Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista», sayfa 3

Yazı tipi:

Siihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän »kahdenkymmenen punnan ihmisillä» tarkoitti noita onnettomia, jotka oli lähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä onnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä syistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan.

Saavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope. Forthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka pohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan ympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on pieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on rakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella puolen näin »Harwes Inn»iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista puistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia.

Queensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö näytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva matkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui kuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla. Siinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia odottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa, näkyi itse »Covenant». Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita asetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla merimiesten laulavan purjeita haalatessaan.

Kaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran vihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja, joiden täytyi purjehtia sen mukana.

Kaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin tien yli setäni luo ja sanoin hänelle:

»Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään

'Covenantiin'».

Hän näytti ikäänkuin heräävän unesta. »Oho», sanoi hän. »Mitä sinä sanoit?»

Minä toistin sanani.

»Hyvä, hyvä», vastasi hän, »meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma. Mutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy, laitetaan 'Covenantia' juuri merikuntoon.»

6 LUKU

Mitä Queens Ferryssä tapahtui.

Päästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen huoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli lämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui suuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka huoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti napitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu karvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan tuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja itsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni.

Sisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi suuren kouransa Ebenezerille.

»Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour», sanoi hän kauniilla, syvällä äänellä, »ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja nousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.»

»Kapteeni Hoseason», sanoi setäni, »te pidätte huonettanne kovin kuumana.»

»Se on minun tapani, Mr Balfour», vastasi laivuri, »minä olen kylmäluontoinen mies; minulla on kylmä veri, sir. Eivät turkit eivätkä villavaatteet, ei edes kuuma huonekaan saa minussa niinsanottua luonnonlaatua kuumenemaan. Niin on aina miesten laita, jotka ovat paistuneet kuuman ilmanalan merillä.»

»Aivan niin, kapteeni», vastasi setäni, »meidän on kunkin seurattava luontoamme.»

Mutta nyt kävi niin, että tällä kapteenin taipumuksella oli suuri osa minun onnettomuuksissani. Sillä vaikka olinkin itselleni luvannut, etten päästäisi sukulaistani näkyvistäni, olin kuitenkin niin kiihkeä näkemään merta lähempää ja niin kiusaantunut huoneessa vallitsevasta lämmöstä, että hänen pyytäessään minua »juoksemaan alas ja huvittelemaan hetkisen» olin kyllin hullu noudattaakseni pyyntöä.

Läksin siis pois jättäen nuo kaksi miestä istumaan pullon ja suuren paperikasan ääreen, ja kävelin ravintolaan tuovan tien yli rannalle. Tällaisella tuulella loiski rantaa vasten vain pieniä laineita, tuskin suurempia kuin sisäjärvessä näkemäni. Mutta ruohot rannalla olivat minulle tuntemattomia. Toiset olivat viheriöitä, toiset ruskeita ja pitkiä ja muutamissa kiilui pieniä vesikuplia, jotka särkyivät sormieni välissä. Niinkin kaukana lahden pohjukassa oli meriveden haju erittäin suolainen ja virkistävä. »Covenantkin» alkoi levitellä pitkin raakapuita käärittyjä purjeitaan. Ja kaikessa mitä näin, oli leima, joka saattoi minut ajattelemaan pitkiä matkoja ja vieraita maita.

Tarkastelin myöskin »Covenantin» ruuhen miehiä. He olivat isokasvuisia ja ahavoituneita. Muutamilla heistä oli päällään pusero, toisilla jakku ja joku oli kääräissyt värillisen nenäliinan leukansa alle. Eräällä oli pari pistoolia taskuissaan, kahdella tai kolmella kyhmyiset lyijypäiset kepit ja kaikilla tuppipuukot. Minä kulutin jonkun aikaa päivästä puhelemalla erään miehen kanssa, joka näytti vähemmin pelottavalta kuin hänen toverinsa ja kysyin häneltä milloin priki lähtee purjehtimaan. Hän sanoi heidän lähtevän matkalle niinpian kuin luode on loppunut ja ilmaisi ilonsa siitä, että pääsi ulos satamasta, jossa ei ollut kapakoita eikä viuluniekkoja. Mutta puhuessaan hän kiroili niin kauheasti, että minä kiireimmän kautta jätin hänet.

Menin takaisin Ransomen luo, joka näytti parhaimmalta koko tästä miesjoukosta. Hän tuli pian ulos ravintolasta juosten minun luokseni ja pyytäen pikarillista punssia. Ilmoitin hänelle etten minä anna hänelle sellaista tavaraa, sillä en minä eikä hän ollut vielä siinä iässä, jotta sellaiset nautinnot tulisivat kysymykseen. »Mutta lasin olutta voit kernaasti saada», lisäsin minä. Hän haukkui ja sätti minua; mutta oli siitä huolimatta iloinen, kun sai olutta, ja hetken kuluttua istuimme pöydän ääressä, ravintolan etuhuoneessa, molemmat syöden ja juoden hyvällä ruokahalulla.

Siellä juolahti minulle mieleen, että kun isäntä oli tältä seudulta, oli minulle eduksi saada hänestä ystävä. Minä tarjosin hänelle tuolin, joka siihen aikaan pidettiin erinomaisena kohteliaisuutena vieraan puolelta. Mutta hän oli liian mahtava mies istuakseen sellaisten vähäpätöisten vierasten kanssa, kuin Ransome ja minä. Hän aikoi juuri poistua huoneesta, kun minä kutsuin hänet takaisin kysyäkseni tunsiko, hän Mr Rankeilloria.

»Aivan hyvin», sanoi hän. »Hän on erittäin kunniallinen mies. Mutta, sivumennen kysyen, sinäkö tulit sisään Ebenezerin kanssa?»

Vastattuani siihen myöntävästi, kysyi hän: »Ethän sinä ole hänelle sukua?»

Minä kielsin sen kokonaan.

»Sitä minäkin arvelin», sanoi isäntä; »mutta kuitenkin sinä muistutat vähän Aleksanderia.»

Siihen minä huomautin, että Ebenezer näytti olevan huonossa huudossa paikkakunnalla.

»Epäilemättä», vastasi isäntä. »Hän on ilkeä ukko ja monet, kuten Jennet Clouston ja useat muut, jotka hän on häätänyt pois taloistaan ja tiluksiltaan, näkisivät mielellään hänen roikkuvan köyden silmukassa. Ja kerran hänkin oli kaunis nuori mies. Mutta se oli ennenkuin alkoi kuulua huhuja Mr Aleksanderin kuolemasta.»

»Ja mitä siitä kerrottiin?» kysyin minä.

»No, että hän oli murhannut hänet», selitti isäntä. »Etkö ole koskaan kuullut siitä?»

»Miksi hän olisi murhannut hänet?» kyselin edelleen.

»Miksikäs muuten kuin saadakseen talon itselleen», vastasi hän.

»Talon? Shawsinko?»

»Tietääkseni juuri sen.»

»Vai niin», huudahdin. »Onko asiat sillä tavalla? Oliko minun – oliko

Aleksander vanhin poika?»

»Olipa niinkin», vastasi isäntä. »Miksikäs hän muuten olisi hänet murhannut!»

Niin sanoen hän meni matkaansa, mitä hän alusta alkaen oli kärsimättömänä yritellyt.

Tietysti olin jo kauan sitten jotain tällaista aavistellut; mutta varmuus on toista kuin arvailu. Onnestani huumautuneena istuin nyt siinä enkä jaksanut uskoa, että tuo sama poika parka, joka tuskin pari päivää sitten oli tallustellut pitkin lokaista tietä Ettrickin metsästä, oli nyt yksi maailman pohatoista, omisti kartanon ja suuret tilukset ja voisi vaikka huomenna nousta hevosen selkään. Nämä ja monet muut suloiset ajatukset täyttivät pääni istuessani siinä tuijottaen ravintolan ikkunasta ulos ja välittämättä mistään mitä näin. Muistan vain nähneeni kapteeni Hoseasonin alhaalla laiturilla merimiesten luona puhuvan heille arvokkaasti. Pian hän läksi astumaan takaisin taloa kohti, eikä hänessä silloin huomannut merkkiäkään merimiehen kömpelyydestä. Hän päin vastoin piti muhkeata, suurikasvuista vartaloaan miehekkäästi pystyssä ja entinen tyyni, totinen ilme lepäsi hänen kasvoillaan. Epäilin voisivatko Ransomen kertomukset olla tosia, ne kun olivat niin räikeässä ristiriidassa miehen ulkonäön kanssa. Mutta oikeastaan ei hän ollut niin hyvä kuin olin kuvitellut, eikä aivan niin huono kuin Ransome oli sanonut, sillä todellisuudessa hänessä oli kaksi ihmistä ja paremman niistä hän jätti heti laivansa kannelle astuttuaan.

Seuraavassa tuokiossa kuulin setäni kutsuvan minua ja minä tapasin miehet seisomassa yhdessä tiellä. Kapteeni kääntyi puoleeni ja puhutteli minua juhlallisen toverillisesti (suuri kunnia nuorelle poikaselle):

»Sir», sanoi hän, »Mr Balfour on kertonut minulle suuria asioita sinusta, ja omasta puolestani minä pidän sinun katseestasi. Minä toivoisin viipyväni kauemmin täällä, jotta meistä voisi tulla paremmat ystävät. Mutta meidän täytyy käyttää parhaamme mukaan tämä vähä aika. Tule mukaamme prikilleni puoleksi tunniksi, siksi kunnes luode on loppunut, juomaan malja kanssani.»

Minä halusin kyllä nähdä laivaa sisältäkin kiihkeämmin kuin sanoin voi kertoa; mutta en tahtonut toisekseen antautua vaaraan ja siksi sanoin hänelle, että minulla setäni kanssa oli asiaa eräälle lakimiehelle.

»Ei se mitään», sanoi hän, »setäsi mainitsi siitäkin minulle. Laiva voi näet laskea sinut maihin kaupungin laiturille ja siitä ei Rankeillorin talo ole kuin kivenheiton päässä.» Siinä hän äkkiä kumartui ja kuiskasi korvaani. »Pidä sitä vanhaa kettua silmällä; hänellä on pahat aikomukset. Tule laivaan, jotta voin vaihtaa sanan kanssasi.» Ja pistäen kätensä kainalooni hän jatkoi sitten ääneensä, astellen venhettänsä kohti: »Kuulehan, mitä minä saan tuoda sinulle Carolinasta? Mr Balfourin ystävällä on oikeus käskeä. Rulla tupakkaa; intialaisia sulkateoksia; villi-eläimen nahan; kivipiipun; matkija-linnun, joka kissan tavoin naukumalla matkii kaikkia ihmisiä; vaiko kardinaali-linnun, joka on väriltään veripunainen? Valitse nyt vapaasti mieluisesi.»

Silloin olimme jo ehtineet venheen vierelle ja hän talutti minut siihen. Ei johtunut mieleenikään tehdä vastarintaa. Minä hullu kuvittelin löytäneeni hyvän ystävän ja auttajan ja olin iloissani kun sain nähdä laivan. Heti kun kaikki olimme astuneet paikoillemme, työnnettiin venhe laiturista ja se alkoi lipua pitkin veden pintaa. Olin niin ihastunut tähän uuteen kulkutapaan ja niin ihmeissäni matalasta asemastamme ja rannikon ulkonäöstä sekä siitä, että priki kasvoi yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi sitä tulimme, että saatoin tuskin käsittää, mitä kapteeni puhui, ja tietysti vastailinkin hänelle päin seiniä.

Heti kun olimme laskeneet laivan kylkeen – siinä minä kummailin laivan korkeutta, vuoroveden äänekästä solinaa laivan kylkeä vasten ja merimiesten hauskoja hoilotuksia, joilla he työtään säestivät – käski Hoseason, selittäen hänen ja minun ensimäisinä nousevan kannelle, laskea alas ison raa'an taljan. Siinä nostettiin minut ensin ilmaan ja laskettiin jälleen alas kannelle, jossa kapteeni jo oli minua odottamassa ja pisti heti kätensä kainalooni. Minä seisoin siinä hetkisen hieman pyörällä päästä, kun kaikki ympärilläni tuntui niin epävakaiselta, mahdollisesti vähän pelästyneenäkin; mutta samalla erittäin mielistyneenä kaikkiin näihin minulle outoihin seikkoihin. Kapteeni selitti minulle kuitenkin kummallisimmat, sanoi niiden nimet ja tarkoitukset.

»Mutta missä on setäni?» kysäsin äkkiä.

»Niin, siinä kysymys!» vastasi Hoseason äkillisen julman ilmeen välähtäessä kasvoilleen.

Huomasin olevani hukassa. Pannen kaikki voimani liikkeelle, riistäydyin irti hänestä ja juoksin laivan reunalle. Totta tosiaan! Siellähän keinui venhe kaupunkia kohti ja setäni istui perässä. Minä päästin sydäntä särkevän huudon: – »Auttakaa, auttakaa! Murha!» – niin että lahden rannat kajahtivat ja setäni kääntyi istuimellaan ympäri ja näytti minulle kasvot, joista julmuus ja pelko kuvastui.

Muuta en nähnyt. Vankat kädet olivat jo tarttuneet minuun kiinni takaapäin, tuntui kuin ukonnuoli olisi minuun sattunut, silmäni iskivät tulta ja minä kaaduin tunnottomana alas kannelle.

7 LUKU

Lähden merelle priki "Covenantissa".

Tullessani tuntoihini olin pimeässä ja tunsin kauheita tuskia. Huomasin olevani sidottu käsistä ja jaloista ja tavaton melu ympärilläni huumasi minua. Korviini tunkeutui veden loiskina kuin suunnattoman suuressa myllynrattaassa, raskaiden laineiden jyske, purjeiden jyminä ja merimiesten korvia särkevät huudot. Koko maailma tuntui päätä huimaavalla tavalla vuorotellen kohoavan ylös ja paiskautuvan alas. Ja niin kipeä ja runneltu oli ruumiini, ja pääni niin sekaisin, että kului kotvan, ennenkuin, aina vähän väliä uudesta tuskan puuskasta tajuntani menettäen, sen verran tulin tuntoihini, että kykenin käsittämään makaavani sidottuna tuon onnettoman laivan pohjalla, ja huomaamaan tuulen kiihtyneen. Samalla kun vaarallinen asemani minulle selvisi, valtasi minut synkkä epätoivo, kauheat omantunnon vaivat oman tyhmyyteni tähden ja katkera viha setääni kohtaan, ja minä pyörryin vielä kerran.

Tainnoksista selvittyäni pelotti ja huumasi minua sama melske, sama ilkeä ja epätasainen kiikkuminen. Ja entisten kipujeni ja tuskijeni lisäksi tulin nyt merikipeäksi, maalaisena kun olin tottumaton vesillä oloon. Seikkailurikkaassa nuoruudessani sain monta kovaa kokea, mutta en yhtään sellaista, joka olisi ollut niin henkisesti ja ruumiillisesti perin pohjin masentavaa ja niin toivotonta, kuin nämä ensimäiset tunnit prikillä.

Minä kuulin kanuunan laukaistavan ja arvelin myrskyn kiihtyneen niin tuimaksi, että meidän täytyi jo ampua hätälaukauksia. Toivo pelastuksesta, vaikkapa sen toisikin kuolema meren syvyyteen, oli minusta tervetullut.

Syy laukaukseen ei kuitenkaan ollut se, vaan (kuten jäljestäpäin sain tietää) kapteenin totuttu tapa, josta tässä nyt mainitsen näyttääkseni että huonoimmallakin miehellä voi olla hellemmät puolensa. Olimme näet silloin olleet muutamien peninkulmien päästä sivuuttamassa Dysartia, jossa priki oli rakennettu ja jonne vanha rouva Hoseason, kapteenin äiti, oli joku vuosi sitten muuttanut asumaan. Olipa nyt »Covenant» menossa tai tulossa, ei se koskaan purjehtinut päivällä tämän paikan ohi laukaisematta tykkiä ja nostamatta lippua.

Ajan kulusta en tiennyt mitään. Yö ja päivä olivat yhtäläiset tässä pahanhajuisessa komerossa laivan sisimmässä sopessa, jossa minä viruin. Ja surkea tilani pitensi tunnit kaksinkertaisiksi. En sentähden voi sanoa, kuinka kauan siellä makasin odottaen kuulevani laivan murskautuvan jotain kalliota vasten tahi tuntevani sen keula edellä syöksyvän meren syvyyteen. Mutta uni vapautti minut viimein surullisista ajatuksistani.

Heräsin, kun käsilyhdyn valo lankesi suoraan kasvoilleni. Eräs pieni, noin kolmenkymmenen ikäinen, vihreäsilmäinen ja pörrötukkainen mies seisoi vieressäni tarkastellen minua.

»No», sanoi hän, »kuinkas sinun laitasi on?»

Nyyhkytys oli vastaukseni.

Vieraani koetti sitten valtasuontani ja ohimoitani ja istuutui pesemään ja sitomaan haavaa päässäni.

»Ai, ai», puhui hän, »ilkeä haava. Mitä nyt, mies? Rohkaise mielesi! Ei maailma paha ole! Sinulle on vaan käynyt alussa hullusti, mutta vielä sinä menestyt paremmin. Oletko sinä saanut ollenkaan ruokaa?»

Vastasin, etten halunnut sitä. Sen kuultuaan hän antoi minulle tinatuopista vähän paloviinaa ja vettä ja jätti sitten minut jälleen yksikseni.

Kun hän seuraavan kerran tuli minua katsomaan, makasin puolinukuksissa silmät pimeässä selkiselällään. Meritaudin vaivoja en tuntenut, mutta sen sijaan huimasi ja pyörrytti päätäni kauheasti, ja sitä oli miltei vaikeampi kärsiä. Sitäpaitsi särki joka jäsentä, ja köydet, joilla olin sidottu, tuntuivat tulena polttavan. Haju komerossa vaivasi minua yhtä paljon kuin kivutkin ja pitkällä väliajalla, joka kului hänen viime käynnistään, murjoi minua kalvava pelko, jonka aiheuttivat milloin laivan rotat, jotka tuontuostakin juoksivat vasten kasvojani, milloin taas kuumeen tuottamat pöyristyttävät mielikuvitukset.

Laskuluukun auetessa paistoi lyhdyn heikko valo sisään mielestäni kuin taivaan kirkkaus, ja vaikka sen valossa näinkin ainoastaan laivan – vankilani – tukevat, mustat kannen niskatukit, olin melkein huudahtaa ilosta. Vihreäsilmäinen mies laskeutui ensiksi alas portaita ja minä huomasin hänen horjahtelevan. Kapteeni tuli hänen perässään. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan. Edellinen vain laitteli siteitä ja tutki minua ja sitoi haavani kuten ennenkin. Sillä aikaa tarkasteli Hoseason minua omituisin synkin katsein. »Nyt, näette itsekin, sir», lausui edellinen, »kova kuume, ei ruokahalua, ei valoa, ei ruokaa; näettehän itsekin mihin tämä vie.»

»En minä ole mikään taikuri, Mr Riach», sanoi kapteeni.

»Antakaa minulle suostumuksenne, sir», pyysi Mr Riach, »onhan teillä hyvä pää hartioillanne ja hyvä skottilainen kieli käskeäksenne. Mutta minä tahtoisin, että tämä poika ilman mitään verukkeita otetaan pois täältä ja viedään kanssiin.»

»Teidän tahdostanne, sir, ei välitä muut kuin te itse», vastasi kapteeni; »mutta minä voin lausua sanan, jota on toteltava. Täällä hän on ja täällä hän pysyköön.»

»Otaksuen, että teille on maksettu tarpeeksi», sanoi toinen, »pyydän minä nöyrimmästi saada ilmoittaa ettei niin ole minun laitani. Minulle maksetaan kyllä, eikä suinkaan liiaksi, siitä että olen tämän vanhan saavin toisena perämiehenä, ja itse voitte aivan hyvin huomata, että koetan parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni, mutta mistään muusta en ole palkkaa saanut.»

»Jos voisitte olla maljaan koskematta, ei minulla olisi teistä mitään valittamista», vastasi kapteeni, »ja minä rohkenen huomauttaa, että tekisitte parhaiten jos säästäisitte keuhkojanne kauravellinne jäähdyttämiseen, ettekä löpertelisi arvoituksia. Meitä tarvitaan kannella», lisäsi hän ankarammalla äänellä ja laski jo toisen jalkansa portaalle.

Mutta Mr Riach tarttui häntä hihaan.

»Otaksuen, että teille on maksettu jotta tekisitte murhan – », alkoi hän.

Hoseason pyörähti kiivaasti häneen päin.

»Mitä tämä on?» karjaisi hän. »Mitä puhetta tämä on?»

»Näyttää siltä kuin se olisi puhetta, jota ymmärrätte», puhui Mr Riach katsoen toista vakavasti silmiin.

»Mr Riach! Minä olen purjehtinut kanssanne kolme vuotta», vastasi kapteeni. »Sillä ajalla olisi teidän pitänyt jo oppia minut tuntemaan. Minä olen itsepäinen ja pelkäämätön mies. Mutta tuo äskeinen puheenne – hyi, hyi – se lähtee huonosta sydämestä ja pahasta omastatunnosta. Jos väitätte että poika kuolee – .»

»Mitä, itsestäänkö – !» huudahti Mr Riach.

»No niin, sir, eikö siinä ole kylliksi?» sanoi Hoseason. »Viekää hänet minne haluatte!»

Sen sanottuaan hän läksi nousemaan portaita ylös; ja minä, joka tämän kummallisen sananvaihdon aikana olin maannut äänettömänä, näin Mr Riachin, ivallisesti polviinsa asti kumarrellen, lähtevän hänen jälkeensä. Ja niin sairas kuin silloin olinkin, sain minä kaksi seikkaa selville: että perämies oli humalassa, kuten kapteeni oli huomauttanut, ja että minä hänestä, juopuneena tai selvänä, näytin saavan arvokkaan ystävän.

Viisi minuuttia sen jälkeen olin vapaa siteistäni. Minut autettiin muutaman miehen selkään, vietiin kanssiin ja laskettiin lavitsalle huopapeitteiden päälle, jossa minä ensi työkseni menin tajuttomaksi.

Oli todella suloista avata jälleen silmänsä päivänvalossa ja huomata olevansa miesten seurassa. Kanssissa oli tilaa kyllin. Ylt'ympäriinsä oli siellä lavitsoita, joissa vahdista vapaita miehiä istui tupakoiden tahi makasi uneen vaipuneina. Kun päivä oli herttainen ja tuuli suotuisa, oli luukku auki ja sisään pääsi, ei ainoastaan suloinen päivänvalo, vaan laivan kallistuessa myöskin auringon kirkkaat säteet, jotka häikäisivät silmäni mutta samalla riemastuttivat minua. Tuskin olin vielä liikahtanut kun muuan miehistä toi minulle jotain Mr Riachin valmistamaa lääkejuomaa ja pyysi minua makaamaan liikahtamatta, niin pian tulisin taas terveeksi. Hän selitti, että luut olivat aivan rikkoutumatta: »Isku päähän ei merkitse mitään», sanoi hän. »Juuri minä sen annoin.»

Makasin siellä monet päivät kuin koppiinsa teljetty vanki ja tulin jälleen terveeksi. Siellä opin myöskin tuntemaan toverini. He olivat raakaa joukkoa, kuten merimiehet enimmäkseen ovat, miehiä, jotka elämän valoisista puolista olivat kokonaan osattomia. Heidän osanaan oli ajelehtia yhdessä oikullisilla merillä, eivätkä heidän päällysmiehensä suinkaan olleet parempia. Jotkut heistä olivat purjehtineet merirosvojen mukana ja nähneet asioita, joista puhuminenkin olisi häpeällistä. Muutamat taas olivat karanneet vankeudesta kuninkaan laivoissa ja kantoivat kahleita kaulassaan, jota eivät ollenkaan salanneetkaan. Ja kaikki olivat he sotajalalla parhaimpia ystäviään vastaan. En ollut kuitenkaan monta päivää oleskellut heidän seurassaan ennenkuin jo aloin hävetä ensimäistä arvosteluani, jonka Ferryn laiturilla olin heistä itsekseni lausunut, sitä luuloani nimittäin että he olivat syntisiä julmureita. Ei yksikään mies ole läpeensä paha. Kullakin on omat vikansa ja ansionsa. Eivätkä nämä minun laivatoverini olleet poikkeuksena tästä säännöstä. Raakoja he toden totta olivat, mutta heillä oli paljon hyviäkin puolia. He olivat ystävällisiä, milloin sille tuulelle sattuivat, suoria minun laistanikin, yksinkertaista maalaispoikaa kohtaan ja olipa heissä vielä hiukan jätteitä kunniallisuudestakin.

Eräs heistä, yhteensä noin neljästäkymmenestä, saattoi tuntikausia istua vuoteeni reunalla ja puhua minulle vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli kalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä purjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole unhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli »nuori häneen itseensä verraten», odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän enää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän kannella lastaan vaimonsa sairastaessa. Monet näistä mies paroista olivat, kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, viimeisellä matkallaan. He joutuivat pohjattomien aaltojen ja ihmissyöjien kalojen saaliiksi. On hyvin ajattelematonta puhua halveksien kuolemasta.

Heidän hyvistä teoistaan mainittakoon se että he jättivät minulle takaisin rahani, jotka oli jaettu miesten kesken, ja vaikka niitä olikin vain kolmas osa alkuperäisestä summasta, olin kuitenkin iloinen ne saadessani ja toivoin niistä paljon hyvää siellä vieraassa maassa jonne nyt olin matkalla. Laivan päämäärä oli Carolina, eikä sinun, lukijani, ole luuleminen, että minä olin menossa sinne yksistään maanpakolaisena. Orjakauppa oli jo silloinkin hyvin rajoitettu ja sittemmin siirtomaiden kapinan ja Yhdysvaltojen muodostumisen takia loppui se kokonaan. Mutta minun nuoruuteni aikana myytiin vielä valkoihoisia sinne orjiksi maatilojen omistajille, ja sellaisen kohtalon oli ilkeä setäni minulle aikonut.

Laivapoika Ransome, jolta ensin olin kuullut tästä halpamaisesta kaupasta, pistäysi toisinaan luokseni kansihytistä, jossa hän asui ja palveli. Alhaalla vankilassani hän milloin nuoleksi tuskiaan valittamatta jotakin loukattua jäsentään, milloin taas manasi Mr Shuanin julmuutta. Se vihloi sydäntäni, mutta miehet pitivät suuressa kunniassa perämiestään, jonka he sanoivat olevan ainoan merimiehen koko joukkueesta eikä ollenkaan pahan miehen selvänä ollessaan. Minäkin tulin huomaamaan, että meidän molemmat perämiehemme olivat todellakin aivan vastakohtia. Mr Riach oli selvänä ärtyisä, häijy ja ankara ja Mr Shuan ei taas olisi hyttysellekään pahaa tehnyt muulloin kuin juovuksissa. Kyselin myöskin kapteenista; mutta minulle kerrottiin, etteivät juomat tehneet siihen rautaiseen mieheen mitään vaikutusta.

Niinä lyhyinä hetkinä, joina minulla oli tilaisuutta siihen, koetin parhaani mukaan tehdä Ransomesta miestä tai oikeammin poikaa. Mutta hän oli melkein epäinhimillisessä sieluntilassa. Hän ei muistanut mitään muuta ajoilta ennen merille lähtöään kuin sen että hänen isänsä oli tehnyt kelloja ja että hänellä oli ollut asuinhuoneessaan rastas, joka osasi viserrellä laulun »Pohjoinen maa». Kaikki muu oli häneltä unhottunut näinä vuosina, joiden kuluessa hän oli saanut kärsiä kovuutta ja julmuutta. Mannermaasta oli hänellä omituinen, merimiesten kertomusten nojalla muodostettu käsitys. Siellä pantiin muka pojat orjuuteen n. k. kauppa-alalle, jossa oppipoikia tuon tuostakin pidettiin ilkeissä vankiloissa. Kaupungissa hän arveli joka toisen ihmisen olevan viettelijän ja joka kolmannen talon paikan, jossa merimiehiä myrkytetään ja murhataan. Minä koetin kyllä hänelle kertoa miten lempeästi minua oli kohdeltu mannermaalla, jota hän niin kovin pelkäsi, ja kuinka hyvin sekä ystäväni että vanhempani olivat minua ravinneet ja kuinka huolellisesti opettaneet. Jos häntä oli syvemmin loukattu, silloin hän saattoi itkeä katkerasti ja vannoa karkaavansa laivasta; mutta milloin hän oli tavallisella hurjalla tuulellaan tai etenkin jos hän oli saanut lasin väkijuomaa kansihytissä, teki hän pilaa puheistani.

Mr Riach (taivas hänelle antakoon anteeksi) oli juuri se, joka antoi pojalle juomia. Epäilemättä hän teki sen hyvässä tarkoituksessa. Mutta paitsi sitä että väkijuomat turmelivat pojan terveyden, oli mitä surkeinta nähdä tuon onnettoman, yksinäisen olennon hoipertelevan ja hyppivän ja puhuvan päättömyyksiä. Muutamat miehistä nauroivat; mutta eivät suinkaan kaikki. Toisten muoto synkistyi – he ajattelivat ehkä omaa nuoruuttaan tahi omia lapsiaan – ja he pyysivät häntä lopettamaan turhan höpinänsä ja ajattelemaan mitä hän teki. Minä puolestani en iljennyt katsoa hänen menoaan, ja yhä vieläkin näen unissani tuon lapsi paran.

Tähän aikaan oli »Covenantilla» yhtämittainen vastatuuli. Vastalaineet heittelivät sitä ylös ja alas. Laskuluukku oli sentähden melkein aina kiinni ja kanssia valaisi vain katossa häilyvä lyhty. Kaikille miehille oli nyt työtä. Purjeita täytyi joka tunti milloin enentää milloin vähentää. Miesten mielentilan ilmaisi heidän puheensa: aamusta iltaan kuului heidän lavitsoiltaan nurinaa, ja kun minun ei sallittu astua jalallani kannelle, voi arvata miten raskaaksi elämäni kävi ja miten kärsimättömänä odotin jotain vaihtelua.

Ja muutos olossani tapahtuikin, kuten pian saatte kuulla, mutta ensin on minun kerrottava eräästä keskustelustani Mr Riachin kanssa, joka antoi minulle jonkun verran voimia kantamaan huoliani. Tavattuani hänet kerran tarpeeksi humalassa – selvänä ei hän näet käynyt katsomassakaan minua – vein hänet muista erilleen ja kerroin hänelle koko elämäni vaiheet.

Hän sanoi niiden olevan aivan tarumaiset ja lupasi koettavansa parhaansa mukaan auttaa minua. Minulla pitäisi nyt olla paperia, kynä ja mustetta kirjoittaakseni muutamia rivejä Mr Campbellille ja Mr Rankeillorille, ja jos olin totta puhunut, panisi hän kymmenen yhtä vastaan siitä, että hän heidän avullaan kykenisi ajamaan asiani perille ja hankkimaan minulle oikeudenmukaisen asemani.

»Ja sillä aikaa», lausui hän, »pysy vain rohkeana! Et sinä ole ainoa, sen saatan sinulle sanoa. Moni mies, joka oikeastaan saisi satuloida hevostaan oman kotonsa ovella, hakkaa meren tuolla puolen tupakkaa. Sellaisia on lukemattomia. Elämä on todella muuttuvaista. Katsos minuakin! Minä olen tilanomistajan poika ja vähää vaille lääkäri. Ja täällä minä nyt olen Hoseasonin käskyläisenä.»

Minusta oli asianmukaista tiedustella hänenkin elämänvaiheitaan.

Vastaukseksi hän päästi pitkän vihellyksen ja sanoi:

»Ei minulla ole mitään sellaisia ollut. Minä vain puhuin pilaa.»

Ja niin sanoen hän kiiruhti pois kanssista.