsin tehokkaasti ampua niitä seitsemällä kaksipiippuisella pyssyllä. Ammuntamme vaikutus oli sanomaton. Sama sotahuuto, kuin ennen olimme kuulleet, kajahti meille vastaan ja kuin sotapäällikön käskystä varustautuivat kaikki taisteluun. Kirkuvat naarakset lapsineen pakenivat kiireimmiten kallioharjanteen poikki pois pyssyjemme kidasta, vaan vanhat urokset astuivat, silmät vihasta säihkyvinä, lyöden käsillään maata, paremmin haukkuen kuin kiljuen, kallion kielekkeille, katselivat vähän aikaa muristen, huutaen ja kiljahdellen alas syvyyteen ja alkoivat sitte niin innokkaasti ja taitavasti vieritellä kiviä meidän päällemme, että meidän heti täytyi huomata olopaikkamme vaarallisuus ja kiireesti paeta. Jos emme olisi ehtineet kiivetä kapean laakson toiselle puolelle ja siten päästä turvaan apinain kiviltä, olisimme kärsineet pahankin tappion. Ne viisaat eläimet toimivat puolustautuessaan ihan kuin suunnitelman mukaan ja yhteisesti, pannen kaikki voimansa liikkeelle samaa tarkoitusta varten. Eräs meistä näki, mitenkä muuan apina kantoi kiveänsä puuhun, voidakseen sitä tehokkaammin viskata sen sieltä alas, ja minä itse näin, mitenkä kaksi apinaa yhdessä työnsi suuren kiven vierimään.

Sellaisiin puolustuskeinoihin ei mikään muu eläin ryhdy kuin ylemmät apinat, eikä myöskään mikään muu uroseläin antaudu ilmeiseen vaaraan, pelastaakseen avutonta poikasta. Sellaisia toimia ei voida olla ottamatta huomioon eikä väärin arvostella; sillä ne puhuvat paljon selvemmin ja paremmin puolestaan kuin mitkään niiden ihmisten viisastelevat selitykset, jotka eivät myönnä näillä eläimillä olevan ymmärrystä eikä itsenäistä toimintaa.

Miten tarkkaan koira-apinat tuntevat ja osaavat erottaa syyn ja seurauksen, voi kuka hyvänsä huomata, joka heitä etuluulottomasti tarkastelee. Ne avaavat ovia ja ikkunoita, laatikoita, arkkuja ja solmuja ja poistavat muita esteitä, jos vain kerran näkevät, miten sitä tehdään, keksivätpä myöskin itse keinoja, päästäkseen jonkin tarkoituksen perille. Babuiini, jota minä hoitelin, omisti itselleen kissan pojan, pitääkseen sitä hyväiltävänänsä, ja, kuin peljästynyt kissanpoika häntä raapi, tutki tarkkaan käpäliä, puristi kynnet näkyviin, katseli niitä joka puolelta ja puri ne pois, päästäkseen vast'edes kärsimästä raapimisia. Samaa paviaania veljeni ja minä usein säikytimme siten, että panimme maahan sen eteen vähän ruutia ja sytytimme sen palavalla taulalla. Ruudin äkillinen leimahtaminen säikytti babuiinia niin, että se joka kerran kiljahti ja pitkillä hyppäyksillä peräytyi niin etäälle, kuin kahlenuoralta pääsi. Muutamien kertojen perästä se esti enemmät säikyttelemiset siten, että kädellään taputteli hehkuvaa taulaa, kunnes se sammui, ja söi ruudin. Toiselta puolen se itsekin toimitti itselleen säikähtämisen ja kauhistuksen aihetta. Kuten kaikki apinat ihan poikkeuksetta, pelkäsi hänkin matelevaisia, varsinkin käärmeitä suunnattomasti ja naurettavasti. Me sen tähden teimme hänelle usein pilaa, panimme elävän, kuolleen tai topatun käärmeen leveään läkkirasiaan ja annoimme sen kiinni pantuna hänelle. Hän viimein kyllä hyvästi tunsi sekä laatikon että sisällyksen, vaan ei voinut hillitä uteliaisuuttansa, avasi sen joka kerran ja sitte kiljahtaen pakeni.

Tyytymättä todellisten syiden tietämiseen etsi tämä apina sellaisissa tapauksissa, jotka sille tuottivat ikävyyksiä, luuleteltujakin syitä. Jonkin esineen tai ihmisen täytyi olla syypää hänen kärsimyksiinsä. Ja täydessä vihassa kääntyi se ketä hyvänsä kohtaan, jonka vain sattui näkemään. Jos häntä rangaistiin, niin ei hän suuttumustaan osoittanut hoitajallensa, vaan aina sille, joka muuten sattui oleman läsnä rangaistessa: hän se muka yksin oli syypää, että muuten niin hyvä herra kohteli häntä niin pahasti. Apina siis epäili ihan samalla tavalla, kuin tyhmät ihmiset tekevät sellaisissa tapauksissa.

Vaikka babuiini oli erittäin äreä jokaisesta hänelle tehdystä kujeesta tai petoksesta, ei hän kuitenkaan itse voinut koskaan olla härnäämättä eikä ärsyttämättä muita eläimiä. Meidän vanha äreä mäyräkoiramme makasi päivällisuntansa mukavasti auringon paisteessa. Babuiini näki sen, hiivi varovasti luo, katsoi, veitikkamaisesti räpyttäen pikku silmiään, koiraa kasvoihin, nähdäkseen, makasiko se todella, tarttui yht'äkkiä makaajan häntään ja tempaamalla sitä siirsi koira paran unelmien maailmasta takaisin tosi elämään. Kiukkuisesti koetti koira kostaa kärsittyä kiusaa ja juoksi rauhan häiritsijään päin. Mutta apina yhdellä hyppäyksellä ryntäävän koiran ylitse selvittäytyi uhkaavasta rangaistuksesta, tarttui kohta uudestaan koiran häntään, ja nähtävästi häntä hyvin huvitti kiukkuisen vastustajan voimattomuus; sitä hän teki, kunnes koira, häntä koipien välissä, niin raivoissaan, että ei kyennyt haukkumaankaan, läähättäen ja ähkyen juoksi pois pahan vihamiehensä luota. Jos paviaani olisi osannut nauraa, niin hänen ja häijyn ihmisen käytöksen välillä ei olisi ollut mitään erotusta. Hyvin ymmärrettävällä tavalla se nytkin sentään pilkkasi voitettua. Itse hän sitä vastoin hyvin pahastui kaikista kujeista, saattoipa vihastua jo aiheettomasta naurustakin, eikä suinkaan jättänyt sitä kostamatta ensi tilaisuudessa, vaikka se olisi tullut vasta viikkokausien päästä. Mutta hänhän olikin apina ja hän katsoi koiraa niin halvaksi olennoksi, että hänen kujehtimisensa sen kanssa oli muka yhtä anteeksi annettava, kuin minkä muun olennon hyvänsä kujehtiminen muka oli paha ja rangaistava, milloin se tapahtui häntä itseään kohtaan.

Tätä itsetuntoa tai oikeammin itsensä ylennystä näyttävät koira-apinat joka päivä kelle hyvänsä valppaalle tarkastajalle. Minun babuiinini, kuten yleensä kaikki apinat, rakasti hyvin suuresti hoito- tai hyväilylapsia, mutta varsinkin erästä marakattia, joka asuskeli hänen kanssaan samassa häkissä ja joka ulkonakin voitiin jättää hänen haltuunsa, koska marakatti aina pysyi hänen sivullaan, makasi hänen sylissään ja orjallisesti totteli häntä. Babuiini vaati sellaista kuuliaisuutta ja katsoi sitä ihan luonnolliseksi; mutta ehdotonta alammaisuutta se vaati atrioilla. Hyväluontoinen ja kuuliainen marakatti vastustamatta antoi kasvatusäitinsä – babuiini oli näet naaras – ottaa ensin kaikki paraat palat, vaan babuiini soi marakatille ainoastaan nimeksi ruokaa ja, jos hoitolapsen kuitenkin onnistui saada jotakin talteen poskipusseihin, avasi ne ja otti sieltä pois itselleen, mitä niissä oli.

Vaikka koira-apinain itsensä-ylennys onkin suuri, niin kyllä ne sentään varsin hyvin ja tarkkaan tietävät, milloin tekevät pahaa. Siitä kertoo Schomburgk erittäin opettavaisen todistuksen. Adelaiden kasvitarhan eläintieteellisessä osassa eli vanha lakkiapina yhdessä häkissä kahden nuoremman kumppanin kanssa, tietysti valliten niitä ja pitäen orjinaan. Jostakin syystä ärtyneenä hyökkäsi se eräänä päivänä yht'äkkiä vartiansa päälle ja haavoitti häntä pahasti puremalla kalvosimesta valtimon rikki. Schomburgk sen tähden tuomitsi apinan kuolemaan ja käski vartiaa panemaan tuomiota toimeen ruudilla ja luodilla. Apinat olivat ihan tottuneet pyssyihin, joita oli monesti käytetty puistossa vahingollisia eläimiä tappaessa, tiesivät niiden vaikutuksen, vaan eivät olleet niin millänsäkään, vaikka niitä tuotiin ihan apinain lähelle. Nytkin, tuon vanhan itsevaltiaan hirmutyön jälkeisenä päivänä, pysyivät molemmat nuoret apinat, vartian tullessa panemaan toimeen kuoleman tuomiota, rauhallisina ruoka-altaan ääressä, mutta tuomittu apina pakeni kiireimmiten makuuhäkkiinsä eikä mistään houkutuksista tullut pois sieltä. Pantiin mieliruokaa ja hän näki molempien entisten orjiensa, joille hän ei ollut koskaan ennen suonut herkkuja, ahmivan sitä, vaan ei uskaltanut tulla nyt edes osallekaan. Vasta sitte, kuin kuolemaa uhkaava vartia poistui, hiipi hän salaa ruuan luo, otti hätäisesti muutamia paloja ja pakeni tuskissaan turvalliseen palopaikkaansa Viimein onnistui houkutella hänet ulos toisen kerran ja sulkea ulkoa päin hänen pakopaikkansa ovi. Nähdessään nyt vartian tulevan pyssy kädessä häkin luo huomasi se olevansa hukassa. Raivoisesta syöksyi se makuuhäkin ovelle avaamaan sitä, jos suinkin mahdollista; kun se ei onnistunut, juoksenteli se ympäri häkkiä, etsien pakoreikää, ja viimein, nähtyään paon ihan mahdottomaksi, heittäytyi vavisten, toivottomasti maahan ja antautui kuoleman, joka sitä heti kohtasikin.

Täytyy myöntää, että eipä mikään muu nisäkäs, ei edes koirakaan jota me olemme vuosituhansia hoidelleet ja opettaneet, oikeastaan tekemällä tehden sen siksi, joka se on, käyttäydy samalla tavalla kuin tämä apina, siispä ei kehity niin ymmärtäväiseksi. Ja kuitenkin on olemassa juopa koira- ja ihmisapinain välillä, joista viimemainituista sanoin, että ne jo ovat korkeammalla oikeata apinuutta.

Ihmisapinoiksi me sanomme niitä, jotka muodoltaan ovat enimmin ihmisen kaltaiset. Suuret kulmahampaat, verraten pitkät kädet ja lyhyet jalat, käden muoto ja muutamilla lajeilla istumapakarat sekä kaikkein karvapuku niitä kuitenkin ulkonaisesti suuressa määrässä vielä erottavat ihmisestä. Ne asuvat kuumassa vyöhykkeessä Aasiassa ja Afrikassa, Aasiassa useampia lajia kuin Afrikassa, ja jakautuvat kolmeen sukuun, joista yhtä sukua tavataan vain Afrikassa. Kussakin näissä kolmessa suvussa on vain muutamia lajeja; kuitenkin näyttää, että nykyään emme vielä läheskään tunne kaikkia lajeja.

Ihmisapinatkin ovat ruumiin rakennuksensa tähden puiden asujamia, mutta yhtä vähän kuin solakat apinat, marakatit ja makokit puiden orjia, päin vastoin erinomaisen taitavia kiipeilijöitä. Ne kuitenkin liikkuvat sekä oksilla että maassa vallan toisin kuin muut apinat. Kiipeämistä puuhun, varsinkin sileää, oksatonta runkoa myöten, tekevät ne samassa asennossa kuin mastoon nouseva ihminen, mutta käsiensä pituuden ja jalkojensa lyhyiden tähden paljon nopeammin kuin taitavinkin ihmiskiipeejä. Oksille päästyään ne saattavat liikkeittensä moninaisuudella ja varmuudella häpeään minkä turnaajan hyvänsä. Pitkälle ulottuvilla käsillään tarttuvat ne johonkin oksaan, jaloillaan kouristavat toista saman suuntaista, alempaa oksaa yläpuolelta noin puoleksi vain ja juoksevat sitä myöten, pitäen ylempää oksaa käsipuuna, niin nopeasti, että maassa astuva ihminen saa ponnistaa koko voimansa pysyäkseen niiden tasalla, jota vastoin apinat eivät näytä ponnistelevan yhtään. Päästyään oksan latvaan tarttuvat ne johonkin lähipuun oksiin, joihin käsillään ulottuvat ja jatkavat kulkuansa yhtä nopeaan, kuitenkin vähääkään hätäilemättä. Ylös päin noustessa riittää niille mikä hyvänsä niiden painoa kestävä oksa, johon voivat tarttua, ja ne livahtavat ihan helposti sille ylös, saivatpa sitte siitä kiinni ainoastaan yhdellä tai yht'aikaa molemmilla käsillä. Laskeutuessaan ne riippuvat molemmista käsistään ja koettavat löytää jaloilleen uutta tukea. Välistä ne käsistään riippuen kiikkuvat huvikseen minuuttikausia; monesti ne juoksevat käsin jaloin yhtä oksaa myöten ja vaihteeksi sen alapuolellakin riippuen. Lyhyesti sanoen: ne liikkuvat ja ovat oksissa missä asennossa hyvänsä. Erittäin verrattomia kiipeäjämestareja ovat pitkäkätiset apinat eli gipponit, joilla ihmisapinoilla on niin suhteettoman pitkät käsivarret, että niiden syli on kaksi kertaa niin pitkä kuin heidän ruumiinsa ihan suorana. Verrattoman nopeasti ja varmasti kiipeävät ne puun latvaoksissa tai bamburuokoa myöten, heiluttavat sitä tai jotakin sopivaa oksaa ja sitte heittäytyvät kahdeksan tai kahdentoistakin metrin aukkojen poikki niin helposti, että näyttävät lentäviltä nuolilta tai viistoon alas päin iskeviltä linnuilta. Vielä ihan hypätessään voivat ne myöskin muuttaa ensin aiottua suuntaansa ja yht'äkkiä pysäyttää hyppynsä tarttumalla mihin hyvänsä oksaan, johon käsi ulottuu, ja siinä riippuen ne kiikkuvat hetkisen, nousevat viimein sille vähän levähtämään ja sitte jatkavat taas entistä leikkiään. Usein ne sillä tavalla hyppäävät kolme, neljä, viisi kertaa peräkkäin ilmassa ja saavat katsojan melkein kokonaan unhottamaan, että mitään painolakia onkaan heihin vaikuttamassa. Vaikka näillä apinoilla kiipeäminen sujuu helposti, on niiden astunta kömpelö. Muut ihmisapinat voivat ilman sanottavaa vaivaa astua jonkin matkan yhtä päätä pystyssä eli siis yksistään jaloillansa, vaan kiireessä juoksussa kuitenkin aina heittäytyvät kontalleen, jolloin kouristettujen käsien rystyset ja jalkojen ulkolaidat käyvät maahan, ja viskelevät vaivalloisesti ja kömpelösti ruumistaan suoriksi ponnistettujen käsivarsien välitse eteen päin. Pitkäkätiset apinat sitä vastoin liikkuvat ainoastaan suurimmassa hädässä sillä tavalla, ja silloin paremmin hyppien kuin juosten, vaan sitä vastoin kulkevat lyhyitä matkoja ihan pystyssä, käsivarret enemmän tai vähemmän hajallaan tasapainoa pitämässä, ukkovarpaat niin etäällä muista varpaista kuin mahdollista, astua siputellen lyhyillä askelilla hyvin tiheään ja naurettavasti. Näiden liikkeitä täytyy siis sanoa yksipuolisiksi, sillä se, minkä verran ne kiipeämisessä ovat muita ihmisapinoita taitavammat, ei korvaa niiden neuvottomuutta maassa liikkuessa.

Erittäin huomattava on ihmisapinain äänilahja. Me näet huomaamme, että tämän ryhmän sukkelimmilla ja notkeimmilla apinoilla on kovin, sitä vastoin monipuolisemmin kehittyneillä, vaikka hitaampiliikkeisillä apinoilla vaihtelevin ääni. En sano liikaa, kuin kerron, että, ottamatta tietysti lukuun ihmistä, en ole koskaan kuullut mitään nisäkkään ääntä, joka olisi täysinäisemmältä ja sointuvammalta kaikunut korviini, kuin pitkäkätisten apinain, joita minulla oli vankina. Ensin minä ihmettelin, sitte ihastelin niitä syvimmästä rinnasta suurimmalla voimalla tulevia ääniä, jotka eivät minulle suinkaan olleet vastenmieliset, ne kun olivat ihan puhtaat ja ikään kuin sileät. Eräällä lajilla alkaa kaikuva huuto, jota minä ennemmin sanoisin lauluksi kuin parunnaksi, perusäänestä E: stä ja nousee pitkin koko skaalaa järjestyksessä puoli askelittain koko oktaavin ylös päin ja jälleen alas sekä päättyy heleään ääneen, johon apina näyttää panevan koko voimansa. Perusääni pysyy yhä kuuluvana ja on etuäänenä jokaiselle seuraavalle äänelle, jotka noustessa pitkin skaalaa yhä hitaammin, laskeutuessa nopeammin ja viimein tavattoman nopeasti seuraavat toisiansa, mutta aina yhtä säännöllisesti. Joillakuilla lajeilla sanotaan olevan vähän sekavammat sävelet, mutta kaikkein huutavan niin kovasti, että se kuuluu taivasalla selvästi kokonaisen Englannin peninkulman päähän. Samaa liikekyvyn ja äänilahjan vuorosuhdetta huomaamme monilla ihmisapinoilla. Hitaasti liikkuvalla, meistä surumieliseltä näyttävällä orangutangilla on vain yksi vahva ja syvä kurkkuääni; iloinen ja vilkas simpansi sitä vastoin osaa ääniinsä, joita hänellä ei ole monta, panna niin monenlaista väritystä ja siten saada niillä aikaan niin helposti ymmärrettäviä äännähdyksiä, että tekisi mieli sanoa hänen osaavan puhua. Sanoilla hän tosin ei puhu, mutta kyllä äänillä, jopa tavuillakin, joiden pysyväistä merkitystä ei voi epäillä kukaan tarkastaja, joka on vähänkään kauemmin sitä katsellut, ja kuunnellut. Eivätkä muutkaan hänen sukuisensa ihmisapinat kuulu tässä olevan häntä huonommat.

Jos tahdotaan itse kokea, miten korkealle apinan henkiset lahjat, voivat kehittyä, täytyy valita simpansi tai joku hänen lähin sukulaisensa, tarkastettavaksi ja sen kanssa kauan seurustella ystävän tavalla, kuten minä olen tehnyt; silloin ihmeekseen ja kummastuksekseen, ehkäpä vähän kauhukseenkin huomataan, miten pieneksi juopa voi supistua, joka on ihmisen ja eläimen välillä. Ovat muutkin ihmisapinat henkisesti hyvälahjaisia olentoja, nekin ovat tässä kohden kaikkia muita apinoita paljon etevämmät; mutta niiden lahjat eivät tule pitkäkätisillä apinoilla eikä orangutangilla niin kaikkein ymmärrettävästi ilmi kuin simpanseilla eli pongoilla. Näitä, gorillaa, tshegoa ja simpansia, ei voida enää kohdella kuin eläimiä vaan pikemmin kuin ihmisiä, jos tahdotaan huomata ja arvostella niiden henkisiä lahjoja. Niiden ymmärrys ei ole paljonkaan heikompi raa'an, oppimattoman, sivistymättömän ihmisen ymmärrystä. Ne ovat eläimiä ja eläiminä pysyvät, mutta ne toimivat niin ihmisen tavalla, että eläin niitä katsellessa melkein unhottuu.

Minä olen vuosikausia hoidellut simpanseja, tarkastellut heitä hyvin huomaavasti ja niin etuluulottomasti kuin mahdollista, kohdellut niitä ystävällisesti, ottanut perheeseni jäseniksi, korottanut lapsieni pöytäkumppaneiksi, antanut niiden syödä samassa pöydässä minun kanssani, opettanut ja neuvonut niitä, oikein kasvattanut niitä, hoidellut niitä sairaina ja ollut niiden vuoteen vieressä kuoleman hetkenä; sen tähden luulen oppineeni niitä tuntemaan yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muu tutkija ja osaavani tehdä niistä oikean arvostelun. Siitä syystä valitsen simpansin, näyttääkseni sen esimerkillä, miten pitkälle eläimen, henkiset lahjat ulottuvat.

Simpansi ei ole ainoastaan viisaimpia kaikista eläimistä, vaan myöskin miettiväinen ja punnitsevainen olento. Mitä hyvänsä hän tekee, tapahtuu se tajuisesti ja punnitsemalla. Hän kyllä matkii, mutta ymmärtäväisesti ja arvostellen; hän antaa itseään opettaa ja oppii. Hän tuntee itsensä ja ne, joiden kanssa sillä on tekemistä, ja tietää asemansa. Seurustellessaan ihmisen kanssa antautuu hän korkeampain lahjojen alammaisuuteen, mutta eläimiä kohtaan osoittaa se yhtäläistä itsetuntoa kuin ihminenkin. Hänessä näkyy tässä kohden selvään se itsetaju, jota muilla apinoilla on vain nimeksi. Hän pitää itseään parempana ja korkeampana olentona muiden eläinten, jopa apinainkin rinnalla; ihmisiäkin kunnioittaa se kunkin arvon mukaan ja sen tähden kohtelee lapsia ihan toisin kuin täysikasvuisia, koskapa hän aikaihmisiä kunnioittaa, vaan lapsia kohtelee kuin jotenkin tasa-arvoisia kumppaneja. Hän osoittaa osanottavaisuutta sellaisillekin eläimille, joiden kanssa se ei voi tehdä ystävyys- eikä muita liittoja ja samoin ottaa vaaria esineistä, jotka eivät millään tavalla kuulu hänen luonnollisiin tarpeihinsa, sillä hän on sekä utelias että myöskin oikein tiedon haluinen; esine, joka vetää puoleensa hänen huomiotaan, tulee sitä arvokkaammaksi hänen silmissään, mitä paremmin hän oppii käyttämään sitä jollakin tavalla hyödykseen. Hän osaa tehdä johtopäätöksiä, johtua asiasta toiseen, sovittaa kokemuksiansa toisiin tapauksiin hyvin tarkoituksen mukaisesti, on viekas, jopa oikein kavalakin, hänellä on sukkelia temppuja, osaapa hän tehdä pilaakin, osoittaa eri mielenväreitä, on iloinen tässä ja ikävystyy tuossa seurassa, suostuu soveliaasen leikkiin ja on suostumatta sopimattomiin, on itsepäinen, mutta ei äreä, on hyväluontoinen, vaan kuitenkin itsenäinen. Tunteitaan ilmoittaa se ihan kuin ihminen. Iloisella mielellä ollessaan hymyilee se tyytyväisesti, surun hetkinä vetää kasvonsa ryppyihin, jotka itse puhuvat puolestaan, ja selittää vielä niitä erinäisillä valittavilla äänillä; loukattuna käyttäytyy hän kuin toivoton, vääntelee kasvojansa, kirkuu, heittäytyy seljälleen, potkii käsin ja jaloin ja repii tukkaansa. Hyväntahtoiseen puhutteluun vastaa hän tyytymystä osoittavilla äänillä, häijyyteen surua osoittavilla. Hän on uuttera ja toimessa aamusta myöhään iltaan, etsii lakkaamatta jotakin tehtävää ja mietiskellen keksii sellaista, jos muut loppuvat, joihin hän jo on tottunut, jos ei muuta, niin paukuttaa käsiään jalkoihinsa tai kolkuttaa kumajaviin lautoihin, saadakseen aikaan ääniä, jotka nähtävästi ilahuttavat häntä. Huoneessa hän tarkimmasti tutkiskelee kaikkia eteen sattuvia, huomioon kiintyviä esineitä, avaa laatikoita ja purkaa ne tyhjiksi, katsoo tulta, avaellen ja pannen kiinni uunin ovia, käyttää lusikkaa oikealla tavalla, asettuu peilin eteen ja iloitsee omien liikettensä ja vääntelehtävien kasvojensa kuvista, käyttää luutaa ja tomuriepua, kuten sitä opetetaan, pukeutuu vaatteihin ja kääriytyy peitteihin ja tekee paljon muuta saman laatuista.

Miten tarkka hänen huomiokykynsä on, näkyy paraiten siitä, että hän melkein aina ihan oikein arvostelee ihmisiä. Hän tuntee ja erottaa ystävänsä muista ihmisistä, osaapa myöskin niin tarkkaan erottaa hyvät ihmiset pahoista, että erään simpansin vartia saattoi ihan huoletta sanoa tyhmeliiniksi tai konnaksi jokaista ihmistä, jonka seurasta simpansi ei huolinut. Eräs täydellinen, muuten hienotapainen teeskentelijä, joka minua ja muita petteli, oli simpansille alusta pitäin kauhistuksena, kuin hän olisi heti ensi hetkestä ja ensi katsauksella tuntenut sen punatukkaisen konnan. Mieluisimmin joka simpansi, jota paljon tarkastellaan', oleskelee perheen piirissä ja käyttäytyy siinä, kuin tuntisi olevansa vertaistensa parissa. Hän ottaa tarkkaan vaaria talon tavoista, huomaa heti, pidetäänkö häntä silmällä, ja tekee silloin tehtävänsä, vaan muuten, mitä itse tahtoo. Hyvin helposti ja oikealla innolla hän, päin vastoin kuin muut apinat, oppii, mitä hänelle opetetaan, esim. istumaan suorana pöydässä, pistämään lusikalla, veitsellä tai kahvelilla ruokaa suuhunsa, juomaan lasista tai tassilta, seoittamaan sokuria juomaansa, kilistämään naapurinsa kanssa, käyttämään ruokaliinaa y.m.; yhtä helposti tottuu hän vaatteihin, peitteihin ja vuoteesen: suuretta vaivatta oppii hän viimein ymmärtämään ihmisten kieltä paljon paremmin kuin hyvin opetettu koira, kun näet simpansi ottaa vaaria sanain merkityksestä eikä yksistään äänen painosta kuten koirat, ja toimittaa määrättyjä töitä ja käskyjä ihan oikein. Ollen erittäin herkkä kaikelle hyväilylle tai imartelulle, jopa kiitoksellekin ja samoin kaikelle huonolle kohtelulle, jopa moitteellekin, kykenee hän osoittamaan vilkasta kiitollisuutta ja näyttääkin sitä käden annolla ja suutelulla, vaikkapa sitä ei siihen opetettaisikaan. Erittäin vilkasta mieltymystä lapsiin osoittaa hän aina. Hän kun ei ole oikullinen eikä häijyluontoinen, kohtelee hän lapsia, jos ne eivät ärsytä häntä, aina hyvin ystävällisesti, ja pieniä, vielä avuttomia lapsukaisia oikein liikuttavan hellästi, jota vastoin hän voi usein olla raaka ja tyly muita simpanseja, apinoita ja eläimiä kohtaan. Minä erittäin huomautan tätä luonteen ominaisuutta jota olen nähnyt kaikissa hoitamissani simpanseissa, varsinkin sen tähden, että se näyttää todistavan simpansin tuntevan pienimmänkin lapsen ihmiseksi ja pitävän sitä sen tähden arvossa.

Liikuttavasti käyttäytyy sairas, kovasti kärsivä ihmisapina. Valittavasti rukoillen, oikein ihmisen tavalla katselee hän hoitajaansa silmiin, ottaa mitä hyvänsä apua tai avun tarkoitusta vastaan sydämmellisellä kiitollisuudella, tuntee lääkärin tuota pikaa hyväntekijäkseen, ojentaa hänelle kätensä tai kielensä, kuin sitä käsketään, tekee, lääkärin käytyä muutaman kerran, sitä itsestäänkin, ottaa mielellään lääkkeitä, jopa antaa tutkia haavojaankin, käyttäytyy lyhyesti sanoen melkein kuin sairas ja kärsivällinen ihminen. Mitä likemmäksi hänen loppunsa lähestyy, sitä lempeämmäksi hän tulee, sitä enemmän hänestä katoaa eläimen kaltaisuus, sitä selvemmin tulevat hänen olemuksensa jalommat piirteet näkyviin.

Simpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä rakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui keuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat ja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata auki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle ja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina itsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi tutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi leikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa? Nukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja yritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä hyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei vaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta ja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia märkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä sekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin puristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin apina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta. Ilmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi hän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa, vaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!

Paha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen simpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä levisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa, lempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.

Tällaisia ovat ihmisapinain käytöksen piirteet, joita ei voida käsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä ei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä olevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä eläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan esittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli vanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu ja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka jokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen asti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista ihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa, että ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita pikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät onsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin jo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista, hoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli toisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein lahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein lähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.

Entä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon vieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.

Jokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen luonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen, ja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän hänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja ihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai ei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja ihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen. Eläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes eri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä tehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-, apinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty huomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä nisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat niin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista yhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät myöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti eroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät kylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin. Jos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan poikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan lahkoon. Minä olen sitä nimittänyt "ylhäisiksi eläimiksi".

Vaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki eittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa apinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka kerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus on koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen lyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja vahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus ovat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta huomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden mukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin eri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi kylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen liikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä kykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat noiden rajain pysyttämistä.

Muuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on perustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden rajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa esikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä arvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan ole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen kukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen muuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin, mutta lajin muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja niin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa ihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten polveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä kantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä päätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy selityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo uskoa, vaan tietää.

Niinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton tutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin meidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme eläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa, mutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo sellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä juopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä niissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei läheskään koko ihminen.

Karavaanit ja aavikkomatkat

Aavikon laidalla tiheän palmuryhmän alla on pieni teltta. Sen ylt'ympäri on kirjavassa rivissä, vallin tapaan aseteltuina arkkuja ja pakkoja. Vähän ulompana seisoo, on kyykkysillään tai istuu juhlapukuisia, s.o. runsaasti ihovoiteella rasvattuja nubialaisia poikia.

Teltan sisässä ovat matkustajat, jotka ovat tänne saapuneet niiliveneellä ja aikovat oiaista ison polvekkeen, jonka tästä alkaen karinen ja hyvin virtainen Niili tekee, eli siis kulkea aavikkoa myöten, jota Niili mutkallansa osaksi rajoittaa.

On puolenpäivän aika. Aurinko on melkein pystysuoraan teltan kohdalla pilvettömällä, tummansinisellä taivaalla ja taatelipalmujen hajalliset latvaviuhkat tuskin yhtään siimestävät sen paahtavilta säteiltä. Rasittava hehku vallitsee tasangolla joen ja aavikon välillä, ilma värisee kuumentuneen maan lähellä niin, että kaikki esineet ikään kuin väräjävät rikki tai ovat hunnun peitossa.

Joukko ratsastajia tulee etäältä aavikolta näkyviin; ne kääntyvät suoraan telttaa kohti, poikkeamatta kylään, joka on vähän etäämpänä rannasta. Matkueen saavuttua palmujen luo laskeutuu laihoilta, vaan jalorotuisilta hevosilta maahan mustanruskeita miehiä, joilla on niukkana pukuna pitkät ja väljät, pikemmin harmaat kuin valkoiset viitat. Eräs heistä menee lähelle telttaa ja astuu arvokkaasti kuin kuningas sisään. Hän on kamelin ajajain päällikkö (sheikki el Djemali), jolle me matkustajat olimme lähettäneet sanan, saadaksemme hänen kauttansa oppaita, kameleja ja niiden ajajia.

"Terve teille!" sanoo hän astuessaan sisään ja tervehtien koskettaa kädellään suutansa, otsaansa ja sydäntänsä.

"Sinulle, o sheikki, terve, Jumalan armo ja hänen siunauksensa!" vastaamme.

"Suuresti minä ikävöitsin nähdä teitä, o vieraat, ja kuulla teidän toiveitanne", vakuuttaa hän, käytyään istumaan patjalle meidän viereemme, vieläpä oikealle puolelle, eli kunniasijalle.

"Jumala ylhäinen palkitkoon sinun ikäväsi, o sheikki, ja sinua siunatkoon!" vastaamme hänen puheesensa ja käskemme palvelijoitamme toimittamaan hänelle juuri sytytettyä piippua ja kahvia ja tarjoamaan hänelle ensinnä.

Silmät puoli ummessa virvoittaa hän kuolevaista ruumistaan kahvilla, kuolematonta sieluaan piipulla; paksuihin pilviin kääriytyy hänen paljon tarkoittava päänsä. Melkein ihan äänetön hiljaisuus vallitsee teltassa, jota paras Djebelin tupakka täyttää suloisella tuoksullaan ja haittaamattomalla savulla, kunnes me viimein luulemme voivamme ryhtyä aiotun välipuheen hieromiseen, tulematta syypääksi epäkohteliaisuuteen.

"Kuinka sinun vointisi on, o sheikki?"

"Kaiken hyvän antaja olkoon ylistetty! – hyvä sinun palvelukseksesi.

Ja kuinka sinun voimisesi on?"

"Maailman herralle olkoon ylistys ja kunnia; minä voin varsin hyvin.

Suuri oli ikävämme nähdä sinua, o sheikki."

"Laupias Jumala ikävänne palkitkoon ja teitä siunatkoon! Onko teidän vointinne hyvä?"

"Allah ja hänen profeettansa, Jumalan armo hänelle, olkoot ylistetyt!"

"Amen, olkoon niin, kuin sinä sanoit."

Uudet piiput virvoittavat kuolematonta sielua; uusia, melkein lakkaamattomia kohteliaisuuksia vaihdellaan; sitte viimein sallii molemmin puolin sitova tapa ryhtyä puhelemaan asioimisista.

"O sheikki, minä tahdon Kaikkiarmiaan avulla matkustaa tämän aavikon poikki."

"Antakoon Allah sinulle suojeluksensa."

"Onko sinulla juoksijoita ja kuormakameleja?"

"On minulla! Voitko hyvin, veljeni?"

"Ylhäinen olkoon kiitetty, kyllä minä voin hyvin. Kuinka monta kamelia sinä voit toimittaa minulle?"

Vastauksen sijasta tulvii vain lukemattomia savupilviä sheikin suusta ja vasta sitte, kuin sitä uudestaan kysymme, panee tuo mies muutamaksi silmänräpäykseksi piipun syrjään ja lausuu arvokkaasti: "Herra, Beni Saidin kamelein luvun tietää ainoastaan Allah; kukaan Adamin poika ei niitä ole vielä koskaan lukenut!"

"No hyvä, lähetäpä sitte minulle viisikolmatta eläintä, niiden luvussa kuusi juoksijaa. Sitä paitsi tarvitsen minä kymmenen suurta leiliä." Sheikki tupruttelee uudestaan savua, puhumatta mitään.

"Lähetätkö sinä ne minulle, ne juhdat?" kysyimme vaativammin. "Minä lähetän, palvellakseni sinua; mutta niiden omistajat pitävät suurta hintaa."

"Mitä sitte?"

"Ainakin vaaditaan tavallinen palkka ja voura nelinkertaisesti."

"Mutta sheikki, muuttakoon Allah ylhäinen mielesi, ovathan ne vaatimuksia, joita ei kukaan sinulle täytä. Ylistä profeettaa!"

"Jumala, kaikkia elättävä, olkoon ylistetty ja hänen lähetettynsä siunattu! Sinä erehdyt, ystäväni: kauppias, jonka leiri on tuolla ylhäällä, tarjosi minulle kaksinkertaisesti, kuin nyt vaadin; ainoastaan ystävyyteni sinua kohtaan saattoi minut vaatimaan näin vähää."

Turhalta näyttää kaikki tinkiminen, turhalta koko puhelu. Uudet piiput tuodaan ja poltetaan, uusia kohteliaisuuksia vaihdellaan, Allahin ja hänen profeettansa nimeä käytetään molemmin puolin väärin, saadaan toinen toisensa terveys ja hyvinvointi tarkimmasti taatuksi, kunnes viimein nuo aavikon ruhtinasten opitut tavat saavat jäädä syrjään ja länsimainen matkustaja menettää kärsivällisyytensä.

"Niinpä tiedä, sheikki, että minulla on kediivin suojeluskirje ja toinen sheikki Solmanin antama: tässä ne ovat molemmat, mitä sinä nyt vielä pyydät?"

"Mutta herra, jos sinulla on hänen korkean ylhäisyytensä suojeluskirje, miksi et vaadi orjasi päätä? Se on sinun palveluksessasi hänen käskystään. Sinun toiveesi otan minä silmilleni, pääni päälle. Sinä käsket, orjasi tottelee. Tiedäthän hallituksen määräämät hinnat. Allahin siunaus sinulle: huomeisaamuna minä lähetän miehiä, eläimiä ja leilejä."

Muukalainen, joka luulee tähän neuvotteluun jo kaikkein aavikkomatkan varustusten päättyneen, on ihan tietämätön tämän kansan tavoista. Vouratut eläimet ajajineen eivät tule huomeisaamuna, kuten lupa oli, vaan vasta iltapäivällä vähitellen, eikä lähdöstä tule puhettakaan huomeisaamuna, vaan aikaisintaan iltarukouksen aikaan seuraavana päivänä. "Bukra ins allah – huomenna, jos Jumala suo", on tunnussana, joka riittää mitä mahtikäskyä vastaan hyvänsä. Todella onkin vielä paljo tekemistä, paljo laittelemista, paljo järjestämistä, paljo kuntoon panemista ennen, kuin voidaan lähteä matkalle.

Teltan ympärillä alkaa vilkas, kirjava elämä. Tavarapakkojen välillä liikuskelee joukko kuivamuotoisia aavikon poikia. Vähän, hyvin vähän aikaan saava toimeliaisuus, mutta sanomaton huuteleminen ja melu ovat heidän puuhailemisensa tuntomerkkeinä. Valliksi asetellut tavarapakat hajoitellaan, yksitellen niitä nostellaan, punnitaan, sekä painolta että koolta tutkitaan, verrataan keskenään, valikoidaan ja taas hyljätään, kootaan eri kasoihin ja taas hajoitellaan. Jokainen kamelimies koettaa saada kumppanejansa petetyksi, jokainen valituksi kamelilleen keveintä taakkaa; jokaista sen tähden kaikki muut vastustavat; ja kaikki meluavat ja pauhaavat, huutavat ja haukkuvat, vannovat ja noituvat, rukoilevat ja kiroilevat. Matkaa odotellessaan tavallisesti kamelitkin vielä suuresti enentävät melua; ja jos ne joskus todella mölisemisen, ähkymisen, murisemisen ja valittamisen sijasta ovat vaiti, niin se merkitsee vain: meidän aikamme ei vielä ole tullut, mutta kyllä se tulee! Samapa se, tuleeko kuormakameleja matkaan vai eikö, länsimaalaisen matkustajan korvaa kuitenkin kiduttavat ja oikein repivät kaikki eri äänet, jotka yht'aikaa siihen tunkeutuvat. Tuntikausia yhtä mittaa kestää sitä hälyä, melskettä ja pauhua; ja kuin tavaroista viimein on kyllikseen tai väsyksiin asti riidelty ja taisteltu, silloin on vasta päästy ja selvitty alkunäytöksestä.

Rauhanteon jälkeen alkaa hienompien ja paksumpien nuorain punominen mukaan tuoduista taatelipuun niinistä; sitte sidellään taidokkaasti arkut ja pakat, tehdään silmukoita, voidakseen tavarapakkoja kaksittain sukkelasti sitoa juhdan satulaan ja samoin helposti päästää irti, paikkaellaan kiireimmiten vielä verkkopusseja, jotka on tuotu pikku tavaroita varten, ja ryhdytään viimein tarkastamaan ja tutkimaan suurempia ja pienempiä leilejä, korjailemaan vielä ja paikkailemaan niitä ja viimein voitelemaan ulkopuolelta niitä haisevalla, kolokvintti-kurpitsan siemenistä tehdyllä tervalla. Viimein vielä kerran tarkastellaan auringon paisteessa kuivattua lihavarastoa, sullotaan muutamiin niinisäkkeihin kafferihirsiä eli durraa, toisiin puunhiiliä, muutamiin ehkä myöskin koottua kamelin sontaa, huuhdotaan leilit päältä päin, täytetään ne raikkaalla jokivedellä ja päätetään pitkälleen työ joka taholta toistellulla, sydämmen pohjasta nousevalla huudahduksella: "El hhamdu lillahi" – Jumalan kiitos!

Kaikkia näitä valmistuksia tulee kabiirin eli karavaaninjohtajan ohjata. Karavaanin arvon mukaan on hänellä ylhäisempi tai alempi asema; vaan aina täytyy hänen olla, kuten hänen virkanimestäänkin näkyy, tien ja olevien olojen tuntija. Koeteltu kokemus, rehellisyys, viisaus, rohkeus ja urhollisuus ovat hänen vaikean, useinpa vaarallisenkin virkansa ehtoja. Hän tuntee aavikon kuten laivurit, meren, tuntee tähdet, on joka kosteikossa, joka kaivolla matkan varrella kuin kotonaan sekä jokaisen paimentolaisruhtinaan teltassa tervetullut vieras, tietää kaikenlaisia keinoja ratsastuksen vaivoja ja vaaroja vastaan, osaa lääkitä käärmeiden puremia ja skorppionein pistoja tai ainakin lievittää siten haavoittuneen tuskia, käyttää sekä sota- että metsästysaseita yhtä taitavasti, pitää profeetan sanaa sekä huulillansa että sydämmessään, lausuu lähtiessä "fatiha" – sanansa, toimittaa sekä rukoushetkien julistajan että esirukoilijan virkaa määräaikoina, lyhyesti sanoen: on päänä siinä monijäsenisessä ruumiissa, joka aavikkoa vaeltaa. Sen autioilla lakeuksilla, jossa ei mikään näytä vihjaavan toisen karavaanin ennen kulkemaa tietä, jossa tuuli tasoittelee viimeisen kamelin kinterillä kaikkein jäljet, on hänellä muille ihmisille näkymättömiä merkkejä, joiden mukaan hän aina tietää oikean tien. Kuin aron kuivat, onnettomuutta ennustavat päivänsavut kätkevät verhoonsa ijankaikkiset tähdet, valasee hänen tietänsä hänen neronsa tähti; hän tutkii hietaa, katsoo sen aaltojen kokoa, ottaa huomioon niiden suunnan, näkee ruohon korresta, missä ollaan. Joka karavaani, joka matkustaja jättäytyy ehdottomasti hänen haltuunsa. Ikivanhat, osittain hyvin omituiset, kirjoittamattomat ja kuitenkin kaikille tutut lait tekevät hänet vastuunalaiseksi matkan onnistumisesta sekä jokaisen yksityisen matkustajan hengestä, jos elämän jakajan voittamattomat sallimukset eivät kohtaa jotakuta.

Siunattuna hetkenä, iltapäivän rukouksen aikaan, astuu johtaja matkustajain ja juhtamiesten luo ilmoittamaan, että kaikki on valmiina lähtöön. Eri tahoille syöksyvät ruskeat miehet ottamaan kiinni kamelejansa, tuomaan niitä esiin, satuloimaan ja sälyttämään. Hyvin vastustellen tottelevat pahaa aavistavat eläimet, ikään kuin nähden selvinä edessään tulevat ankarat päivät. Nyt on niiden aika tullut. Mylvähdellen, parahdellen, muristen ja ähkien laskeutuvat ne ajajainsa omituisten kurkkuäänien ja keveiden ruoskan läimäysten pakotuksesta polvilleen; myristen taipuvat ne ottamaan kullekin määrätyn taakan ryhäiseen selkäänsä; myristen ne jälleen nousevat sälytettyinä. Moni niistä koettaa potkimalla ja puremalla torjua sälyttymistä, ja todella täytyy ajajilla olla loppumaton kärsivällisyys taivuttaessa niin vastahakoisia olentoja. Mutta kärsivällisyys ja taito voittavat kamelinkin. Kuin itsepäinen eläin taipuu laskeutumaan, astuu yksi juhtamies heti etujalkain polville ja ottaa nopeasti vahvahampaisen kuonon päältä kiinni, niin että voi nenää puristamalla sulkea kamelilta hengityksen; kaksi muuta nostelee samanpainoisia pakkoja kantosatulan kummallekin puolen, neljäs pistelee palikoita nuorain silmukoihin, ja siten on juhta sälytetty ennen, kuin se vielä oikein ehtii tointuakaan. Valmiit kuormakamelit lähtevät heti vaeltamaan.

Nyt tuodaan esiin myöskin hyvästi satuloidut juoksijat. Joka ratsastaja sitelee korkeaan, koverrettuun, kamelin ryhälle asetettuun satulaan välttämättömimmät matkatarpeensa ja aseensa ja ryhtyy nousemaan ratsunsa selkään. Kokemattomalle se nousu ei koskaan onnistu. Ratsastajan täytyy rohkeasti hypätä satulaan, ja kameli nousee heti, kuin hän siihen koskee. Kolmessa tempussa se nousee, ensin etujaloilla polvilleen, sitte ojentaen pitkät takajalkansa suoriksi ja viimein etujalkansa. Toisessa nytkäyksessä tapahtuu kamelilla ratsastukseen tottumattomalle onnettomuus, s.o. hän luiskahtaa pois satulasta ja joko suutelee maata tai putoaa ratsunsa kaulalle ja tarttuu siihen kiinni. Kameli on siksi pahatapainen, että ei käsitä sitä leikiksi eikä erehdykseksi. Suuttumuksen parahdus kuuluu sen rumilta huulilta, ja se juoksee, pudistellen kaulassa riippuvaa onnetonta ihmislasta, kunnes pääsee erilleen sekä taitamattomasta ratsastajasta että hänen tavaroistaan. Vasta pitkän ajan jälkeen tottuu länsimaalainenkin oikeaan aikaan kumartumaan eteen ja taa päin ja siten pysymään satulassa kamelin noustessa ylös.

Me hyppäämme aavikkolaisen taidolla satulaan, kiirehdimme ruoskan läjäytyksillä ratsuamme, pidämme hienolla nenänuoralla sitä kylliksi kurissa ja riennämme johtajan jäljestä. Ratsukamelimme, solakka, kevytruumiinen, pitkäjalkainen eläin alkaa heti tuota tasaista, keskeytymätöntä, pitkäaskelista ja sen tähden tavattoman joutuisaa juoksua, jota sille on opetettu aikaisimmasta nuoruudestaan asti; se on paljon korkeampikin kaikkia kuormakameleja ja kukin kulkee ihan edellisen jäljestä. Pitkälle eteen päin ojentavat kaikki kamelit pientä päätänsä, keveästi ne liikuttelevat pitkiä jalkojaan ja takana pölisee hiekkaa ja pikku kiviä ilmassa. Ratsastajain viitat liehuvat, aseet ja muut matkakapineet kilisevät vastakkain, kehoitushuudot kovenevat, matkakiihko vallitsee kaikkein mielessä. Kohta saavutetaan edeltä lähtenyt kuormakaravaani, kohta katoavat näkyvistä kaikki ihmisasuntojen viimeisetkin merkit; joka taholla on vain äärettömältä näyttävää aavikkoa.

Joka puolelta tarkkaan rajoitettuna täyttää aavikko kuin suunnattoman suuri, omituinen valtakunta suurimman osan Pohjois-Afrikkaa Punaisesta merestä Atlantin mereen, Välimerestä eteläaroon asti, sulkien sisäänsä kokonaisia maita, hedelmällisiä paikkakuntia, vaihdellen tuhannellakin tavalla ja kuitenkin yleensä pysyen aina ja kaikkialla saman kaltaisena, ainakin samalta vivahtavana. Yhdeksän tai kymmenenkin kertaa on tämä ihmevaltakunta alaltaan niin suuri kuin koko Saksan maa, kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin Välimeri. Ei kukaan kuolevainen ole sitä läpeensä tutkinut, ei kukaan kaikkialla vaeltanut; mutta joka ihminen, kuin sinne on astunut tai matkustanut joitakin osia siitä, on sydämmensä pohjaan asti hämmästynyt sen suurenmoisuudesta, sen lumoavaisuudesta ja sen kauhuista; jokaiselle siellä liikkuneelle länsimaalaiselle on haihtumattomasti juurtunut mieleen loistava auringon hehku ja paahtava kuumuus päivillä, taivainen rauha ja satumaiset unikuvat yöllä, hehkusta värisevän ilman leikittely, vuoriakin järkytteleväin myrskyjen hirmuisuus, ja monelle lienee käynyt kuten sen omille synnynnäisille pojille käy, että hän myöhemmin ikävöitsee sinne takaisin hengittämään siellä vielä edes yhden päivän tai yhden hetken, näkemään elävillä silmillä niitä kuvia, värisyttämään sielussansa sanomattomia sointuja, joita se panee runollisessa mielessä kaikumaan ja helisemään, lyhyesti sanoen: että hän tuntee ikävöivää vetoa takaisin arolle.

Se on totisesti "El Bahr bela maa" – meri ilman vettä – meren vastakohta. Se ei ole merelle alammainen kuten muu maa; siellä kuolee elvyttävän ja yllä pitävän veden voima. Vesi ympäröitsee ja rajoittelee kaikkea muuta maata, vaan ei aavikkoa. Yli koko maan kantelevat tuulet meren lähettiläitä, pilviä; mutta ne kuolevat aavikon hehkussa. Harvoin siellä nähdään kevyttä, tuskin huomattavaa höyryauerta, harvoin aikaisin aamulla yön kosteaa hengitystä jollakin kasvin lehdellä. Aamu- ja iltaruskokin ovat siellä ainoastaan vienoa väritystä, joka heti synnyttyään taas katoaa. Kaikkialla, missä vesi vain pääsee valtaan, muuttaa se aavikon hedelmälliseksi maaksi, olkoonpa maan laatu kuinka karu hyvänsä; mutta jyrkästi alkaa aavikko taas veden vallan rajalta. Missä jumalallisen Niilin viimeinen, ihmistaidolla ylemmäksi joen pintaa nostettu laine hajoaa hiekkaan, siitä jyrkästi alkaa aavikko; Niilin vuorille astuvan vaeltajan toinen jalka on rehevällä viljavainiolla, toinen vielä aavikon alalla. Sillä eipä hiekka yksinään estä kasveja menestymästä, vaan paljon enemmin sitä tekee ainiaan paahtava kuumuus. Missä hiekkaa kastellaan tai missä se muuten saa jotakin kosteutta, siihen, keskelle aurinkoakin, kohta ilmestyy muuten kasvittomasta maasta ystävällinen, vihreä ruohomatto, jopa pensaita ja puitakin.

Köyhä, äärettömän köyhä on aavikko, mutta kuollut se ei ole, ei ainakaan niille ihmisille, jotka osaavat etsiä ja löytää sieltä elämää. Ken ummessa silmin matkustaa pitkin aavikkoa, hän tosin ei näe siellä muuta kuin hietatasankoja ja kalliohuippuja, paljaita notkelmia ja alastomia vuoria, häneltä ehkä myöskin jäävät ihan huomaamatta syvemmissä laaksoissa niukalti kasvavat kaislamaiset ruohot ja pensasmaiset puut sekä ne vähät elävät olennot, joita aavikolla siellä täällä oleskelee; ken tahtoo nähdä, hän näkee äärettömän paljon enemmän. Noiden pelkurien ihmisten mielestä on aavikko vain tuskan ja kauhun valtakunta; he antavat itseään päivän hehkun niin masentaa, että ei edes suloinen yökään voi tuoda heille mitään lohdutusta eikä virkistystä; peloissaan he ratsastavat aavikolle ja kauhuissaan he aavikolta pois pääsevät; he huomaavat ainoastaan aavikkomatkan kauhistavaa puolta, he tuntevat ainoastaan sen vaivoja; aavikon ääretöntä ylevyyttä käsittämään on heidän sydämmensä liian pieni. Ihan toisin arvostelee sitä se, joka on oppinut sitä todella tuntemaan.

Köyhä aavikko on, mutta ei kuollut. Jo sen maakin moninaisesti vaihtelee, vaikka sen yleinen luonne onkin yhtäläinen. Laajat alat on aavikolla kalliomertä, jossa näkyy kummallisen muotoisia huippuja, äkkijyrkkiä seiniä ja syviä rotkoja, teräväkulmaisia harjanteita ja kummallisesti latoutuneita, korkeita röykkiöitä, joita ainiaan puhaltava tuuli välistä peittää hiekalla, välistä jälleen paljastaa, yhä niitä siloitellen, kaivertaen ja teroittaen. Mustat, auringon paisteessa hehkuvat hietakivi-, graniitti- ja syeniitti-joukot, harvemmin kalkki ja liuskakivi, siellä täällä myöskin tulivuoren purkaukset kohoavat monimuotoisiksi kukkulajonoiksi. Toiselta puolen puhallellen lakasee tuuli ne ihan paljaiksi, mutta ajaa lakkaamatta hienoa hiekkaa niiden seinäin päällitse, kietoo, myrskyksi kasvaen ne hiedan peittoon ja jättää hiekan vasta sitte rauhaan, kuin saa lennätetyksi sen yli korkeimpainkin kukkulain, ja siten asettelee vuoren siimespuolelle puhtainta hiekkaa metrin korkuisiksi kerroksiksi päällekkäin, jotka ovat ainiaan liikkeessä, lakkaamatta soluvat ylhäältä alas päin, saavat lakkaamatta tuulen puolelta lisää ja näyttävät leveiltä, tummista kallioseinistä selvään eroavilta nauhoilta, jotka näkyvät kauas ja soveliaassa valossa oikein välkkyvät. Sellaisia vuorijonoja käy kyllä sanoa aavikon koristuksiksi. Tuntematta hehkuvaa etelää ei voida aavistaakaan ihmeellistä väririkkautta, loistoa ja väikettä, siispä ääretöntä suloa, jota ylen runsas auringon valo voi loitsia autioimmistakin vuorista esiin. Aavikon vuoret eivät koskaan ole viehättävän, vihreän metsän peitossa; ainoastaan korkeimmilla kukkuloilla kituen kasvaa mataloita pensaita, jotka sinne ylös laskeutuvasta niukasta höyrystä saavat välttämättömimmän tarpeensa virkistystä; vuoristossa ei ole pyökkien kuiskailua, ei mäntyjen eikä kuusien huminaa, ei purojen miellyttävää myrinää, solinaa eikä kolinaa, ei mitään liikkuvaa vettä, joka muita vuoristoja sitelee hopeavöillä, koristelee vihreillä kasveilla ja kuohuvain koskien kohdalla peittää taivaan kaaren väreillä; ei aavikon vuorilla ole lumi eikä jääpeitettäkään, jota aamu- ja iltarusko purpuroitsevat tai puolenpäivän aurinko saattaa salamoimaan; ei siellä ole mehukasta, tuoretta vihreyttä, ei mitään Pohjolan tunturien lumoavaa suloutta; vaan tuskin ne sittekään ovat värien komeudelta huonommat pohjoisia vuoria, eivät ainakaan suurenmoisuudelta. Aavikon vuoristossa tulee jokainen eri kerros ja jokaisen oma väri selvään näkyviin. Eikä taivaan valo kuitenkaan loitsi ihmeellisimpiä värin välkkymisiä esiin niistä usein hyvinkin kirkasvärisistä, paikoin toisistaan jyrkkään eroavista kerroksista, vaan paljon suuremmassa määrässä hiekan ainiaan tahkoamista, muodostelemista ja muhkeapiirteisistä vuorten keiloista, huipuista, kärjistä, raoista, halkeamista ja rotkoista. Niissä on lakkaamatonta valon ja varjon vaihtelua sekä yhä kestävää värien ja vivahdusten syntymistä ja haihtumista, niin että sielu katsellessaan huumautuu. Välähtelevät aavikonkin vuoret auringon ensimmäisissä ja viimeisissä säteissä purpuralta, verhoaa niitäkin etäisyyden sinituoksu, nekin elävät, vaikka yksinomaan valossa.

Toisin paikoin on aavikko laajalti tasainen tai vähän aaltomainen. Peninkulmittain on siinä hienojyväistä, kullankeltaista hiekkaa, johon sekä ihmisen että eläimen jalat painuvat muutaman sentimetrin syvälle. Siellä ei useinkaan näy ainoatakaan ruohon kortta, ei yhtään elävää olentoa. Sininen, kaikkialta yhtäläinen taivaan kansi on kuin kupukatto laskettuna tälle kultapinnalle ja suuressa määrässä tekee sellaiset paikat meren kaltaisiksi. Sillä näilläkin tasoittuvat tuota pikaa niihin painuneet "aavikon laivan" jäljet; ei näissäkään ole mitään huomattavaa tietä, ei mitään sellaisen merkkiäkään; näitäkin varten keksittiin kompassi. Vaihtelevammat, vaikka yhtä yksitoikkoiset ovat toiset paikat, joissa pehmeä, multamainen tai tomuinen hieta on maaperänä ja elättää myrkyllistä kolokvintti-kurpitsaa tai voimakkaaksi lääkkeeksi kelpaavaa "sennaa". Siellä on soikeita, mataloita kukkuloita vuorotellen matalain ja kapeain laaksojen kanssa, ja etäältä katsoen tuoreelta näyttävä, mainituista kasveista kutoutunut verho peittää molempia. Ihmiset ja eläimet kiertävät sellaisia paikkoja, koska niin kameli kuin sen ajajakin painuu usein jalan syvyydeltä maan pehmeään, löyhään pintakerrokseen. Toisissa paikoissa on karkeata soraa tai piikiveä ja joissakuissa hyvin raudan sekaisia, onsia herneitä, jotka ovat hiekkaa täynnä ja näyttävät ihan kuin ihmiskäsin tehdyiltä, vaan joiden syntyä ei vielä ole voitu varmasti selittää. Välistä tällaisilla aloilla, joihin aavikkotie on painunut pysyväisiksi, yhtäsuuntaisiksi kamelin poluiksi, näkyy myöskin tuhansittain kvartsikiteitä joko yksitellen tai rypäleissä, jolloin ne näyttävät taiturin tekemiltä hohtokivi-tertuilta. Niissä aurinko näyttelee ilmeistä lumovoimaansa, sillä sellaiset alat loistavat, säkenöivät ja salamoivat niin, että silmä häikenee ja kääntyy pois päin. Syvimmissä laaksopaikoissa on tomuista maata ja sitä silloin aina verhoaa saran kaltainen, mutta hyvin kova, kuiva, terävälaitainen, mustanvihreä esparto- eli halfa-ruoho, viuhkan kaltainen mimoosa, ehkäpä myöskin joku palmu elämän ystävällisenä merkkinä.

Tästä kaikkialla liikkuvasta elämästä antaa myöskin eläinkunta tietoa. Ken luulee aavikkoa kuolleeksi autioseuduksi, hän on yhtä väärässä kuin sekin, joka sitä luulee leijonan kodoksi. Se on liian köyhä elättämään leijonaa, mutta kyllin rikas antamaan elatusta tuhansille muille eläimille. Ja kaikki siellä elävät eläinlajit näyttävät erittäin ansaitsevan ottaa huomioon, sillä kaikki ne ovat kaikin puolin aavikon uskollisia lapsia.

Vielä enemmän kuin puku, joka aina tarkimmasti soveltuu yleiseen maan väriin eli siis tavallisesti on hiekan karvainen, on aavikon eläimissä huomattava kevyt ja sievä ruumiin rakennus, tavattoman suuret ja erittäin tarkkanäköiset silmät ja tarkkakuuloiset korvat sekä yhtä vaatimaton kuin itsetietoinen olemus. Liikkuvaisuus ja muutteleminen ovat kaikkein aavikolla syntyneiden olentojen kohtalo, sillä se on niin köyhä ravinnosta, että sitä ei ole riittävästi eikä aina samassa paikassa vaivatta saatavana; mutta aavikko antoi lapsillensa verrattoman nopeuden, väsymättömän kestävyyden ja uupumattoman sitkeyden; teroitti aistimet niin, että se vähäkin, kuin aavikolla on tarjona, voi tulla huomatuksi; antoi sekä suojelevan että pelastavan, yhtä hyvin hyökkäykseen kuin pakoonkin soveltuvan puvun ja siten teki lapsensa kykeneviksi elämään, tosin ehkä niukasti, vaan ei suinkaan ilottomasti.

Kaikkein aavikon eläinten omituisen, niiden olopaikkaan väriltä ihan yhteen sulautuvan puvun tähden matkustaja, joka ei ole tottunut havaintojen tekijä, ei näe, ainakaan aavikkomatkan alussa, ympärillään, liikkuvaa eläinmaailmaa. Aavikko näyttää paljon köyhemmältä, kuin se onkaan, senkin tähden, että enimmät siellä elävistä eläimistä vasta, iltahämärissä lähtevät lepo- ja piilopaikoistaan liikkeelle; muutamat aavikkoeläimet sentään ihan tunkeutuvat huomaamattomainkin silmäin eteen. Jos monet, kaikkialla lentelevät leivolajit jäävät huomaamatta, vaikka juuri ne erittäin huomattavalla tavalla näyttävät höyhenpukunsa ja maan värin yhtäläisyyttä sekä verrattoman suuria liikeneuvojaan, niin on kuitenkin mahdoton olla, näkemättä aavikon kanoja, ja jos mitään huomaamatta ratsastetaan hyppyrottien maakolojen ohitse, niin lähellä tietä syövä gaselli sentään kääntää huomiota eläinkuntaan.

Anttilooppiakin saattanee sanoa alkuaan aiotuksi aavikolla asumaan. Vaikka se kyllä onkin suhdallisesti rakennettu, näyttävät sentään pää ja aistimet melkein liian suurilta ja raajat liian heikoilta, melkeinpä haurailta. Mutta sen pään komerossa on aivot, jotka sen eläimen tekevät tavattoman viisaaksi märehtijäin joukossa, ja siten myöskin henkisesti lahjakkaaksi, ja raajat ovat kuin teräksestä rakennetut, tavattoman voimakkaat ja pontevat, niin että ne tekevät suurimman nopeuden ja väsymättömimmän sitkeyden mahdolliseksi. Ken, on nähnyt gaselleja ainoastaan vankeudessa ahtaassa tilassa, hän ei voi arvatakaan, miten se aavikolla esiytyy. Mikä vilkkaus, sukkeluus ja notkeus, koreus ja sulous siinä kotonansa vallitseekaan! Todella se ansaitsee sen kunnian, että itämaalaiset ja varsinkin aavikoiden asujamet ovat sen valinneet naisellisen kauneuden vertauskuvaksi. Luottaen hiekan karvaiseen pukuunsa sekä verrattomaan nopeuteensa katselee se kirkkailla silmillään, nähtävästi ihan huoletta kameleja ja ratsastajia, taikka syö syömistänsä, pitämättä vähääkään lukua tulevasta karavaanista. Mimoosa-pensaasta, joka on täpö täynnä kukkia, ottaa hän nupun tai mehukkaan, nuoren vesan, leikkaavan halfa-ruohon seasta löytää se nuoren korren. Yhä enemmän lähestyy matkustajajono. Gaselli nostaa päätänsä, kuuntelee, vainuaa, katselee ympärilleen, astuu muutaman askeleen eteen päin ja tekee kuten äsken, näpistelee ruokaa sieltä täältä. Yht'äkkiä lyövät notkeat, jäntevät sorkat maahan, ja pois se lentää niin sukkelaan, niin notkeasti, niin sulavasti, kuin tuo verraton juoksu olisi sille vain leikkiä. Pitkin hietatasankoa lentää se ajatuksen nopeudella; yli suurien kivien tai tamariski- eli manna-pensaiden tekee se hyppäyksiä, jotka ihan näyttävät lennolta. Maasta ihan irtautuneelta se näyttää, niin hämmästyttävän kaunis on sen juoksu; aavikon runoelma näyttää hänessä olevan ruumiillisessa muodossa, niin lumoavasti vaikuttaa sen verraton kauneus ja nopeus. Muutaman minuutin juoksu siirtää sen pois minkä hyvänsä vaaran piiristä, jota viholliset saattavat hänelle uhata; sillä turhaan koettaa paraskaan juoksijakameli tavoittaa häntä, eipä edes nopeinkaan susikoira saa häntä kiinni. Kohta hiljenee hänen vauhtinsa ja muutaman silmänräpäyksen vielä kuluttua seisoo se taas katsellen kuten äsken. Leikillisesti päästää hän lähelle murhaa himoavan ratsastajan, joka ryhtyy häntä todella ajamaan takaa, ja varovasti livahtaa se toisen, kolmannen kerran hänen kuolettavan aseensa kantomatkalta pois, kunnes se viimein säikähtyneenä ihan vaivatta juoksee kerrassaan pois kaikesta vaarasta. Yhä etemmäksi se pakenee, hennommilta näyttävät ruumis ja raajat, yhä enemmän hälvenevät sen piirteet, se katoaa hietatasankoon, sulaa viimein kokonansa siihen niin, että näyttää, kuin se olisi haihtunut höyryn tavalla. Kotonsa on hänet peittänyt ja pelastanut, lumoavasti temmannut pois silmäin edestä, korvain kuuluvista. Mutta mikäli se katoaa silmistä, sikäli se tulee eläväksi sydämmessä. Sillä länsimaalaisenkin täytyy nyt käsittää, minkä tähden gaselli on kasvattanut niin kauniita kukkia itämaalaisen rikkaassa runoiluhengessä; minkä tähden itämaalainen on asettanut eläinolennon niin äärettömän korkealle; minkä tähden hän vertaa silmää, joka saa hänen sydämmensä hehkumaan, gasellin silmään; minkä tähden hän sanoo gasellin kaulaksi sitä kaulaa, jota hänen kätensä hyväilee rakkauden hetkinä; minkä tähden aavikkojen asukas tuo puolisolleen, joka iloitsee häntä ilahuttavasta toivosta, telttaan kesyn gasellin, että vaimo ilokseen katselisi sen kauniita silmiä ja samanlainen kauneus periytyisi toivotulle avioliiton pantille; minkä tähden yksin hurskaskin laulaja voi kaunista anttilooppia katsoa jalouteen ikävöimisensä silmin nähtäväksi kuvaksi. Sillä häneenkin, maailmasta luopuneesen erakkoon, on käynyt jokin henkäys siitä hehkusta, joka tämän eläimen innokkaihin ylistyslauluihin puhdisteli sanat ja siloitteli säkeet ja loppusoinnut.

Vähemmin sulavasti esiytyvät muut aavikon eläimet, mutta ei siltä suinkaan vähemmin omituisesti. Niukasti kasvavan halfa-ruohon seassa juoksentelee suuri joukko kyyhkysen kokoisia lintuja sipsutellen edes takaisin. Kaivellen maata jaloillaan ja pengostellen nokallaan etsivät ne ruokaansa. Huolettomasti päästävät ne ratsastajan lähemmäksi sataakin askelta. Hyvällä kiikarilla voidaan nähdä kaikki niiden liikkeet, jopa höyhenpuvun kirkkaimmat väritkin. Pää kumarruksissa, kaula lyhyenä, ruumis melkein vaakasuorassa juoksentelevat ne nokkimassa siemeniä joita vähälukuiset aavikkoruohot kasvavat, puhkeavia röyhyjä ja hyönteisiä. Muutamat tuon tuostakin tähystelevät, kaulat suoriksi ojennettuina, toiset sitä vastoin huoletta leikittelevät hiekassa, puhdistelevat höyheniään tai laskeutuvat puoleksi vatsalleen, puoleksi sivulleen nauttimaan auringon paistetta. Se kaikki näkyy selvään, voidaanpa lukeakin niitä ja saada selko, että lintuja on enempi kuin viisikymmentä, tuskin sataa vähempi. Ketäpä aavikon pyyntimiestä tuo ei houkuttelisi koettamaan onneansa. Varmana saaliistaan työntää kokematon pyssymies kiikarinsa kokoon, sieppaa tuliaseen käteensä ja hitaasti ratsastaa vielä lähemmäksi kirjavaa lintujoukkoa. Mutta yht'äkkiä ovat linnut kadonneet hänen silmistänsä. Ei yksikään niistä juossut eikä lentänyt pois, eikä kuitenkaan näy ainoatakaan. On ihan, kuin maa olisi ne niellyt. Todella ne, luottaen pukunsa ja maan yhdennäköisyyteen, ovatkin antautuneet maan turviin, painautuneet litteiksi maata vasten. Ja silloin ne ovat yht'äkkiä ikään kuin muuttuneet kiviksi ja pieniksi hiekkakasoiksi. Tottumaton pyyntimies ratsastaa niiden luo, näkemättä niitä ja säikähtää, kun ne äkkiä nousevat, kovasti huutaen ja meluten lentävät ylös ja kohisten syöksyvät pois. Jos hänen kuitenkin onnistuu ampua joku lintu, niin häntä kummastuttaa sen puvun tavattomat värit ja omituiset piirteet melkein yhtä paljon kuin lintujen käytöskin. Selkäpuolen milloin harmaammalta, milloin kirkkaimman keltaiselta vivahtava hietaväri on kauniisti koristeltu leveillä nauhoilla, kapeammilla piirteillä, koreilla raidoilla, täplillä, pisteillä, pilkuilla, piiruilla ja kiemuroilla niin, että luulisi sellaisen kanan näkyvän kauaksikin; mutta kaikki tuo värien seoitus on vaan ihan tarkka kuva itse hiekan väristä; jokainen tummempi ja valoisampi paikka, joka pikkukivi, joka hietajyvä näyttää olevan piirrettynä siihen höyhenpukuun. Ihmekö siis, että maa ne ihan ottaa itseensä, näköjään pyyhkii pois linnun muodonkin ja turvaa häntä ainakin yhtä hyvin kuin voimakas, verrattoman nopeasti kantava siipi. Sen tähden arabialainen runous on näiden kanainkin oloa ja olemusta kuvannut kukkarikkailla ajatuksilla ja sanoilla; sillä niiden kauneus lumoaa silmää ja niiden ihmeellinen nopeus herättää ikävää maahan kahlehditun ihmisen sydämmessä.

Kaikilla muilla aavikon eläimillä on yhtä selvään näiden kahden kuvatun ominaisuudet. Aavikolla elää eräs ilveslaji, karakaali. Se on solakampi ja pitempijalkainen, pitempikarvainen ja suurempisilmäinen kuin mikään muu eikä myöskään juovikas eikä täplikäs, vaan, paitsi mustia korvan latvoja, silmäkiehkuroita ja huulipilkkuja, hiekan värinen, asuinpaikkansa mukaan vaaleampi tai tummempi, punertavampi tai kirkkaampi. Aavikolla asuu fenek-kettu, jolla, koko koiraheimon kääpiöllä, on likaisen keltainen puku ja oikeat jättiläiskorvat. Siellä elää pieni jyrsijä, niin sanottu hyppyrotta, kääpiö-kengurun kaltainen jänis, jolla on tavattoman pitkät takajalat, ihan surkastuneet etujalat sekä ruumiista pitempi, kaksirivisesti karvainen häntä; viattomampi ja hyväluontoisempi, mutta myöskin nopeampi ja sukkelampi eläin kuin mikään muu jyrsijä. Sama muoto on linnuilla, matelijoilla, yksinpä hyönteisilläkin; se näkyy aina, olkootpa ruumiin rakennus ja väri muuten miten vaihtelevat hyvänsä. Jos hietakeltaisen seassa tai sivulla on muuta väriä, jos karva-, höyhen- tai suomuspuvussa on myöskin mustaa tai valkoista, tuhkaharmaata tai ruskeaa, punaista, sinistä j.n.e., niin sellaista, usein vain eläintä koristavaa sivuväriä on aina ainoastaan sellaisissa ruumiin paikoissa, joita sivulta tai ylhäältä tähystelevä silmä ei voi huomata. Jos keskellä aavikkoa on korkea vuoristo, niin siellä elävissä eläimissä tulee näkyviin myöskin vuoriston vaihtelevaisuus. Arabian korkeain vuoristojen harmailla kallioilla kiipeilee aavikon vuorikauris, majailee pieni tamaani-eläin, pesii korppikotka ja huipuilla, rotkoissa, kallioseinissä ja laaksoissa asuu melkoinen joukko muita monen lajisia lintuja, jota vastoin alavan aavikon tummilla kallioilla ainoastaan sysimusta suru-kivitasku laulaa sävelrikasta kaikuvaa lauluansa. Sitenpä tulee aavikon yhtäläisyys näkyviin sen joka osassa, sen joka eläimessä, ja se juuri vielä enentää vaikutusta, jonka se ensi päivästä tekee jokaiseen ajattelevaan, tunteelliseen ja voimakkaasen ihmiseen, kiihoittaen sitä sitte edelleen päivä päivältä.

Voimaa, havaintokykyä ja tunnetta tosin aavikko vaatii joka ihmiseltä, joka tahtoo oppia sitä tuntemaan ja siihen jonkin verran tottua. Jos ei jakseta kestää sen tuottamia matkan vaivoja, jos peljätään sen aurinkoa, aristellaan sen hiekkaa, niin on paras olla sinne menemättä. Päivä on aavikolla aina raskas aika, vaikka taivas olkoonkin puhdas, ilma tyyni ja kirkas, vaikkapa tuntukoon pohjatuulenkin vilpoisia henkäyksiä. Melkein yht'äkkiä, melkein ihan ilman hämärää alkaa se vallita. Ainoastaan lähellä merta tai suuria, aavikon poikki juoksevia jokia reunustaa päivää tervehtivä aamurusko taivaan itärannan purpuralla, vaan keskellä avaroita hietatasankoja nousee aurinkokin näkyviin yht'aikaa ensimmäisen itään ilmestyvän punan kanssa. Se nousee hietatasangon laidasta kuin tulipallo, joka näyttää olevan särkemäisillään kuorensa joka taholta. Sen tultua näkyviin on aamun raittius kerrassaan poissa; heti se sinkoilee hehkuvia säteitään maahan, kuin olisi jo keskitaivaalla. Vaikka kuukausia puhaltava, usein virkistävän vilpoinen pohjatuuli estäisikin kuumuudesta eri verran laajenneita ilmakerroksia muuttumasta ilmeisiksi järviksi, ei se kuitenkaan voi niin paljon jäähdyttää ilmaa, että omituinen väriseminen ja aaltoileminen voisivat lakata hiekan päällisestä ilmasta. Ylen runsaassa valossa värisee taivas ja maa; sanomatonta hehkua virtaa auringosta ja heijastuu hiekasta takaisin ylös. Joka hetki enenee valo ja hehku, eikä voida päästä kumpaakaan pakoon, ei niitä millään tavalla heikentää.

Auringon ensi säteiden välähtäessä on karavaani lähtenyt liikkeelle, kulkemaan äänetöntä kulkuaan. Etäällä jo menevät kuormakamelit ja notkein askelin astuvat ajajat niiden sivulla tai takana; täyttä juoksua rientävät ratsukamelit, voimainsa mukaan kiirehdittyinä, toisista ohitse jonon etupäähän; kohta jäävät kuormakamelit jäljelle näkymättömiin ratsastajista. Yhä eteen päin riennetään hiljenemättömällä kiireellä. Kaikki luut ja nivelet tuntuvat paukkuvan juoksevain ratsukamelien nytkytyksestä. Polttaen paahtaa aurinko, pistelee kaikkein vaatteiden läpi, pantakoon niitä suojaksi kuinka monet hyvänsä ylleen. Tiheäin vaatteiden alla juoksee hiki pitkin koko ruumista, käsivarsien ja jalkojen keveämpäin verhojen alta haihtuu se heti, kuin nousee iholle. Kieli tarttuu suulakeen. Vettä, vettä, vettä! on niiden ainoa ajatus, jotka eivät vielä ole oppineet kärsimään sellaisia vaivoja. Mutta vesi ei täällä olekaan rautaisissa säiliöissä eikä pulloissa, vaan maan tavan mukaan leileissä, jotka ovat päiväkausia riippuneet täydessä hehkussa kamelien seljässä, ja siten kuljetettu juomavesi on lämpöisen haaleata, pahahajuista, sakeaa, ruskean väristä sekä nahasta ja kolokvintti-tervasta pahalta maistuvaa, inhottavaa, jopa oksettavaakin. Sellainen vesi ei vähääkään virkistä, vaan tuottaa vain uusia vaivoja, jopa tuskallista kipuakin, ja tekee sen tähden vain sitä polttavammaksi halun saada mitä hyvänsä juomaa. Mutta sitä vettä ei käy mitenkään parantaa eikä sen sijaan keksiä mitään muuta. Nautittakoonpa sitä kahvina tai teenä, viinin tai viinan seassa, sen tuikea maku ja haju kuitenkin tuntuvat; paljas viini tai viina enentävät vain polttavaa janoa ja rasittavaa kuumuutta. Matkustajan olo tulee tuskalliseksi jo ennen, kuin aurinko ehtii korkeimmilleen, ja tuska kiihtyy, mikäli vesi huononee. Mutta sitä täytyy kärsiä ja sitä kärsitään. Vaikkapa länsimaalainen ei koskaan totukaan tuollaiseen leiliveteen, kuin juuri kerrottiin, niin pian hän sentään tottuu alussa sietämättömältä näyttäneesen kuumuuteen ja sitä pikemmin myöskin ratsastuksen vaivoihin, mitä enemmän hän kasvaa yhteen ratsunsa kanssa. Joskus tulevaisuudessa ehkä saadaan toimitetuksi tällaisille matkoille puhdasta vettä, ja sitte matkustaja tuskin enää valittaa aavikon kuumuutta, ei ainakaan ratsastuksen vaivoja.

Mukavasti, miellyttävästi leväten, vaikkapa lähteväin kuormakamelien myrisevistä valitusäänistä vastoin tahtoaan unesta heränneenä, antaa maan oloihin tottunut matkustaja kuormakaravaanin lähteä edeltä, virvoittaa ruumistaan ja sieluaan kahvilla ja tupakalla, hyppää sitte dromedaarinsa selkään ja ratsastaa kumppaneineen niin nopeasti, kuin ratsut suinkin ehtivät. Ei sanaakaan puhuta, ainoastaan hiekan narinaa kamelein kimmoisten jalkatyynyjen alla sekä kamelien kovaa hengitystä ja kumeaa, kurisevaa myrinää kuuluu. Tuota pikaa saavutetaan kuormakaravaani ja päästään siitä melkoinen matka edellekin. Gaselli kävelee syömässä lähellä tien suuntaa ja antaa täällä hyvin tervetulleen saaliin toivoa. Viehättävästi hypiskellen tanssii aavikon ruumiillinen runoajatus pois takaa ajavain ratsastajain saatavilta, ja sen jäljestä juoksevat kiiruhtamisesta läähättävät kamelit pitkillä askelilla. Gaselli näyttää huolettomalta ja toivon mukaan päästää lähemmäksi; ratsastajat ovat kääntävinään siitä ohitse, pidättävät kamelejaan ja ratsastavat hitaammin; joku heistä luistaa alas satulasta, pysäyttää ratsunsa silmänräpäyksen ajaksi ja laukasee sen vatsan alatse tarkan pyssynsä. Heti paikalla on karavaanin johtaja hypännyt satulastaan maahan korjaamaan tapettua riistaa; riemuiten vetää hän sen ratsunsa luo, sitoo taitavasti satulaan, ja edelleen käy matka.

Puolenpäivän tullessa levähdetään. Jos lähellä on notkelma, niin tottapa siinä myöskin on joku viuhkamainen mimoosa, jonka ohut lehtikatto antaa vähän varjoa; jos hietalakeus on yhtä tasaisena ratsastajain ympärillä niin laajalti, kuin silmä kantaa, pistetään hietaan neljä keihästä ja niihin pingotetaan villapeite niukasti varjostavaksi katoksi. Mutta hehkuva on hiekka, jolle täytyy laskeutua, kuuma ja rasittava on ilma, jota hengitetään; väsymys ja uupumus valtaavat yksin aavikkolaisenkin, mitäpä sitte pohjoismaalaisen. Ikävöidään lepoa, saamatta sitä, ja virkistystä, tuntematta sitä. Ylen runsaasta valosta ja värisevästä ilmasta häienneinä sulkeutuvat silmät, paahtavan kuumuuden ja polttavimman janon ahdistamina heittelehtää jokainen vuoteellansa, saamatta unta. Raskaasti ja hitaasti matavat eteen päin ajan rahtuset.

Kuormakaravaani astua huojuu hitaasti ohitse ja katoaa näkyvistä höyryiseen ilmamereen, jonka aaltoilevilla kerroksilla kamelit näyttävät liihoittelevan. Yhä vielä viivytään samassa tukalassa tilassa, kärsitään samoja vaivoja. Aurinko on jo ammoin alennut keskitaivaalta, mutta yhä se vielä sinkoilee yhtä voimakkaasti hehkuvia säteitään alas. Viimein iltapäivällä lähdetään taas liikkeelle. Ja taaskin ratsastetaan niin nopeaan, että ilma löyhähtelee vastaan melkein vilpoiselta, kunnes taas saavutetaan kuormakaravaani. Laulaen astuvat ajajat kameliensa jäljestä. Yksi heistä oikeastaan laulaa, muut yhtyvät joka värsyn lopussa samaan kertosäkeesen.

Jos otetaan huomioon kaikki vaivat, joita juhtamiehillä on kärsittävänä aavikkomatkoilla, niin tosiaan kummastuttaa, että he ollenkaan laulavat. Ennen päivän valkenemista sälyttää ajaja kamelinsa, syötyään yhdessä sen kanssa muutamia kourallisia pehmeiksi keitettyjä durra-jyviä, jotka ovat molempain ainoana ravintona; koko pitkän päivän astuu hän kamelinsa jäljestä, syömättä enää muruistakaan, enintään silloin tällöin ottaen kulauksen haisevaa leilivettä virkistyksekseen; aurinko paahtaa hänen päälakeansa, hehkuva hiekka polttaa hänen jalkojaan, kuuma ilma kuivaa yhtä mittaa hänen hikeä uhkuvaa ruumistansa; hänellä ei ole aikaa levähtää eikä lepuuttaa kamelejaan; hänen täytyy ehkä vielä uudestaan sälyttää muutamia juhtiansa tai tavoitella kiinni jotakuta, joka häneltä karkaa; ja kuitenkin laulaa hän nytkin laulujaan. Sen saa aikaan aavikon yö.

Auringon laskeutuessa näyttävät näiden kuivettuneiden aavikon lasten kaikki jäsenet virkenevän ihan uusiksi; sillä hekin ovat kaikin puolin aavikon, ylevän äitinsä, kaltaiset. Yhdessä aavikon kanssa hehkuvat he puolenpäivän aikaan, yhdessä sen kanssa kukoistavat yön aikaan. Jo auringon aletessa kehittelee heidän runolahjansa kultaisia unia ihan avonaisten silmien eteen. Tuo esilaulaja ylistelee vesirikkaita kaivoja, niiden ympärillä kasvavia palmuryhmiä ja niiden alle tehtyjä hämyisiä telttoja; hän tervehtii eräässä teltassa istuvaa ruskeaihoista tyttöä, joka hänelle toivottaa siunausta, kehuu hänen kauneuttansa, vertaa hänen silmiään gasellin silmiin, hänen suutansa ruusuun, jonka kukkaistuoksu sanoina rivittyy hänen korvissaan helminauhaksi, hylkää hänen tähtensä sulttaanin vanhimman tyttärenkin ja ikävöitsee hetkeä, jolloin kohtalo sallii hänen asua yhdessä teltassa hänen kanssansa. Mutta laulajan kumppanit kehoittavat häntä tuntemaan vielä suurempaa ikävää ja sen tähden lakkaamatta kääntävät hänen ajatuksiaan profeettaan, "joka tyydyttää ikävöimisemme ja toivomme".

Sellaista kaikuu pohjoismaisen vieraan korviin ja hänenkin sydämmestään alkavat kotonsa laulut kuohua. Ja kuin sitte laskeutuneen auringon viimeinen ruusuinen väre hehkuu, kuin yö levittää lumoharsonsa aavikolle, silloin hänestä tuntuu, kuin olisi vaikeinkin kärsimys ollut helppoa, kuin hän ei olisi tuntenut päivän hehkussa mitään janoa, ei ratsastuksessa mitään vaivaa. Iloisesti hyppää hän pois satulasta ja sill'aikaa, kuin ajajat purkavat kameliensa kuormia ja sitovat juhtiansa yöksi, tasoittelee hän ja kokoo hiekkaa tilaksi, levittää siihen maton ja peitteen ja riemulla antautuu ikävöidyn levon valtaan.

Ainoastaan muutaman askeleen päähän valasee pieni tuli tasankoa. Toimeliaasti hyörivät sen lähellä aavikon puolialastomat, tummaihoiset pojat. Liekki valasee heitä lumoavasti, niin että he yön puolipimeässä näyttävät varjoilta; tavarapakat ja arkut, satulat ja muut kapineet muuttuvat kummallisen muotoisiksi; tavarain ulkopuolella suuressa piirissä makaavat kamelit ovat kuin kummituksia, niiden silmät kun kolkosti hehkuvat tulen heijastuksesta. Hiljaista, yhä hiljaisempaa alkaa olla leirissä. Aavikon poika toisensa jälkeen poistuu kamelin luota, jonka kanssa on yhdessä syönyt niukan illallisensa, kääriytyy pitkään viittaansa, laskeutuu maahan ja ikään kuin muuttuu hiekaksi. Tuli leimahtaa vielä kerran, menettää valonsa ja sammuu. On todella jo yö leirissäkin.

Runoilija se olisi Jumalan armosta, joka osaisi kuvata aavikon yötä. Kukapa kykenisi kertomaan sen kauneutta, vaikka olisikin sen itse kokenut, valvonut sen illasta aamuun, ahmimalla nauttinut sitä ja sen unia! Päivän kuumuuden jälkeen se lempeästi, palkitsevasti, sovittavasti antaa sanomatonta hyvinvoinnin ja ylevyyden tunnetta; se on rauhaa ja iloa tuottava aika, jota mies ikävöitsee kuten hänen rakkahansakin, aika, joka hänelle palkitsee pitkän odotuksen. "Leila", aavikon tähtikirkas yö, on arabialaisen mielestä syystä kyllä kaiken ylevän ja ihanan yhteys. Leilaksi hän sanoo tytärtänsä; "tähtikirkas yöni" sanoo hän hyväillessään rakkahintansa "leila, o leila" panee hän runoelmiinsa kaikuvaksi kertosäkeeksi joka värsyn loppuun. Mutta ihmeellinen se yö onkin, joka täällä aavikolla kaikkein päivän vaivojen ja vastusten jälkeen lumoaa mieltä. Aavistamattoman puhtaina ja kirkkaina loistavat tähdet tummalta taivaan kannelta; lähimpien tähtien valo tekee heikkoja varjojakin vaalealle hiekalle. Täysin siemauksin hengittää ihminen puhdasta, raikasta, vilvoittavaa, virkistävää ilmaa; ihastellen siirtyy hänen silmänsä tähtiauringosta toiseen. Yhä enemmän näyttää tähtien valo laskeutuvan lähemmäksi häntä; henki irtautuu tomuun kietovista kahleista ja keskustelee muiden maailmain kanssa. Ei mikään ääni eikä kolina, ei edes heinäsirkan sirinäkään sotke hänen ajatuksiansa. Aavikon suurenmoinen ylevyys selviää vasta nyt hänelle, sanomaton rauha tulee hänen sydämmeensä. Mutta ylevä itsetuntokin täyttää hänen rintansa; täällä keskellä ääretöntä aavikkoa ollessa niin yksin, ilman mitään ihmisseuraa ja ihmisapua, ainoastaan omin neuvoinsa, vahvistuvat luottamus, rohkeus ja, toivo. Äärettömän lumoavia unelmia liitelee valvovain silmien edessä, jatkuen elävästi ja puoleensa vetävästi vielä sittekin, kuin tähdet alkavat silmissä välkkyä ja vavista, ajatukset sekautua ja silmät painua kiinni.

Ruumiillisen ja henkisen virkistyksen jälkeen, sellaisen, kuin aavikon yö tuottaa, on helpompi kestää seuraavan päivän vaivoja, vaikka onkin hyvin vaikea tottua juomaan hetki hetkeltä yhä huononevaa vettä. Oikeata lepoa, häiriötöntä suloa tuottaa kuitenkin vasta olo aavikkokaivolla. Välttämättömimpäin elintarvetten yhä uhkaavan puutteen tähden on aavikkomatka aina rauhatonta kiiruhtamista, eteen päin rientämistä ilman mitään mukavuutta, jota muuten vaelluksilla tahdottaisiin. Päivä kuluu samoin kuin toinenkin; yö on, ainakin paraimpina vuodenaikoina, edellisen kaltainen. Kosteikolla, kaivolla tulee päivä juhlaksi, ilta viattomaksi, huolettomaksi riemujuhlaksi, yö todella virkistäväksi lepoajaksi.

Kosteikon syntymiseksi on laaksomainen seudun syvennys välttämätön, koska ilman kuohuvaa lähdettä tai ainakin keinotekoista kaivoa ei mikään kasvikunta ole mahdollinen, ja vettä aavikolla on ainoastaan korkeissa vuoristoissa tai syvimmissä laaksopaikoissa. Kuten hietameri on niin monessa muussakin kohden aaltoilevan valtameren vastakohtana, niin sen saaretkin ovat vesiaavikon saaren vastakohtia ne kun näet eivät kohoa ympäristölakeutta ylemmälle, vaan ovat siihen syvälle painuneet. Ainoastaan siellä on vettä joko lähellä maan pinnan alla taikka lähteesen ylös kuohuvana. Veden runsaus ja laatu määräävät kosteikon luonteen. Hyvin harvoissa laaksoissa kuohuu puhdasta, vilpoista vettä. Enimmät lähteet ovat suolaiset, raudan tai tulikiven sekaiset, monesti myöskin lämpöiset ja sen tähden ehkä suurimmaksi osaksi terveyslähteitä, vaan eivät suinkaan aina juomavedeksi kelpaavia eikä kasvullisuutta edistäviä. Mehevää ruohovihreyttä tuskin ainoakaan saa aikaan. Mutta ainoastaan erittäin edullisissa paikoissa tulee vesi edes näkyviinkään; enimmäkseen se tiukkuu kallion raoista tai louhikoista pisaroittain kokoon syvälle alas, josta sitä ainakin ajoittain täytyy nostamalla nostaa ylös. Ja sielläkin, jossa se itsestään kuohuu ylös, hajoaa se vähän matkan päässä taas hiekkaan, jos ihminen ei sitä kokoele eikä sen juoksua suunnitse. Kuitenkin se aina saa aikaan virkistävää, sellaisessa aavikossa kaksinkertaisesti tervetullutta elämää.

Kuohuvan lähteen ympärille on asettunut vihreä kasvijoukko jo paljon ennen, kuin ihminen tuli ottamaan sitä haltuunsa. Kukapa tietää, miten se kasvikunta sai alkunsa. Ehkäpä hietamyrsky kuljetti tänne siemeniä, jotka lähteen partaalla itivät, vihoittivat, kasvoivat, kukoistivat, kantoivat siemeniä ja siten yli koko laakson levisivät. Ihmiset niitä varmaankaan eivät istuttaneet, sillä mimoosoita, joita kosteikon kasvikunnan suurin osa on, nähdään myöskin kaivottomissa laaksoissa yksitellen, kymmenittäin, kaksikymmenittäin ja pikku metsikköinä. Nekin jo riittävät saamaan aikaan elämää aavikolla, ne viheriöivät, kukoistavat ja tuoksuvat, ja miten raitis, kultainen palsaminen niiden tuoksu on! Niiden ystävällisessä varjossa lepää gaselli, niiden latvoissa kaiuttavat aavikon vähälukuiset laululinnut säveliänsä. Niiden mehevät lehdet näyttävät kalkkiröykkiöiden, mustain graniittikeilojen ja häikäsevän hiekan keskellä silmästä suloiselta kuin kevätvihreys; niiden kukat ja varjo virkistävät sielua. Suurempiin vesirikkaihin kosteikkoihin on ihminen kylvänyt mimoosain lisäksi palmuja ja siten tehnyt aavikon saaren vielä lumoavammaksi. Palmu on täällä kaikki kaikissa, puiden kuningas, ihmisiä niihin pieniin paikkoihin kahlehtiva ja heitä elättävä hedelmäin antaja, saduissa ja runoelmissa ylistelty ravintokasvi, elämän puu. Mikä olisi kosteikko ilman palmua?

Sama kuin teltta ilman kattoa, huone ilman asujamia, kaivo ilman vettä, runoelma ilman sanoja, laulu ilman säveltä, kuvataulu ilman värejä! Sen hedelmät elättävät paimentolaista tai paikoillaan pysyvää aavikkolaista, muuttuvat hänen kädessään vehnäksi tai ohraksi, ovat mieluiset myöskin hänen herransa veronkantaja-lähettiläälle; sen runko latva ja kapeat lehdet kelpaavat asunnoiksi, talouskaluiksi, matoiksi, koreiksi, säkeiksi sekä hienommiksi ja paksummiksi nuoriksi. Aavikon hietikolla vasta osataan pitää sitä täydessä arvossaan, käsittää sen koko merkitys; aavikon hietikolla tulee se arabialaisen runouden ymmärrettäväksi vertauskuvaksi, joka kuten sekin usein puhkeaa laihasta maasta, kasvaa voimakkaana, yhtä tasaisena ylös korkeuteen ja vasta siellä antaa makeita hedelmiänsä.

Mimoosat ja palmut ovat kaikkein kosteikkojen varsinaiset puut; mitä ei siis puutu sieltäkään, jossa on niin paljo lähteitä tai kaivoja, että voitaisiin laitella puutarhoja tai viljavainioita. Siellä ne ikään kuin etuvartioina päälle tunkeutuvaa aavikon hiekkaa vastaan seisovat aavikkosaaren äärilaiteilla, jota vastoin sen keskusta on jäänyt vaativaisemmille, enemmän vettä tarvitseville kasveille. Lähteiden tai kaivojen äärillä on usein viehättäviä puutarhoja, joissa kasvaa melkein kaikkia Pohjois-Afrikan hedelmälajeja. Siellä kiemurtelee viiniköynnös, hehkuu pomeranssi tummanvihreässä lehdikössä, avaa granaatti ruususuutansa, levittelee banaani viuhkalehtiänsä, kiemurtelee meluuna pitkin kasvipenkkejä, ja viikuna-kaktus ja öljypuu, ehkäpä myöskin viikuna-, aprikka- ja mantelipuut tekevät hedelmällisyyskuvan täydelliseksi. Etemmäksi ulottuvat viljavainiot, joilla kasvatetaan ainakin kafferihirsiä, mutta joskus myöskin vehnää, jopa riisiäkin.

Niin rikkaihin kosteikkoihin on ihminen pysyväisesti asettunut, jota vastoin köyhemmissä laaksoissa hän ainoastaan aika-ajoin säännöllisesti tai sattumalta majailee vieraana. Kosteikon kylä tai kaupunki on yleensä saman kaltainen kuin lähimmässä varsinaisessa viljelymaassa, sillä täälläkin on moskea, kauppapuoteja ja kahviloita; mutta ihmiset ovat toisen hengen lapsia kuin Niilin maiden tai rannikkojen maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Vaikka ne ovat enimmäkseen eri heimoja, vallitsee heillä kuitenkin yhtäläiset tavat. Aavikko on kaltaisiksensa muodostellut heidät. Heidän laiha vartalonsa, terävät kasvojensa piirteet, tuuheain kulmakarvojen alta säkenöivät silmät saattavat kohta tuntemaan heidät aavikon pojiksi; tavoistaan heidät vielä paremmin huomataan niiksi. He ovat vaatimattomat, puuhaavaiset, toimeliaat ja tyytyväiset, vierasvaraiset, avomieliset, rehelliset ja uskolliset, mutta myöskin itsetietoiset, vähästä kiihtyväiset ja äkkipikaiset, ryöstöön ja muihin väkivaltaisuuksiin taipuvaiset, yleensä paimentolaisten kaltaiset, vaikka tosin eivät hyvässä eikä pahassa heidän vertaisensa. Heidän asuinpaikkaansa tuleva karavaani on heille mieluinen ilmestys, mutta matkustaja on heidän mielestään velvollinen suorittamaan heille tullia ja veroa.

Ihan toisenlaiset kuin nämä kosteikot ovat muut levähdyspaikkoina käytetyt notkelmat, joissa ainoastaan siellä täällä on ainiaan ikävöity kaivo. Arabialaispaimentolaiset, jotka niistä ammentelevat, ovat tyytyväiset, jos se antaa heille ja heidän laumoilleen muutaman kuukauden tai ehkä vain viikkokaudenkin jotakuinkin riittävästi juomavettä; siellä levähtävä karavaani saa olla iloinen, jos kaivossa on tarpeeksi vettä muutamaksi päiväksikään. Tavallisesti on kaivo syvässä rotkossa, jonka seinät pikemmin vain hikoavat vettä kuin vesisuonia juoksuttavat. Muutamia palmuja seisoo vähäin mimoosain ja pajupensasten seassa kaivon ympärillä; joitakuita ruohon korsia nousee kuivasta maasta.

Sanomattoman köyhiä ihmisiä ovat paimentolaiset, jotka täällä pitävät telttojansa niin kauan, kuin heidän pienet vuohilaumansa löytävät ravintoa; heidän "taistelunsa olemassa olosta" ei ole mitään muuta kuin lakkaamatonta vaivaa, puutetta ja hätää. Pitkä, tummavärinen, vuohenkarvainen kangaskappale, keskikohdalta heitetty vaakasuoralle puulle, päät kiinnitetty maahan, takapuolella seinänä kappale samaa kangasta, etupuolella palmun lehdistä kudottu matto, siinä heidän telttansa, vaimon häälahja, jota hän on kahdeksannesta kuudenteentoista ikävuoteensa asti koonnut, kehrännyt ja kutonut. Muutamia mattoja makuusijoina, graniittilevy ja siihen kuuluva survin vaihtamalla saadun viljan hienontamista varten, sileä savilevy kakkarain paistamista varten, kaksi keskeltä paksua ruukkua, muutamia nahkasäkkejä ja leilejä, kirves ja muutamia keihäitä, siinä koko talouskalusto. Kahdenkymmenen kokoinen vuohilauma on jo perheen rikkaus. Mutta nämä ihmiset ovat yhtä uljaat kuin köyhät, yhtä rakastettavat kuin kaunisruumiiset, yhtä hyväluontoiset kuin kauniit, yhtä anteliaat kuin vaatimattomat, yhtä vierasvaraiset kuin rehelliset, yhtä puhdastapaiset kuin uskovaiset. Ikivanhoja kuvia sukeltelee länsimaalaisen sielun silmäin eteen hänen ensi kerran kohdatessaan näitä; raamatulliset olennot astuvat elävinä hänen eteensä ja puhelevat hänen kanssaan lapsuudesta asti tutulla puhetavalla. Tuhansia vuosia on kulkenut näiden aavikon paimentolaisten ohitse kuin yksi päivä; vielä tänään ajattelevat, puhuvat ja toimivat he ihan samalla tavalla, kuin raamatulliset patriarkat ajattelivat, puhuivat ja toimivat. Sama tervehdys, kuin Abraham muinoin lausui, kaikuu heidän huuliltaan vieraalle vastaan; samat sanat, kuin Rebekka puhui Abrahamin palvelijalle, lausuttiin minullekin, kuin polttavimman janon tuskissa hyppäsin Bahiudan kaivolla alas kamelin seljästä ja pyysin vettä nuorelta, kauniilta, ruskeaihoiselta naiselta. Siinä hän seisoi edessäni, vuosituhansia sitte elänyt Rebekka ilmi elävänä ja lakastumattoman nuorena, toinen kuin se, josta raamattu puhuu, ja kuitenkin sama.