Kitabı oku: «Meren urhoja», sayfa 2

II

"Minähän varotin sinua", sanoi Dan, veritippojen putoillessa nopeasti ja taajaan tummille, vernissatuille kansilankuille. "Isä ei ole ollenkaan pikainen, mutta sinä ansaitsit sen rehellisesti. Tyhjiä, ei sitä nyt kannata ottaa noin pahakseen." Harveyn hartiat nytkähtelivät kyynelettömistä nyyhkytyksistä. "Kyllä minä tiedän miltä se tuntuu. Ensi kerta, jolloin isä antoi minulle tuollaisen mällin, oli samalla viimeinen – ja se oli minun ensi matkallani. Sitä tuntee itsensä kovin kurjaksi ja onnettomaksi. Minä tiedän sen."

"Niin tekee", vaikeroi Harvey. "Tuo mies on joko hullu taikka juopunut, enkä – enkä minä voi tehdä mitään."

"Älä sano tuota isälle", kuiskasi Dan. "Hän vihaa kaikkia väkijuomia, ja – no niin, hän sanoi minulle että sinä olit hullu. Mikä ihmeessä pani sinut sanomaan häntä varkaaksi? Hän on minun isäni."

Harvey kohosi istumaan, pyyhki nenänsä ja kertoi Danille setelitukkunsa häviämisestä. "Minä en ole hullu", lopetti hän. "Sinun isäsi ei vain ole milloinkaan nähnyt enempää kuin viitosen-setelin kerrallaan, ja minun isäni voisi ostaa tällaisen aluksen vaikka joka viikko eikä se hänen rahoissaan tuntuisikaan."

"Sinä et tiedä minkä arvoinen 'Täällä Ollaan' on. Sinun isälläsi on varmaan hirmuisesti rahaa. Mistä hän on ne saanut? Isä sanoo etteivät mielipuolet voi pudistaa pääkopastaan kunnollista juttua. Annahan kuulla."

"Kultakaivoksista ja sen sellaisista, Lännessä."

"Olen kyllä lukenut tuollaisesta. Vai Lännessä? Ratsastaako hän pistooli kädessä temppuja tekevällä ponilla, niinkuin sirkuksessa? Ne sanovat sitä Villiksi Länneksi, ja minä olen kuullut että heidän kannuksensa ja suitsensa ovat selvää hopeaa."

"Oletpa sinä hassu!" sanoi Harvey, huvitettuna vasten tahtoaankin. "Ei minun isäni tarvitse poneja. Kun hän haluaa matkustaa, niin hän käyttää vaunuaan."

"Millaista vaunua?"

"Yksityistä rautatievaunuaan tietysti. Olet kai joskus eläissäsi nähnyt yksityisvaunun?"

"Slatin Beemanilla on sellainen", vastasi Dan kartellen. "Minä näin sen Union-asemalla Bostonissa; kolme neekeriä hankasi sen ikkunoita. Mutta Slatin Beeman omistaakin melkein kaikki rautatiet Long Islandilla, niin sanotaan; ja sanotaan että hän on ostanut puolen New Hampshireä ja laittanut lanka-aidan sen ympäri ja tuottanut sen täyteen leijonia ja tiikereitä ja karhuja ja puhveleita ja krokotiilejä ja kaikkia sellaisia. Slatin Beeman onkin miljoonikko. Hänen vaununsa minä olen nähnyt. Mitäs sanot?"

"Niinpä niin, mutta minun isäni on sellainen, jota sanotaan monimiljoonikoksi; ja hänellä on kaksi yksityisvaunua. Toisen nimi on 'Harvey' minun mukaani ja toisen 'Constance' äidin mukaan."

"Pysähdy vähän", sanoi Dan. "Isä ei anna minun milloinkaan vannoa, mutta luulen että sinä kyllä saat. Ennenkuin jatkamme pitemmälle, pitää sinun sanoa että tahdot vaikka kuolla, jos vain valehtelet."

"Tietysti", sanoi Harvey.

"Ei se riitä. Sano näin: 'Tahdon vaikka kuolla, jollen puhu totta'."

"Tahdon kuolla tähän paikkaan", sanoi Harvey, "jollei joka sana, mitä olen puhunut, ole silkkaa totta."

"Nekin satakolmekymmentä neljä dollaria ja kaikki?" kysyi Dan. "Minä kuulin sinun puhuvan niistä isälle ja puolittain odotin että hän nielaisisi sinut kuin valaskala Joonaan."

Harvey vakuutti naamansa punaiseksi. Dan oli sukkelapäinen poika omalla tavallaan, ja kymmenen minuutin kyseleminen riitti vakuuttamaan hänelle, ettei Harvey valehdellut – paljon. Sitäpaitsi oli hän sitonut itsensä kamalimmalla valalla minkä poikaikä tuntee, ja istui kuitenkin elävänä, nenänpää punaisena, kannella ja kertoi ihmeitä ihmeitten perästä.

"Vie sun!" sanoi Dan viimein sydämensä pohjasta, kun Harvey oli kertonut mitä kaikkea oli hänen kunniakseen ristityssä rautatievaunussa. Sitten hänen leveille kasvoilleen levisi ilkamoivan mielihyvän irvistys. "Minä uskon sinua, Harvey. Isä on nyt kerran elämässään erehtynyt."

"On, varmasti", sanoi Harvey, joka mietiskeli pikaista kostoa.

"Hän raivostuu varmaan ihan hulluksi. Ei mikään harmita häntä niin kuin arvosteluissaan erehtyminen." Dan heittäytyi selkänojaan ja löi reiteensä. "Älä nyt vain, Harvey, pilaa saalista löysäämällä liiaksi."

"Minä en halua saada tuollaista iskua toista kertaa. Kyllä minä vielä hänelle näytän."

"En ole koskaan kuullut kenenkään pystyneen näyttämään isälle. Mutta kyllä hän varmasti iskisi sinut maahan uudelleen. Mitä enemmän hän erehtyi, sitä kovemmin hän iskisi. Mutta kultakaivokset ja pistoolit – "

"En ole sanonut yhtään sanaa pistooleista", keskeytti Harvey, sillä hän muisti valansa.

"Aivan niin, et olekaan. Mutta kaksi yksityisvaunua, toinen sinun ja toinen äitisi mukaan ristitty; ja kaksisataa dollaria kuukaudessa taskurahoja, ja sentään isketään kuonoon, kun ei suostu tekemään työtä kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkalla! Se on paras saalis koko pyyntikaudella." Hän nauroi matalaäänistä naurua sydämensä pohjasta.

"Enkö siis ollut oikeassa?" sanoi Harvey, joka luuli nyt tavanneensa puoltajan.

"Olit väärässä; niin väärässä kuin olla voit! Sinun on nyt parasta ruveta yksiin tuumiin minun kanssani, tai muuten saat kuuman löylyn, ja minä myös siitä että olen sinua kannattanut. Isä antaa minulle aina kaksinkertaiset läksytykset siksi että minä olen hänen poikansa eikä hän tahdo suosia ketään enempää kuin toisia. Sinä olet luonnollisesti hyvin sydämissäsi isälle. Olen minäkin ollut monta kertaa. Mutta isä on hirmuisen oikeudenmukainen mies; kaikkien alusten miehet sen myöntävät."

"Näyttääkö tämäkin oikeudenmukaiselta, mitä?" Harvey osotti pahoinpideltyä nenäänsä.

"Ei se mitään tee. Se laskee maaveren ulos sinusta. Isä teki sen sinun terveytesi vuoksi. Mutta kuulehan sentään, minä en voi ruveta tekemisiin kenenkään kanssa, joka pitää minua tai isää tai ketään 'Täällä Ollaan' miehistöstä varkaana. Me emme olekaan ollenkaan mitään tavallista rantasillalta haalittua joukkoa. Me olemme kalastajia ja olemme kulkeneet yhdessä kuusi vuotta ja enemmänkin. Se asia sinun tulee muistaa! Minä sanoin äsken, ettei isä anna minun vannoa. Hän sanoo sitä turhaanlausumiseksi ja antaa minulle selkään. Mutta jos voisin sanoa sen mitä sinä sanoit isästäsi ja hänen laitoksistaan, niin sanoisin sen sinun dollareistasi. En tiedä mitä oli sinun taskuissasi silloin kun kuivasin nuttusi, sillä en tullut sitä katsoneeksi; mutta minä sanoisin samoilla sanoilla kuin sinä äsken, etten minä eikä isä – ja muut eivät ole sinuun koskeneetkaan sitten kun sinut nostettiin kannelle – tiedä mitään noista rahoista. Nyt olet sen kuullut. Mitäs sanot?"

Suonenlyönti oli varmaankin selvittänyt Harveyn päätä, ja ehkäpä siinä oli meren yksinäisyydelläkin jonkunverran osaa. "Se seikka on siis selvä", sanoi hän. Sitten hän katsoi maahan hämillään. "Siihen nähden että olen vasta hukkumasta pelastettu, en ole tainnut osottaa erittäin suurta kiitollisuutta, Dan."

"No niin, sinä olit niin säikähtynyt ja ajattelematon", sanoi Dan. "Eikähän sitä ollut näkemässä muita kuin isä ja minä. Kokista ei ole väliä."

"Minun olisi pitänyt muistaa että rahat olivat voineet mennä muutenkin hukkaan", sanoi Harvey puoleksi itsekseen, "eikä syyttää ketä hyvänsä saapuvilla olevaa varkaaksi. Missä isäsi on?"

"Kajuutassa. Mitä sinä nyt taas hänestä tahdot?"

"Saat nähdä", sanoi Harvey, käyden horjahtelevin askelin, sillä hänen päätään huimasi vielä vähän, kajuutan portaille, missä pieni laivan kello riippui, niin että se helposti näkyi ruorirattaalle. Troop istui ruskeaksi ja keltaiseksi maalatussa kajuutassa, edessään muistikirja ja kädessään tavattoman suuri musta lyijykynä, jota hän imaisi tiukasti aika-ajoin.

"Minä en ole käyttäytynyt aivan oikein", sanoi Harvey, itsekin hämmästyneenä nöyryydestään.

"Mitäs on tapahtunut?" sanoi laivuri. "Joutunut kinaan Danin kanssa, vai mitä?"

"Ei; se koskee teitä itseänne."

"Olen pelkkänä korvana."

"Niin, minä – minä olen tullut ottamaan takaisin sanojani", sanoi Harvey hyvin nopeasti. "Kun ihminen on pelastettu hukkumasta – " Hän vaikeni ja nielaisi.

"Niin mitä? Sinusta tulee vielä mies, jos jatkat tähän tapaan."

"Niin hänen ei pitäisi ensi töikseen ruveta solvaamaan ihmisiä."

"Aivan oikein – aivan oikein", sanoi Troop, hieno hymyn häive kasvoillaan.

"Niin että minä tulin sanomaan että olen pahoillani." Toinen suuri nielaisu.

Troop kohoutui hiljalleen seisomaan arkulta, jolla hän oli istunut, ja ojensi yksitoistatuumaisen kouransa. "Minä epäilinkin että se tekisi sinulle koko joukon hyvää; ja tämä osottaa etten erehtynyt arvostelussani." Tukahutettu naurunhihitys kuului kannelta hänen korvaansa. "Minä erehdyn hyvin harvoin arvosteluissani." Yksitoistatuumainen koura tarttui Harveyn käteen, puristaen sen tunnottomaksi kyynärpäätä myöten. "Panemme hiukan enemmän rustoa tähän ennenkuin laskemme sinut menemään, nuori mies; enkä minä tahdo ajatella sinusta huonoa sen vuoksi mitä on tapahtunut. Sinä et ollut vastuunalainen. Toimita nyt hyvin askareesi, niin ei sinulle tule mitään vahinkoa."

"Sinä olet valkoinen", sanoi Dan, kun Harvey oli tullut takaisin kannelle.

"En minä tunne mitään", sanoi tämä punastuen korvalehtiään myöten.

"Ei, en minä sitä tarkottanutkaan. Minä kuulin mitä isä sanoi. Kun isä lupaa olla ajattelematta pahaa jostakusta, niin hän pysyy sanassaan. Ja hänestä on vastenmielistä erehtyä arvostelussaan. Kun isällä kerran on mielipide, niin hän ennemmin laskisi lippua engelsmannille kuin muuttaisi sitä. Olipa hauska että juttu selvisi oikeinpäin. Isä puhuu totta, kun hän sanoo ettei hän voi viedä sinua takaisin. Tämä kalastus on meidän ainoa elinkeinomme. Puolen tunnin perästä miehet palaavat ahnaina kuin hait valaan-raadon kimpussa."

"Mitä varten?" sanoi Harvey.

"Illalliselle luonnollisesti. Eikö vatsasi sano sitä sinulle? Sinulla on paljon opittavaa."

"Niin taitaa olla", sanoi Harvey alakuloisesti, katsellen yläpuolellaan olevaa köysi- ja taljavyyhteä.

"Se on verraton alus", sanoi Dan innokkaasti, käsittäen väärin Harveyn katseen. "Odotahan kunnes isopurjeemme nostetaan mastoon ja me suuntaamme matkan kotia kohti kaikki suolamme kosteana. Mutta sitä ennen on vielä paljon työtä." Hän viittasi alas molempien mastojen välisen ison kansiluukun pimeään aukkoon.

"Mitä varten se on? Sehän on aivan tyhjä", sanoi Harvey.

"Sinun ja minun ja muutamien muiden on täytettävä se", sanoi Dan.

"Sinne pannaan kalat."

"Elävinäkö?" sanoi Harvey.

"Ei toki. Kyllä ne tulevat sinne jokseenkin kuolleina – ja hengettöminä – ja suolattuina. Meillä on sata härkätynnyriä suolaa laareissamme, emmekä ole vielä saaneet kaloja muuta kuin siksi että aluspuut ovat peitossa."

"Missä ne kalat sitten ovat?"

"Meressä puheitten mukaan, veneissä toivon mukaan", vastasi Dan vanhalla kalastajain sananlaskulla. "Sinullakin oli mukanasi nelisenkymmentä tullessasi eilen illalla."

Hän viittasi jonkinlaiseen puiseen karsinaan, joka oli juuri yläperäkannen edessä.

"Sinun ja minun on tyhjennettävä tuo sitten kun he ovat palanneet. Minä luulen että saamme runsaan karsinan tänä iltana. Olen nähnyt sen melkein laitojaan myöten täynnä perkkaamista odottavia kaloja, ja me seisoimme perkkauspöytien ääressä kunnes viiltelimme itseämme niitten sijasta, niin kovasti meitä nukutti. Kas tuolla ne nyt tulevat." Dan tähysti matalan reilingin yli puoltakymmentä venettä, jotka soutivat heitä kohti loistavaa, silkkipintaista merta pitkin.

"En ole koskaan nähnyt merta näin alhaalta", sanoi Harvey. "Se on kaunis."

Alhaalla oleva aurinko värjäsi veden kokonaan purppuran ja punaisen hehkuvaksi, laakeitten maininkien kuvut liekehtivät kultaisina ja aallonpohjissa olivat varjot sinisen ja vihreän juovikkaita. Jokainen näkyvissä oleva kuunari näytti vetävän pyyntiveneitään luoksensa näkymättömillä langoilla, ja veneissä istuvat pienet mustat olennot vetelivät airojaan säännöllisesti kuin vetojousilla käyvät leikkikalut.

"Heillä on ollut hyvä onni", sanoi Dan silmät puoleksi ummessa. "Manuelin veneeseen ei olisi enempää kaloja mahtunutkaan. Se ui matalassa kuin lumpeenlehti tyvenessä vedessä, eikö totta?"

"Mikä niistä on Manuel? En ymmärrä miten sinä voit tuntea noin pitkän matkan päähän."

"Viimeinen vene etelässä. Hän se veti sinut vedestä eilen illalla", sanoi Dan osottaen sormellaan. "Manuel soutaa portugalilaiseen tapaan; hänestä ei voi erehtyä. Itään hänestä on Pennsylvania – hän on paljon parempi kuin hänen soutunsa. Ja hänestä itään – katso kuinka suoraan he soutavat – tuo ahvenhartiainen, on Pitkä Jack. Hän on Galwaysta Irlannista ja asuu South Bostonissa, kuten useimmat Galwayn miehet, ja galwaylaiset ovat enimmäkseen kelpo venemiehiä. Pohjoisessa, tuolla noin – pian saat kuulla hänen pistävän lauluksi – on Tom Platt. Hän on vanha sotalaivan matruusi, palvellut 'Ohiolla' – se oli hänen puheittensa mukaan ensimäinen laiva meidän laivastostamme, joka purjehti Kap Hornin ympäri. Hän ei juuri osaa muusta puhuakaan, paitsi kun hän laulaa, mutta hänellä on hyvä kalaonni. Kas niin! Enkös sitä sanonut?"

Sointuva hoilotus kantautui yli vedenpinnan pohjoisimmasta veneestä.

Harvey kuuli jotain kylmistä käsistä ja jaloista, ja sitten selvästi:

"Nyt tuokaa kartta, näyttäkää nuo vuoret synnyinmaan! On pilvet sankat huipuilla ja usvat juurellaan."

"Täysi vene", sanoi Dan nauraa killittäen. "Jos häh vielä laulaa 'Oi kapteeni', niin se on parrastasalla."

Hoilotus jatkui:

"Oi katteini, te viimeinen mun pyyntö täyttäkää: kun kuolen, niin mun ruumiini se mereen peittäkää."

"Tom Platt on nyt hyvällä tuulella. Huomenna hän kertoo sinulle juurtajaksain vanhasta 'Ohiosta' Näetkö tuota sinistä venettä hänen takanaan? Se on minun setäni – isän oikea veli – ja jos kova onni on liikkeellä jossakin matalikoilla, niin varmasti se löytää Salters-sedän. Katso kuinka varovasti hän soutaa, Lyön vaikka koko palkkani vetoa, että hän on ainoa poltettu mies tänä päivänä – ja vielä aika tavalla poltettu."

"Mikä häntä on polttanut?" sanoi Harvey uteliaana.

"Mansikat arvatenkin. Toisinaan polttavat kurpitsat ja toisinaan sitruunat ja kurkut. Niin, kyllä hän nyt on poltettu kyynärpäitä myöten. Sen miehen kova onni on kerrassaan ihmeellinen. Nyt meidän on käytävä käsiksi taljoihin ja hinattava ne kannelle. Onko ihan totta, mitä sanoit äsken, nimittäin ettet ole vielä eläissäsi kättäsi työhön koukistanut? Se mahtaa tuntua vähän kummalta, vai mitä?"

"Joka tapauksessa aion nyt yrittää tehdä työtä", vastasi Harvey urheasti. "Kaikki on minulle vain niin tuiki uutta."

"Tartu sitten tuohon köyteen, joka on takanasi!"

Harvey haparoi käteensä pitkällä rautakoukulla varustetun köyden, joka riippui isonmaston haruksesta, samalla kuin Dan laski alas toisen, joka juoksi jostakin, mitä hän nimitti "latvakajiksi". Samassa laski Manuelin vene lastineen kuunarin sivulle. Portugalilainen hymyili säteilevää hymyä, jonka Harvey myöhemmin oppi hyvin tuntemaan, ja alkoi lyhytvartisella haarukalla viskellä kaloja kannella olevaan hinkaloon. "Kaksisataa kolmekymmentäyksi", hän huusi.

"Anna koukku hänelle", sanoi Dan, ja Harvey kurotti sen Manuelin käsiin. Hän pisti sen veneen keulassa olevaan köysisilmukkaan, otti Danin köyden ja kiinnitti sen peräsilmukkaan ja kiipesi sitten kuunariin.

"Vedä!" huusi Dan, ja Harvey veti, kummastellen kuinka helposti vene kohosi.

"Heitä jo, ei sen paikka ole ristipuilla!" nauroi Dan; ja Harvey heitti vetämästä, sillä vene keikkui ilmassa hänen päänsä yläpuolella.

"Päästä alemmas", huusi Dan, ja Harveyn laskiessa Dan suuntasi kevyttä venettä yhdellä kädellä kunnes se sievästi laskeutui paikalleen juuri isonmaston taakse. "Ne eivät paina mitään tyhjinä. Kävihän se matkustajan työksi aika hyvin. Merimiehen kannalta siinä kyllä olisi yhtä ja toista muistuttamista."

"Ahaa!" sanoi Manuel ojentaen ruskean kätensä. "Sinä voida aika hyvin nyt? Tämä aika viime iltana kalat ne kalasti sinua. Nyt sinä kalastat kaloja. Aa, mitä?"

"Minä – minä olen kovasti kiitollinen", sopersi Harvey, ja hänen onneton kätensä pistäytyi taaskin taskuun, mutta samassa hän muisti ettei hänellä ollutkaan rahaa mitä tarjota. Kun hän oppi tuntemaan Manuelia paremmin, punastui hän häpeästä makuukojussaan ajatellessaan millaisen erehdyksen hän olisi voinut tehdä.

"Ei ole mitään miksi kiittää minua?" sanoi Manuel. "Kuinka minä voi jättää sinua ajelemaan ympäri matalikot? Nyt sinä olla kalastaja – aa, mitä? Ooh! Uuh!" Hän taivutteli itseään kankeasti edes ja takaisin nivusistaan, versyttääkseen turtuneita jäseniään.

"Minä en olla puhdistanut venettä tänään. Liian kiire. Danny, poikanen, puhdista se minun edestä."

Harvey astui heti esiin. Tässä oli jotain, mitä hän saattoi tehdä henkensä pelastajaa auttaakseen.

Dan viskasi hänelle huosiaimen, ja hän kumartui veneen yli, alkaen pyyhkiä pois limaa, tosin kömpelösti, mutta innokkaasti. "Ota irti astinlaudat; ne luistavat noissa uurteissa", sanoi Dan. "Pyyhi ne ja pane takaisin. Ei pidä koskaan päästää astinlautoja paatumaan kiinni. Niitä voi joskus tarvita kipeästikin. Kas, siinä on Pitkä Jack."

Välkkyvä kalavirta lensi hinkaloon kuunarin sivulla olevasta veneestä.

"Manuel, ota sinä köysi. Minä laitan pöydät. Harvey, jouduta valmiiksi Manuelin vene. Pitkän Jackin vene tulee sen päälle."

Harvey katsahti ylös huosinnastaan ja näki toisen veneen pohjan juuri päänsä päällä.

"Ihan kuin intialaiset taikalaatikot, eivätkös olekin?" sanoi Dan, kun toinen vene solahti toiseen.

"Pujahtaa kuin ankka veteen", sanoi Pitkä Jack, harmahtava-leukainen, pitkähuulinen irlantilainen, taivutellen vartaloaan kahtaallekäsin aivan samoin kuin Manuel oli tehnyt. Diskon karhea mörinä kuului kajuutasta, ja tuon tuostakin he kuulivat kuinka hän imaisi kynäänsä.

"Sataneljäkymmentäyhdeksän ja puoli – onneksi olkoon, Discobolus!" sanoi Pitkä Jack. "Minä raadan itseni kuoliaaksi täyttääkseni sinun taskujasi. Kirjota se huonoksi saaliiksi. Portugalilainen on vienyt voiton minusta."

Uusi vene laskea hurautti kuunarin sivulle ja lisää kaloja syydettiin karsinaan.

"Kaksisataa ja kolme. Katsokaas matkustajaa!" Puhuja oli vielä suurempi kuin irlantilainen, ja vasemman silmän alta oikeaan suupieleen kulkeva tummanpunainen arpi antoi hänen kasvoilleen omituisen näön.

Tietämättä mitä muutakaan tehdä, Harvey pyyhki köysiluudalla jokaisen veneen sitä mukaa kuin ne laskeutuivat paikalleen, veti ulos astinlaudat ja pani ne veneen pohjalle.

"Se suuntailee hyvin", sanoi arpinaamainen mies, joka oli Tom Platt, katsellen häntä arvostelevasti. "Kaikki asiat voidaan tehdä kahdella tavalla. Joko kalastaja-tapaan – mikä pää hyvänsä ensiksi ja huolimaton kaapaisu ylikynteen – taikka sitten – "

"Siten kuin me tehtiin vanhalla 'Ohiolla'!" keskeytti Dan työntäytyen miesryhmään kokoonkäännettävillä jaloilla varustettua pitkää pöytää kantaen. "Pois tieltä, Tom Platt, että saan laittaa pöydän paikalleen."

Hän työnsi pöydän toisen pään kahteen reilingissä olevaan loveen, tönäisi ulos kääntöjalan ja kyyristyi juuri ajoissa välttääkseen entisen merisotilaan huimaiseman läimäyksen.

"Ja näin sitä tehtiin myös 'Ohiolla', Danny. Ymmärrätkös?" sanoi Tom Platt nauraen.

"Sitten ne olivat siellä varmaan kierosilmäisiä, sillä se ei sattunut, ja minä tiedän erään, joka löytää saappaansa isonmaston huipusta, jollei hän jätä meitä rauhaan. Pois tieltä! Näettehän, että minulla on kiire!"

"Danny, sinä et tee koko päivänä muuta kuin makaat touvirullalla ja nukut", sanoi Pitkä Jack. "Sinä olet häpeämättömyyden huippu, ja minä olen vakuutettu että sinä turmelet uuden kansimatkustajammekin yhdessä viikossa."

"Hänen nimensä on Harvey", sanoi Dan, heilutellen kahta omituisen muotoista veistä, "ja hän on ennen pitkää viiden south-bostonilaisen simpukantonkijan veroinen." Hän asetti veitset aistikkaasti pöydälle ja jäi sitten kallella päin ihailemaan vaikutusta.

"Minä luulen että niitä on neljäkymmentäkaksi", sanoi hento ääni aluksen sivulla, ja kannellaolijat remahtivat nauramaan, kun toinen ääni vastasi. "Sitten minulla on kerran ollut hyvä onni, sillä minulla on neljäkymmentäviisi, vaikka olen saanut polttoja ihan armottomasti."

"Neljäkymmentäkaksi tai neljäkymmentäviisi. Minä sekaannuin laskussani", sanoi hento ääni.

"Pennsylvania ja Salters-setä siinä laskevat saalistaan. Se on hauskempaa kuin sirkusnäytäntö", sanoi Dan. "Katsohan toki heitä!"

"Tulkaa sisään, tulkaa sisään!" mylvi pitkä Jack. "Siellä ulkona on kosteata, lapset."

"Neljäkymmentäkaksi sinä sanoit." Puhuja oli Salters-setä.

"Minä lasken sitten uudestaan", vastasi toinen ääni säyseästi.

Molemmat veneet töksähtivät yhteen ja jysähtivät aluksen kylkeen.

"Jerusalemin hävitys!" tiuskaisi Salters-setä, huovata molskuttaen. "Mikä riivasi sellaisen maamyyrän kuin sinä panemaan jalkaasi veneeseen, se on minulle käsittämätöntä. Ei paljon puuttunut ettet kerrassaan kaatanut minua."

"Olen pahoillani, Salters. Minähän tulin merelle parantamaan vatsakatarriani. Minä muistelen, että sinä itse kehotit minua."

"Mene Valaankuoppaan vatsakatarrinesi", ärjyi Salters-setä, pieni pyylevä ukko. "Sinähän tulet taas päälIeni. Kumpi se nyt oli, neljäkymmentäkaksiko vai neljäkymmentä viisi?"

"Olen unohtanut, Salters. Lasketaan."

"En luule että se olisi voinutkaan olla neljäkymmentäviisi. Minullahan on neljäkymmentäviisi", sanoi Salters-setä. "Laske nyt tarkasti, Penn."

Disko Troop tuli ulos kajuutasta. "Salters, heitä kalasi ylös nyt heti", sanoi hän käskevästi.

"Älä pilaa hauskuutta, isä", mutisi Dan. "He ovat juuri vast'ikään alkaneet."

"Vie ja viipota! Hän hankoaa niitä yksitellen", hoilotti pitkä Jack, kun Salters-setä alkoi työskennellä vaivalloisesti, Silläaikaa kun pikku mies toisessa veneessä laski veneenlaitaan uurrettuja lovia.

"Se oli viime viikon saalis", sanoi hän katsoen surkeana ylös, etusormi siinä mihin hän oli keskeyttänyt laskunsa.

Manuel tuuppasi Dania, joka hypähti perätaljan luo ja kurottuen kauas laidan yli solautti koukun peräsilmukkaan samalla kun Manuel kiinnitti keulaköyden. Toiset vetivät rivakasti ja pyöräyttivät veneen ylös miehineen, kaloineen, kaikkineen.

"Yksi, kaksi, neljä – yhdeksän", luki Tom Platt, laskien harjaantuneella silmällä. "Neljäkymmentäseitsemän. Sinä olet voittanut, Penn!" Dan päästi perätaljan luistamaan ja solautti hänet veneen perästä kannelle keskellä omien kalojensa ryöppyä.

"Pysäyttäkää! pysäyttäkää!" huusi Salters-setä, keskiruumis pompahdellen. "Minä olen vähän sekaantunut laskussani."

Hänelle ei jäänyt aikaa pitempiin vastalauseisiin, vaan hänet hinattiin ylös ja pyöräytettiin kannelle kuten "Pennsylvaniakin".

"Neljäkymmentäyksi", sanoi Tom Platt. "Maamyyrä on sinut voittanut, Salters. Ja sinä, joka olet sellainen merimies!"

"Se ei ollut oikein laskettu", sanoi Salters, kömpien ulos karsinasta; "ja minä olen poltettu ihan riekaleiksi."

Hänen pulleat kätensä olivat turvoksissa ja sinertävän-valkoisen kirjavat.

"Muutamien ihmisten täytyy löytää mansikkapohja vaikka sukeltamalla, jos ei muuten", lausui Dan äskennoussutta kuuta katsellen.

"Ja toiset syövät maan lihavuutta laiskuudessa ja tekevät pilkkaa omista sukulaisistaan", vastasi Salters-setä.

"Pöytään! Pöytään!" huusi kanssista ääni, jota Harvey ei vielä ollut kuullut. Disko Troop, Tom Platt, Pitkä Jack ja Salters seurasivat heti kehotusta. Pikku Penn-ukko kumartui neliskulmaisen luotiliinakelansa ja sotkuisten turskasiimojensa yli. Manuel makasi pitkänään kannella ja Dan pujahti lastiruumaan, missä Harvey kuuli hänen paukuttavan tynnyreitä vasaralla.

"Suolaa", sanoi hän palattuaan. "Niin pian kuin päästään illalliselta, ruvetaan perkkaamaan. Sinä saat nakella haarukalla isälle. Tom Platt ja isä ahtavat yhdessä, ja sinä saat kuulla heidän väittelevän. Me kuulumme toiseen pöytäkuntaan, sinä ja minä ja Manuel ja Penn – aluksen nuoret ja komeat miehet."

"Mitä varten niin?" sanoi Harvey. "Minulla on nälkä."

"He lopettavat tuossa paikassa. Noh! Hyvältäpä haiseekin tänä iltana.

Isä pitää hyvän kokin, vaikka hänellä onkin vahinkoa veljestään.

Emmekös saaneet hyvän saaliin tänä päivänä?" Hän viittasi karsinassa olevaa korkeaa turskakasaa. "Mikä syvyys sinulla oli, Manuel?"

"Kakskymmentäviis syltä", sanoi portugalilainen unisesti. "Ne tarttua hyvin ja sukkelaan. Joku päivä minä näytän sinulle, Harvey."

Kuu alkoi jo kohota hiljaisena meren yläpuolelle ennenkuin vanhemmat miehet palasivat perään. Kokin ei tarvinnut huutaa "toista sakkia". Dan ja Manuel olivat alhaalla luukusta ja pöydässä istumassa ennenkuin Tom Platt, viimeinen ja verkkaisin vanhempien joukosta, oli saanut pyyhityksi suunsa kämmenselällään. Harvey meni Pennin perässä ja istui pöytään, jossa jokaisen edessä oli tinavadillinen turskan kieliä ja sisälmyksiä läskipalojen ja paistettujen perunain kanssa muhennettuina, lämmin leipäkakku ja mukillinen mustaa, väkevää kahvia. Niin nälkäisiä kuin he olivatkin, odottivat he kunnes "Pennsylvania" oli vakavasti lukenut pöytärukouksen. Sitten he ahtoivat sisäänsä äänettöminä, kunnes Dan vetäisi henkeään tinavatinsa ääressä ja kysyi Harveylta miltä hänestä tuntui.

"Jokseenkin täynnä, mutta vielä sinne mahtuu pikku pala."

Kokki oli tavattoman kookas, sysimusta neekeri ja erosi kaikista muista Harveyn tapaamista neekereistä siinä, ettei hän puhunut, vaan tyytyi vain hymyilyillä ja mykillä eleillä kehottamaan syömään enemmän.

"Katsos, Harvey", sanoi Dan, kopauttaen pöytään kahvelillaan, "eikös ole juuri niinkuin sanoin? Nuoret ja komeat miehet – niinkuin minä ja Pennsy ja sinä ja Manuel – me olemme toista pöytäkuntaa, ja me syömme sitten kun ensimäinen sakki on saanut tarpeekseen. He ovat vanhoja kaloja; ja ne ovat juonikkaita ja kärtyisiä ja niiden vatsoja on pidettävä mielillä; siksi heille annetaan ensiksi, vaikkeivät he sitä ansaitse. Eikös niin, tohtori?"

Kokki nyökkäsi.

"Eikö hän osaa puhua?" kysyi Harvey kuiskaten

"Kyllä siksi että toimeen tulee. Ei kuitenkaan paljon sellaista mitä me ymmärtäisimme. Hänen oma kielensä on melko omituista. Hän on kotoisin Cape Bretonin sisuksista, jossa talonpojat puhuvat kotitekoista skotlanninkieltä. Cape Breton on täynnä neekereitä, joitten vanhemmat karkasivat sinne meidän sotamme aikana, ja ne puhuvat samanlaista kieltä kuin talonpojat siellä – paljasta sekasotkua."

"Ei se ole Skotlantia", sanoi "Pennsylvania". "Se on gaelinkieltä.

Olen lukenut sen jostakin kirjasta."

"Penn lukee paljon. Melkein aina onkin niinkuin hän sanoo – paitsi kun on kysymys kalojen laskemisesta – mitä?"

"Antaako isäsi heidän vain sanoa kuinka monta he ovat saaneet, laskematta niitä?" kysyi Harvey.

"No miksikäs ei? Mitä varten kukaan viitsisi valehdella muutaman vaivaisen turskan vuoksi."

"Yksi mies kerran valehteli saaliista", puuttui Manuel puheeseen. "Valehteli joka päivä. Viis, kymmenen, kakskymmentäviis enemmän kaloja kuin tuli hän sanoi olevan."

"Missä se tapahtui?" kysyi Dan. "Ei se ainakaan ollut kukaan meikäläisistä."

"Ranskalainen Anguillesta."

"Ni-in! Niitä länsirannikon ranskalaisia ei voi laskea miksikään. Sehän nyt on selvää, ettei niitä voi laskea. Kun tapaat jonkun heidän pehmeitä koukkujaan, Harvey, niin ymmärrät kyllä miksi", sanoi Dan rajattomalla halveksumisella.

 
"Kerta kerralta enemmän vaan,
aina kun aletaan perkkaamaan",
 

hoilasi Pitkä Jack kanssinluukusta alas, ja "toinen sakki" kapusi heti kannelle.

Mastojen ja köysistön sekä aina levällään olevan myrskypurjeen varjot häälyivät edestakaisin keinuvalla kannella kuunpaisteessa, ja laivan perällä oleva kalakasa loisti kuin sula hopea. Lastiruumasta kuului töminää ja kolinaa, kun Disko Troop ja Tom Platt puuhasivat suolasäiliöitten kimpussa. Dan ojensi Harveylle hangon ja ohjasi hänet keskilaivan puoleiseen päähän karkeatekoista pöytää, jonka ääressä Salters-setä malttamattomana koputteli veitsensä päällä. Hänen jalkainsa vieressä oli saavi, jossa oli suolavettä.

"Hankoa alas luukusta isälle ja Tom Plattille ja varo ettei Salters-setä pistä silmääsi puhki", sanoi Dan kiepsauttaen itsensä ruumaan. "Minä annan suolaa alhaalla."

Penn ja Manuel seisoivat polviaan myöten turskakasassa karsinassa, heiluttaen paljasteräisiä veitsiään. Pitkä Jack istui vasu jalkainsa juuressa ja rukkaset käsissään pöydän ääressä Salters-setää vastapäätä, ja Harvey töllötti vuoroin hankoonsa ja vuoroin toisiin.

"Hei!" hihkaisi Manuel, kumartuen ja ottaen käteensä kalan, yksi sormi kiduksen alla ja toinen sen silmässä. Hän asetti sen karsinan laidalle; veitsenterä välkähti, kuului repivä ääni, ja kurkusta peräaukkoon halkaistuna, viilto kahden puolen kaulaa, putosi kala Pitkän Jackin jalkoihin.

"Hei!" huusi Pitkä Jack huitaisten kinnaspeittoisella kädellään. Kalan maksa putosi vasuun. Nykäisy ja huitaisu, ja kalan pää ja sisälmyket lensivät syrjään ja tyhjä kala solahti pöydän yli Salters-sedälle, joka korskui ja puhisi. Taaskin repivä ääni, selkäranka lensi yli reilingin, ja päättömänä, sisälmyksittä ja halaistuna läiskähti kala saaviin, roiskauttaen suolavettä Harveyn ällistyneeseen suuhun. Alkuhihkaisun jälkeen jäivät miehet äänettömiksi. Turskat olivat liikkeessä kuin olisivat ne olleet eläviä, ja aikoja ennen kuin Harvey oli lakannut ihmettelemästä tuon kaiken hämmästyttävää kätevyyttä, oli hänen saavinsa täynnä.

"Hankoa!" murahti Salters-setä kääntämättä päätään, ja Harvey hankosi kaloja kaksin ja kolmin alas luukusta.

"Hei! Hankoa kimputtain!" huusi Dan. "Älä varistele! Salters-setä on paras halkoja koko laivastossa. Katso kuinka hän lukee kirjaansa!"

Todellakin näytti siltä kuin tuo pyylevä setä olisi leikannut auki kirjan lehtiä kilvalla. Manuel seisoi etukumarassa, ruumis liikkumattomana kuin kuvapatsas; mutta pitkät käsivarret kaapaisivat kaloja lakkaamatta. Pieni Penn uurasti urheasti, mutta oli helppo nähdä että hän oli heikko. Kerran tai pari Manuel ehti häntä auttamaan tuottamatta keskeytystä työn kulkuun, ja kerran Manuel ulvahti satuttaessaan sormensa ranskalaisen koukkuun. Nämä koukut ovat tehdyt tapuisasta metallista, jotta niitä voidaan muovailla tarpeen mukaan; mutta turskat vievät hyvin usein ne muassaan ja tarttuvat koukkuun taas jossakin muualla; ja tämä on yksi niistä monista syistä, miksi gloucesterilaiset alukset halveksivat ranskalaisia.

Alhaalta kannen alta kuului pyörätahkon surinaa muistuttava kariseva ääni, joka syntyi suolan hieromisesta raakaan lihaan, muodostaen herkeämättömän pohjasävelen veitsien kalahtelulle karsinassa, päitten irtikiskaisulle ja mätkähtelylle, maksojen putoamiselle ja sisälmysten sinkoilemiselle, Salters-sedän selkärankoja karsivan veitsen ruotaisuille ja saaviin putoavien märkien, halkaistujen kalanruumiitten läiskähtelylle.