Kitabı oku: «Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista», sayfa 9
Toinen mies
Aikoja sitten seitsenkymmen luvulla, ennenkuin mitään julkisia rakennuksia oli rakennettu Simlassa ja tuosta leveästä Jakko vuoren ympäri vievästä tiestä ei vielä uneksittukaan, Miss Gaureyn vanhemmat pakottivat tyttärensä naimaan eversti Schreiderlingin. Eversti ei voinut olla paljoa enemmän kuin kolmekymmentä viisi vuotta vanhempi morsiantaan; ja koska hänellä oli palkkaa kaksisataa rupeeta kuussa ja paitsi sitä omia rahoja, niin häntä täytyi pitää sangen varakkaana. Hän oli hyvää sukua ja kylmänä vuoden aikana häntä vaivasi jonkunmoinen keuhkotauti. Kuumalla säällä hän sai usein halvauskohtauksia, mutta hän ei siitä kuollut kumminkaan.
Huomatkaa, että minä en moiti Schreiderlingiä. Hän oli hyvä aviomies oman käsityksensä mukaan, eikä hän ollut pahalla tuulellakaan muuta kuin voidessaan pahoin, joka tapahtui noin seitsemänätoista päivänä kuukaudessa. Hän oli melkein antelias vaimolleen raha-asioissa ja se oli hänen puoleltaan suuri myönnytys. Mutta Mrs. Schreiderling ei kumminkaan ollut onnellinen. Hänet naitettiin ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja kun hän jo oli antanut koko pienen sydän parkansa toiselle miehelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä, mutta sanokaamme häntä nyt vaan "toiseksi mieheksi". Hänellä ei ollut rahoja eikä tulevaisuuden toiveita. Eikä hän ollut edes kauniskaan; ja minä luulen että hän oli virkatoimissa komisariaatissa. Mutta huolimatta kaikesta tuosta tyttö rakasti häntä hellästi ja he olivat jo vähän niinkuin kihloissa, kun Schreiderling astui esiin ja ilmoitti Mrs. Gaureylle tahtovansa naida hänen tyttärensä. Silloin ensimmäinen kihlaus purettiin – huuhdottiin pois Mrs. Gaureyn kyynelillä, sillä tämä arvoisa nainen hallitsi taloaan itkemällä toisten tottelemattomuutta hänen ylivallalleen ja tuota kunnioituksen puutetta, jota hänen täytyi kärsiä vanhoilla päivillään. Tytär ei seurannut äitinsä esimerkkiä. Hän ei milloinkaan itkenyt. Ei edes hääpäivänäänkään.
Se toinen mies kärsi kohtalonsa ääneti ja tuli siirretyksi huonoimmalle asemalle, minkä ikinä saattoi löytää. Ehkä ilmanala siellä tyynnytti häntä. Häntä vaivasi horkka ja se lienee haihduttanut hänen muut huolensa. Paitsi sitä hänellä oli sydänvika myöskin. Yksi lämsistä oli vikaantunut ja kuume teki sen vielä pahemmaksi. Se näyttäytyi myöhemmin.
Siten kului monta kuukautta ja Mrs. Schreiderling rupesi sairastelemaan. Hän ei kuihtunut verkalleen kuten henkilöt romaaneissa, mutta hän näytti vetävän puoleensa kaikki tautilajit, mitkä milloinkaan ilmaantuvat asemilla, alkaen tavallisesta kuumeesta ja siitä yhä ylöspäin. Hän ei milloinkaan ollut muuta kuin tavallisen sievän näkönen parhaimpinakaan aikoinaan, mutta tauti teki hänet rumaksi. Schreiderling sanoi niin. Hän oli ylpeä siitä, että hän aina uskalsi suoraan sanoa ajatuksensa.
Kun Mrs. Schreiderling lakkasi olemasta kaunis, niin Schreiderling heitti hänet oman onnensa nojaan ja palasi entisiin poikamiestapoihinsa. Mrs. Schreiderlingin oli tapana ratsastaa Simlan puistokäytävällä surkean näköisenä, harmaa Teraihattu niskassa ja kauhean näkönen vanha satula rämä allaan. Schreiderlingin anteliaisuus ei ulottunut hevosta edemmäksi. Hän sanoi, että mikä satula tahansa kelpaisi niin hermostuneelle naiselle kuin Mrs. Schreiderling oli. Mrs. Schreiderlingiä ei koskaan pyydetty tanssimaan, sillä hän tanssi huonosti ja paitsi sitä hän oli niin harvapuheinen ja ikävä, että harvoin kukaan viitsi käydä vieraisilla hänen luonaan. Schreiderling sanoi, että jos hän olisi tietänyt että Mrs. Schreiderlingistä tulisi tuommoinen variksen pelätti naimisiin jouduttuaan, niin ei hän ikinä olisi nainut häntä. Hän oli ylpeä siitä, että uskalsi sanoa ajatuksensa suoraan, tuo oiva Schreiderling!
Schreiderling jätti vaimonsa Simlaan kerran elokuussa ja läksi itse rykmenttinsä luo. Sillä aikaa Mrs. Schreiderling hiukan elpyi, mutta entistä ulkomuotoaan hän ei koskaan saanut jälleen. Minä kuulin klubissa, että se toinen mies oli tulossa Simlaan sairaana – hyvin sairaana – parantuakseen ehkä täällä. Kuume ja sydänlämsät olivat melkein tappaneet hänet. Mrs. Schreiderling tiesi sen myöskin ja paitsi sitä hän tiesi – josta minä en välittänyt hankkia tietoa – minä päivänä sen toisen miehen piti tulla. Minä luulen, että tuo toinen mies kirjoitti hänelle siitä. He eivät olleet nähneet toisiaan sitten kuin kuukautta ennen häitä. Ja nyt seuraa ikävin osa tätä kertomusta.
Kerran myöhäinen vierailussa käynti pidätti minua Dovedell hotellissa iltahämäriin saakka. Mrs. Schreiderling oli ratsastanut pitkin puistokäytävätä koko iltapäivän sateessa. Minun kulkiessa pitkin Cartroadia ajoi tonga ohitseni, ja minun ratsuni, joka oli kyllästynyt pitkään odottamiseen, läksi nelistämään. Juuri tien vieressä tongakonttorin lähellä seisoi Mrs. Schreiderling likomärkänä kiireestä kantapäihin odottaen tongaa. Minä aloin ratsastaa mäelle päin, sillä eihän tonga minua liikuttanut, mutta juuri silloin Mrs. Schreiderling alkoi huutaa. Minä käännyin takasin paikalla ja näin tongakonttorin lamppujen valossa Mrs. Schreiderlingin polvillaan märällä tiellä, juuri saapuneen tongan takaistuimen vieressä, huutaen kamalasti. Sitten hän putosi kasvoilleen lokaan, kun minä saavuin sinne.
Takaistuimella istui hyvin suorana ja jäykkänä, toinen käsi tongapeitteellä ja vesi tippuen hatusta ja viiksistä, se toinen mies – kuolleena. Nuo kuusikymmentä penikulmaa ylämäkeä röykyttävillä rattailla lienee ollut liian paljon hänen sydänlämsilleen, luulen ma. Tongan ajaja sanoi: – "Tämä sahib kuoli kaksi asemaa tuolla puolen Solonia. Silloin minä sidoin hänet nuoralla kiinni, muutoin hän olisi pudonnut maantielle, ja siten me tulimme Simlaan. Antaisiko sahib minulle juomarahaa? Tuo", hän osoitti sitä toista miestä, "olisi antanut minulle rupeen."
Toinen mies istui naama irvistelevänä ikäänkuin häntä olisi huvittanut tuo hänen naurettava matkansa ja Mrs. Schreiderling loassa alkoi vaikeroida. Ei ollut ketään muita kuin me neljä konttorin ulkopuolella ja sade virtasi tulvanaan. Ensi työksi oli Mrs Schreiderling vietävä kotiinsa ja toiseksi piti asettaa niin, ettei hänen nimeään sekotettu tähän asiaan. Tongan ajaja sai viisi rupeeta hankkiakseen basaarivaunut Mrs. Schreiderlingille. Sitten hänen piti ilmoittaa tongakonttorissa, kuinka tuolle toiselle miehelle oli käynyt ja asianomaiset saivat sitten ryhtyä sopiviin toimenpiteisin.
Mrs. Schreiderling kannettiin katoksen alle sateen suojaan ja kolme neljännes tuntia me molemmat odotimme vaunujen tuloa. Se toinen mies jätettiin istumaan entiselleen. Mrs. Schreiderling koetti tehdä jos jotakin, mutta ei vaan itkenyt, joka epäilemättä olisi ollut terveellisintä hänelle. Hän koetti huutaa heti, kun hän oli tointunut tainnoksistaan ja sitten hän rupesi rukoilemaan sen toisen miehen sielun puolesta. Ellei hän itse olisi ollut puhdas kuin päivä, olisi hän rukoillut omankin sielunsa puolesta. Minä odotin, että hän sen tekisi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten minä koetin pyyhkiä vähän likaa pois hänen vaatteistaan. Vihdoin vaunut tulivat ja minä vein hänet pois – osittain väkivallalla. Se oli kamala toimi alusta loppuun saakka, mutta pahinta oli kun vaunujen täytyi tunkeutua seinän ja tongan välitse ja Mrs. Schreiderling näki lyhdyn valossa tuon laihan keltasen käden tongan peitteellä.
Hän joutui kotiin juuri kun kaikki ihmiset olivat menossa tanssiaisiin varakuninkaan palatsiin – Peterhoffiin, kuten siihen aikaan sanottiin – ja tohtorille selitettiin, että hän oli pudonnut hevosen selästä ja minä olin löytänyt hänet tuolla puolen Jakko vuorta. Tohtori sanoi, että minä tosiaankin ansaitsin kiitosta kun noin nopeasti hommasin hänelle lääkärin apua. Mrs. Schreiderling ei kuollut – Schreiderlingin tapaiset miehet naivat aina sellaisia naisia, jotka eivät helposti kuole. He jäävät eloon ja rumentuvat.
Mrs. Schreiderling ei milloinkaan kertonut tuosta ainoasta kerrasta, jolloin hän naimisensa jälkeen tapasi sen toisen miehen, ja kun tämän illan tapahtumia seuraava kylmettyminen ja yskä olivat siksi parantuneet, että hän pääsi ulos, niin ei hän milloinkaan sanallakaan tai pienimmälläkään liikkeellä osoittanut tavanneensa minua tongakonttorin luona. Ehkei hän sitä tiennytkään.
Hänellä oli tapana ratsastaa edes takasin puistokäytävällä tuolla kauhean huonolla satulallaan sen näköisenä, kuin hän joka hetki olisi odottanut jonkun tulevan tuolta kadun kulmasta. Kahden vuoden kuluttua hän läksi kotimaahan ja kuoli – Bournemouthissa, luulen ma.
Schreiderlingin oli tapana puhua "rakkaasta vaimo parastaan" upseeriklubissa ollessaan hiukan "liikutettu". Hän tahtoi aina puhua suoraan ajatuksensa, tuo oiva Schreiderling.
Venus Annodomini
Hänellä ei ollut mitään tekemistä numero kahdeksantoista kanssa Braccio Nuovossa Vatikanissa, Viscontin Cereksen ja Niilijumalan välillä. Hän oli vaan intialainen jumalallinen olento – englantilais-intialainen oikeastaan – ja me nimitimme häntä Venus Annodominiksi eroitukseksi muista Annodomineista samaa katoamatonta laatua. Vuoristossa kerrottiin taruna, että hän oli kerran ollut nuori, mutta ei ainoakaan elossa oleva mies uskaltanut julkisesti astua esiin väittämään, että tuossa tarussa oli perää. Miehet ratsastivat Simlaan, oleskelivat siellä jonkun ajan, läksivät pois, tekivät nimensä tunnetuiksi, toimittivat elämäntyönsä, palasivat takasin Simlaan ja löysivät siellä Venus Annodominin vallan samanlaisena kuin he olivat hänen jättäneet. Hän oli muuttumaton kuin Intian kukkulat, mutta ei aivan niin viheriäinen. Kaiken minkä kahdeksantoistavuotias tyttö saattoi kestää ratsastamisessa, kävelemisessä, tanssimisessa, huvituksissa ja liioittelemisissa yleensä, sen kesti Venus Annodominikin, eikä hänessä voinut huomata mitään väsymyksen tai kyllästymisen oireita. Paitsi ikuista nuoruutta sanottiin hänen vielä keksineen ikuisen terveyden salaisuuden, ja hänen maineensa levisi ympäri maita, mantereita. Hän ei enää ollut vaan nainen, hänestä oli tullut yhteiskunnallinen laitos niin suuressa määrin, ettei ainoatakaan nuorta miestä voitu pitää täysin kasvatettuna, ennenkuin hän oli jonkun aikaa palvellut Venus Annodominin alttarin juurella. Ei kukaan ollut hänen kaltaisensa, vaikka moni kyllä koetti apinoida häntä. Kuusi vuotta hänessä ei vaikuttanut enempää kuin kuusi kuukautta muissa naisissa, ja kymmenen vuotta ei vaikuttanut häneen niinkään paljon kuin viikon kuume muihin naisiin. Jokainen ihaeli häntä ja palkinnoksi hän oli ystävällinen ja kohtelias melkein jokaiselle. Nuoruus oli muuttunut hänelle tottumukseksi niin pitkän ajan kuluessa, ettei hän enää voinut siitä erota – taikka totta puhuen hän ei käsittänyt ollenkaan, että oli välttämätöntä siitä erota – ja hänen lähimpänä ympäristönään oli aina nuorta väkeä.
Venus Annodominin ihailijoiden joukossa oli nuori Gayerson. Häntä sanottiin "hyvin nuoreksi Gayersoniksi" eroitukseksi isästään, jolla oli nimenä "nuori" Gayerson. Isä oli siviilivirkamies Bengalissa ja nuorukainen tavoiltaan sekä sydämeltään. "Hyvin nuori" Gayerson ei tyytynyt palvelemaan Venus Annodominia tyynesti ja näön vuoksi, kuten muut nuoret miehet, eikä ymmärtänyt kunnioittavalla ja kiitollisella alamaisuudella vastaanottaa sellaisia suosion osoituksia häneltä kuin ratsastusmatkan, tanssin, taikka hetken keskustelun. Hän oli vaatelias, ja siitä syystä Venus Annodomi ei antanut hänen lähestyä. "Hyvin nuori" Gayerson kiusasi itseään turhamaisella tavalla melkein sairaaksi hänen tähtensä; ja hänen ihailunsa ja vakavuutensa saattoivat hänen käyttäytymään joko ujosti, taikka isoäänisesti, taikka epähienosti, riippuen hänen mielialastaan kulloinkin, muihin vanhempiin miehiin verraten, jotka kumartelivat Venus Annodominia. Venus Annodomini sääli "hyvin nuorta" Gayersonia. Tämä nuorukainen muistutti hänelle poikaa, joka kaksikymmentäkolme vuotta takaperin oli ihaillut häntä rajattomasti ja jota kohtaan hän sen sijaan oli tuntenut enemmän kuin viikon kestävätä hellyyttä. Mutta poika oli mennyt menojaan ja nainut toisen tytön ennenkuin vuosikaan oli kulunut siitä kun hän Venus Annodominia jumaloi; ja nyt oli Venus Annodomini melkein – ei sentään kokonaan – unohtanut hänen nimensäkin. "Hyvin nuorella" Gayersonilla oli samat suuret sinisilmät ja sama tapa työntää alahuultaan esiin, kun hän oli liikutettu tai harmissaan. Mutta Venus Annodomini kohteli häntä kumminkin jäykästi. Hän ei pitänyt liiasta innosta, vaan tahtoi tyyntä ja hiljaista hellyyttä.
"Hyvin nuori" Gayerson oli onneton eikä ollenkaan koettanutkaan peittää suruaan. Hän oli armeijassa – linjarykmentissä luulen ma, vaikka en minä ole oikeen varma siitä – ja koska hänen kasvonsa olivat kuin peili ja otsa kuin avonainen kirja hänen viattomuutensa tähden, niin toverit armeijassa tekivät hänen elämänsä raskaaksi ja katkeroittivat hänen luonnostaan herttaisen mielensä. Ei kukaan muu kuin "hyvin nuori" Gayerson itse tietänyt kuinka vanhaksi "hyvin nuori" Gayerson luuli Venus Annodominia ja hän ei siitä koskaan kertonut kenellekään. Ehkä hän luuli, että Venus Annodomini oli kaksikymmentä viisi vuotta, taikka ehkä viimeksi mainittu henkilö oli hänelle sanonut olevansa siinä iässä. "Hyvin nuori" Gayerson olisi uinut Indus virran yli sadeajalla täyttämään Venus Annodominin pienintäkin käskyä ja hän luotti häneen sokeasti. Jokainen myönsi, ettei se ollut Venus Annodominin syy, sillä hän ei milloinkaan Mrs. Hauksbeen taikka Mrs. Reiverin tavoin liikuttanut sormeakaan vetääkseen ketään luokseen. Sitä saattoi ihaella ja kunnioittaa Mrs. Hauksbeeta, ylenkatsoa ja välttää Mrs. Reiveriä, mutta jokaisen täytyi pakosta jumaloida Venus Annodominia.
"Hyvin nuoren" Gayersonin isällä oli piirikunnan veronkantajan paikka taikka joku muu hallinnollinen virka erittäin ikävässä osassa Bengalia – täynnä Babus joukkoja, jotka sanomalehdissä haukkuivat "nuorta" Gayersonia "Neroksi" ja "Scyllaksi" ja "Charybdikseksi"; ja paitsi Babus joukkoja siellä oli alituinen punatauti ja kolera yhdeksän kuukautta vuodessa. "Nuori" Gayerson – hän oli noin neljäkymmentä viisi vuotta – melkein piti Babus ystävistään, sillä ne huvittivat häntä, mutta hän tunsi vastenmielisyyttä punatautia kohtaan, ja kun hän suinkin vaan pääsi sieltä, läksi hän Darjilingiin useimmiten. Mutta juuri tänä kesänä hän päätti tulla Simlaan poikaansa tervehtimään. Poika ei ollut siitä kovin hyvillään. Hän kertoi Venus Annodominille, että hänen isänsä oli tulossa sinne ja Venus Annodomini punastui hiukan ja sanoi että olisi hauskaa tutustua häneen. Sitten hän katsoi kauvan ja miettiväisenä "hyvin nuoreen" Gayersoniin, sillä hän sääli poikaa hyvin, hyvin paljon ja poika oli hyvin, hyvin suuri narri.
"Minun tyttäreni tulee tänne parin viikon päästä, Mr. Gayerson", sanoi
Venus Annodomini.
"Teidän mikä sitten!" sanoi "hyvin nuori" Gayerson.
"Tyttäreni", sanoi Venus Annodomini. "Hän on ollut jo seuraelämässä kotimaassa koko vuoden ja minä tahdon, että hän hiukan näkisi Intiaa. Hän on nyt yhdeksäntoista vuotias ja sangen järkevä tyttö, luulen ma."
"Hyvin nuori" Gayerson, joka oli juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta, melkein putosi istumaan hämmästyksestä, sillä hän oli itsepäisesti uskonut parempaa tietoansa vastaan Venus Annodominin nuoruutta. Venus Annodomini katseli ikkunauutimien takaa, mikä vaikutus hänen sanoillaan olisi, ja hymyili.
"Hyvin nuoren" Gayersonin isä tuli Simlaan kaksitoista päivää myöhemmin eikä ollut kahtakymmentä neljää tuntia ollut siellä, ennenkuin kaksi hänen vanhaa tuttavaansa olivat kertoneet hänelle, kuinka "hyvin nuori" Gayerson oli käyttäytynyt.
"Nuori" Gayerson nauroi makeasti ja kysyi kuka tuo Venus Annodomini oikeastaan oli. Joka todisti, että hän oli elänyt Bengalissa, jossa ei kukaan tiedä muusta kuin kurssin muutoksista. Sitten hän sanoi että "lapset on lapsia" ja puhui pojalleen asiasta. "Hyvin nuori" Gayerson sanoi olevansa epätoivoissaan ja onneton; ja "nuori" Gayerson sanoi katuvansa, että oli ollut osallisena hankkimassa tuollaista hullua maailmaan. Hän esitti, että poika lyhentäisi loma-aikaansa ja palaisi velvollisuuksiinsa. Tästä seurasi epäkunnioittava vastaus ja isän ja pojan väli oli sangen kireellä kunnes "nuori" Gayerson tahtoi, että he yhdessä menisivät tervehtimään Venus Annodominia. "Hyvin nuori" Gayerson läksi isänsä kanssa, mutta hänestä tuntui tukalalta ja hieman hävetti.
Venus Annodomini otti heitä vastaan armollisesti ja "nuori" Gayerson huudahti: – "Hyvänen aika! sehän on Kitty!" "Hyvin nuori" Gayerson olisi odottanut selitystä, ellei hänen olisi täytynyt koettaa saada puhetta aikaan pitkän, kauniin, hiljaisen, hyvin puetun tytön kanssa – esitetty hänelle Venus Annodominin tyttärenä. Tämä oli paljoa vanhempi tavoiltaan, esiintymiseltään ja tyyneltä mieleltään kuin "hyvin nuori" Gayerson; ja kun "hyvin nuori" Gayerson tämän huomasi, tuntui hänestä hiukan ilettävältä.
Samassa hän kuuli Venus Annodominin sanovan: – "Tiedättekö, että teidän poikanne on minun innokkaimpia ihailijoitani?"
"Sitä minä en ihmettele", sanoi "nuori" Gayerson. Sitten hän korotti ääntään: – "Hän seuraa isänsä esimerkkiä. Enkö minä jumaloinnut maatakin, jonka päällä te astuitte, aikoja, aikoja sitten, Kitty – ja te ette ole muuttunut vähääkään siitä ajasta. Kuinka omituiselta tämä tuntuu!"
"Hyvin nuori" Gayerson ei virkkanut sanaakaan.
Hänen keskustelunsa Venus Annodominin tyttären kanssa oli tämän perästä hiukan hajanaista ja epäselvää.
"Kello viisi siis huomenna", sanoi Venus Annodomini. "Mutta muistakaa, että tulette täsmälleen,"
"Täsmälleen kello viisi", sanoi "nuori" Gayerson. "Sinä varmaan lainaat vanhalle isällesi hevosen, poikaseni? Minä lähden ratsastamaan huomenna iltapäivällä."
"Tietysti", sanoi "hyvin nuori" Gayerson. "Minä lähden pois täältä huomisaamuna, niin että minun hevoseni ovat teidän käytettävinänne."
Venus Annodomini katsoi häneen hämärän huoneen poikki ja hänen suuret harmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.
"Hyvästi Tom", kuiskasi Venus Annodomini.
