Kitabı oku: «Musta nuoli», sayfa 3

KOLMAS LUKU

Lautta

Till-joki oli leveä, hitaasti juokseva ja savinen virta, joka liejuisten, pajukkoa kasvavien saarten välitse hiipi läpi soiden.

Tie päättyi poukaman rantaan, missä seisoi lautturin sievä savimökki. Dick avasi oven ja meni sisään. Siellä makasi lautturi vanhalla likaisella sarkatakilla, kalpeana ja laihana, väristen vilutaudista.

"Ohoi, nuori herra Shelton", hän virkkoi, "lauttaako te kysytte? Huonot ajat, huonot ajat! Pitäkää itse huolta asiastanne. Ei ole nyt lautturia. Kiertäkää ja menkää siltatietä."

"Ei käy laatuun, Tom-lautturi", sanoi Dick, "on kova kiire, joka minuutti on kallis."

"Semmoinen itsepäinen otus", lautturi mutisi. "Jos pääsette eheänä Moat Houseen, voitte kiittää onneanne, en sano sen enempää. Ahah, kuka tämä on?" hän kysyi huomatessaan toisen nuorukaisen.

"Sukulaiseni, nuori herra Matcham", Dick vastasi.

Matcham, joka oli laskeutunut hevosenselästä, lähestyi nyt ohjaten hevosta suitsista. "Hyvää päivää, lautturi-ystävä! Olkaa hyvä ja laskekaa aluksenne vesille, meillä on kova kiire."

Laiha, kuihtunut lautturi jäi seisoa töllistelemään suu auki.

"Pyhän neitsyen nimessä!" hän huudahti viimein purskahtaen leveään nauruun.

Nuori Matcham punastui korvia myöten, Dick puolestaan laski suuttuneena kätensä miehen olalle. "Mitä nyt, hölmö?" hän sanoi. "Ryhdy työhösi äläkä pilkkaa niitä, jotka ovat sinua parempia."

Lautturi irroitti mutisten aluksensa ja työnsi sen syvemmälle veteen.

Dick talutti hevosen, lautalle ja viimeisenä seurasi Matcham.

"Te olette kovin hienorakenteinen, hyvä nuori herra!" sanoi mies katsellen häntä naurusuin. "Tässä piilee jotain – hm, siltä minusta näyttää. Mutta olen teidän miehiänne, nuori herra Shelton. Satuin vain luomaan syrjäkatseen nuoreen herra Matchamiin."

"Vaiti, mies! Ei sanaakaan enää, käännä selkäsi meihin päin", sanoi Dick. Lautturi tarttui airoihin.

He saapuivat nyt lahdelman suuhun ja saattoivat nähdä pitkin virtaa sekä ylös- että alaspäin. Se oli täynnä pieniä liejurantaisia, pajutiheikön peittämiä saaria. Ruo'ikot aaltoilivat ja pääskyset lentelivät iloisina liverrellen ja viilettivät liki vedenpintaa, johon taivaan kirkas sini kuvastui. Ihmishahmoa vain ei näkynyt tässä vesisokkelossa.

Lautturi oli kuitenkin levoton. "Minulla on paha aavistus, hyvä nuori herra", hän sanoi, "että Suo-John piileskelee täällä jossakin saaressa. Hän vihaa kauheasti kaikkia, jotka jollain tavoin ovat yhteydessä sir Danieliin. Mitähän jos poikkeaisimme virtaa ylös ja nousisimme maihin noin nuolenkantaman päähän tiestä. Ei ole hyvä joutua tekemisiin Suo-Johnin kanssa."

"Kuinka niin? Onko hän sitä joukkoa, josta äsken mainitsit?" Dick kysyi.

"Parasta olla vaiti", vastasi lautturi, "mutta kyllä minä tahtoisin pyrkiä ylöspäin, nuori herra Dick. Mitä sanoisitte, jos nuori herra Matcham saisi nuolen hipiäänsä?" ja taas hän nauroi.

"Niinkuin tahdot, Tom", Dick vastasi.

"Kuulkaa nyt", jatkoi Tom, "virittäkää jousenne, noin, ja pankaa nuoli paikalleen – hyvä on. Kääntykää nyt minuun päin ja katselkaa minua ankaran näköisenä."

"Mitä tämä merkitsee?" Dick kysyi.

"Katsokaa, jos lauttaan teidät virran yli, täytyy näyttää siltä kuin tekisin sen pakosta", viekas lautturi vastasi, "muussa tapauksessa saan Suo-Johnista ikävän naapurin."

"Niinkö rohkeita nuo miehet ovat, että uskaltavat hallita sir Danielin omaa lauttaa?"

"Niin", kuiskasi Tom salaa vilkaisten. "Sir Daniel on jo tuomittu, hänen aikansa on tullut, mutta siitä vaiti!"

Soudettuaan kappaleen matkaa ylöspäin he tulivat ahtaaseen kanavaan likelle rantaa.

"Tässä minun täytyy laskea rantaan, pajukkoon", Tom sanoi.

"Mutta täällä ei ole laisinkaan tietä, ainoastaan pajusuota ja rämettä", vastasi Dick.

"Nuori herra Shelton", sanoi Tom. "Teidän oman henkenne tähden en uskalla teitä alemmaksi viedä. Hän vaanii jousi kädessä kaikkia, jotka jollain tavoin kannattavat sir Danielia, ja ampuu heidät kuoliaiksi niinkuin jänikset. Olen kuullut hänen vannovan sen pyhän ristin kautta. Jollen minä olisi tuntenut teitä pahasesta pojasta alkaen, olisin antanut teidän mennä omaa tietänne. Mutta vanhan tuttavuuden tähden ja kun teillä on seurassanne tämä lelu, joka ei kelpaa sotaleikkiin, olen omien korvieni uhalla kuljettanut teidät tänne. Tyytykää siis, muuta en voi, niin totta kuin tahdon tulla autuaaksi."

Lautturi oli tuskin lopettanut puheensa, kun lähimmän saaren pajukosta kuului kova huuto ja heti sen jälkeen kahinaa, ikään kuin voimakas mies olisi raivannut itselleen tietä.

"Kaikki pyhät! Hän olikin ylemmässä saaressa", huusi Tom ja souti suoraa tietä kohti rantaa. "Uhatkaa nyt, hyvä Dick-herra, jousellanne minua – oikein selvästi. Olen tehnyt voitavani pelastaakseni teidät, pelastakaa te nyt minut."

Samassa alus kohahti tiheään pajukkoon. Dickin viittauksesta Matcham hyppäsi rannalle. Dick puolestaan tarttui hevosen suitsiin aikoen seurata, mutta raskas hevonen vajosi pohjattomaan liejuun ja sotkeutui taajaan viidakkoon, johon hänkin takertui.

"Ei käy laatuun", Dick sanoi, "ei tämä ole sopiva maihinnousupaikka." Hän ponnisteli voimainsa takaa päästäkseen irti, hevosen tuskallisesti hirnuessa ja potkiessa.

Silloin saaren rannalle ilmestyi äkkiä kookas mies, pitkä jousi kädessään. Dick näki vilahdukselta miehen, joka kiireesti jännitti jousensa.

"Kuka on matkustaja, Tom?" hän karjui.

"Nuori herra Shelton, John", vastasi lautturi.

"Seis, Dick Shelton!" huusi mies. "En tee teille mitään pahaa, pyhän ristin kautta! Seis, minä sanon. Takaisin, Tom-lautturi."

Dick huusi uhkaavasti: "Suu kiinni!"

"Ohoh", sanoi mies, "menkää sitten jalkaisin eteenpäin", ja samassa lensi nuoli, joka sattui hevoseen. Tuskissaan ja peloissaan tämä rupesi potkimaan niin että alus kaatui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki pulikoivat sekaisin virrassa.

Kun Dick nousi vedenpintaan, hän oli vain muutaman jalan päässä rannasta, ja ennen kuin hänen silmänsä olivat ennättäneet selvitä liejuisesta vedestä, hänen kätensä tarttui koneellisesti johonkin lujaan ja kiinteään, joka heti rupesi vetämään häntä rantaan päin. Se oli hänen toverinsa ratsuruoska. Matcham oli näet kavunnut veden yli ulkonevalle puunrungolle ja ojentanut ruoskan hänelle.

"Pyhän messun nimessä", Dick huusi päästyään onnellisesti maihin.

"Oletpa totta tosiaan pelastanut henkeni. Minä uin kuin kivi."

Sitten hän kääntyi katselemaan saareen päin. Puolitiessä virtaa ui Tom aluksineen, ja rannalla seisoi Suo-John raivoissaan onnistumattomasta yrityksestä. Hän huusi täyttä kurkkua lautturille käskien tätä kiirehtimään.

"Tule, John", sanoi Shelton, "rientäkäämme pois ennen kuin Suo-John ennättää saada aluksen haltuunsa ja kuntoon."

He lähtivät kiitämään harpaten pajujen lomitse mättäältä mättäälle. Ehtimättä tarkemmin valita suuntaansa he koettivat vain päästä niin pitkälle virrasta kuin suinkin mahdollista.

Pian maa alkoi kohota, ja siitä Dick arvasi heidän olevan oikealla tolalla. Kohta he saapuivatkin jalavia ja pajuja kasvavalle niitynrinteelle.

Mutta nyt Matcham, joka oli jäänyt yhä jäljemmäksi, heittäytyi maahan ja huusi läähättäen: "Jätä minut, Dick, en jaksa enää."

Richard kääntyi ja palasi hänen luokseen.

"Minäkö jättäisin sinut, John! Sepä olisi kaunista. Olithan sekä hukkua että tulla ammutuksi pelastaessasi henkeni. Niin – totta tosiaan – hukkua, sillä pyhimykset yksin tietävät mistä se johtui, etten vetänyt sinua alas veteen."

"Silloin olisin pelastanut meidät molemmat, minä näetkös osaan uida."

"Osaatko todellakin?" Richard huudahti hämmästyneenä, sillä uiminen oli miehen taidoista ainoa, jossa hän ei ollut etevä. "Niin", hän jatkoi, "tästä näkee, ettei pidä halveksia ketään. Lupasin viedä sinut turvassa Holywoodiin, mutta näyttääkin siltä kuin sinä voisit paremmin pitää huolta minusta."

"Älkäämme siitä puhuko sen enempää. Olemmehan nyt hyviä ystäviä, Dick?" toinen arveli.

"Tietysti, emmehän milloinkaan ole muuta olleetkaan", Dick sanoi, "sinä olet kelpo poika omalla tavallasi, vaikka oletkin joissakin suhteissa lellipoika. En milloinkaan ole semmoista tavannut. Mutta koetapas nyt reipastua, meidän täytyy joutua eteenpäin. Tämä ei ole sopiva paikka lörpöttelyyn."

"Jalkaani särkee pahasti", Matcham valitteli.

"Oh, en muistanut kipeätä jalkaasi", vastasi Dick. "Hyvä, meidän täytyy siis kulkea hitaammin. Paha vain, etten oikein tiedä missä olemme. Mutta parempi onkin, kun oikein ajattelen, ettemme ole löytäneet oikeata tietä, sillä jos nuo lurjukset vartioivat lauttaa, niin kyllä he tietäkin pitävät silmällä. Tule John, nojaa olkapäätäni vasten, poikaraukka! Oh, sinä et yletä, et ole kyllin pitkä; vanhako oletkaan? – Kaksitoista vuotta?"

"Kuusitoista", Matcham vastasi.

"Mitä? No kylläpä olet pieni ikäiseksesi", sanoi Dick, "mutta tartuhan nyt käteeni, niin pyrimme verkalleen eteenpäin, olen henkeni sinulle velkaa, ja minun on tapana maksaa velkani, sekä pahat että hyvät."

Ja eteenpäin pyrittiin mäkeä ylös.

"Kyllä me löydämme tien, jahka ehdimme, ja sitten reippaasti eteenpäin", Dick jatkoi, "mutta kas, sinullapa on pieni käsi, minua oikein hävettäisi jos minulla olisi noin mitätön käsi. Kuules", hän jatkoi hihittäen, "usko pois, totta vie lautturi luuli sinua tytöksi!"

"Ei, ei!" huudahti Matcham punastuen.

"Kyllä hän luuli, eikä kummakaan, sillä olet todellakin hiukan oudonnäköinen pojaksi, tyttönä sitä vastoin olisit oikein sievä", Dick arveli.

"Mutta tiedäthän sinä, etten ole", vastasi toinen kovasti punastuen.

"Kyllä, kyllä, pilanpäiten vain niin sanoin", Dick lohdutteli.

Samassa he kulkivat tien varrella pulppuavan pienen lähteen ohitse. "Dick hyvä", sanoi Matcham, "odotapas kun juon. Ja voi, Dick, minun on kovin nälkä."

"Mikset sinä hupsu syönyt Kettleyssä?" Dick kysyi. "Tässä on, syö nyt", hän lisäsi antaen eväspussinsa Matchamille.

Tämän syödessä Dick rupesi tarkemmin tutkistelemaan paikkaa, missä he olivat. Pienen lorisevan puron toisella puolen kasvoi suurempaa metsää, tammia ja koivuja, eikä ainoastaan viidakkoa, kuten tähän saakka.

Huomattuaan tammen, joka oli muita puita paljon korkeampi, hän rupesi kiipeämään sitä ylös. Päästyään sen latvaan hänellä oli lavea näköala. Hän näki koko suolakeuden Kettleyhin saakka, hitaasti juoksevan Till-joen saarinensa ja toisaalle päin metsän läpi kiemurtelevan keltaisen tien. Lautturin alus oli nyt käännetty pystyyn ja oli keskellä jokea palaamassa toiselle rannalle. Hän aikoi jo ruveta pyrkimään alas, kun hän äkkiä huomasi keskellä suota pienen ratsujoukon, joka hyvällä vauhdilla Kettleystä päin lähestyi lauttaa. Nopeasti hän laskeutui maahan ja palasi toverinsa luo.

NELJÄS LUKU

Vihreän metsän veljeskunta

Kun Matcham oli levännyt ja virkistynyt, nuorukaiset jatkoivat matkaansa vielä suuremmalla nopeudella. Dick kertoi, mitä hän oli puun latvasta huomannut. Nopeasti he taivalsivat loppupuolen viidakkoa, menivät kenenkään estämättä tien poikki ja rupesivat nousemaan Tunstallin metsämäkeä. Puut ryhmittyivät nyt yhä enemmän puistomaisiksi lehdoiksi, joitten välillä oli kanervaa kasvavia hietaisia aukeamia ja siellä täällä jokunen punakataja. Maanpinta kävi kuoppaiseksi ja yhä epätasaisemmaksi, ja mitä ylemmäksi he nousivat, sitä tuimemmaksi kävi tuuli, niin että pitkät puut notkuivat kuin ongenvavat.

He olivat juuri tulleet tuommoiseen aukeamaan, kun Dick äkkiä heittäytyi kasvoilleen risukkoon ja rupesi ryömimään takaperin lehdikön suojaan. Tyrmistyneenä Matcham seurasi toverinsa esimerkkiä, vaikka hän ei laisinkaan käsittänyt syytä tähän kummalliseen temppuun. Vasta kun he olivat päässeet tiheän viidakon suojaan, Dick selitti syyn käytökseensä, viitaten aukeaman toisessa päässä olevaan korkeaan kuuseen.

Puu nousi maasta suorana kuin pylväs, mutta noin viidenkymmenen jalan korkeudella se jakaantui kahdeksi vahvaksi haaraksi, ja haaraumassa seisoi vihreään asetakkiin pukeutunut mies tähystämässä ympärilleen. Hänen tukkansa kiilteli auringon säteissä, kädellään hän varjosti silmiänsä paremmin nähdäkseen, kun hän konemaisesti käänteli päätään puoleen ja toiseen.

Nuorukaisten silmät kohtasivat toisensa.

"Kiertäkäämme vasemmalle", Dick sanoi, "olimmehan joutua suoraan suden suuhun."

Kymmenen minuutin kuluttua he saapuivat polulle, jota Dick ei tuntenut, mutta, "koettakaamme minne se vie", hän sanoi, ja niin he tekivätkin.

Tie johti ensiksi harjulle ja alkoi sitten jyrkästi viettää alaspäin, päättyen maljakkomaiseen syvänteeseen, jonka pohjasta orapihlajapensaiden joukosta kohosi pari noen mustaamaa rakennuksen päätyä ja yksi ainoa korkea savutorvi raunioineen.

"Mitä tämä merkitsee?" Matcham kuiskasi.

"En tiedä, pyhimysten nimessä!" vastasi Dick. "Olen kuin pilvistä pudonnut. Olkaamme varuillamme."

Sykkivin sydämin he kulkivat orapihlajapensaikon läpi. Siellä täällä he näkivät jonkun hedelmäpuun tahi metsistyneen keittiökasvin, aurinkokello oli kaatunut maahan. Nähtävästi he olivat joutuneet entiseen kasvitarhaan.

Vielä jonkun askelen otettuaan he saapuivat raunioituneen talon edustalle. Se oli kaikesta päättäen ollut kaunis ja suuri herraskartano. Sitä ympäröi syvä ja leveä oja, joka nyt osaksi oli muurikivillä täytetty ja jonka yli pari puuta oli asetettu sillaksi. Koko rakennus oli tulen turmelemana raunioröykkiönä, paitsi takimmaiset seinät, jotka vielä seisoivat pystyssä.

"Nyt tiedän", Dick kuiskasi viimein, "tämä on varmaankin Grimstone. Se oli erään Simon Malmesburyn oma. Sir Danielin käskystä Bennet Hatch poltti hänen talonsa noin viisi vuotta sitten. Vahinko komeata linnaa."

Alhaalla laaksossa, missä tuuli ei käynyt, oli lämmin ja tyyni. Äkkiä Matcham kosketti Dickin käsivartta. "Hiljaa", hän sanoi, "kuulin jotain ääntä."

Omituinen ääni keskeytti hiljaisuuden. Se uudistui kolme kertaa, ja sitten he äkkäsivät että se oli kurkkuaan karistelevan miehen ääni. Ja heti sen jälkeen alkoi käheä, soinnuton ääni laulaa:

"Ja metsäpoikain kuningas se virkkoi: 'Miehet hoi, Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?'

Ja vastas siihen Gamelyn ja katsoi kasvoihin:

'On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.'"

Laulaja herkesi, kuului heikkoa raudankilinää. Sitten oli kaikki hiljaa.

Nuorukaiset katselivat toisiinsa kalpeina. He eivät käsittäneet, mistä ääni tuli. Likellä se vain oli. Äkkiä Matcham ryömi siltahirsiä myöten kaivannon yli ja kiipesi varovasti yli soraläjän, joka täytti katottoman talon sisäpuolen. Dick, joka ei ehtinyt häntä pidättää, ei osannut muuta kuin seurata.

Eräässä raunion nurkassa oli pari hirttä muodostanut jonkinlaisen katoksen, joka ei ollut kirkonpenkkiä tilavampi. Tähän nuorukaiset hiljaa hiipivät. He olivat siellä täydellisesti piilossa ja entisestä jousen ampumareiästä he saattoivat tähystellä. Mutta sanoin selittämätön oli heidän kauhistuksensa, kun he näkivät mitä siellä heidän edessänsä oli. Palata he eivät uskaltaneet, eivätkä hievahtaakaan. Tuskin tohtivat hengittää. Tuolla, toisella puolen kaivantoa, noin kolmenkymmenen jalan päässä heistä porisi ja höyrysi rautainen kattila hehkuvalla tulella, ja vieressä seisoi kookas, punanaamainen, ränstyneen näköinen mies kuuntelevassa asennossa. Siinä oli siis laulaja. Hän oli ilmeisesti seisonut hämmentämässä kattilan sisällystä, kun jokin nuorukaisten varomaton liike oli herättänyt hänen huomionsa, sillä hänellä oli vielä rautalusikka kädessään. Vyössään hänellä oli torvi ja hirveä tikari.

Vähän matkan päässä makasi toinen mies nukkumassa verhoutuneena ruskeaan vaippaan, ja kukkivan orapihlajan oksilla riippui jousi ja kimppu nuolia.

Hetken aikaa mies seisoi kuunnellen, sitten hän tyyntyneenä nosti lusikan huulilleen maistellakseen keitosta, nyökäytti päätään ja rupesi uudestaan laulamaan:

"On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.

Ei paha meillä mielessä, mut paistiks ammutaan me hirvi kunnon kuninkaan, jos missä kohdataan."

Laulaessaan hän tuon tuostakin otti lusikallisen keittoa kattilasta, puhalsi siihen ja maisteli, kuten tottunut keittäjä ainakin. Viimein keitos häntä tyydytti, hän otti vyöstä torvensa ja puhalsi siihen kolmesti.

Toinen mies heräsi, nousi istumaan, ajoi pois päänsä ympärillä liipottelevat perhoset ja virkkoi:

"Mitä nyt, toveri? Päivällinenkö?"

"Niin, hölmö", keittäjä vastasi, "päivällinenhän se on, ja kuiva päivällinen onkin, ei olutta eikä leipää. Ei ole nyt hauska elää vihreässä metsässä. Toista oli ennen aikaan, jolloin reipas mies saattoi elää täällä pulskasti kuin piispa ikään, ellei ota sadetta ja kylmää lukuun. Silloin oli olutta ja viiniä yllin kyllin, mutta nykyään ei ole enää miehenmieltä. Ja John Kostaja, Herra varjelkoon! ei ole muuta kuin kiltti narri vain, variksenpelätti."

"Ja sinä, Lawless, olet liiaksi ruokaan ja juomaan menevä. Maltahan, kyllä hyvä aika vielä palaa", vastasi toinen.

"Katsos", keittäjä jatkoi, "olen odottanut noita hyviä aikoja pienestä paitaressusta alkaen, olen ollut harmaaveli, olen ollut kuninkaallinen jousimies, olen merimiehenä purjehtinut valtameriä ja olen ennen tätä elänyt metsissä, toden totta, ampumassa kuninkaan hirviä. Mitä hyvää siitä on ollut? Eipä mitään! Viisaampaa olisi ollut jäädä luostariin. John Apotista on enemmän hyötyä kuin John Kostajasta. Pyhän neitsyen kautta, tuolla ne tulevat."

Parvi komeita kookkaita miehiä saapui nyt toinen toisensa jälkeen. Kukin heistä otti perille päästyään esille puukon ja sarvikupin, jolla varasi itselleen keittoa kattilasta ennen kuin istui.

He olivat varsin erilaisissa aseissa ja asuissa. Toiset ruosteenvärisissä mekoissa, aseinaan ainoastaan puukko ja vanha jousi, toisilla taas oli metsämiehen komea puku, vihreä nuttu ja hytyrä, sirot riikinkukonsulilla koristetut nuolet vyössä, torvi olkahihnassa ja miekka sekä tikari kupeella. Nälkäisinä he astuivat kattilan ääreen, töin tuskin murahtivat hyvän päivän ennen kuin kävivät ruoan kimppuun.

Noin kaksikymmentä miestä oli koolla, kun kuului riemuhuuto, ja hetken kuluttua orapihlajapensaista astui viisi kuusi miestä kantaen paareja. Etunenässä astui pitkä, rivakka, harmahtavatukkainen mies, jonka kasvot olivat ruskeat kuin parkittu nahka. Hänen ryhtinsä oli käskijän, hänellä oli jousi selässään ja kiiltävä metsäkarjukeihäs kädessään.

"Pojat!" hän huusi, "hyvät toverit ja iloiset ystävät! Kaikki te olette pitkät ajat eläneet laihasti ja laulaneet kuivin kurkuin. Mutta mitä minä olen aina sanonut? Odottakaa kärsivällisesti Onnetarta. Hän palaa, hän palaa joutuisaan. Ja katsokaahan, tässä on hänen esikoisensa – olutta, toverit, olutta."

Suosionhuuto kaikui kun kantajat samassa pysähtyivät, laskien kantamuksensa maahan, ja näkyviin tuli aika tynnyri.

"Ja nyt pojat, joutukaa", hän jatkoi, "me saamme aika urakan. Äsken saapui lautalle parvi tummanpunaisia ja sinisiä jousimiehiä. Ei yksikään heistä saa päästä tästä metsästä elävänä. Meitä on viisikymmentä, ja jok'ainoa meistä on kärsinyt mitä ilkeintä sortoa ja vääryyttä. Ystäviämme on tapettu, omaisuutemme on ryöstetty, henkipattoja olemme – kaikki sorron saaliina. Ja kuka on syypää kaikkeen tähän pahaan? Kukapa muu kuin sir Daniel, ystävät! Pyhän ristin kautta! Saako hän siis rauhassa järsiä meistä lihat, luut omissa taloissamme? Pitääkö hänen saada häiritsemättä viljellä maitamme? Ei, totta tosiaan. Aina hän oikeudessa voittaa, olivatpa hänen asiansa kuinka kehnot tahansa – mutta nyt minulla on tässä vyössä kirjoitus, joka, pyhimyksille kiitos, on hänet kukistava."

Keittäjä Lawless oli juuri tyhjentämässä toista olutpikaria. Hän nosti pikarinsa ikään kuin juodakseen puhujan terveydeksi.

"Herra Ellis", hän sanoi, "te märehditte ainoastaan kostoa – no, olkoon se teidän asianne. Mutta Vihreän metsän toverirukka, jolla ei milloinkaan ole ollut kotia eikä kontua, hän haluaa ensi sijassa jotain kouraantuntuvaa. Häntä miellyttäisi kultanoopeli⁸ ja pullo kanarianviiniä paremmin kuin kaikki kiirastulen kosto."

"Lawless", vastasi toinen, "tullaksensa Moat Houseen sir Danielin täytyy kulkea tämän metsän halki. Me teemme hänelle tämän matkan kalliimmaksi kuin ikinä mikään tappelu. Kun hänen miehensä ja hänen ystävänsä ovat kaatuneet tai pötkineet käpälämäkeen, silloin me piiritämme tuon vanhan ketun ja teemme hänestä surkean lopun. Hän on lihava kauris, toverit! Hän riittää päivälliseksi meille kaikille."

"Niinpä kyllä", Lawless vastasi, "olen kyllä ennenkin syönyt monta sellaista päivällistä, mutta, hyvä herra Ellis, semmoisen päivällisen valmistaminen on varsin kuumaa työtä. Ja mitä me sitä ennen teemme? Me valmistamme mustia nuolia, kirjoitamme runonpätkiä – ja juomme kylmää vettä."

"Sinä lörpöttelet, Will Lawless! Sieraimiisi käy vieläkin haju harmaaveljesten ruoka-aitasta. Ahneutesi vie sinut vielä onnettomuuteen", Ellis vastasi. "Me otimme kaksikymmentä puntaa Appleyardilta ja viime yönä seitsemän markkaa⁹ lähetiltä ja toissa päivänä viisikymmentä kauppamieheltä."

"Ja tänään minä", sanoi yksi heistä, "seisautin lihavan anekauppiaan, joka oli matkalla Holywoodiin, ja otin häneltä kukkaron, tässä se on."

Ellis laski kukkaron sisällyksen.

"Sata sillinkiä!" hän murahti. "Narri, hänellä oli enemmän kengissään tai vaatteisiinsa ommeltuna. Sinä olet lapsi, ystäväni, sait käsiisi kultakalan ja annoit sen sitten uida luotasi."

Mutta siitä huolimatta Ellis varsin luontevasti pisti kukkaron taskuunsa. Hän seisoi nojaten keihääseensä ja katseli miehiä, jotka istuivat erilaisissa asennoissa ja ahmivat lihakeittoa, helpottaen oluella sen vaellusta vatsaan. Heillä oli nyt hyvä päivä. Onnetar oli ollut heille suosiollinen. Mutta työ oli edessä, heidän täytyi joutua. Ensiksi saapuneet olivat jo lopettaneet syöntinsä. Jotkut heistä paneutuivat pitkälleen ja vaipuivat heti uneen, kuten jättiläiskäärme syötyänsä. Toiset pakinoivat tai tarkastelivat aseitaan, ja yksi, joka oli kovin iloisella tuulella, nosti olutsarvensa ja rupesi laulamaan:

"Viheriässä metsässä ei lain pakko paina, ja ruoka ja juoma on runsas meille aina; kaurispaisti makeasti maistuvi täällä, ja hauska meill' on olo suloisella säällä.

Kun tulee lumituiskut ja talvi päälle päätyy, kun räntää viikot viskoo ja virrat, järvet jäätyy, käy, veltto, kammioosi ja piile turkin taljaan ja laita roihu takkaan ja lämmin viini maljaan."

Sillä aikaa olivat molemmat nuorukaiset piilostaan katselleet ja kuunnelleet miesten elämää kuin jotain näytelmää. He eivät uskaltaneet liikahtaakaan, Richard oli vain irroittanut jousensa vetokoukun voidakseen tarpeen vaatiessa ampua. Äkkiä kuultiin suhiseva ääni, sitten seurasi kilahdus, ja muurikiven sirusia sinkoili alas korkeasta savutorvesta.

Matcham ei voinut pidättää tukahutettua huudahdusta, ja Richardinkin kädestä pääsi vetokoukku, mutta samassa he molemmat älysivät, että varmaankin tuo puussa seisova tähystelijä, jonka he olivat nähneet, oli tällä tavoin antanut tovereilleen merkin.

Kaiketi miehet olivat odottaneet tätä merkkiä, sillä he karkasivat seisaalleen, toiset kiinnittivät vyötään, toiset koettelivat jousen jännettään tai tarkastelivat miekkaansa ja tikariaan. Ellis nosti kätensä; hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet hurjan tarmokkaiksi ja silmänvalkuaiset kiilsivät hänen ruskeissa kasvoissaan.

"Pojat", hän huusi, "te tiedätte paikkanne. Älkää päästäkö ainoatakaan sielua pakoon. Appleyard oli kuin ruokaryyppy, nyt menemme pöytään. Minä vaadin kostoa kolmen miehen puolesta: Harry Sheltonin, Simon Malmesburyn ja" – iskien leveään rintaansa – "ja Ellis Duckworthin, kautta pyhän messun."

Samassa hyökkäsi orapihlajapensaista esiin juoksusta punoittava mies. "Ei sir Daniel vielä tule", hän läähätti, "heitä on ainoastaan seitsemän. Onko nuoli lentänyt?"

"On äsken ikään", Ellis vastasi.

"Hitto vieköön!" mutisi sanantuoja. "Olinkin kuulevinani sen viuhunaa, en ole vielä saanut päivällistä."

Minuutin kuluttua kaikki "Mustan nuolen" miehet olivat hävinneet eri haaroille, kukin edeltäkäsin määrätylle paikalleen. Jäljelle oli jäänyt ainoastaan kattila ja sammuva tuli sekä kuollut kauris, jonka miehet äsken olivat tuoneet ja jättäneet orapihlajapensaihin makaamaan.