Kitabı oku: «Veljekset: Talvinen tarina», sayfa 15

YHDESTOISTA LUKU

Matka erämaahan

Matkamme pitkin kaunista Hudson-virtaa oli mitä onnellisin; sää oli suotuisa ja kukkulat loistivat erittäin ihanina syyskesäisessä väriloistossaan. Albanyssa me asetuimme asumaan erääseen ravintolaan. En ollut niin sokea, eikä lordi niin viekas, etten olisi älynnyt hänen koettavan pitää minua vankina. Sillä, mitä hän tehtäväkseni antoi, ei ollut sellaista kiirettä, että se olisi ollut tehtävä ravintolapahasessa, missä ei ollut edes kunnollista paperia, eikä asiakirja myöskään voinut olla niin tärkeä, että siitä välttämättä piti laatia neljä viisi jäljennöstä. Minä alistuin näennäisesti hänen määräyksiinsä, mutta pidin samalla omaa neuvoa ja sain ystävälliseltä isännältämme joka päivä tietää kaupungin tapahtumat. Sitä tietä minulle vihdoin saapui uutinen, jota oikeastaan koko ajan olin odottanutkin. Kuuliin, että kapteeni Harris ja joku "kauppias mr. Mountain" olivat lähteneet veneellä virtaa ylöspäin. Minulla oli syytä peljätä isäntäni jotain huomaavan, niin kovin minuun vaikutti se ajatus, että isäntäni varmaan oli samassa juonessa. Sain kumminkin sanotuksi, että tunsin jossain määrin kapteenin, mutta en Mountainia, ja kysytyksi, ketä muita oli mukana. Sitä ei kertojani tiennyt; mr. Mountain oli tullut maihin tekemään joitakin välttämättömiä ostoksia, oli kulkenut kaupungilla kaupoissa, juonut ja rentustellut, ja kuulosti siltä kuin veitikoilla olisi aikomus matkallaan hyvinkin hyötyä, sillä hän oli puhunut paljon siitä, kuinka suuria asioita hän palattuaan voisi toimittaa. Muuta ei tiedetty, sillä kapteeni yksin oli ollut maissa. Kiire heillä näytti olevan päästä johonkin määrättyyn paikkaan ennen lumen tuloa.

Seuraavana päivänä tosiaan jo Albanyssakin satoi hiukan lunta, mutta se taukosi aivan heti ja oli siis vain enne siitä, mitä oli tuleva. Minä en sitä silloin sen enempää ajatellut, kun en paremmin tuntenut maan koleita sääsuhteita; nyt minä muistelen sitä aivan toisin tuntein ja kysyn joskus itseltäni, eikö nyt kerrottavain tapausten kammottavaisuus osaksi johtunut juuri ankarasta lumentulosta ja rajuista tuulista, joiden käsiin jouduimme, ja kärsimästämme polttavasta pakkasesta.

Kun venekunta oli tiessään, luulin ensin, että lähtisimme pois kaupungista. Mutta niin ei tapahtunut; lordi jäi Albanyyn, jossa hänellä selvästi ei ollut mitään tekemistä, ja pidätti minua, jolla ei mitään todellista hommaa ollut, tekosyillä luonansa. Tästä seikasta minua ehkä syystäkin soimataan. Minä en ollut niin huomaamaton, etten olisi asiaa ollenkaan mietiskellyt. Minä en voinut otaksua masterin antautuvan Harrisin valtaan aivan suotta, jotain täytyi asiassa piillä. Harrista pidettiin yleensä huonomaineisena, ja lordilla oli ollut hänen kanssaan salaisia kohtauksia; kauppias Mountain, kun asiaa tiedustelin, kuului olevan samanlainen lurjus. Se seikka, että heidän matkansa päämääränä oli petoksella kootun aarteen käsiinsä saaminen, antoi jo itsessään melko lailla aihetta petokseen, ja tila siinä maassa, jonne he matkustivat, tarjosi heille tilaisuuden tappaa vapaasti, rangaistusta pelkäämättä. Minä en siis kiellä kaikkea tätä miettineeni ja peljänneeni, ja aavistaneeni kuinka masterin kävisi. Mutta huomattakoon, että minä, juuri sama mies, olin yrittänyt sysätä hänet laivanreunan yli mereen, sama, joka aivan hiljattain oli synnillisesti, mutta vilpittömästi koettanut tehdä kauppaa Jumalan kanssa ja yrittänyt lahjoa Jumalaa salamurhaajakseen. Toisaalta minä aivan varmaan olin nyt suopeammalla mielellä vihollistamme kohtaan. Mutta sitä minä aina pidin lihan heikkoutena, syntinä, ja henkeni oli alati vakaa ja täysin vihamielinen hänelle. Toisaalta oli jälleen toinen asia ottaa hartioilleen murhayrityksen tuottama vikapäisyys ja vaara, toinen taas rauhallisesti katsella kuinka lordi omin ehdoin joutui ahdinkoon ja häpeään. Mutta juuri siinä oli syy, miksi en toiminut. Sillä jos jotenkin sekaantuisin asiaan, voisi varsin hyvin sattua, että masterin pelastuminen epäonnistuisi, mutta lordin maine olisi auttamattomat hukassa.

Senvuoksi minä en ryhtynyt mihinkään puuhiin, ja saman selityksen tuon vielä tänä päivänäkin esiin väittäen käyttäytyneeni oikein. Me elelimme yhä edelleen Albanyssa, mutta vaikka olimme kahden vieraassa paikassa, emme siltä juuri paljoa seurustelleet, muodollisia kohteliaisuuksia joskus vain vaihdettiin. Lordilla oli suosituskirjeitä kaupungin ja lähiseudun huomattavimmille henkilöille; muutamia heistä hän oli jo tavannutkin New-Yorkissa. Seurauksena oli, että hän oli usein vieraissa, ja hänen elämäntapansa muuttui, surullista sanoa, aivan liian hupaiseksi. Minä olin usein makuulla hänen tullessaan, mutta en nukkunut koskaan. Melkein joka yö voi huomata hänen juoneen liiaksi. Päivisin hän antoi minulle loppumattomia tehtäviä, joiden keksimisessä hän osoitti varsin suurta neuvokkuutta, aivan kuin Penelope kudonnassaan. Minä, kuten sanottu, en koskaan kieltäytynyt, sillä minä olin sitoutunut hänen käskyläisekseen, mutta senvuoksi en katsonut olevan syytä asettaa tarkkanäköisyyttäni vakan alle, joten saatoin toisinaan hymyillä hänelle vasten kasvoja.

"Luulenpa, että olen itse vihtahäntä ja te Mikko Scott, josta vanhat tarinamme tietävät", sanoin minä hänelle eräänä päivänä. "Minä olen saanut Tweedin sillan tehdyksi vieläpä halkaissut Eildonvuoret, ja nyt te panette minut hiekasta köyttä punomaan."

Hän tuijotti minuun säkenöivin silmin ja kääntyi sitten pois; hänen leukansa liikahteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan.

"Niin, niin, herra lordi", sanoin minä. "Teidän tahtonne on minun lakini. Minä teen saman työn neljänteen kertaan, mutta iloinen olisin, jos voisitte huomiseksi keksiä jonkun uuden homman, sillä totta puhuen minä olen tähän yhteen kyllästynyt."

"Te ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lordi, pisti hatun päähänsä ja käänsi minulle selkänsä. "Omituista sentään, että teitä huvittaa kiduttaa minua. Ystävä – mutta sehän on toinen juttu. Omituista, minä olen mies, jolla on ollut vastuksia läpi elämän. Minun tielleni punotaan lakkaamatta pauloja. Minne käännynkin, aina kohtaan salajuonen. Koko maailma on liitossa minua vastaan."

"Teidän sijassanne minä en laskisi suustani tuollaista halpamaista jaaritusta", vastasin minä; "mutta minä sanon, mitä tekisin – minä pistäisin pääni kylmään veteen, sillä tänä yönä te olette saanut enemmän kuin siedätte."

"Luuletteko?" sanoi hän, aivan kuin olisi erinomaisesti ihastunut.

"Olisiko se hyvä minulle? Sitäpä minä en ole koskaan koettanut."

"Minä muistan ajan, jolloin teidän ei ollut tarvis sitä tehdä, lordi hyvä, ja sen ajan minä tahtoisin takaisin", sanoin minä. "Mutta totta puhuen, ellette te lopeta säännötöntä elintapaanne, joudutte aivan hunningolle."

"Näyttääpä siltä kuin en enää voisi juoda yhtä hyvin kuin ennen", sanoi lordi. "Minä saan liikaa hattuuni, Mackellar. Mutta ollaanpa paremmin varuillaan."

"Niin tehkää", vastasin minä. "Teidän on toki muistettava, että olette mr. Aleksanderin isä: pitäkää huolta siitä, että pienokainen saa sellaisen käsityksen nimestään, että se tuo velvollisuuksia mukanaan."

"Kyllä, kyllä", sanoi hän. "Te olette hyvin ymmärtäväinen mies, Mackellar, ja olette kauan ollut palveluksessani. Mutta ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin luulenpa, että lähden hiukan käyskentelemään. Ellei teillä ole muuta sanottavaa", lisäsi hän sillä kuumeisen lapsellisella innolla, mikä nyt oli hänelle niin luontaista.

"Ei, lordi hyvä, ei minulla muuta ole", sanoin minä jokseenkin kuivasti.

"Niinpä luulen, että hiukan käyskentelen", sanoi lordi, seisoi ja katseli minua ja vaivasi hattuansa, jonka oli jälleen ottanut päästään. "Ei suinkaan teillä ole mitään asioita. Eikö? Minä lähden tapaamaan Sir William Johnsonia, mutta kyllä minä olen paremmin varuillani." Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten hymyillen: "Muistatteko erään paikan, Mackellar – hiukan Eaglesin alapuolella – missä puro virtaa hyvin syvällä läpi pihlajametsän? Minä muistan siellä olleeni kerran nuorena – oi, se palajaa mieleeni kuin laulu menneiltä ajoilta! – Minä olin siellä kalastamassa, ja sainkin oivan saaliin. Niin, silloin olin onnellinen. En minä tiedä, Mackellar, miksi en nyt enää milloinkaan ole onnellinen."

"Lordi hyvä", sanoin minä, "jos te joisitte kohtuullisemmin, olisi siihen suurempia mahdollisuuksia. Vanha sana sanoo, että pullo on väärä lohduttaja."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "niinpä kyllä. No niin, nyt minä kaiketi lähden."

"Hyvästi, lordi", sanoin minä.

"Hyvästi, hyvästi", sanoi hän ja pääsi vihdoin ulos huoneesta.

Minä kerron tämän esimerkkinä siitä, millainen lordi oli aamupuolella, ja olen kuvannut isäntäni huonosti, ellei lukija huomaa hänessä selvää rappeutumista. Kun näki hänet noin murtuneena ja tiesi kumppanien häntä pitävän tylsänä juopporaukkana, tervetulleena (jos hän ollenkaan oli tervetullut) ainoastaan arvonsa vuoksi, ja sitten muisti hänen entiset hyveensä, jotka olivat ilmaantuneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa – silloin samalla kertaa harmitti ja hävetti.

Juovuspäissään hän oli vieläkin kurjempi. Kuvailen yhden ainoan kohtauksen kaikkein viimeisimmältä ajalta, joka vieläkin on kirkkaana muistissani, ja joka sillä kertaa vaikutti minuun melkein kauhistuttavan voimakkaasti.

Makasin valveilla sängyssäni ja kuulin hänen juttelevan ja laulavan portaissa. Lordi ei ollut ollenkaan musikaalinen; hänen veljensä oli saanut kaikki lahjat. Kun siis sanon hänen laulaneen, niin ymmärrettäköön sillä jonkunlaista kovaäänistä rallatusta, jota ei oikeastaan voinut sanoa puheeksi eikä lauluksi. Sentapaista voi kuulla lapsilta, ennenkuin he oppivat käyttäytymään, mutta täysikasvuisen miehen suusta se kuulosti kovin oudolta. Hän koetti muka varovasti avata ovea, mutta saikin aikaan ison metelin, piteli kättä kynttilän edessä ja kurkisti sisään. Päästyään siihen uskoon, että minä nukuin, hän tuli huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja otti hatun päästänsä. Minä voin hänet nähdä varsin selvästi; korkea, kuumehehkuinen riemu näytti kuohuvan hänen suonissaan, hän seisoi kynttilän valossa ja hymyili itsetyytyväistä hymyään. Pian sen jälkeen hän heilautti kättä, napsautti sormeaan ja ryhtyi riisuutumaan. Samalla oli hän jälleen unohtanut minun läsnäoloni ja rupesi uudelleen laulamaan.

Nyt minä voin erottaa sanat: ne olivat loppusäkeet tuosta vanhasta laulusta "Kaksi korppia", joita hän herkeämättä toisti:

 
Ja korpeen valkee yljän luut,
käy tuulen henki, huokaa puut.
 

Lordi oli, kuten sanoin, aivan epämusikaalinen. Äänet seurasivat toisiaan täydellisessä epäjärjestyksessä, säännöllistä oli vain se, etteivät ne vahingossakaan tulleet aivan puhtaita. Tuo rallatus tuntui tekevän raakaa väkivaltaa tunteelle, mutta seurasi kuitenkin sanoja ja ilmaisi laulajan mielentilaa barbarisen vaikuttavalla tavalla. Aluksi oli tempossa ja soinnissa renttumainen sävy, mutta sen kammottava riemu laimeni pian; esitykseen tuli sensijaan liikuttavampi luonne ja laulu loppui vihdoin jonkunmoiseen juoponitkuiseen valitukseen, jota minun oli vaikea sietää. Sitten hänen liikkeissään aluksi ilmaantunut reippaus vähitellen hävisi, ja kun hänellä enää oli housut yllään, istuutui hän vuoteen reunalle ja alkoi ulvoa. Minä en tiedä mitään kurjempaa kuin viina-itku; käänsin kylkeä päästäkseni katselemasta tuota surkeata näkyä.

Mutta nyt hän oli luullakseni alkanut tuntea sääliä itseään kohtaan; se on paha myötämaa, eikä sillä pääse ennen uupumistaan pysähtymään mies, jonka vanhat huolet ja uusi juominen ovat heikontaneet. Hänen kyyneleensä vuosivat herkeämättä, ja hän istui puolialastonna kylmässä huoneessa. Minä soimasin itseäni vuoroin epäinhimillisyydestä vuoroin taas vesiherkkäisestä tunteellisuudesta, toisinaan kavahdin puoleksi pystyyn ryhtyäkseni asiaan, mutta päätin taas kohta olla mitään välittämättä ja yritin saada unta; mutta sitten juolahti yht'äkkiä mieleeni ajatus quantus mutatus ab illo (kuinka hän onkaan muuttunut!) ja johdatellessani siinä mieleeni hänen entistä viisauttaan, lujuuttaan ja kärsivällisyyttään, käsitti minut melkeinpä epätoivoinen sääli ei yksin isäntääni vaan yleensä ihmisten lapsia kohtaan.

Hyppäsin sängystä, menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen jääkylmälle olkapäällensä. Hän vei kädet pois kasvoiltaan, jolloin minä näin, että ne olivat turvonneet ja kyyneleiset, aivan kuin pienen lapsen, ja se herätti minussa jälleen inhoa.

"Saisitte hävetä", sanoin minä. "Käyttäydytte kuin pieni lapsi. Minäkin voisin istua vinkumassa, jos olisin ajanut mahani täyteen viiniä. Mutta minäpä olen mennyt sänkyyni selvällä päällä, kuten miehen sopiikin. No, suoriutukaa nyt sänkyynne ja lopettakaa tuo säälittävä näyttelemisenne."

"Voi, Mackellar", sanoi hän, "sydämeni on kovin kipeä!"

"Kipeä?" huudahdin minä. "Eipä se niin ihmettä olekaan. Mitä te laulelitte sisään tullessanne? Säälikää te muita, niin voimme puhua säälistä itseänne kohtaan. Te voitte olla sitä tai tätä, mutta mistään sinne tänne huojumisesta en pidä. Jos tahdotte lyödä, niin lyökää, jos teillä taas on halu määkiä, niin määkikää!"

"Oo!" huudahti hän äkkiä, "siinäpä se – lyödä, sitä juuri pitäisi! Ei, minä olen sietänyt tätä kaikkea liian kauan. Mutta koska ne ovat yrittäneet käsiksi lapseen, koska lasta uhataan" – tässä hän kadotti silmänräpäykseksi ilmenneen itsehillintänsä ja puhkesi itkuun – "lastani, Aleksanderia!" – ja hän alkoi taas itkeä.

Minä ravistelin häntä olkapäistä. "Aleksander!" sanoin minä. "Tokkopa te häntä edes ajattelette? Ettepä varmaankaan! Olkaa rohkea ja katsokaa itseänne suoraan silmiin, niin huomaatte, että te vain petätte itseänne. Vaimo, ystävä, lapsi, kaikki tyyni on unohdettu, ja te itse olette alentunut aivan itsekkääksi raukaksi."

"Mackellar", sanoi hän, ja oli ihmeellistä nähdä kuinka hän olennoltaan ja ulkonäöltään muuttui entisensä kaltaiseksi. "Te voitte sanoa minusta mitä tahdotte, mutta itsekäs en ole koskaan ollut, en koskaan."

"Minä tahdon avata teidän silmänne, kuinka te ponnistelettekin sitä vastaan", sanoin minä. "Kuinka kauan me olemme täällä olleet? Ja kuinka monta kertaa te olette kirjoittanut kotiin? Te kai olette nyt ensi kertaa yksin matkoilla; oletteko kirjoittanut ollenkaan? Tietääkö kotiväkenne, oletteko elävä vai kuollut?"

Olin koskettanut hänessä jotakin, mitä hän ei voinut salata, ja se rohkaisi hänen parempaa luontoansa. Hän ei enää itkenyt, vaan kiitti minua kovin katuvaisena, meni sänkyynsä ja vaipui pian sikeään uneen. Seuraavana aamuna hän ensi työkseen istui kirjoittamaan kirjettä rouvalleen; siitä tuli kyllä hyvinkin hellä kirje, vaikk'ei sitä koskaan kirjoitettu valmiiksi. Yleensä minä pidin huolta kaikesta kirjeenvaihdosta, ja on ymmärrettävää, ettei se ollut mikään kiitollinen tehtävä. Mitä piti minun kertoa rouvalle ja millaisin sanoin, kuinka paljon minun piti valehdella ja kuinka paljon puhua julmaa totta, siinä kysymyksiä, jotka usein öisin pitivät minua hereillä.

Kaiken tämän aikana lordi epäilemättä hyvinkin kärsimättömänä odotti uutisia rikostovereiltaan. On luultavaa, että Harris oli luvannut toimia nopeasti; jo joku aika takaperin olisi voinut saapua tietoja häneltä, ja jännitys on kovin kehno neuvonantaja miehelle, jonka järki on hämmentynyt. Lordin ajatukset suuntautuivat tänä odotusaikana melkein yksinomaan erämaahan, seuraten niitä miehiä, joitten toiminta merkitsi hänelle niin paljon. Hän kuvaili herkeämättä mielessään, miten he asettuivat leiriin ja kulkivat taas eteenpäin, miltä seutu näytti, kuinka he tuhansin eri tavoin suorittivat saman kammottavan työn ja vihdoin sen seurauksena, kuinka he näkivät masterin luiden ilman käsissä viruvan. Lordin puhuessa minä näin näitten rikollisten ajatusten pistävän esiin, aivan kuin olisivat kaniinit reijistään kurkistelleet. Eipä niin ollen ole ihme, että se seutu, jossa hän ajatuksissaan asui, alkoi ruumiillisestikin vetää häntä puoleensa.

Tunnettua on, minkä syyn hän keksi lähteäkseen. Sir William Johnsonilla oli joku diplomaattinen asia noissa seuduissa, ja lordi ja minä lähdimme hänen mukaansa uteliaisuudesta vain, kuten sanoimme. Sir Williamin palveluskunta oli suuri ja elintapa oivallinen. Metsästäjät hankkivat meille riistaa; joka päivä pyydystettiin kaloja vesistä ja konjakki vuosi virtoina. Kulkumme päivisin ja leiriytymisemme yöksi tapahtui sotilas-malliin; vahteja asetettiin ja vaihdettiin; jokaisella oli määrätty tehtävänsä, ja Sir William oli kaiken sieluna. Matka olisi ehkä kokonaisuudessaan minua suuresti miellyttänyt, ellei sää onnettomuudeksemme olisi ollut niin kovin kolea; päivisin oli lämpömittari vielä jäätymispisteen yläpuolella, mutta öisin oli heti hallaa. Melkein koko ajan puhalsi kiusallinen pureva tuuli, niin että istuimme venheessä sormet sinisinä; kun taas illalla seisoimme nuotion ääressä naamojamme paistaen, tuntui siltä kuin vaatteet selän puolelta olisivat olleet paperista. Ympärillämme vallitsi peloittava autius; ei näkynyt yhtään ihmistä, ei edes nuotion savua, emmekä matkustajiakaan kohdanneet, paitsi erään yksinäisen kauppiaanvenheen, jonka tapasimme matkamme toisena päivänä. Oli tosin jo verrattain myöhäinen syksy, mutta itse Sir Williamiakin vaivasi se huomio, että vesireitit olivat niin autiot, ja minä kuulin hänen useamman kerran lausuvan julki rauhattomuutensa asian johdosta. "Pelkäänpä, että tulemme liian myöhään; ne lienevät kaivaneet sotakirveensä maasta", sanoi hän, ja me saimme myöhemmin nähdä hänen olleen oikeassa.

En voi sanoin kuvailla, millainen murheen pimeys sielussani lepäsi tämän matkan aikana. Luonteeni ei kuulu niihin, joita tavattomat asiat huvittavat, ja minusta tuntui ilkeältä unelta, kun näin talven laskeutuvan maille ja minun oli pakko nukkua taivasalla, kaukana, kaukana ihmisasunnoilta, ja samalla me mielestäni julkeasti uhmasimme Luojan voimaa. Tämä ajatus, joka varmaankin ainoastaan osoittaa, että olin pelkuri, kärjistyi äärimmilleen, kun hyvin tiesin minkä vuoksi olimme lähteneet. Samalla rasittivat minua ne kohteliaisuusvelvollisuudet, jotka olin Sir Williamille velkaa; minun oli nyt hänelle pidettävä seuraa, kun lordi oli kerrassaan vaipunut tylsämielisyyttä lähentelevään tilaan ja istui vain jäykin silmin tuijottaen metsään, nukkui tuskin koskaan eikä toisinaan saanut pariakymmentä sanaa suustaan koko pitkänä päivänä. Ajatusta hänen puheessaan vielä oli, mutta hän näytti melkein yksinomaan kiintyneen ajatukseen, miten löytäisi miehet, jotka kulkivat hänen asioillaan. Hän kertoi Sir Williamille usein ja joka kerta aivan kuin uutena asiana, että hänellä oli "veli täällä jossain metsässä", ja pyysi että vahdit saisivat käskyn "käydä häntä kuulustelemassa." "Minä odotan jännityksellä tietoja veljestäni", saattoi hän sanoa kerran toisensa perästä. Ja toisinaan kun me kuljimme eteenpäin, voi hän saada päähänsä, että kaukana virralla näkyi kanootti tai rannalla leirisija, ja silloin hän joutui pelonsekaisen rauhattomuuden valtaan. Hänen omituinen käytöksensä ei tietysti voinut jäädä Sir Williamilta huomaamatta. Niinpä hän vihdoin veikin minut syrjään ja ilmaisi huolensa asian johdosta. Minä nostin sormen otsalleni ja pudistin päätäni; minä halusin kaikin tavoin levittää sitä luuloa, ettei hän ollut täysijärkinen, siltä varalta, että hänen aikeensa myöhemmin tulisi ilmi.

"Mutta kun niin on laita", huudahti Sir William, "onko silloin viisasta pitää häntä vapaalla jalalla?"

"Ne jotka hänet parhaiten tuntevat", vastasin minä, "väittävät, että hänen täytyy saada pitää päänsä."

"No niin", vastasi Sir William, "eihän se minun asiani ole. Mutta jos olisin sen ennen tiennyt, ette suinkaan olisi päässeet mukaani."

Näin me olimme kulkeneet eteenpäin kahdeksan päivää tuossa autiossa maassa, ilman että mitään erityistä oli tapahtunut, ja asetuimme kerran yöksi leiriin paikalle, missä virta juoksi jotenkin korkeiden metsäisten vuorten välitse. Siinä me sytytimme tasaiselle rannalle nuotion, söimme ja paneuduimme levolle, kuten tavallisesti. Tämä yö oli tappavan kylmä; pakkanen tunkeutui terävän purevana luihin ja ytimiin, eikä peittoni voinut asiaa ollenkaan auttaa, joten minä en saanut unen rahtua silmiini. Ennen päivän koittoa olin jälleen pystyssä, istuin mykkyrässä nuotion ääressä tai juoksin edestakaisin virran rantaa poistaakseni jäsenistäni kolottavaa kylmyyttä. Vihdoin alkoi aamunkajastus näkyä metsien ja vuorten takaa; makaajat liikahtelivat kääreissään ja virta vieri räiskien eteenpäin särkien rantaan syntyneen jääkalvon. Siinä minä seisoin kankeihin turkkeihin kietoutuneena, ja hengitys muuttui harmaaksi höyryksi jäätyneitten sierainteni alla. Silloin yht'äkkiä kuului omituisen hurja huuto metsänrinteestä. Vahdit vastasivat, makaajat hyppäsivät jaloilleen; eräs heistä osoitti sormellaan, toiset katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja juuri metsänreunassa, kahden puun välissä me näimme ihmisolennon, joka ojensi käsiään, aivankun olisi ollut suunniltaan. Heti sen jälkeen se juoksi esiin, lankesi polvilleen leirin edustalle ja puhkesi itkuun.

Se oli kauppias John Mountain, joka oli pelastunut aivan kuoleman kidasta. Kun hänet vihdoinkin saimme puhumaan, kysyi hän ensi sanoikseen, olimmeko nähneet Secundra Dassia.

"Nähneet mitä?" huusi Sir William.

"Ei", sanoin minä, "emme me ole häntä nähneet. Kuinka niin?"

"Ettekö ensinkään?" kysyi Mountain. "Niinpä minä sittenkin olen oikeassa." Samassa hän tarttui päähänsä. "Mutta mikä häntä ajaa takaisin?" huudahti hän. "Miksi mies palaa ruumiiden joukosta takaisin? Siinä piilee jokin kirottu salaperäisyys."

Nämä sanat saivat meidät ylenmäärin uteliaiksi, mutta lukijalle asiat selvinnevät paremmin, jos kerron ne oikeassa aikajärjestyksessä. Liitän siis tähän selonteon, jossa olen käyttänyt kolmea eri lähdettä, jotka eivät kaikissa suhteissa ole aivan yhtäpitävät:

Ensiksi: Mountainin kirjoittamaa kertomusta, jossa hän varsin viekkaasti on jättänyt kaikki rikostyöt kertomatta.

Toiseksi: Kahta keskustelua Secundra Dassin kanssa.

Kolmanneksi: Useita keskusteluja Mountainin itsensä kanssa; näissä hän oli kyllin ystävällinen ilmaisemaan koko totuuden; hän näet totta puhuen piti minua rikostoverinaan.

* * * * *

Kauppias Mountainin kertomus

Siihen joukkueeseen, joka kapteeni Harrisin ja masterin yhteisessä ylijohdossa kulki virtaa ylöspäin, kuului kaikkiaan yhdeksän henkeä, joissa ei ollut yhtään (Secundra Dass pois luettuna) hirtinpuuhun soveltumatonta. Harrisista lähtien siirtomaan kansa tunsi heidät vimmatuiksi, verenhimoisiksi konniksi; muutamat harjoittivat rosvoamista ammattinaan. Kaikki olivat oivallisia renttuilemaan ja ryyppäämään; useimmilla oli rommikauppa käsityönä, ja kaikki yhdessä olivat sopiva seurue lähtemään petollisiin murhatöihin. Mikäli ymmärrän, ei joukkueessa ollut erityisempää kuria eikä vakituista johtajaa, mutta Harris ja neljä muuta – Mountain itse, kaksi skotlantilaista – Pinkerton ja Hastie – ja eräs Hicks niminen virkaheitto suutari – pistivät päänsä yhteen ja sopivat menettelytavasta. Mitä puhtaasti aineelliseen puoleen tulee, olivat he aika hyvin varustetut; niinpä oli masterilla mukanaan teltta, jossa hän oli suojassa ja häiritsemättä. Tuokin pieni etuoikeus yllytti hänen tovereitaan häntä vastaan. Mutta yleensäkin oli hänen asemansa siinä määrin väärä, jopa naurettava, että koko hänen hallitsemiskykynsä ja kaikki hänen miellyttävät ominaisuutensa eivät täällä merkinneet mitään. Kaikki muut, Secundraa lukuunottamatta, pitivät häntä miehenä, joka oli antanut houkutella itsensä loukkuun ja joka nyt itsekään asiasta tietämättä kulki kaulankatkeamista kohti. Itse hän kuitenkin lienee pitänyt itseään matkueen todellisena johtajana ja alkuunpanijana; tämä tietysti ei voinut olla hänen käytöksessään ilmenemättä, ja kun hän pienimmässäkin määrin osoitti mahdin tai alentuvaisuuden merkkejä, niin ne, jotka olivat hänet pettäneet, naureksivat partaansa.

Minä olin siinä määrin tottunut pitämään ja ajattelemaan häntä mahdikkaana johtajana, että minuun koski kipeästi ja hävettävästi tieto siitä, missä asemassa hän tällä retkellä oli ollut. Miten varhain hän oli voinut jotakin aavistaa, on mahdoton tietää, mutta pitkä aika kului, kulkue ehti jo kauas erämaahan, ennenkuin asiain todellinen tila hänelle selvisi.

Se tapahtui seuraavasti. Harris ja muutamat muut olivat menneet metsään neuvottelemaan ja olivat yht'äkkiä säikähtäneet pensaikosta kuuluvaa rasahdusta. Kaikki he tunsivat intiaanien sodankäyntitavat, olipa Mountain sekä asunut että metsästänyt yhdessä alkuasukasten kanssa, vieläpä saavuttanut mainetta taisteluissa heitä vastaan. Hän osasi liikkua äänettömästi metsässä ja seurata jälkiä kuin koira. Sen vuoksi hän sai toisilta toimekseen hiipiä tiheikköön tarkastamaan rasahduksen syytä. Häneltä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän tiesi aivan lähellä edessään kulkevan ihmisen, joka varovasti, mutta tottumattomasti pujahteli lehväin välitse, ja kun hän pian sen jälkeen pääsi hyvälle näköpaikalle, onnistui hän huomaamaan Secundra Dassin, joka vikkelästi puikki eteenpäin, alinomaan taakseen katsellen. Tuon nähdessään ei hän tiennyt pitikö nauraa vai itkeä, ja kun hän palattuaan oli kertonut asian rikostovereilleen, oli heidän laitansa jokseenkin samoin. Ei siis ollut mitään syytä peljätä intiaanien hyökkäystä, mutta toisaalta, koska Secundra Dass otti huolekseen heitä vakoilla, oli varsin todennäköistä, että hän osasi englanninkieltä, ja jos hän osasi englanninkieltä, oli varmaa, että master tunsi kaikki heidän vehkeensä. Nyt oli asema erikoisen omituinen. Jos Secundra Dass osasi englanninkieltä ja salasi sen, taisi toisaalta Harris useita Intian kieliä; ja kun hän oli oppinut niitä oloissa, joissa hänen käytöksensä oli mennyt kauas suurimmankin julkeuden rajojen ulkopuolelle, oli hän katsonut parhaaksi olla asiasta vaiti. Siten oli molemmilla puolueilla mahdollisuuksia vakoilla toista. Salaliittolaiset palasivat leiriin saatuaan kuulla, että heillä oli sellainen etu puolellaan; Harris ryömi masterin teltan luo, kun hän kuuli hindun ehtineen sinne takaisin; toiset taas istuivat piippuineen nuotion ääressä ja odottivat kärsimättöminä, mitä hän saisi tietoonsa. Kun hän vihdoin tuli, oli hänen ilmeensä hyvin synkkä. Hän oli kuullut kylliksi varmistuakseen pahimmassa epäluulossaan. Secundra Dass osasi erinomaisesti englanninkieltä; hän oli hiiviskellyt heidän jäljessään ja vakoillut heitä useita päiviä; masterilla oli nyt täysi selko salaliitosta; hän ja hindu aikoivat seuraavana päivänä erota toisista sellaisella paikalla, missä piti kulkea yli maakannaksen, ja lähteä oman onnensa nojaan vaeltamaan metsissä; he pitivät parempana kaikkea, he antautuivat nälälle, petoeläimille ja intiaaneille alttiiksi mieluummin kuin jäivät nykyiseen asemaansa petturien joukkoon.

Mitä nyt oli tehtävä? Jotkut tahtoivat heti lyödä masterin kuoliaaksi, mutta Harris sai heidät ymmärtämään, ettei sellaisesta rikoksesta olisi mitään hyötyä, koska master, joka oli aarteen kaivanut maahan, veisi mukanaan tiedon sen paikasta. Toiset tahtoivat heti luopua koko yrityksestä ja lähteä New-Yorkiin päin, mutta tuo houkutteleva sana, aarre, ajatus pitkästä matkasta, jonka he jo olivat suorittaneet, sai enemmistön hylkäämään tämän ehdotuksen. Olen taipuvainen luulemaan, että suurin osa joukosta oli aivan matalajärkistä väkeä. Harris tosin ymmärsi yhtä ja toista, Mountain ei ollut mikään hölmö, Hastie oli saanut kirjallista sivistystä, mutta hekin olivat varsin huonosti menestyneet elämässä, ja jäljellä olevat kuuluivat pahimpaan roskaväkeen, mitä missään siirtomaassa voi tavata. Siihen loppupäätökseen, johon he vihdoin tulivat, olivat enemmän syynä ahneet toiveet kuin harkinta. He päättivät, että oli meneteltävä varovasti, pidettävä hyvin silmällä masteria, oltava vaiti eikä enää annettava aihetta epäluuloon. Mikäli voin asiaa arvostella, luottivat he kokonaan siihen, että heidän uhrinsa sattuisi olemaan yhtä ahne, yhtä täynnä haluja ja yhtä ajattelematon kuin hekin, ja että hän asiain niin kehittyessä joutuisi uhraamaan sekä henkensä että aarteensa.

Kahteen kertaan lienevät Secundra ja master seuraavan päivän kuluessa luulleet päässeensä pakoon, ja kaksi kertaa tulivat he viekkaudessaan voitetuiksi. Masterissa ei näkynyt minkäänmoista pettymyksen merkkiä, paitsi että hän toisella kerralla kalpeni hiukan. Hän ihmetteli, kuinka hän tyhmyyksissään oli joutunut harhateille, kiitti kiinniottajiaan, aivankuin nämä olisivat tehneet hänelle palveluksen, ja liittyi uudelleen kulkueeseen niin kohteliaan ja reippaan näköisenä kun konsanaan. Mutta hän oli varmaankin haistanut ruudin, sillä tästä lähtien hän ja Secundra puhuivat keskenään vain kuiskaten, eikä hyödyttänyt mitään se, että Harris seisoi väijymässä pakkasessa teltan ulkopuolella. Samana iltana, jona tämä saatiin tietää, täytyi jättää venheet ja kulkea eteenpäin jalkaisin, joten pakenemismahdollisuudet suuressa määrässä vähenivät.

Nyt alkoi äänetön taistelu molempien puolueiden kesken; toiset taistelivat elämästä, toiset rikkauksista. He olivat nyt lähellä sitä erämaan osaa, jossa masterin itse täytyi alkaa opastaa, ja tämä aiheenaan istuivat Harris ja hänen miehensä joka ilta hänen ääressään nuotion ympärillä ja ponnistelivat saadakseen hänet ilmaisemaan jotakin. Jos hän luopuisi salaisuudestaan, tiesi hän vallan hyvin olevansa kuoleman oma; toisaalta ei hän uskaltanut kieltää heitä kysymästä ja hänen täytyi olla auttavinaan heitä parhaan kykynsä mukaan; muutenhan hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa epäilevänsä heitä. Ja kumminkin väittää Mountain, ettei hänen ilmeensäkään koskaan muuttunut. Hän istui näiden verikoirain keskellä elämän riippuessa ohukaisesta langasta, aivankuin joku iloluontoinen isäntä istuu tyytyväisenä kotonansa oman lieden ääressä. Aina hänellä oli vastaus valmiina – hyvin usein leikillinen; hän ei päästänyt rosvoja uhkailemaan ja väisti loukkauksia, jutteli, nauroi ja kuunteli mitä avomielisimmän näköisenä – käyttäytyi sanalla sanoen niin, että olisi saanut heidät neuvottomiksi, jos pelkkä epäluulo olisi ollut kysymyksessä, ja oli saada heidät horjumaan heidän varmasta tiedostaankin huolimatta. Niin, myönsipä Mountain minulle, että he pian olisivat lakanneet uskomasta kapteenin tiedonantoihin, ja uskotelleet itselleen, ettei se, jonka he aikoivat tappaa, vielä nytkään tietänyt mitään heidän aikeistaan, ellei esteenä olisi ollut se seikka, että hän kerta kerran jälkeen (tosin varsin nokkelasti) kiersi heidän vastauksiaan, ja elleivät hänen uudistetut pakoyrityksensä olisi olleet vieläkin pätevämpiä todistuskappaleita. Viimeisestä tällaisesta yrityksestä, joka kärjisti asian huippuunsa, kerron seuraavassa.