Kitabı oku: «Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista», sayfa 5

10 LUKU

Taistelu kansihytissä.

Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa, kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.

»Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.

Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.

»Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto vieraanvaraisuudesta.»

»Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani? Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle. Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen tunkeutuvan sisälmyksiinne.»

Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.

Samassa hän hävisi ovelta.

»Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.»

Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.

En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun, yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.

Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten

Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus.

Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella miekkoja Alanin kanssa.

»Hän se juuri murhasi pojan!» huusin.

»Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin hänen lävistävän miekallaan perämiehen.

Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään, sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja ammuin heidän keskelleen.

Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.

Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni hän heitti silloin henkensä.

»Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.

Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.

»Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois», sanoi hän. »Ei, verta ei ole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi, David! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.»

Asettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja rupesin vahtimaan sekä silmin että korvin.

Vihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla äänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän keskustelustaan.

»Tämä oli Mr Shuanin syy», kuulin jonkun sanovan.

Toinen vastasi siihen: »Hiljaa, mies! Hän on maksanut osansa.»

Sitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun heistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten yhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen saatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin huomioni Alanille.

»Juuri sitä tulee meidän rukoillakin», sanoi hän. »Jos me emme saa annetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule saamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi mielessä.»

Nyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin kuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään olinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei ajatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä miekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa tuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin seinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin mielelläni huudahtanut ääneen.

Askeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla osani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa katolle pääni päällä.

Kuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi miekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi. Aukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi jaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten. Olisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä, ihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta yhtä vähän kuin osasin lentääkään.

Alas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan pistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti tarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi pelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle ruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui lattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat jalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi, ja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin päälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin tähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista vasten ja laukasin.

Olisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin Alanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen tajuihini.

Siihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli, Alanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja tarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään tikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs toinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko oli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen miekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen.

Mutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja Alan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista tilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään kuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen kiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa vihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen kiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni huomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa pitkin kantta kuin lammaskoira lampaita.

Ollen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen hytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen olevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä syöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni.

Kansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja muuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme voittajina ja vahingoittumatta.

Avoimin sylin hän lähestyi minua. »Tule syliini!» huudahti hän ja syleili ja suuteli minua kiihkeästi. »David», sanoi hän, »minä rakastan sinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli», huudahti hän innoissaan, »enkö minä ole uljas miekkailija?»

Sitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen miekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä tehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua muistutellen. Mutta hänen muistuttelemisensa oli sama kuin laulun laatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste kuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti miekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi sujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä laulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja laulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on vähitellen selvinnyt minulle:

Tämä on laulu Alanin kalvasta: tuli sen karasi, surmaksi varasi, Alan ei henkeä myy sillä halvasta.

Heit' oli monta, ja silmät ne hohti, nostamaan nopeita käsiä kopeita: kalpa nous yksin kaikkia kohti.

Peuroja juoksee kukkulan laella, häviten jälleen, vuori jää tälleen, pystyssä, yksin, ei varjossa vaella.

Tulkaatte kotkat korpien yöstä, saarilta meren, janoojat veren, saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä.

Tämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä, ei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut hänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai kokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä lopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä haavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan halpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin osaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi Alanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja suorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin oikeudenmukainen.

Silloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä lukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin pitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä molempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten omalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen, kun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin saatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua painajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä nyyhkyttää kuin lapsi.

Alan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta nukkumisen tarpeessa.

»Minä pidän ensiksi vahtia», lausui hän. »Joka tapauksessa on sinusta minulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko Appinin – vaikkapa vielä Breadalbanenkin.»

Tein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka polvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan kapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja vuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli jo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen, keinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään edestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani ei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista huomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli todellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi kuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin täytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki ajautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti sateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa lentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää, että tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa tai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos hytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja vähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren.

11 LUKU

Kapteeni myöntyy.

Noin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään. Lattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta ruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin. Olimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme olivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki herkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli itsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana syynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden janoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan keulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, – kylmään veteen.

»Saat nähdä», huomautti Alan, »eivätkö he piankin tule puheillemme. Miehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei koskaan.»

Me viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä herttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle takistaan yhden hopeanapeista.

»Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta», lausui hän, »ja yhden niistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä tahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain näytät tätä nappia.»

Tämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen käskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina vaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua pelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen olisi hillinnyt naurunhaluani.

Heti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun sisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin päältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois tahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan ainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista pukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle ja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta.

Nähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli napin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana.

Hän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä pyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan, pistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta sisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten hänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä toisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä senvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta hän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla koko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa.

»Tämä oli huono teko», lausui hän viimein päätään pudistaen.

»Se ei ole meidän syymme», vastasin.

»Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa», sanoi hän. »Voivathan he keskustella ikkunan ääressä.»

»Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä», huomautin.

»Ei mikään, David», vastasi mr Riach. »Ja jos hänellä olisikin, niin, suoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.»

»Ovatko asiat sillä kannalla?» huudahdin.

»Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin», vastasi hän. »Niin ei ole laita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.»

Tätä sanoessaan hän hymyili minulle. »Ei», jatkoi hän sitten, »ainoa toivomme olisi päästä hänestä erillemme.»

Keskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille pääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet siksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta ryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä viimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja vei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa.

Hetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen ja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin kalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi minua, kun olin häntä ampunut.

Äkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti.

»Pankaa tuo ase pois!» lausui kapteeni. »Enkö minä ole antanut sanaani, sir? vai tahdotteko te häväistä minua?»

»Kapteeni», vastasi Alan, »minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista. Viime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten sananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan hyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!»

»Hyvä, hyvä, sir», lausui kapteeni. »Vähän te hyödytte vannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista», jatkoi hän katkerasti. »Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole kylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni, joka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja kuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin purjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette, jos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.»

»Vai niin?» huudahti Alan. »Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille! Vaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää englanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista matruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai, ai, mies paha, se on surkeaa!

Kapteeni sävähti punaiseksi.

»Ei», jatkoi Alan, »se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin juuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.»

»Mutta», väitti kapteeni vastaan, »minun ensimäinen perämieheni on kuollut – itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä jäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia purjehdusvesiä.»

»Minä annan nyt teidän valita», lausui Alan. »Laskekaa minut maihin joko Appinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka, sanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella alalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien tiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän olla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani miehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen millaisella ilmalla tahansa – vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.»

»Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva», vastasi kapteeni. »Se ei ole syväkulkuinen.»

»No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa», sanoi Alan. »Teille saadaan siis lopultakin nauraa.»

»Vähät minä nyt naurusta välitän», vastasi kapteeni. »Mutta tämä kaikki maksaa rahaa.»

»Aivan niin, sir», sanoi Alan, »en minä mikään tuulenpieksäjä ole. Kolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.»

»Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka Ardnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät sinne.»

»Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain teille mieliksi?» huudahti Alan. »Ei, sir. Jos tahdotte ansaita kuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.»

»Mutta siten joutuisi priki vaaraan», väitti kapteeni, »ja teidän henkenne samalla.»

»Ottakaa tai olkaa ilman», vastasi Alan.

»Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?» kysyi kapteeni synkän näköisenä.

»Sitä en voi taata», vastasi Alan. »Minussa on enemmän miekkailijan (kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on monet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja pitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.»

Kapteeni pudisti synkkänä päätään.

»Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut vähemmän rahaa», lausui hän, »näkisin mieluummin teidät köyden silmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin tahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti erehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta vielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna tarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä risteilijöitä – te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin sattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.»

»Kapteeni», vastasi Alan, »niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän asianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä keulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni vaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.»

Se oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen tunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä kansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja kapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, – viinaa saatuaan.