Kitabı oku: «Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista», sayfa 12

23 LUKU

Clunyn häkki.

Viimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja louhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju, pystysuora kallion seinämä.

»Täällä se on», sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös vuorelle.

Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.

Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä orapihlajassa.

Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei sitä alhaalta voinut huomata.

Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla.

Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty, vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.

»No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.»

»Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir.

Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni,

Shawsin herran, Mr David Balfourin.»

Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin kuuluttaja.

»Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi, ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita. Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä, mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit pääsevät jälleen valtaistuimelle!»

Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja synkkämielisyys.

Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin. Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki» oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään, ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista huolta.

Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi, ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.

Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria. Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.

Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua – hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin – ja pyysi sitten meitä käymään ruokaan käsiksi.

»Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se, mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi, enemmän rakuunoita kuin sitroonia.»

En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut. Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen hylkiön, oli jo silloin esiintynyt.

Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että rupeaisimme pelaamaan.

Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.

Cluny keskeytti korttien sekaamisen.

»Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?»

»Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo. Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan mihin peliin vain haluatte.»

»Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan hänet ovesta ulos.»

Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat riitaantuneet minun tähteni.

»Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua estää isälleni antamani lupaus.»

»Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän liittolaiselta¹⁶, eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen ylämaalais-jakobiittien parissa.

Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin, vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja itseäni.

Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en välittänyt.

Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.

Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin, näyttivät ne minusta kamalan suurilta.

Hän pyysi minulta rahojani lainaksi.

»Mitä varten?» kysyin.

»Lainaksi vain», vastasi hän.

»Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.»

»Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?»

Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni edestä, ja niin annoin hänelle rahani.

Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein julkisesti.

Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa.

Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.

»Minä en osaa geelinkieltä», huomautin.

Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.

»Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne», lausui hän sen tähden äkäisesti, »sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä. Vakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain siitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?»

Minä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli ainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin kasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut tyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut.

»En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani», vastasin, »mutta sen vähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa eteenpäin.»

Alan puri huultaan katsoen maahan.

»David», sanoi hän viimein, »minä olen sen menettänyt, siinä peittelemätön totuus.»

»Minunko rahani myöskin?» tiuskasin.

»Niin, sinunkin rahasi», vastasi Alan katkerasti. »Sinun ei olisi pitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.»

»Joutavia, joutavia!» sekaantui Cluny puheeseemme. »Sehän oli vain leikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää, jos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei pidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat sellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista», selitti hän ja alkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan.

Alan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan.

»Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir», lausuin.

Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta näytti olevan hämillään ja hajamielinen.

»Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä anteliaisuudestanne.»

»Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys? Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä, – tähän töllipahaseeni sullottuna – kuin pyytää ystäviäni kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on luonnollisesti selvää – .» Hän vaikeni.

»Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne. Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan joutuminen.»

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan yhä punaisemmaksi.

»Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.»

»Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.

»Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää, nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.»

Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.

»Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat – niin sanoisin pojalleni – ja tässä on käteni sovinnoksi.»

24 LUKU

Pako kanervikossa. Riita.

Yön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin jatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä Rannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti »häkistä» saamamme opas. Hänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki päälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa painanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin höyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies, jonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni väliin.

Kieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista on, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä johtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut sairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan terästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki Skotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi pilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa.

Pitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain jäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja ylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä tunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli hävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti pahastunut.

Eroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän niihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt kauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: »Mene, minä olen suuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi vaarallisemmaksi.» Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka varmasti rakasti minua: »Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä vain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna yksin kova kohtalosi – »; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen ajatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan.

Ja kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin kavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi tiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä huolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja ymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli pakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen kanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman minun hyväntahtoisuudestani.

Nämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi voinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä epäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en virkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin toisinaan syrjäsilmällä.

Kävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan tasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin kärsivällisyys ja hän tuli lähelleni.

»David», lausui hän, »tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku asiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa minua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on parasta sanoa se.»

»Ei minulla ole mitään», vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä, häpeä kyllä, olin mielissäni.

»Vai ei», jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. »Mutta jos sanon, että syy on kokonaan minun?»

»Tiedänhän minä, että syy on sinun», vastasin kylmästi. »Mutta sinä myöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.»

»Aivan oikein», lausui hän, »mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi vielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin sanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä kylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole ollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.»

Hänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni.

»Alan Breck!» huudahdin. »Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni, silloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa minulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on, että nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä teet väärin syyttäessäsi minua siitä – »

»Jota minä en koskaan ole tehnyt» keskeytti Alan.

»Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» jatkoin.

»Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin koiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole luultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja, joita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.»

»David», vastasi Alan rauhallisesti, »ainoastaan yhtä seikkaa tahdon sinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni pelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa keventää taakkaani.»

Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne jättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen. En ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se teki minut entistään julmemmaksi.

»Sinä pyysit minua puhumaan», lausuin. »Olkoon menneeksi, minä puhun suuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon palveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua siitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse otit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden», huudahdin, »etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani. Kai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua siitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia enemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi joka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta, niin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen esiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia riitaa.»

»Jo riittää, jo riittää!» huudahti Alan.

Syntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen ja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan.

Aikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli ja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli meidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten Lyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava alamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan ei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen verivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että kääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen, jotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön alustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon helpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli Clunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi luetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti lopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä missään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella.

Alan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa.

»Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa», virkkoi hän, »eikä siellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja Campbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja senvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.»

Läksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä melkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien jokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein lakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään sulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja yöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja louhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi meidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä. Nuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli ainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet mukaamme »häkistä». Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä vettä puuttunut.

Kamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä kamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat suussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni pisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni ja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen seikkailujeni kaikki synkimmät hetket – näin salaman valaisevan Shawsin kartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan kansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan takkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut säännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan lätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää »drammachia». Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin selkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui äkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman syvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin.

Kuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä sateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi vettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä. Yöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden möyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas kuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka kerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku perikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin uskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina kiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni – vaikka minun tietenkin piti yhä olla vihainen hänelle – katolilaisten tapaan ristivän silmiänsä.

Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen. Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi yhä – sen selvään huomasin – että suuttumukseni lopulta haihtuisi. Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.

Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.

»Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven rannalla eronneet oppaastamme.

»Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi.

Alan sävähti tulipunaiseksi.

»Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan kärsivällisyyteni loppumaton ole.»

»Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni, joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.

Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu ivallisessa hymyssä.

Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa, vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että – raamatun sanojen mukaan – vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli päälleni herkeämättä.