Kitabı oku: «Salaperäinen ovi», sayfa 5

»Oliko kuoressa muuta paperia?» kysyi Utterson.

»Oli, sir, tässä se on», vastasi Poole ottaen lattialta ja antaen hänelle melkoisen käärön, joka oli suljettu useilla sineteillä.

Lakimies pisti sen taskuunsa.

»Älä puhu mitään näistä papereista, Poole», sanoi hän. »Olipa isäntäparkasi kuollut taikka paennut, niin on meidän velvollisuutemme suojata hänen hyvää nimeään. On jo myöhä; minun on lähdettävä kotiin ja luettava nämä asiakirjat hiljaisuudessa; mutta minä palaan takaisin parin tunnin kuluttua ja silloin kutsutamme poliisin.»

He läksivät huoneesta ja lukitsivat luentohuoneen oven mennessään. Pelon vallassa olevien palvelijain ollessa yhä koolla eteishuoneen takkavalkean ympärillä vaelsi Utterson kotiinsa voidakseen hiljaisuudessa lukea ne paperit, jotka tulivat selittämään salaisuuden.

T: ri Lanyonin kertomus

– Tammikuun yhdeksäntenä päivänä, se on neljä päivää sitten, sain iltapostissa vakuutetun kirjeen, jonka kotelokirjotuksesta heti tunsin vanhan koulu-ja virkatoverini Henry Jekyllin käsialan. Tämä oudostutti minua aika lailla, sillä tapanamme ei ollut vaihtaa kirjeitä; sitäpaitsi olin tavannut hänet, jopa ollut illallisella hänen luonaan edellisenä iltana, enkä voinut käsittää, mitä niin ihmeen tärkeää asiaa hänellä saattoi olla minulle, että kirje tarvitsi vakuuttamista. Kirjeen sisällys lisäsi kuitenkin hämmästystäni, sillä se kuului näin:

»Paras Lanyon – sinä olet vanhimpia ystäviäni, ja vaikka meillä on ollut muutamissa tieteellisissä kysymyksissä eri mielipide, niin en minä puolestani kuitenkaan ole tuntenut mieltymykseni sinua kohtaan vähenevän. Ei ole sitä päivää ollut, etten olisi uhrannut omaisuuttani taikka oikeaa kättäni auttaakseni sinua, jos olisit sanonut: Jekyll, minun henkeni, kunniani, järkeni riippuvat sinusta! —

»Lanyon, minun henkeni, minun kunniani, minun järkeni riippuvat sinusta. Jos et täytä pyyntöäni tänä iltana, niin olen auttamattomasti hukassa. Tämän esipuheen jälkeen saatat ehkä arvella, että se on jokin vaikea tehtävä, jota sinulta pyydän. Päätä itse.

»Minä pyydän sinua siirtämään kaikki muut tämän illan tehtäväsi toiseen aikaan – niin, vaikkapa sinua olisi kutsuttu keisarin sairasvuoteen ääreen; – ottamaan vuokra-ajurin, jolleivät omat vaunusi sattuisi jo seisomaan valjastettuina oven edessä – ja tämä kirje kädessäsi, voidaksesi täsmälleen seurata sen ohjeita, heti lähtemään minun asuntooni. Poole, vanha palvelijani, on jo saanut tarpeelliset käskyt; sinä tapaat hänet odottamassa tuloasi lukkoseppä kumppalinaan. Sen jälkeen annat sinä murtaa työhuoneeni oven auki; sinun on mentävä sinne yksin, avattava vasemmalla sivulla oleva lasikaappi, joka on merkitty E-kirjaimella; jos ovi on lukossa, niin on sinun käskettävä murtamaan se auki; sitten on sinun vedettävä ulos, sisältöä lainkaan pöyhimättä, neljäs laatikko ylhäältä, taikka – mikä on juuri sama – kolmas laatikko. Kauheassa sieluntuskassa, jossa olen, hirvittää minua jo pelkkä ajatuskin, että näissä nyt antamissani ohjeissa saattaisi olla joku erehdys. Mutta jos minä jollakin tavoin erehtyisin, niin täytyy sinun tuntea laatikko oikeaksi sen sisällöstä: erilaisia jauheita; yksi pullo ja yksi muistiinpanokirja.

»Koko tämän laatikon, sellaisena kuin sen tapaat, pyydän viemään mukanasi kotiisi Cavendish Squarelle.

»Siinä on toinen puoli sinulta pyytämääni palvelusta. Nyt tulee toinen.

»Jos lähdet matkaan heti tämän kirjeen saatuasi, täytyy sinun olla jälleen kotonasi jo aikoja ennen puoliyötä; mutta minä annan sinulle kuitenkin aikaa puoliyöhön asti, osaksi sen vuoksi, että odottamattomia esteitä saattaa aina ilmaantua, ja osaksi sen vuoksi, että aika, jolloin palvelusväkesi voi otaksua jo nukkuvan, on edullisempi siihen nähden, mitä vielä on toimittamatta.

»Puoliyön aikaan pyydän siis sinua olemaan yksinäsi vastaanottohuoneessasi, omin käsin päästämään sisään henkilön, joka silloin esiintyy luonasi minun nimissäni, sekä tälle henkilölle antamaan asunnostani noutamasi laatikon.

»Kun olet tehnyt tämän, niin olet myöskin täyttänyt ystävänpalveluksesi sekä ansainnut ikuisen kiitollisuuteni. Jos vaatisit lähempää selitystä – ja sinullahan on siihen oikeus – niin tarvitaan vain muutama hetkinen tullaksesi vakuutetuksi, että kaikella tällä hankkeella on minuun nähden mitä suurin merkitys ja että sinä, laiminlyömällä yhden ainoankaan antamani ohjeen – miten mitättömältä se sitten näyttäneekin – hankit omalletunnollesi kuolemani taikka järkeni menettämisen.

»Vaikka tuskin luulen, että sinä voit vastustaa tätä vanhaan ystävyyteemme vetoamistani, jähmettyy kuitenkin sydämeni ja käteni vapisee jo ajatellessanikin sellaista mahdollisuutta. Ajattele minua, Lanyon, tällä hetkellä vieraassa ympäristössä, sysimustan epätoivon ahdistamana, jota epätoivoa ei mikään mielikuvitus voi karkottaa – ja kuitenkin täysin tietoisena siitä, että jos sinä vain tahdot minulle tämän palveluksen tehdä, niin ovat kaikki huoleni ja murheeni yhdessä hetkessä poispyyhkäistyt, kuin ei niitä olisi ollutkaan. Auta minua, rakas Lanyon, ja pelasta ystäväsi H. J.

»P. S. Olin jo sulkenut tämän, kun uusi pelko valtasi minut. Olisihan mahdollista, että sinä jonkun sattuman kautta et saisikaan tätä kirjettä ennenkuin huomisaamuna. Siinä tapauksessa, rakas Lanyon, toimita asiani mihin aikaan päivästä sinulle parhaiten sopii ja varro vielä kerran lähettiäni puolenyön aikaan. Mahdollisesti on se silloin jo liian myöhäistä; ja jollei kukaan sinä iltana tule, niin voit olla melkein varma siitä, ettet enää milloinkaan näe Henry Jekylliä.»

Lukiessani tätä kirjettä olin ihan vakuutettu, että virkaveliparkani oli tullut mielipuoleksi. Mutta niin kauan kuin tätä ei oltu toteennäytetty, tunsin olevani velvollinen täyttämään hänen pyyntönsä. Kuta vähemmin ymmärsin tätä mielenpurkausta, sitä vähemmin voin punnita sen arvoa – ja rukousta, joka on esitetty sellaisin sanoin kuin tämä, tuskin voi olla ottamatta varteen, ottamatta samalla kannettavakseen vakavaluontoista edesvastuuta. Minä nousin siis heti pöydästä, otin vuokra-ajurin ja käskin ajamaan suoraan Jekyllin asunnolle. Hänen vanha palvelijansa odotti minua; hän oli samassa postissa saanut vakuutetun kirjeen, joka sisälsi tarpeelliset ohjeet, ja hän oli lähettänyt heti noutamaan lukko- ja puuseppää. Molemmat käsityöläiset saapuivat puhellessamme, ja me läksimme kaikki vanhaan t: ri Denmanin leikkaussaliin, josta, kuten tiedät, tullaan Jekyllin työhuoneeseen. Ovi oli hyvin vahva, lukko tavattoman luja; puuseppä sanoi, että siinä olisi paljon vaivaa ja että siitä koituisi melkoinen vahinko, jos ovi täytyisi avata murtamalla, ja lukkoseppä oli melkein joutua neuvottomaksi. Viimemainittu oli kuitenkin hyvin kätevä mies, ja tehtyään kaksi tuntia kovasti työtä onnistuikin hänen todella saada ovi auki. E-kirjaimella merkitty lasikaappi ei ollut lukossa. Minä otin siitä ulos kirjeessä mainitun laatikon, annoin täyttää sen oljilla ja kääriä vaatteeseen ja palasin sitten Cavendish Squarelle.

Täällä tutkin sen sisällystä. Pulverit oli järjestetty laatikkoon sirosti, mutta ei kuitenkaan tottuneen apteekkarin kädellä; luultavaa oli siis, että Jekyll itse oli ne valmistanut. Avatessani muutaman paperin löysin, kuten minusta näytti, tavallisen kristallimaisen suolan, valkeavärisen. Pullo oli puolillaan jotakin veripunaista, voimakashajuista liuosta – minusta näytti se sisältävän sekä fosforia että eetteriä; mitä sen muut aineosat olivat, sitä en ilman lähempää analyysiä voinut arvata. Kirja oli tavallinen muistiinpanokirja, ja siinä tuskin oli muuta kuin tavaton joukko päivämääriä. Nämä näyttivät olevan useiden vuosien takaisilta ajoilta, mutta tein havainnon, että ne kokonaan päättyivät aikaan noin vuosi sitten. Jokunen lyhyt huomautus oli tuontuostakin liitetty näihin päivämääriin, tavallisesti vain sanat: »kaksinkertainen annos», jotka esiintyivät noin kuusi kertaa jokaista sataa päivämäärää kohti; ja kerran luettelon alussa ja useampien huutomerkkien seuraamana tulla töksähti huomautus: »kokonaan epäonnistunut!!!!»

Kaikki tämä kiihotti totta tosiaan uteliaisuuttani, mutta selitti sangen vähän. Tässä oli jollakin liuoksella täytetty pullo, joitakin suolapitoisia pulvereita sekä sarja muistiinpanoja kokeista, joilla, samoin kuin useimmilla Jekyllin tekemillä, ei ollut mitään käytännöllistä tulosta. Millähän tavoin voisi näiden esineiden luonani-olemisella olla yhteyttä liiaksi kiihottuneen virkaveliparkani kunnian, järjen taikka hengen kanssa? – Ja jos kerran hänen lähettinsä voi noutaa nämä kalut minulta, niin miksi ei hän voinut yhtä hyvin noutaa niitä Jekyllin omasta asunnosta? – Ja ennen kaikkea minkävuoksi oli minun otettava tämä lähetti vastaan niin kovin salaperäisellä tavalla? – Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä vakuutetummaksi tulin, että olin joutunut tekemisiin aivovian kanssa; ja vaikka päästinkin palvelijani levolle, niin pistin panoksen vanhaan revolveriini pystyäkseni puolustautumaan, jos se olisi tarpeen.

Kello oli tuskin lyönyt kaksitoista kirkontornissa, kun ovijohto hiljaa naputti. Minä menin itse avaamaan ja huomasin erään pienikasvuisen, kyyryisen miehen seisovan porraspilarin takana.

»Tohtori Jekyllin lähettikö se on?» kysyin.

Hän teki myöntävän liikkeen, ja kun minä pyysin häntä tulemaan sisään, loi hän ensiksi tutkivan ja hätääntyneen silmäyksen taaksensa pimeälle torille. Jonkun matkan päässä näkyi poliisikonstaapeli, joka lähestyi valaisten tietänsä taskulyhdyllä; minusta näytti, kuin olisi merkillinen vieraani vavahtanut nähdessään hänet ja kiiruhtanut nopeammin sisälle.

Tunnustan, että kaikki tämä teki vastenmielisen vaikutuksen minuun, ja seuratessani häntä valoisaan vastaanottohuoneeseeni pidin käteni revolverissa.

Nyt vasta saatoin nähdä hänet oikein. Niin paljon oli ainakin varmaa, etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen. Hän oli, kuten sanoin, pienikokoinen; minua hämmästytti vielä hänen tavattoman epämiellyttävä ja tympäisevä katsantonsa, hänen ponneton ja lihakseton ruumiinrakenteensa sekä – eikä vähimmin – se outo vaikutus, jonka hänen läsnäolonsa teki minuun. Se vivahti alkavaan kangistumiseen, jota seurasi valtimon huomattava heikentyminen. Silloin en kiinnittänyt siihen kovinkaan paljon huomiota, arvelin sen johtuvan vain sairaalloisesta persoonallisesta vastenmielisyydestä, vaikkakin oireen terävyys ihmetytti minua; mutta sittemmin on minulla ollut syytä olettaa, että syy oli paljoa syvemmällä ja että sillä oli jalompi juuri kuin vain pelkkä viha.

Tämä vieras, joka siis ensimäisestä hetkestä asti teki sellaisen vaikutuksen minuun, jota voin kuvata vain vastenmielisyyden sekottamaksi uteliaisuudeksi, oli sitäpaitsi puettuna tavalla, joka olisi tehnyt jokaisen tavallisen ihmisen naurettavaksi. Hänen vaatteensa olivat tosin kalliit ja hyvin tehdyt, mutta joka suhteessa liian väljät hänelle; housut olivat riipuksissa ja lahkeet ylöskäärittyinä, jotta voisi kävellä, hänen takkinsa vyötäinen oli lantioita paljon alempana, ja kaulus reuhotti olkapäillä. Mutta merkillistä kyllä, minua ei sittenkään tuntunut yhtään naurattavan. Pikemminkin sanoisin, että kuten koko tämän olennon esiintymisessä oli jotakin epäsäännöllistä ja luonnotonta – jotakin kauhean tympäisevää, ällistyttävää, järkyttävää – niin tuntui tämä omituinen epäsuhde sopivan kaiken muun kanssa yhteen ja muodostavan osan siitä sekä lisäävän uteliaisuuttani miehen luonteeseen, sukuun ja elintapoihin nähden.

Vaikka näiden huomioiden ja havaintojen kirjottaminen onkin vienyt aikaa, tarvitsin minä vain muutamia sekunteja niiden tekemiseen. Vieraani tuntui olevan synkän levottomuuden vallassa.

»Onko teillä se?» virkkoi hän. »Onko teillä se?» Ja niin suuri oli hänen hermostunut maltittomuutensa, että hän laski kätensä minun käsivarrelleni ja yritti ravistaa minua.

Minä työnsin hänet luotani, tuntien ihmeellisen jäätävän väreen käyvän koko ruumiini läpi hänen koskiessaan.

»No no», sanoin minä, »unhotatte, hyvä herra, että minulla ei ole vielä kunniaa tuntea teitä. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Esimerkin vuoksi istuuduin itse ensin ja koetin saada tavallisen esiintymistapani sairaita vastaanottaessa, niin paljon kuin omituiset olosuhteet ja vieraani minussa herättämä voittamaton kauhu sallivat.

»Anteeksi, herra tohtori», sanoi hän kohteliaasti. »Olette aivan oikeassa, maltin puute sai minut unhottamaan hetkeksi kohteliaisuuden vaatimukset. Minä tulen virkaveljenne, t: ri Henry Jekyllin luota, tärkeän asian vuoksi, ja luulin» – hän vaikeni ja vei käden kurkkuunsa; minä huomasin, että hän näennäisestä levollisuudestaan huolimatta koetti taistella mielenjärkkymiskohtausta vastaan. – »Luulin – että eräs laatikko – »

Minä näin hyväksi osottaa sääliä hänen hätäänsä sekä – tunnustan sen – myöskin omaa kiihtyvää uteliaisuuttani kohtaan.

»Tuossa se on», sanoin minä, osottaen laatikkoa, joka oli vaatteeseen käärittynä kirjotuspöydän takana lattialla. Hän syöksähti sinnepäin, mutta pysähtyi taas ja pani käden sydämelleen. Minä kuulin hänen hampaittensa louskahtavan, kun leuat suonenvedontapaisesti löivät toisiansa vastaan, ja hänen kasvonsa tulivat niin kalmankalpeiksi, että aloin pelätä sekä hänen henkeään että järkeään.

»Rauhottukaa!» sanoin minä.

Hän katsoi minuun kaameasti hymyillen ja riuhtaisi epätoivon vimmalla pois kääreen. Saatuaan nähdä laatikon sisällön päästi hän niin syvän helpotuksen huokauksen, taikka pikemmin nyyhkytyksen, että minä istuin hämmästyksestä kivettyneenä.

Hetkinen tämän jälkeen kysyi hän äänellä, joka jo oli päässyt entiseen vakavuuteensa: »Onko teillä astelasia?»

Minä nousin väkinäisesti ylös ja annoin hänelle mitä hän pyysi.

Hän kiitti minua ystävällisesti nyökäten, mittasi jonkun määrän punaista liuosta sekä sekotti siihen yhden pulverin. Neste, joka alussa oli punertavaa, vaaleni sen mukaan kuin kristalli suli, kuohui niin, että sen kuuli, ja siitä lähti hieno savu. Äkkiä lakkasi sihinä ja väri muuttui tummansinertäväksi, vaaleten sitten taas hitaasti vesivihreäksi väriksi. Vieraani, joka oli tarkoin seurannut näitä vaihdoksia, hymyili, pani lasin kädestään pöydälle ja kääntyi sitten minuun tutkivin katsein.

»Ja nyt», sanoi hän, »seuraa kaikki muu. Tahdotteko seurata neuvoani? Annatteko minun ottaa tämän lasin käteeni ja lähteä luotanne ilman enempiä tiedusteluja? Vai onko uteliaisuus saanut liian suuren vallan teissä? – Ajatelkaa ennenkuin vastaatte, sillä tapahtumaan tulee niinkuin käskette. Teistä itsestänne riippuu, jätänkö teidät sellaisena kuin tähän asti olette ollut, ei rikkaampana eikä viisaampana, jollei tietoisuutta, että on auttanut hätään joutunutta kanssaihmistä, voida katsoa voitoksi. Mutta jos haluatte, lupaan minä avata teille uuden tietämis- ja tutkimisalan ja uuden tien maineeseen ja valtaan – nyt, heti paikalla, tässä huoneessa; ja teidän näköänne on häikäisevä ihmetyö, joka voisi horjuttaa itse saatanankin uskoa.»

»Te laskettelette arvotuksia», sanoin minä levollisuudella, jota en likimainkaan tuntenut, – »eikä teitä kummastuttane, jos en kiinnitä suurtakaan huomiota kuvitteluihinne. Mutta – minä olen mennyt jo liian kauas ollakseni nyt enää tahtomatta nähdä kaiken tämän loppua.»

»Hyvä», sanoi vieras. »Lanyon, muista valojasi: se, mikä nyt tulee, on ammattiveljien keskinen salaisuus. Ja nyt – sinä, joka niin kauan olet ollut kytkettynä mitä ahtaimpiin ja aineellisimpiin katsantotapoihin, sinä, joka olet kieltänyt transcendenttisen lääkkeen olemassaolon ja voiman, sinä, joka olet aina pilkannut niitä, jotka pyrkivät korkeammalle kuin sinä itse – näe nyt, katso!!»

Hän vei lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä. Sitten hän huudahti, horjui, tarttui pöytään ja piti siitä lujasti kiinni, tuijottaen nurinkääntynein silmin ja läähättäen avoimin suin; ja katsoessani häntä olin minä näkevinäni muutoksen – hän näytti turpoavan – hänen kasvonsa kävivät mustiksi ja piirteensä näyttivät hetken ajan kuin sulavan ja muuttuvan – ja hiukan sen jälkeen minä hypähdin ylös ja peräydyin juoksujalassa seinään päin, käsivarret koholla, suojellakseni itseäni tältä hirvittävältä ihmeeltä, sieluni järkkyessä pohjiaan myöten sanoin kuvaamattomasta kauhusta.

»Oi Jumala!» huusin minä, – »oi Jumala!» – kerta toisen perään. Sillä tuossa edessäni – kalpeana ja säikähtäneen näköisenä, puolipökerryksissä ja haparoiden käsillään kuin ihminen, joka juuri on herännyt valekuolemasta – siinä oli Henry Jekyll!

Mitä hän uskoi minulle sen tunnin kuluessa, joka nyt seurasi, sitä en saata panna paperille. Minä näin nähtäväni ja kuulin kuultavani; – ja sittenkin kysyn nyt, kun tämä näky on kadonnut, tokko sitä todellakaan uskon – enkä voi siihen vastata. Olemukseni on kärsinyt perinpohjaisen haaksirikon; uni on hylännyt minut; sanomaton kauhu ahdistaa minua jok'ainoana päivän ja yön hetkenä. Minä tunnen, että päiväni ovat lasketut; en voi enää toipua tästä iskusta – minä kuolen, ja kuolen epäillen oman sieluni todistusta.

Mitä siihen sysimustaan siveelliseen rappiotilaan tulee, jonka tämä ihminen, tuskan kyynelet silmissä, minulle paljasti, niin en voi edes muistella sitä ilman kauhumieltä. Minä mainitsen vain yhden ainoan seikan, Utterson, ja tämä ainoa on riittävä, jos vain todellakin voit sen uskoa. Se olento, joka tuona yönä hiipi luokseni, oli Jekyllin oman tunnustuksen mukaan tunnettu nimellä Hyde ja etsitty maan kaikista sopukoista Carewin murhaajana.

Hastie Lanyon.

T: ri Jekyllin oma kertomus

Minä synnyin suuren omaisuuden perijäksi. Olin lahjakas, työteliäs, kunnianhimoinen ja ahnehdin viisaiden ja etevien kansalaisteni nauttimaa kunnioitusta, joten siis, kuten saattaisi olettaa, minulla oli kelpo lailla kunniakkaan tulevaisuuden edellytyksiä. Suurin vikani oli jonkinlainen tulinen hilpeys ja huvittelunhalu, jotka yhdessä olisivat monelle muulle tuottaneet onnea, mutta jotka eivät olleet sopusoinnussa ylpeän haluni kanssa pitää pääni korkealla ja näyttää kanssaihmisteni silmissä vakavalta ja säntilliseltä mieheltä. Seurauksena oli, että peitin huvitukseni ja että mieheksi vartuttuani jo kauan olin viettänyt omituista kaksoiselämää, joka oli lyönyt syvän leiman koko kehitykseeni. Moni muu olisi kenties ylpeillytkin niillä epäsäännöllisyyksillä, joihin minä tein itseni vikapääksi; mutta niin korkealla oli se kunnianhimon päämaali, jota tavottelin, että melkein sairaalloisella häveliäisyydellä salasin kaiken, mikä jollakin tavoin saattoi halventaa minua muiden silmissä. Pikemminkin itserakkaus ja väärä ylpeys ne siis alusta asti tekivät minusta sellaisen, miksi olen tullut, ja kaivoivat sen syvän kuilun, joka minussa suuremmassa määrässä kuin useimmissa muissa ihmisissä erotti pahat ja hyvät taipumukset, mitkä yhdessä muodostavat ihmisen kaksoisluonteen. Tämä sai minut syvästi ja herkeämättä miettimään elämän julmaa lakia, joka on uskonnon lähtökohta ja alkuperä ja kaiken kärsimyksen lähde. Mikään ulkokullattu en ollut; niin hyvin hyvässä kuin pahassakin menettelin aina täysin sopusointuisesti luonteeni kanssa ja sen taipumusten mukaan; minä olin yhtä suora itseäni kohtaan irtautuessani kaikista siteistä ja antautuessani häpeällisiin nautintoihin kuin käyttäessäni aikani ja kykyni julkisesti kaikkien nähden valistusharrastuksiin ja toisten palvelukseen hädän ja kurjuuden lieventämisellä.

Tieteellisissä tutkimuksissani satuin joutumaan eräälle alueelle, mistä sain uutta valoa tuohon mystilliseen ristiriitaan, josta minulla oli niin tuskallinen tietoisuus. Joka päivä ja tietoisuuteni kummastakin pääpisteestä, siveellisestä ja järjellisestä, lähenin yhä enemmän ja enemmän totuutta, jonka osittainen selvillesaaminen on tuottanut minulle nykyisen haaksirikkoni, – sitä totuutta, että ihminen itse asiassa ei ole yksi olento, vaan kaksi olentoa. Sanon kaksi, sillä oma kokemukseni ei ole vienyt minua tätä kauemmaksi. Muut tulevat varmaankin seuraamaan minun jälkiäni ja ennättämään pitemmälle kuin minä; ja voinpa arvata, että sen, mitä me sanomme ihmiseksi, saatetaan kerran huomata olevan vain ulkokuori, se yhteiskunta-käsite, jonka alle moninaiset, keskenään sotaiset, erilaatuiset ja toisistaan riippumattomat olennot ovat yhtyneet. Elämäni laatu vei minut ehdottomasti vain yhteen määrättyyn suuntaan. Omassa itsessäni ja siveellisessä tietoisuudessani opin ensiksi näkemään ihmisen alkuperäisen ja syvän dualismin; minä näin kahden luonnon taistelevan herruudesta itsessäni, ja jollei voitu sanoa, olinko minä toinen taikka toinen niistä, niin oli siihen syynä vain se, että oikeastaan olin kumpikin. Jo varemmin, aikoja ennen kuin olin tieteellisissä tutkimuksissani ennättänyt niin pitkälle, että olisin edes aavistanut sellaisen ihmeen mahdollisuutta, oli minusta hupaista kuvitella näiden elementtien erottamista. Jos vain voitaisiin, ajattelin, nämä keskenään taistelevat ja yhdistämättömät luonteet kumpikin sijottaa niiden olemusta vastaavaan identtisyyteen, niin elämästä häviäisi tuotapikaa kaikki, mikä tekee sen sietämättömäksi. Väärintekijä voisi silloin kulkea tietänsä vapautuneena kaksoisveljensä omantunnontuskista ja saavuttamattoman päämaalin tavottelusta, ja oikeamielinen voisi levollisena ja vahvana vaeltaa rataansa valoa kohti, tehden hyvää ja nauttien siitä iloa, tarvitsematta tuntea kaksoistoverinsa menettelyistä ja kärsimyksistä aiheutuvaa häpeää ja katumusta. Ihmiskunnan kirouksena oli se, että nämä sotaa käyvät olennot olivat yhteensidotut – että näiden vihamielisten kaksoissisarusten täytyi ikuisesti taistella olemassaolostaan tietoisuuden äidinkohdussa. Miten voitaisiin ne toisistaan erottaa? —

Näin pitkälle olin päässyt järkeilyn tiellä, kun sivuvaloa alkoi virrata aineeseen laboratorion pöydältä. Minä sain nähdä selvemmin kuin koskaan ennen alastoman todellisuuden, tuon niin lujalta näyttävän kuoren, jossa vaellamme maan päällä, ja sen usvamaisen ohuuden. Minä huomasin, että voitiin todellakin saada aineita, tarpeeksi voimakkaita ravistamaan ja puhaltamaan pois tämän lihallisen kuoren, niinkuin tuuli ravistaa teltan esiverhoa. Kahdesta hyvästä syystä en tahdo tässä lähemmin kosketella tätä tunnustukseni tieteellistä puolta. Ensiksi sen vuoksi, että katkera kokemus on opettanut minulle, että elämäntaakkamme ja kirouksemme on pantu ikiajoiksi ihmisen hartioille ja että se hetken ajaksi poisheitettynä palaa uudessa ja hirveämmässä muodossa ja ruhjovammalla voimalla; – ja toiseksi sen vuoksi, että – kuten kertomukseni kaikesta huolimatta liiankin selvästi osottaa – minun keksintöni olivat epätäydelliset. Olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että minä en ainoastaan ilmeisesti kokenut, että se, mitä sanon ruumiikseni, oli vain eräiden niiden voimien heijastusta, niiden näkyvä säde, jotka muodostavat olemukseni, vaan että minun myöskin onnistui saada aikaan lääkeseos, joka heikensi näitä voimia, riisti niiltä ylivallan sekä kehitti uuden vartalon ja kasvot, jotka itse asiassa olivat yhtä omiani kuin toisetkin, vaikka ne vain olivat olentoni alemman elementin ilmenemismuoto ja sen paljas tuntomerkki.

Minä olin kauan kahden vaiheella, ennenkuin uskalsin ottaa teoriani pätevyyden kokeilun alaiseksi. Tiesinhän, että kysymyksessä oli henki. Tuo lääke, joka sillä tavoin saattoi vallita ja horjuttaa itse identtisyyteni perusteita, voisi luonnollisesti myöskin pienimmästäkin varomattomuudesta kokeen hetkellä kokonaan ryöstää ja tehdä olemattomaksi sen ruumismajan, jonka toivoisin sen avulla muuttuvan toiseksi. Mutta kiusaus tehdä niin ihmeellinen ja mullistava keksintö oli liian voimakas ja voitti vihdoin epäröimiseni. Minä olin jo aikoja sitten valmistanut liuoksen, jota tulisin käyttämään; nyt ostin suurehkon määrän eräänlaista suolaa, jonka aikaisemmasta kokeesta tiesin olevan ainoan aineen, mitä siitä vielä puuttui; ja myöhään eräänä onnettomana iltana sekotin minä aineosat, näin niiden kiehuvan ja sihisevän lasissa, ja tyhjensin sitten rohkeasti maljan.

Tuokiossa tunsin raatelevaa tuskaa jäsenissäni, kuolettavaa yökötystä ja sielullista kauhua sellaista, jota saadaan kokea vain syntymän taikka kuoleman hetkellä. Sitten helpotti kipu nopeasti ja minä heräsin ankarasta taudista. Tunteissani oli jotain ihmeellistä, jotain kuvaamatonta uutta ja juuri sen takia uskomattoman suloista. Tunsin olevani nuorempi, köykäisempi, onnellisempi. Sitäpaitsi oli minulla ihmeellisen suruttomuuden tunne; hyökyvä järjestyksettömäin, synnillisten kuvien virta täytti mielikuvitukseni; minä tunsin olevani irti kaikista velvollisuuksista, ja sieluuni valahti tähän asti tuntematon, mutta ei viaton rajattoman vapauden esimaku. Minä tunsin, jo tämän uuden elämän ensi henkäyksessä, olevani pahempi kuin olin ollut, tuhat kertaa pahempi, kaikkien alkuperäisten alhaisten viettieni orja; mutta tämä ajatus päihdytti ja voimistutti minua tällä hetkellä kuin viini. Minä suoristin käsivarteni, riemuiten näistä ihmeellisistä tunnelmista – ja silloin huomasin äkkiä, että ruumiini koko oli melkolailla pienentynyt.

Siihen aikaan ei työhuoneessani ollut peiliä; se, joka nyt on kirjotuspöytäni vieressä, on tuotu jälkeenpäin juuri havaintojen tekemistä varten näiden muutosten suhteen. Yö oli sillävälin melkein vaihtunut päiväksi; aamun musta pimeys valmistihe synnyttämään päivän – kotiväkeni nukkui heräämisen edellä käyvää sikeää unta, ja minä päätin, toivon ja riemun täyttämänä kun olin, uskaltaa uudessa olennossani makuuhuoneeseeni asti. Menin pihan poikki, missä tähdet, niin tuntui minusta, loivat ihmettelevän katseensa ensimäiseen senlaatuiseen olentoon, jonka niiden iäti valpas silmä on nähnyt sitten maailman alkamisen; hiivin käytävien läpi, vieraana omassa kodissani; ja hiljaisessa makuuhuoneessani näin ensi kerran Edward Hyden kasvot ja vartalon.

– Minä voin tässä lausua ainoastaan teoreettisia ajatuksia; en siis puhu mitä tiedän, vaan mitä pidän otaksuttavimpana. Luontoni alempi puoli, jolle nyt olin antanut ruumiillisuuden leiman, oli voimiltaan paljoa heikompi ja paljoa kehittymättömämpi kuin riisumani hyvä puoli. Elämäni aikana, josta joka tapauksessa yhdeksän kymmenettä osaa oli ollut kieltäymyksen, hyveiden ja työn aikaa, oli toisaalta tätä minun pahempaa puoltani paljoa vähemmin käytetty ja kehitetty. Tästä johtui, luullakseni, että Edward Hyde oli ulkoasultaan paljoa pienempi, hennompi ja nuorempi kuin Henry Jekyll. Samoin kuin toisen katse ilmaisi hänen pyrkimystänsä hyvään, oli toisen piirteissä ilmeinen ja epäämätön pahan leima. Tuo paha – jonka edelleen pidän ihmisen letaalisena eli kuolettavana prinsiippinä – tuo paha oli myöskin leimannut hänen ruumisasuntonsa luonnottomuudella ja rumuudella. Ja sittenkin katselin minä tätä ulkomuodoltaan niin ilettävää olentoa peilissä ilman mitään vastenmielisyyden tunnetta, pikemmin tervehtivällä riemulla. Tämäkin oli minä. Tämäkin sisäisen olemukseni muunnos näytti minusta luonnolliselta ja inhimilliseltä. Tuntuipa se minusta vielä todellisemmaltakin, eheämmältä ja elinvoimaisemmalta kuin se epätäydellinen kaksinaama, jota tähän asti olin sanonut omakseni. Siihen asti olin epäilemättä oikeassa. Olen sittemmin huomannut, että otettuani Edward Hyden olennon päälleni ei kukaan voinut lähestyä minua ilman huomattavaa fyysillistä vastenmielisyyttä. Otaksun tämän johtuneen siitä, että kaikki muut ihmiset ovat hyvän ja pahan yhdistys, mutta Edward Hyde, kaikista ihmisistä yksinään, oli kokonaan, pelkästään paha. —

Minä viivähdin vain tuokion peilissä. Viimeinen lopullinen koe oli vielä suorittamatta. Minä en vielä tiennyt, olinko kadottanut kokonaan identtisyyteni ja oliko minun ennen aamunkoittoa paettava kodista, jota en voinut sanoa omakseni. Kiiruhdin takaisin työhuoneeseeni, sekotin ja nautin juoman, kärsin vielä kerran kaikki irtautumisen tuskat ja heräsin vielä kerran taas Henry Jekyllin olennolla, piirteillä ja sielullisilla ominaisuuksilla varustettuna.

Sinä yönä olin ollut vaarallisessa tienhaarassa! Jos olisin ryhtynyt suureen keksintööni ja kokeisiini jalommalla mielellä korkeiden ja jalojen pyrintöperien ajamana, niin olisi epäilemättä kaikki ollut toisin ja minä olisin suoriutunut näistä synnytystuskista enkelinä perkeleen sijasta. Juoma oli vain ase; se löi ruumiillisen vankilani portit auki, ja samoin kuin Filippin vangit se, joka oli niiden takana vankina, syöksyi ulos. Tähän aikaan uinui jalompi luontoni; se paha, jota kunnianhimo minussa oli pitänyt hereillä, oli valmiina tilaisuuden sattuessa pötkimään pakoon – ja se olento, joka näki päivän valon, oli Edward Hyde.

Tästä johtui, että vaikka minulla nyt oli kaksi luonnetta samoin kuin kaksi olentoakin, oli toinen kyllä ihan paha, mutta toinen oli entinen Henry Jekyll, tämä kaksoisihminen, jonka puolinaisuus ja parantumattomuus jo on usein saattanut minut epätoivoon, ja siksi jäikin. Muutos oli siis tapahtunut kokonaan pahempaan päin.

Näihinkään aikoihin en ollut onnistunut voittamaan vastenmielisyyttäni yksinomaan kuiviin tutkimuksiin antautuneeseen elämään. Minä tunsin tuontuostakin vastustamatonta huvittelun tarvetta; ja kun huvini olivat – lievimmin sanoen – ala-arvoisia, ja kun en ainoastaan ollut yleisesti tunnettu ja arvossa pidetty henkilö, vaan myöskin jo ikämies, niin kävi tämä epäsuhde sisäiselle ja ulkonaiselle elämälleni päivä päivältä kiusallisemmaksi ja kiusallisemmaksi. Tällä heikolla hetkellä minä lankesin kiusaukseen ja jouduin orjuuteen. – Minun tarvitsi vain tyhjentää lasi, riisua tunnetun tiedemiehen ulkonainen ihminen ja pukeutua Edward Hyden ruumiiseen ollakseni läpinäkymätön. Minä hymyilin tälle ajatukselle – se näytti minusta kylläkin lystikkäältä, ja suoritin valmistavat toimet mitä huolellisimmin. Vuokrasin huoneiston Sohosta ja kalustin sen – sinne sitten löysi poliisi Hyden jäljet; otin taloudenhoitajattareksi olennon, jonka tiesin olevan sekä vailla omaatuntoa että vaiteliaan. Sitäpaitsi ilmotin palvelijoilleni, että eräs mr Hyde (jonka tuntomerkit luettelin) sai vapaasti mielensä mukaan kaikkina aikoina tulla ja mennä torin varrella olevaan asuntooni, ja varmuuden vuoksi vierailinkin siellä ja tein itseni heille tunnetuksi toisessa ruumiissani. Sitten kirjotin sen testamentin, jota sinä et mitenkään voinut hyväksyä, niin että jos joku onnettomuus olisi kohdannut minua t: ri Jekyllin persoonassa, minä rahanpuutteetta olisin voinut heti esiintyä Edward Hyden hahmossa. Siten mielestäni kaikin puolin varustettuna aloin nauttia siitä ihmeellisestä vapaudesta, jonka asemani valmisti minulle.