Kitabı oku: «Aarresaari», sayfa 11

23 Luku.
Luodevesi

Korakeli oli – kuten selvästi huomasin, ennenkuin siitä erosin – sangen turvallinen alus minun kokoiselle ja painoiselle henkilölle ja suoriutui kepeästi laineikossa; mutta ohjattavaksi se oli mitä oikullisin ja itsepäisin kulkuneuvo. Teinpä mitä tahansa, niin se vain kulki tuulen ja virran mukana enemmän kuin muuhun suuntaan, ja sen vahvin puoli oli pyöriä ympäri. Itse Ben Gunnkin myönsi, että se on "oikullinen ohjattava, ellet tuntene sen tapoja."

Kaikesta päättäen minä en tuntenut sen tapoja. Se kääntyi kaikkiin muihin suuntiin paitsi sinne, minne minä tahdoin. Enimmäkseen se kulki sivuittain ja varmaa on, etten minä koskaan olisi päässyt laivalle ilman vuoroveden apua. Onneksi luode painoi minua oikeaan suuntaan, meloinpa miten tahansa, ja siellä suoraan edessäni seisoi Hispaniola, niin etten sitä vähällä olisi voinut väistääkään.

Aluksi se häämötti jonakin yön pimeyttä tummempana esineenä, sitten alkoi sen mastojen ja rungon muoto erottua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kuten näytti (sillä mitä kauemmaksi minä jouduin, sitä nopeampana luodevesi virtasi), olin jo sen ankkuriköyden kohdalla ja pitelin siitä kiinni.

Köysi oli kireällä kuin jousen jänne – niin voimakas oli virran paine. Laivan sivuilla virtaava vesi liplatti ja solisi pimeässä kuin vuoripuronen. Yksi ainoa sivallus vain merimiesveitselläni, niin Hispaniola lähtisi ajautumaan virran mukana.

Siihen asti oli kaikki niinkuin ollakin piti, mutta samassa juolahti mieleeni, että pingoitettu köysi äkkiä katketessaan on yhtä vaarallinen kuin potkiva hevonen. Vallan varmaa oli, että jos minä olisin kyllin uskalias leikatakseni Hispaniolan irti ankkuristaan, niin sekä minä että venhoni saisimme heittää huiman kuperkeikan. Se hillitsi käteni, ja jos onni ei olisi taaskin minua erikoisesti suosinut, niin olisi minun täytynyt luopua aikeestani. Mutta heikot tuulen henkäykset, jotka olivat alkaneet puhallella kaakosta ja etelästä, olivat yön tultua kääntyneet lounaaseen. Parhaillaan asemaa mietiskellessäni tuli puuska ja painoi Hispaniolaa vastavirtaan; ja suureksi ilokseni minä tunsin ankkuriköyden höltyvän ja käteni, jolla siitä pitelin kiinni, painuvan silmänräpäykseksi veteen.

Silloin tein päätöksen, otin veitsen taskustani, avasin sen hampaillani ja leikkasin säikeen toisensa perästä, kunnes vain kaksi oli enää jälellä. Siihen keskeytin hommani katkaistakseni viimeiset säikeet vasta sitten kun uusi tuulenpuuska taas vähentäisi pingoitusta.

Koko ajan olin kuullut äänekästä puhelua kajuutasta, mutta mieleni oli niin täynnä toisia ajatuksia, etten sitä ollut paljon huomannutkaan. Nyt joutilaana istuessani kävin tarkkaavaisemmaksi.

Toisen tunsin äänestä alilaivuriksi, Israel Handsiksi, joka ennen oli ollut Flintin tykkimies. Toinen luonnollisesti oli punamyssyinen ystäväni. Molemmat miehet tuntuivat olevan sangen juopuneita, ja juominkeja yhä jatkui, sillä siinä kuunnellessani toinen miehistä avasi peräikkunan ja heitti ulos jotakin, jonka arvasin tyhjäksi pulloksi. Mutta he eivät olleet vain juovuksissa; kuulin selvästi, että he olivat myöskin kauhean vihaisia. Kirouksia sinkoili kuin rakeita ja tuon tuostakin syntyi sellainen rähäkkä, että minä jo odotin tappelua. Mutta kerta kerralta riita loppui ja äänten murina jatkui hiljaisempana, kunnes uusi meteli taas syntyi ja vuorostaan loppui pahemmitta seurauksitta.

Rannalla minä puiden lomista näin suuren nuotiovalkean yhä iloisena leimuavan. Joku lauloi pitkäveteistä, kulunutta merimieslaulua, jonka jokainen värssy loppui venytettyyn loppuliritykseen ja jota selvästi voi jatkaa niin pitkälle kuin laulajain kärsivällisyys riitti. Minä olin matkalla sen monesti kuullut ja seuraavat säkeet muistuivat mieleeni:

 
"Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi,
Nyt elossa heitä on enää vain yksi."
 

Minusta tämä surullinen runonpätkä liiankin hyvin soveltui seurueeseen, joka äsken oli niin tuntuvia tappioita kärsinyt; mutta päättäen kaikesta, mitä näin, olivat nuo merirosvot yhtä tunteettomia kuin meri, jolla he purjehtivat.

Viimeinkin tuli odottamani tuulenpuuska, kuunari kallistui ja painuin lähemmäksi. Minä tunsin köyden taas höltyvän ja voimakkaalla sivalluksella katkaisin viimeiset säikeet.

Tuulen vaikutus veneeseeni oli perin vähäinen ja virta painoi minut melkein samassa tuokiossa Hispaniolan keulaa vasten. Samalla kuunari alkoi hitaasti kääntyä asettautuen poikkivirtaan.

Minä ponnistelin henkeni edestä, peläten joka silmänräpäys alukseni kaatuvan; ja huomattuani, etten kyennyt työntämään sitä suoraan ulos, kuljetin sen pitkin laivan sivua peräpuolelle. Viimeinkin olin vapaa vaarallisesta toveristani, ja juuri kun minä viimeisen kerran tyrkkäsin venhettäni ulos laivan kyljestä, koskettivat käteni köyteen, joka riippui kuunarin peräkaiteista. Silmänräpäyksessä minä tartuin siihen.

Vaikea minun on syytä tähän tekooni selittää. Alunpitäen tein sen vaistomaisesti, mutta kun köysi oli kädessäni, ja minä huomasin sen laivaan kiinnitetyksi, niin alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä päätin vilkaista kajuutan ikkunasta sisään.

Minä vedin hiljakseen köydestä, ja kun arvelin olevani tarpeeksi lähellä, kohottauduin suuresta vaarasta huolimatta puoleksi seisoalle ja näin siten kajuutan katon ja osan sen sisustusta.

Kuunari ja sen pieni toveri soluivat nyt sangen hyvää vauhtia virran mukana ja me olimme jo joutuneet nuotion kohdalle. Pienet, lukemattomat laineet loiskivat sangen äänekkäästi laivan keulaa vasten, enkä minä ymmärtänyt miksi se ei herättänyt vartijoissa epäilystä, ennenkuin sain silmäni ikkunareunan yläpuolelle. Yksi ainoa silmäys olikin tarpeeksi ja epävakaisessa venhossani en uskaltanutkaan temppua uudistaa. Minä näin Handsin ja hänen toverinsa, toinen toistaan kurkusta kuristaen, kamppailevan henkensä edestä.

Minä laskeuduin takaisin tuhdoille ja viime hetkessä sen teinkin, sillä olin joutumaisillani suoraan mereen. Vähään aikaan en nähnyt mitään muuta kuin nuo kaksi hurjistunutta, tummanpunoittavaa naamaa, jotka yhdessä huojuivat savuavan lampun valossa. Minä suljin silmäni, totuttaakseni ne jälleen pimeyteen.

Päätön laulu oli lopultakin päättynyt ja koko nuotioseurue oli yhtynyt kuoroon, jonka niin usein olin kuullut:

 
"Viistoista miestä arkulla vainaan —
Huh-hah-hei ja rommia pullo!
Viina ja hiisi vei miehen hautaan —
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
 

Minä parhaallaan ajattelin, miten kovassa touhussa viina ja hiisi tänä iltana olivat Hispaniolan kajuutassa, kun korakelin äkkinäinen keikahdus sai minut säpsähtämään. Samassa se teki jyrkän käänteen ja tuntui muuttavan suuntaa. Vauhti oli sillävälin arveluttavasti lisääntynyt.

Minä avasin heti silmäni. Ympärilläni pienet laineet vihaisesti sohisten löivät vastakkain samalla pimeässä hiukan hohtaen fosforilta. Hispaniolakin, jonka kölivedessä minä yhä keinuin, näytti empivän suunnastaan. Minä näin pimeätä taustaa vasten sen mastojen vähän huojuvan, ja kauemmin tarkattuani älysin senkin kääntyvän etelään.

Minä vilkaisin olkani yli ja hätkähdin. Siellä suoraan takanani, loimusi nuotiotuli. Virta oli tehnyt suoran kulman ja vei mukanaan suuren kuunarin ja pienen kieppuvan korakelin. Vauhtiaan lisäten, pärskyen yhä korkeammalle ja loiskien yhä äänekkäämmin se kaartui ahtaan salmen läpi ulos aavalle merelle.

Äkkiä edessäni kulkeva kuunari kallistui rajusti, painuen noin parikymmentä astetta kyljelleen, ja melkein samassa kuului kajuutasta kaksi perättäistä huudahdusta. Minä kuulin askeleita rappusista ja arvasin, että juopottelijoilta oli viimeinkin riita keskeytynyt ja he olivat älynneet onnettomuutensa.

Minä paneuduin pitkäkseni venhepahaseni pohjalle ja hartaana uskoin sieluni Luojalle. Olin varma, että salmen suussa me joutuisimme raivoaviin tyrskyihin, jossa minun vaivani pian loppuisivat; ja vaikka minä olisinkin ehkä voinut tyynesti kuolla, en kuitenkaan voinut kohtaloani tyynesti odottaa.

Tuntikaudet olin kai siten maannut laineiden sinne tänne viskelemänä, tuon tuostakin saaden kuohuista vesisuihkun päälleni ja joka hetki odottaen kuolemaa seuraavan hyökyaallon kainalossa. Vähitellen väsymys minut voitti, mieleni herpautui ja aika ajoin vaivuin kesken kauhujanikin horroksiin, kunnes uni viimein teki tehtävänsä ja minä nukuin vaappuvassa venhossani uneksien kodista ja "Amiraali Benbow'sta."

24 Luku.
Korakelin merimatka

Oli jo selvä päivä, kun heräsin ja näin keinuvani Aarresaaren lounaisen kärjen kohdalla. Aurinko oli ylhäällä, mutta sen peitti minulta vielä Tähystäjän leveä seinämä, joka tällä puolen suunnattomina kallionmöhkäleinä ulottui melkein merenrantaan saakka.

Käärmeniemi ja Perämastokukkula olivat sivullani, kukkula kaljuna ja synkkänä, niemi jyrkkärantaisena, neljä tai viisikymmentä jalkaa korkeana ja suurten, irtonaisten paasien reunustamana. Minä olin vajaan neljännesmailin päässä rannasta, ja ensimmäinen ajatukseni oli meloa maihin.

Tästä aikomuksestani minun täytyi pian luopua. Kallionlohkareitten välissä hyökylaineet jymisivät kuohuisina; joka sekunti kuului voimakas kohahdus, kun mahtava vesipatsas syöksähti korkealle ilmaan ja jälleen viskautui alas; ja minä näin jo itseni, jos lähemmäksi uskalsin, louhikkoisella rannalla kuoliaaksi murskautuneena taikka turhaan ponnistavan voimiani koettaessani kiivetä pystysuoria kallioseinämiä ylös.

Eikä siinä vielä ollut kaikki. Minä näin suuria, limaisia hirviöitä, jotka joko parvissa ryömivät kallioiden tasaisella laella taikka kovalla loiskinalla pudottautuivat mereen – uskomattoman suuria, notkeita etanoita, tekisi mieleni sanoa, yhteensä noin neljä- tai kuusikymmentä, joiden haukkuvia ääniä kalliot kaikuna kertasivat.

Jäljestäpäin olen saanut tietää, että ne olivat merileijonia ja aivan vaarattomia. Mutta niiden näkeminen, kun ranta sitäpaitsi oli vaikeapääsyinen ja tyrskyt kävivät niin voimakkaiksi, oli minulle enemmän kuin tarpeeksi, jättääkseni maihinnousu-aikomukseni siellä sikseen. Minusta tuntui mieluisalta kuolla merellä nälkään kuin uhmata sellaisia vaaroja.

Minua odottivat kuitenkin, kuten oletinkin, paremmat menestymisen mahdollisuudet. Käärmeniemen pohjoispuolella rannikko muodostaa syvän lahdelman, jonka hiekkapohja pitkät matkat paljastuu alhaisen veden aikana. Kauempana pohjoisessa on toinen niemeke – Metsäniemi, kuten se oli kartalle merkitty – , jota peittävät korkeat, viheriät ja merenrantaan saakka kasvavat männyt.

Mieleeni muistui, että Silver oli sanonut vuoroveden virtaavan pohjoiseen pitkin koko Aarresaaren länsirannikkoa; ja huomattuani, että jo olin sen vaikutuspiirissä, minä päätin jättää Käärmeniemen taakseni ja säästää voimani maihinnousuyritykseen miellyttävämmältä näyttävän Metsäniemen rannalle.

Meri aaltoili taajaan ja rauhallisesti. Kun tuuli oli tasainen ja eteläinen, vaikutti se yhtäläisesti kuin virtakin, ja laineet kohoilivat taittumatta.

Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisin arvatenkin jo kauan sitten joutunut tuhon omaksi; mutta nyt pieni, kepeä venhoni luisui hämmästyttävän varmasti aallokossa. Kun makasin sen pohjalla ja kohotin parhaaksi vain silmäni laidan yläpuolelle, näin usein mahtavan, sinisen muurin vyöryvän lähellä päätäni korkeammalla. Mutta korakelini vain vähäsen hypähti, aivan kuin vipusimilla tanssien, ja luisui kepeänä kuin lintu notkoon muurin toiselle puolen.

Rohkeuteni pian kasvoi ja minä hankkiuduin istumaan koettaakseni melomistaitoani. Mutta pieninkin painon vaihdos saa aikaan äkillisiä muutoksia korakelin käytöksessä. Ja tuskinpa olin edes hievahtanut asemiltani, kun venho, kokonaan lopettaen kepeän, tanssivan liikuntonsa, syöksyi suoraan alas huimaavan korkean laineen harjalta ja loiskautti keulansa syvälle seuraavaan aaltoon.

Minä kastuin ja kauhistuin ja laskeuduin silmänräpäyksessä entiseen asentoon. Korakeli näytti jälleen tointuvan ja kuljetti minua laineelta laineelle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Selvää oli, että se tahtoi pitää oman päänsä. Mutta oliko minulla silloin toivoa maihin pääsemisestä, kun en mitenkään voinut vaikuttaa sen suuntaan?

Minua alkoi kauheasti pelottaa, mutta en kuitenkaan menettänyt malttiani. Ensiksi minä, hyvin varovaisesti liikkuen, ammensin merimieshatullani veden vähin erin pois korakelista, sitten kohotin taas vähän päätäni ja aloin tutkia, millä tavalla alukseni niin rauhallisesti laineet sivuutti.

Minä huomasin, että jokainen aalto oli aivan kuin vuoren selänne kuivalla maalla, täynnä harjuja, tasankoja ja notkoja, eikä suinkaan tuollainen suuri, tasainen ja sileä vuori, jolta se rannalta tai laivasta katsottuna näyttää. Kun korakeli sai omin valtoinensa vapaasti käännehtiä, se niin sanoakseni luikerteli noita matalampia paikkoja myöten ja vältti jyrkät rinteet ja korkeammat, taittuvat aallonharjat.

"Ahaa", ajattelin itsekseni; "minun täytyy siis pysyä asemillani ja välttää painon siirtämistä; mutta tokihan voinen työntää melan ulos ja silloin tällöin tyynissä paikoissa lykätä sillä venettäni maihin päin." Sanottu ja tehty. Siinä lojuin nyt kyynärpäitteni varassa mitä tukalimmassa asennossa, ja tuontuostakin vetäisin melalla kääntääkseni keulan maata kohti.

Se oli hyvin vaivalloista ja hidasta työtä, mutta minä pääsin silminnähtävästi lähemmäksi, ja kun jouduin Metsäniemen lähelle, jonka kuitenkin huomasin mahdottomaksi saavuttaa, olin jo päässyt muutaman sataa metriä idemmäksi. Hyvin lähellä rantaa jo olinkin. Minä näin vihreiden puunlatvojen tuulessa huojuvan, ja olin varma, että seuraavassa niemessä epäilemättä pääsisin maihin.

Aika olikin jo maihin päästä, sillä minua alkoi nyt vaivata polttava jano. Ylhäällä paahtava aurinko, sen tuhatkertainen välke veden pinnassa ja merivesi, joka kuivui iholleni ja muodosti huulilleni suolakerroksen, panivat kaikki yhdessä parhaansa saadakseen kurkkuni polttamaan ja päätäni pakottamaan. Nähdessäni puut niin lähellä minut valtasi melkein sairaalloinen halu maihin, mutta virta oli pian vienyt minut niemen ohi, ja kun uusi ulappa avautui eteeni, niin minä näin näyn, joka antoi ajatuksilleni kokonaan uuden suunnan.

Suoraan edessäni, vajaan puolen mailin päässä, minä näin Hispaniolan ajelehtivan. Olin vakuutettu, että nyt joutuisin kiinni; mutta jano oli mieleni niin hämmentänyt, etten saanut selville, pitikö minun siitä iloita vai olla pahoillani; ja paljon ennen kuin siitä olin edes selvillä, oli minut hämmästys kokonaan vallannut enkä voinut muuta kuin tuijottaa laivaan ja ihmetellä.

Hispaniolassa oli ylhäällä suurpurje ja kaksi halkaisijaa, ja valkea kangas loisti lumivalkoisena auringonpaisteessa. Kun silmäni ensi kerran sattuivat laivaan, sen kaikki purjeet vetivät; sen suunta oli melkein luoteinen ja minä oletin, että siinä olevat miehet aikoivat saaren ympäri takaisin satamaan. Nyt se alkoi kääntyä yhä enemmän ja enemmän länteen ja minä luulin heidän huomanneen minut ja aikovan lähteä minua kiinniottamaan. Viimein se kuitenkin suoraan vastatuuleen kääntyi, pysähtyi ja seisoi lepattavin purjein hetkisen avuttomana paikallaan.

"Moiset hutilukset", ajattelin, "he ovat kai yhä sikahumalassa." Ja minä kuvittelin, mitä kapteeni Smollett olisi tällaisessa tapauksessa heille sanonut.

Sitten kuunari vähitellen kääntyi alemmaksi ja sai tuulen purjeisiin toiselta hangalta, purjehti hetkisen hyvää vauhtia ja nousi jälleen päin tuuleen. Tämä uudistui kerta toisensa perästä. Hangalta toiselle, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen yritteli Hispaniola kallistellen ja laineita piesten ja jokainen yritys päättyi, kuten oli alkanutkin, vastatuulessa lepattavin purjein. Minulle alkoi selvitä, ettei sitä kukaan ohjannut. Ja jos niin olivat asiat, niin missä olivat sitten miehet? Joko he olivat aivan tiedottomiksi päihtyneet taikka sitten lähteneet laivasta, päättelin. Jos minä pääsisin laivaan, niin ehkä voisin tuoda sen takaisin kapteenilleen.

Virta kuletti korakelia ja kuunaria yhtä nopeasti etelään. Kuunarin purjehtiminen ei asiaan vaikuttanut, sillä se oli niin päätöntä ja hetkellistä, ja laiva seisoi vastatuulessa joka kerta niin kauan, ettei se ainakaan jättänyt minua, vaikkei hitaamminkaan edennyt. Jos minä vain uskaltaisin nousta istumaan ja ryhtyä melomaan, niin sangen varmasti saisin sen kiinni. Tuuma tuntui uskaliaalta ja senvuoksi miellytti minua, ja kun muistin keulakannella näkemäni vesitynnyrin, niin viriävä rohkeuteni kasvoi kaksinkertaiseksi.

Nousin istumaan ja sain melkein samassa runsaan vesisuihkun silmilleni. Mutta tällä kertaa en aikomuksestani luopunut, vaan aloin voimieni takaa varovaisesti meloa ohjaamattoman Hispaniolan jälkeen. Kerran sain niin suuren laineen venheeseeni, että minun täytyi pysähtyä ja ryhtyä lepattavin sydämin ammentamaan pois vettä; mutta vähitellen totuin alukseni tapoihin ja ohjailin sitä aallokossa niin, että se vain toisinaan töyttäsi keulansa laineeseen ja pärskytti kuohua kasvoilleni.

Minä lähenin nyt nopeasti kuunaria; näin jo messingin kimaltelevan peräsimen varressa, kun se löi laidalta toiselle, eikä vieläkään ketään ilmestynyt laivan kannelle. Minä en voinut sitä muuten selittää kuin että miehet olivat poistuneet. Jos taas oletukseni oli väärä, niin täytyi heidän maata juovuksissa jossain kannen alla, jonne ehkä saisin heidät teljetyiksi, ja silloin oli laiva vallassani.

Hispaniola oli jonkun aikaa seisonut päin tuuleen – mikä minulle oli sen pahin temppu. Sen keula oli melkein suoraan etelää kohti – luonnollisesti kuitenkin käännellen koko ajan puoleen ja toiseen. Joka kerta, kun se laskeutui alemmaksi, sen purjeet osittain saivat tuulta ja pakottivat sen samassa takaisin vastatuuleen. Sanoin, että tämä oli sen pahin temppu. Se kyllä näytti tässä asennossa aivan avuttomalta; purjeet paukahtelivat tykkien tavoin ja väkipyörät kierivät kolahdellen kannella; mutta samalla se kuitenkin yhä pakeni minua, eikä sitä silloin kuljettanut yksistään virta, vaan myöskin tuuli, jonka vaikutus oli luonnollisesti hyvin suuri.

Mutta viimeinkin tarjoutui minulle otollinen tilaisuus. Tuuli tyyntyi hetkiseksi, ja virran vaikutuksesta Hispaniola vähitellen kääntyi paikallaan, niin että sen perä viimein oli minuun päin. Kajuutan ikkuna oli yhä auki ja lamppu kumotti pöydän yläpuolella. Suurpurje riippui velttona kuin viiri tyynessä, ja laiva liikkui ainoastaan virran painamana.

Viime hetkinä minä olin milteipä jäänyt jäljelle; mutta ponnistaen nyt kaikki voimani aloin jälleen saavuttaa pakolaista.

Tuskinpa sataa metriä oli enää jäljellä, kun tuuli jälleen virisi. Hispaniola laski täysin purjein ylähankaan ja oli taas tiessään, keinuen kepeänä kuin joutsen.

Ensin olin joutua epätoivoon, mutta sitten riemu täytti mieleni. Hispaniola kääntyi kääntymistään, kunnes oli sivuittain minuun – jatkoi yhä kierrostaan, kunnes vain puolet, kolmannes, neljännes entisestä välimatkasta oli jäljellä. Minä näin jo laineiden keulassa valkoisina kuohuvan. Se näytti tavattoman suurelta, katsellessani sitä matalasta venhostani.

Silloin minä äkkiä käsitin asemani. Aikaa ei ollut enää miettimiseen – tuskinpa edes henkeni pelastamiseen. Olin laineen harjalla ja kuunari syöksyi jo alas seuraavalta. Keulapuu oli pääni päällä. Minä ponnahdin jaloilleni ja hyppäsin, painaltaen korakelin veden alle. Toisella kädelläni tartuin keulapuun päähän, ja jalkani osui köysien väliin. Siinä vielä läähättäen riippuessani ilmaisi heikko kolahdus minulle, että kuunari oli ajanut korakelin päälle ja murskannut sen, ja että minun nyt oli pakko turvautua Hispaniolaan.

25 Luku.
Minä valloitan Hispaniolan

Tuskin olin päässyt keulapuulle, kun ajopurje rupesi lepattamaan ja pamahtaen kuin tykki pullistui toiselle hangalle. Tämä pani kuunarin köliään myöten tutisemaan; mutta seuraavana silmänräpäyksenä, muiden purjeiden yhä vetäessä, ajopurje jälleen vaihtoi hankaa ja jäi höllänä riippumaan.

Tämä temppu oli vähällä heittää minut mereen, ja hetkeäkään odottamatta minä läksin konttaamaan pitkin keulapuuta ja pyörähdin nurin niskoin kannelle. Minä olin keulakopin alapuolella, ja suurpurje, joka yhä veti, peitti minulta osan peräkantta. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä. Kannella, jota kapinan jälkeen ei oltu kertaakaan pesty, näkyi paljon jalanjälkiä, ja kaulasta katkaistu tyhjä pullo kieri vesirei'issä kuin mikäkin elävä olento.

Äkkiä nousi Hispaniola suoraan vastatuuleen. Keulapurjeet läiskivät vimmatusti takanani, peräsin löi toiselle puolen, ja laiva kohousi vavahtaen, niin että päätäni huimasi; samassa suurpuomi heilahti sisään, niin että väkipyörät vonkuivat, ja minä jäin alapuolen peräkantta.

Siellähän ne molemmat vahdit sittenkin olivat. Punalakkinen makasi selällään, jäykkänä kuin käsikanki, ikenet irvessä ja kädet ojennettuina kuin ristille naulittuina. Israel Hands istui kaiteeseen nojaten, pää rinnalle painuneena, kädet kannelle hervahtuneina ja ruskettuneet kasvot tahmaisen kalpeina.

Jonkun aikaa teutaroi laiva kuin vikuri hevonen, purjeet puhaltuivat puolelta toiselle ja puomi heittelehti edestakaisin, niin että masto vongahteli sen paineesta. Tuon tuostakin pärskähti runsas vesisuihku kaiteen yli ja keula iski raskaasti aaltoihin; niin paljon vaikeampi oli tämän suuren purjelaivan suoriutua laineikossa, kuin minun kotitekoisen, luisulaitaisen korakelini, joka nyt oli meren pohjassa.

Joka kerran kun kuunari huojahti, luisui punalakkinen pitkin kantta, mutta tästä kovakouraisesta käsittelystä ei hänen asentonsa eikä irvistyksensä ilme hänen kasvoillaan vähääkään muuttunut – ja juuri tämä oli kammottavaa. Jokainen aluksen nykäys muutti myöskin Handsin asentoa. Hän näytti yhä enemmän vajoavan velttona kannelle, sääret soluivat yhä leveämmälle ja koko ruumis kääntyi laivan perään päin, niin että hänen kasvonsa vähitellen peittyivät, ja lopulta ei miehestä näkynyt muuta kuin korva ja kierretyn viiksen pää.

Samassa minä huomasin kummankin miehen vieressä kannella tummia verilätäkköjä, ja siitä päättelin, että he juovuspäissä riidellessään olivat surmanneet toinen toisensa.

Minun siinä kummaillen katsellessani Israel Hands viimein äkkiä, kun laiva puuskien välissä seisoi hiljaa, kohottautui voihkien takaisin samaan asentoon, jossa hänet ensiksi olin nähnyt. Tuo hänen tuskaa ja äärimmäistä väsymystä ilmaiseva valituksensa ja veltosti ammottava suunsa liikutti sydäntäni. Mutta minä muistin omenatynnyristä kuulemani puheet ja sääliväisyyteni oli kuin poispuhallettu.

Minä astelin perällepäin suurmaston viereen. "Nouse laivaan, herra Hands", virkoin pilkallisesti.

Hän käänsi hitaasti silmänsä minuun päin, mutta oli liian uupunut ilmaistakseen mitään hämmästystä. Ainoa, minkä hän sai sanotuksi, oli: "viinaa."

Minä huomasin, että hetket olivat kalliit, ja välttäen puomia, joka jälleen heilahti toiselle laidalle, minä juoksin perään ja alas kajuuttaan.

Siellä kohtasi minua sekasorto, jota on vaikea kuvata. Kaikki lukitut säiliöt oli karttaa etsittäessä murrettu auki. Lattialla oli paksulti mutaa, jossa roistot olivat istuskelleet juomassa ja neuvottelemassa palattuaan vaelluksiltaan suosta leirinsä ympäriltä. Laipioissa, jotka olivat valkeiksi maalatut ja kultauksin koristetut, näkyi likaisten kämmenien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja kolahteli nurkissa aluksen heilahdellessa. Muuan tohtorin lääkärikirjoista oli pöydällä avattuna ja puolet sen lehdistä oli revitty, arvatenkin piippujen sytyttimiksi. Keskellä savusi yhä lamppu himmeänä, umbranruskeana.

Minä menin kellariin. Kaikki tynnyrit olivat poissa ja hämmästyttävän suuri määrä pulloista oli tyhjennetty ja heitetty pois. Totta totisesti ei roistoista yksikään ollut kapinan jälkeen nähnyt selvää päivää.

Kellarissa haparoidessani löysin lopulta Hands'ia varten pullon, jossa vielä oli vähän viinaa, ja itseäni varten kaivoin esiin vähän korppuja, hedelmäsäilykkeitä, suuren rypäleen rusinoita sekä palasen juustoa. Näine saaliineni palasin kannelle, panin oman varastoni peräsintukin taakse ja, pysyttäytyen Handsista turvallisen välimatkan päässä, menin vesisäiliölle keulaan ja sammutin janoni pitkin siemauksin. Vasta sitten annoin viinan Handsille.

Hän joi ainakin neljänneksen, ennenkuin otti pullon huuliltaan.

"Äh", virkkoi hän, "tuhat tulimmaista, juuri tätä tarvitsinkin!"

Minä olin jo istuutunut omaan nurkkaani ja aloittanut ateriani.

"Ovatko haavat pahojakin?" kysyin häneltä.

Hän mörisi tai paremminkin sanoen haukkui.

"Jos se tohtori olisi laivassa", hän puhui, "niin pian olisi paikat paikoillaan. Mutta minulla ei ole onnea hituistakaan, näes, ja siinä se vika minuun nähden on. Mitä tuohon kansiluutaan tulee, niin hän on kuin onkin kuollut", hän lisäsi tarkoittaen punalakkista miestä. "Ei hän sitäpaitsi ollutkaan mikään merimies. Mutta mistähän sinä tänne ilmestyit?"

"Minä tulin vain ottamaan haltuuni tämän laivan, herra Hands, ja nyt nähnette hyväksi pitää minua toistaiseksi kapteeninanne."

Hän katsahti minuun hyvinkin happamen näköisenä, mutta ei virkkanut mitään. Hänen poskensa olivat jo saaneet vähän väriä, mutta huonon näköinen hän yhä oli eikä jaksanut pysyä asennossaan laivan heilahdellessa.

"Sivumennen sanoen", jatkoin minä, "minä en suvaitse tuota lippua, herra Hands, ja teidän luvallanne lasken sen alas. Parempi ilman lippua kuin että tuo rääsy roikkuu mastosta."

Ja väistäen taas puomia minä juoksin lippuliinalle, vedin alas kirotun ryövärilipun ja heitin sen mereen.

"Jumala kuningasta suojelkoon", huudahdin lakkiani heiluttaen; "ja kapteeni Silverin valta olkoon lopussa!"

Hän tarkasteli minua tuikeasti ja viekkaasti, leuka yhä rintaa vasten painuneena.

"Minä luulen", hän viimein virkkoi – "minä luulen, kapteeni Hawkins, että te nyt tarvitsette vähän niinkuin apua maihin päästäksenne. Emmeköhän me vähän keskustele?"

"Miksi ei", vastasin, "vallan mielelläni, herra Hands. Puhukaa vain suunne puhtaaksi!" Ja minä menin jatkamaan hyvällä ruokahalulla ateriaani.

"Tuo mies", hän alkoi nyökäyttäen heikosti päätään ruumiiseen päin – O'Brien oli hän nimeltään ja kansallisuudeltaan irlantilainen – "tuo mies ja minä nostimme purjeet aikoen tuoda laivan takaisin. Mutta hän on nyt kuollut, kuollut kuin kivi, ja ken nyt tätä laivaa hoitaa, en käsitä. Jollen minä sinua vähän ohjaile, niin ei sinussakaan siihen miestä ole, sen mukaan kuin minä asiata ymmärrän. Mutta kuulehan nyt, sinä annat minulle ruokaa ja juomaa ja vähän vaatteenriekaletta haavani kääreeksi, niin minä neuvon sinua laivan ohjauksessa. Ja silloin voimme mielestäni molemmat olla tyytyväisiä."

"Yhden seikan sanon sinulle", virkoin, "minä en aio takaisin kapteeni Kidd'n satamaan. Tarkoitukseni on purjehtia pohjoiseen lahteen ja laskea laiva siellä rauhassa rantaan."

"Tietysti se on tarkoituksesi", hän huudahti. "Enhän toki liene niin suuri pöllö, etten sitä älyäisi! Minä olen koettanut onneani ja joutunut alakynteen, ja nyt olet sinä käskijä. Pohjoissatamaan! Eihän minulla ole valitsemisen varaa, ei totta totisesti! Minä auttaisin sinua viemään laivan vaikka suoraan raastuvan pihamaalle. Tuhat tulimmaista, sen tekisinkin!"

Minusta hänen ehdotuksensa oli järkevä. Me teimme kaupat siinä tuokiossa. Kolmen minuutin kuluttua minä ohjasin Hispaniolaa myötätuuleen pitkin Aarresaaren rantaa, toivoen hyvinkin voivani sivuuttaa pohjoisen niemen ennen keskipäivää ja pääseväni pohjoissatamaan ennen nousuvettä. Silloin voisimme rauhassa laskea aluksen rantaan ja odottaa, kunnes laskuvesi sallisi meidän mennä maihin.

Minä köytin peräsimen ja menin alas omalle kirstulleni, josta toin äitini antaman pehmeän silkkinenäliinan. Sillä sitoi Hands minun avullani reiteen saamansa syvän haavan, ja saatuaan vähän ruokaa sekä kulauksen tai pari viinaa hän alkoi silminnähtävästi virkistyä, istui suorempana, puhui äänekkäämmin ja selvemmin ja näytti joka suhteessa kokonaan toiselta mieheltä.

Tuuli oli meille erittäin suotuisa. Aluksemme kiisi sen ajamana kepeästi kuin lintu, ja saaren rannikko vilisi nopeasti ohitsemme alati muotoaan muuttaen. Pian olimme sivuuttaneet ylävämmät seudut ja keinuimme matalan hietaisen rannan edustalla, jossa siellä täällä kasvoi vaivaismäntyjä. Mutta pian olimme senkin sivuuttaneet ja kääntäneet louhikkoisen kallioniemen ympäri, johon saari pohjoisessa päättyi.

Minä ylpeilin suuresti uudesta päällikön virastani ja nautin raikkaasta aurinkoisesta ilmasta sekä rannikon alati vaihtuvista näköaloista. Minulla oli nyt runsaasti vettä ja hyvää ruokaa, ja omatuntoni, joka karkaamiseni vuoksi oli ollut sangen rauhaton, tyyntyi nyt kun ajattelin suurenmoista voittoani. Luulenpa, etten enää olisi voinut toivoa itselleni mitään enempää, elleivät toverini silmät olisi alati pilkallisina seurailleet, ja hänen kasvoillaan aina päilynyt ilkeä hymy. Siinä hymyssä oli samalla kertaa sekä kipua että heikkoutta – kuluneen vanhuksen hymyä; mutta hänen kasvojensa ilmeessä oli sitäpaitsi jotain ilkkuvaa ja salakavalaa, kun hän yhtämittaa viekkaasti tarkasteli hommiani.