Kitabı oku: «Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista», sayfa 7

Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä kiitollinen kuin – sitä toivon – usein muulloinkin olen ollut, vaikka en koskaan suuremmalla syyllä.

14 LUKU

Saarella.

Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla. Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä. Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi minut epämääräinen pelko.

Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin, yhtään taloa eikä ihmisiä.

En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.

Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri joka suunnalla ympäröi.

Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.

Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin onnettomampi.

Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut, olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.

Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas, että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin parikymmentä jalkaa kauempana.

Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.

Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella, että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.

Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä toisiakin, pienempiä simpukoita.

Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat herkullisilta.

Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa, – minulla ei totisesti ollut muuta – onnistuin paremmin ja voimani elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma, minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.

Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata. Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä vesilätäkössä virumiseen.

Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata, laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän paikan valitsin nyt asuinpaikakseni.

Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse, näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson pohjassa sijaitsevasta kartanosta.

Tuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja viluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja ihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien kattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan elämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti, piti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo inhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä pelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin kuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä.

Sanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin mahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle kirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta siitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni keksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen päivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin levolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta hiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille naapureilleni, Ionan asukkaille.

Kaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla kauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla on palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla parempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla saarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen päivän iltana.

Se oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine sarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta heti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se tiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka en voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki.

Hetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun yksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen. Merimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin, pidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä summasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt rahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin, että tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni. Mutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen oli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut likemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja yhden hopeashillingin.

Pian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen palasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis tuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja joka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan kaukaisimmassa sopukassa.

Tämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna olikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä. Erittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan paljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni oli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä, etoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein sairaaksi.

Ja pahin oli vielä tulematta.

Erraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani tuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut rauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä jolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi pitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa rasitin vain liiaksi itseäni.

Heti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni mainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa miten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat minut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja uudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella peitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi venhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua.

Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä – saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa kohti aivan silmäini edestä.

En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua nähneet, enkä minä saareltani palannut.

Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä. Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet, ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen. Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle.

Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja virkisti rohkeuttani.

Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni ohjaavan kulkuansa minuun päin.

Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin, että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä. Se tuli suoraan Erraidiin!

En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.

Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat. Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan luokkaan kuuluvalta.

Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella, laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.

Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa, että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.

»Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.

»Niin, niin – niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.

Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.

»Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut – ?» huusin, mutta en voinut lopettaa.

»Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.»

Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi, jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta parkaisten nousin Mull-saaren rannalle.

Se, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään pysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari. Lukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein alimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa vuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin, jonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka pidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani – minäkin, jos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin kohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt vapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat olleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he koskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät tulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein sata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden arvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen kalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan myöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen, itse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti.

Olen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että kummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin.

15 LUKU

Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.

Rossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä epätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä soita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä teitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei ollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben More.

Ohjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin usein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin päästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan aamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala ja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista kivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon paisteessa vanha mies imien piippuaan.

Hän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin selville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja syöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä.

»Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?» kysyin.

Hän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta yhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että muilla oli merimieshousut.

»Vai niin», sanoin, »hänellä kai oli sulitettu hattu?»

Hän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin.

Ajattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta sitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että Alan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle. Ajatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen turhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn.

Vanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika, jolla oli hopeanappi.

»Olen; mitä sitten!» vastasin vähän ihmeissäni.

»Hyvä», lausui vanhus, »silloin on minulla sinulle muuan sana sanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen kotipuolelleen.»

Sitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin kaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä vanha arvonmies – nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka puku hänellä olikin takapuolelta rikki – kuunteli minua koko ajan totisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni, vei minut mökkiinsä – sen parempi ei talo ollut – ja esitteli vaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas.

Vaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen olkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan englanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi minulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin maljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka se oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta palatsilta.

Nauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja ystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo melkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja voimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka koetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua. Antoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä siitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin epäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien vieressä.

Ajattelin itsekseni: »Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin soisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.»

Taivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon ihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut elättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia nautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa pakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti vihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn. Muutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa tahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin hyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä ruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään vaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta sänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten tarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä laskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi vaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla kielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia toivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä syrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja vielä vähemmin annettiin ketään ilmi.

He näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun ryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa. Maanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin, häiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen tämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset – itse yliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta – olivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack'in⁹ pyytäen senkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen¹⁰ takaisin. Mutta nämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan ostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin.

Tämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani varrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat osasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin jos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita auttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin hokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain yksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän pinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme ei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin pysähdyin.

Noin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle yksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua laskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä köyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni. Se vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan englanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani, alkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä shillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana päivänä Torosayhin.

Sinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen olisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan ainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä elänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani vaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa¹¹ ennenkuin tulimme talolle, jossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren pohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä häneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja haettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon kaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse väittäen, ettei hän voinut pitää »niin suurta summaa käsillä». Muuten hän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan perheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin, johon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä matkalle.

Minä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen nimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun maksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta. Hän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle pyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja kuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin kaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon yölevolleen.

Seuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello viittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja kello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten lukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen suhteensa.

Niin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas, kävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja kysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin olimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun hän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu (jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani.

»Siitä minä hyvin vähän välitän», sanoin, »kun te kuitenkin kuljette mukanani.»

Tuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut englanninkieltä.

»Kunnon toverini», sanoin, »minä tunnen aivan hyvin teidän englanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt saa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?»

»Viisi shillinkiä lisää», vastasi hän. »Sillä on asia autettu.»

Mietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti vastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi – »onneksi», sanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi.

Kaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin. Sitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle mennäkseen.

Vihani kiehahti. »Soo-ho!» huudahdin. »Ettekö enää osaakaan englanninkieltä?»

»En», vastasi hän röyhkeästi.

Nyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän heittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi kissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi vihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin oikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli vain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi onneksi hänen kädestään.

Otin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja läksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja aseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan menetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin hän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat housut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi vastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari.