Kitabı oku: «Musta nuoli», sayfa 6

TOINEN LUKU

Kaksi valaa

Sir Daniel käveli vihaisennäköisenä edestakaisin hallissa takkatulen edessä. Sir Oliver istui arkana huoneen perässä lukien matalalla äänellä rukouskirjaansa.

"Olette kutsunut minut, sir Daniel", sanoi Dick.

"Olen todellakin kutsunut sinut", ritari vastasi. "Mitä minä kuulen? Olenko ollut sinulle niin tyly holhooja, että sinulla on syytä ensi tilaisuudessa ruveta epäilemään minusta pahaa? Vai aiotko minut pettää, nähdessäsi onnenkin minua pettävän? Pyhän messun kautta, semmoinen ei isäsi ollut. Hän piti uskollisesti ystäviensä puolta myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta sinä, Dick, näytät olevan hyvänpäivän-ystävä ja koetat nyt päästä uskollisuuden velvollisuudestasi."

"Erehdytte, sir Daniel", Dick vastasi vakavasti. "Olen sekä kiitollinen että uskollinen, kun minun pitää niin olla. Ja ennen kuin jatkan, kiitän sekä teitä että sir Oliveria. Teillä on oikeus vaatia kiitollisuutta minulta, ja katala raukka olisin, jos sen unohtaisin."

"Hyvä on", sir Daniel sanoi, "mutta", hän lisäsi tuimistuneena, "kiitollisuus ja uskollisuus ovat sanoja, Dick Shelton. Minä vaadin tekoja. Tällä hädän hetkellä, kun nimeni on häväisty, omaisuuteni menetetty, kun metsät ympärillämme vilisevät sissejä, jotka janoavat häviötäni, tällä hetkellä vaaditaan tekoja eikä sanoja. Mitä sinä puolestasi teet? Sinä koetat salaisilla kuiskimisilla myrkyttää sen vähälukuisen joukon mieltä, joka minulla nyt enää on jäljellä. Jumala minua varjelkoon semmoisesta kiitollisuudesta. Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? Puhu! Minä vastaan."

"Sir Daniel", Dick vastasi. "Isäni sortui minun ollessani lapsi. Korviini on tullut, että vilppi ja rikos olivat syynä hänen kuolemaansa. Korviini on tullut sellainenkin huhu – tahdon olla suora – että te olette ollut joissakin tekemisissä isäni kuoleman kanssa. Ja totta puhuakseni, mieleni ei voi rauhoittua enkä voi teitä tarmokkaasti auttaa ennen kuin saan vastauksen epäilyksiini."

Sir Daniel istuutui. Hän nojasi leukansa käteen ja katseli tutkivasti Dickiä.

"Ja sinä luulet, että minä haluaisin olla sen nuorukaisen holhoojana, jonka isän olen murhannut?" hän sanoi.

"Antakaa minulle anteeksi", Dick vastasi, "jos puhun taitamattomasti, mutta tiedätte varsin hyvin, että holhoojan toimi on edullinen. Ettekö näinä holhousvuosina ole korjannut tulojani ja käskenyt miehiäni? Eiköhän teidän hallussanne vielä ole oikeus olla minun naittajanikin, josta on voittoa siitäkin, en tiedä kuinka paljon? Pyydän vielä anteeksi, mutta tahdon olla suora: jos olette ollut kyllin halpamielinen murhataksenne suojeluksenne alaisen miehen, niin voisitte kyllä tehdä vähemmän halvan teon."

"Kun minä olin sinun iässäsi", ritari vastasi totisena, "ei minun mieleni ollut noin taipuvainen epäluuloihin. Ja sir Oliver, pappi", hän lisäsi, "kuinka saattaisi hän olla vikapää semmoiseen tekoon?"

"Sir Daniel", sanoi Dick, "minne isäntä käskee, sinne koira menee.

Tiettyä on, että tämä pappi ei ole muuta kuin teidän välikappaleenne.

Puhun suoraa kieltä mitään peittelemättä. Ja pyydän suoraa vastausta.

Mutta vastausta en saa! Te vain yhä kysytte. Jollette anna suoraa vastausta, lisäätte siten vain epäluulojani."

"Tahdon antaa sinulle suoran vastauksen, nuori herra Richard", sanoi ritari vihoissaan. "Tule minun luokseni, kun olet omavaltainen mies, enkä minä enää ole sinun holhoojasi, ja minä tahdon vastata niin kuin sinä ansaitset, korvapuustilla. Siihen saakka sinulla on kaksi tietä valittavana: joko peruutat loukkaavat sanasi, pidät suusi kiinni ja taistelet sen miehen puolesta, joka on elättänyt ja suojellut sinua lapsuudestasi alkaen; tahi – ovi on auki, metsät ovat täynnä vihollisiani – mene!"

Se uljuus, millä nämä sanat lausuttiin, ja se katse, joka niitä seurasi, horjutti Dickin mieltä, mutta sittenkään hän ei voinut olla huomaamatta, ettei hän nytkään saanut vastausta.

"En mitään niin halukkaasti toivo, sir Daniel, kuin että voisin uskoa teitä", sanoi Dick. "Vakuuttakaa minulle olevanne syytön."

"Hyväksytkö kunniasanani, Dick?" kysyi ritari.

"Hyväksyn", Dick vastasi.

"Kunniani kautta", sanoi ritari, "sieluni ikuisen autuuden kautta, niinkuin minä olen vastedes vastaava teoistani, vannon etten minä neuvoilla enkä teoilla ollut osallisena isäsi murhaan."

Hän ojensi kätensä, ja Dick tarttui siihen halukkaasti. Ei kumpikaan heistä huomannut pappia, joka juhlallisen valan kuullessaan kauhistuneena kohosi istuimeltaan seisaalle.

"Sir Daniel", huudahti Dick, "voitteko jalomielisesti antaa minulle anteeksi? Olin hölmö teitä epäillessäni. Mutta nyt en niin enää tee. Sanani ja käteni siitä."

"Annan sinulle anteeksi, Dick. Et tunne maailmaa. Se on täynnänsä panettelua ja parjausta", ritari vastasi.

"Olin sitä enemmän moitittava", sanoi Dick, "koska parjaajat eivät suorastaan tarkoittaneet teitä, vaan sir Oliveria – "

Tätä lausuessaan hän kääntyi pappiin päin, mutta katkaisi äkkiä puheensa. Tämä kookas, lihava ja tanakka mies oli sanalla sanoen luhistunut kokoon. Hänen kasvoistaan oli väri hävinnyt ja hänen valkeat huulensa supisivat rukouksia. Ja nyt, kun Dickin silmät äkkiä sattuivat häneen, hän parahti kuten säikähtynyt peto ja peitti käsillään kasvonsa.

Parilla askelella sir Daniel hyökkäsi hänen luokseen ja ravisti häntä kovasti olkapäistä. Dickin epäluulo heräsi uudestaan.

"Sir Oliverinkin tulee vannoa, häntähän tarkoitettiin", Dick sanoi.

"Hänen pitää vannoa", sanoi ritari.

Pappiraukka heilutteli käsiänsä saamatta sanaakaan suustaan.

"Pyhän messun kautta! Teidän pitää vannoa", ritari huudahti ihan mielettömänä vimmasta. "Mitä? Pitääkö minun epäillä teitä? Vannokaa, sanon minä, vannokaa."

Mutta pappi ei vieläkään saanut sanaakaan lausutuksi. Pelko ja kauhistus kuristi hänen kurkkuansa.

Samassa kuului kilinää, ja salin korkeasta värillisestä ikkunasta lensi musta nuoli. Se iski keskelle pöytää ja jäi siihen värisemään.

Ääneen huudahtaen pappi lankesi pyörtyneenä lattialle. Ritari ja Dick hyökkäsivät pihalle ja sieltä lähimpiä kiertoportaita ylös linnan rintavarustukseen. Vartiosoturit olivat kaikki varuillaan, päivä valaisi vihreitä niittyjä, joilla siellä täällä kasvoi jokin yksinäinen puu, ja näköalaa rajoittivat metsän kummut.

"Mistä tuo nuoli tuli?" ritari kysyi.

"Tuosta pensaikosta, sir Daniel", vastasi yksi sotureista.

Vähän mietittyänsä ritari sanoi Dickiin kääntyen: "Jätän sinut tänne miehiä valvomaan. Mitä pappiin tulee, hänen pitää puhdistautua, muuten minäkin rupean häntä epäilemään."

Dick vastasi väkinäisesti, ja ritari loi häneen terävän silmäyksen. Tultuansa alas halliin hän otti ensiksi tuon mustan nuolen tutkittavakseen. Hän ei ollut näitä nuolia ennen nähnyt, ja tämän musta väri häntä hiukan kammotti. Nuoleen oli jotakin kirjoitettu, yksi ainoa sana: "Haudattu."

"Vai niin", arveli ritari, "he tietävät siis, että olen kotiutunut. Haudattu! Niin, mutta ei ole heissä koiraa, joka kykenisi kaivamaan minut pois tästä haudastani."

Tällä aikaa oli pappi hiukan tointunut. "Oi, sir Daniel", huokasi hän päästyään vaivoin seisaalle, "te olette vannonut kauhean valan – olette kadotettu ajassa ja iankaikkisuudessa."

"Olen", ritari vastasi, "olen vannonut valan, te! hölmö; ja te itse saatte vannoa vielä kovemman valan. Teidän tulee vannoa Holywoodin pyhän ristin kautta. Muistakaa sitä ja valmistakaa sanat. Teidän tulee tänä iltana vannoa."

"Valistakoon taivas teidän mieltänne!" vastasi pappi. "Taivuttakoon taivas sydämenne pois tästä vääryydestä!"

"Kuulkaa, hyvä isä", sir Daniel sanoi, "jos rupeatte hurskaaksi, en puhu sen enempää – se puuska tulee jotenkin myöhään, siinä kaikki. Mutta jos tahdotte olla viisas, niin kuulkaa minua. Tämä nuorukainen rupeaa minua ärsyttämään kuin ampiainen. Hän on minulle tarpeellinen, sillä hänen naittamisensa tuottaa minulle sievät rahat. Mutta jos hän jatkaa tätä menoa, niin hän saa seurata isäänsä, sen sanon suoraan. Minä siirrän nyt hänet kappelinpäälliseen kammioon. Jos lujalla valalla ja vakaalla muodolla vannotte olevanne syytön, on hyvä. Säästän silloin pojan toistaiseksi. Mutta jos änkytätte tai kalpenette tai jollain tavoin vannoessanne arkailette, niin hän ei usko teitä, ja siinä tapauksessa hän saa kuolla, sen lupaan pyhän messun kautta. Ajatelkaa asiaa!"

"Kappelinpäälliseen kammioon!" läähätti pappi.

"Niin juuri", vastasi ritari. "Siis, jos tahdotte pelastaa hänet, niin pelastakaa. Jollette, niin tehkää miten tahdotte, mutta jättäkää minut rauhaan. Jos olisin ollut äkkipikainen, olisin jo miekallani lävistänyt teidät sietämättömän pelkuruutenne ja hölmömäisyytenne takia. Oletteko valinnut? Sanokaa pian!"

"Olen valinnut", sanoi pappi. "Taivas antakoon minulle anteeksi. Pelastaakseni nuorukaisen hengen tahdon vannoa, tahdon pahaa hyvän vuoksi."

"No niin, se on oikein!" sir Daniel sanoi. "Toimittakaa siis hänet nopeasti tänne. Te saatte olla kahden kesken, mutta tahdon kuitenkin pitää teitä silmällä. Minä jään tänne paneelikäytävään."

Ritari nosti kudottua seinäverhoa, vetäytyi sen taakse ja laski sen sitten taas alas. Kuultiin lukon aukeavan ja sitten kuluneiden porrasten narinaa.

Jäätyänsä yksikseen pappi loi pelokkaan silmäyksen ylös verhottuun seinään ja teki kauhun ja tuskan vallassa ristinmerkin.

"Niin se on on, jos hänet tuodaan kappelikammioon", mumisi pappi, "minun täytyy pelastaa hänet, vaikkapa autuuteni uhalla."

Tullessaan halliin muutaman minuutin kuluttua Dick näki papin seisovan pöydän ääressä varmana mutta kalpeana.

"Richard Shelton", hän sanoi, "sinä olet vaatinut minulta valaa. Tahdon tehdä niin kuin vaadit. Holywoodin pyhän ristin kautta, en ole isääsi murhannut."

"Sir Oliver, lukiessamme yhdessä John Kostajan kirjoitusta", sanoi Dick, "olin vakuuttunut syyttömyydestänne, mutta suvaitkaa minun tehdä kaksi kysymystä. Te ette murhannut isääni, hyvä. Mutta ettekö millään tavoin ollut murhaan avullinen?"

"En millään lailla", pappi vastasi, mutta samalla hän rupesi kummallisesti vääntelemään suutaan ja silmiään, ikään kuin varoittaaksensa Dickiä, uskaltamatta mitään sanoa.

Dick katseli häntä ihmeissään, sitten hän kääntyi ja katsoi ympärilleen joka taholle. "Mitä tarkoitatte?" hän kysyi papilta.

"Minäkö, en mitään", vastasi pappi nopeasti hilliten kasvonsa. "Minä vain tunnen tuskia, minä olen kipeä. Anna anteeksi, Dick, minun täytyy nyt poistua. Holywoodin pyhän ristin kautta, olen yhtä syytön väkivaltaan kuin petokseenkin. Tyydy siihen ja tyynny, hyvä ystävä. Jumalan haltuun!"

Ja pappi poistui kiireesti.

Yksiksensä jääneenä Dick seisoi tähystellen ympäri huonetta. Hänen kasvoistaan kuvastui kummastus ja epäluulo, joka yhä yltyi, saaden hänet pelkäämään pahinta. Hän nosti päätään ja säpsähti. Korkealla seinässä oli seinäverhoon kudottuna hurjan metsästäjän kuva. Se oli musta, sillä se esitti neekeriä, mutta takassa palava roihu valaisi huonetta, ja Dick huomasi selvästi, että neekeri räpäytti silmäänsä ja että silmäluomi oli valkea.

Dick tuijotti tuohon merkilliseen silmään. Roihun levittämässä valossa se kiilsi kuin jalokivi – se oli kirkas, se oli elävä. Samassa silmä ummistui – ja hävisi.

Ei ollut enää epäilemistä, tuo silmä ilmoitti selvästi, että sir Daniel oli seinäverhon takana piillen seisonut kuuntelemassa papin valantekoa. Hän muisteli myös Hatchin varoitusta ja älysi nyt sen tarkoituksen ja tärkeyden. Hän oli keskustelussa papin kanssa uudestaan ilmaissut epäluulojaan sir Danielin kuullen, hän oli siis mennyttä miestä, ellei jokin ihme tapahtuisi. "Ja Matcham-raukka", hän tuskitteli, "mihin käärmeenpesään olen hänet vienyt?"

Dickin vielä seisoessa noihin ajatuksiinsa vaipuneena tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen piti muuttaa aseensa, vaatteensa ja harvat kirjansa kappelinpäälliseen kammioon.

"Sehän on kauan ollut asumaton", Dick sanoi. "Minkälainen huone se on?"

"Kyllä huone on hyvä", vastasi palvelija, "mutta sanotaan että siinä kummittelee", hän lisäsi alentaen ääntään.

"Kummittelee", toisti Dick kauhistuen, "ja kuka sitten?"

Palvelija vilkaisi varovasti ympärilleen ja kuiskasi: "Pyhän Johanneksen sakristaani.¹⁰ Hänet vietiin sinne yöksi, ja aamulla hän oli poissa. Piru oli yöllä hänet ottanut, ja kummakos se, kun hän edellisenä iltana oli juonut kamalasti."

Synkkien aavistusten valtaamana Dick seurasi palvelijaa.

KOLMAS LUKU

Kappelinpäällinen kammio

Päivä oli illastunut. Tähystelijät muurinharjalla eivät olleet havainneet ketään elävää olentoa linnan lähettyvillä. Yön tultua laskettiin siis sir Danielin kirjeenviejä, Throgmorton, varovasti alas sen huoneen ikkunasta, joka oli linnankaivannon kulman yläpuolella. Hiljainen loiske ilmoitti hänen uivan yli haudan, ja heti sen jälkeen nähtiin mustan olennon pensasten välitse ryömivän ylös kaivannosta ja häviävän korkeaan ruohikkoon.

Sir Daniel ja Bennet Hatch seisoivat kotvasen aikaa kuuntelemassa. Ei mitään ääntä. Lähetti oli siis päässyt eheänä matkalle. Sir Danielin otsa selkeni. "Bennet", hän sanoi kääntyen tämän puoleen, "tuo John Kostaja ei kuitenkaan ole muuta kuin ihminen. Hän nukkuu. Kyllä me viimein teemme hänestäkin lopun."

Iltapäivän ja illan kuluessa oli Dickiä käsketty milloin mihinkin työhön. Hänen päänsä kävi oikein pyörälle kaikista näistä käskyistä ja hommista. Hän olisi halunnut saada tavata sir Oliveria ja Matchamia, mutta kumpaakaan ei näkynyt. Hän ei nyt muuta ajatellut kuin paeta Tunstallin Moat Housesta mahdollisimman pian.

Illalla hän lamppu kädessään meni uuteen asuntoonsa. Tämä oli tilava, matala ja pimeänpuoleinen huone. Ikkuna oli korkealla, mutta siitä huolimatta varustettu lujalla ristikolla. Se antoi linnankaivantoon päin. Vuode oli pehmeä ja hieno, peite punainen, ruusukuvioinen. Seinillä seisoi astiakaappeja, kaikki lujissa lukoissa ja tummanväristen verhojen peittäminä. Dick tutkiskeli huonetta, koputteli paneelilaudoitusta, koetteli kaappeja, mutta ei saanut niitä avatuksi, ja huomattuaan että ovi oli vankka ja telki luja, hän istui. Mistä syystä, hän ajatteli, hänet oli muutettu tähän huoneeseen, joka oli tilavampi ja mukavampi kuin hänen entinen huoneensa? Oliko se ansa? Johtiko salainen ovi tähän huoneeseen? Kummitteliko täällä todellakin? Hänen verensä miltei jähmettyi siitä ajatuksesta.

Hänen päänsä päältä kuuluivat vartijasoturin askelet. Hänen allansa oli kappelin holvikatto, sen hän tiesi, ja kappelin vieressä oli halli. Epäilemättä hallin seinäverhon takana oli jokin salainen käytävä, siitä oli todistuksena tuo verhon takaa tähystellyt silmä. Oli siis enemmän kuin luultavaa, että tuo käytävä ulottui kappelin kohdalle asti, ja siinä tapauksessa se päättyi siihen huoneeseen, jossa hän nyt oli. Varmaankin huoneessa oli salaovi.

Mieletöntä oli hänestä ruveta nukkumaan tämmöisessä pesässä. Hän pani aseensa kuntoon ja istui huoneen oventakaiseen nurkkaan. Jos jotain konnantyötä häntä vastaan aiottiin, hän aikoi myydä henkensä kalliista.

Jalkojen kopina hänen päänsä päällä, vartijain huudot ja tunnussanan lausuminen ilmoittivat vartionvaihdon tapahtuvan.

Ihan samana hetkenä Dick kuuli hiljaa koputettavan kammion oveen; koputus toistui hiukan kuuluvammin ja sitten seurasi kuiskaus: "Dick, Dick, minä se olen."

Dick hyökkäsi ovelle, veti teljen pois ja päästi Matchamin sisään. Tämä oli kovin kalpea. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa paljastettu tikari.

"Sulje kiireesti ovi", hän kuiskasi, "talo on täynnä vakoilijoita.

Kuulin heidän hiipivän jäljessäni ja hengittävän seinäverhon takana."

"Tyynny, tyynny", Dick sanoi, "ovi on nyt varmasti suljettu. Saatamme tällä hetkellä olla turvassa, jos näiden muurien sisäpuolella turvaa ylimalkaan on. Sydämeni iloitsee kun näen sinut. Pyhän messun kautta, poikaseni, luulin sinun jo olevan mennyttä kalua. Missä olit piilossa?"

"Ei siitä väliä", Matcham vastasi, "olemme nyt yhdessä. Mutta Dick, ovatko silmäsi auki? Onko sinulle kerrottu huomispäivän tapauksia?"

"Ei, en minä tiedä mitään", Dick vastasi, "mitä he siis huomenna aikovat panna toimeen?"

"Huomenna taikka jo tänä yönä he aikovat ottaa henkesi. Minä tiedän sen varmasti, kuulin heidän kuiskailevan keskenään, niin, melkeinpä he sen minulle ilmoittivatkin."

"Vai niin", Dick sanoi, "niinkö aiotaan? Johan sitä aavistin."

Hän kertoi Matchamille, mitä hänelle päivän kuluessa oli tapahtunut.

Nyt Matchamkin rupesi tutkimaan huonetta.

"En voi löytää muuta sisäänpääsyä", hän sanoi, "kuin tämän näkyvän, mutta varmasti tänne on jokin salaovi. Dick, minä jään tänne sinun luoksesi. Jos sinun täytyy kuolla, minäkin tahdon kuolla sinun kanssasi. Voinhan minä olla jollain tavalla sinulle avuksi. Kas minä olen varustanut itselleni tikarin, teen parastani. Kunpa vain voisimme löytää jonkin pääsyn täältä, niin ilolla kohtaisin mitä vaaroja hyvänsä paetakseni sinun kanssasi."

"John", sanoi Dick, "pyhimysten kautta, olet paras ja uskollisin olento koko Englannin valtakunnassa! Anna kätesi, John." Ja hän puristi äänetönnä ystävänsä kättä. "Kerron sinulle jotakin", sanoi Dick. "On muuan ikkuna, josta kirjeenviejä laskeutui alas. Köysi jäi kai siihen huoneeseen. On siis kuitenkin toivoa."

"Hys", kuiskasi Matcham.

Molemmat kuuntelivat. Lattian alta kuului ääntä. Se vaikeni ja toistui taas.

"Joku kävelee tämän alla olevassa huoneessa", Matcham kuiskasi.

"Ei", vastasi Dick, "tämän alla ei ole asuinhuonetta, vaan kappeli. Minun murhaajani siellä liikkuu salakäytävässä. Hyvä! Tulkoon vain, hän saa kovan pähkinän purrakseen." Ja hän kiristeli hampaitansa vihoissaan.

"Sammuttakaamme lamput", sanoi Matcham, "kenties hän tulee näkyviin."

He sammuttivat lamput ja pysyivät äänettöminä. Astunta oli varsin pehmeätä, mutta kuului kuitenkin selvästi. Se lähestyi ja loittoni taas pari kertaa. Nyt kuului avain työntyvän lukkoon, sitten oli taas pitkä hiljaisuus.

Hetkisen perästä kuului uudestaan askeleita, ja äkkiä tunkeutui valonsäde perimmäiseen nurkkaan laudoituksen raosta. Se kasvoi, laskuovi avattiin, ja sisään virtasi leveä valojuova. Vahva käsi nosti laskuovea. Dick kohotti varsijousensa valmiina tähtäämään päätä, kun se näyttäytyisi aukosta.

Mutta äkkiä tuli keskeytys. Jostakin linnan kaukaisesta osasta kuului huutoja, kuultiin ensiksi yhden, sitten monen äänen huutavan jotain nimeä. Tämä hälinä nähtävästi häiritsi murhaajaa, sillä hän laski taas hiljaa oven alas, ja askelet etääntyivät nopeasti. Vielä kerran ne kulkivat sen paikan alitse, missä nuorukaiset istuivat.

Nämä saivat nyt hetkisen ajattelemisen aikaa. Melu kasvoi linnassa yhä, ovia avattiin ja suljettiin, tuntui siltä kuin olisi koko linna ollut liikkeellä. Ja kaiken melun keskeltä kuului sir Danielin äänekäs huuto: "Joanna!"

"Jonna?" toisti Dick, "kuka kumma se on? Ei tässä talossa ole eikä milloinkaan ole ollut ketään Joannaa. Mitä se tarkoittaa?"

Matcham ei virkkanut mitään. Hän näytti vain vetäytyneen syvemmälle pimeään nurkkaan, jossa he istuivat.

"John, en ymmärrä missä olet ollut koko päivän", sanoi Dick. "Oletko sinä tuota Joannaa nähnyt?"

"En", Matcham vastasi, "en ole häntä nähnyt."

"Etkä kuullut hänestä puhuttavan?" Dick jatkoi.

Kuului lähestyviä askeleita. Pihalla jyrisi vielä sir Danielin ääni yhäti huutaen: "Joanna, Joanna!"

"Kuulitko hänestä puhuttavan?" Dick toisti.

"Kuulin", sanoi Matcham. "Äänesi vapisee. Mikä sinun on?" Dick kysyi. "Tuo Joannan juttu on meille onneksi, se saattaa heidät hetkeksi unohtamaan meidät."

"Dick", huudahti Matcham, "minä olen hukassa, me olemme molemmat hukassa! Paetkaamme jos vielä on aikaa. He eivät rauhoitu ennen kuin ovat löytäneet minut. Taikka, Dick, anna minun mennä. Kun he ovat löytäneet minut, sinä voit paeta. Anna minun mennä, Dick – hyvä Dick, päästä minut pois!"

Hän hapuili telkeä, ja Dick ymmärsi viimeinkin. "Oi taivas!" huudahti hän. "Sinä et olekaan Jack, sinä olet Joanna Sedley, se tyttö, joka ei tahtonut mennä minun kanssani naimisiin."

Nuori tyttö seisoi äänetönnä ja liikahtamatta. Dick oli myös hetken aikaa puhumatta, sitten hän taas alkoi puhua.

"Joanna", hän sanoi, "sinä olet pelastanut henkeni ja minä olen pelastanut sinun henkesi. Me olemme olleet ystäviä – ja vihollisia, sillä minä aioin lyödä sinua vyölläni, koko ajan luulin näet sinua pojaksi. Mutta nyt olen kuoleman oma, minun aikani on lopussa. Ennen kuin kuolen, minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle: sinä olet paras ja uskollisin tyttö taivaankannen alla, ja jos minä saisin elää, naisin sinut. Elävänä tai kuolleena rakastan sinua."

Tyttö ei vastannut mitään.

"Puhu", Dick jatkoi, "sano jotakin, John. Ole nyt kiltti tyttö ja sano että rakastat minua."

"Oi, Dick!" puhkesi tyttö puhumaan, "olisinko muutoin tullut tänne?"

"Kas niin", jatkoi Dick, "kunhan vain eheinä pääsemme tästä luolasta, menemme naimisiin. Ja jos meidän täytyy kuolla, kuolemme yhdessä. Mutta sanopas, mitenkä löysit kammioni."

"Kysyin rouva Hatchilta", tyttö vastasi.

"Emännöitsijä Hatch on luotettava", sanoi Dick, "hän ei petä sinua.

Meillä on vielä aikaa."

Samassa kuului askeleita oven takaa, ja luja nyrkki iski kovasti oveen.

"Hoi!" huusi ääni. "Aukaiskaa, nuori herra Dick, aukaiskaa!"

Dick ei liikkunut eikä vastannut.

"Nyt on kaikki lopussa", tyttö valitteli ja kietoi käsivartensa Dickin kaulaan.

Mies toisensa jälkeen komusi portaita ylös, ja viimein tuli sir Daniel itse. Silloin melu äkkiä hiljeni.

"Dick", ritari huusi, "älä ole aasi. Tämmöisestä hälinästä olisi pahinkin unikeko herännyt. Tiedämme tytön olevan luonasi. Avaa siis ovi, poika."

Dick pysyi äänetönnä.

"Ovi sisään", sanoi ritari, ja samassa hänen miehensä rupesivat jaloin ja käsin "muokkaamaan" ovea. Ovi oli tosin tukevaa työtä, salpakin oli luja, mutta ei se kuitenkaan olisi kestänyt kauan. Silloin taaskin sattuma sekaantui asiain menoon.

Kovemmin kuin iskujen jyrinä kaikui vartiosoturin huuto. Se toistui ja eteni etenemistään pitkin rintavarustusta, ja metsästä tuli vastaus. Kuului siltä kuin aikoisivat metsäläiset ottaa linnan rynnäköllä. Sir Daniel ja hänen miehensä jättivät heti paikalla oven rauhaan ja hyökkäsivät alas puolustaakseen muureja.

"Nyt olemme pelastetut", Dick huusi. Molemmin käsin hän tarttui vanhaan jykevään sänkyyn siirtääksensä sen oven eteen. Mutta turhaan Dick ponnisteli, sänky ei liikahtanut.

"Auta minua, John", hän sanoi. "Käypäs kaikella voimalla kiinni, henkesi on kysymyksessä." Kovalla ponnistelulla he viimein yhteisvoimin saivat tuon raskaan tammiesineen vedetyksi ovelle, pääty vasten ovea.

"Teemme täten tilamme vain pahemmaksi", arveli tyttö, "nyt he kaikki tulevat laskuoven kautta."

"En luule", Dick vastasi, "tuskinpa sir Daniel uskaltaa ilmaista salaisuuttaan niin monelle. Laskuoven kautta me voimme paeta. Hys! Hälinä on vaiennut. Se oli kai vain väärä hälytys."

Niin olikin asian laita. Joukko pakolaisia Risinghamin väestä oli pimeän suojassa onnellisesti hiipinyt metsän läpi. Heidät oli päästetty sisään linnan suuresta portista. Pihalla oli nyt hevosten kaviontöminää ja aseitten kalsketta.

"Hän palaa pian", Dick sanoi, "tällä kertaa laskuovelle!"

Hän sytytti lampun, ja yhdessä he riensivät huoneen vastakkaiseen nurkkaan. Pian he löysivät raon, josta valonsäde vielä tunkeutui. Dick otti vankan miekan vähäisestä asevarastostaan, pisti sen rakoon ja väänsi kaikella voimallaan. Laskuovi liikkui ja viimein se kokonaan aukeni. Alapuolella oli lyhyt porraskäytävä, jonka juurelle sisään pyrkinyt murhaaja oli jättänyt lamppunsa palamaan.

Kohtalotoverit astuivat nopeasti alas. "Ota sinä lamppu ja käy edellä, minä tulen heti, suljen vain laskuoven", Dick sanoi.