Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 6

– Sinne mekin menemme.

– Sehän on kaksin verroin hyväenteinen sattuma, piipitti vanha nainen.

– Ainakin toinen poika!

– Kuules, koko maailman ystävä! – Laama oli havahtunut ja aivan kuin vieraassa paikassa unestaan herännyt lapsi huusi Kimiä.

– Minä tulen! Minä tulen, pyhä mies! – Hän syöksähti nuotion ääreen, missä tapasi laaman jo lukuisain ruoka-astioiden ympäröimänä ja vuoristolaiset silminnähtävästi jumaloimassa häntä, jotavastoin etelän miehet katselivat häntä hyvin happamesti.

– Menkää tiehenne! Poistukaa! huusi Kim. – Aterioitsemmeko me julkisesti niinkuin koirat? – He illastivat hiljaisuudessa kumpikin taholleen kääntyen, ja lopuksi Kim sytytti omatekoisen savukkeen.

– Enkö ole satakin kertaa sanonut, että etelänmaa on hyvä maa! Tuossa on hyveellinen ja ylhäinen vuoristoruhtinaan leski toivioretkellä, kuten hän sanoo, Buddh-Gayaan. Hän se lähetti nämä ruuat, ja kun olet levähtänyt, tahtoisi hän puhutella sinua.

– Onko tämäkin sinun työtäsi? – Laama otti aimo siemauksen nuuskaa rasiastansa.

– Kukapa muu olisi pitänyt sinusta huolta siitä asti kuin ihmeellinen matkamme alkoi? – Kimin silmät loistivat, kun hän puhalteli kitkerää savua sieraimistansa ja ojentui tomuiselle ruoholle. – Olenko lyönyt laimin mukavuuksiasi, pyhä mies?

– Tulkoon siunaus ylitsesi! – Laama taivutti päätänsä juhlallisesti. – Minä olen tavannut monta miestä pitkän elämäni aikana ja oppilaitakin useita. Mutta keneenkään ihmisten joukosta, jos sinäkin olet vaimosta syntynyt, en ole niin sydäntäni kiinnittänyt kuin sinuun … sinä olet aina ajatteleva ja huolehtiva, viisas ja kohtelias, mutta kuitenkin hieman pikku peikon kaltainen.

– Enkä minä ole milloinkaan nähnyt sellaista pappia kuin sinä olet. – Kim tarkasteli hyväntahtoisten keltaisten kasvojen ryppyjä. – Tuskin olemme kolmea päivää olleet yhdessä matkalla, ja minusta tuntuu kuin olisi jo kulunut sata vuotta.

– Kenties oli minulle jossakin edellisessä elämässä sallittu toimittaa sinulle jokin palvelus. Ehkäpä – hän hymyili – kirvotin sinut jostakin pyydyksestä tai saatuani sinut ongenkoukkuun, silloin kun en vielä ollut saanut valistusta, heitin sinut takaisin jokeen.

– Saattaa olla, myönsi Kim rauhallisesti. Hän oli kuullut tuollaista pohdintaa alinomaa, sellaistenkin suusta, joita englantilaiset eivät olisi pitäneet haaveilijoina. – No, tuota naista ajatellen, joka istuu vaunuissa, minä luulen hänen kaipaavan toista poikaa tyttärellensä.

– Sehän ei ole Tien asioita, huokasi laama. – Mutta hänpä kuitenkin on vuoristosta. Voi sentään sitä vuoristoa ja sitä vuoriston lunta!

Vanhus nousi ja asteli vaunujen luo. Kim olisi mielellään luovuttanut korvansakin päästäkseen mukaan, mutta laama ei kutsunut häntä, ja ne muutamat sanat, jotka hän saattoi siepata, lausuttiin oudolla kielellä, sillä he käyttivät jotakin vuoriston murretta.

Nainen näytti tekevän kysymyksiä, joita laama mietiskeli ennenkuin vastasi. Omituinen oli näky, jota Kim tarkkaili silmiänsä siristäen. Laama seisoi suorana ja pystynä nuotioitten valossa, keltaisen vaatetuksen syvät poimut mustalla päärmättyinä, niinkuin varjo heittää viiruja auringon valaisemaan ryhmyiseen puunrunkoon, ja koristellut ja kiillotetut kuomuvaunut kimaltelivat hänen edessään kuin monivärinen jalokivi samassa epävakaisessa valaistuksessa. Kullalla kirjailtujen uutimien kuviot liehuivat, muutellen muotojansa sikäli kuin iltatuuli leyhäytteli laskoksia, ja puheen vähän kiihtyessä sinkautteli jalokivinen etusormi hohtavia kipinöitä verhojen välitse.

Vaunujen takana kuvastui epämääräisen pimeyden muuri, jota täplittivät pikku tulet: näiden vaiheilla kuhisi epäselviä hahmopiirteitä ja varjoja. Varemmin illalla kuuluneet äänet olivat vaimenneet rauhoittavaksi kohuksi, jonka syvimpänä sävelenä oli härkien tasainen rouskutus olkisilppunsa ääressä ja korkeimpana bengalilaisen tanssijatytön sitarin helähtely. Miehet olivat jo enimmäkseen illastaneet ja vetivät pitkiä savuja kurisevista vesipiipuistansa, jotka voimakkaasti imeskeltyinä kurnuttavat kuin sammakko.

Vihdoin laama palasi. Muuan vuoristolainen saatteli häntä, tuoden sisustetun karttuunipeitteen, jonka huolellisesti levitti nuotion ääreen.

"Se nainen ansaitsee kymmenentuhatta lastenlasta", ajatteli Kim. "Ilman minua ei noita lahjoja silti olisi saatu."

– Siveä nainen … ja viisas. – Laama laskeusi lepäämään kuin väsynyt kameeli. – Maailma on täynnä armeliaisuutta niille, jotka seuraavat Tietä.

Näin sanoen hän heitti runsaasti puolet peitteestä Kimin yli.

– Ja mitä hän sanoi? Kim kääriytyi omaan osaansa peitettä.

– Hän teki monta kysymystä ja esitti useitakin pulmia … enimmiten jonninjoutavaa puhetta, jota hän oli kuullut paholaista palvelevilta papeilta, vaikka ne ovat kulkevinaan Tietä. Muutamiin vastasin, mutta toisten sanoin olevan hulluja juttuja. Monet kantavat kauhtanaa, mutta harvat pysyvät Tiellä.

– Se on totta. Se on totta. – Kim käytti sellaista miettivää, lepyttelevää äänensävyä, jolla tavoitellaan toisen luottamusta.

– Mutta omalla kannallaan hän on peräti oikeamielinen. Hän haluaa hartaasti, että me matkustaisimme hänen kanssansa Buddh-Gayaan, ja mikäli minä ymmärsin, olisikin meillä sama tie monta päivää etelään päin.

– Entä sitten?

– Maltahan vähän. Siihen sanoin, että etsintäni oli kaiken muun edellä. Hän oli kuullut monta hupsua tarinaa, mutta tätä suurta totuutta etsimästäni joesta hän ei ollut kuullut milloinkaan. Semmoisia ovat papit tuolla alemmassa vuoristossa! Hän tunsi Lung-Chon luostarin esimiehen, mutta hän ei tiennyt mitään joestani, ei mitään vasamakertomuksesta.

– Ja sitten?

– Senvuoksi haastelin etsinnästäni ja Tiestä ja muista hyödyllisistä asioista. Mutta hän vain toivotteli, että saattaisin häntä ja rukoilisin toista poikaa hänen tyttärelleen.

– Ahaa! 'Me naiset' emme tosiaankaan ajattele muuta kuin lapsia, sanoi

Kim unisesti.

– Kun nyt tiemme sattuvat yhteen joksikin aikaa, emme nähdäkseni poikkea etsinnästämme, jos kulkisimmekin hänen mukanaan … ainakin sinne asti, kunnes … mikä sen kaupungin nimi olikaan.

– Ohoi! sanoi Kim kääntyen ja terävästi kuiskaten muutaman metrin päässä kyyröttävälle uryalle. – Missä teidän isäntänne talo on?

– Vähän Saharunporen tuolla puolen, hedelmäpuutarhojen seuduilla. —

Hän mainitsi kylän nimen.

– Se oli paikan nimi, sanoi laama. – Sinne asti ainakin voimme mennä hänen matkassaan.

– Kärpäset kokoontuvat haaskan luokse, virkkoi urya välinpitämättömällä äänellä.

– Sairaalle lehmälle varis, sairaalle miehelle bramiini. – Kim henkäisi tuon sananlaskun heidän yläpuolellaan humiseville varjoisille puidenlatvoille, olematta omistavinansa sitä kellekään elolliselle.

Mies murahti, mutta jäi sanattomaksi.

– Menemme siis hänen mukanaan, pyhä mies?

– Olisiko siihen mitään estettä? Voinhan sittenkin poiketa syrjään ja koettaa jokaista jokea, jonka yli kuljemme. Hän haluaa, että tulisin. Hän toivoo sitä hyvin hartaasti.

Kim tukahutti naurun peitteeseensä. Hän mietti, että kun tuo käskeväinen vanha nainen voittaisi luontaisen arkuutensa laamaa kohtaan, kannattaisi varmaankin kuulla häntä.

Hän oli jo melkein unessa, kun laama äkkiä lausahti sananparren: "Puheliaitten naisten miehet saavat suuren palkinnon tulevassa elämässä." Sitten Kim kuuli hänen kolmasti ottavan nuuskaa, mutta pian hän vaipui uneen yhä vielä naureskellen.

* * * * *

Säteilevän kirkas aamun kajo herätti ihmiset ja varikset ja härätkin. Kim nousi haukotellen istualle, ravistelihe ja värisi ihastuksesta. Tällaista maailmaa sieti katsella; sellaista elämää hän halusi … hyörinää ja hälyä, valjaitten kiinnittämistä ja piiskanläimäyksiä, pyörien kitinää, nuotioitten sytyttämistä, ruuan keittämistä ja monenmoista uutta nähtävää joka suunnalla. Yön sumu hälveni hopeisena huntuna, papukaijoja lensi kirkuvina vihreinä parvina jollekin kaukaiselle joelle, ja kaivonvintturit yltyivät kaikkialla vinkumaan. Intia oli valveilla, ja Kim oli keskellä sen elämää, virkeämpänä ja innostuneempana kuin kukaan muu, pureskellen pientä oksaa, jota hän aikoi käyttää hammasharjana, sillä hän omaksui kerkeästi joka taholta kaikki sen maan tavat, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti.

Ei tarvinnut olla huolissaan ruuan saannista, ei uhrata pienintäkään roposta noihin ihmisten ympäröimiin myymäläkojuihin. Hän oli pyhän miehen oppilas, ja tämän taas oli lujatahtoinen vanha rouva ottanut hoiviinsa. Heille laitettaisiin kaikki valmiiksi, ja kun kunnioittavasti kutsuttaisiin aterioimaan, he rennosti istuutuisivat syömään. Sitäpaitsi – Kim nauraa hihitti hampaitansa puhdistaessaan – heidän suojelijattarensa jossakin määrin lisäisi matkan viehätystä. Kim tarkasteli hänen vetohärkiänsä, kun ne huokuen ja pärskyen astuivat ikeittensä alla paikalle. Jos ne kulkisivat liian nopeasti, mikä ei tosin ollut luultavaa, saattaisi hän mukavasti istua vetoaisan päällä ja laama ajajan vieressä. Saattuemiehet tietenkin kävelisivät. Vanha nainen niinikään tietenkin puhuisi paljon, ja mikäli hän saattoi jo kuulemastaan päättää, ei siitä keskustelusta puuttuisi suolaa. Hän olikin jo ryhtynyt käskemään, moittimaan ja (sanottakoon suoraan) sadattelemaan palvelijoittensa viivytyksien takia.

– Viekää hänelle piippunsa. Jumalien nimessä, viekää hänelle piippu ja tukkikaa hänen pahaenteinen suunsa, huusi muuan urya sidellessään vuodevaatteita muodottomiksi mytyiksi. – Hän ja papukaijat ovat yhtä maata, kirkuvat aamun koitteessa.

– Johtohärät! Hei, pitäkää huolta johtohäristä! – Ne olivat lähteneet peräytymään ja kääntymään sivulle, ohivierivien viljavankkurien pyörännavan sattuessa niiden sarviin. – Sinä huuhkajanpoika, minne sinä pyrit? – Tämä tiuskaistiin irvistelevälle vankkurimiehelle.

– Ai … ai! Siinä on Delhin kuningatar matkalla rukoilemaan poikaa itselleen, huusi mies korkealta kuormalta olkansa yli. – Tehkää tietä Delhin kuningattarelle ja hänen pääministerilleen, tuolle harmaalle apinalle, joka kiipeilee omaa miekkaansa pitkin!

Toiset, parkilla lastatut vankkurit seurasivat heti perässä, ja niiden ajaja lisäsi muutamia herjaussanoja, kun johtohärät jälleen väistäessään peräytyivät.

Heiluvien uutimien takaa kuului yhteislaukauksena kiukunpurkauksia. Pitkälti ei sitä tulvaa tullut, mutta laatunsa puolesta ja purevassa osuvuudessaan se oli semmoista, ettei edes Kim ollut sen veroista milloinkaan kuullut. Hän saattoi huomata ajomiehen paljaan rinnan painuvan kokoon hämmästyksestä, samalla kun hän pelokkaana kumarsi äänelle ja hyppäsi alas auttamaan saattomiehiä, näiden kiskoessa suitsuavaa tulivuortansa valtatielle. Sillä aikaa ääni kuvasi hänelle varsin suorasukaisesti, millaisen vaimon hän oli valinnut ja mitä tämä hommasi hänen poissaollessaan.

– Shabash! (hyvin tehty!), mutisi Kim kykenemättä pidättämään itseänsä, kun mies hiipi tiehensä.

– Hyvin tehty todellakin, kyllä kai! On häpeä, ettei naisraukka saa tilaisuutta rukoilla jumaliansa, joutumatta Hindustanin kaikkien hylkiöitten herjattavaksi … että hänen täytyy niellä solvauksia niinkuin muut syövät voinrasvaa. Mutta vielä minulla on kielessäni vähän voimaa … pari kolme sattuvaa sanaa kuhunkin tilaisuuteen. Ja yhä olen vailla tupakkaani! Missä se silmäpuoli ja häpeämätön patustelija on, joka ei vielä ole laittanut piippuani kuntoon?

Eräs vuoristolaisista työnsi kiireesti piipun uutimien taakse, ja pian ilmaisi niiden joka kulmalta tunkeutuva paksu savujuova, että rauha oli palautettu.

Jos Kim oli edellisenä päivänä kulkenut pystyssä päin, ollessaan pyhän miehen oppilas, asteli hän kymmenkertaisen ylpeänä tässä puolittain kuninkaallisessa matkueessa, saatuaan tunnustetun sijan ihastuttavasti käyttäytyvän ja ylen itsenäisen vanhan naisen suojeluksessa. Turbaanipäiset saattomiehet asettuivat kukin omalle puolelleen vaunuja, tupruttaen ilmaan suunnattomia tomupilviä.

Laama ja Kim kävelivät vähän syrjemmällä, Kim pureskellen sokeriruokoansa ja väistymättä kenenkään pappia alempiarvoisen tieltä. He saattoivat kuulla vanhan naisen kielen käyvän säännöllisesti kuin puimakone. Hän käski saattajiensa ilmoittaa, mitä tiellä tapahtui, ja niin pian kuin he olivat joutuneet majapaikasta vähän loitommalle, hän siirsi uutimet syrjään ja tirkisteli ulos, jättäen huntunsa vain kolmannekseksi kasvoilleen. Miehet eivät katsoneet suoraan häneen, kun hän heitä puhutteli, ja siten jonkin verran noudatettiin tavallista sopivaisuutta.

Tummaverinen, keltanaamainen, moitteettomasti puettu englantilainen poliisitarkastaja ratsasti ohi väsyneellä hevosella ja nähdessään saattoväestä, mitä lajia henkilö siinä oli, kiusoitteli häntä.

– Oh, äitiseni, huusi hän, – tuollainenko esiintymistapa naisilla nykyään on? Sattuisipa joku englantilainen tulemaan ja näkemään, ettei sinulla ole lainkaan nenää!

– Mitä? kirkui toinen takaisin. – Eikö äidilläsi ole nenää? Miksikä sen ilmoitat näin julkisesti?

Se oli naseva sivallus. Englantilainen kohotti kätensä kuin mies, joka on miekkailussa saanut iskun. Vanha nainen nauroi päätänsä nyökäyttäen.

– Voivatko nämä kasvot houkutella siveyttä harhateille? – Hän poisti huntunsa kokonaan ja tuijotti virkamieheen.

Kasvot eivät suinkaan olleet viehkeät, mutta mies pysäytti ratsunsa ja kehaisi häntä paratiisin kuuksi ja vakaisuuden häiritsijäksi ja käytti hänestä muita sentapaisia hullunkurisia nimityksiä, jotka vain lisäsivät vanhan naisen hilpeyttä.

– Hän on nut-cut (veitikka), – sanoi hän. – Kaikki poliisit ovat sellaisia, mutta poliisitarkastajat ovat pahimmat. Hai, poikani! Sinä et ole voinut oppia kaikkea tätä sen perästä kun tulit Euroopasta. Kuka sinua on imettänyt?

– Eräs pahareen ... muuan Dalhousien vuoristolainen. Kätke kauneutesi hunnun taakse … sinä ihastuksen herättäjä. – Näin sanoen hän ratsasti tiehensä.

– Tämä on kunnon lajia oikeuden valvojia, – sanoi nainen juhlallisella äänellä, työntäen suunsa täyteen pan-juurta. – He tuntevat maan ja maan tavat. Toiset, vasta tulleet Euroopasta … joita valkoiset naiset ovat imettäneet ja jotka oppivat kieltämme kirjoista … ovat pahempia kuin rutto. He tuottavat vahinkoa kuninkaillekin.

Sitten hän kaikkien kuultavaksi kertoi pitkän jutun tietämättömästä nuoresta poliisista, joka oli häirinnyt erästä pientä vuoristoruhtinasta, hänen yhdeksättä serkkuaan, mitättömästä maa-asiasta, ja päätti juttunsa sanansutkauksella, joka ei suinkaan ollut hartauskirjallisuudesta otettu.

Sen jälkeen hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja hän pyysi erästä saattomiestä kysymään laamalta, eikö tämä tulisi vaunujen viereen keskustelemaan hänen kanssaan uskonnon asioista. Niinpä siis Kim jättäysi taemmaksi ja tyytyi pureskelemaan sokeriruokoansa. Tunnin tai pari laaman iso päähine häämötti kuin kuu tomupilvessä, ja kuulemastansa Kim saattoi päättää vanhan naisen itkevän.

Eräs alamaalaisista pyyteli vähän anteeksi eilisiltaista epäkohteliaisuuttaan, sanoen ettei hän milloinkaan ollut nähnyt valtiatartansa niin lempeämielisenä ja arvellen sen johtuvan vieraan papin läsnäolosta. Omasta puolestaan hän uskoi bramiineja, vaikka hän kaikkien alkuasukkaitten tavoin tunsi hyvin heidän viekkautensa ja ahneutensa. Siitä huolimatta, kun bramiinit vain kiusasivat hänen isäntänsä vaimon äitiä kerjuullansa ja kun tämä karkoitti heidät niin kiukkuisena, että he kirosivat koko seuruetta (mikä miehen mielestä oli todellisena syynä siihen, että toinen ulommista vetohäristä ontui ja että aisa katkesi edellisenä iltana), oli hän valmis hyväksymään minkä muun uskontokunnan papin hyvänsä, olipa se sitten Intiasta tai Intian ulkopuolelta.

Tähän Kim vastasi viisaasti nyökyttelemällä päätänsä ja pyysi miestä ottamaan huomioon, että laama ei huolinut rahasta sekä että hänen ja Kimin ruuasta aiheutuneet kustannukset tulisivat satakertaisesti korvatuiksi, kun karavaania tästedes seuraisi hyvä onni. Hän kertoi myös juttuja Lahoren kaupungista ja esitti pari laulua, jotka saivat keko saattueen nauramaan. Kimhän oli kaupunkilaisrotta, joka hyvin tunsi viimeiset muodissa olevat laulut – ne olivat enimmäkseen naisten sepittämiä – ja siksi hänellä oli ilmeinen etevämmyys noiden miesten keskessä, jotka olivat pienestä hedelmänviljelijäkylästä Saharunporen takaa, mutta hän antoi etevyytensä pikemmin tulla arvatuksi kuin selvästi sanotuksi.

Puolenpäivän aikaan he poikkesivat sivummalle murkinoimaan. Ateria oli hyvä ja runsas ja jaettiin puhtailla lehtilautasilla syrjässä tien tomusta. He antoivat tähteet eräille kerjäläisille, jotta kaikki säännöt siten tulisivat täytetyiksi. Sitten he istuutuivat pitkäksi aikaa nauttimaan tupakoimisesta. Vanha nainen oli vetäytynyt uutimiensa taakse, mutta otti hyvin vilkkaasti osaa keskusteluun, ja palvelusväki väitteli, jopa vastustelikin häntä, niinkuin yleensä Idässä on tapa. Nainen vertaili Kangran ja Kulun vuoriston raitista ilmaa ja petäjiä etelän tomuun ja mangopuihin, jutellen samassa pikku tarinan vanhoista paikallisjumalista miehensä alueen rajoilta, ja kesken kaiken hän alinomaa moitti tupakkaa, jota juuri silloin poltteli, sätti kaikkia bramiineja ja lopuksi peittelemättä puhui monista tulevista tyttärenpojistaan.

V

Taaskin lähti hidas laahustava jono liikkeelle, ja vanha nainen nukkui, kunnes he saavuttivat seuraavan pysähdyspaikan. Taival oli ollut sangen lyhyt, niin että vielä oli noin tunti aikaa auringonlaskuun, jonka vuoksi Kim alkoi etsiskellä jotakin huvituksen välinettä.

– Miksi et istu lepäämään? kysyi muuan saattomies. – Vain paholaiset ja englantilaiset kuljeskelevat syyttä suotta edestakaisin.

– Älä milloinkaan rupea paholaisen, apinan äläkä liioin pojan ystäväksi. Kukaan ei voi tietää, mitä he seuraavaksi työkseen tekevät, lisäsi joku hänen tovereistaan.

Kim kääntyi nyrpeästi selin heihin, sillä hän ei tahtonut enää kuulla vanhaa tarinaa siitä, kuinka paholainen leikki poikain kanssa ja katui kovasti sitä. Hän lähti vaeltelemaan umpimähkään.

Laama asteli hänen perässään. Kaiken päivää, joka kerta kun he olivat jonkin virran yli kulkeneet, hän oli kääntynyt sitä lähemmin tarkastamaan, mutta ei ollut kertaakaan saanut merkkiä siitä, että oli löytänyt jokensa. Sitäpaitsi häntä oli huomaamattomasti viehättänyt tilaisuus saada puhella jonkun kanssa kunnon kieltä ja tieto siitä, että ylhäinen nainen piti häntä hengellisenä neuvonantajanansa ja kohteli häntä senmukaisesti, joten hänen ajatuksensa olivat hiukan siirtyneet pois varsinaisesta päämäärästään. Ja lisäksi hän oli valmistautunut kuluttamaan vuosiakin tehtäväänsä, sillä hänellä ei ollut lainkaan valkoisen miehen kärsimättömyyttä, vaan sen sijaan suuri usko.

– Minne menet? kysyi hän huutaen Kimin jälkeen.

– Enpä minnekään; matka oli vain lyhyt, ja kaikki tämä – Kim viittasi kädellään – on perin uutta minulle.

– Hän on kieltämättä viisas ja ymmärtäväinen nainen. Mutta vaikea on mietiskellä, kun…

– Kaikki naiset sellaisia. – Kim puhui niinkuin Salomo olisi saattanut lausahtaa.

– Luostarin edustalla oli leveä kivestä laskettu käytävä, mutisi laama kooten kuluneen rukousnauhansa käteensä. – Sille käytävälle ovat minun askeleeni uurtaneet jälkiä … kulkiessani edestakaisin näitä käsitellessäni.

Hän hypisteli helmiä ja alkoi mutista rukoustansa "Om mani padme hum", kiitollisena raittiista ilmasta, rauhasta ja tomuttomasta seudusta.

Toinen ilmiö toisensa jälkeen käänsi Kimin joutilaan katseen harhailemaan tasangon yli. Hänen poikkeamisillaan ei ollut mitään päämäärää, paitsi että läheisten mökkien rakenne näytti uudelta ja hän tahtoi lähemmin tarkastella niitä.

He joutuivat avaralle laitumelle, joka ehtoopäivän valaistuksessa loisti ruskean punaisena; sen keskessä oli tuuhea mangopuuryhmä. Kim huomasi kummakseen, ettei mitään pyhäkköä ollut niin sopivalla paikalla, sillä hän oli jo niinkuin mikäkin pappi tottunut panemaan merkille sellaisia asioita. Loitolla aukean toisella puolen käveli rinnakkain neljä miestä, jotka etäisyys kutisti hyvin pieniksi. Hän tähysteli tarkoin kädellään varjostaen silmiänsä ja erotti metallin välkettä.

– Sotilaita. Valkoisia sotilaita, sanoi hän. – Mennään katsomaan.

– Aina tapaamme sotilaita, kun lähdemme yhdessä vaeltamaan. Mutta minä en ole milloinkaan nähnyt valkoisia sotilaita.

– Ne eivät tee pahaa, jolleivät ole juovuksissa. Pysyttele tämän puun suojassa.

He istahtivat mangolehdon paksujen runkojen viileään pimentoon. Kaksi miestä pysähtyi; toiset kaksi tulivat vähän epäröiden lähemmäksi. He olivat marssivan rykmentin etujoukkona tavallisuuden mukaan lähetetyt leiripaikkaa etsimään. Kullakin oli viisijalkaisessa kepakossa liehuva lippu, ja he huutelivat toisilleen hajautuessaan pitkin aavikkoa.

Lopuksi he saapuivat mangopuistikkoon raskaasti astellen.

– Johonkin tähän tai lähelle … upseerien teltat puiden suojaan, luullakseni, ja me muut voimme olla aukealla. Ovatkohan merkinneet paikan kuormastoa varten tuolla taampana?

He huusivat taas etäämpänä oleville tovereilleen, ja vastaus tuli heikkona ja epäselvänä.

– Pystytä lippu sitten tähän, sanoi toinen miehistä.

– Mitä he valmistavat? kysyi laama ihmeissään. – Tämä on suuri ja hirmuinen maailma. Mitä lipussa oleva kuva merkitsee?

Toinen sotilaista pisti kepakon maahan muutaman jalan päähän heistä, murahti tyytymättömänä, veti sen ylös jälleen, neuvotteli toverinsa kanssa, joka katseli sinne tänne varjoisaan lehtoon, ja painoi sen uudestaan maahan.

Kim katseli jännittyneenä, ja hänen hengityksensäkin oli lyhyttä ja kiihkeätä. Sotilaat mennä tömistelivät pois päivänpaisteeseen.

– Oh, pyhä mies, sanoi hän hämmästyksissään, – minun horoskooppini! Umballan papin piirustus hiekkaan! Muistapa mitä hän sanoi. Ensin tulee kaksi … ferashia … valmistamaan asioita … pimeässä paikassa, niinkuin aina on ilmestyksen alussa.

– Mutta eihän tämä ole ilmestys, sanoi laama, – tämä on vain maailman harhanäky eikä mitään muuta.

– Ja heidän perässään tulee härkä … punainen härkä, vihreällä niityllä … katso! Tuossa se on!

Hän viittasi lippuun, joka lepatti iltatuulessa noin kymmenen jalan päässä heistä. Se oli vain tavallinen leirimerkkilippu, mutta rykmentti, aina tarkkana ompelutöissä, oli lisännyt siihen rykmentintunnuksensa, punaisen härän, joka on maverickiläisten vaakuna … iso punainen härkä Irlannin kansallisvärin vihreällä pohjalla.

– Minä näen, ja nyt muistan, – myönsi laama. – Siinä on tosiaan sinun härkäsi. Ja tosiaan myös nuo kaksi miestä tulivat ensiksi valmistamaan asioita.

– He ovat sotilaita … valkoisia sotilaita. Mitä pappi sanoi?.. Härän merkki on sodan ja aseellisten miesten merkki… Pyhä mies, tämä koskee minun etsintääni.

– Totta. Se on totta. – Laama tuijotti lippuun, joka hämärtyvässä illassa loisti tulipunaisena. – Umballan pappi sanoi, että sinun merkkisi oli sodan merkki.

– Mitä on nyt tehtävä?

– Odotettava. Odottakaamme.

– Ja nythän pimeys hälvenee, sanoi Kim. Aivan luonnollinen asia oli, että laskeutuva aurinko lopuksi pilkotti puun runkojen välistä, läpi koko lehdon, täyttäen sen lempeällä kultavalollaan muutamiksi hetkiksi. Mutta Kimin mielestä se oli Umballan papin ennustuksen täyttymys.

– Kuule, sanoi laama, – joku lyö rumpua … kaukana!

Aluksi kuului ääni hiljaisessa ilmassa etäisyydestä kantautuvana kuin valtimon tykytys ohimossa, mutta pian siihen lisääntyi terävämpää kohua.

– Ah, soittokunta, selitti Kim. Hän tunsi sotilassoittokunnan äänen, mutta se hämmästytti laamaa.

Tasangon toiselta reunalta tuli näkyviin tomupilveä nostattava raskas joukko. Sitten tuuli toi kuuluviin soiton säveleet:

Suo meille huomiosi, niin kohta kuulla saat, kuink' astui Sligon satamaan nää Mulligan-sotilaat.

Kimeäkieliset säkkipillit lurittivat tähän:

Kivääri olkapäällä me matkaan marsittiin, jäi Phoenix-puisto taakse ja muistot Dubliniin. Hei, rummut ja säkkipillit ne pauhasivat kuin villit, kun mars-mars-marssittiin me Mulligan-miekkoset niin!

Maverickiläisten soittokunta siinä johti rykmenttiä leiripaikalle, ja miehet marssivat kantamuksineen ruoduttain. Kiemurteleva jono kääntyi aukealle, kuormasto perässään, jakautui oikeaan ja vasempaan, kuhisi kuin muurahaisparvi ja…

– Mutta tämähän on noituutta! – sanoi laama.

Tasangon täytti joukko telttoja, jotka näyttivät nousevan valmiina kuormastovaunuista. Toinen parvi miehiä valtasi lehdon, pystytti siihen vaiteliaana ison teltan ja kahdeksan tai yhdeksän pienempää sen rinnalle, otti esiin keittoastioita, pannuja ja ruokatavaramyttyjä, minkä kaiken alkuasukaspalvelijat saivat haltuunsa, ja niin oli äkkiä mangolehto heidän katsellessaan muuttunut järjestyneeksi asuntopaikaksi!

– Lähtekäämme, sanoi laama peräytyen pelästyksissään, kun nuotiotulet alkoivat tuikkia ja valkoisia upseereita kilisevine miekkoineen kokoontui ruokailutelttaan.

– Vetäydy taaksepäin varjoon. Kukaan ei voi nähdä nuotion piiriä ulommaksi, sanoi Kim yhäti tuijottaen lippuun. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, kuinka tottunut sotilasjoukko pystyttää leirin puolessa tunnissa.

– Katso! katso! supisi laama. – Tuolla tulee pappi.

Se oli Bennett, rykmentin kappalainen, tomuisessa mustassa puvussa laahautuen. Joku joukossa oli pilkaten puhunut papin urheudesta, ja häntä nolatakseen oli Bennett marssinut miesten rinnalla kaiken päivää. Musta puku, kultaristi kellonvitjoissa, parrattomat kasvot ja pehmeä musta leveälierinen hattu olisivat koko Intiassa ilmaisseet hänet pyhäksi mieheksi. Hän lyyhähti telttatuolille ruokailuteltan oven luo ja luisutti saappaat jalastaan. Kolme neljä upseeria kokoontui hänen ympärilleen nauraen ja laskien leikkiä hänen urotyöstään.

– Valkoisten miesten puhe ei ole lainkaan arvokasta, arvosteli laama, joka päätteli vain äänensävystä. – Mutta minä olen tarkastanut tuon papin kasvoja ja luulen häntä oppineeksi mieheksi. Olisiko luultavaa, että hän ymmärtäisi meidän puhettamme? Haastaisin hänelle etsinnästäni.

– Älä milloinkaan puhuttele valkoista miestä ennenkuin hän on kylläinen, varoitti Kim käyttäen tunnettua sananpartta. – He rupeavat nyt aterioimaan, enkä … enkä luule olevan soveliasta kerjätä heiltä. Palatkaamme majapaikallemme. Syötyämme tulemme tänne takaisin. Se oli varmasti Punainen Härkä, … minun punainen härkäni.

He olivat kumpikin huomattavan hajamielisiä, kun vanhan naisen palvelijat asettivat ruokaa heidän eteensä. Senpä vuoksi ei kukaan puhutellut heitä, sillä vieraiden häiritseminen ei tuota onnea.

– Nyt, esitti Kim hampaitaan puhdistaen, – palaamme siihen paikkaan; mutta sinun täytyy, pyhä mies, odottaa vähän loitommalla, koska sinun jalkasi ovat raskaammat kuin minun ja minä kiihkeästi haluan tutkia tarkemmin tuota Punaista Härkää.

– Mutta kuinka sinä voit ymmärtää tuota puhetta? Kulje hitaasti. Tie on pimeä, vastasi laama levottomana.

Kim ei ollut millänsäkään huomautuksesta. – Minä panin siellä puiden läheisyydessä merkille paikan, sanoi hän, – missä voit istua, kunnes kutsun. Ei, jatkoi hän, kun laama osoitti vastustushalua, – muista että tämä on minun etsintääni … minä etsin punaista härkääni. Tähtien merkit eivät koskeneet sinua. Minä tunnen vähän valkoisten sotilaiden tapoja ja tahdon aina tuta uusia asioita.

– Mitäpä sinä et jo tuntisi tästä maailmasta? – Laama lyyhistyi tottelevasti pieneen syvennykseen noin sadan askeleen päähän mangopuista, jotka tummina kohosivat tähtikirkasta taivasta vasten.

– Pysy tässä kunnes kutsun.

Kim livahti pimeään. Hän tiesi, että leirin ympärillä luultavasti oli vartioita, ja hän hymyili itsekseen kuullessaan erään raskaat askeleet. Poika, joka voi kuutamoyönä pujotella Lahoren kaupungin kattojen yli käyttäen jokaista pientäkin varjoa häivyttääkseen takaa-ajajansa, ei joudu edes hyvin harjaantuneiden sotilasvartijoiden kynsiin. Hän ryömi, kohteliaasti kylläkin, kahden vahtisotilaan välitse, ja milloin juosten, milloin pysähtyen, milloin mataen tai vatsallansa maaten hän vähitellen pääsi valaistun ruokailuteltan luo, ja painautuen kiinteästi erään mangopuun taakse hän odotti, kunnes jostakin sanasta pääsisi asioiden juoneen kiinni.

Ainoa asia, joka nyt hänen mieltänsä kiinnitti, oli miten saisi lisää tietoja Punaisesta Härästä. Hänen luulonsa mukaan – ja Kimin tietämättömyys yksistä seikoista oli yhtä ihmeellinen ja odottamaton kuin hänen tietonsa toisista – saattoivat nuo miehet, yhdeksänsataa perinpohjaista paholaista isän ennustuksen mukaan, kumartaa tuota härkää pimeän tultua niinkuin hindut pyhää lehmää. Se olisi niinkuin olla pitikin, ainakin johdonmukaista, ja senvuoksi olisi paras kysyä tuolta kultaristiseltä mieheltä neuvoa. Toisaalta saattoi, kuten hän muisti välttelemiensä vakavakasvoisten pappien tehneen Lahoren kaupungissa, tämäkin ryhtyä tekemään kiusallisia kysymyksiä ja käskeä hänen tietää huutia.

Mutta eikö Umballassa ollut näyttäytynyt, että hänen taivaanmerkkinsä ennusti sotaa ja aseellisia miehiä? Eikö hän ollut Tähtien ystävä samoin kuin koko maailman ystävä, joka oli pakahtumaisillaan kauheista salaisuuksista? Ja lopuksi – se oli kaikkien hänen nopeitten ajatuksiensa pohjavirtaa – tämä seikkailu oli ihastuttavaa jatkoa hänen vanhoille talonkattoretkilleen, samalla kun se oli juhlallisen ennustuksen täyttymistä. Hän makasi vatsallansa maassa ja kiemurteli teltan ovelle päin, kädellään pidellen kaulassaan olevaa amulettia.

Asia oli niinkuin hän oli aavistanutkin. Sahibit rukoilivat jumalaansa, sillä teltan keskessä olevalla pöydällä, sen ainoana marssinaikaisena koristuksena, oli kultainen härkä, joka oli muovattu Pekingin Kesäpalatsista otetusta vanhasta sotasaaliista, kullanpunainen härkä, joka pää riipuksissa tallasi irlanninvihreätä kenttää. Sille sahibit kohottivat lasinsa ja huusivat huikeasti yhteen ääneen.

Rykmentin papilla Arthur Bennettillä oli tapana lähteä teltasta, kun tämä malja oli juotu, ja marssista väsyneenä hän oli tavallista kömpelömpi liikkeissään. Kim tähysteli pää koholla pöydälle asetettua ennustusmerkkiänsä, ja tällöin pappi polkaisi hänen olkapäällensä. Kim pyörähti pois jalan alta, mutta kaatoi samalla papin, joka ainiaan toiminnan miehenä tarttui häntä kurkkuun ja melkein kuristi hänet. Kim puolestaan silloin potkaisi häntä epätoivoisesti vatsaan. Bennett veti henkeä ja koukisti itsensä tuskan kourissa, mutta ei hellittänyt otettansa, vaan kääntyen jälleen ympäri vei sanaa puhumatta Kimin mukanaan omaan telttaansa. Maverickit olivat auttamattomia ilvehtijöitä, ja papin mielestä oli senvuoksi parasta olla asiasta vaiti, kunnes oli saanut tutkimuksen tehdyksi.

– Mitä, sehän on poika! – sanoi hän laahatessaan saaliinsa telttalyhdyn alle. Sitten ankarasti ravistaen häntä hän huudahti: – Mitä sinä teit? Sinä olet varas. Choor? Mallum?