Kitabı oku: «Mugbyn risteys», sayfa 5

– Ei, – vastasi hän, – se ei ole siellä.

– Oikein, – sanoin minä.

Me palasimme sisään, suljimme oven ja kävimme jälleen istumaan. Minä juuri mietiskelin millä lailla käyttäisin tätä voittoani, jos se voitoksi oli sanottava. Mutta samassa hän taas jatkoi keskusteluamme, pitäen kertomustansa täysin varmana ja olettaen, ettei sen todenperäisyydestä meidän kesken voinut olla epäilystäkään, niin että tunsinkin olevani aivan tappiolla.

– Nyt te, herra, täydesti ymmärtänette, – sanoi hän, – että se, mikä minua niin kauheasti tuskastuttaa, on kysymys: Mitä tuo kummitus taas tarkoittaa.

Minä vastasin etten tiennyt, tokko ymmärsin sitä aivan täydesti.

– Mistä se varoittaa? – jatkoi hän mietiskellen, katsoen valkeaan ja joskus vain vilkaisten minuun. – Mikä on hätänä? Missä on vaara? Vaara uhkaa jossakin rautatiemme varrella. Joku hirveä tapaturma on tapahtuva. Sitä ei sovi epäillä tällä kolmannella kerralla, sen jälkeen, mitä ennen on tapahtunut. Mutta se on todellakin hirveää, että se minua noin ahdistaa. Mitäpä minä voin tehdä?

Hän veti taskustansa nenäliinan ja pyyhki hikihelmet kuumalta otsaltansa.

– Jos sähköittäisin joka puolelle: Vaaraa – niin enhän siihen voi sanoa mitään syytä, – jatkoi hän pyyhkien kämmeniänsä. – Minä saisin siitä vain nuhteita, eikä siitä olisi kellekään apua. He luulisivat minut hulluksi. Näin se kävisi; – Sähköittäisin: Vaaraa! Kavahtakaa! – Vastaus: Mikä vaara? Missä vaara? – Minä vastaisin: En tiedä. Vaan Jumalan tähden kavahtakaa! He ajaisivat minut pois virasta. Mitä muuta he voisivat tehdä.

Oikein surkeaa oli nähdä hänen mielensä tuskaa. Se oli tarkkatuntoisen miehen tuskaa, jota painosti yli voimien nousevan käsittämättömän edesvastuun tuska, vaan josta elämä ja kuolema saattoi riippua.

– Kun se ensikerran seisoi hätävalkean vieressä, – jatkoi hän taas, pyyhkäisten mustat hiuksensa pois otsalta ja hieroen ohimoitansa käsillään ylös ja alaspäin ikäänkuin kuumetaudin tuskassa, – miksi se ei voinut virkkaa minulle, missä tuo tapaturma oli tapahtuva – jos sen piti tapahtua? Miksi se ei voinut virkkaa minulle miten sitä voisi välttää – jos sitä oli mahdollista välttää? Ja koska se toisella kerralla peitti kasvonsa, miksi se ei voinut mielemmin sen sijaan virkkaa minulle: Tuo nuori vaimo kuolee, jos hän tänään ajaa junassa; pidättäkää häntä kotona! Jos se nuo kaksi kertaa tuli vain osoittaaksensa, että sen varoituksia on uskottava ja valmistaaksensa minua siten uskomaan kolmattakin todeksi, miksi se ei nyt ilmoita vaaraa selvillä sanoilla? Ja miksi se juuri minua varoittaa? Minua, Jumala paratkoon, mitätöntä vahtia tässä yksinäisessä paikassa! Miksi se ei mene jonkun luo, jolla on arvoa, niin että hänen sanojansa uskottaisiin, ja valtaa ryhtyä varokeinoihin?

Nähdessäni hänet tämmöisessä mielen tilassa, arvelin, että olisi parasta sekä miesparalle itselleen että myös yleisön turvallisuudelle, että koettaisin rauhoittaa hänen levottomuuttaan, ainoa, minkä tällä hetkellä saatoin tehtä. Sentähden jätin enempää puhumatta sikseen koko kysymyksen hänen näkynsä todenperäisyydestä tai olemattomuudesta; minä vakuutin hänelle vain, että se, joka täyttää velvollisuutensa tunnollisesti, tekee, mitä häneltä sopii vaatia, ja että hänen piti lohduttaa itseään sillä tiedolla, että hän teki tehtävänsä, vaikkei hän ymmärtänytkään noita hämmästyttäviä kummituksia. Tässä kokeessani menestyin paljoa paremmin kuin yrittäessäni selityksillä saada häntä luopumaan luulostansa. Hän tuli rauhalliseksi. Hänen virkaansa kuuluvat toimet vaativat, sitä myöten kuin yö kului, yhä enemmän huomiota häneltä. Kello kaksi aamusella läksin pois; olin kyllä tarjoutunut jäämään koko yöksi, mutta hän ei sitä sallinut.

En tiedä, miksi en tunnustaisi, että minä, astuessani polkua ylös monta monituista kertaa vilkaisin tuohon punaiseen lyhtyyn, ettei tuo punainen lyhty minua erityisesti miellyttänyt ja että uneni olisi ollut sangen rauhaton, jos sänkyni olisi sen vieressä seisonut. Eikä minusta myöskään ollut erittäin mieluista muistella noiden molempien varoitusten seurauksia, junaonnettomuutta ja nuoren vaimon kuolemaa. En tiedä miksi sitäkään salaisin.

Mutta enimmin mielessäni mietiskelin, mitä minun pitäisi tehdä, saatuani tietää miehen salaisuuden? Minä olin omin silmin nähnyt, että mies oli taitava, valpas, ahkera ja tarkka. Mutta kuinka kauan nämät avut kestäisivät, kun hänen mielensä oli niin rauhaton? Hänen paikkansa tosin ei ollut korkea, vaan kuitenkin tärkeä, luotettavaa miestä vaativa, ja tokko minä, esimerkiksi, olisin junassa aivan levollinen henkeni puolesta, ja voisin luottaa siihen mahdollisuuteen, että hän edelleenkin toimittaisi huolellisesti virkansa?

Toiselta puolen taas en voinut päästä irti siitä tunteesta, että pettäisin häntä jos ilmoittaisin hänen päälliköilleen mitä häneltä olin kuullut, ennenkuin ensiksi olin puhunut suuni puhtaaksi hänelle itselleen ja ehdoittanut hänelle keskivälisen keinon. Päätinpä viimein ehdoittaa, että saattaisin häntä taitavimman lääkärin luo näillä seuduin. Hänen neuvoansa me kysyisimme; muuten pitäisimme asian ensialuksi salassa. Muutos hänen vahtiajassaan, sen häneltä olin kuullut, tapahtuisi seuraavana iltana; hänen piti päästä pois pari tuntia päivän nousun jälkeen ja tulla takaisin paikalleen kohta päivän laskettua. Me olimme päättäneet, että silloin taas tulisin hänen luoksensa.

Seuraava ilta oli hyvin ihana, ja minä läksin jo aikaiseen ulos siitä nauttimaan. Päivä ei ollut vielä aivan laskenut, poiketessani peltopolulle, joka kulki pitkin kaivanteen reunaa. – Kävelenpä, – sanoin itsekseni, tunnin ajan tätä polkua myöten, puolen tunnin tuonnepäin, puolen takaisin; sitten on aika mennä ratavahtini luokse.

Ennenkuin läksin edemmäksi, astuin kuitenkin aivan äyräälle ja katsahdin, mitään ajattelematta, alas samasta paikasta, mistä olin miehen ensi kerran nähnyt. Enpä voi selittääkään, kuinka sydämeni säpsähti, kun aivan tunnelin suussa näin miehen haamun, joka varjosti silmiään vasemmalla kädellään ja liikutteli oikeaa käsivarttaan ikäänkuin suuressa tuskassa.

Sanomaton kauhistus, joka ensihetkenä oli hyydyttänyt vereni, haihtui kuitenkin kohta. Sillä minä havaitsin heti tuon haamun olevan elävän ihmisen ja pienen joukon muita ihmisiä seisovan hänen lähellään, ja heille hän näytti näyttelevän tätä liikettään. Hätälyhty ei vielä ollut sytytetty. Sen patsaasen oli rakennettu pikkuinen, matala majantapainen seipäistä sekä tervakankaasta. Se ei näyttänyt suuremmalta kuin vuode.

En voinut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, ettei kaikki ollut niinkuin piti olla. Minä pelkäsin hirveän tapaturman tapahtuneen, ja soimasin itseäni, sillä olinhan tavallaan siihen syypää kun olin jättänyt miehen sinne yksikseen, enkä ollut lähettänyt ketään häntä vartioimaan tai oikaisemaan hänen tekojansa. Niin nopeasti kuin saatoin juoksin siis mutkikasta polkua myöten alas.

– Mikä on tapahtunut? – kysyin miehiltä.

– Vahtimies on saanut surmansa tänä aamuna, herra.

– Ei suinkaan se mies, jonka tuo koppeli on?

– Se sama, herra.

– Ei suinkaan se mies, jonka tunnen?

– Te voitte tuntea hänet, herra, jos olitte tuttu hänen kanssaan, – sanoi se mies, joka puhui kaikkien puolesta. Juhlallisesti nosti hän lakkiaan ja siirsi pois tervakankaan kulman. – Sillä hänen kasvonsa ovat aivan vääntymättä.

– Voi, kuinka tämä tapahtui, kuinka tämä tapahtui? – kysyin kääntyen miehestä toiseen, kun tervakangas oli jälleen asetettu paikoilleen.

– Veturi ajoi hänen ylitsensä, herra. Ei kukaan koko Englannissa ollut taitavampi kuin hän toimessaan; mutta mikä lienee ollut syynä, hän seisoi liian likellä ulkopuolista rataa. Oli aivan valkea päivä. Hän oli juuri sammuttanut lyhdyn ja piti lamppua kädessä. Veturin tullessa tunnelista, hän seisoi selin siihen, ja se ajoi hänen ylitsensä. Tuo mies kuljetti veturia ja näytti juuri meille kuinka se kävi. Näytä herralle, Tuomas!

Mies, joka oli karkeihin, tummanvärisiin vaatteisin puettu, astui takaisin entiselle paikalleen, tunnelin suuhun.

– Kun olimme, herra, kiertäneet mutkan tunnelissa, – sanoi hän, – näin hänet tunnelin suulla, ikäänkuin kiikarin kautta. Ei ollut aikaa enää vähentää vauhtia, ja minä tiesin tämän miehen hyvin huolelliseksi. Hän kun ei näyttänyt yhtään välittävän veturin vihellyksestä, niin minä lakkasin viheltämästä, juuri kun olimme likelle tulemassa, ja hoilasin hänelle niin kovasti kuin vaan jaksoin.

– Mitä te huusitte?

– Huusinpa: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! Jumalan tähden, pois tieltä!

Sydämeni vavahti.

– Voi se oli hirveä hetki, herra. En lakannut huutamasta hänelle. Minä varjostin silmiäni tällä käsivarrella, etten näkisi tuota kauheutta, ja liikuttelin käsivarttani viimeiseen asti. Vaan ei se auttanut!

En tahdo tehdä tätä kertomusta pitemmäksi sillä, että viipyisin toisessa sen ihmeellisistä tapahtumista kauemmin kuin toisessakaan. Mutta tahdonpa kuitenkin lopuksi huomauttaa sitä yhteensattumusta, että veturinkuljettajan varoitushuuto ei sisältänyt ainoastaan niitä sanoja, joita onneton ratavahti oli minulle kertonut tuon kummituksen sanoina, vaan myöskin ne sanat, jotka minä – ei hän – olin omassa mielessäni yhdistänyt käsivarren liikuttamiseen.

Haararata N: o 2.
Veturinkuljettaja

– Kaikki yhteensäkö? No. Kaikki yhteensä luettuna, vuodesta 1841 aikain, olen tappanut seitsemän miestä ja poikaa. Se ei ole paljo niin monen vuoden kuluessa.

Nämät hämmästyttävät sanat hän lausui vakavalla äänellä, nojautuen asemahuoneen seinää vasten. Hän oli paksunläntä, punaposkinen mies, hänen silmäteränsä olivat sysimustat ja valkuainen niiden ympärillä ei ollut valkea, vaan ruskeankeltainen; ja ne näyttivät olevan niin täynnä arpia ja viiruja kuin olisivat ne olleet tohtorin veitsen alla. Nämät silmät olivat olleet kovassa työssä, ja katsoneet sekä tuuleen että pahaan säähän. Pukuna oli hänellä lyhyt, musta takki ja likaiset purjevaatteesta tehdyt housut; päässä matala, musta lakki. Kasvojen ilme oli yksitotinen, jopa synkkä, ja koko hänen käytöksestään ilmeni edesvastuun tunto, joka vakuutti minulle, ettei hän laskenut leikkiä.

– Niin, herra, minä olen viisikolmatta vuotta ollut veturinkuljettajana, ja koko sillä ajalla olen tappanut ainoastaan seitsemän miestä ja poikaa. Eipä ole monta virkaveljistäni, jotka voisivat kehua niin vähän vahinkoa tehneensä. Vakavuus, herra, – vakavuus ja silmäin aukipitäminen, se sen tekee. Kun sanon seitsemän miestä ja poikaa, niin tarkoitan rautatietoimiin kuuluvaa väkeä … tulenkohentajia, kantajia ja muita sellaisia. Matkustavaisia en ota lukuun.

Kuinka hän oli tullut veturinkuljettajaksi?

– Isäni, – selitti hän, – oli pieni pyöräseppä ja asui pienessä torpassa sen rautatien varrella, joka käy Leedsin ja Selbyn välillä. Se oli toinen rautatie, joka Englannissa tuli rakennetuksi. Ensimäinen oli Liverpoolin ja Manchesterin välinen tie, jolla herra Huskisson sai surmansa, niinkuin ehkä olette kuullut, herra. Junien kulkiessa sivuitse me pojat aina hyppäsimme ulos niitä katselemaan ja hurraamaan niille. Minä pidin silmällä, miten kuljettaja väänsi vääntimiänsä, kun hän tahtoi kovempaa vauhtia, ja minä arvelin itsekseni kuinka hauskaa tuo olisi, jos pääsisin veturinkuljettajaksi ja saisin hallita niin ihmeellistä konetta. Ennenkuin rautatie oli rakennettu, oli postivaunun ajuri mielestäni suurin mies maailmassa. Minä halusin silloin olla postivaunun ajurina. Meillä oli kodissamme kuningas Yrjö III: n kuva, punaisessa univormussansa. Sentähden minä aina sekoitin yhteen postivaunun ajurin – jolla myöskin oli punainen univormu – ja kuninkaan; edellisellä vain oli matala, leveäreunainen hattu päässä, jommoista kuninkaalla ei ollut. Minun mielestäni ei kuningaskaan voinut olla korkeampi mies kuin postivaunun ajuri. Aina minulla oli halu päästä jonkunlaiseksi päämieheksi. Kerran Leedsissä käydessäni näin miehen, joka johti soittokunnan musiikkia: silloin olisin halunnut tulla soittokunnan johtajaksi. Kotiin tultuani laitoin itselleni sauvan ja astelin pitkin teitä ja olin johtavinani soittokuntaa. Semmoista tietysti ei ollut; vaan minä kuvittelin sen olevan. Toisella kerralla taas mies, joka seisoi jonkun markkinateatterin edustalla, piiska sekä puhetorvi kädessä, miellytti minua, niin että olisin suonut tulevani hänen kaltaisekseen. Mutta rautatien valmistuttua veturinkuljettaja voitti ne kaikki, ja minä päätin tulla veturinkuljettajaksi. Pian minun olikin pakko valita itselleni elatuskeino, vaikka vasta olin nuori. Isäni kuoli äkkiä – salaman isku löi hänet kuoliaksi, kun hän oli mennyt sadetta pakoon puun suojaan – ja äiti ei kyennyt koko lapsijoukkoa elättämään. Jo seuraavana päivänä, kun isäni oli viety hautaan, menin minä asemahuoneelle ja ilmoitin tahtovani päästä veturinkuljettajaksi. Asemapäällikkö naurahti ja sanoi minun aloittavan varhain, vaan arveli että minun vielä piti kasvaa vähäisen. Hän antoi minulle yhden pennyn³ ja käski tulla takaisin kymmenen vuoden kuluttua. Silloin minulla ei ollut käsitystäkään vaarasta. Jollen vielä päässytkään veturinkuljettajaksi, päätin minä, niin piti minun kuitenkin jollakin lailla saada työskennellä jollakin höyrykoneella. Kun en muuta paikkaa saanut, niin rupesin laivapojaksi Humber joella käyvään höyryalukseen, ja sain kantaa merihiiliä höyrykoneen lämmittäjälle. Se oli ensimäinen alkuni. Myöhemmin pääsin itse lämmittäjäksi, ensin samaan laivaan, sitten veturiin. Vielä kahden vuoden kuluttua tulin viimein veturinkulettajaksi samalle rautatielinjalle, joka meidän torppamme sivuitse kulki. – Äitini ja veljeni ja sisareni juoksivat ulos minua katsomaan, kun ensikerran ajoin sitä tietä. Minä jo kaukaa odotin saavani nähdä heidät ja he jo kaukaa odottivat minua, ja he heiluttivat käsiään ja hurrasivat, ja minä taas heilutin kättäni heille. Höyryä minulla oli vahvasti koneessani, ja minä ajoin aika vauhtia, ja olinpa oikein ylpeä sinä hetkenä. En ole ikinä ollut niin ylpeä kuin silloin!

– Halu johonkuhun toimeen auttaa yhtä paljon kuin oppi. Hyvin pian tuli minusta veturinkuljettaja, jonka vertaa ei ollut monta tällä rautatiellä. Sen myönsivät kaikki, ja minä olin siitä ylpeä, niinkuin näette, ja iloinen. Tieteellisessä suhteessa, niinkuin teillä herroilla on tapana puhua, en juuri paljoa tuntenut konettani. Mutta minä osasin korjata sitä, jos siihen joku vika tuli – tietysti vain niinkauan kun ei jotakin mennyt rikki – mutta en olisi voinut selittää, kuinka höyry sen sisässä vaikuttaa. Veturin liikkeellepaneminen on melkein sama asia kuin jos laskisit tilkan paloviinaa tynnyristä. Väännä hanaa niin se alkaa juosta; väännä taas toisapäin ja pane jarrut pyöriin, niin se seisahtuu. Siinä se on koko taito. Ei olekaan hyvä, jos kuljettaja on tieteellinen ja tuntee liiaksi koneen sisukset. Konesepistä, jotka tuntevat koneen, kaikki sen naulat ja ruuvit, tulee aina kelvottomia veturinkuljettajia. Jokainen sen tietää. Heillä on liiaksi oppia. Samaten on ihmisenkin sisällisen rakennuksen, niinkuin minulle on sanottu. Jos tietäisimme kuinka mutkikas se rakennus on, niin emmepä koskaan tahtoisi syödä emmekä juoda emmekä tanssia emmekä juosta emmekä tehdä yhtään mitään, pelosta että joku laitos voisi mennä vialle. Sama on koneseppienkin laita. Mutta me, joita tämmöiset ajatukset eivät peloita, me annamme mennä täyttä vauhtia.

– Mutta veturin liikkeellepaneminen on toista, toista taas sen kuljettaminen. Kuka hyvänsä, melkeinpä lapsikin, osaisi päästää höyryn vaikuttamaan ja lakkauttaa sen jälleen. Mutta eipä jokainen osaakaan pitää veturia hyvässä vauhdissa, yhtävähän kuin jokainen osaa oikein ajaa hevosta. Ne ovatkin melkein samallaista työtä. Jos annat hevosen pari kolme virstaa peräkkäin juosta täyttä laukkaa, niin se hengästyy, ja jälkimäiset kaksi, kolme virstaa täytyy sinun sitä astuttaa. Samapa on veturinkin laita. Jos kohta alussa kulutat liian paljon höyryä, saadaksesi hyvän vauhdin, niin höyrykattila tulee tyhjäksi ja sinun täytyy sitten ajaa nytkytellä hiljaa, kunnes vasta kaadettu kylmä vesi rupeaa kiehumaan. Pääasia ajaessa on, että ajaa tasaisesti ja varoo, ettei vesi pääse liiaksi vähenemään eikä tuli liiaksi alenemaan. Jos täytät kattilan, kun se vielä on puolillaan kiehuvaa vettä, niin lisättykin vesi rupeaa pian kiehumaan. Mutta jos et kaada lisään vettä, ennenkuin kattila on melkein tyhjä, niin etpä saakaan sitä pian kiehuksiin. Vielä yksi asia: ei pitäisi koskaan tehdä äkillistä ponnistusta, jollei viivytystä ole ollut eikä aikaa mennyt hukkaan. Pitäisi kulkea ylös sekä alas mäkeä aina yhtätasaista vauhtia. Välistä kuljettaja liiaksi kuluttaa höyryään, niin että hänellä, vastamäkeen tullessaan, tuskin on tarpeeksi madellaksensa ylös. Jos istutte junassa, joka kulkee nytkytellen, niin voitte olla varma siitä, että kuljettaja on huono. Tämmöinen ajotapa peloittaa julmasti matkustajia. Kun juna kovan vauhdin perästä, äkkiä hidastuu kulussaan keskitaipaleella, esim. keskellä tunnelia, niin matkustajat luulevat jonkun vaaran uhkaavan. Mutta tavallisesti on ainoasti se syynä, että höyry on loppunut.

– Neljä, viisi vuotta ennen kun tulin tänne, olin kuljettajana Brightonin pikajunassa ja vuotuiset – s. o. ne matkustajat, joilla oli vuosipiletit – sanoivat aina tietävänsä, milloin minä kuljetin veturia; sillä silloin ei hytkytellyt. Monasti herrat, tullessaan aseman edustalle, kysyivät: Kuka tänäpäivänä on kuljettajana – Jaakko Martinko? – Ja jos konduktööri vastasi niin olevan, niin he sanoivat: Hyvä on! ja kävivät rauhallisesti vaunuihin. Ja kuitenkaan ei kuljettajalle milloinkaan anneta shillinkiäkään; konduktööri sen aina saapi, vaikkei hän toimita mitään. Harvat muistavatkaan, että kuljettajaa on olemassakaan. Minä luulen, että he arvelevat junan käyvän aivan itsestään. Vaan jos ei meillä olisi tarkat silmät päässä, ja jos emme sekä tietäisi että tekisi mitä meillä on tehtävänä, niin he voisivat silmänräpäyksessä olla mäsänä! Tavallisesti ajoin tuon Brightonin välin viidessäkymmenessäkahdessa minuutissa. Sanomalehdissä seisoi neljäkymmentäyhdeksän, mutta siinä oli vähän liikoja sanottu. Pitkin matkaa oli minun pitäminen vaari vahtien viittauksista, – niitä oli yksi joka kolmannella virstalla – niin että minä ja koneenlämmittäjäni olimme ikäänkuin vireessä kaiken aikaa. Täytyihän meidän aina tehdä kaksi asiaa kerrassaan, pitää huolta veturista ja katsoa viittauksia. Tämän välin, satakaksikymmentäkaksi ja puolen virstaa, ajan kahdeksassakymmenessäkuudessa minuutissa. Ei ole mitään hätää, vaikka vauhti olisi kuinka kova, kun vaan tie on kunnossa, veturi kelvollinen, eikä liian pitkä juna perässä.

– Niin se on. Mutta jos vaunut keikkuvat liiaksi puolelta toiseen, niin on vaarallista. Jos te joskus satutte vaunuun, joka keikkuu paljon, niin ilmoittakaa siitä ensi pysäyspaikassa ja antakaa heidän vetää liitoskahle tiukemmalle. Sen liian höllänä ollessa vaunut helposti voivat keikahtaa pois kiskoilta; ja yhtä vaarallista on sekin, jos ne ovat liian tiukat. Pitää olla juuri sen verta väliä, että pontevat tyynyt voivat vaikuttaa. Matkustajat pelkäävät tunneleita; mutta nykyään tunneleissa on turvallisempi ajaa kuin missään muualla. Emme koskaan aja tunnelin sisään, ennenkuin meille on viitattu, tie auki!

Junan saapi ihmeen joutuisasti seisahdutetuksi, vaikka se pikavauhtia kulkisikin, jos vaan konduktöörit tekevät tehtävänsä yht'aikaa kuin ajomies, ja panevat jarrut rattaisiin. Paljon silloin riippuu konduktööreistä. Yksi jarru junan jälkimäisissä vaunuissa on yhtä hyvä kuin kaksi etumaisissa. Veturi, näetten, tulee keveämmäksi siitä, kun se polttaa hiiliänsä ja kuluttaa vettänsä; mutta vaunut sen perässä eivät muutu. Paljon on meillä vastusta nuorista konduktööreistä. He ovat liian hätäiset tehtävissänsä ja panevat jarrut liian aikaisin rattaisiin, niin että töin tuskin saamme junan asemahuoneen sisään vedetyksi. Vanhat konduktöörit eivät ole niin kiireiset; he taas usein jarruttavat liian myöhään. Ei ole paljo apua siitä, jos vahingon tapahduttua sanot heille, etteivät he ajallansa jarruttaneet. He vannovat jarruttaneensa, etkä voi todistaa sitä valheeksi.

– Te kysytte, pidänkö rattaiden tutkimista vasaralla vain tyhjänä menona? No, enpä tiedä oikein sanoa; en tahtoisi sitä siksi sanoa. Totta on, etteivät miehet juuri usein löydä mitään vikaa. He ovat usein unenhorroksissa, kun juna sydänyön aikana tulee pysäyspaikkaan. Niinpähän tekin olisitte. Heidän pitäisi myös vasaralla tutkia onko pyörän napakin eheä; mutta sitäpä he eivät tee koskaan.

Monta tapaturmaa sattuu, joista eivät sanomalehdet milloinkaan mainitse. Moni juna, täynnä matkustajia, pelastuu melkein kuin ihmeen kautta mäsäksi rikkoutumasta. Näistä tilaisuuksista ei tiedä kukaan muu paitsi kuljettaja ja koneenlämmittäjä. Muistanpa kerran kun olin veturia kuljettamassa eräässä itäisessä kreivikunnassa. Mutkaa kiertäessäni, näin yht'äkkiä toisen junan tulevan vastaan samaa rataa myöten. Minä kyllä jarrutin, mutta mielestäni se oli jo myöhäistä. Kun vastaantuleva veturi oli aivan päälle tulemaisillaan, niin huusin koneenlämmittäjälleni ja käskin hänen hypätä pois. Hän hyppäsi, ennenkuin vielä olinkaan ehtinyt saada sanoja suustani. Itsekin juuri aioin tehdä samoin, kun havaitsin toisen junan poikkeavan toiselle radalle, ja samana hetkenä viimeinen vaunu pyyhkäisi minun veturini kyljitse. Likempää en ole ikinäni katsonut surmaa silmiin. Koneenlämmittäjäni hyppäsi niskansa poikki. Puolta sekunttia myöhemmin olisin minäkin hypännyt ja taittanut niskani. Mitä koko junasta olisi tullut ilman meitä kumpaistakin, kas sitä en tiedä sanoa.

– Paljon ihmisiä musertuu junien alle, joista ei kukaan saa kuulla. Muutamana pimeänä yönä Mustassa Maassa (Newcastlen seuduilla, missä suurimmat kivihiilikaivokset ovat) minä ja apulaiseni tunsimme jotakin märkää ja lämmintä läiskyvän vasten silmiämme. – Eipä tuo taida tulla koneesta, Willi, – sanoin minä. – Ei, – sanoi hän, – se on jotakin paksua, Jaakko. – Se oli verta! Sitä se oli. Perästäpäin kuulimme, että junan alle oli jäänyt eräs kaivostyömies. Kun joku meidän omasta väestämme saa surmansa, niin puhumme siitä niin vähän kuin mahdollista. Se on tavallisesti, melkeinpä aina, heidän oma vikansa. Mekös pelkäisimme vaaraa? Eikä, siksi olemme siihen liiaksi tottuneet. Vaan emme sentään ole huolimattomat. En usko olevan missään muussa työmieskunnassa ketään, joka enemmän pitäisi työtään arvossa kuin me veturienkuljettajat. Meille ovat veturimme yhtä arvokkaat ja rakkaat, kuin jos ne olisivat eläviä. Me pidämme niitä yhtä suuressa arvossa kuin ketunpyytäjä⁴ tai kilpa-ajaja hevostaan. Ja veturilla onkin yhtä paljon oikkuja kuin hevosella; mikä potkaisee, mikä kompastuu, mikä meluaa vallattomasti, mikä mitäkin, kukin omalla laillansa. Pankaa outo mies tätä minun veturiani kuljettamaan, niin eipä hän tiedä mitä sille tehdä. Niin, ihmeellisiä parannuksia on koneihin keksitty viimeisen suuren näyttelyn jälkeen. Muutamat ammentavat itse vettä, niin ettei tarvitse pysähtyä. Se on ihmeellinen keksintö, ja kuitenkin niin yksinkertainen kuin A B C. Vesikorvoja pannaan määrättyihin paikkoihin kiskojen väliin seisomaan. Ei tarvitse kuin vääntää yhtä ripaa, niin laskeutuu kauha veteen, ja ohikulkiessa ajetaan vesi korvosta koneen kattilaan, niin kiireesti, että minuutissa saataisiin 3,000 gallonia.

Veturinkuljettajan päähuoli on päästä määrätyllä ajalla perille; se on hänellä aina mielessä. Kuljettaessani Brightonin pikajunaa, tuntui aina minusta ikäänkuin ajaisin kilpaa ajan kanssa. En pelännyt, vaikka juna olisi käynyt kuinka kovaa vauhtia; sitä vain pelkäsin, etten minuutilleen joutuisi perille. Matkan päähän tultua meidän on tili tehtävä ajasta. Rautatien omistajat hankkivat meille kellot ja me kuljemme niiden mukaan. Ennenkuin lähdemme matkalle, astumme erään huoneen läpi tarkastettaviksi. Se on muka siksi, että nähtäisiin, olemmeko me selväpäiset. Mutta meille ei virketa sanaakaan, ja saattaisipa mies päästä läpi, vaikka olisikin vähän pöpperössä. Olen minä nähnyt koneenlämmittäjän, joka oli ollut tarkastettavana, nousevan veturiin niin humalaisena kuin sika; hän lopsahti hiilikasalle ja makasi siinä kuin säkki koko matkan. Minun täytyi silloin itse toimittaa lämmittäjänkin virkaa. Jos kysytte, ovatko veturinkuljettajat yleensä viinaan menevät, niin täytyy tunnustaa, että he kyllä ovat aikalailla. Meillä on vaivalloinen virka; toinen kylki kylmänä kuin jää, toinen kuumana kuin tulirovio; väliin kastumme, väliin kuivumme. Jos kenellekään, niin veturinkuljettajalle on tämä vika anteeksi annettava. Ja kuitenkaan en tiedä nouseeko koskaan yksikään kuljettaja humalaisena veturiin. Ja jos sen tekisikin, niin kylläpä tuuli pian hänet selvittäisi.

Minä luulen, että veturinkuljettajat ylimalkaan ovat terveimpiä ihmisiä maan päällä; mutta he eivät kauan elä. Siihen on luullakseni syynä kylmä ruoka ja alinomainen täristys. Kylmästä ruuasta puhuen tarkoitan, ettei veturinkuljettaja milloinkaan saa kunnollista ateriaa syödä. Hän ei koskaan syö päivällistään kotona. Aamulla lähtiessään hän viepi kanssaan palasen kylmää lihaa ja palasen leipää päivälliseväikseen. Tavallisesti hänen täytyy syödä se veturin takana olevassa koppelissa, sillä ei hän saa veturiaan jättää. Sen te myös ymmärtänette, että tuo alinomainen täristys ja hytkytys kuluttaa miestä, aikaa myöten. Henkivakuutusyhtiöt eivät sentähden otakaan meitä vastaan tavallisesta vuosimaksusta. Veturinkuljettajan palkka on noin kahdeksan shillingiä⁵ viikossa, mutta jos hän hyvin säästää hiiliänsä, niin hän saapi enemmänkin. Saavatpa muutamat tällä tavoin viisi jopa kymmenenkin shillinkiä lisäpalkkaa viikossa. En juuri voi valittaa palkkaa liian vähäksi. Mutta kovaa se on, kun meikäläistenkin siitä palkasta täytyy maksaa tuloveroa⁶ kruunulle. Rautationomistajat antavat tarkan tiedon, kuinka paljon kullakin meistä on palkkaa, ja sen mukaan meiltä otetaan vero. Se on oikein häpeällistä!

– Te kysytte minkälainen kotielämämme on – elämämme kotona? No, emmepä juuri paljon saa nähdä perhettämme. Minä lähden kotoa kello puolivälissä seitsemän aamulla, enkä joudu kotiin ennenkuin vasta puolivälissä yhdeksän illalla, tai vielä myöhemmin. Lähtiessäni lapset eivät vielä ole heränneet ja ennen tuloani ovat jo taas nukuksissa. Tällä tavalla päiväni enimmiten kuluu: lähden Lontoosta kello 8.54; ajan puolen viidettä tuntia; syön sitten kylmät evääni; katson onko kone kunnossa; ajan saman matkan takaisin; puhdistan koneen; ilmoittaudun päällikölle; sitten kotiin. Kaksitoista tuntia vaivalloista, huolettavaa työtä, eikä ruokarauhaakaan välillä. Ovatko vaimomme peloissaan miestensä tähden? Ovatpa niinkin. Sillä lähtiessämme emme voi koskaan olla varmat, että pääsemme hengissä takaisin. Meidän pitäisi suoraapäätä asemahuoneelta mennä näyttäytymään heille, jotka meitä kaiken päivää muistelevat ja joiden onni meidän elämästämme riippuu. Mutta paha kyllä emme aina sitä tee. Kenties joskus ensin poikkeamme krouviin, ja ehkäpä tekin sen tekisitte, seisottuanne koko päivän veturissa. Mutta vaimoilla on omat keinonsa, millä kuitenkin kohta saavat tietää olemmeko eheinä. He kyselevät toinen toisiltaan. – Oletko nähnyt Jaakkoani? – kysyy yksi. – Enpä, – vastaa toinen, – vaan näkihän minun ukkoni puoli tuntia sitten hänen tulevan ulos asemahuoneesta. – Siitä kysyjä tietää Jaakkonsa olevan aivan eheänä ja osaa löytää hänet, jos tarvis olisi. Surkeaa tointa se on, kun on vietävänä pahoja sanomia jonkun kumppanin vaimolle. Ei siihen työhön kukaan meistä mielellään rupea. Muistanpa, kun Jaakko Davidge oli saanut surmansa, niin ei kukaan meistä uskaltanut mennä hänen toveriraukalleen sitä tietoa viemään. Hänellä oli seitsemän lasta, naisparalla, ja molemmat pienimmät paraikaa kuumetaudissa. Me saimme vanhan Berridgen eukon – Tuomas Berridgen äidin – siihen toimeen. Mutta samassa kun akka jalallaan astui sisään, niin leski jo arvasi asian, ja kaatui niinkuin kuollut lattialle, ennenkuin toinen oli saanut sanaakaan suustaan. Sillä tavoin hän makasi tunnotonna kaiken yötä eikä saanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna kuulla asiata ihmiskielen kautta. Mutta sydämessään hän sen yhtähyvin jo tiesi. Onpa tämä meidän elomme sattumuksen nojassa, aivan kuin arvanlyönti!

– En ole kuitenkaan muulloin kuin yhden ainoan kerran eläissäni ollut peloissani veturissa. Omasta hengestäni ei lukuakaan. Se pannaan alttiiksi tämmöiseen virkaan ruvetessa, ja vaaraan tottuu. Matkustavaisia en myöskään muistele. Veturinkuljettajan ajatukset eivät mene koskaan veturia kauemmaksi. Jos hän vain pitää sen oikealla tiellä, niin ovat myös jäljessätulevat vaunut oikealla tiellä, sen verran kuin se meistä riippuu. Mutta yhden kerran olivat matkustavaiset minulla mielessä. Heidän joukossaan sinä aamuna oli pieni poikani, Willi. Hän oli pieni raajarikko parka, jota me rakastimme vielä hellemmin kuin muita lapsiamme sentähden, että oli raajarikko ja niin hiljainen ja niin viisas. Hänen piti mennä maalle erään tädin luo, joka oli luvannut jonkun aikaa hoitaa häntä. Me arvelimme raittiin ilman siellä tekevän hänelle hyvää. Sinäpä aamuna muistin, että eläviä ihmisiä oli takanani; muistelin vähä väliä erästä pientä henkeä, joka oli minun käsissäni. Kaksikymmentä vaunua oli junassa, ja minusta näytti kuin pikku Willini olisi istunut jokaisessa niistä. Vääntäessäni höyryä liikkeelle vapisi käteni. Minä tunsin, kuinka sydämeni sykähti lähestyessämme vahtimiehen koppia. Minä olin aivan kylmässä hiessä, kun tiehaara tuli eteen. Seitsemän ja puolen peninkulmaa kuljettuamme, näin myöhästyneemme yksitoista minuttia. – Mikä sinun on tänä aamuna? – kysyi koneenlämmittäjäni. – Oletko viime yönä ottanut ryyppyjä liiaksi? – Älä puhu minulle, Pekka, – sanoin minä, – ennenkuin olemme tulleet Peterboroughiin. Ja pidä tarkka vaari, veikkonen, ole niin hyvä! – En ole koskaan niin hartaasti kiittänyt Jumalaa kuin lakkauttaessani höyryn Peterboroughin asemahuoneesen ajaessamme. Pienen Willin täti oli siellä vastassa, ja minä näin kuinka hän nostettiin ulos vaunusta. Minä käskin tädin tuoda hänet luokseni; minä nostin lapsen syliini ja suutelin häntä – varmaankin kaksikymmentä kertaa, luulen ma – ja tahrasin hänet niin pahanpäiväiseksi rasvallani ja hiilinoellani, ettette voi uskoakaan.

Lopun matkaa olin taas aivan ennallani. Ja luullakseni, herra, matkustavaisten henki oli paremmassa turvassa sen jälkeen, kun pikku Willi oli lähtenyt. Ei veturinkuljettajan, näettekös, kelpaa olla liiaksi oppinut eikä liiaksi herkkätunteinenkaan.