Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 21

XV

Kaksisataa mailia Chinin pohjoispuolella, Ladakhin sinisellä rinteellä, lojuu Yankling sahib, iloinen mies, kiikarilla kiukkuisena tähystäen, eikö näkyisi hänen vakinaista kantajaansa, Ao-chungin miestä. Mutta tuo karkulainen on tällä kertaa muualla, mukanaan uusi mannlicherkivääri ja kaksisataa patruunaa, ampuen myskieläimiä omaksi hyödykseen, ja Yankling sahib saa seuraavana vuonna kuulla, kuinka huonona sairaana mies on ollut.

Ylös Bushahrin laaksoja rientää bengalilainen, muinoin lihava ja hyvinvoipa, nyt laiha ja päivettynyt. Kaukonäköiset Himalajan kotkat väistelevät hänen sinivalkoraitaista päivänvarjoansa. Hän on saanut kiitokset kahdelta muukalaiselta, jotka hän taitavasti opasteli Mashobratunneliin, mistä lähtee tie Intian suureen ja iloiseen pääkaupunkiin.

Eihän ollut hänen syynsä, että he sumun vuoksi joutuivat kulkemaan Kotgarhin lennätinaseman ja eurooppalaisen siirtolan ohi. Eikä ollut liioin hänen vikansa, vaan pikemminkin jumalien, joista hän niin ahkerasti puhui, että hän johti heidät Nahanin rajoille, jossa tuon valtion rajah luuli heitä karanneiksi englantilaisiksi sotilaiksi. Hurree babu selitti, kuinka korkeassa arvoasemassa matkatoverinsa olivat omassa maassaan, kunnes unelias pikku kuningas lopuksi hymyili. Sen hän muuten selitti kenelle kysyjälle hyvänsä … monta kertaa ja monella tavoin.

Hän kerjäili ruokaa, järjesteli majapaikat, osoittautui taitavaksi lääkäriksi esimerkiksi sellaisia vammoja korjatessaan, joita saa pimeässä pudottautuessaan rinteeltä alas … ja monissa muissakin asioissa hän osoitti olevansa hyödyllinen.

Hänen ystävällisyytensä syykin oli omiaan lisäämään hänen ansioitaan. Samoinkuin miljoonat toverinsa orjuudessa oli hänkin oppinut pitämään Venäjää pohjoisten seutujen suurena vapauttajana. Hän oli pelkuri mies. Hän oli pelännyt, ettei voisi pelastaa kuuluisia isäntiänsä kiihtyneitten vuoristolaisten vihalta. Omasta puolestaan hän ei juuri epäröisi lyödä pyhää miestä, mutta … Hän itse oli syvästi kiitollinen, alttiisti iloinen, että oli voinut tehdä jotakin saattaakseen heidän matkansa tähänkin loppuun. Hän oli unohtanut saamansa lyönnit, eipä edes myöntänyt tuona ensimmäisenä yönä petäjien alla mitään iskuja annetunkaan. Hän ei pyytänyt palkkiota, mutta jos he pitäisivät häntä sen arvoisena, ehkäpä he kirjoittaisivat hänelle todistuksen? Se saattaisi olla hänelle hyödyksi myöhemmin, jos toisia heidän ystäviänsä tulisi vuoriston yli. Hän pyysi heitä muistamaan häntä tulevan suuruutensa aikana, sillä hän toivoi vaatimattomasti, että hänkin, Mohendro Lal Dutt, Kalkuttan akatemian kansalainen, oli tehnyt valtiolle jonkin palveluksen.

He antoivat hänelle todistuksen, jossa ylistivät hänen kohteliaisuuttaan, avuliaisuuttaan ja suurta kykyään olla oppaana. Hän pisti todistuksen vyöhönsä ja nyyhkytti liikutuksesta. Hehän olivat niin monta vaaraa yhdessä kokeneet. Hän johti heidät keskellä päivää vilkasta Simlan valtakatua Liittopankkiin, missä he tahtoivat näyttää toteen, keitä olivat. Siitä hän hävisi yhtä nopeasti kuin aamusumu Jakkon huipulta.

Nyt hänet nähdään rientämässä ylös Shamleghin rinnettä, liian laihtuneena hikoillakseen ja liian kiireissään ehtiäkseen tarjota lääkkeitä messinkihelaisesta rasiastaan. Hetken perästä hän istuu muina miehinä, kaikki babumaisuus pois jätettynä, tupakoimassa majan kynnyksellä, ja turkoosipäähineeseen puettu nainen viittaa kaakkoon päin. Kantovuode, sanoi nainen, ei toki kulje niin nopeasti kuin kantamusta vailla kulkevat jalkamiehet. Mutta kyllä kai hänen hakemansa miehet jo olivat tasangolla. Pyhä mies ei tahtonut jäädä, vaikka Lispeth häntä pyysikin.

Babu murisi ääneen, vyötti vyönsä kiinteämmin paksun lantionsa ympärille ja lähti jälleen jatkamaan matkaa. Hän ei halunnut kulkea hämärän tultua, mutta hänen päivänmatkansa, josta ei tosin kirjaa pidetty, hämmästyttäisivät ihmisiä, jotka tekevät pilaa hänen rodustaan. Ystävälliset vuoristolaiset, jotka muistivat lääkkeidenmyyjää pari kuukautta sitten, antoivat hänelle suojaa metsän pahoja henkiä vastaan. Hän uneksi bengalilaisista jumalista, yliopiston kurssikirjoista, Lontoon kuninkaallisesta tiedeseurasta, ja seuraavana päivänä hänen sinivalkoinen päivänvarjonsa oli taas menossa eteenpäin.

Doonin rajalla, Mussoorien ohi mentyä ja tasangon häämöttäessä kultaisena usvana edessäpäin levähtää ränsistynyt kantovuode, jossa, kuten koko vuoristo tietää, lepää sairas laama, matkalla etsimään parannuksen virtaa. Kyläkunnat ovat melkein tapelleet saadakseen kunnian kantaa sitä, sillä laama ei ainoastaan ole antanut heille siunaustaan, vaan hänen oppilaansa on maksanut siitä hyvät rahat, täyden kolmannen osan sahibien hinnoista. Kaksitoista mailia päivässä on dooli taivaltanut, niinkuin rasvaiset, kuluneet sauvojen päät osoittavat, ja sellaisia teitä, joita myöten harvat sahibit kulkevat. Mentiin Nilangsolan kautta myrskyssä, jolloin hieno lumipyry tunkeutui liikkumattoman laaman vaatteiden joka poimuun, sitten Raiengin mustien kukkulain välitse, missä he kuulivat villivuohien huutoja pilvien läpi, ylös jyrkkiä seinämiä ja loivia rinteitä, laaksojen ja vuorisolien yli, kun tiellä Vesilaaksoon kierrettiin ainaista hiljaista hölkkää Bhagiratin polun kamalia mutkia, paarien kieppuessa ja narskuessa. Ja sitten taas ylös ja alas, kunnes pysähdyttiin puolenpäivän aikaan johonkin viileään tammimetsikköön, ja usein aamuhämärissä, jolloin hurskaillekin saattaa antaa anteeksi kärsimättömän pyhän miehen noitumisen, siirryttiin kylästä toiseen tai sitten tulisoihdun valossa kulkien, jolloin rohkeinkin ajattelee aaveita … näin dooli päätyi loppuasemallensa. Pienikasvuiset vuoristolaiset hikoilivat jo täällä Sewalikvuoriston alempien rinteiden kohtuullisessa lämmössä ja kertyivät pappien ympärille saadakseen siunauksensa ja palkkionsa.

– Te olette saavuttaneet ansiota, sanoo laama, – enemmän kuin osaatte aavistaakaan. Ja palaatte vuoristoon, lisää hän huoaten.

– Tietysti. Korkealle vuoristoon, niin pian kuin suinkin.

– Kantajat hierovat olkapäitään, ottavat vettä suuhunsa, sylkevät sen pois jälleen ja nauhovat uudelleen olkivirsunsa. Kim maksaa heille väsyneen näköisenä pikku hopearahoilla, nostaa eväsvasun kantovuoteesta, puristaa povessaan olevaa öljykangaskääryä – ne ovat pyhiä kirjoituksia – ja auttaa laamaa nousemaan jaloilleen. Vanha mies on jälleen saavuttanut rauhansa, eikä hän enää odota, että vuoret musertavat hänet kuten hän arveli eräänä kauheana yönä, jolloin tulvehtinut joki pidätti heitä.

Miehet nostavat kantovuoteen olallensa ja rientävät pian näkymättömiin pensaikkojen väliin.

Laama kohottaa kätensä Himalajan vuorijonoa päin. – Teidän piiriinne, oi te siunatut vuoret, ei mestarimme vasama pudonnut! Enkä milloinkaan enää saa hengittää teidän ilmaanne.

– Mutta sinä olet kymmenen kertaa väkevämpi tässä puhtaassa ilmassa, sanoi Kim, sillä hänen väsyneelle mielellensä teki hyvää ajatella viljavia hymyileviä tasankoja. – Näille paikoille mahtoi vasama pudota. Me tahdomme kulkea hyvin hiljakseen, ehkäpä kosin päivässä, sillä etsintämme on onnistuva. Mutta tämä vasu painaa paljon.

– Niin, etsintämme on onnistuva. Minä olen päässyt suuresta kiusauksesta.

* * * * *

He kulkivat vain muutaman mailin päivässä tästä lähtien, ja Kimin piti sekä tukea laamaa että kantaa raskasta eväsvasua, jossa oli kirjoja, ja lisäksi papereita povellansa ja hoitaa jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Hän kerjäili aamusilla, levitti vaipan, missä laama saisi mietiskellä, piti hänen väsynyttä päätänsä polvellansa keskipäivän kuumuuden aikana, karkotellen kärpäsiä, niin että käsivartta pakotti, kerjäsi taas illalla ja pesi laaman jalat, ja palkinnoksi tämä lupasi hänelle vapautuksen – tänään, huomenna tai viimeistään kolmantena päivänä.

– Eipä milloinkaan ole sellaista oppilasta ollut. Ihmettelen silloin tällöin, hoitiko Ananda uskollisemmin mestariamme. Ja sinäkö olet sahib? Kun minä olin mies, kauan aikaa sitten, unohdin sen. Nyt katselen sinua usein, ja aina muistan, että sinä olet sahib. Se on merkillistä.

– Sinähän olet sanonut, ettei ole eroa mustan eikä valkoisen välillä.

Miksi kiusaat minua tällä puheella, pyhä mies? Anna minun hieroa toistakin jalkaasi. Sellainen puhe vaivaa minua. Minä e n ole sahib.

Minä olen vain chelasi, ja pääni on raskas hartioillani.

– Olehan kärsivällinen! Me saavutamme pian vapautuksen. Sitten sinä ja minä tuon virran toisella rannalla katsomme entistä elämäämme niinkuin vuoristossa näimme päivänmatkat jäljessämme. Ehkäpä minäkin kerran olin sahib.

– Ei mikään sahib milloinkaan ole ollut sinun kaltaisesi, sen vannon.

– Olen varma siitä, että Ihmeitten talon kuvien hoitaja oli entisessä elämässään ollut hyvin viisas luostarinjohtaja. Mutta eivät hänenkään silmälasinsa enää auta silmiäni näkemään. Varjot kaihtivat niitä, kun tahdon tarkasti katsella. No, ei sillä väliä, mehän tunnemme raihnaisen ruumiimme vehkeet, varjo vaihtuu toiseen. Minä olen vielä ajan ja paikallisuuden harhanäyn vallassa. Kuinka pitkän matkan olemme tänään ruumiillisesti kulkeneet?

– Ehkäpä puoli kosia. – Kolmeneljännestä mailia oli ehditty, ja sekin hyvin työläästi.

– Puoli kosia, ja minä kuljin kymmenentuhatta hengessäni. Kuinka nämä hyödyttömät asiat meitä vaivaavatkaan ja kiusaavat. – Hän katseli läpikuultavaa kättänsä, jossa rukousnauhakin tuntui painavalta. – Chela, etkö milloinkaan toivo saavasi luopua minusta?

Kim ajatteli öljykangaskääryä ja eväsvasussa olevia kirjoja. Jospa joku luotettava henkilö ottaisi vain ne, saisi tuo suuri peli jatkua hänen puolestaan miten tahansa. Hän tunsi väsymystä, ja hänen päätänsä pakotti, ja syvältä aiheutuva yskä painosti häntä.

– En, sanoi hän melkein ankarasti. – Enhän minä ole koira enkä käärme, jotta purisin, kun olen oppinut rakastamaan.

– Sinä ole liian lempeä minulle.

– Enpä sitäkään. Olen toimittanut yhden asian kysymättä sinulta. Olen lähettänyt sanan Kulun naiselle sen naisen välityksellä, joka antoi tänä aamuna vuohenmaitoa, ja ilmoitin, että olet vähän väsynyt ja tarvitsisit kantovuoteen. Minua pahoittaa, etten lähettänyt sanaa jo Dooniin saapuessamme. Me odotamme tässä, kunnes kantovuode saapuu.

– Minä olen tyytyväinen. Sillä naisella on kultainen sydän, niinkuin sanoit, mutta hän on lörpöttelijä – aikamoinen lörpöttelijä.

– Hän ei väsytä sinua, siitä olen pitänyt huolta. Pyhä mies, minun sydämeni on hyvin raskas monien huolimattomuuksien vuoksi sinua kohtaan. – Hysteerinen nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. – Minä olen vienyt sinua liian pitkälle enkä aina ole hankkinut sinulle hyvää ruokaa. En ole myöskään välittänyt kuumuudesta ja olen puhellut ihmisten kanssa tien varrella jättäen sinut yksiksesi… Minä olen … minä olen … Hai mai! Mutta minä rakastan sinua… Ja nyt se on liian myöhäistä… Minä olin vain lapsi… Oi miksi en ollut mies! – Väsymyksen ja ponnistuksen näännyttämänä vaipui Kim laaman jalkoihin ja nyyhkytti siinä.

– Mitä tämä puhe on? sanoi vanha mies lempeästi. – Sinä et ole milloinkaan rahtuistakaan poikennut kuuliaisuuden tieltä. Laiminlyönytkö minut? Lapsi parka, olen nojannut sinun voimiisi niinkuin vanha puu nojautuu muuriin. Ja päivä päivältä, aina Shamleghista alkaen, olen sinusta voimaa imenyt. Siitä syystä, eikä minkään sinun oman syntisi vuoksi, olet sinä väsynyt. Nyt viheliäinen ja tuhma ruumis ilmaisee itsensä. Se ei ole voitokas sielu. Älä ole milläsikään! Ainakin voit lopulta tuntea ne pahat henget, joita vastaan sinun on taisteltava. Ne ovat kaikki maasta kotoisin … harhanäyn aiheuttamia. Me palaamme Kulun naisen luo. Hän saavuttaa ansiota antaessaan suojaa meille ja varsinkin hoitaessaan minua. Sinä saat olla vapaana, kunnes voimasi palaavat. Olin aivan unohtanut tyhmän ruumiin. Jos jotakin on moitittava, niin minua juuri. Mutta me olemme liian lähellä vapautuksen porttia välittääksemme sellaisesta. Minä voisin sinua ylistää, mutta mitäpä siitäkään olisi? Pienen ajan kuluttua me olemme jo kaikkien tarpeitten ulkopuolella.

Ja niin hän hyväili ja lohdutti Kimiä puhellen viisaita sanoja ja vakavia opetuksia vähän ymmärtämästämme eläimestä, aineellisesta ruumiistamme, joka, ollen vain harhanäky, on olevinaan yhtä tärkeä kuin sielukin ja siten pimittää Tietä sekä suunnattomasti lisää tarpeettomia vaivoja.

– Hai hai! Puhukaamme Kulun naisesta. Luuletko hänen vielä pyytävän jotakin taikaa tyttärensä pojille? Kun minä olin nuori mies, hyvin kauan aikaa sitten, vaivasivat minua sentapaiset harhanäyt ja eräät muut, ja minä menin luostarin johtajan luokse, joka oli pyhä mies ja totuuden etsijä, vaikka en sitä tiennyt. Istuhan ja kuuntele, sinä sieluni ystävä. Näin hän puhui: "Chela, pane mieleesi, maailmassa on paljon valheita ja monta valehtelijaa. Mutta sen suurempia valehtelijoita ei ole kuin meidän ruumiimme, lukuunottamatta ruumiimme haluja." Ajatellen näitä olin tyydytetty, ja suuresti ystävällisenä hän tarjosi minulle teetä. Salli minun nytkin saada teetä, sillä minä olen janoinen.

Nauraen kyyneliensäkin välissä Kim suuteli laaman jalkoja ja ryhtyi valmistamaan teetä.

– Sinä nojaat minuun, pyhä mies, mutta minä nojaan sinuun muissa asioissa. Tiedätkö siitä?

– Olen ehkä arvannut sen… ja laaman silmät rävähtivät. – Se asia täytyy muuttaa.

Jonkin ajan kuluttua saapui melulla ja jyrinällä ei mikään vähempi kuin sahiban oma paras kantotuoli kahdenkymmenen mailin päästä, vieläpä sama harmaapäinen vanha uryalainen palvelija saattamassa, ja kun he vihdoin saapuivat valkoiseen pitkään taloon Saharunporen luona, ryhtyi laama omiin toimenpiteisiinsä.

Talon emäntä sanoi iloisesti tavallisten tervehdyksien perästä ylemmän kerroksen ikkunasta: – Mitäpä hyötyä oli vanhan naisen neuvoista vanhalle miehelle? Minähän sanoin sinulle, muistapa että sanoin, pyhä mies, että pitäisit silmällä oppilastasi. Kuinka noudatit neuvoani? Älä huoli vastata minulle. Minä tiedän. Hän on juoksennellut naisten parissa. Katso hänen silmiänsä. Ihan syvälle painuneet, ja kavaltava viiva nenästä alaspäin. Hän on joutunut hunningolle. Hyi, hyi, ja hänkin on pappi!

Kim oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Puistipahan vain kieltävästi päätänsä.

– Älä puhu pilaa, sanoi laama. – Se aika on ollut ja mennyt. Me olemme nyt täällä suurissa asioissa. Minä sairastuin sielullisesti vuoristossa, mutta hän ruumiillisesti. Ja siitä asti olen elänyt hänen voimiensa varassa … näännyttäen häntä.

– Molemmat lapsia – nuori ja vanha… tokaisi nainen, mutta jätti enemmät pilapuheet. – Toivottavasti saatte nyt täällä voimanne takaisin. Odottakaahan vähän, niin tulen juttelemaan kanssanne noista rakkaista vuorista.

Iltapäivällä, jolloin hänen vävynsä oli palannut eikä hänen itsensä tarvinnut tehdä tarkastuskierrosta talossa, palasi nainen taas asian ytimeen, ja laama selitteli hänelle matalalla äänellä kaikki. Molemmat vanhukset nyökyttivät viisaasti päätänsä. Kim oli pistäytynyt muutamaan huoneeseen, jossa oli vuode, ja lepäsi kuin horroksissa. Laama oli kieltänyt Kimiä levittämästä hänelle peitteitä sekä hankkimasta ruokaakin.

– Minä tiedän, minä tiedän. Kukapa muu tietäisi? kaakatti nainen. – Me, jotka olemme menossa hautaan, tartumme niiden käsiin, jotka tulevat elämän lähteiltä vesiastiansa kukkuroillaan täynnä. Minä tein vääryyttä pojalle. Hän kulutti voimansa sinulle? Tottahan on, että vanhat kuluttavat nuoria joka päivä. Nyt meidän täytyy pitää huolta, että hän saa voimansa takaisin.

– Sinä olet monta kertaa saavuttanut ansiota…

– Minäkö ansiota. Mitä se on? Vanha raihnainen ihminen, joka laittaa ruokaa miehille, jotka eivät edes kysy: "Kuka tämän keitti?" Jospa ansioni tulisivat tyttäreni pojan hyväksi…

– Hänenkö, jolla oli vatsatauti?

– Ja pyhä mies muistaa senkin. Täytyy kertoa se hänen äidillensä. "Hänenkö, jolla oli vatsatauti", tarkalleen pyhä mies muisti. Sehän on erinomainen kunnia! Hän on ylpeä siitä.

– Oppilaani on minulle saman arvoinen kuin jollekin valistumattomalle on hänen poikansa.

– Sano mieluummin tyttären poika. Äideillä ei ole meidän ikämme viisautta. Jos lapsi huutaa, luulevat he jo taivaan päähänsä putoavan. Isoäiti on jo tarpeeksi kaukana äidin tuskista, huolista ja imettämisiloista, ymmärtääkseen milloin lapsen huuto johtuu todellisesta syystä tai pahuudesta. Ja sinä muistutat minua nyt, että viime kerralla täällä ollessasi saatoin ehkä loukata sinua vaatiessani taikaa.

– Sisar, sanoi laama käyttäen nimitystä, jolla buddhalainen munkki nimittää nunnaa, – jos sellainen taika saattaa lohduttaa sinua…

– Se on parempi kuin kymmenentuhatta lääkäriä.

– No niin, jos ne lohduttavat sinua, tahdon minä, joka oli Such-zenin luostarin johtaja, tehdä sinulle niin monta kuin haluat. En ole nähnyt kasvojasi.

– Sitä apinatkin, jotka varastavat hedelmiämme, pitävät voittonaan. He, hee!

– Mutta kuten hän sanoi, joka tuolla nukkuu, jatkoi laama viitaten pihan yli vierashuoneen suljettuun oveen päin, – sinullahan on kultainen sydän… Ja hän on hengessä minun todellinen "pojanpoikani".

– Hyvä on, minä olen pyhän miehen lehmä. – Tämä oli puhtaasti hindulainen sananparsi, mutta laama ei siitä välittänyt. – Minä olen vanha, olen kantanut poikia sydämeni alla. Ennen saatoin miellyttää miehiä, nyt minä voin heitä parantaa. – Laama kuuli naisen rannerenkaitten samassa kilahtelevan, aivan kuin hän olisi paljastanut käsivartensa käydäkseen asiaan. – Minä pidän huolta pojasta ja teen hänet terveeksi. Kyllä me vanhat vielä jotakin ymmärrämme.

Niinpä siis Kimiä, kun hän kaikki jäsenet kipeinä avasi silmänsä ja aikoi mennä keittiöön hankkimaan opettajalleen ruokaa, kohtasikin ankara vastustus, ja hän huomasi ovellansa huntuun puetun naisen ja harmaapäisen miespalvelijan, joka selitti hänelle, mitä hän ei missään tapauksessa saisi tehdä.

– Sinä et saa etkä tarvitse mitään. Mitä? Suljettu laatikkoko pyhiä kirjojasi varten? No, se on eri asia. Taivas varjelkoon, että häiritsisin pappia rukouksissaan. Se tuodaan kyllä ja sinä saat pitää avaimen.

Kannellinen laatikko tuotiin ja asetettiin hänen sänkynsä alle, ja sinne Kim pisti Mahbubin pistoolin, öljykankaaseen käärityn kirjemytyn ja kirjat sekä muistiinpanot, huoahtaen helpotuksesta. Jostakin käsittämättömästä syystä tunsi hän niiden painon mielessään paljoa raskaampana kuin niiden todellisen painon olkapäillään. Hänen päätänsä suorastaan pakotti niiden ajatteleminen öisin.

– Sinun sairautesi on aivan tavaton nykypäivien nuorissa siitä alkaen kuin nuoret ovat jättäneet vanhempiensa huoltamisen. Sille on parasta uni ja eräät lääkkeet, sanoi sahiba, ja Kim oli iloinen saadessaan jättäytyä tuohon puoleksi tiedottomaan tilaan, vaikka se osittain häntä pelotti, jos viehättikin.

Nainen keitti jonkinlaisessa aasialaisessa puhdistamossa juomia, jotka tuoksuivat inhottavilta ja maistuivat sitäkin pahemmilta. Hän seisoi Kimin vieressä kunnes ne olivat menneet alas, ja kyseli tarkoin, miltä tuntui, kun ne taas olivat tulleet takaisin ylös. Hän kielsi ketään astumasta esipihalle ja vahvisti kiellon asettamalla sinne aseistetun miehen. Tosin vartija oli yli seitsemänkymmenen ja hänen kelvoton miekkansa loppui kädensijaan, mutta hän edusti sahiban arvovaltaa, ja kuormatut kärryt, lörpöttelevät palvelijat, vasikat, koirat, kanat ja sellaiset tekivät pitkän kierroksen sen paikan ympäri. Ja parasta kaikesta, kun ruumis oli kunnossa, sahiba valitsi köyhien sukulaisten joukosta, joita tunkeili rakennusten takaosassa – kotivieraiksi me niitä sanoisimme – erään serkun lesken, joka osasi sitä, mitä eurooppalaiset, vaikka heillä ei ole asiasta käsitystäkään, sanovat hieronnaksi. Ja iltapäivän kuluessa, asetettuaan hänet idästä länteen, niin että salaperäiset maavirrat, jotka vaikuttavat ruumiimme tomuaineksiin, auttaisivat eivätkä estäisi, kaksi heistä alkoi poimia häntä kappaleiksi – luu luulta, lihas lihakselta, jänne jänteeltä, ja lopuksi hermo hermolta. Vatvottuna tahdottomaksi ainejoukoksi, epämukavien, heidän silmiään verhoavien huntujen korjailemisen ja järjestelemisen puoleksi hypnotisoimana, Kim luisui kymmenentuhannen penikulman syvyyteen unen maille ja nukkui kuusineljättä tuntia yhtämittaa unta, joka virkisti häntä kuin sade vainiota kuivuuden jälkeen.

Sitten sahiba alkoi lihottaa häntä, ja koko talo joutui liikkeelle hänen huudoistaan. Hän valitsi lintuja teurastettaviksi, hän hankki kasviksia, ja harras hidasajatuksinen puutarhuri, joka oli miltei yhtä vanha kuin hän, hikoili niitten takia. Hän hankki mausteita ja maitoa ja sipulia ja pieniä purokaloja, sitruunia juomiin, peltopyitä ja lopuksi vartaalla paistettua kananpojan maksaa inkiväärilevyjä välissä.

– Olen nähnyt jonkin verran maailmaa, sanoi nainen puuhaillessaan kasaantuvain tarjotinten parissa. – Ja siinä on vain kahta lajia naisia: toisia, jotka vievät mieheltä voiman, ja toisia, jotka antavat sen heille takaisin. Kerran olin edellinen, nyt olen jälkimmäinen. Älä ole olevinasi pappi minuun nähden. Minä vain puhun leikkiä. Tämä kaikki tulee hyväksesi, jahka jälleen lähdet tielle. Serkku, – tämän hän sanoi köyhälle sukulaiselle, joka ei koskaan väsynyt kehumaan suojelijansa armeliaisuutta, – hänhän alkaa kiiltää kuin äsken suitun hevosen karva. Työmmehän on kuin tanssijattarelle heitettävien jalokivien kiillottamista, eikö olekin?

Kim nousi istumaan ja hymyili. Hirvittävä väsymys oli hänen ruumiistansa pudonnut niinkuin vanha kenkä. Hänen kielensä halusi taas puhua kyllikseen, vaikka viikko sitten pieninkin sana tahmasi sitä kuin tuhka. Niskan pakotus, jonka hän luuli laaman kannattamisesta saaneensa, oli mennyt samalla kuin ankarat säjötykset ja paha maku suustakin. Molemmat vanhat naiset, jotka eivät enää olleet perin varovaisia huntuineen, luksuttivat yhtä tyytyväisinä kuin kanat, jotka siemeniä nokkien olivat tulleet sisään avoimesta ovesta.

– Missä on pyhä mies? kysyi hän.

– Kuulehan häntä! Pyhä mies voi hyvin, kivahti nainen muka kiukkuisesti. – Vaikka se ei ole hänen ansiotansa. Jos saisin tietää jonkin taikakeinon, millä saada hänet viisaaksi, möisin jalokiveni ja ostaisin sen. Ajatella, että hän hylkäsi hyvän ruuan, jonka olin itse keittänyt. Ja sitten hän lähti kahdeksi yöksi vainioille tyhjin vatsoin ja lopuksi kompastui muutamaan puroon … onko se sinun mielestäsi pyhyyttä? Vihdoin, kun hän oli huolellisesti hävittänyt sydämestäni kaiken rauhan, minkä sinä olit jättänyt, selittää hän minulle hankkineensa paljon ansiota. Sellaisiahan kaikki miehet ovat! Ei, niin se ei ollut … hän sanoo minulle olevansa vapaa kaikesta synnistä. Mutta sen olisin minä voinut sanoa hänelle ennenkuin hän kasteli itsensä läpimäräksi.

– Nyt hän kyllä voi hyvin – tämä tapahtui viikko sitten – mutta en voi ymmärtää sellaista pyhyyttä! Kolmen vuoden vanha lapsi olisi ymmärtäväisempi. Älä sinä murehdi pyhän miehen vuoksi, hän puolestaan seuraa sinua molemmin silmin, milloin ei kahlaile puroissamme, lopetti puhuja.

– En muista nähneeni häntä. Minusta päivät ja yöt menivät ohi kuin jotkin mustat ja valkoiset verhot, jotka avautuivat ja sulkeutuivat. Minä en ollut sairas; olin vain väsynyt.

– Sellainen väsymys tulee luonnostaan muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Mutta olethan siitä nyt päässyt.

– Maharanee, aloitti Kim, mutta nähtyään katseen naisen silmissä muutti sen hellimmäksi puhuttelumuodoksi, – äiti, saan kiittää sinua hengestäni. Kuinka voin sen ilmaista? Kymmenentuhatta siunausta talollesi ja…

– Olkoon taloni siunaamaton. – (On mahdotonta tarkalleen toistaa vanhuksen sanaa). – Kiitä jumalia niinkuin pappi, jos tahdot, mutta kiitä minua niinkuin poika, jos minusta välität. Olenko sinua nostellut, hieronut ja hoitanut sitä varten, että paiskaat minulle vain kaikenlaisia sanoja kasvoja vasten? Äitisi on kai synnyttänyt sinut, että särkisit hänen sydämensä. Miten sinä häntä kohtelit – poikani?

– Minulla ei ollut äitiä, sanoi Kim. – Hän kuoli, niinkuin sanovat, minun ollessani aivan pieni.

– Hai mai! Sittenhän ei kukaan voi sanoa, että olen häneltä mitään oikeutta ryöstänyt, jos – kun lähdet jälleen ja tämäkin talo on yksi monista, joita käytit majapaikkanasi ja jotka unohdat kevyesti lausuttuasi siunauksen. Mutta eipä sillä väliä. Enhän tarvitse siunauksia, mutta … mutta… Hän polki jalkaansa köyhälle sukulaiselle: – Vie pois vadit. Mitä hyötyä on siitä, että antaa kylmän ruuan seistä huoneessa, sinä onnettomuuden nainen!

– Minäkin olen … olen kerran synnyttänyt pojan; mutta hän kuoli, vastasi kumara olentoparka, harson takaa. – Sinä tiedät, että hän kuoli! Odotin vain käskyäsi viedäkseni astiat pois.

– Minäpä olen onnettomuuden nainen, – huudahti vanha sahiba katuvasti. – Me, jotka laskeudumme alas chattrien luo (suuret päivänvarjot polttorovioiden yläpuolella, missä papit ottavat vastaan viimeiset saatavansa), takerrumme yhäti kiinni chattien (vesiruukkujen) kantajiin (nuoriin, jotka uhkuvat elämän ylpeyttä, hän tarkoitti; mutta sanaleikki oli ontuva). – Jollei saata tanssia juhlassa, saa katsoa ulos ikkunasta, ja lastenlasten hoitaminen vie naiselta kaiken ajan. Sinun opettajasi antaa nyt minulle kaikki toivomani taikakeinot tyttäreni vanhimman pojan hyväksi, luultavasti siksi, että hän nyt on aivan vapaa synnistä. Mutta hakim on nyt ollut hyvin alakuloinen näinä päivinä. Hän myrkyttää palvelijoitani, kun ei parempia ole saatavissa.

– Mikä hakim, äiti?

– Sama daccalainen, joka antoi lääkemarjan, mikä repi minut kolmeksi kappaleeksi. Hän tuli tänne niinkuin eksynyt kameeli viikko sitten, vannoen että sinä ja hän olitte olleet veriveljiä siellä Kulun tiellä ja ollen olevinaan hyvin huolissaan sinun terveydestäsi. Hän oli hyvin laiha ja nälkäinen, jonka vuoksi annoin toimittaa hänellekin ruokaa.

– Tahtoisin nähdä hänet, jos hän on täällä.

– Hän syö viisi kertaa päivässä ja puhkoo palvelijoitteni paiseita suojellakseen itseänsä halvaukselta. Hän on niin huolissaan sinun puolestasi, että hän alituisesti oleskelee keittiön ovella ja pitää henkeään yllä kaikenlaisilla jäännöksillä, ja hän aikoo jäädä tänne. Pääsemmeköhän milloinkaan hänestä eroon?

– Lähetä hänet tänne, äiti, veitikkamaisuus palasi hetkeksi hänen silmiinsä. – Minä koetan.

– Lähetän hänet kyllä, mutta paha olisi ajaa hänet poiskin. Ainakin oli hänellä ymmärrystä vetää pyhä mies pois purosta, ansaiten siten ansiota, vaikka pyhä mies ei tällä kertaa niin sanonutkaan.

– Hän on hyvin viisas hakim, lähetä hänet tänne, äiti.

– Pappiko ylistää pappia? Sepä ihmettä! Jos hän on ystäväsi, vaikka riitelitte viimeksi, tuon hänet tänne vaikka väkisin ja tarjoan juhla-aterian jäljestäpäin, poikani. Nouse ylös näkemään maailmaa! Tällainen vuoteessa loikominen on seitsemänkymmenen pahan aiheuttaja – poikani!

Nainen riensi pois pannakseen toimeen hirmumyrskyn keittiön puolella, ja melkein ennenkuin hänen varjonsa oli hävinnyt, pujahti babu huoneeseen puettuna niinkuin roomalainen keisari, avopäin, kiiltonahkakengissä ja loistavana lihavuuttaan ja iloisena tervehtien.

– Hiisi vieköön, herra O'Hara, olenpa iloinen nähdessäni sinut. Minä kyllä ystävällisesti suljen oven, mutta sääli on, että olet sairas. Oletko oikein sairas?

– Paperit … paperit sieltä kiltasta. Kartat ja murasla! – Hän ojensi avainta kärsimättömänä, koko ajan oli hän murehtinut, miten pääsisi noista papereista eroon.

– Olet oikeassa. Sillä tavalla meidän tulee menetellä. Saitko kaikki?

– Kaikki, mitä käsin kirjoitettua löysin kiltasta, otin mukaan.

Loput heitin rotkoon.

Kim kuuli, kuinka avain kiertyi lukossa ja kuinka babu avasi öljykankaisen kääryn ja selaili nopeasti papereita. Häntä oli vaivannut ajatus, että ne olivat siellä vuoteen alla hyödyttöminä noina toimettomuuden päivinä, ja nyt hänen mielensä oli keventynyt, kun Hurree tarttui häntä käteen puristaen sitä innokkaasti, hypellen kuin norsu.

– Tämäpä oli erinomaista! Kaikista parasta, herra O'Hara. Sinä olet, hah-hah-haa, saanut kaikki mitä voi ajatella. He selittivät kahdeksan kuukauden työn menneen hukkaan! Ja kuinka he minua löivätkään!.. Katsoppas, täällä on Hilasin kirje.

Hän hymisi pari riviä persialaista runokieltä, joka on valtuutetun ja vakuuttamattoman valtiotaidon kieltä. – Herra rajah-sahib on joutunut aika pulaan. Hänen täytyy virallisesti selittää, kuinka on mahdollista, että hän kirjoittaa rakkauskirjeitä tsaarille. Ja nämä kartat ovat vasta mainioita. Ja useat täkäläiset pääministerit ovat joutuneet näiden kirjeiden vuoksi epäluulon alaisiksi… Kylläpä onnistuit. Hallitus tulee muuttamaan ja nimittämään uudet Hilasin ja Bunarin kruununperimyksen perilliset. "Törkeää kavallusta"… Mutta sinähän et ymmärräkään, vai mitä?

– Ovatko kaikki sinun käsissäsi? kysyi Kim. Siitä hän vain piti huolta.

– Siitä saat olla varma, vastasi babu työntäen kasan vaatteittensa poimuihin niinkuin vain itämaalaiset osaavat. – Ja nyt vien ne virastoon. Tuo vanha nainen luulee minun jäävän ikipäiviksi tänne, mutta nyt lähden tieheni ja oitis. Herra Lurgan on tunteva itsensä ylpeäksi. Sinä olet virallisesti minun käskyläiseni, mutta minä tulen mainitsemaan sinut suullisessa selostuksessani. Sääli, ettemme saa antaa kirjallisia selityksiä. Me hengelliset olemme mielellämme hyvin tarkkoja. – Hän työnsi pojalle avaimen ja näytti, että laatikko oli tyhjä.

– Hyvä on. Se on hyvä. Minä olin hyvin väsynyt. Ja pyhä mieskin oli sairas. Ja putosiko hän…

– Kyllä niin kävi. Minä olen hänen ystävänsä, tiedätkö. Hän käyttäytyi sangen omituisesti tänne tullessani, ja aluksi luulin, että paperit olivat ehkä hänellä. Tarkkailin häntä hänen mietiskellessään ja keskustelin kansatieteellisistä kysymyksistä. Näethän, että olen hyvin vähäpätöinen henkilö täällä, verrattuna hänen mainioihin taikakeinoihinsa. Mutta tiedätkös, O'Hara, hänellä on kaikenlaisia kohtauksia. Niin, sanon minä. Ehkäpä jonkinlaisia kouristuksia, jollei kaatumatauti. Tapasin hänet semmoisessa tilassa in articulo mortem muutaman puun alla, josta hän hypähti ylös ja meni suoraa päätä puroon, jonne olisi hukkunut ilman minua. Minä vedin hänet ylös.

– Siksi, että minä en ollut siinä, sanoi Kim. – Hän olisi voinut kuolla.

– Niin, hän olisi voinut kuolla. Mutta nyt hän on kuiva ja väittää kokonaan muuttuneensa. – Babu viittasi merkitsevästi otsaansa. – Panin muistiin hänen kertomuksiansa kuninkaallista tiedeseuraa varten … in posse. Mutta sinun täytyy joutua ja päästä takaisin Simlaan, ja Lurganin luona kerron sinulle sitten omat seikkailuni. Siitä tulee verraton juttu. Noiden miesten housujen lahkeet olivat aivan repaleiset, niin että vanha Nahan rajah luuli heitä karanneiksi eurooppalaisiksi sotilaiksi.