Kitabı oku: «Valittuja kertomuksia», sayfa 4

"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"

"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".

"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta mikä suorastaan?"

"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".

Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi, "saan tuon mahtumaan selitykseeni?"

Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.

Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.

Risupoika

Leikkiin poiat, tyttöset: kuin päivä kuun on sätehet! Iltanen sikseen ja pois uni, pois, ja karkelo käyntiin – ken estellä vois! Tikkaita ylös ja muurilta alas —

Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.

"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole säikyttelemässä".

"Oli – oli poliisi! Hän oli nummella – minä näin! Hän tuli sisään.

Jane sanoi tulevan".

"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota minua kädestä".

"Näin hänet – nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"

Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.

"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"

"En ole puhunut hänelle mitään".

"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".

"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties lapsi sen sai siitä päähänsä".

"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.

* * * * *

Kuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä. Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi, jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" – jonnekin rantahietikon lähelle kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.

Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä), ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa nimeä mitä oli eläissään kuullut – Annie ja Louise, äännettyinä "Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä, yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen: "Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.

* * * * *

Aikaihmisten siirrot – ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes tahtonut olla ymmärtävinään – siirsivät hänen maailmansa hänen seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle". Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia, loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan. Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen" siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin "Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.

"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän piti sitä mitä kallisarvoisimpana.

"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".

"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla", vastasi Georgie pyyntöä noudattaen.

"Eikö thitä kothke?" – hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää sääliä ja mielenkiintoa.

"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen".

"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!" Tyttö laski etusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin nähdäkseen.

Samassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. "Georgie herra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä".

"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen hänelle näyttänyt uutta haavaani".

"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa".

Hän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen näkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.

"Minä en ole peloissani, ihan totta", vakuutteli poika epätoivoissaan vääntelehtien; "mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin niinkuin Orielinrehtori?"

Georgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli puolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti hänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa moitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä pitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe äänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi taas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva kaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli niin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua tyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei makuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan pohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin niitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön sammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä poisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun, Grimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa uuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista että hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka kammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin konsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.

* * * * *

Kymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista. Georgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita kehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan neljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin sekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta saarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä tuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen kolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin "keveä half-back"; hänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien umpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat; hän voitti "second-fifteen" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia sitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa ja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin luokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen kunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina, asuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä ja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista ikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari ärtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa – ja itse rehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin mustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa – Ensimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa – uusi kilpapallo kainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan, niin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja sakin "uudet lakit" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma näkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan mutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän saavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä, sillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan tullut naisväki katseli Cottaria – "tuo on Cottar"! Ennen kaikkea oli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat oivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat antautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia ja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia vierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä tapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa oli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut kirjotettu: "varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon", ja ilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään. Hänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä Pää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen lempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin suoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua ja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan tulee toisenkin kanssa toimeen.

Koulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin pysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan armeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua, jonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa tietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen viimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten miellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten asianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin kadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä enää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia kohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin korpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki miesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen liuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman upseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt vievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen, mutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi. Hänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen järjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli "tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä". Saman kasvatuksen avulla hän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.

Valtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa Intiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin asumuksessa – yksi huone ja yksi tavarakirstu – ja toveriensa keralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia – poneja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa, saattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä ajokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta. Hänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen sotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että miehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi innostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo määrän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen ja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa totuutta: "Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua kaikkialle. Et muuta tarvitse – tunne miehesi". Cottar arveli tuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin muista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän todellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston kanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa virtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he haeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään tehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät. Se oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin hoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin kauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria nyrkistelyhansikkaita.

"En teitä tappelemisesta moittisi", hän sanoi, "jos vaan osaisitte käytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa nämä kapineet, niin minä näytän teille". Miehet antoivat arvoa hänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet ja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa hänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs selitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien verta hammasriviin syntyneestä lomasta: "Yritimme hansikkailla, sir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua, sir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset kaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä läksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä oli veto".

Cottar ei uskaltanut nauraa, mutta hän herätteli miehissään harrastusta muihin urheiluihin, kilparatsastukseen pelkkä paita ja housut yllä maakunnan poikki siroteltujen paperipalasien jälkeä seuraten, ja sauvakamppailuun iltasin, kunnes alkuasukasväestö, jota urheilu kaikissa muodoissaan viehätti, halusi tietää ymmärsivätkö valkoiset miehet painia. He lähettivät airueen, joka sieppasi sotamiehiä kauluksesta ja paiski heitä tomuun; ja koko komennuskunta innostui tähän uuteen leikkiin. He kuluttivat rahaa oppiakseen uusia kiinniotto- ja heittotemppuja, mikä oli parempaa kuin epäilyttävien mukavuustavarain ostelu; ja maalaiset silmäilivät irvissä suin näitä huimia karkeloita.

Osasto, joka oli lähtenyt matkaan härkävaunuihin sullottuna, palasi pääkortteeriin keskimäärin kolmenkymmenen penikulman päivämarsseilla, rivit järjestyneinä kuin katselmuksessa; ei sairaita, ei vankeja, eikä sotaoikeuteen joutuvia juttuja. He hajausivat ystäviensä joukkoa veisaten luutnanttinsa ylistystä ja paheksuen toisten tapoja.

"Miten sait sen aikaan, poikani?" kysyi ajutantti.

"Hikoilutinpahan vain silavan heistä pois, ja sitte hikoilutin heihin hiukan lihaksia. Olipa jokseenkin hauska leikki".

"Jos siltä kannalta asian otat, niin voimme antaa sinulle niin paljon huvia kuin suinkin haluat. Nuori Davies ei ole oikein kunnossa, ja hänen vuoronsa on mennä osastopalvelukseen. Menisitkö hänen sijastaan?"

"Tiedätkö varmasti ettei hän sitä panisi pahakseen? Enhän tahdo työntäytyä esille."

"Älä Daviesista ole huolissasi. Annamme sinulle koko joukkomme perkeet, niin saat katsoa mitä niistä voit muokata".

"Oiva juttu", tuumi Cottar. "Parempaa huvia se on kuin maleksia leirillä".

"Kummallista", virkkoi ajutantti Cottarin palattua erämaahansa matkassaan kaksikymmentä pahempaa roikaletta kuin ensimäiset. "Eipä tiedä Cottar, että puolet leiriaseman naisista antaisi silmänsä – hitto heidät periköön! – jos saisivat pojan pauloihinsa".

"Siksipä mrs. Elery sanoikin että minä pidin uutta sievää poikaani liian lujassa työssä", huomautti eräs sivustanpäällikkö.

"Aivan niin; ja 'Miksei hän iltaisin pistäydy musiikkipaviljonkiin?' ja 'Enkö minä voi taivuttaa häntä neljänneksi Hammon-tyttöjen tennis-peliin"?' tuhahteli ajutantti. "Katsokaahan sitävastoin miten nuori Davies käyttäytyy kuin aasi hännystellessään sievisteltyä liehittelijää, joka ikänsä puolesta kelpaisi hänen äidikseen!"

"Kukaan ei voi syyttää nuoren Cottarin juoksentelevan naisten perässä, valkoisten enempää kuin mustienkaan", vastasi majuri miettivästi. "Mutta juuri tuo laji miestä yleensä lopulta joutuukin pahimpaan kommellukseen".

"Ei Cottar. Olen vain kerran ennen tavannut miehen hänen lajiansa – erään Inglesin, Etelä-Afrikassa. Hän oli juuri samaa voimistelulla ja urheilulla karaistua rakennetta. Hän pysyttelihe aina mitä oivallisimmassa kunnossa. Ei se häntä silti suurestikaan hyödyttänyt. Sai luodin otsaansa Wesselstroomissa viikkoa ennen Majubaa. Mitenkähän poikanen saa osastonsa pehmitellyksi kuntoon?"

Cottar ilmestyi kuuden viikon kuluttua kasvatteinensa jalkaisin takaisin. Hän ei koskaan kertonut kokemiansa, mutta miehet haastelivat innoissaan ja siruja sattui everstin korviin kersanttien, ajomiesten ja sen sellaisten kautta.

Ensimäisen ja toisen osaston välillä vallitsi kiihkeä kateus, mutta Cottarin ihailemisessa olivat miehet yhtä, ja he ilmaisivat sitä säästämällä häneltä kaiken sen vaivan mitä miehet osaavat vastenmieliselle upseerille tuottaa. Hän tavotteli suosiota yhtä vähän kuin koulussakaan, ja siksipä hän sen saavutti. Hän ei suosinut ketään toisen edellä – ei silloinkaan kun komppanian hituri pelasti komppanian huono-onnisessa pallonlyöntikilpailussa lyömällä aavistamattomasti neljäkymmentäkolme pistettä ihan viime tingassa. Oli sangen vähän mahdollisuutta petkuttaa häntä, sillä hänen vaistonsa tuntui täsmälleen ilmaisevan milloin joku vain tekeytyi sairaaksi, mutta hän ei unohtanut että oli tosiaankin vain kovin pieni ero vastaleivotun ja juron nuoremman upseerin ja verekseltään leiriin tuodun ällistelevän sotamiehen välillä. Näin ollen kertoivat hänelle kersantit salaisuuksia jotka yleensä ovat kätkössä nuorilta upseereilta. Hänen sanojaan käytettiin kasarmin ojennusnuorana vedonlyönnissä sekä kenttäkapakassa että ruokahuoneessa; ja armeijaosaston ilkeinkin noita, syytäessään haukkumasanoja muita akkoja vastaan, jotka olivat väärällä vuorolla käyttäneet keittohellaa, sulki suunsa Cottarin eräänä aamuna ohjesäännön mukaisesti tiedustaessa oliko "mitään valituksia".

"Minulla on sydän täynnä valittamisen aiheita", sanoi korpraali Morrisonin eukko, "ja olisin valmis nitistämään O'Halloranin lihavan muijan pahuksen hengiltä, mutta tiedättehän miten aina käypi. Tuo nuori luutnantti pistää ylen häveliäänä pitkin nenänvarttansa vilkaisten päänsä sisälle ja kuiskaa: Onko mitään valituksia? Eihän tuommoiselle henno valittelemaan ruveta. Minä haluaisin häntä suudella. Taidanpa sen jonakuna päivänä tehdäkin. Hohoi! Onnellinen se nainen joka Nuoren Viattomuuden omakseen saapi. Katsokaas häntä nyt, tytöt. Enkö ole oikeassa?"

Cottar ratsasti lyhyttä laukkaa kentän poikki polo-peliin, ja hän näytti sangen pulskalta mieheltä keveästi mukautuessaan ponynsa ensimäisiin kiihkeihin loikkauksiin ja livahtaessaan matalan multavallin yli harjotuskentälle. Oli muitakin kuin korpraali Morrisonin eukko samoin ajattelevia. Mutta Cottar oli täydessä työssä yksitoista tuntia päivässä. Häntä ei haluttanut tärvellä tennispeliänsä helmaväen vuoksi; ja eräänä pitkänä ehtoopäivänä hän puutarhakeinuissa selitteli majurilleen että tuollaiset hommat olivat "tyhjää pötyä", ja majuri nauroi. Upseerikunta ei ollut nainutta väkeä, ainoastaan everstillä oli puolisko, ja tätä tarmokasta rouvaa Cottar kohteli pelonsekaisella kunnioituksella. Everstin rouva käytti puheenpartta "minun rykmenttini", ja kaikki tietävät mitä moinen merkitsee. Siitä huolimatta, kun he ampumakilpailun jälkeen tahtoivat everstin rouvaa palkintojen jakajaksi ja tämä kieltäysi syystä että eräs voittajista oli nainut tytön joka oli laskettanut hänestä leikkiä hänen leveän selkänsä takana, määräsi upseerikunta Cottarin valloittamaan rouvaa parhaissa vierailutamineissaan. Tämän hän tekikin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, ja rouva taipui täydellisesti.

"Hän vain halusi lähempää tietoa aseman laadusta", selitti Cottar.

"Kerroin hänelle, ja hän oivalsi heti".

"Ni-in", hymähti ajutantti. "Niin kai se kävi. Tuletko fusilierien tanssiaisiin tän'iltana, ritari nuori"?

"En, kiitos. Minulla on taistelusuunnitelman laatiminen majurin kanssa kesken". Uuras oppilas istui puoleenyöhön majurin asunnossa, sekuntimittarin ja kompassiparin avulla siirrellen pieniä maalattuja lyijynoppia isolla asemakartalla.

Sitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä unia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi toisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne uudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa unimaahan samaa tietä pitkin – tietä joka kulki rantahietikkoa risukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi, toisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti; mutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi lyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen ja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen katulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta katulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä harjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran sinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta, jollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat ummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää; sitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien valkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen valon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana hokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne – varmasti joutuisi sinne – jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan. Mutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä kello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä kerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun tien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja kiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen maailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen, kun muuan poliisi – tavallinen maalaiskonstaapeli – hypähti hänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai sukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu – unien toivoton kauhu – sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä äänellä: "Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te tulette matkassani". Georgie tiesi että se oli totta – että juuri hänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä hän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi valta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon. Hän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta kaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka tapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä ennusti aina tuskallista yötä.

Mutta toiset unet – ihan järjettömät – herättivät hänessä sanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat risukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen höyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa ja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin typö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi olevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi kiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui veden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun "Hongkong" sanoi Georgie: "Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin. Tämäpä upeata!" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen kivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä taaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä maailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja edelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka laidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla kellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa liikkui joku – joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman sopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut. Hän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli kohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota tyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla muuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan ihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi – paikaksi missä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla kirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui tuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti palata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille. Hän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään hyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret lipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja laajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin maailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin saattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman virtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin kartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli saapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen tutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi kädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli, kiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. "Tämä kulkee risukasallemme", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa oli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa ripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja mutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta ja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten. Se oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan tummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen oli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä – sileitten ja kiiltävien aaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma siitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa vaanivista "Niistä", mitä "Ne" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa turvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui odotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä edessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi oikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan palanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja – lienee vaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. "Tuon seudun maantieto alkaa painua mieleeni", virkkoi hän itsekseen seuraavana aamuna partaansa ajaessaan. "Samosin kait jonkinlaisessa kehässä. Katsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta tiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?) yhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo kartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin oikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet. Mikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?"