Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 14

– "Hänellä on salattujen asiain avaimet! Kukaan muu paitsi Hän ei tiedä niitä. Hän tuntee kaikki sekä kuivalla maalla että meressä!" Jälleen kuuluivat salaperäiset vinkuvat vastaukset.

– Minä … minä otaksun, ettei tässä olene mitään pahoin vaikuttavaa? sanoi babu katsellen Huneefan kaulajänteiden kouristumista tämän puhuessa hurmoksissaan. – Eihän … eihän ole mahdollinen, että hän on tappanut pojan? Siinä tapauksessa minä itseni kiellän tulla todistajana oikeudessa… Minkä luuletetun paholaisen nimen hän viimeksi mainitsi?

– Babujin, vastasi Mahbub kansanmurteella. – Minä en välitä Intian pahoista hengistä, mutta Eblisin pojat ovat kerrassaan toista, ja olivatpa ne jumalee (suopeita) tai jullalee (kauhistavia), niin kafiireja ne eivät rakasta.

– Te siis ajattelette parasta minun mennä? virkahti Hurree babu puolittain kohoten. – Ne luonnollisesti oleevat aineensa menettäneet ilmiöt. Spencer sanoo…

Huneefan hurmostila vaihtui kouristuksiin, kuten aina käy, ja vaahtoa valahti hänen huulilleen. Hän makasi liikkumattomana ja nääntyneenä Kimin vieressä, ja kummalliset äänet olivat vaienneet.

– Wah, se työ on tehty! Tulkoon se hyödyksi pojalle, ja Huneefa onkin tosiaan mestari loitsuissa. Auttakaa minua siirtämään hänet syrjään, babu. Älkää pelätkö.

– Kuinka minä pelkäisin jotakin ehdottomuudella ei-olevaa? sanoi Hurree babu kiusallisten väristysten vallassa. – On hyvin tukalaa vielä tutista taikuudesta, jota halveksien vain tutkii … koota kansatieteellisiä aineksia Kuninkaalliselle Tiedeseuralle ja samalla kuitenkin vilkkaasti uskoa kaikkiin pimeyden voimiin.

Mahbub hykähteli. Hän oli ollut Hurreen seurassa ennemminkin.

– Ihomaalaus on suoritettava loppuun, sanoi hän. – Poika on nyt hyvässä varjeluksessa, jos … jos vain ilmojen valtiailla on korvat kuullakseen. Minä olen sufi (vapaa-ajattelija), mutta kun pääsee sivulta naisen, oriin tai paholaisen ohi, niin miksi mennä taitse potkua houkuttelemaan? Laita hänet matkaan, babu, ja pidä huolta, ettei vanha punahattu vie häntä ulottuviltamme. Minun on palattava hevosteni luo.

– Hyvä on, sanoi Hurree babu. – Tällä hetkellä hän on kummallinen nähtävä.

* * * * *

Noin kolmannen kukonlaulun aikaan Kim heräsi ikäänkuin tuhat vuotta nukkuneena. Huneefa kuorsasi nurkassaan ankarasti, mutta Mahbub oli mennyt.

– Minä toivon, että sinä et ole säikyttynyt, virkkoi liukas ääni hänen vieressään. – Minä valvoin koko toimituksen, ja se erinomaiseen mielen kiinnitti kansatieteelliseltä kannalta. Se oli ensiluokkaista taikuutta.

– Huh! sanoi Kim tuntiessaan Hurree babun, joka hymyili maireasti.

– Ja myös minulla kunnia on tuoda Lurganilta sinun nykyisen pukusi. Minulla ei tapana ole virallisesti kuljettaa tämänlaatuista alempiarvoisilleni, mutta (hän hykähteli) sinun tapaus kirjoihin merkitty on poikkeukselliseksi. Toivon että Lurgan muistaa tämän minun ansiona.

Kim haukotteli ja venyttäysi. Tuntui hyvältä kääntelehtiä taas väljissä vaatteissa.

– Mitä tämä on? – Hän katseli uteliaana paksua kangasta, josta tuntui pohjoisten seutujen väkeviä tuoksuja.

– Sekö? Se on vain vaatimaton laaman oppilaan puku. Täydellinen joka suhteessa, sanoi Hurree babu, lyllertäen parvekkeelle puhdistamaan hampaitaan. – Minä sitä mieltä olen, että sinun vanha ystävä ei ole oikea laama, vaan johonkin lahkoon kuuluu. Olen kirjoittanut näitä asioita Asiatic Quarterly Review – aikakauskirjalle, mutta julistaneet lehdessään eivät ole. Minusta kummallista on, että vanha mies ei ole lainkaan uskonnollinen. Hän ei vähääkään turhaan tunnollinen ole.

– Tunnetteko hänet?

Hurree babu kohotti kättänsä merkiksi, että hän suoritti niitä toimituksia, joita hyvin kasvatettu bengalilainen aina noudattaa hampaitansa puhdistaessaan. Sitten hän äänsi englanniksi jonkin deistisen lauselman ja sulloi suunsa täyteen panjuurta ja beteliä.

– Hoo, kyllä. Minä tavannut hänet monta kertoja Benaresissa ja myös Buddh-Gayassa, kun kysellä häneltä tahdoin uskonnollisia asioita ja henkien palvelusta. Hän puhtaasti uskonnoton – kuten minä myös.

Huneefa liikahti unessaan, ja Hurree babu kiirehti hermostuneeesti vaskisen suitsutusastian luo, joka oli aamuvalossa aivan mustana, hieroi kokoontunutta lampunnokea sormeensa ja pyyhki sitä poikittain kasvojensa yli.

– Kuka on kuollut talossa? kysyi Kim kansankielellä.

– Ei kukaan. Mutta tuo noita voi katsoa pahalla silmällä, vastasi babu.

– Mitä aiot nyt tehdä?

– Laitan sinut matkalle Benaresiin, jos sinne matkustat, ja selitän sinulle, mitä meikäläisten tietää pitää.

– Sinne aion. Mihin aikaan juna lähtee? – Kim nousi ja katseli ympärilleen autiossa huoneessa ja Huneefan vahankeltaisiin kasvoihin aamuauringon ensimmäisten säteitten hiipiessä lattian yli. – Onko tuolle noidalle maksettava tästä?

– Ei. Hän on loitsuillansa varustanut sinut kaikkia paholaisia ja vaaroja vastaan – omien paholaistensa nimessä. Mahbub tahtoi niin. – Sitten jatkaen englanninkielellä: – Mahbub sangen vanhanaikainen on antautua sentapaiseen taikauskoisuukseen, minun mielestä. Sehän olee kaikki vatsasta puhuminen. Mahajuttelu … eikö niin?

Kim näpsäytti vaistomaisesti sormiansa väistääkseen kaiken mahdollisen pahan, mitä Huneefan toimituksiin oli saattanut sekaantua, vaikka Mahbub ei tietenkään ollut mitään pahaa aavistellut, ja Hurree hykähteli taaskin. Mutta mennessään huoneen toiselle puolelle hän huolellisesti vältti koskettamasta Huneefan kyyristelevään varjoon, joka kuvastui lattiaan. Noidat voivat oikeana hetkenään tarttua ihmissielua kantapäistä, jos vain tulee astahtaneeksi varjon alalle.

– Sinun nyt pitää tarkoin kuulla, virkkoi babu heidän päästyään ulkoilmaan. – Näihin loitsumenoihin, joita tehty on, kuuluu myös meikäläisille sangen tehoisa amuletti. Jos sinä tunnustelet kaulassasi, sinä pienen hopeisen, sangen huokean amuletin löydät. Se kuuluu meille. Ymmärrätkö?

– Kyllä, hazva-dilli (sydänten vahvistaja), sanoi Kim, tunnustellen kaulaansa.

– Huneefa ne valmistaa kaksi rupeeta kaksi annaa hintaa, käyttäen kaikenlaiset manaukset. Ne olevat aivan tavalliset, paitsi että ne osaksi mustaa emaljia olevat ja sisässä paperia täynnä paikallisien pyhimyksien nimejä ja sentapaista. Se olee Huneefan tehtävä, ymmärrät? Huneefa valmistaa ne vain meille, mutta paremmin varmuudeksi me niihin pieni turkoosi pistämme, jotka herra Lurgan antaa. Minä olen kaikki tämä keksinyt. Se ei tietenkään virallinen ole, mutta alempiarvoisten se on mukavaa. Eversti Creighton hän ei tiedä siitä. Hän olee eurooppalainen. Turkoosi pannaan paperin sisässä… Niin, tästä tie asemalle menee… Sinä kai nyt laaman seuraat ja ehkäpä jonakina päivänä tulet minun kanssa tai Mahbubin kanssa. Oletaan että sattuisimme johonkin oikeen vaikeaan paikkaan joutumaan. Minä arka mies, sangen arka, mutta sanon sinulle, olen sangen tiukassa paikassa ollut useampia kertaa kuin hiuksia päässä minulla. Silloin sanoa pitää: "Minä olen loitsun poika." Hyvä silloin.

– En oikein ymmärrä. Emme saa muiden kuullen puhua täällä englanninkieltä.

– Ei sillä väli. Minä olen vain babu, joka englannin taitoa sinulle näytän. Kaikki me babut englantia puhumme opin näyttämiseen, haastoi Hurree heilauttaen rennosti olkahuiviansa. – Niinkuin minä sanoa olin, 'Loitsun poika' merkitsee, että sinä saatat jäsen olla Sat Bhai- eli seitsemän veljen seuraan. Luuletaan yleisesti, että se olee hajotettu veljeskunta, mutta minä olen tehnyt muistiinpanot osoittamaan, että se vielä olee olemassa. Näe sinä, se olee kaikki minun keksintö. Sat Bhaissa olee monta jäsenet, ja ehkä ne, jotka sinun kurkkua leikkaa aikovat, vähän miettivät sen ennen. Se aina kuitenkin hyödyllistä, viivytys. Nämä hupsut alkuasukkaat, jos eivät liikaa kiihtyneet ole, aina pysähtyvät miestä tappamassa, joka sanoo että kuuluu jossakin järjestössä. Ymmärrätkö? Sanot vain, kun olet vaikeassa paikassa: "Minä olen Loitsun poika", ja silloin sinä saat – ehkä – niin – hengähtää. Mutta tätä käytät ei muulloin kuin äärimmäiseen tapaukseen tai alottamaan neuvottelu vieraan kanssa. Ymmärrätkö tämän kaikki? Sangen hyvä. Mutta luuleta sitten, että minä tai joku muu meidän osastosta tulee sinun luo aivan outona puettuna. Sinä et minua tuntisi yhtään, jos minä en itseni ilmaisis, lyön vedon. Jonakin päivänä näytän sen. Minä tulen jonakin Ladakhin kauppiaana … oh, millaisena miehenä vain … ja sanon sinulle: "Sinä haluat ostaa kalliita kivejä?" Sinä vastaat: "Näytänkö minä sellaiselta, joka kalliita kivejä ostaa?" Sitten minä sanon: "Köyhällekin sopii ostaa turkoosi tai tarkeean."

– Sehän on kichree … kasvispuuroa, tokaisi Kim.

– Tietenkin se olee se. Sinä sanot: "Näyttäkää minulle se tarkeean." Sitten minä vastaan: "Sen keittänyt nainen, ja ehkä se sinun kastille paha." Sitten sinä sanot: "Ei ole mitään kastia, kun lähdetään … etsimään tarkeean." Sinä vähän pysähdyt niiden sanojen välissä: "lähdetään … etsimään". Se olee koko salaisuus, se pieni pysähdys sanojen välissä.

Kim kertasi tämän koelauseen.

– Se aivan oikeen. Sitten minä näytän sinulle minun turkoosi, jos aikaa olee, ja silloin sinä tiedät, kuka minä olen, ja sitten me vaihdamme mielipiteet ja papereja ja muuta sellaista. Ja sillä tavoin olee jokaisen muun meidän kanssa. Me puhumme joskus turkoosista ja joskus tarkeeanista, mutta aina se pieni pysähdys noiden sanojen välissä. Se olee sangen helppoa. Ensiksi "Loitsun poika", jos sinä olet tiukassa paikassa. Ehkä se auttaa sinua – ehkä ei. Sitten se, mitä minä sinulle tarkeeanista kerroin, jos sinun pitää jonkun vieraan kanssa viralliset asiat toimittaa. Tietysti nykyään sinulle ei ole virallisia asioja. Sinä olet – hm – ylimäärän kokelas. Aivan erikoinen asema. Jos sinä olisit syntynyt aasialainen, sinä voisit heti vakinainen paikka saada, mutta tämä puolen vuoden loma on annettu vieraannuttaa sinun englantilaisuudesta, katso. Laama hän odottaa sinua, sillä minä puolivirallisesti olen ilmoittanut hänelle, että sinä suorittanut kaikki tutkinnot ja pian annetaan valtion virka. Ohhoo! Sinulla toimivalta jo olee, että jos tarvitaan sinua auttamaan Loitsun poikia, sinä muista sangen kovin yrittää. Nyt sanon hyvästi, rakas ystävä, ja toivotan sinä aina oikeen päin seistä pääset.

Hurree Babu vetäytyi vähän syrjään väentungoksessa Lucknowin asemalla ja – oli hävinnyt. Kim vetäisi syvään henkeänsä ja ravisteli itseään vapautuksen tunteesta. Nikkelöidyn revolverinsa hän tunsi tummanvärisen kauhtanansa povella ja amuletin kaulassaan: kerjuumalja, rukousnauha ja tikari olivat niinikään mukana (herra Lurgan ei ollut mitään unohtanut) sekä edelleen lääkerasia, maalikotelo, kompassi ja kulunut vanha rahansäilytysvyö, joka oli kirjailtu piikkisian harjaksia esittävillä kuvioilla ja jossa oli kuukauden palkka. Eivätpä kuninkaatkaan voineet olla rikkaampia. Kim osti lehtiropeeseen asetettuja makeisia muutamalta hindukauppiaalta ja söi niitä iloisen hurmion vallassa, kunnes poliisi käski hänen poistua portailta.

XI

Tätä seurasi kuitenkin aivan luonnollinen vastavaikutus.

"Nyt olen yksin … aivan yksin", ajatteli hän. "Koko Intiassa ei ole ketään niin yksinäistä kuin minä! Jos tänään kuolisin, niin kuka ilmoittaisi siitä – ja kelle? Jos elän ja Jumala on hyvä, niin päästäni luvataan palkinto, sillä minä olen Loitsun poikia – minä, Kim."

Ani harvat valkoihoiset saattavat aasialaisten tavoin pelkästään nimeänsä kertaamalla vaivuttaa mielensä jonkinlaisen huumauksen tilaan, täydesti keskittäen ajatuksensa minuutensa tarkasteluun. Vanhemmaksi tultua se kyky tavallisesti häviää, mutta silloin kun se on vielä jäljellä, se saattaa vallata ihmisen milloin hyvänsä.

"Kuka on Kim … Kim … Kim?"

Hän istahti tungoksen täyttämän odotushuoneen nurkkaan kädet ristikkäin sylissä ja silmäterät aivan supistuneina, unohtaen kaiken muun. Hän tunsi, että hän pienen hetken kuluttua, nyt jo aivan kohtsiltään, saisi tämän suunnattoman arvoituksen ratkaistuksi; mutta samassa, kuten aina tapahtuu, hänen mielensä irtausi noista korkeuksista äkillisesti kuin haavoittunut lintu, ja sipaisten kädenselällä silmiään hän pudisti päätänsä.

Pitkätukkainen hindulainen bairagi (pyhä mies), joka oli juuri ostanut matkalipun, pysähtyi silloin hänen eteensä ja tuijotti häneen terävästi.

– Minäkin olen kadottanut sen, sanoi hän alakuloisesti. – Se on yksi Tielle johtavista porteista, mutta minulle se on ollut suljettuna monta vuotta.

– Mitä puhetta se on? kysyi Kim hämmästyen.

– Sinä ihmettelit hengessäsi, mitä sinun sielusi lieneekään. Kohtaus tuli äkkiä. Minä tunnen sen. Kuka tuntisi, jollen minä? Minne olet menossa?

– Kashiin päin (Benaresiin).

– Siellä ei ole jumalia. Minä olen niitä koetellut. Minä lähden Prayagiin (Allahabadiin) jo viidennen kerran – etsien Valistuksen tietä. Mihin uskoon sinä kuulut?

– Minäkin olen etsiviä, vastasi Kim käyttäen yhtä laaman mielisanoista. – Vaikka (hän unohti hetkeksi pohjoiskuosisen pukunsa) Allah yksin tietää mitä etsin.

Vanha mies pisti bairagi-kainalosauvansa olkakuoppaan ja istuutui punertavalle pantterintaljan palaselle, samalla kun Kim nousi kuullessaan Benaresiin menevän junan tulleen asemalle.

– Mene toivossa, pikku veli, sanoi vanhus. – Pitkä on tie sen Ainoan jalkojen juureen; mutta sinne me kaikki vaellamme.

Kim ei tämän jälkeen tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi, ja ennenkuin hän oli täyteen ahdetussa vaunussa matkustanut kaksikymmentä mailia, huvitti hän jo naapureitansa kertomalla mitä ihmeellisimpiä juttuja omista ja mestarinsa loitsijalahjoista.

Benares näytti hänestä erittäin likaiselta kaupungilta, vaikka mieluista oli panna merkille, kuinka hänen pukuansa kunnioitettiin. Ainakin kolmasosa asujamistosta on aina rukoilemassa jotakin ryhmää monista miljoonista jumal'olennoista, ja senvuoksi siellä pidetään kunniassa jokaista lajia pyhää miestä. Kim opastettiin Tirthankerin temppeliin, joka sijaitsi mailin verran kaupungin ulkopuolella lähellä Sarnathia. Oppaana oli hänen sattumalta kohtaamansa punjabilainen maamies, Jullundurista päin saapunut kamboo, joka turhaan oli huutanut jokaista kotipitäjänsä jumalaa parantamaan pientä poikaansa ja tahtoi nyt koettaa Benaresia viimeisenä keinona.

– Sinä olet pohjoisesta? kysyi hän raivautuen väkijoukon läpi soukilla, inhottavasti haisevilla kaduilla jokseenkin niinkuin oma härkänsä siellä kotona.

– Niin, tunnen hyvin Punjabin. Äitini oli pahareen, mutta isä oli kotoisin Amritsarista, Jandialan läheltä, sanoi Kim öljyten kerkeätä kieltänsä matkustelun tarpeiksi.

– Jandiala … Jullundur? Ohoh! Sittenhän olemme ikäänkuin jollakin tavoin naapureita. – Mies nyökäytti hellästi päätään vaikertavalle lapselleen, joka oli hänen sylissään. – Ketä sinä palvelet?

– Muutamaa erittäin pyhää miestä Tirthankerin temppelissä.

– Kaikki ne ovat erittäin pyhiä … ja erittäin ahnaita, sanoi mies katkerasti. – Minä olen käynyt kaikissa temppeleissä, niin että jalkani ovat aivan nahattomina, eikä lapseni ole tullut vähääkään paremmaksi. Ja äitikin on sairaana… Hys, hys, pieni raukka… Me vaihdoimme sen nimeä, kun kuume tuli, niin, ja puimme sen tytön vaatteisiin. Emme mitään jättäneet tekemättä, paitsi – tahdoin saada hänen äitinsä mukaan lähtiessäni Benaresiin – jotta Sakhi Sarwar Sultan auttaisi meitä parhaiten. Me tiedämme hänen armeliaisuutensa, mutta nämä alankomaan jumalat ovat meille vieraita.

Lapsi kääntyi maatessaan isän vahvoilla suonikkailla käsivarsilla ja katseli Kimiä väsynein silmin.

– Oliko kaikki aivan hyödytöntä? kysyi Kim vähän enemmän kiintyneenä heihin.

– Hyödytöntä kaikki, sanoi lapsukainen kuumeen tulehduttamin huulin.

– Jumalat ovat antaneet hänelle ainakin hyvän ymmärryksen, sanoi isä ylpeänä. – Ajatteleppa, että hän kuunteli niin tarkasti. Tuolla on sinun temppelisi. Minä olen köyhä mies, monet papit ovat minulta saaneet rahaa, mutta poika on toki minun poikani, ja jos joku lahja sinun mestarillesi voisi parantaa hänet… Minä en enää mitään ymmärrä.

Kim mietti vähän, ja ylpeys kutkutti hänen itserakkauttaan. Kolme vuotta aikaisemmin olisi hän oitis käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja mennyt matkoihinsa, sitä sen enempää ajattelematta; mutta nyt jo tuon vieraan osoittama kunnioitus muistutti häntä siitä, että hän oli mies. Sitäpaitsi hän itsekin oli jo pari kertaa saanut maistaa kuumetta ja kyllin kokenut tunteakseen nälkiintymisen vaikutukset, kun näki sellaisia.

– Kutsu hänet esille, niin minä annan sitoumuksen luovuttaakseni hänelle parhaimman härkäparin, jotta poikani paranisi.

Kim pysähtyi temppelin veistokoristeisen ulko-oven eteen. Valkoisiin puettu ajmirilainen rahamies, joka oli juuri päässyt koronkiskomissynneistään, kysyi häneltä, mitä hän tahtoi.

– Minä olen Teshoo laaman oppilas, pyhän bhotijalilaisen, joka on täällä sisällä. Hän on kutsunut minua. Minä odotan täällä. Ilmoita hänelle.

– Älä unohda lasta, huusi hätäinen maamies hänen olkansa yli, sitten ulvoen Punjabin murteella: – Oi pyhä, oi sinä siunatun oppilas, oi te kaikki maailman jumalat, katsokaa, kuinka murhe odottaa tällä portilla! – Tuollainen huuto on niin tavallinen Benaresissa, etteivät ohikulkijat edes päätänsä kääntäneet.

Rahamies, joka oli nyt hyväntahtoisella mielellä koko ihmiskuntaa kohtaan, vei sanan pimeään temppeliin, ja monta hidasta itämaalaista hetkeä kului, sillä laama nukkui kopissaan eikä yksikään pappi tahtonut häntä herättää. Kun hänen rukousnauhansa kalina jälleen rikkoi hiljaisuuden sisemmässä temppelipihassa, missä arhatien tyynet kuvapatsaat ovat, kuiskasi eräs koeveli hänelle: – Oppilaasi on ulkona. Silloin vanhus riensi ulos unohtaen rukouksensa lopun.

Tuskin oli kookas olento näyttäytynyt ovella, kun maamies juoksi hänen eteensä ja kohottaen lastansa huusi: – Katso tätä, pyhä mies, ja jos jumalat tahtovat, hän jää eloon … hän jää eloon!.. Hän pisti kätensä vyöhönsä ja veti esiin pienen hopearahan.

– Mikä nyt on?

Laama kääntyi Kimin puoleen. Hän puhui urdua nyt paljon selvemmin kuin ennen muinoin Zam-Zammah-kanuunan luona. Mutta onneton isä ei tahtonut sallia vielä mitään yksinpuhelua.

– Se ei ole muuta kuin kuumetta, sanoi Kim. – Lapsi ei ole kunnollisesti ruokittu.

– Se sairastuu kaikesta, mitä nauttii, eikä sen äiti ole täällä.

– Jos sallitaan, niin minä voin ehkä parantaa sen.

– Mitä! Onko sinusta parantaja tehty? Odotahan täällä, sanoi laama ja istuutui miehen viereen portaan alimmalle astuimelle, jolla välin Kim, pitäen heitä silmällä, varovasti avasi pienen betel-rasiansa. Hän oli uneksinut koulussa ollessaan, miten hän palaa laaman luokse sahibina, laskien leikkiä hänelle ennenkuin ilmaisee itsensä. Ne olivat oikein poikamaisia haaveita. Mutta tässä lääkkeiden etsinnässä, silloin tällöin pysähtyen otsa rypyssä miettimään ja loitsuja mutisemaan, oli paljon enemmän draamallisuutta. Hänellä oli kiniiniä lääkepulloissaan, samoin kuin tummanruskeita lihamehuputkia, hinduilta kielletystä häränlihasta keitettyjä, luultavasti, mutta se ei ollut hänen asiansa. Pienokainen ei tahtonut syödä, mutta se imeskeli ahnaasti mehuputkea ja sanoi pitävänsä sen suolaisesta mausta.

– Ota siis nämä kuusi, sanoi Kim antaessaan ne miehelle. – Kiitä jumalia ja keitä kolme niistä maidossa ja kolme vedessä. Kun lapsi on juonut maidon, anna sille tämä (se oli puoli kiniinipalleroa) ja verhoa hänet lämpimiin peitteisiin. Anna hänen sitten juoda toisista kolmesta keitetty vesiliemi ja sen jälkeen toinen puoli tästä valkoisesta pallerosta, kun se herää. Sillä välin se voi imeskellä tätä ruskeata lääkettä kotimatkalla.

– Hyvät jumalat, mikä viisaus, sanoi kamboo, ottaen kerkeästi lääkkeet.

Siinäpä oli kaikki mitä Kim oli voinut muistaa siitä, kuinka häntä itseään lääkittiin erään syksyisen vilutautikohtauksen aikana – paitsi että loitsut lausuttiin hänen tehotakseen laamaan.

– Mene nyt! Tule jälleen aamulla.

– Mutta maksu? Maksu? sanoi mies ja suoristi voimakkaita hartioitaan. – Minun poikani on minun poikani. Kun hän nyt paranee, kuinka voin palata hänen äitinsä luokse ja sanoa ottaneeni apua matkan varrelta, antamatta edes herakulhollista vastalahjaksi?

– Ne ovat kaikki samanlaisia, nuo jatit, sanoi Kim lempeästi, —

Muuan jat seisoi tunkiollansa ja näki kuninkaan norsujen menevän ohi.

"Hoi, ajaja", kysyi hän, "mistä hinnasta myyt nuo pikku aasit?"

Jat purskahti kaikuvaan nauruun, koettaen sitä kuitenkin hillitä, laamalta anteeksi pyydellen. – Se on oman seutuni sananparsi, juuri niin siellä puhutaan. Semmoisia me kaikki jatit olemme. Minä palaan huomenna lapsen kanssa, ja tulkoon teille molemmille kodinjumalien siunaus; ne ovat hyviä pieniä jumalia… Nytpä, poju, tulemme jälleen terveiksi. Älä sylje sitä pois, pikku ruhtinaani! Sydämeni kuningas, älä sylje sitä pois, niin meistä tulee väkeviä miehiä, jo huomenna pystymme painimaan ja nuijaa heiluttamaan.

Mies meni matkoihinsa hyräillen ja mutisten. Laama kääntyi Kimin puoleen, ja hänen hellän vanhan sydämensä kaikki tunteet keskittyivät hänen pienten silmiensä katseeseen.

– Sairaiden parantaminen on ansiollisuuden hankkimista, mutta ensin tulee saada tietoa. Se oli viisaasti tehty, koko maailman ystävä.

– Sinä minulle olet viisautta antanut, pyhä mies, vastasi Kim, unohtaen äskeisen pikku leikintekonsa, unohtaen Xavierin, unohtaen valkoisen syntyperänsä, vieläpä "suuren pelinkin" kumartuessaan muhamettilaiseen tapaan koskettamaan mestarinsa jalkoja jainilaisen temppelin tomussa. – Kaiken opetuksen olen saanut sinun ansiostasi. Sinun leipääsi olen syönyt kolme vuotta. Nyt ovat opintoni päättyneet. Olen vapautunut koulusta. Tulen luoksesi.

– Siinä minun palkintoni. Tule sisään, tule sisään! Ja onko kaikki hyvin?

He astuivat sisempään pihaan, jonne ehtoopäivän aurinko loi kultaisia säteitään.

– Seisohan, että saan nähdä. Kas niin! – Hän katseli tarkoin. – Et ole enää lapsi, vaan mies, kypsynyt viisaudessa, kulkien kuin lääkäri. Hyvin tein – hyvin tein jättäessäni sinut aseellisille miehille sinä mustana yönä. Muistatko ensimmäistä kohtaamistamme Zam-Zammahin luona?

– Kyllä, sanoi Kim – Muistatko sinä, kuinka hyppäsin rattailta ensimmäisenä päivänä ollessani menossa…

– Tiedon porteille? Totisesti. Entä sitä päivää, jolloin yhdessä söimme leivoksia Nucklaossa joen rannalla? Ah, ah! Monta kertaa olet kerjännyt minulle, mutta sinä päivänä minä kerjäsin sinulle.

– Olipa siihen pätevä syy, tuumi Kim. – Minä olin silloin Tiedon temppelissä oppilaana ja sahibiksi puettuna. Älä unohda, pyhä mies, jatkoi hän leikillisesti, – että minä vieläkin olen sahib – sinun ansiostasi.

– Se on totta. Vieläpä korkeasti kunnioitettu sahib. Tule minun kammiooni, chela.

– Kuinka sinä minua niin korkeaksi arvostelet?

Laama hymyili. – Ensiksikin tuon ystävällisen papin lähettämistä kirjeistä, jonka tapasimme aseellisten miesten leirissä; mutta hän on nyt mennyt omaan maahansa, ja rahat lähetin viimeksi hänen veljellensä.

Eversti Creighton, joka oli ottanut huoltaakseen asioita maverickien mentyä Englantiin, oli laaman mielestä papin veli.

– Mutta minä en oikein ymmärrä sahibin kirjeitä, jatkoi laama. – Ne täytyi tulkita minulle. Senvuoksi valitsin varmemman keinon. Useasti, kun palasin matkoiltani tähän temppeliin, joka aina on ollut turvapaikkani, saapui tänne eräs mies etsimään valistusta, eräs Lehin mies, joka oli ollut, kuten hän sanoi, hindu, mutta väsynyt heidän jumaliinsa. – Näin sanoen laama viittasi arhat-jumaliin.

– Oliko hän lihava mies? kysyi Kim, vähän veitikka silmänurkassaan.

– Hyvin lihava. Mutta minä huomasin pian, että hänen mielensä oli kokonaan kääntynyt arvottomiin asioihin: paholaisiin ja taikuuteen, ja hän tiedusteli, miten ja millä tavoin juomme teetä luostarissa ja miten luostarikokelaita kasvatamme. Hän oli täynnä kysymyksiä, mutta hän oli sinun ystäväsi. Hän selitti, että sinä olet kehittymässä tiedossa ja pääsemässä suureen kunniaan kirjamiehenä. Ja minähän huomaan, että sinä olet lääkäri.

– Niin, minä olen kyllä oppinut, silloin kun olen sahib, mutta sen kaiken jätän syrjään tullessani tänne sinun oppilaanasi. Olen päättänyt sahibeille määrätyt vuoteni koulussa.

– Oltuasi ikäänkuin kokelas? sanoi laama nyökäyttäen päätänsä. – Oletko siis päättänyt koulunkäyntisi? Minä en haluaisi sinun jäävän keskeneräiseksi.

– Olen aivan vapaa sieltä. Aikanaan pääsen valtion palvelukseen, kirjuriksi.

– Etkä siis sotilaana. Se on hyvä.

– Mutta sitä ennen tulen vaeltamaan sinun mukanasi. Sitä varten tulin tänne. Kuka kerjää sinulle näinä aikoina? jatkoi hän nopeasti. Jääkuori oli ohut.

– Hyvin usein kerjään itse, mutta olen harvoin täällä, niinkuin tiedät, paitsi milloin tulen takaisin oppilastani tapaamaan. Olen matkannut Intian päästä päähän, jalkaisin ja junalla. Se on suuri ja ihmeellinen maa. Mutta täällä olen kuin omassa Bhotijalissani.

Hän katseli mielihyvällä pientä, siistiä suojaansa. Istuimena oli matala patja, jolle hän oli asettunut jalat ristissä niinkuin tiibettiläinen istuutuu mietiskelystään havahtuneena. Edessään hänellä oli teakpuinen matala pöytä, jolla oli vaskisia teeastioita. Yhdessä nurkassa oli pieni alttari, sekin leikatusta teakpuusta, ja se kannatteli istuvan Buddhan pronssista kuvaa, jonka edessä oli lamppu, suitsutusastia ja pari vaskimaljakkoa.

– Ihmeitten talon kuvien hoitaja saavutti ansiota antaessaan nuo minulle vuosi sitten, sanoi laama huomatessaan Kimin katseen. – Kun joutuu olemaan kaukana omasta maastansa, ovat sellaiset esineet hyviä muistoja, ja meidän on kunnioitettava Mestariamme, joka osoitti Tien. Katso! jatkoi hän viitaten kummalliseen värjätystä riisistä muodostettuun kasaan, jonka huippuna oli haaveellinen metallikoriste. – Ollessani oman luostarini esimiehenä, ennenkuin sain parempaa ymmärrystä, toimitin joka päivä tällaisen uhrin. Se on maailmankaikkeuden uhri Herrallemme. Me bhotijalilaiset uhraamme koko maailman joka päivä tällä tavoin Korkeimmalle Laille; ja niin minä teen nytkin, vaikka tiedän, että Ylevin on kaiken tällaisen hyvittelyn yläpuolella. – Hän otti nuuskaa rasiastaan.

– Se on hyvin tehty, pyhä mies, mutisi Kim vaipuen mielellään patjojen varaan ja tuntien olevansa hyvin onnellinen, vaikka jotenkin väsynyt.

– Sittenhän minä myöskin piirustelen Olevaisuuden pyörän kuvia, naureskeli vanhus. – Kolme päivää käytän aina yhteen kuvioon. Siinä työssä olin, tai ehkäpä olin silmäni vähän ummistanut, kun tuotiin sana sinun tulostasi. On hyvä, että olet täällä. Minä näytän sinulle töitäni – en ylpeilläkseni, vaan jotta saisit oppia. Eivät sahibit omista kaikkea tämän maailman viisautta.

Hän veti pöydän alta esiin arkin outotuoksuista keltaista kiinalaista paperia ja siveltimiä sekä maalikakun. Selvin ja jyrkin piirtein hän oli muodostanut ison pyörän kuvan, jossa on kuusi puolaa, keskuksena sika, käärme ja kyyhkynen (tietämättömyys, viha ja himo) ja osastoina kaikki taivaat ja helvetit sekä ihmiselämän vaiheet. Sanotaan, että Bodhisat itse ensin sommitteli sen riisijyvistä tomuun, valaistakseen oppilaillensa ilmiöiden alkusyitä. Monien vuosisatojen vieriessä se on muodostunut mitä ihmeellisimmäksi kokonaisuudeksi, jossa on sadoittain pieniä kuvioita, ja näiden jokaisella piirrolla on oma merkityksensä. Harvat kykenevät tulkitsemaan tätä kuvavertausta; koko maailmassa ei ole kahtakaankymmentä, jotka osaavat taatusti piirustaa sen ulkomuistista, ja sellaisia, jotka osaavat sekä piirustaa että selittää sen, on vain kolme.

– Olen minäkin vähän oppinut piirtämään, sanoi Kim. – Mutta tämä on ihmeitten ihme.

– Minä olen piirustanut sitä vuosikausia, kertoi laama. – Oli aika, jolloin kykenin piirustamaan sen kahden lampunsytyttämän välillä. Opetan sinullekin tämän taidon – tarpeellisen valmistusajan perästä – ja selitän sinulle myös pyörän merkityksen.

– Lähdemme siis taipaleelle?

– Aloitamme jälleen etsintämme. Minä vain odotin sinua. Minulle sanottiin selväksi sadoissakin unissa, varsinkin eräässä, jonka näin ensimmäisenä yönä sen perästä kun Tiedon portit ensi kerran sulkeutuivat, että minä en milloinkaan löytäisi jokeani ilman sinua. Sen ohjauksen hylkäsin, niinkuin tiedät, uudelleen ja uudelleen, peläten että se oli harhanäkyä. Senpä vuoksi en tahtonut ottaa sinua mukaani Lucknowista sinä päivänä, jolloin söimme yhdessä leivoksia. En tahtonut ottaa sinua, ennenkuin aika oli täytetty ja otollinen. Vuoristosta alkaen mereen saakka ja jälleen sinne takaisin olen kulkenut, mutta turhaan. Sitten muistin Jataka-kertomuksista erään.

Hän kertoi Kimille tarinan norsusta, jolla oli rautakahle jalassa, niinkuin oli sen usein kertonut jainilaisille papeille.

– Enempää todistusta ei tarvita, päätti hän vakavasti. – Sinut lähetettiin avukseni. Kun sinut otettiin minulta, oli etsimiseni hyödytöntä. Sentähden nyt lähdemme uudelleen yhdessä, ja etsintämme on taattu.

– Minne lähdemme?

– Mitä sillä on väliä, koko maailman ystävä? Etsintämmehän on taattu. Jos on tarvis, niin virta puhkeaa esiin edessämme maasta. Minä saavutin ansiota lähettäessäni sinut Tiedon lähteille ja toimittaessani sinulle viisauden jalokiven. Sinä palasit, niinkuin nyt näen, Sakyamunin oppilaana, lääkärin, jonka alttareita on paljon Bhotijalissa. Se riittää minulle. Me olemme jälleen yhdessä, ja kaikki on niinkuin ennenkin – koko maailman ystävä – tähtien ystävä – chelani!

Sitten he puhuivat jokapäiväisistä asioista, mutta merkille pantava oli, ettei laama milloinkaan kysellyt Xavierissa-olon yksityiskohtia eikä liioin ollut udellut vähintäkään sahibien elämästä ja tavoista. Hänen mielensä oli kokonaan menneisyydessä, ja hän muisteli askel askeleelta heidän ensimmäistä ihmeellistä matkaansa, hykerrellen käsiään ja naureskellen, kunnes suvaitsi kyyristyä vanhuksen pikaiseen uneen.

Kim katseli viimeisen tomuisen sädejuovan häipymistä pihalta ja leikitteli aavetikarillaan ja rukousnauhallaan. Benaresin, maailman vanhimman kaupungin, yötä päivää jatkuva kohu kuului muurien ulkopuolelta kuin meren pauhina aallonmurtajaa vasten. Silloin tällöin astui joku pappi pihan poikki tuoden jotakin pikku uhria jumalainkuville ja lakaisi polun edestänsä, jottei vahingossakaan surmaisi mitään elävää olentoa. Lampun valo tuikahti, ja samassa kuului rukouksen mutinaa. Kim katseli tähtiä, jotka perätysten tulivat näkyviin hiljaisessa sankassa pimeydessä, kunnes vaipui uneen alttarin juurelle. Sinä yönä hän unissaan käytti vain hindukieltä, ei englannin sanaakaan seassa…

* * * * *

– Pyhä mies, tännehän tulee se lapsi, jolle annoimme lääkettä, sanoi

Kim noin kolmen aikaan aamulla, kun laama, joka myöskin oli nähnyt unia, halusi heti herättyään lähteä jatkamaan pyhiinvaellusretkeä. —