Kitabı oku: «Veljekset: Talvinen tarina», sayfa 3

Samalla hän veti esiin kolme kirjettä, järjesti ne osoitteitten mukaan, ojensi ensimmäisen paroonille, joka innokkaasti sieppasi sen, ja meni mrs. Henryn luo toinen kädessään.

Mutta rouva ojensi torjuen kätensä. "Antakaa se miehelleni", sanoi hän tukahutetuin äänin.

Majuri oli nopsa ymmärrykseltään, mutta tässä hän hetkeksi hämmästyi. "Tietysti!" sanoi hän, "minä olen oikea pöhkö! Tietysti!" Mutta yhä hän seisoi kirje kädessään.

Vihdoin ojensi mr. Henry kätensä, eikä siinä enää auttanut muu kuin antaminen. Mr. Henry otti kirjeet (sekä rouvan että omansa) ja tuijotti koteloihin rypistetyin otsin, aivan kuin jotain miettien. Koko keskustelun aikana hän oli hämmästyttänyt minua mallikelpoisella käytöksellään, mutta nyt hän voitti itsensä.

"Salli minun tulla kanssasi huoneeseesi", sanoi hän vaimolleen. "Tämä on tullut liian äkkiarvaamatta, ja joka tapauksessa kai tahdot mieluimmin lukea kirjeesi yksinäisyydessä."

Taasen katsoi rouva häntä samoin kummastelevin ilmein, mutta hän ei antanut ajatteluaikaa, vaan meni suoraan rouvan luo.

"Se on parasta, usko pois", sanoi hän, "ja majuri Burke on kyllin huomaavainen ja älykäs antaakseen sen anteeksi." Samalla hän tarttui rouvaa käteen ja vei hänet salista.

Mrs. Henry ei tullut sinä iltana takaisin, ja kun mr. Henry (kuten paljon myöhemmin sain tietää) seuraavana aamuna meni häntä katsomaan, antoi hän kirjeen takaisin vieläkin avaamattomana.

"Koetahan nyt toki se lukea!" oli mr. Henry huudahtanut.

"Älä vaadi sitä minulta", oli rouva vastannut.

Näillä sanoillaan he mielestäni suureksi osaksi hävittivät sen hyvän vaikutuksen, jonka heidän edellinen esiintymisensä oli tehnyt. Mutta kirjettä ei luettu; se joutui minun käsiini ja minä poltin sen.

Päästäkseni oikein selville masterin seikkailuista Cullodenin tappelun jälkeen kirjoitin minä joku aika sitten majuri Burkelle, nykyiselle Pyhän Ludvigin ritarikunnan jäsenelle, pyytäen häneltä jonkinlaisia kirjallisia tiedonantoja, koska tuskin voin luottaa muistiini niin pitkän ajan kuluttua. Totta puhuen pani hänen vastauksensa minut pulaan; hän näet lähetti minulle koko elämäkertansa, joka ainoastaan muutamin paikoin koskettelee masteria, mutta joka on paljon laajempi kuin koko minun kertomukseni, eikä mielestäni ole läheskään aina mielenylennykseksi tarkoitettu. Kirjeessään, joka on päivätty Ettenheimissa, hän pyytää minua käytettyäni mieleni mukaan hänen muistiinpanojaan, etsimään kustantajan niille kokonaisuudessaan. Näin ollen luulen parhaiten sopivan omiin tarkoituksiini ja täyttäväni hänen toiveitansa kun painatan muutamia osia lyhentämättöminä. Siten saa lukija perinpohjaisen ja toivottavasti hyvin luotettavan kertomuksen eräistä tärkeistä yksityisseikoista, ja jos joku kustantaja viehättyisi herra ritarin kertomatapaan, niin hän tietää, mistä pyytää lisää, sitä kun löytyy yllinkyllin. Liitän tähän ensimmäisen katkelman korvaamaan sitä, minkä ritari kertoi meille päivällisen jälkeen Durrisdeerin hallissa; mutta ajateltavissa on, ettei hän paroonille esittänyt karkeata todellisuutta, vaan suuresti somistellun toisinnon.

KOLMAS LUKU

Masterin vaellukset

(Ritari de Burken muistelmista.)

… Lienee melkein turhaa huomauttaa, että lähdin Ruthvenista paljon tyytyväisempänä kuin olin sinne tullut. Mutta miten olikaan, eksyinkö tieltä tuossa autiossa seudussa, vai toveriniko eksyivät minusta, joka tapauksessa huomasin olevani aivan yksin. Asema oli kovin epämukava; minä en ollenkaan tuntenut tuota kammottavaa maata enkä sen villiä kansaa, ja viimeisten tapausten vuoksi, prinssin luopuessa sodankäynnistä, olimme me irlantilaiset joutuneet pahempaan huutoon kuin koskaan ennen. Juuri hautoessani niitä vähäisiä pelastuksen toiveita, jotka minulla saattoi olla, näin minä kukkulalla toisen ratsumiehen, jota ensin luulin aaveeksi, sillä sotajoukossa oli yleiseen kerrottu hänen kaatuneen ensi rivissä Cullodenin luona. Se oli Ballantraen master, lordi Durrisdeerin poika, nuori aatelismies, harvinaisen urhea ja lahjakas, jonka luonto oli varustanut yhtä hyvin hovin saleja kuin taistelukenttää kaunistamaan. Kohtauksemme oli meille molemmille sitäkin tervetulleempi, kun hän oli yksi niistä harvoista skotlantilaisista, jotka olivat esiintyneet huomaavaisesti meitä irlantilaisia kohtaan, ja koska hän nyt voi olla minulle suureksi avuksi auttamalla minua pakoon. Mutta erityisen ystävyytemme perustana oli seikka, joka romanttisuudessaan vetää vertoja jollekin Arthur-kuninkaasta kerrotulle tarinalle.

Se tapahtui pakomme toisena päivänä. Yön me olimme nukkuneet sateessa eräällä vuoren rinteellä. Samaa matkaa kanssamme kulki eräs Appinin mies, Alan Black Stewart (tai joku sentapainen [Eiköpä tämä liene Alan Breck Stewart, josta sittemmin kansan suussa tuli Appinin murhamies? Ritarimme on usein kovin huono muistamaan nimiä. Mackellarin muist.], minä tapasin hänet jälkeenpäin Ranskassa), joka katseli karsaasti toveriani. He vaihtoivat varsin epäkohteliaita lauseita ja Stewart vaati masteria astumaan alas ja ratkaisemaan asian.

"Ei, herra Stewart", vastasi master, "asian näin ollen minä mieluummin ratsastan kilpaa kanssanne", ja samassa hän kannusti hevostaan.

Stewart pyrki perässämme, lapsellisesti kyllä, yli peninkulman. Minä en voinut pidättää nauruani, kun vihdoin käännyin katsomaan ja näin hänen pysähtyneen jollekin mäelle kädet kupeissa, halkeamaisillaan hengästymisestä.

"Mutta sittenkään", täytyi minun sanoa toverilleni, "en tahtoisi koskaan sallia miehen laukata jäljessäni niin kunnianarvoisessa tarkoituksessa, saamatta toivettaan täytetyksi. Tuo oli hyvää pilaa, mutta haiskahtaa hiukan pelkuruudelta."

Hän rypisti otsaansa minulle. "Minulla on kyllä tekemistä", sanoi hän, "kun otan vaivoikseni vihatuimman miehen Skotlannissa; puhukoon se rohkeuteni puolesta."

"Minäpä voin, jumal'auta, näyttää teille yhden vielä vihatumman", sanoin minä. "Ja jollette seuraani hyväksy, niin 'ottakaa vaivoiksenne' joku muu."

"Majuri Burke", sanoi hän, "välttäkäämme kinaa. Siinä tarkoituksessa minä ilmoitan teille, että olen yhtä herkkätuntoinen kuin kuka muu tahansa."

"En minä enempää siedä kuin tekään", vastasin. "Sen sanon suoraan."

"Tällä tavalla", sanoi hän, "ei asia voi jatkua. Minä ehdotan, että paikalla teemme jommankumman: joko sieppaamme puukkomme ja päätämme asian tai teemme lujan liiton auttaa toisiamme kaikessa."

"Kuten veljekset?" virkoin minä.

"Niin tyhmästi en sanonut", vastasi hän. "Minulla itselläni on veli, enkä minä laske häntä minkään arvoiseksi. Mutta jos puskemme yhteen olkapäät tällä pakoretkellä, niin uskalletaan olla oma itsemme, kuin oltaisiin villejä, ja vannokaamme kumpainenkin, ettei vihastuta eikä hyljätä toisiamme. Minä olen sangen paha mies pohjaltani, ja minusta tuntuu väsyttävältä aina näyttää hyveikkäältä."

"Minä olen yhtä paha kuin tekin", vastasin minä.

"Ei Francis Burkessa mitään maitoparran vehkeitä ole. Mutta mitä tehdään? Tapellaanko vai ollaanko ystäviä?"

"Niin", vastasi hän, "mitä tuo olisi. Mutta mielestäni on parasta ratkaista se rahan heitolla."

Ehdotus oli liian ritarillinen ollakseen minua miellyttämättä, ja niin ihmeelliseltä kuin se voikin näyttää, kun on kysymys kahdesta jalosukuisesta herrasta, heitimme me puoli kruunua ilmaan (kuten pari entisajan ritaria), nähdäksemme pitikö meidän pistää toisemme kuoliaiksi vai tehdä särkymätön ystävyysliitto. Romantisempaa tapausta tuskin lienee sattunut, ja tämä on yksi niistä muistiinpanojeni kohdista, jotka osoittavat että Homeroksen ja runoilijain kertomukset ovat tosia vielä meidän päivinämme – ainakin kun on puhe jaloista, hienoista miehistä. Päätökseksi tuli, että meidän oli tehtävä rauha, ja me löimme kättä sovinnon merkiksi. Nyt selitti toverini, mikä tarkoitus oli Stewartin jättämisellä, ja täytyy tunnustaa, että hänen poliittinen älynsä sai siitä kunniaa. Huhu Ballantraen kuolemasta oli hänelle suureksi avuksi, joten se, että Stewart oli hänet tuntenut, oli vaarallista. Sentähden oli hän sopivimmalla tavalla pitänyt huolta siitä, että Stewart oli asiasta hiiskumatta. "Alan Black, näes", sanoi hän, "on niin turhamainen, että jättää kertomatta sellaisen jutun itsestänsä."

Iltapuolella tulimme sen lahdelman rannoille, joka oli matkamme määrä; alus oli sinne juuri ankkuroitunut. Se oli Sainte-Marie-des-Anges Havre de Grace'ista. Tilattuamme merkeillä veneen kysyi master tunsinko kapteenia. Kerroin, että hän oli maanmiehiäni, aivan virheetön kunnon mies, mutta jossain määrin pelokas.

"Sama se", sanoi hän. "Totuuden hän sittenkin saa tietää."

Totuutta tappelustako hän tarkoitti? kysyin minä. Siliä jos kapteeni saisi vähänkin vihiä sotajoukon hajaantumisesta, niin hän varmaankin heti nostaisi ankkurin.

"Entäs sitten!" hän vastasi, "eihän nyt kuitenkaan enää auta tapella."

"Hyvä mies", sanoin minä, "ei nyt ole puhe tappelemisesta. Mutta onhan meidän ajateltava ystäviämme. He tulevat aivan kintereillämme; prinssi itse on ehkä mukana, ja jos laiva on lähtenyt, voi suuri joukko kallisarvoisia henkiä joutua vaaraan."

"On kapteenilla ja miehistölläkin henki, jos siitä puhutaan", sanoi Ballantrae.

Se oli pelkkää viisastelua, selitin minä, enkä halunnut kapteenille mitään sanottavan. Niinpä sain Ballantraelta sen viisaan vastauksen, jonka vuoksi olen koko keskustelun sellaisenaan kertonut (ja samalla siksi, että minua on moitittu tästä Sainte-Marie-des-Anges'in jutusta).

"Muista sopimustamme, Frank", sanoi hän. "Minulla ei ole valtaa vastustella, jos sinä pidät suusi kiinni, mihin sinua kehoitankin, mutta saman sopimuksen mukaan et sinä voi moittia, vaikka minä puhun suuni puhtaaksi."

En voinut olla tälle nauramatta, vaikka vieläkin varoitin häntä seurauksista.

"Minun puolestani saa seurata tuhannen pirua", sanoi tuo häikäilemätön heittiö. "Minulla on tapana aina tehdä se, mikä minua miellyttää."

Kuten tiedetään, kävi ennustukseni toteen. Kohta kun kapteeni oli kuullut asian oikean laidan, hän nosti ankkurin ja suuntasi merelle; ennen auringon nousua olimme jo Great Minchissä.

Laiva oli vanha, ja laivuri, joskin mitä rehellisin (ja lisäksi irlantilainen), kovin kelvoton. Tuuli puhalsi puuskittain ja meri kävi ankarasti. Koko pitkänä päivänä ei meillä juuri ollut ruokahalua. Menimme aikaisin ja jokseenkin alakuloisina levolle. Yön aikaan kääntyi tuuli (aivan kuin meille opetukseksi) koilliseen ja muuttui rajumyrskyksi. Meidät herätti myrskyn kamala mylvinä ja merimiesten juoksu kannella. Luulin varmasti viime hetkemme tulleen ja pelkoni nousi yli rajain, kun Ballantrae vielä pilkkaili rukouksiani. Sellaisena hetkenä esiintyy mies, jolla on jonkinlaista uskontoa, oikeassa valossaan, ja meille selviää (mitä meille jo pieninä ollessamme opetettiin), kuinka vähän sopii luottaa maallisiin ystäviin; olisin arvoton tunnustamaan uskontoani, poika, jos jättäisin tämän erityisesti huomauttamatta. Kolme päivää me makasimme pimeässä kajuutassa, yksi ainoa korppu nakerreltavanamme. Neljäntenä myrsky vaimeni, mutta laiva oli menettänyt mastonsa ja mainingit heittelivät sitä ankarasti. Kapteeni ei aavistanutkaan, minne olimme ajautuneet; hän oli aivan kelvoton ammattiinsa, osasi vain ylistää pyhää neitsyttä, mikä kyllä itsessään on erinomainen asia, mutta tuskin riittää laivan ohjaamiseen. Ainoa toivomme oli, että jokin muu alus ottaisi meidät. Jos se sattuisi olemaan englantilainen, ei onni olisi erittäin suopea minulle ja masterille.

Viidennen ja kuudennen päivän me ajelehdimme avuttomina. Seitsemäntenä saimme hiukan purjeita asetetuksi, mutta laiva oli täysissä tamineissaankin huono purjehtija, niin että emme juuri voineet muuta kuin purjehtia peräntakaista. Koko ajan me olimme ajautuneet lounaiseen päin ja myrskyn kestäessä kaiketi hyvääkin vauhtia. Yhdeksäs aamu oli kylmä ja pimeä; meri aaltoili ankarasti ja kaikki merkit ennustivat pahaa säätä. Kovin iloisina me sen vuoksi näimme taivaanrannalla pienen aluksen, joka suuntasi suoraan Sainte-Marie'ta kohti. Mutta ilomme ei kestänyt kauan, sillä kohta kun se oli luonamme ja sai venheen vesille, hyppäsi sieltä esiin useita kammottavan näköisiä miehiä. Ne lauloivat ja melusivat meihin päin soutaessaan, ja hyökkäsivät kannelle paljastetut väkipuukot kourissaan ja kovasti kiroillen. Heidän johtajansa oli inhottava kummitus, kasvut mustatut ja leukaparta palmikolla. Hän oli kuuluisa merirosvo, nimeltä Teach. Hän polki jalkaansa, ja mylvi hurjasti, että hänen nimensä oli Saatana ja laivaa kutsuttiin Helvetiksi.

Hän käyttäytyi kuin lapsi, joka kiduttaa eläimiä tai kuten puolihullu ihminen. Minua hän kovasti pelotti. Kuiskasin Ballantraelle rientäväni tarjoutumaan merirosvolaivan palvelukseen, ja toivoin vain hartaasti, että miehiä tarvittaisiin; hän hyväksyi tuumani nyökäyttämällä päätänsä.

"Jumal'avita", sanoin minä kapteeni Teachille, "jos te olette Saatana, niin tässä on perkele palvelukseenne."

Tällaisesta puheesta hän piti, ja (päästäkseni nopeasti näiden kamalain asiain ohi) Ballantrae, minä ja kaksi muuta otettiin rekryyteiksi, kun taas laivuri ja jäljelläolevat heitettiin mereen tavalla, jota sanotaan lankkua pitkin laputtamiseksi. Näin ensi kerran, miten siinä menetellään, ja tulin katsellessani aivan kipeäksi. Kapteeni Teach tai joku hänen väestään (olin liiaksi suunniltani mitään tarkemmin älytäkseni) huomauttivat pahaaennustavasti jotain minun kalpeasta kuonostani. Minulla oli kylliksi voimia hiukan hypähdellä ja karjua muutama siivoton sana, mikä minut sillä kerralla pelasti; mutta sääreni vapisivat kuin rääsyt, kun minun piti astua ruuheen noiden konnien kera. Heidän synnyttämänsä kauhu ja hirveitten aaltojen pelko sai minut sellaiseen jähmetystilaan, että vain vaivoin pidin irlantilaiskieltäni käynnissä ja sain pari sukkeluutta suustani, kun meidät kiskaistiin kannelle. Jumalan johdatuksesta oli merirosvolaivassa viulu; siihen minä kävin käsiksi ja onnistuinkin aika hyvin soittajana. "Vinkuvaksi Villeksi" he minut ristivät, ja minä välitin vähän moisesta arvonimestä niin kauan kuin nahkani oli ehjä.

Minun on mahdoton kertoa millainen helvetti tuo alus oli; sanon vain, että sitä johti mielipuoli ja että sitä olisi voinut sanoa uivaksi hullujenhuoneeksi. Miehistö joi, mylvi, hoilasi, riiteli ja hyppi; ei milloinkaan ollut hetkeä, jona kaikki olisivat olleet selvällä päällä, ja oli päiviä, jolloin äkkinäinen tuulen puuska olisi voinut painaa meidät meren pohjaan tai joku sotalaiva yllättää meidät, ilman että voimme tehdä vähintäkään vastarintaa. Pari kertaa näimme purjelaivan, ja jos olimme riittävän selviä, niin hyökkäsimme, Herra armahtakoon, sen kimppuun, mutta jos olimme liian juopuneita, pääsi se livahtamaan tiehensä, ja minä kiitin sisimmässä sydämessäni kaikkia pyhimyksiä. Teach hallitsi – jos muuten voi puhua hallitsemisesta siellä, missä ei ole minkäänlaista järjestystä – synnyttämänsä pelon avulla, ja minä huomasin, että hän oli kovin itserakas asemansa vuoksi. Minä olen tuntenut Ranskan päärejä – vieläpä ylämaan päällikköjäkin – , joiden itsetyytyväisyys ei ollut niin päivänselvästi näkyvissä, seikka, joka asettaa kunniaa ja kunnianosoituksia tavoittelevan työn omituiseen valoon. Yleensä ymmärtää sitä paremmin, mitä kauemmin elää, Aristoteleen ja muiden filosofien viisautta, ja miten innokkaasti minä lienenkin koko elämäni ajan luvallisin keinoin pyrkinyt eteenpäin, voin siitä huolimatta nyt, kilvoitukseni päättyessä, laskea käden sydämelle ja väittää, ettei mitään – eipä edes henkeään – kannata voittaa tai puolustaa, jos arvokkuutemme siitä vähimmässäkään määrässä kärsii.

Kului pitkä aika, ennenkuin sain puhutella Ballantraeta kahdenkesken, mutta vihdoin eräänä yönä me ryömimme kokkapuulle, toisten riemuitessa mukavammin, ja valitimme hätäämme toisillemme.

"Meitä ei voi pelastaa muu kuin pyhimykset", sanoin minä.

"Minulla taas on aivan toisenlainen käsitys", vastasi Ballantrae, "minä aion vapautua. Teach on mitä kurjin raukka; meillä ei ole mitään hyötyä hänen johdostaan ja voimme milloin hyvänsä joutua vangeiksi. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "ei minulla ole minkäänlaista halua olla merirottana ilmaiseksi, eikä liioin kiikkua mastossa, jos vain voin sen välttää." Sitten hän kertoi minulle suunnitelmastaan, johon sisältyi aluksen aseman parantaminen kurinpidon kautta. Siten olisimme ensinnäkin paremmassa turvassa ja voisimme toivoa pikemmin pääsevämme vapaiksi, kun saalista olisi saatu kylliksi ja joukko hajaantuisi.

Minä tunnustin hänelle rehellisesti, että hermoni olivat tässä kamalassa seurapiirissä niin rasittuneet, että tuskin voin luvata hänelle mitään apua.

"Minua ei erittäin helposti peloteta", sanoi hän, "eikä nutistetakaan."

Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui jotain, mikä oli vähiltä saattaa meidät hirteen ja luo erittäin kummallisen kuvan oloistamme ja esiintymisestämme. Olimme kaikki hyvästi päissämme, ja kun eräs hullujenhuoneen jäsenistä keksi purjelaivan, käski Teach lähteä sitä ajamaan, ollenkaan varustautumatta. Aloimme ottaa esiin aseitamme ja laskea leikkiä odottavista kauhuista. Huomasin Ballantraen seisovan keulapuolella ja tirkistävän käden alitse; itse seurasin uskollisesti alkamaani politiikkaa, ottaen innokkaasti osaa ryövärien hommiin ja kestiten heitä irlantilaisilla sukkeluuksillani.

"Lippu ylös", huusi Teach. "Näyttäkää niille 'Jolly Roger'."

Tämä oli juoppohullun kerskailua aseman ollessa sellainen, mutta minä en katsonut olevani pätevä väittämään vastaan, ja nostin sen vuoksi omin käsin mustan lipun.

Ballantrae astuu heti luo hymyilevin kasvoin. "Teitä ehkä huvittaa kuulla, te juopot koirat", sanoo! hän, "että te ajatte takaa sotalaivaa."

Teach mylvi hänen valehtelevan, mutta juoksi samassa rintavarustukselle, kaikki muut jäljessä. En ole koskaan nähnyt niin monen juopuneen yht'äkkiä selviävän. Risteilijä oli kääntynyt, kun me röyhkeästi nostimme lipun; nyt se lähti purjehtimaan uutta suuntaa. Tuuli puhalsi sen lippuun, niin että voi sen selvästi nähdä, ja meidän vielä katsellessamme ilmaantui savupilvi, sitten pamahti, ja kuula putosi veteen vähän matkaa meistä. Jotkut juoksivat nuoriin ja saivat uskomattoman nopeasti Saaran käännetyksi. Eräs heistä juoksi kumoon kannella seisovan avoimen rommitynnörin, joka yht'äkkiä vierähti mereen. Minä puolestani riensin tempaamaan alas "Jolly Rogerin", heitin sen mereen ja tunsin halua hypätä jälkeen; niin onnettomaksi tunsin itseni tuona vaaran hetkenä. Kapteeni itse kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hävisi hyttiinsä. Vain pari kertaa hän tuli sinä iltapuolena kannelle, tuijotti kauan risteilijää, joka näkyi taivaanrannalla ja meni jälleen sanaa sanomatta alas kajuuttaansa. Hän jätti meidät kerrassaan pulaan, ja ellei meillä olisi ollut eräs varsin taitava purjehtija laivallamme ja tuuli koko päivää pysynyt laimeana, olisimme varmasti joutuneet raakapuun nokkaan kiikkumaan.

Luultavasti Teach tunsi itsensä nöyryytetyksi ja pelkäsi arvonsa laivalla kärsivän, mutta se tapa, jolla hän koetti voittaa häviön takaisin, oli kovin kuvaava. Varhain seuraavana aamuna me saatoimme huomata hänen polttavan rikkiä kajuutassaan ja huutavan: "helvetti! helvetti!", jonka merkityksen miehistö hyvin tiesi ja oli sen johdosta kovin peloissaan. Heti sen jälkeen hän tuli kannelle, aivan naurettavan hassun näköisenä; naama mustana, tukka kähäränä ja vyö täynnä pistooleja; hän pureksi lasinpalasia, niin että veri virtasi pitkin leukaa ja heilutti tikaria. En tiedä oliko hän oppinut nämä temput alkuasukkailta Amerikassa, mistä hän oli kotoisin, mutta hänen tapansa oli sellainen aina, kun hän valmistautui konnantyöhön. Ensiksi joutui hänen tielleen se, joka oli rommin mereen vierittänyt edellisenä päivänä; hän sai tikarin sydämeensä. Teach kiljui ja nimitti häntä kirotuksi kapinoitsijaksi, sitten hän tanssi ruumiin ympärillä, kirosi, raivosi ja kirkui, että uskaltakaapa vain käydä päin. Se oli mitä kehnointa näyttelemistä ja lisäksi vaarallista, sillä tuo kerskuri nähtävästi koetti kiihoittaa itseään uuteen murhaan.

Yht'äkkiä astui esiin Ballantrae. "Lopeta tuo kujeilusi", sanoi hän. "Luuletko sinä meitä irvistyksillä peloittavasi? Me emme sinua paljon nähneet eilen, kun sinua olisi tarvittu, ja hyvin me selvisimme ilmankin sinua, tiedä se." Miesten kesken syntyi hälinää ja mutinaa, varmaankin yhtä paljon ilon kuin pelon synnyttämää. Teach kiljahti hurjasti ja heilutti tikariaan, taito, johon hän, kuten monet merimiehet, oli hyvin harjaantunut.

"Lyö tikari hänen kädestään!" sanoi Ballantrae niin äkkiä ja terävästi, että käsivarteni totteli häntä, ennenkuin ajatukseni oli asiaa ymmärtänyt.

Teach oli aivan kuin halvattu, eikä tullut ajatelleeksi pistoolejaan.

"Mene alas kajuuttaasi", huusi Ballantrae, "ja tule takaisin, kun olet selvällä päällä. Luuletko meidän aikovan antaa hirttää itsemme sinun tähtesi, sinä nokinen, puolihullu, juoppo, eläimellinen teurastaja! Alas!" Hän polki niin käskevästi ja äkkiä jalkaa Teachille, että tämä koreasti kääntyi hyttiinsä.

"Ja nyt, toverit", sanoi Ballantrae, "joku sana teille. En tiedä harjoitatteko tätä jaloa ammattia huvin vuoksi, mutta minä en sitä tee. Minä tahdon ansaita rahoja ja mennä sitten maihin niitä käyttämään. Ja yhden asian minä olen päättänyt: minä en aio antaa hirttää itseäni, jos voin sen välttää. Nyt te saatte auttaa minua, minä olen vain aloittelija! Eikö ole mitään keinoa saada asioihin jotain järjestystä ja järkeä?"

Joku miehistä alkoi puhua. Hän sanoi, että heillä sääntöjen mukaan piti olla majoitusmestari. Tuskin oli sana sanottu, ennenkuin kaikki olivat samaa mieltä. Asia hyväksyttiin ilman äänestystä. Ballantraesta tuli majoitusmestari; rommi annettiin hänen haltuunsa; laadittiin lakeja niitten malliin, joita eräs Roberts-niminen merirosvo oli seurannut, ja lopuksi ehdotettiin, että tehtäisiin selvä Teachista. Mutta Ballantrae pelkäsi toimeliaampaa kapteenia, josta voisi koitua hänen vastustajansa, ja hän sen vuoksi innokkaasti kehoitti tuumasta luopumaan. Teach, sanoi hän, oli kyllä hyvä hyökkäämään laivoihin ja pelottamaan tyhmyreitä mustalla naamallaan ja sadatuksillaan; siihen kai ei voitu saada parempaa miestä. Sitäpaitsi, kun hän nyt oli melkeinpä viralta pantu ja arvonsa menettänyt, niin voimme vähentää hänen saalisosaansa. Tämä ratkaisi asian; Teachin osa määrättiin naurettavan vähäiseksi, niin että se oli minun osuuttani pienempi, Ja jäljellä oli nyt vain kaksi kysymystä: halusiko hän suostua uuteen järjestykseen, ja kuka menisi siitä hänelle ilmoittamaan.

"Siitä teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi Ballantrae. "Sen minä kyllä otan tehtäväkseni." Samassa meni hän käytävään ja astui yksinään alas pedon hyttiin.

"Siinä on meillä oikea mies", huusi joku joukosta. "Eläköön uusi majoitusmestarimme!" Huudettiin kolmasti, niin että kaikui, ja minä en ainakaan säästänyt kurkkuani. Olen varma siitä, että riemu vaikutti kapteeni Teachiin alhaalla hytissä; olemmehan äskettäin nähneet, miten kadulla huutaminen voi saada lainlaatijainkin mielet pois tasapainosta.

Mitä alhaalla tapahtui, emme koskaan saaneet tarkemmin tietää, vaikka tärkeimpiä seikkoja myöhemmin tuli ilmi, mutta ihmeisiimme ja iloisiksi me tulimme kaikki, kun Ballantrae tuli kannelle Teach vierellään ja ilmoitti tämän täydellisesti suostuvani asiaan.

Seuraavat kaksi-viisitoista kuukautta sivuutan nopeasti; me ristelimme edelleen pohjoisella Atlantilla, otimme ruuan ja juoman ryöstämistämme laivoista, ja saimme asiat yleensä luistamaan hyvin. Minä voin olla varma siitä, ettei kellään ole halua lukea merirosvon muistelmia, olkoonpa, että on rosvona niinkin vastenmielisesti kuin minä. Asiat menivät nyt aivan toisin, kuten olimme toivoneetkin, ja Ballantrae jäi minun suureksi ihmeekseni johtoon siitä päivästä ruveten, jolloin hän siihen oli ryhtynyt. Voisi olla houkuttelevaa otaksua, että jalosukuinen mies aina on etusijalla, ryövärienkin seassa; mutta minun sukuni on joka puolelta yhtä hyvä kuin jonkun skotlantilaisen paroonin, enkä minä kumminkaan häpee myöntää, että minä pysyin "Vinkuvana Villenä", enkä ollut juuri miehistön hovinarria korkeammassa asemassa. Totta puhuen eivät olosuhteet olleet omiansa minun kykyjeni ilmi pääsemiselle. Terveyteni kärsi monesta syystä; minä en koskaan koteutunut laivan kannelle yhtä hyvin kuin ratsun selkään, ja minun täytyy totta puhuen tunnustaa, että alinomaa pelkäsin merta, johon pelkoon sekaantui vielä kumppanieni synnyttämä kauhu. Minun ei tarvitse kertoa rohkeudestani; olen kunnostautunut useilla tappelutanterilla kuuluisien päällikköjen johdossa ja viimeisen kunnianosoitukseni minä voitin loistavan urhoollisella teolla, jonka moni silminnäkijä voi todistaa. Mutta kun piti ryhtyä jonkin laivan valtaamiseen, silloin oli majuri Francis Burken sydän kurkussa; tuo pieni pähkinänkuori, jossa me hyökkäsimme, kammottava merenkäynti, korkeat laivankyljet, joita pitkin oli nouseminen, ajatus siitä, kuinka monta vihamiestä voi olla piilossa varuksiensa takana, pilvinen taivas, joka (näillä tienoin) useinkin synkeänä ja uhaten seurasi yritystämme, ja tuulen vinkuna korvissani – kaikki tämä oli urhoollisuudelleni mahdotonta sulattaa. Lisäksi tuli, että ne näyt, jotka voittoa seurasivat, eivät olleet minulle mieluisammat kuin tappion toiveet, sillä minä olen aina ollut erittäin herkkätunteinen. Pari kertaa tapasimme laivoista naisia, ja vaikka olen ollut mukana kaupunkia ryöstettäissä ja hiljattain Ranskassa hirveissä katumellakoissa, teki kuitenkin tuo surullinen ja vaarallinen taistelupaikka merellä ja taistelevien vähäinen lukumäärä nämä merirosvonäytelmät paljoa kamalammiksi. Tunnustan rehellisesti, etten koskaan voinut ryhtyä asiaan olematta kolmen neljänneksen humalassa. Toisten laita oli samoin; itse Teachkin epäröi mitään aloittaa, ellei hän ollut täyttänyt itseään rommilla, ja Ballantraen tehtävän suurimpia vaikeuksia oli jakaa meille paljon väkijuomia juuri niin kuin tarvittiin. Senkin hän suoritti ihailtavalla tavalla ja oli yleensä kunnollisin mies mitä olen nähnyt ja yksi niitä, joita luonto on suosinut erityisillä lahjoilla. Hän ei koettanut hankkia suosiota kuten minä alituiseen kujeilemalla pelko sydämessä, vaan oli useimmissa tapauksissa jollakin tavoin arvokas ja luoksepääsemätön, niin että hän näytti isältä lapsilaumassa tai koulumestarilta oppilaineen. Hänen tehtäväänsä vaikeutti se, että miehistöön oli juurtunut mellakoimisen halu; Ballantraen kurinpito, niin höllä kuin se olikin, rajoitti kumminkin heidän yltiöpäisyyttään, ja mikä pahinta: kun he nyt pysyivät selvinä, oli heillä aikaa ajatella. Sentähden oli muutamia, jotka joutuivat katumaan kammottavia rikoksiaan, erittäinkin yksi, eräs hyvä katolilainen, jonka kanssa me toisinaan pujahdimme salaa rukoilemaan, varsinkin pahalla säällä, sumussa, sateessa ja sen sellaisessa, kun meitä ei niin hyvin pidetty silmällä, ja minä olen varma, ettei pari rikollista matkalla mestauspaikalle ole tehnyt sen tuskaisempaa ja vilpittömämpää katumusta. Sitävastoin toiset, joilla ei ollut samaa toivomisen syytä kuin meillä, antautuivat muunlaiseen ajanviettoon, nimittäin laskemaan saalistaan. Päivät pitkät he siten saattoivat istua laskemassa osuuksiaan ja hautomassa uusia voiton toiveita. Kuten sanottu, me olimme onnistuneet varsin hyvin, mutta se huomautus minun on tähän lisättävä, ettei missään yrityksessä (päättäen niistä, joissa minä olen ollut osakkaana) voitto koskaan vastaa ihmisten alkuperäisiä toiveita. Monta laivaa me kohtasimme ja monta valtasimmekin, mutta vain harvoissa oli sanottavasti rahoja; niiden lasti oli enimmäkseen käyttöön kelvotonta – mitäpä me teimme muutamalla auralla tai jollakin tupakkamäärällä? – ja on kovin tuskallista ajatella, kuinka monen laivamiehistön olemme antaneet laputtaa pitkin lankkua vain muutaman korpun tai parin viina-ankkurin vuoksi.

Laivamme oli kovin lahonnut, joten oli kiiruhdettava suojasatamaan, joka sijaitsi soiden ympäröimällä joen suulla. Yleensä ajateltiin sen jälkeen erota kukin hävittämään yksin osuuttansa, ja tämän vuoksi kaikki himoitsivat hiukan lisää, joten asian lopullinen ratkaisu siirtyi päivä päivältä. Lopullisen päätöksen sai aikaan vähäpätöinen tapaturma, sellainen, jota voisi luulla jokapäiväiseksi meidän asemassamme olevien henkilöjen kesken. Minun on kuitenkin liitettävä tähän selitys. Valtaamistamme laivoista olimme ainoastaan yhdessä – ensimmäisessä, missä oli naisia – kohdanneet todellista vastarintaa. Tässä tilaisuudessa tapettiin miehistämme kaksi ja useita haavoittui, joten me varmasti olisimme joutuneet tappiolle ilman urhoollista Ballantraeta. Muuten oli puolustus kaikkialla (jos sellainen yleensä tuli kysymykseen) niin kehnoa, että Euroopan vaivaisin sotajoukko olisi sille nauranut. Vaarallisinta oli kiivetä pitkin laivan sivuja, mutta saattoi tapahtua, että nuo merimiesraukat heittivät itse meille köyden, niin mielellään he antautuivat palvelukseemme tahtomatta laputtaa lankkua pitkin. Kun olimme aina päässeet niin helpolla, oli miehistömme tullut kehnoksi tappelemaan, joten oli varsin ymmärrettävää, että Teach voi vaikuttaa sen mieliin; todellisuudessa olikin tuon mielipuolen läsnäolo meille todellinen vaara.

Onnettomuus, jota tarkoitan, tapahtui seuraavalla tavalla: Olimme eräänä päivänä huomanneet pienen täyspurjeisen aluksen aivan lähellämme oikealla puolella. Se purjehti melkein yhtä nopeasti kuin me – olen lähempänä totuutta jos sanon: yhtä huonosti – ja me panimme kuntoon keulakanuunat ampuaksemme siltä poikki pari raakapuuta. Meri kävi ankarasti; laiva keinui kovin, niin ettei ollut ihme, jos kanuunamme laukaistiin neljästi lähellekään osumatta. Mutta meidän huomaamattamme olivat takan ajetut ladanneet peräkanuunan, jota emme olleet voineet sumussa huomata. He tähtäsivät paremmin kuin me. Ensimmäinen laukaus sattui aluksemme keulaan ja iski kaksi kanuunamiestämme kuoliaiksi, niin että veri roiskui kasvoillemme ja me kaikki ryntäsimme kannelta alas makuusuojiimme. Ballantrae olisi jatkanut yritystä, eikä tuo vastoinkäyminen olisi voinutkaan vaikuttaa todelliseen sotamieheen; mutta hän älysi nopeasti miehistön mielenlaadun ja huomasi sen nyt saaneen kyllänsä koko käsityöstä. Yht'äkkiä he olivat yhtämieltä siitä, että takaa-ajo lopetettaisiin; siitä ei ollut mitään hyötyä; Saara oli niin laho, ettei se voinut purjehtia kilpaa pullonkaan kanssa; oli sulaa hulluutta risteillä sillä kauemmin, ja näistä syistä laivan kokka käännettiin ja suunnattiin jokea kohti. Oli ihmeellistä nähdä, miten iloisiksi miehet tulivat, kuinka he polkivat jalkaa nauraen ja leikkiä laskien, samalla kukin selvitellen, miten paljon osuus oli kasvanut kanuunamiesten kuoltua.