Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 16

XII

– Olen saanut rohkeuteni takaisin, sanoi E 23 asemasillan melun turvissa. – Nälkä ja pelko panevat miehen pään pyörälle; muutoin olisin keksinyt tämän tempun aikaisemmin. Olin oikeassa. He tulevat minua etsimään. Sinä olet pelastanut pääni.

Joukko keltahousuisia punjabilaispoliiseja, joita johti kiireinen ja hikinen nuori englantilainen, hajoitti väkijoukon rautatievaunun ympäriltä. Heidän takanaan hiipi kuin kissa muuan lihava mies, joka näytti lakimiehen kirjurilta.

– Katso, tuo nuori herra lukee paperista. Minun tuntomerkkini ovat hänen käsissään, sanoi E 23. – He kulkevat vaunusta vaunuun, niinkuin katiskoitaan kokeva kalastaja.

Kun joukkue saapui heidän vaunullensa, istui E 23 hypistelemässä rukousnauhaansa tasaisesti nytkäytellen ranteitaan, ja Kim pilkkasi häntä niin opiumin huumaamaksi, että oli menettänyt tulipihtinsä, jotka ovat saddhun erikoinen tuntomerkki. Laama tuijotti syvissä mietteissä suoraan eteensä, ja maamies kokoili kapineitaan levottomasti vilkuillen.

– Täällä on vain muutamia pyhiä houkkoja, sanoi englantilainen ääneen ja kulki edelleen, kansan levottomasti liikehtiessä, sillä alkuasukaspoliisin ilmestyminen merkitsee kaikkialla Intiassa alkuasukkaiden kiskomista.

– Nyt on jäljellä vain se vaikeus, kuiskasi E 23, – kuinka lähettää sähkeellä tieto, mihin kirjeen kätkin. En voi tässä puvussa mennä lennätinkonttoriin.

– Eikö siinä kyllin, että olen pelastanut henkesi?

– Ei, jos työ on keskeneräiseksi jäänyt. Eikö jalokivien parantaja milloinkaan sanonut sentapaista sinulle? Tässä tulee toinen sahib! Ah!

Tällä kertaa tuli pitkä keltanaamainen piiritarkastaja puettuna kypärään, vyö vyöllä ja kiiltävät kannukset saappaissa. Hän kierti ja suki tummia viiksiään.

– Kylläpä ovat nuo poliisisahibit narreja! sanoi Kim naureskellen.

E 23 vilkaisi häneen. – Se oli hyvin sanottu, mutisi hän muuttuneella äänellä. – Minä menen juomaan vettä. Pidä huolta paikastani.

Hän kompuroi vaunusta melkein englantilaisen syliin, joka noitui häntä kankealla urdunkielellä.

– Tum mut? Oletko juovuksissa? Älä hoipertele siinä, kuin koko Delhin asema olisi omaisuuttasi.

Muuttamatta vähääkään kasvonpiirteitään vastasi E 23 likaisimmilla herjauksilla, joka Kimiä tietenkin peräti huvitti, sillä se muistutti hänelle rumpalipoikia ja parakkilakaisijoita Umballassa hänen ensimmäisen koulunkäyntinsä kauhealta ajalta.

– Hullu mies, huusi englantilainen. – Nickle-jao! mene takaisin vaunuusi.

Keltainen saddhu vetäytyi askel askeleelta taaksepäin ja alentaen ääntänsä kirosi piiritarkastajan elämän loppuun saakka – tässä Kim todella hätkähti – Kuningattaren kiven, sen alla olevan kirjoituksen kautta ja sellaisen jumalavalikoiman nimessä, jossa jumalilla oli aivan uudet nimitykset.

– En ymmärrä, mitä sanot, ärjyi englantilainen kiukusta punastuen, mutta jotakin hävyttömyyttä se on. Tule ulos sieltä.

Tekeytyen tietämättömäksi ojensi E 23 vakavana lippunsa, jonka englantilainen vihaisesti tempasi hänen kädestään.

– Oh zoolum! minkälaista sortoa, voivotteli jat nurkastaan. – Ja kaikki vain pilapuheen vuoksi. – Hän oli naureskellut saddhun röyhkeälle puheelle. – Loitsusi eivät tänään oikein tehoa, pyhä mies!

Saddhu seurasi piiripäällikköä madellen ja pyydellen. Matkustajien joukko ei ollut, lapsineen ja tavaroineen puuhaillessaan, huomannut koko tapausta. Kim pujahti ulos miehen jäljessä, sillä hänen mieleensä oli juolahtanut kuulleensa tuon vihaisen tuhman sahibin ääneensä keskustelevan "sukulaisuussuhteista" erään vanhan naisen kanssa Umballan läheisyydessä kolme vuotta sitten.

– Kaikki käy hyvin, kuiskasi saddhu huutavan, kirkuvan, levottoman väkijoukon suojassa, persialainen vinttikoira jalkojensa välissä ja häkillinen kirkuvia, erään rajputilaisen pyyntimiehen haukkoja niskassaan. – Hän on mennyt sähköttämään piilottamastani kirjeestä. Minulle sanottiin, että hän oli Peshawurissa. Olisihan minun pitänyt tietää, että hän on kuin krokotiili, aina toisessa kahluupaikassa kuin luulisi. Hän on pelastanut minut nykyisestä vaikeudestani, mutta sinulle olen henkeni velkaa.

– Onko hänkin meikäläisiä? Kim pujahti muutaman mewarilaisen kameelinajajan rasvaisen kainalon alitse ja törmäsi lörpöttelevään parveen sikhiläisiä vaimoja.

– Ei sen vähempi kuin suurin joukosta. Olemme molemmat onnenpoikia!

Minä ilmoitan hänelle, mitä olet tehnyt. Olen turvassa hänen suojassaan.

Hän tunkeutui vaunuja piirittävän väkijoukon lävitse ja kyyristyi lennätinkonttorin läheisyyteen penkille.

– Mene vaunuun, muuten ottavat paikkasi! Älä huolehdi asioista, veli … enempää kuin hengestänikään. Sinä olet hankkinut minulle vähän hengähtämisaikaa ja Strickland sahib on vetänyt minut maalle. Ehkä vielä saamme yhdessä työskennellä "pelissä". Jää hyvästi.

Kim riensi vaunuunsa iloisena, vaikka hölmistyneenä, mutta samalla vähän suutuksissaan siitä, ettei päässyt perille kaikista salaisuuksista ympärillään.

– Minä olen vasta-alkaja pelissä, se on varma. Minä en olisi voinut livahtaa turvaan niinkuin saddhu. Hän tiesi, että lyhdyn alla oli pimeintä. Minä en olisi huomannut ilmoittaa tietojani kiroillen… Kuinka terävä oli tuo sahib! No eipä sillä väliä! Minä pelastin miehen hengen – Minne kamboo meni, pyhä mies? kuiskasi hän istuutuen laaman viereen, tällä kertaa täyteen ahdetussa vaunussa.

– Pelko tyrmistytti hänet, vastasi laama lempeän ivallisella äänenpainolla. – Hän näki maratin muuttuvan saddhuksi aivan silmänräpäyksessä, suojaksi pahaa vastaan. Se hämmästytti häntä. Sitten hän näki saddhun joutuvan aivan suoraan poliisin kynsiin – ja juuri sinun taitosi seurauksesta. Silloinpa hän otti poikansa ja pakeni, sillä hänen mielestään sinä muutit rauhallisen kauppiaan hävyttömäksi lurjukseksi, joka riiteli sahibin kanssa, ja hän pelkäsi samanlaista kohtaloa. Missä saddhu on?

– Poliisien seurassa, vastasi Kim. – Mutta pelastinhan minä kamboon lapsen.

Laama otti nuuskaa hajamielisenä.

– Ah, chelani! Katsos, kuinka olet saanut rangaistuksen! Sinä paransit lapsen vain saadaksesi ansiota. Mutta sinä loihdit maratin ylpein elein, pidin sinua silmällä, – katselit sivullesi hämmentääksesi vanhan miehen ja tuhman talonpojan. Siitäpä epäluulo ja onnettomuus.

Kim hillitsi itsensä ikäisekseen erinomaisen kylmäverisenä. Ei hän, enempää kuin kukaan muukaan nuorukainen, tyytynyt nöyrtymään ja sietämään väärää arvostelua, mutta hän huomasi olevansa vaikeassa asemassa. Juna vyöryi Delhin asemalta pimeään yöhön.

– Se on totta, mutisi hän. – Jos olen loukannut sinua, olen tehnyt väärin.

– Olet tehnyt enemmänkin, chela. Sinä olet päästänyt valloilleen teon, ja niinkuin lammikkoon heitetty kivi levittää renkaita ympärinsä, niin et sinäkään voi arvostella seurausten laajuutta.

Tämä kykenemättömyys näkemään tulevaisuuteen oli hyvä sekä Kimin turhamielisyydelle että laaman mielenrauhalle, kun ajattelemme, että samassa silmänräpäyksessä Simlaan saapui sähkeilmoitus, että E 23 oli saapunut Delhiin ja mikä vielä tärkeämpää, tieto minne oli joutunut kirje, jonka sieppaaminen oli annettu hänen tehtäväkseen.

Sillä välin oli muuan liian innokas poliisimies vanginnut eräässä kaukaisessa etelän kaupungissa tehdystä murhasta syytettynä hirmuisesti suuttuneen ajmirilaisen puuvillakauppiaan, joka koetti selittää asioitaan herra Stricklandille Delhin asemalla, sillä aikaa kun E 23 riensi sivukatuja Delhin kaupungin sisimpiin osiin. Parin tunnin kuluttua oli useita sähkeitä saapunut suututtavina eteläisen valtion ministerille, joissa ilmoitettiin, että hieman rusikoitu maratti oli hävinnyt jäljettömiin. Ja siihen aikaan, kun hitaasti kulkeva juna pysähtyi Saharunporeen, oli Kimin liikkeellepaneman kiven viimeinen vaikutus ehtinyt kaukaisen Roumin moskeijan porteille, häiriten siinä hurskaan miehen rukouksia.

Laama toimitti rukouksensa laajassa muodossa aseman lähellä olevassa puistikossa auringon säteitten ja oppilaansa läsnäolon ilahduttamana. – Nyt jätämme nuo asiat taaksemme, sanoi hän, viitaten messinkikoristeiseen veturiin ja kiiltäviin raiteisiin. – Rautatievaunun tärinä, vaikka se muuten onkin ihmeellinen asia, on sulattanut luuni vedeksi. Täst'edes saamme hengittää puhdasta ilmaa.

– Lähtekäämme Kulun naisen asuntoon!

Kim astui iloisesti kantamuksineen. Näin varhain aamulla oli Saharunporen tie puhdas ja hyvältä tuoksuva. Hän muisteli Xavierissa vietettyjä aamuja, ja se lisäsi huippuunsa hänen jo ennestään täydellistä tyytyväisyyttään.

– Mistä tämä uusi kiire on kotoisin? Viisaat miehet eivät juoksentele niinkuin kananpoikaset auringonpaisteessa. Me olemme jo matkustaneet satoja kosia, ja tähän asti olen saanut olla tuskin hetkeäkään kahdenkesken sinun kanssasi. Mitenkä voisin sinua opettaa, kun väkijoukot alinomaa meitä tuuppivat? Ja kuinka minä voisin alituisen puheentulvan huuhtomana syventyä mietiskelyyn?

– Sen naisen kieli ei lyhene vuosienkaan vieriessä, oppilas hymyili.

– Eikä liioin hänen intonsa taikakeinoihin. Muistan, että kun kerran puhuin Elämän pyörästä (laama etsi povestaan viimeistä jäljennöstään), hän uteli vain paholaisista, jotka ahdistavat lapsia. Hän kyllä saavuttaa ansiota vieraanvaraisuudellaan meitä kohtaan, mutta ei aivan pian – joskus myöhemmin – vähitellen. Nyt kuljemme hiljalleen tarkastellen tapausten ketjua. Onnistumisemme on varma.

Niin he vaeltelivat hiljalleen laajojen kukkivien hedelmäpuutarhojen lävitse. Heidän pitkään ja makeasti nukuttuaan tähtien alla seurasi ihana hidas kulku heräävän kylän läpi. Kim ojensi kerjuumaljan sanaakaan puhumatta, mutta vastoin Lakia hänen silmänsä vilkuivat taivaan rannasta toiseen.

Sitten hän palasi kevein askelin pehmeän tomun yli mestarinsa luo, joka istui mangopuun tai Doonin siris-puun ohuemmassa varjossa, ja sitten he yhdessä söivät ja joivat rauhassa. Puolenpäivän aikaan kuljettuaan keskustellen jonkin matkaa he nukkuivat, ja kun ilma viileni, heräsivät he virkistyneinä. Ilta tapasi heidät seikkailemassa uudella seudulla jossakin kylässä, jonka he aikaa ennen olivat keksineet lakeuden toisella puolen ja josta he matkan varrella olivat keskustelleet.

Päästyään kylään he kertoivat tarinansa, ja se oli joka ilta uusi, ainakin mitä Kimiin tulee. Heidät vastaanotti vieraanvaraisen itämaisen tavan mukaan joko kylän pappi tai vanhin.

Kun varjot lyhenivät ja laama nojautui raskaammin Kimiin, oli aina Elämän pyörä tarjolla; se levitettiin siistitylle kivelle, ja oljenkorrella osoittaen sitä selitettiin kierros kierrokselta. Siinä istuivat jumalat korkeudessaan, ja täällä olivat unelmien unelmat. Tuossa oli taivaamme ja puolijumalien maailma: ratsumiehiä vuorilla taistellen. Alempana olivat tuskat petoeläinten muodossa, sieluja tikapuita ylös tai alaspäin kulkemassa, jonka vuoksi niihin ei saa kajota. Alempana olivat helvetit, sekä kylmät että kuumat, ja kidutettujen henkien olinpaikat.

Laama kehotti chelaansa tutkimaan niitä vaivoja, jotka johtuvat ylensyömisestä: turmeltunut vatsa ja polttavat sisälmykset. Noudattaen kehotusta oppilas katseli perin innokkaasti päätänsä taivuttaen ja ruskealla sormellansa seuraten puikkoa, mutta kun he pääsivät levottomaan, turhamaiseen inhimilliseen maailmaan, joka sijaitsee juuri helvetin yläpuolella, tuli hän hajamieliseksi. Sillä tien varrella kieppui tuo pyörä itse todellisena. Siinä syötiin, juotiin, tehtiin kauppaa ja riideltiin – ja kaikki oli lämpimän elävää.

Usein laama käytti noita eläviä kuvia tekstinsä aiheena kehottaen Kimiä, joka oli siihen liiankin valmis, panemaan merkille, kuinka liha pukeutuu tuhansiin milloin epämieluisiin, milloin miellyttäviin muotoihin, miten ihmiset kulloinkin niitä arvostelevat, niiden kuitenkin todellisuudessa ollessa perin mitättömiä. Ja edelleen laama osoitti, kuinka tietämättömän hengen, jouduttuaan sian, kyyhkysen ja käärmeen orjuuteen, himoiten betel-pähkinää, uutta härkäparia tai kuningasten suosiota ja naisten seuraa, on pakko pysyä ruumiiseen kytkettynä koko matkallansa taivaitten ja manalan läpi ja jälleen joutua uuteen kiertokulkuun.

Joskus joku ohikulkeva nainen tai köyhä mies, pysähtyen tarkkaamaan hartausmenoa, sillä muuta se ei ollut, kun leveä keltainen piirros oli avattuna, heitti siihen kukkia tai kourallisen raakunkuoria. Tällaisille vaatimattomille ihmisille riitti se, että olivat tavanneet pyhän miehen, joka saattaisi ehkä muistaa heitä rukouksissaan.

– Paranna heitä, jos ovat sairaita, sanoi laama, huomatessaan Kimin toimintahalun heräävän. – Anna heille lääkettä, jos heillä on kuume, mutta älä millään muotoa tee taikoja. Muista, miten maratille kävi.

– Onko kaikki työ siis pahaa? kysyi Kim heittäytyen maahan suuren puun alle ja syventyen tarkkaamaan pieniä muurahaisia, jotka juoksentelivat hänen kädellään.

– Työstä pidättyminen on hyvä … lukuunottamatta sitä työtä, jolla saavutetaan korkeampaa ansiota.

– Tiedon lähteillä meille opetettiin, että toimettomuus on sahibeille sopimatonta. Ja minä olen sahib.

– Koko maailman ystävä, sanoi laama, katsoen suoraan Kimiin, – minä olen vanha mies, ja minua ihastuttaa kaikki näkemäni niinkuin pientä lasta. Niille, jotka seuraavat Tietä, ei ole erotusta mustan ja valkoihoisen, ei Intian eikä Bhotijalin välillä. Me olemme kaikki pelastusta etsiviä sieluja. Kaikesta siitä viisaudesta huolimatta, jota opit sahibin koulussa, pääset, kun ehdimme virrallemme, vapaaksi kaikista harhakuvista – yhdessä minun kanssani. Oi! luitani pakottaa sen virran kaipuu, niinkuin niitä pakotti junassa, mutta henkeni on korkeampi ruumistani, ja se odottaa. Etsintäni onnistuu!

– Olen saanut vastauksen. Saanko tehdä kysymyksen?

Laama nyökäytti kunnianarvoisaa päätänsä.

– Minä söin sinun leipääsi kolme vuotta, niinkuin tiedät. Pyhä mies, mistä tuli…?

– Bhotijalissa on paljon sellaista, mitä ihmiset sanovat rikkaudeksi, vastasi laama tyynesti. – Kotiseudullani joudun sen harhaluulon esineeksi, mitä sanotaan kunnioitukseksi. Minä pyydän, mitä tarvitsen. Minun ei tarvitse tehdä tiliä. Siitä pitää luostarini huolen. Oi, ajattelen luostarini mustia korkeita penkkejä ja kaikkia noviiseja!

Ja hän kertoi hiekkaan piirrellen avarassa lumivyöryiltä suojellussa temppelissä toimitetuista suurista, loistavista jumalanpalveluksista, henkitansseista ja kulkueista, munkkien ja nunnien sioiksi muuttumisesta ja pyhistä kaupungeista viidentoistatuhannen jalan korkeudessa; luostarien keskeisistä juonista ja vehkeilyistä, vuoriston salaperäisistä äänistä ja merkillisistä heijastuksista vuoriston lumipinnalla. Hän jutteli myöskin Lhassasta ja dalai-Laamasta, jota hän oli käynyt katsomassa ja kunnioittamassa.

Jok'ikinen noista pitkistä mielenkiintoisista päivistä kohosi kuin muuri Kimin ja hänen oman heimonsa ja äidinkielensä välille. Hän tottui vähitellen taas ajattelemaan ja uneksimaan kansankielellä, ja vaistomaisesti hän noudatti laaman menettelyä syömisessä, juomisessa ja muussa senkaltaisessa. Vanhan miehen mieli kääntyi enemmän ja enemmän omaan luostariin samalla kuin hänen silmänsä suuntautuivat vuoriston ikilumille päin. Jokensa löytäminen ei häntä enää huolettanut. Tosin hän silloin tällöin tarkasteli pitkän aikaa jotakin mätästä tai oksaa, odottaen maan aukeavan ja vuodattavan siunauksensa hänelle, mutta hän oli tyytyväinen saadessaan olla oppilaansa seurassa ja tuntiessaan Doonvuoriston lauhkean tuulen hyväilyä.

Se oli toista kuin Ceylonissa tai Buddh-Gayassa tai Bombayssa ja aivan toista kuin muutamassa pensaita kasvavassa rauniokaupungissa, jollaisia hän näytti tavanneen pari vuotta sitten.

Hän puheli noista paikoista niinkuin turhamielisyydestä vapautunut tutkija tai nöyrä etsijä, viisas ja tasamielinen vanhus, jonka tietoja valistaa täydellinen ymmärrys. Askel askeleelta ja katkonaisesti, liittäen jokaisen uuden opetuksen johonkin matkalla tavattuun ilmiöön, hän jutteli kaikista retkistänsä läpi laajan Intian, kunnes Kim, joka ennen oli jo rakastanut häntä tietämättä syytä siihen, tunsi nyt rakastavansa häntä ainakin viidenkymmenen hyvän syyn takia.

Näin he yhdessä nauttivat suuresta onnestansa ja välttivät, niinkuin Laki vaatii, pahoja sanoja ja sopimattomia haluja, eivät syöneet ylenmäärin, eivät loikoilleet mukavilla vuoteilla eivätkä olleet puettuina kalliisiin vaatteisiin. Vatsa ilmoitti heille aterian ajan, ja kansa toi heille ruokaa, niinkuin sananlasku sanoo.

Mutta uutiset kulkevat Intiassa nopeasti, ja ennen pitkää tuli heidän luoksensa viljavien maiden kautta valkopartainen palvelija, laiha ja kuiva Urya, tuoden vasullisen kabulilaisia rypäleitä ja kultaisia appelsiineja ja kutsuen heitä läsnäolollansa kunnioittamaan hänen emäntäänsä, joka oli huolissaan siitä, että laama oli niin kauan lyönyt hänet laimin.

– Nyt muistan, puhui laama aivan kuin tuo ehdotus olisi ollut ihan odottamaton. – Hän on hyvä ihminen, mutta kohtuuttoman puhelias.

Kim istui par'aikaa lehmän purtilon laidalla kertoellen juttuja kyläsepän lapsille.

– Hän pyytää vain toista poikaa tyttärelleen. En minä ole häntä unohtanut, sanoi hän. – Salli hänen saavuttaa ansiota. Ilmoita että tulemme.

He kulkivat vainioiden poikki yksitoista mailia kahdessa päivässä ja saivat ylen määrin huomiota osakseen perille päästessään, sillä vanha nainen piti yllä vieraanvaraisuuden perintätapaa ja pakotti vävynsäkin sitä noudattamaan, tämä kun oli kokonaan anoppinsa johdettavana ja säilytti kotirauhan lainaamalla rahoja koronkiskureilta.

Ikä ei ollut heikontanut puheliaan naisen kieltä enempää kuin muistiakaan, ja hyvin kaihditun yläkerran ikkunan takaa, ainakin tusinan palvelijan kuullen, tervehti hän Kimiä kohteliaisuuksilla, jotka olisivat saaneet eurooppalaisen kuulijan epämiellyttävästi kauhistumaan.

– Mutta sinä olet yhä edelleen sama julkea kerjäläinen kuin paraossakin, hän huusi. – En ole sinua unohtanut. Mene peseytymään ja syömään. Tyttäreni pojan isä on mennyt ulos vähäksi aikaa. Me naisparat olemme siis aivan mykkiä ja hyödyttömiä.

Aivan kuin puhettansa todistaakseen hän riiteli armottomasti koko perheväkensä kanssa, kunnes tuotiin ruokaa ja juomaa. Ja illalla, nuotiosavujen tuoksuessa, hän suvaitsi määrätä kantotuolinsa tuotavaksi epäsiistille etupihalle savuavien tulisoihtujen valossa, ja hänen istuessaan siinä sangen hatarain uutimien takana hänen kielensä kävi kerkeästi.

– Jos pyhä mies olisi tullut yksinään, olisin hänet toisella tavalla vastaanottanut, mutta kuka voi tuon lurjuksen seurassa olla tarpeeksi huolellinen?

– Maharanee, sanoi Kim, valiten tapansa mukaan ylhäisimmän nimityksen, – minunko on syyni, ettei kukaan muu kuin sahib – poliisi-sahib – sanonut maharaneeta, jonka kasvoja hän…

– Ole vaiti! Se tapahtui pyhiinvaellusretkellä. Kun matkustamme – sinä tunnet sananparren.

– … nimittänyt maharaneeta sydänten särkijäksi ja ihastuksen antajaksi?

– Muistatko sen! Niin se oli. Se tapahtui kauneuteni kukoistuksen aikana. – Nainen naureskeli tyytyväisenä kuin papukaija sokeripalan ääressä. – Kerroppa nyt töistäsi ja toimistasi – sen verran kuin voit häpäisemättä itseäsi. Te tulette Benaresista? Olisin mennyt sinne näinä vuosina, mutta tyttäreni – meillä on vain kaksi poikaa. Se on näiden alamaitten vaikutusta. Kulussa miehet ovat norsuja, mutta tahtoisin kysyä pyhältä mieheltä – väistyhän syrjään sinä kelvoton – eikö hän voisi antaa jotakin taikakeinoa perin vaikeata vatsatautia vastaan, joka mango-hedelmäin aikaan vaivaa tyttäreni vanhinta poikaa. Kaksi vuotta sitten hän antoi minulle voimakkaan taikalääkkeen.

– Kuuletko, pyhä mies, sanoi Kim naureskellen, nähdessään laaman alakuloisen ilmeen.

– Se on totta. Annoin hänelle kerran lääkkeen vatsapöhöön.

– Hampaita … hampaita … hampaita, tiuskui vanha nainen.

– Paranna heidät, jos ovat sairaita, muistutteli Kim mielihyvällä, – mutta älä tee taikoja. Muista miten maratille kävi.

– Siitä on jo kaksi sadekautta kulunut. Hän väsytti minut iankaikkisella puhelullaan. – Laama valitti niinkuin kelvoton tuomari olisi hänen edessään valittanut. – Niin sitä sattuu – pane se mieleesi, chelani – että toimettomat naiset saattavat nekin, jotka haluaisivat seurata Tietä, harhaan astumaan. Hän puheli minulle lapsen sairauden aikana kolme päivää yhtämittaa.

– Arree! Ja kellepä muulle olisin puhunut? Pojan äiti ei tiennyt mitään, ja pojan isä sanoi; "Se tapahtui kylmän aikakauden öinä, rukoile jumalia", ja sitten hän huolettomana heittäysi nukkumaan ja kuorsasi.

– Minä annoin hänelle taikalääkkeen. Mitäpä vanha mies voi muuta tehdä?

– Toiminnasta pidättäytyminen on hyvin hyvä … paitsi jos toimii korkeamman ansion vuoksi.

– Ah, chela, jos luovut minusta, jään aivan yksin.

– Hän sai sittenkin maitohampaansa helposti, sanoi vanha nainen, – mutta kaikki papit ovat samanlaisia.

Kim yski ankarasti. Ollen nuori hän ei hyväksynyt naisen lörpöttelevää tapaa. – Jos viisasta vaivaa sopimattomaan aikaan, voi siitä koitua onnettomuutta.

– Tuolla tallissa on puhuva mynah, sanoi nainen kerkeästi, samalla näpsäyttäen jalokivikoristeista sormeansa, – joka on oppinut kotipapin äänen. Saatan ehkä laiminlyödä kunnioituksen osoittamisen vieraitani kohtaan, mutta jos olisitte nähnyt hänen lyövän nyrkeillään vatsaansa, joka oli kuin keskenkasvuinen kurpitsa, ja huutavan: "Tässä on kipu", olisitte antaneet minulle anteeksi. Olen melkein päättänyt ottaa hakimin lääkettä. Hän myy sitä huokealla ja siitä kaupasta hän lihoo kuin Shivan oma härkä. H ä n ei kieltäydy antamasta lääkkeitä, mutta epäilin antaa niitä lapselle hänen lääkepullojensa onnettomuutta tuottavan värin vuoksi.

Laama oli tuon pitkän yksinpuhelun suojassa hävinnyt pimeyteen, hänelle varustettua huonetta kohti.

– Sinä olet varmasti suututtanut hänet, sanoi Kim.

– Enpä suinkaan. Hän on väsynyt, ja unohdin sen, sillä olen isoäiti. (Vain isoäitien pitäisi saada hoitaa lapsia. Äidit kykenevät vain synnyttämään niitä.) Kun laama huomenna näkee tyttäreni pojan ja kuinka isoksi hän on kasvanut, kirjoittaa hän taikalääkkeen. Silloin hän myöskin voi arvostella uuden hakimin rohtoja.

– Kuka on tuo hakim, maharanee?

– Vaeltaja niinkuin sinäkin, mutta hän on hyvin ymmärtäväinen bengalilainen Daccasta, mestari lääkkeiden tuntijaksi. Hän paransi minut vaikeasta vatsakivusta syömisen jälkeen, antamalla pienen lääkemarjan, joka vaikutti kuin irti päästetty paholainen. Hän matkustelee ja myy kallisarvoisia lääkkeitä. Hänellä on myöskin englannin kielellä painetuita papereita, joista nähdään, mitä hän on tehnyt heikkoselkäisille miehille ja vähäverisille naisille. Hän on ollut täällä neljä päivää, mutta kuultuaan, että olitte tulossa (hakimit ja papit ovat kuin käärme ja tiikeri kaikkialla maailmassa) hän on luullakseni vetäytynyt syrjään.

Naisen vähän hengähtäessä tuon sanatulvan perästä mutisi vanha suorapuheinen palvelija istuen tulisoihduista loitompana: – Tämä talo on kuin lantakasa, tänne kokoontuvat kaikki puoskarit ja papit. Älkää antako pojan syödä mangoa. – Mutta kukapa voi puhua järkeä isoäidille? Sitten korostaen ääntään sanoi hän kunnioittavasti: – Sahiba, hakim lepää ateriansa perästä. Hän on huoneessaan kyyhkyslakan takana.

Kim oli jännittynyt niinkuin kettua odottava luolakoira. Olisi hyvin huvittavaa nolata ja väitellä Kalkuttassa opin saaneen bengalilaisen kanssa. Ei ollut sopivaa, että laama enempää kuin hän itsekään joutuisi syrjään sellaisen tieltä. Hän hyvin tunsi omituiset englanninkieliset ilmoitukset hindulaisten sanomalehtien takasivuilla. Xavierin pojat joskus ostivat niitä salaa nauraakseen niille tovereittensa kanssa, sillä kiitollisten potilaitten kieli heidän kuvaillessaan tautejaan oli hyvin yksinkertaista ja kuvaavaa. Urya, joka näki mielellänsä loisen karkottavan toisen, lähti pois kyyhkyslakkaa kohti.

– Kyllä tunnen, sanoi Kim paraiksi hilliten pilkkansa. – Heidän lääkkeensä ovat pelkkää värjättyä vettä, johon liittyy suurta hävyttömyyttä. Ja heidän uhrejansa ovat rappiolle joutuneet kuninkaat ja ylen määrin lihavat bengalilaiset. Ja suurimman voittonsa he saavat lapsista, jotka – eivät olet syntyneet.

Vanha nainen nauroi käheästi. – Älä ole kateellinen. Ovatko taikakeinot mielestäsi parempia, vai? Enhän minä ole sitä kieltänyt. Pidä huolta, että pyhä mies kirjoittaa minulle hyvän amuletin huomiseksi.

– Vain tietämättömät kieltävät, kuului käheä ääni pimeydestä, ja joku olento asettui istumaan vähän loitommaksi. – Vain tietämättömät voivat kieltää taikakeinojen arvon. Ja vain tietämättömät kieltävät lääkkeiden arvon.

– Muuan rotta löysi palan inkivääriä. "Avaanpa maustekaupan", se sanoi, – tokaisi Kim.

Väittely syntyi oitis, ja he saattoivat kuulla vanhan naisen jännittyneenä valmistautuvan huvitukseen.

– Papin poika tuntee hoitajansa ja kolmen jumalan nimet. Hän sanoo:

"Kuule minua tai kiroan sinut kolmen miljoonan suuren jumalan nimeen."

Olihan tuolla näkymättömällä tulokkaalla nuoli tai pari varalla viinessään. Hän jatkoi: – Minä olen vain aakkosten opettaja, minä olen oppinut kaiken sahibin viisauden.

– Sahibit eivät milloinkaan vanhene. He tanssivat ja leikkivät niinkuin lapset vielä isoisinä ollessaan. Ne ovat lujaa sukua, piipitti nainen kantotuolissaan.

– Minulla on myöskin lääkkeitä, jotka taltuttavat kiivaita ja vihaisia ihmisiä. Sinaa, joka on valmistettu silloin, kun kuu on soveliaassa kohdassa taivaalla; ja keltaista maaväriä, arplania, Kiinasta, joka nuorentaa miehen, niin että hänen perheensä hämmästyy; Kashmirin sahramia ja Tabulin parasta saleppia. Monet ihmiset ovat kuolleet ennenkuin…

– Sen kyllä uskon, sanoi Kim.

– … oppivat tuntemaan lääkkeeni. Minä en anna sairailleni vain mustetta, jolla taika on kirjoitettu, vaan kuumia tepsiviä lääkkeitä, jotka laskeutuvat alas ja kukistavat taudin.

– Niin ne juuri tekevät, huokasi vanha nainen.

Pimeästä kuuluva ääni rupesi laveasti kertomaan onnettomuuksista ja vararikoista, joihin liittyi aika joukko anomuksia hallitukselle. – Jollei kohtaloni olisi toisin johtanut, olisin nyt hallituksen palveluksessa. Minulla on Kalkuttan suuressa koulussa saavutettu oppiarvo … ja sinnehän ehkä tämänkin talon poika pannaan oppimaan.

– Sinne hänet pannaan. Jos naapurin poika muutamassa vuodessa saavuttaa ensimmäisen oppiarvon, niin totta kai meidän lapset, jotka ovat niin teräväpäisiä, ansaitsevat palkintoja Kalkuttan koulussa.

– En milloinkaan ole nähnyt sellaista lasta, sanoi ääni. – Se on syntynyt onnellisella hetkellä, ja jollei vatsatauti, joka voisi muuttua mustaksi koleraksi, vie häntä kuin kyyhkystä, saavuttaa hän pitkän iän ja on kerrassaan kadehdittava.

– Hai mai! sanoi vanha nainen. – Ei ole hyvä ylistää lapsia, muuten kyllä kuuntelisin tätä puhetta. Mutta talon pihapuoli on suojaton, ja tällaisenakin suloisena iltana ihmiset pitävät itseään miehinä ja naisina. Lapsen isäkin on poissa, ja minun täytyy olla vielä vanhoilla päivilläni chowkedarina (vartijana). Siirtäkää pois kantotuoli. Väitelkööt hakim ja nuori pappi lääkkeistä ja taikakeinoista, miten haluavat. Tuokaa tupakkaa vieraille, kelvottomat orjat, ja sitten lähden katsastukselle.

Kantotuoli siirtyi pois heiluvien tulisoihtujen ja koirajoukon seuraamana. Kaksikymmentä lähikylää tunsi tarkoin sahiban … virheineen, lörpöttelevine kielineen, samoin kuin hänen suuren armeliaisuutensakin. Kaksikymmentä kylää petkutti häntä ikivanhan tavan mukaan, mutta kukaan ei olisi tahtonut varastaa tai ryöstää hänen alueeltaan mistään taivaan lahjasta. Siitä huolimatta hän piti suurta melua pintapuolisista tarkastuksistaan, joista hälinä kuului puoliväliin Mussoorieta.

Kimin ankara ilme hälveni niin kuin ennustajan kohdatessaan toverin. Hakim työnsi yhä istuallaan vesipiippunsa hänelle ystävällisellä jalan liikkeellä, ja Kim tuprutti hyvää tupakkaa. Ympärillä olevat odottivat vakavaa ammatillista väittelyä ja ehkäpä vähän ilmaista lääkärinapuakin.

– Tietämättömien kuullen lääketieteestä keskusteleminen on samaa kuin papukaijan opettaminen laulamaan, sanoi hakim.

– Oikea kohteliaisuus, vastasi Kim, – on sangen usein huomaamattomuutta.

Tämäntapaiset lauseet olivat tietysti aiotut vaikuttamaan kuulijoihin.

– Kuulkaas. Minulla on ajos sääressäni, huusi muuan keittiöpoika. —

Katsokaahan sitä!

– Mene tiehesi, huusi hakim. — Näinkö tässä talossa kohdellaan kunnioitettuja vieraita? Niinhän te kokoonnutte kuin puhvelihärät.

– Jos vain sahiba tietäisi… sanoi Kim.

– Ai, ai! Tulkaa pois. He palvelevat vain emäntäämme. Kun nuoren shaitanin vatsatauti on parannettu, ehkäpä meidänkin raukkojen sallitaan…

– Emäntäsi elätti vaimosi silloin kun olit vankilassa, lyötyäsi rahanlainaajan pään puhki. Kuka uskaltaa puhua pahaa hänestä! – Vanha palvelija kierteli hurjasti valkeita viiksiään kuun valossa. – Minä olen vastuussa tämän talon kunniasta. Menkää, sanoi hän, työntäen käskyläisiään edellä.

Silloin sanoi hakim niin että huulet tuskin liikkuivat puhuessa: —

Mitenkä voitte, herra O'Hara? Olen iloinen saadessani taas tavata teitä.

Kimin käsi puristautui piipunvarren ympärille. Jossakin avoimella tiellä ollessaan hän ei ehkä olisi hämmästynyt, mutta tässä hiljaisessa suvannossa hän ei ollut odottanut tapaavansa Hurree babua. Sekin suututti häntä, että oli antanut pettää itsensä.

– Hah haa, hah haa. Minähän sanoin sinulle Lucknowissa … resurgam … että nousen ylös uudessa muodossa etkä sinä tunne minua. Kuinka paljosta löimmekään vetoa?

Hän pureskeli rauhallisesti kardemummansiemeniä, mutta hengitti rauhattomasti.

– Mutta miksi olet tullut tänne, babuji?

– Kas, siinä pulma, niinkuin Shakespeare olisi sanonut. Tulin onnittelemaan sinua erinomaisesta teostasi Delhissä. Sanon sinulle, että olemme suorastaan ylpeitä sinusta. Se oli erinomaisen sukkelasti ja taitavasti tehty. Yhteinen ystävämme on minun vanha ystäväni. Hän on ollut monessa ahdingossa ja joutuu vielä moneen sellaiseen. Hän kertoi minulle asian. Ja minä kerroin sen herra Lurganille. Hän oli tyytyväinen siitä, että alotit työsi niin taitavasti. Koko osastomme on hyvillään.

Ensimmäisen kerran elämässään Kim värähti ylevästä virkakuntaylpeydestä. Se voi kuitenkin olla paha loukkauskivi, jota tuntee sielussaan, kun työtoverit antavat arvoa sille, mitä on tehnyt. Maailmassa ei ole mitään siihen verrattavaa. Mutta samassa itämaalainen hänessä ilmaisi, etteivät babut suorita pitkiä matkoja lausuakseen kohteliaisuuksia.

– Kerrohan sinäkin juttusi, babu, sanoi hän käskevästi.

– Oh, se ei ole mitään. Minä olin vain Simlassa, kun saapui sähke, kertoen mitä yhteinen ystävämme sanoi kätkeneensä, ja vanha Creighton … (hän katseli miten Kim arvosteli sellaista rohkeuden näytettä).