Kitabı oku: «Veljekset: Talvinen tarina», sayfa 7

Hänen laulunsa oli itsessään hyvä, mutta esityksensä vielä parempi. Olen Edinburghissa kuunnellut kuuluisia näyttelijöitä, joiden sana nosti jokaiseen silmään kyynelen; se oli ihmeellistä nähdä, mutta yhtä ihmeellistä oli kuulla, kuinka master käytteli tätä pikku ballaadia ja kuuntelijoitaan kuin soittokonetta, jota hän täydellisesti hallitsi, kuinka hän toisinaan oli kokoon lyyhistymäisillään, toisinaan taas näytti voittavan murheensa, niin että sanat ja sävelet tuntuivat pursuvan hänen omasta sydämestään ja omasta menneisyydestään ja olevan aiotut rouvan kuultaviksi eikä kenenkään muun. Hänen taitonsa meni vielä pitemmälle; kaikki esitettiin niin kevyesti ja hienosti, että tuntui mahdottomalta epäillä hänen ensinkään toimivan tarkoituksella, ja olisi voinut vannoa, ettei hän suinkaan yrittänyt näyttää liikutetulta, vaan päinvastoin koetti liikutustaan salata. Kun laulu oli loppunut, istuimme me kaikki hetken vaiti; hän oli valinnut iltahämärän, ettei voinut nähdä vieressäistujan kasvoja, mutta tuntui siltä kuin emme olisi uskaltaneet hengittää; vanha parooni vain ryähti. Laulaja liikahti ensinnä; hän nousi äkkiä sanaa sanomatta paikaltaan ja meni salin toiseen päähän, missä mr. Henry tapasi pysytellä, ja astuskeli siellä edestakaisin. Siellä me ajattelimme hänen voittaneen viimeisenkin liikutuksensa, sillä pian hän palasi ja alkoi tavallisella äänellään laajasti selitellä irlantilaisten kansallisluonnetta, (jota aina kuvailtiin väärin ja jota hän otti puolustaakseen) ja ennenkun kynttilät kannettiin sisään, istuimme me jo juttelemassa totuttuun tapaan. Mutta vielä silloinkin näyttivät rouvan kasvot minusta hieman kalpeilta, ja mainittava on, että hän melkein heti vetäytyi huoneeseensa.

Seuraava merkki oli ystävyys, jonka tuo paholainen solmi viattoman miss Katarinan kanssa. He kävelivät aina käsi kädessä ja istuessa kiipeili tyttö hänen polvillaan. Kuten kaikilla hänen pirullisilla juonillaan, oli tälläkin vaikutuksia moneen suuntaan; mr. Henrylle oli viimeinen isku nähdä oma lapsensa nostettuna häntä vastaan. Se teki hänet kovasydämiseksi viatonta pienokaista kohtaan, mikä taas alensi häntä vieläkin alemmaksi vaimon silmissä, ja vihdoin se liitti rouvan ja masterin lähemmin toisiinsa. Tämän johdosta heidän suhteensa kävi päivä päivällä vapaammaksi. Siitä kehittyi nopeasti kävelyretkiä rannan pensaistoon, jutteluhetkiä lehtimajassa ja kaikenlaista tutunomaista yhdessäoloa. Rouvan kävi varmaankin kuten monen muun kunnon naisen; hän tiesi omantuntonsa puhtaaksi, mutta hänen oli kuitenkin samalla pakko katsella hiukan läpi sormiensa. Niinkin tylsä huomioittentekijä kuin minä saattoi selvästi havaita, että hänen mieltymyksensä oli hellempää laatua kuin sisaren. Hänen äänensä sointi aaltoili entistä enemmän, hänen silmänsä loistivat lempeyttä; hän oli ystävällisempi kaikille, mr. Henrylle, vieläpä minullekin; hän näytti uivan hiljaisessa, kaihoisessa onnentunteessa.

Minkälaista tuskaa tämä katseleminen tuottikaan mr. Henrylle! Ja kuitenkin oli, kuten kohta saamme nähdä, sen ansio, että vihdoinkin vapauduimme tuskistamme.

Masterilla ei ollut Durrisdeerissa oleskellessaan mitään hienompaa tarkoitusta (miten hän sitä koristelikaan) kuin rahojen kiskominen. Hän suunnitteli matkaa Ranskan Intiaan onnen etsintään, kuten ritari de Burke oli meille kirjeessään kertonut, ja siihen tarvittavaa summaa hän oli tullut hakemaan. Se merkitsi selvää perikatoa muille perheenjäsenille, mutta uskomattomassa puolueellisuudessaan parooni aina vaati, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Perhe oli nyt niin vähälukuinen (todellisuudessa kuului siihen ainoastaan isä ja kaksi poikaa), että sopi jakaa perintötila ja ottaa kukin osuutensa. Tähän pakotettiin nyt mr. Henry suostumaan, aluksi vihjausten avulla, sitten suoraan pakottamalla. Olen vallan varma siitä, että hän ei koskaan olisi asiaan myöntynyt, elleivät olosuhteet olisi olleet niin tuskalliset. Ellei hän niin intohimoisesti olisi toivonut veljeään pois, ei hän koskaan olisi toiminut vastoin vakaumustaan ja talon vanhoja tapoja. Joka tapauksessa hän möi suostumuksensa heille kalliisti, puhui suunsa puhtaaksi ja kuvaili asian sen omilla, häpeällisillä väreillä.

"Muistakaa", sanoi hän, "että tämä on rikos poikaani kohtaan, jos minulla joskus on sellainen."

"Luultavaa ei ole, että saat", sanoi parooni.

"Jumala tiesi", vastasi mr. Henry. "Ja ottaen huomioon sen väärän suhteen missä olen veljeeni, sekä sen, että te olette herrani ja isäni, jolla on oikeus käskeä, kirjoitan minä tämän asiakirjan alle. Mutta erään asian sanon sitä ennen: tähän on minut pakotettu epähienolla tavalla, ja kun te, herra isäni, ensi kerran tunnette halua vertailla molempia poikianne, pyydän teitä muistamaan mitä minä olen tehnyt ja mitä hän. Tuomittakoon meitä tekojemme mukaan."

En ole koskaan nähnyt ketään niin tuskallisten tunteitten vallassa kuin vanha parooni oli; vaikka hänen kasvonsa jo olivat vanhuuden rypistämät, lensi hän aivan punaiseksi. "Minusta ei hetki näytä sopivasti valitulta syytösten tekemistä varten, Henry", sanoi hän. "Se vähentää jaloutesi arvoa."

"Älkää erehtykö, herra isäni", sanoi mr. Henry, "minä teen tämän rikoksen tottelevaisuudesta teitä kohtaan, enkä mistään jalomielisyydestä."

"Vieraitten läsnäollessa…", alkoi parooni, vieläkin tuskallisemmassa tilassa.

"Täällä ei ole ketään muuta kuin Mackellar", sanoi mr. Henry; "hän on minun ystäväni. Ja koska te, herra isäni, ette lue häntä vieraaksi kaikkina niinä kertoina, joina te minua moititte, olisi liian ankaraa, jos minä pitäisin häntä sellaisena, kun kerrankin puolustaudun."

Luulenpa melkein, että parooni olisi muuttanut mieltään, ellei master taas olisi ollut varuillaan.

"Henry kulta", sanoi hän, "sinä pysyt aina meistä parhaimpana. Karski kyllä olet, mutta rehellinen sielu! Olisinpa minä veroisesi!"

Tämä suosikin jalomielisyyden todistus sai paroonin luopumaan epäröimisestään ja asiakirja kirjoitettiin valmiiksi.

Kohta kun asia saatiin järjestykseen, myytiin Ochxerhallin maa-ala melko lailla alle arvonsa, ja rahat maksettiin verenimijällemme, joka ne lähetti yksityistä tietä Ranskaan. Niin hän ainakin sanoi; jälkeenpäin olen alkanut epäillä, että asia ei ehtinyt niin pitkälle. Nyt oli mies siis onnistunut tarkoituksessaan; hän oli jälleen täyttänyt taskunsa kullallamme; mutta sittenkään emme me saavuttaneet mitä olimme toivoneet tehdessämme tämän uhrauksen: vieras pysytteli yhä Durrisdeerissa. Tietämätöntä on, oliko se ilkeyttä, vai johtuiko se siitä, ettei ollut vielä tullut aika, jolloin hän lähtisi Intiaan onneaan etsimään, vai toivoiko hän ehkä suunnitelmainsa rouvaan nähden johtavan tuloksiin, vai oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta. Durrisdeerissa hän vain yhä oleili, viikon toisensa jälkeen.

Lukija kai huomasi sanat: oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta; tähän aikaan näet miehen häpeällinen salaisuus alkoi tulla ilmi.

Ensimmäisenä viittasi siihen eräs alustalaisemme, joka huomautteli masterin luonamme viipymisestä ja vielä enemmän hänen turvallisuudestaan. Tämä talonpoika oli jakobiitti mieleltään ja oli menettänyt pojan Cullodenin tappelussa, joten hän katseli asiaa arvostelevammin kuin muut. "On eräs seikka", sanoi hän, "jota minä pidän varsin omituisena, nimittäin hänen tulonsa Cockermouthiin."

"Cockermouthiin?" kysyin minä ja muistin äkkiä alun pitäen ihmetelleeni, että mies niin pitkän matkan jälkeen astui maihin täysissä juhlatamineissa.

"Sinnepä juuri", vastasi talonpoika, "sieltä kapteeni Crail hänet otti laivalleen. Te luulitte hänen tulleen suoraan Ranskasta meritse, ja niin luulimme mekin."

Minä mietiskelin jonkun aikaa tätä uutista ja vein sen sitten mr. Henrylle. "Saattepa kuulla hassun jutun", sanoin minä ja kerroin sen hänelle.

"Mitä se merkitsee, Mackellar, mistä hän on tullut, niin kauan kuin hän on täällä?" huokasi mr. Henry.

"Niinpä kyllä, mr. Henry, mutta miettikäähän toki hiukan. Eikö tunnu hiukan siltä, kuin hallitus tässä katselisi läpi sormiensa? Muistattehan kuinka jo olemme ihmetelleet, että hän uskalsi niin levollisesti kulkea missä hyvänsä."

"Malttakaas", sanoi mr. Henry. "Minä mietin asiaa." Hänen ajatellessaan levisi hänen kasvoilleen kammottava hymy, hiukan samanlainen kuin masterin. "Antakaa minulle paperia", sanoi hän sitten. Pitemmittä puheitta hän istuutui ja kirjoitti eräälle tuntemalleen herralle – nimeä en huoli mainita, mutta korkeassa asemassa oleva mies se oli. Tämän kirjeen lähetin minä ainoalla luotettavalla miehellä – Macconocchiella. Tuo vanha mies ratsasti nopsaan ja palasi vastauksineen jo ennen kuin olin jännityksissäni häntä odottanutkaan. Kirjettä lukiessa ilmestyi mr. Henryn kasvoille sama kamala hymy.

"Se oli paras palvelus mitä koskaan olette minulle tehnyt, Mackellar", sanoi hän. "Tämä hallussani minä kyllä hänet nujerran. Saatte nähdä päivällisen aikaan."

Päivällistä syötäessä mr. Henry ehdotti, että master jossakin tilaisuudessa esiintyisi hyvin suuressa seurassa. Parooni, kuten hän toivoi, kielteli sen vaaran vuoksi, mikä siitä johtuisi.

"Ooh!" huokasi mr. Henry varsin levollisena, "ei teidän enää tarvitse tässä asiassa teeskennellä. Minä tiedän salaisuuden yhtä hyvin kuin tekin."

"Salaisuuden?" kertasi parooni. "Mitä tarkoitat, Henry? Minä annan kunniasanani, etten tiedä mitään salaisuutta, josta sinä olisit ulossuljettu."

Masterin ilme vaihtui; näki, että sanat olivat osuneet arkaan kohtaan.

"Mitä?" sanoi mr. Henry kääntyen hänen puoleensa kovin hämmästyneen näköisenä, "sinä palvelet herrojasi varsin uskollisesti, kuten kuuluu, mutta olisit sinä siltä voinut rauhoittaa isäsi mielen."

"Mitä sinä juttelet? Minä en halua asioistani puhuttavan kaikkien kuullen. Herkeä, sanon minä", huusi master aivan suunniltaan; hän käyttäytyi kovin lapsimaisesti.

"Niin suurta salakähmäisyyttä en tosiaankaan sinulta odottanut, sen vakuutan", jatkoi mr. Henry. "Tuttavani näet kirjoittaa" – hän avasi kirjeen – : "On luonnollisesti tärkeää sekä hallitukselle että sille herrasmiehelle, jota ehkä sopivimmin yhä edelleen kutsumme mr. Ballyksi, että tämä sopimus pysyy salassa, mutta ei koskaan ole ollut tarkoitus, että hänen perheensä jäisi sellaiseen jäytävään pelkoon, jota te niin tuntehikkaasti kuvailette, ja minua ilahduttaa, että voin kokonaan poistaa pelkonne. Mr. Bally on Suur-Britanniassa yhtä hyvässä suosiossa kuin tekin."

"Pitääkö minun uskoa tämä?" huudahti parooni katsoen poikaansa; hänen kasvojensa ilme näytti kummastelevalta ja vielä enemmän epäilevältä.

"Isä hyvä", sanoi master, joka jo oli aika lailla hillinnyt itseään. "Minua ilahduttaa kovin, kun saan luvan sen ilmaista. Omat määräykseni, suoraan Lontoosta saadut, kuuluivat aivan toisin; minua vaadittiin pitämään armahdus salassa kaikilta, tekin olitte erityisesti mainittu. Tämän voin näyttää toteen, ellen ole kirjettä hävittänyt. He lienevät muuttaneet mieltään aivan äkkiä, sillä asia on vasta hiljattain järjestetty, tai pikemmin on Henryn tuttava ymmärtänyt asian väärin tässä kohden kuten nähtävästi muutenkin. Sanoakseni suoraan, isä", jatkoi hän, ja voi nähdä että hän tunsi itsensä turvallisemmaksi – "olen otaksunut, että tämä selittämätön kapinoitsijan armahtaminen johtui teidän toimestanne ja että minua vaadittiin pitämään se perheeltä salassa, koska te ette tahtonut ilmaista hyvyyttänne. Sentähden minä niin ehdottomasti tottelin. Nyt siis jää ainaiseksi salaan, mitä tietä niin tunnettu valtiorikoksen tekijä kuin minä on voinut saada armon; minä näet otaksun, ettei teidän poikanne tarvitse puolustautua sellaista syytöstä vastaan, johon näytään Henryn kirjeessä viitattavan. Minä en ole vielä koskaan kuullut, että kukaan Durrisdeer olisi ollut petturi tai vakooja", sanoi hän ylpeästi.

Nyt siis näytti siltä, kuin hän pääsisi sen pitemmittä asiasta; mutta hän ei ottanut huomioon erästä tekemäänsä tyhmyyttä eikä mr. Henryn itsepintaisuutta. Nyt saimme nähdä, että isännässäkin oli masterin henkeä.

"Sanot asian järjestetyn aivan äskettäin", sanoi hän.

"Niin, aivan viime aikoina", vastasi master iloisesti ja suoraan, joskaan ei aivan varmasti.

"Todellako aivan viime aikoina?" kysyi mr. Henry, aivan kuin olisi ollut jotain, mitä hän ei saanut sopimaan. Hän avasi jälleen kirjeen.

Siinä ei ollut ajasta mitään, mutta master ei sitä voinut tietää.

"Minusta se tuntui kyllin myöhäiseltä", sanoi hän nauraen. Kun parooni kuuli naurun, joka rämisi kuin särkynyt kello, loi hän taas katseen poikaansa, ja minä näin hänen ryppyisen suunsa vetäytyvän tiukemmin kiinni.

"Kyllä", sanoi mr. Henry, yhä silmäillen kirjettä, "minä ajattelen vain sanoja, joita käytit. Sanoit sen tapahtuneen aivan äskettäin."

Näin me saimme todistuksen voitostamme ja mitä selvimmän todistuksen paroonin uskomattomasta kärsivällisyydestä; hän näet nytkin asettui puolustamaan suosikkiaan paljastumiselta.

"Minusta tuntuu, Henry", sanoi hän niin kiihkeästi, että oli oikein ikävä kuulla, "minusta tuntuu kuin olisi turhaa pohtia asiaa kauemmin sinne ja tänne. Me olemme kaikki iloisia kuullessamme veljesi olevan turvassa, ja kiitollisina alamaisina teemme parhaiten, jos juomme armollisen kuninkaan maljan."

Siten master pelastui. Mutta hänen oli ainakin ollut pakko ruveta puolustusasemaan ja hän oli siinä hävinnyt. Se mielenkiinto, jota hänen persoonallinen turvattomuutensa oli hänelle vaatinut, oli näet häneltä riistetty kaikkien nähden. Parooni tiesi nyt sisimmässään, että hänen suosikkinsa oli hallituksen vakooja, ja rouva (miten hän muuten jutun käsittikään) oli silmiinpistävän kylmä paljastettua romantista sankaria kohtaan. Niinpä on parhaimmassakin petoksen kohottamassa rakennuksessa jokin heikko kohta, johon iskemällä kaikki kukistuu. Ellemme olisi tehneet onnellista iskuamme ja horjahuttaneet epäjumalankuvaa, kuka tietää miten meidän lapuksi olisi käynyt?

Ja sittenkin näytti silloin vielä siltä, kuin emme olisi saaneet mitään toimeen. Parin päivän kuluessa hän oli hävittänyt kaikki tappion jäljet ja oli kaikesta päättäen yhtä suuressa arvossa kuin konsanaan. Mitä parooni Durrisdeeriin tulee, oli hän kokonaan vajonnut puolueellisuuteensa; se ei ollut niinkään suuressa määrin rakkautta – joka on toimiva voima – kuin hänen muitten kykyjensä heikontumista ja tylsymistä, ja anteeksiantavaisuus (käyttääksemme niin jaloa sanaa) vuosi hänestä pelkän heikkouden tähden kuten vanhuksen kyynelet. Rouvan laita oli toinen, ja taivas yksin tietää, mitä master osasi hänelle sanoa ja kuinka hän poisti rouvassa syntyneen halveksimisen. Pahinta hellissä tunteissa on se, että ääni saattaa tulla tärkeämmäksi kuin sanat ja puhuja tärkeämmäksi kuin hänen puheensa. Mutta jonkinlaisen anteeksipyynnön master lienee keksinyt, tai oli hänen ehkä jollakin juonella onnistunut vääntää tämä paljastus vielä edukseen. Kun näet tuota kylmää suhdetta oli kestänyt jonkun aikaa, näyttivät heidän välinsä muuttuvan arveluttavammiksi kuin koskaan ennen. Nyt he olivat lakkaamatta yksissä. Kaikki se moite, minkä tuo onneton nainen minulta saa, voidaan lukea puoleksi tahallisen sokeuden ansioksi, mutta sittenkin on vakaumukseni, että hän viimeisinä aikoina leikki kovin varomattomasti tulella, ja olkoonpa että siinä asiassa erehdyn tai en, on varmaa ja sinänsä riittävää, että mr. Henry oli samaa mieltä. Isäntä parka istui päiväkaudet kammarissani niin kurjan näköisenä, etten koskaan uskaltanut hänelle puhua, ja kuitenkin täytyy minun otaksua, että hän löysi lohdutusta pelkästä läsnäolostani ja siitä, että tiesi minun kärsivän kanssaan. Toisinaan me juttelimmekin varsin omituisella tavalla; ei koskaan mainittu yhtään nimeä eikä viitattu mihinkään erityiseen seikkaan, ja kuitenkin me molemmat ajattelimme samaa ja tiesimme toistemme mietteet. On ihmeellistä kuinka taitavasti osasimme menetellä; puhuimme tuntikaudet jostakin, sitä mainitsematta tai siihen edes viittaamatta. Muistan miettineeni, olisiko ehkä sentapaisen kyvyn ansio, että master voi ahdistella rouvaa päivät pääksytysten hänen koskaan peljästymättä olemaan varuillaan.

Todistukseksi siitä, miten hullusti mr. Henryn asiat olivat, mainitsen minä muutamia sanoja, jotka hän lausui helmikuun 26 päivänä vuonna 1757 (jota päivää en eräistä syistä voi koskaan unohtaa). Oli kolea, takatalven sää, ilma oli tyyni ja purevan kylmä, kaikkialla lepäsi härmää, taivas oli matala ja harmaa, meri lepäsi mustana ja mykkänä. Mr. Henry istui aivan tulisijan luona ja puheli tapansa mukaan siitä, kuinka "pitäisi tehdä jotakin", olisiko "viisasta tarttua asiaan", ja hautoi muita samanlaisia yleisiä mietteitä, joille me kumpikin annoimme erikoismerkityksen. Minä seisoin ikkunassa katsellen ulos, kun samassa kulki ohi tuo eroamaton kolmiyhteys, master, rouva ja miss Katarina. Lapsi juoksenteli edestakaisin, pakkassään elähyttämänä. Master kuiskaili aivan rouvan korvaan; pitkänkin matkan päästä käsitti hänen pirullisesti lumoavan sulonsa. Rouva kulki pää alaspäin, kiintyneenä yksinomaan hänen puheensa kuunteluun. Nyt minä unohdin arkuuteni ja sanoin:

"Teidän sijassanne, mr. Henry, puhuisin asiasta paroonille."

"Kunnon Mackellar", vastasi hän, "te ette huomaa asemani heikkoutta. Minä en voi ilmaista niin alhaisia ajatuksia kellekään – kaikkein vähimmin isälleni; se halventaisi minua vain entistä enemmän. Asemani on heikko", jatkoi hän, "siitä syystä, että olen se, mikä olen; en voi tekeytyä rakastettavaksi. Heidän kiitollisuutensa minulla on, niin he sanovat kaikki, ja siinähän sitä onkin omaisuutta! Mutta itse asiassa minä en merkitse heille mitään, he eivät jaksa ollenkaan pitää minua ajatuksissaan. Siinä minun köyhyyteni!" Hän nousi seisaalleen ja kohensi tulta. "Mutta muutettava se asia on jollakin keinoin, Mackellar", sanoi hän ja kääntyi äkkiä puoleeni, "joku keino on keksittävä. Minä olen kärsivällinen – liiaksikin – liiaksikin. Minä alan halveksia itseäni. Ja toisaalta, minä en koskaan ennen ole ollut tällaisessa verkossa." Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

"Älkää kadottako rohkeuttanne", sanoin minä. "Asia selviää itsestään."

"Siitä on pitkä aika kun olen tuntenut vihaa", sanoi hän. Tuo lause sopi niin huonosti minun viimeisiin sanoihini, etten voinut ajatuksenjuoksua ollenkaan seurata.

VIIDES LUKU

Yö helmikuun 28: tta päivää vasten vuonna 1757

Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme, tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.

Koko 27: nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä; mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.

Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana. Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla – uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä (vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.

Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä loukkaavimpaan sanatulvaan.

"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi: "on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi, aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama pikkumainen saituus, cette lenteur d'hébeté qui me fait rager – ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."

Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi; mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. "Quel lourdeau! Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla; suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä. Lourdeau, rakas veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen, jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas" – tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin – "on yksi huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin, sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana – enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."

Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria vasten suuta.

Master hypähti ylös aivan kuin uudessa hahmossa; hän ei ollut koskaan ollut niin komea. "Lyönti!" huusi hän. "Minä en ota vastaan lyöntiä Jumalalta itseltään!"

"Hiljempaa", sanoi mr. Henry. "Haluatko taaskin isää avuksesi?"

"Hyvät herrat!" huusin minä ja koetin asettua heidän välilleen.

Master tarttui minua olkapäähän, piti minut käden ulottuvilla ja sanoi, yhä tuijottaen veljeensä: "Tiedätkö mitä tästä seuraa?"

"Minä en ole koskaan toiminut enemmän harkiten", vastasi mr. Henry.

"Minä vaadin verta, verta", sanoi master.

"Jos Jumala suo, näet omasi", sanoi mr. Henry, meni ja otti seinältä pari paljaana riippuvaa miekkaa ja ojensi ne masterille. "Mackellar saa katsoa, että kaikki käy rehellisesti", sanoi hän. "Se kyllä lienee tarpeen."

"Sinun ei tarvitse loukata minua enempää", sanoi master ja otti koettelematta toisen miekan. "Minä olen aina sinua vihannut."

"Isämme on vasta äsken mennyt makuulle", sano: mr. Henry. "Meidän täytyy mennä ulos jonnekin."

"Pitkässä pensaistossa on erinomainen paikka", sanoi master.

"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille antoi."

"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan, jolla hän oli koko ajan esiintynyt.

"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä aivan kuin pieni lapsi.

"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on yksi pelkurikin talossa."

"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.

"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.

Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.

"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien. "Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", – samassa hän leikki miekallaan.

Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni, jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua. Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi, joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.

"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."

Minä tein kuten hän käski, ja samassa loimahtivat liekit suoraan ylös, niin liikkumattomina ulkona talvisessa metsässä, kuin olisivat tuvan pöydällä palaneet – ja minä näin veljesten asettuvan vastakkain.

"Valo hiukan häikäisee silmiäni", sanoi master.

"Minä annan sinulle kaikki edut", vastasi mr. Henry vaihtaen paikkaa, "sillä minä luulen, että nyt olet kuoleman oma." Äänen sävy oli lähinnä raskasmielinen, mutta samalla siinä oli sentään ylevää ja miehekästä.

"Henry Durie", sanoi master. "Pari sanaa vain, ennenkuin alamme. Sinä olet oppinut miekkailemaan, osaat pitää kiinni floretista, mutta et tiedä, mikä ero on kun saa miekan käteensä. Sentähden tiedän minä sinun kaatuvan. Mutta huomaahan, miten luja minun asemani on. Jos sinä kaadut, katoan minä maasta sinne, mihin rahani jo ovat viedyt. Jos minä kaadun, mihin tilaan joudut sinä? Isäsi, vaimosi – joka, kuten kyllä tiedät, on minuun rakastunut – vieläpä lapsesikin, joka pitää enemmän minusta kuin sinusta – kuinka kostavatkaan he minun kuolemani! Ehket ollut sitä ajatellut, Henry hyvä?" Hän katsoi veljeään ja tervehti miekallaan sääntöjen mukaisesti.

Mr. Henry ei sanonut sanaakaan, tervehti vain hänkin. Miekat kalskahtivat yhteen.

En ymmärrä aseenkäyttöä; sitäpaitsi olin pakkasen, pelon ja kauhistuksen vaikutuksesta aivan pyörällä; mutta mikäli asiaa oivalsin, oli mr. Henry heti aluksi voitolla ja säilytti asemaansa vakavasti. Hän ahdisti vihollistaan hillityin, mutta samalla kammottavin innoin. Yhä lähemmäksi hän työntyi, kunnes master hypähti taaksepäin ja kirosi lyhyeen. Luulen valon taas häikäisseen häntä. Vaihdettuaan paikkoja he hyökkäsivät jälleen toistensa kimppuun, mutta olivat nyt lähempänä toisiaan; mr. Henry kävi uhkaavammin päälle, kun taas masterin itseluottamus näytti horjuvan. Nyt hän nähtävästi itse huomasi olevansa hukassa ja tunsi jonkinlaista kuolemantuskan kylmyyttä; muuten ei hän olisi ryhtynyt siihen petolliseen temppuun, jota hän käytti, En voi sanoa sitä seuranneeni, kokematon silmäni ei mitenkään voinut kyllin nopeasti erottaa yksityisseikkoja; mutta veljensä miekkaan hän näytti tarttuvan vasemmalla kädellään, seikka, joka on kaksintaistelussa kielletty. Varmaa on, että mr. Henry pelastui ainoastaan sivuun hyppäämällä, ja samoin, että master pisti tyhjää ilmaa, kaatuen toiselle polvelleen. Ennenkuin hän siitä ehti liikahtaa, oli vastustajan miekka hänet lävistänyt.

Minä kiljaisin puolitukehtunein äänin ja juoksin päin, mutta lävistetty ruumis virui jo maassa, vääntelehti hetkisen kuin käärme ja jäi sitten aivan liikkumatta.

"Katsokaa hänen vasenta kättänsä", sanoi mr. Henry.

"Se on aivan verinen", vastasin minä.

"Sisäpuoleltako?" kysyi hän.

"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.

"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.

Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt vähääkään.

"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."

"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä:

"Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.

"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian myöhäistä; tulkaa järkiinne."

Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden, teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"

Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.

Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä. Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.