Kitabı oku: «Pamela vainottuna», sayfa 23

Hän keskeytti minut lausumalla: "Mutta, rakas tyttöseni, mitä pitää meidän tehdä maailman tähden ja maailman arvostelun vuoksi? Minä en tosiaan voi mennä naimisiin."

Nyt minä taas hämmennyin ihan ymmälle. Mutta pian kooten ajatukseni sanoin: "Hyvä herra, sellaista kunniaa en rohkene toivoakaan. Jos minun sallitaan palata rauhassa ja turvassa köyhien vanhempaini luo rukoilemaan siellä puolestanne, en muuta tällä hetkellä pyydäkään! Kaikkien ahdistusteni ja vaarojeni jälkeen se tuottaa minulle suuren riemun. Ja jos tunnen oman sydän-parkani, niin toivon teidän tulevan onnelliseksi jonkun yhteiskunnallisen asemansa puolesta sopivan vallasnaisen kanssa ja iloitsen mitä vilpittömimmin jokaisesta seikasta, mikä edistää hyvän emäntä-vainajani rakkahimman pojan onnea."

"Kah", sanoi hän, "tämä keskustelu, Pamela, on luisunut pitemmälle kuin olin aikonut. Sinun ei tarvitse peljätä uskoa itseäsi minun pariini; minun tulisi epäillä itseäni ollessani sinun kanssasi. Mutta ennen kuin sanon mitään enempää tästä asiasta, tahdon käydä tilille ylpeän sydämeni kanssa, ja siihen asti olkoon kaikki niinkuin tätä haastelua ei olisi tapahtunutkaan. Salli minun vain sanoa sinulle, että mitä enemmän minuun luotat, sitä paremmin teet minulle mieliksi ja velvoitat minua: mutta epäilysi aiheuttavat vain epäilyjä." Ja tämän kaksimielisen lauseen jälkeen hän kumarsi minulle muodollisemmin kuin ennen ja antoi minulle kätensä. Kävelimme vierekkäin taloon, ja hän näytti hyvin vakavalta ja ajatuksiinsa vaipuneelta, ikäänkuin olisi jo katunut hyvyyttänsä.

Mitä minun on tehtävä, mihin toimenpiteisiin ryhdyttävä, jos kaikki tämä on juonta? – Voi tätä julmien epäluulojen synnyttämää ristiriitaa! – Jos hän on vilpillinen, niin olen tosiaan mennyt liian pitkälle! Tätä peljätessäni olen valmis puremaan hillitöntä kieltäni (tai oikeammin lyömään vieläkin hillittömämpää sydäntäni, joka saneli lauseet tuolle poloiselle välikappaleelle) puheitteni vuoksi. Mutta varmastikin hänen täytyi olla rehellinen tällähaavaa! Hän ei voinut olla niin taitava teeskentelijä! Jos hän sellaiseen kykenisi, niin eikö ihmisen sydän olisi sanomattoman paha? Ja mistä olisi hän kaikki nuo hirmuiset vehkeet oppinut? Silloinhan sen varmaan täytyisi olla miehen sukupuolelle synnynnäistä! – Mutta vaietkoot ajattelemattomat moitteeni, tyyntykööt häirityn mieleni rajut myrskyt! Eikö minulla ole isänä kunnon mies – mies, joka ei mistään vilpistä tiedä, joka ei tekisi mitään väärää, joka ei kuningaskunnankaan voittamiseksi ketään pettäisi tai sortaisi! Kuinka siis voin ajatella, että sellainen olisi hänen sukupuolelleen luontaista? Ja minun täytyy myös toivoa, ettei hyvän emäntäni poika ole miesten pahin! Jos hän sitä on, niin kova on sen oivallisen naisen osa, joka hänet synnytti! Mutta paljoa kovempi on hänen käsiinsä joutuneen Pamela-parkanne kohtalo! Tahdon kuitenkin luottaa Jumalaan ja toivoa parasta; ja niin lasken tällä kertaa kynän kädestäni.

TORSTAI-AAMUNA

Joku koputti kamarimme ovelle tänä aamuna heti päivän valjettua. Rouva Jewkes kysyi, kuka siellä oli. Isäntäni sanoi: "Avatkaa ovi, rouva Jewkes." – "Älkäähän Jumalan tähden, rouva Jewkes", kielsin minä. – "Täytyyhän minun toki", väitti hän.

"Sallikaa minun sitten ensin pujahtaa pukimiini", pyysin minä ja tarrasin häneen kiinni. Mutta koputus kuului jälleen, ja emännöitsijä tempautui irti. Säikähtyneenä kääriydyin makuuvaatteisiin.

Hän astui sisälle ja sanoi: "Mitä, Pamela, noinko pelokkaana sen jälkeen, mitä eilen tapahtui meidän keskemme?" – "Voi, hyvä herra, hyvä herra", huudahdin minä, "pelkään ettei rukouksillani ole ollut toivottua vaikutusta. Pyydän teidän arvoisuuttanne ajattelemaan…"

Hän istahti sängyn laidalle ja keskeytti minut: "Hupsu pelkosi on turha; virkan vain pari sanaa ja sitte menen pois. – Ylikertaan lähdettyäsi sain kutsun tanssijuhlaan, joka pidetään tänä iltana Stamfordissa eräiden häiden johdosta; samalla käyn tapaamassa sir Simonia, hänen rouvaansa ja tyttäriänsä, sillä morsian on heidän sukulaisiaan. En palaa kotiin ennen lauvantaita ja tulen senvuoksi varoittamaan teitä, rouva Jewkes, Pamelan kuullen, jotta hän ei ihmettelisi havaitessaan olevansa tiukemmin vartioituna kuin viimeksi kuluneina kolmena tai neljänä päivänä. Varoitan teitä pitämään huolta siitä, ettei kukaan saa häntä tavata eikä tuoda hänelle mitään kirjeitä sillä välin; sillä joku henkilö on nähty täällä hiiviskelemässä ja kyselemässä häntä. Ja minulle on ilmoitettu, että joko rouva Jervis tai herra Longman on kyhännyt kirjeen, joka on tarkoitettu hänelle toimitettavaksi; – ja", lisäsi hän, "sinun tulee tietää, Pamela, että olen käskenyt herra Longmanin jättää tilikirjainsa hoidon ja eroittanut palveluksestani Jonathanin ja rouva Jervisin senjälkeen kun tänne tulin; sillä heidän käytöksensä on ollut sietämätöntä. He ovat saaneet sisareni ja minun välit niin rikkoutumaan, ettei suhteemme kenties koskaan korjaudu entiselleen. Nyt, Pamela, pitäisin ystävällisenä tekona, jos pysyttelisit kammiossasi sen aikaa kun olen poissa etkä tuottaisi rouva Jewkesille vaivaa tai antaisi hänelle syytä levottomuuteen, kun kerran tiedät hänen toimivan minun käskystäni."

"Voi, hyvä herra", huudahdin minä, "pelkään että kaikki nuo kunnon ihmiset ovat kärsineet minun tähteni!" – "Luulenpa niin", myönsi hän; "eikä varmaankaan ole koskaan ollut tyttöä, joka niin viattomana ja hyveellisenä on saattanut suuren huonekunnan tällaiseen hälinään. Mutta se sikseen. Tiedätte kumpikin mielipiteeni ja osittain syynkin siihen. Sanon vain, että olen saanut sisareltani kirjeen, jollaista en olisi voinut odottaa. Eikä sinulla, Pamela", hän jatkoi, "enempää kuin minullakaan ole syytä häntä kiittää, kuten palattuani saanet tietää. Lähden kuomuvaunuillani, rouva Jewkes, koska otan lady Darnfordin ja herra Petersin sisarentyttären sekä erään lady Darnfordin tyttäristä mukaani; ja herra Simon ajaa toisen tyttärensä kanssa huvivaunuissaan. Lukituttakaa siis kaikki portit, älkää lähtekö ajalemaan kumpaisissakaan vaunuissa, älkääkä päästäkö ketään portille muutoin kuin teidän seurassanne, rouva Jewkes." – "Varmasti noudatan teidän arvoisuutenne määräyksiä", vastasi tämä.

"En tahdo tuottaa rouva Jewkesille mitään vaivaa ja vastusta", lupasin minä; "koetan pysytellä kammiossani enkä liikahda sieltä edes puutarhaan mennäkseni ilman häntä, jotta näette että tahdon totella teitä kaikessa, missä voin. Mutta alan peljätä…"

"Uusia juonia ja salahankkeita, niinkö?" sanoi isäntäni. "Mutta vakuutan sinulle, ettei sinulla koskaan ole ollut siihen vähemmin syytä, ja minä puhun sinulle totta; sillä tällä kertaa matkustan todellakin Stamfordiin ja mainitsemaani tilaisuuteen. Anna siis, Pamela, minulle kätesi ja suudelma; ja sitte minä heti lähden."

En tohtinut kieltää ja sanoin: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä herra, mihin tahansa menette! Mutta minua surettaa mitä kerroitte palvelijoistanne."

Hän jutteli rouva Jewkesin kanssa hiukan oven ulkopuolella, ja kuulin viimemainitun sanovan: "Voitte luottaa, armollinen herra, minun huolenpitooni ja valppauteeni."

Hän lähti vaunuissaan, kuten oli sanonut, ja hyvin komeasti puettuna; se antaa hänen sanoilleen todellisuuden leiman. Mutta olenhan saanut kokea niin monta kepposta, juonta ja yllätystä, etten tiedä mitä ajatella. Suren vain rouva Jervis-poloisen kohtaloa. Nyt siis pastori Williams, pahankurinen John-raukka, hyvä rouva Jervis, herra Longman ja herra Jonathan ovat minun tähteni menettäneet paikkansa! Herra Longman on kyllä varakas, eikä hänen siis tarvitse siitä niin paljoa välittää; mutta tiedän että se surettaa häntä. Ja mitä Jonathan-parkaan tulee, niin varmaankin se kovin kipeästi koskee siihen vanhaan hyvään palvelijaan. Voi minua! mitä tuhoa olenkaan aiheuttanut! Tai pikemminkin, voi isäntääni, jonka hankkeet minua vastaan ovat saaneet niin monta hyvää ystävääni menettämään minun tähteni hänen suosionsa!

Olen hyvin suruissani näistä seikoista: jos hän todella rakastaa minua, ei hänen pitäisi mielestäni olla niin vihainen siitä, että hänen palvelijansakin minua rakastivat. En tiedä mitä ajatella!

PERJANTAI-ILTANA

Olen korjannut pois paperini ruusupensaan alta; sillä näin puutarhurin ryhtyvän kaivamaan lähettyvillä ja pelkäsin hänen löytävän kätköni.

Rouva Jewkes ja minä katselimme eilen vastapäätä jalavia olevan rautaportin lävitse, jolloin eräs mustalaisen näköinen olento saapui luoksemme ja sanoi: "Jos matami antais mulle joitakin ruuanjätteitä, niin ennustaisin teille kummallekin." Minä sanoin: "Kuulkaamme millaista tulevaisuutta hän meille esittää, rouva Jewkes." Tämä vastasi: "En pidä mokomista ihmisistä: mutta haastakoonpa nyt sentään. En viitsi hakea teille mitään ruokatarpeita, eukkoseni; mutta annan muutamia kolikoita", puhui hän.

Mutta kun Nan tuli ulos, virkkoi hän tytölle: "Tuo leipää ja jotakin kylmää ruokaa, niin kuulet kohtalosi, Nan." Tätä te pitänette varsin joutavana kirjoittamisen aiheena, kuten muutamia muitakin seikkoja, joista olen riimustellut. Mutta ottakaahan huomioon, että siten sain selville hirveän salahankkeen. Oi taivas! mitä minun tuleekaan ajatella tästä häijystä, tästä häijyn häijystä herrasmiehestä? Nyt alan vihata häntä kaikesta sydämestäni. Näin on asia:

Rouva Jewkes ei laisinkaan epäillyt naista, kun rautaportti oli lukossa; hän seisoi ulkopuolella ja me sisäpuolella. Emännöitsijä pisti siis kätensä ristikosta. Mutisten sekavia lauseita sanoi eukko: "Kah, matami, te pääsette pian naimisiin, saan teille ilmoittaa." Siitä rouva Jewkes näkyi olevan mielissään ja virkkoi: "Sepä oli hauskaa kuulla", ja nauroi niin että lihavat kyljet hytkyivät. Akka katsahti samalla mitä totisimmin minuun ikäänkuin tarkoittaen jotakin. Sitte pälkähti isäntäni varoituksen johdosta päähäni, että kenties tuota naista käytettiinkin pujahduttamaan kirje minun käsiini, jos mahdollista; ja päätin pitää silmällä kaikkia hänen liikkeitänsä.

Rouva Jewkes kysyi: "Minkälaisen miehen minä saan? olkaahan hyvä ja sanokaa." – "Ka", selitti ennustaja, "itseänne nuoremman; ja oikein hyvä puoliso hänestä tuleekin". – "Se ilahduttaa minua", sanoi toinen ja nauroi jälleen. "No, mamseli, kuulkaamme sinun kohtalosi."

Eukko astahti luokseni ja tarttui käteeni. "Oh", huudahti hän, "en osaa mamselille ennustaa: kätesi on niin valkoinen ja hieno, etten voi nähdä viivoja; mutta", hän sanoi riuhtaisten pienen ruohotukon maasta, "keksinpä siihenkin keinon". Ja niin hän hieroi kämmentäni ruohotöppään multaisella juuripuolella. "Nyt", sanoi hän, "eroitan jo piirrot".

Rouva Jewkes tarkkasi huolellisesti kaikkia hänen puuhiansa, otti ruohotupsun ja vilkaisi siihen nähdäkseen, ettei siinä mitään ollut. Ja sitte muija sanoi: "Tässä on Jupiterin viiva kulkemassa elämän viivan yli; tuossa Marsin… Kummallista!" huudahti hän, "sinun pitää olla hyvin varovainen, kaunokaiseni, sillä sinä olet kovassa ahdingossa, sen sulle vakuutan. Sinä et näemmä koskaan joudu naimisiin, ja kuolet ensimäisen lapsesi synnyttämiseen." – "Pois täältä, akka!" huudahdin minä. "Parempi olisi, kun et olisi koskaan tänne tullutkaan."

Rouva Jewkes jupisi: "En pidä tuosta: se haiskahtaa petokselta. Menehän, Pamela, hetikohta sisälle." – "Niin teenkin", sanoin; "sillä minä olen saanut kyllikseni ennustamisista". Ja sisälle minä menin.

Eukko tahtoi kovin kertoa minulle lisää, ja se sai rouva Jewkesin uhkaamaan häntä, sillä hän kävi yhä epäluuloisemmaksi. Ja pois akka läksi ennustettuaan ensin Nanille, että tämä hukkuisi veteen.

Tämä kohtaus askarrutti kovin meidän kaikkien ajatuksia; ja tuntia myöhemmin menimme katsomaan, vieläkö eukko hiiviskeli lähettyvillä, ja otimme herra Colbrandin vartijaksemme. Katsoessamme rautaportin läpi näimme miehen verkalleen astelevan keskellä polkua, ja se lisäsi yhä enemmän rouva Jewkesin uumoilua. Hän sanoikin: "Te, monsieur Colbrand, ja minä kävelemme tuota miestä kohti nähdäksemme, miksi hän siellä vetelehtii; ja jää sinä, Nan, mamselin kanssa portille."

Avaten rautaportin he siis kävelivät miestä kohti; ja arvaten että eukon, jos hän oli palkattu, täytyi tarkoittaa jotakin tuolla ruohomättäällä minä loin silmäni sinnepäin, mistä hän oli sen riuhtaissut, ja huomasin että siitä oli ikäänkuin vihjaisuksi reväisty enemmänkin ruohoa. Silloin en epäillyt, että sinne oli pistetty jotakin minua varten. Kävelin siis sinne ja astuen kohdan päälle virkoin Nanille: "Kah, mikä kaunis metsäkukka tuolla jalavan juurella kasvaa, viidennen jalavan meistä vasemmalle; poimihan se minulle." Tyttö vastasi: "Se on tavallinen rikkaruoho." – "Olkoon vain", sanoin minä, "mutta noukkasehan se minulle; niilläkin on toisinaan kauniit värit".

Hänen mennessään minä kumarruin vetäisemään hyvän kourallisen ruohoa ja sen mukana paperipalan, jonka sujautin heti poveeni, pudottaen ruohot; ja sydämeni sykki rajusti tämän omituisen seikkailun johdosta. Minä sanoin: "Menkäämme sisälle, Anne-neito." – "Ei", vastasi tyttö; "meidän täytyy jäädä tänne siksi kun rouva Jewkes tulee".

Olin kovin utelias lukemaan tuon paperin: ja kun Colbrand ja emännöitsijä saapuivat, menin sisälle. Rouva Jewkes tuumi: "Epäilemättä on jotakin syytä isäntäni varoitukseen: en voi päästä selville tuosta vetelehtijästä, mutta siinä mustalaisessa oli varmaankin kujetta." – "No", huomautin minä, "jos oli, niin sen aikeet raukesivat tyhjiin, näittehän". – "Niin, totta kyllä", myönsi hän; "mutta se johtui minun valppaudestani; ja sinä teit oikein hyvin lähtiessäsi pois, kun sinua käskin".

Kiirehdin ylös komerooni ja näin kirjelapun sisältävän muunnetulta tuntuvalla käsialalla ja huonolla oikeinkirjoituksella kyhättyinä seuraavat sanat:

Kymmeniä keinoja on ajateltu ilmoittaaksemme sinulle vaarasi; mutta kaikki on osoittautunut turhaksi. Ystäväsi toivovat, ettei vielä ole liian myöhäistä antaa sinulle tätä varoitusta, jos se vain saapuu käsiisi. Aatelisherra on ehdottomasti päättänyt saattaa sinut turmioon; ja koska hän nyt kerrassaan epäilee kaikkien muiden keinojen tehokkuutta, hän aikoo teeskennellä suurta rakkautta ja ystävällisyyttä sinua kohtaan ja lupaa sinut naida. Tätä varten voit odottaa muutaman päivän kuluttua erästä pastoria; mutta se onkin viekas, kavala rappiolle joutunut asianajaja, jonka hän on palkannut toimimaan pappina. Mies on leveäkasvoinen, kovin rokonarpinen ja varsin hyvä seuranpitäjä. Ole siis varuillasi. Älä epäile tätä neuvoa. Ehkä sinulla jo on ollut liiankin paljon syytä vakuuttautuaksesi sen todenperäisyydestä. – Sinulle hartaasti kaikkea hyvää toivova

JOKU.

Mitä, rakas isä ja äiti, sanommekaan nyt tästä todella pirullisesta isännästä! Mistä saan sanoja kuvaillakseni murhettani ja hänen petostaan! Olen melkein suoraan tunnustanut rakastavani häntä; mutta senhän tein siinä oletuksessa, että hän oli hyvä. Tämä on kuitenkin antanut hänelle liian paljon etua. Mutta nyt tahdon murtaa kurittoman, hillittömän sydämeni, jollei se tahdo oppia häntä vihaamaan! Voi, mikä synkän musta sydän hänellä täytyykään olla! Tässä on siis salahanke minun tärvelemisekseni, vieläpä omasta suostumuksestani! Eipä ihme, ettei hän käyttänyt hyväkseen inhoittavia tilaisuuksiaan (minkä luulin johtuvan synnintunnosta ja säälistä minua kohtaan), kun hänellä oli tällainen suunnitelma varalla! – Näin olisi minut voitu pettää sellaisen onnen toiveilla, jota vain korkein kunnianhimoni olisi saattanut tavoitella! – Mutta kuinka kauhea olisikaan kohtaloni ollut, kun olisin huomannut olevani tärvelty olento ja rikollinen portto sensijaan että olisin ollut laillinen aviovaimo! Oi, tämä on tosiaan liikaa Pamela-parkanne kestettäväksi! Toivoin että kaikki pahin oli jo ohitse ja että minulla oli ilo nähdä parannuksen tehnyt mies eikä hillittömien himojensa valtaan antautunut irstailija. Mitä on teidän tytär-poloisenne tehtävä? Kaikki hänen toiveensa ovat nyt menneet pirstoiksi! Ja jos isäntäni ei tässä onnistu, niin siitä seuraa minun väkivaltainen häpäisemiseni! Sillä tämä osoittaa, ettei hän ennen hellitä kuin on minut tärvellyt! – Voi kurjaa, kurjaa Pamelaa!

SUNNUNTAINA PÄIVÄLLÄ, KELLO YHDEN AJOISSA

Isäntäni on tullut kotiin, ja on todellakin ollut siellä missä sanoi käyvänsä. Siis kerrankin on hän puhunut totta; ja tämä näkyy tapahtuneen ilman mitään salahanketta. Epäilemättä hän luottaa tuohon jumalattomaan valevihkimiseen! Hän on tuonut muassaan päivälliselle erään herrasmiehen, joten en ole häntä vielä nähnyt.

KELLO KAHDELTA

Olen hyvin suruissani, ja siihen on minulla nyt vielä suurempaa syytä. Sillä juuri nyt, kun sivukammiossani ollessani avasin ruusupensaan alle kätkemääni myttyä, nähdäkseni oliko se pitkällisestä hautautumisesta tärveltynyt, yllätti minut rouva Jewkes ja iski kouransa siihen; sillä hän oli nähtävästi tirkistellyt avaimenreiästä.

En tiedä mitä tehdä! Sillä nyt isäntäni näkee kaikki yksityiset ajatukseni hänestä ja kaikki salaisuuteni, niin sanoakseni! Olenpa minä aika hutilus! – Kyllä ansaitsenkin rangaistuksen.

Tiedätte että minulla oli onni herra Williamsin välityksellä lähettää teille kaikki kyhäykseni siihen sunnuntai-iltaan asti, joka oli vankeuteni seitsemästoista päivä. Mutta nämä paperit sisältävät nyt kaikki kyhäykseni siitä ajasta keskiviikkoon, ahdinkoni seitsemänteenkolmatta päivään; ja koska ette niitä näin ollen kenties milloinkaan saa nähdä, tahdon lyhyesti mainita teille niiden sisällön.

No niin, noissa papereissa oli kerrottu rouva Jewkesin juonista, joilla hän koetti vietellä minua hyväksymään herra Williamsin naimatarjouksen, ja kuinka minä siitä kieltäydyin ja lausuin toivonani, että te ette hänen kosintaansa rohkaisisi. Kerron kuinka herra Williams ilkivaltaisesti ryöstettiin ja rouva Jewkesin käynnistä hänen luonaan, jolloin hän urkki selville kaikki pastorin salaisuudet; kuinka minä rouvan kotoa lähdettyä olin halukas karkaamaan tieheni, vaikka minut siitä esti hupsu pelkoni, ja niin edespäin. Minulla näetten oli takaportin avain. Rouva Jewkes kirjoitti isännälleni ilmoittaen hänelle kaikki herra Williamsilta nuuskimansa salaisuudet. Mainitsin myös hänen käytöksestään minua ja pastoria kohtaan senjälkeen. Kerroin kirjeenvaihtoni jatkumisesta herra Williamsin kanssa tiilten avulla, teidän saamastanne kääröstä alkaen. Olin nuhdellut häntä siitä, että siten oli ilmaissut itsensä rouva Jewkesille; ja sitte kirjoitti pastori minulle vastaukseksi uhaten paljastaa isäntäni, jos tämä hänet petti, mainiten vielä John Arnoldin kirjeenvaihdosta kanssansa ja Johnin lähettämästä, kaikesta päättäen vieraiden käsien sieppaamasta kirjeestä, samoin kuin kirjeenvaihdosta joka tapahtui erään hänen Gainsboroughissa asuvan ystävänsä välityksellä, ja aikomuksestaan hankkia minulle hevosen ja toisen itselleen. Kerroin teille, mitä herra Williams oli tunnustanut rouva Jewkesille ja kuinka olin rohkaissut hänen ehdotuksiansa. Joukossa oli jäljennös hartaasta kirjeestä, jonka kyhäsin hänelle osoittaakseni kuinka tarpeellisena pidin pakoani ennen isäntäni tuloa, sekä hänen puolittain vihainen vastauksensa minulle. Samoin herra Williamsin avulla lähettämänne kirje, rakas isä, jossa te toivoitte minun menevän herra Williamsille, kuitenkin jättäen asian minun ratkaistavakseni; ja onneksi te siinä mainitsette haluttomuudestani menemään naimisiin. Puhuin hartaasta toivomuksestani päästä teidän luoksenne, selostin pääsisällön herra Williamsille lähettämästäni vastauksesta, joka ilmaisi parempaa kärsivällisyyttä, j.n.e. Eräs isäntäni rouva Jewkesille kirjoittama hirveä kirje oli erehdyksestä osoitettu minulle, ja toinen, minulle aiottu, samanlaisesta erehdyksestä osoitettu hänelle, joista kummastakin kertoessani lausuin omia mietelmiäni hyvin vapaasti. Kuvailin mieleni ahdistusta herra Williamsin narraamisesta, pettämisestä ja turmioon saattamisesta. Sitte kerroin kuinka rouva Jewkes kerskui inhasta uskollisuudestaan. Kuvailin pahansisuisesti monsieur Colbrandia, henkilöä, jonka herra lähetti avustamaan rouva Jewkesia minun vartioitsemisessani. Herra Williamsin pidättämisestä ja sulkemisesta vankilaan tulkitsin sitte murhettani, lausuen vapaasanaisia arvostelmia isännästäni, joka sen oli pannut toimeen. Ilmoitin vielä yrityksestäni paeta ikkunan ja takaveräjän kautta ja kuinka heitin nuttuni ja kaulahuivini lammikkoon heidän ajankulukseen sillä välin kun itse pakenisin – mikä seikkailu oli vähällä päättyä minulle perin kauheasti! Yhäti tuskittelin, että herra Williams oli minun tähteni menettänyt kaikkensa, ja lopuksi kerroin salaa kuulleeni rouva Jewkesin kerskuvan, että hän olikin järjestänyt herra Williamsin ryöväyksen, saadakseen käsiinsä paperini, jotka pastori kuitenkin sai säilymään ja lähetti koskemattomina teille.

Nämä seikat pakoaikeeni onnettomaan toimeenpanoon asti ovat parhaan muistini mukaan niiden kyhäysten sisältönä, jotka tuo armoton nainen minulta sieppasi; sillä ne lehdet, joilla kerron kuinka huonosti minun siinä kävi ja mitä sitte seurasi, minulla toivoakseni on vielä tallella, alusnuttuni sisäpuolelle lanteitteni kohdalle ommeltuina.

Turhia olivat kaikki rukoukseni ja kyyneleeni, pyytäessäni häntä olemaan näyttämättä niitä kyhäyksiä herralle. Hän sanoi, että nyt tulikin ilmi, miksi muka niin mielelläni olin yksikseni ja aina kirjoittelin. Ja hän sanoi pitävänsä itseään onnellisena, kun oli nämä paperit löytänyt; sillä hän oli usein etsinyt joka paikasta, missä voi ajatella minun sellaisia säilyttelevän, mutta tähän asti aina tuloksetta. Hän sanoi nyt vain toivovansa, ettei niissä ollut mitään sellaista, jota ei ken tahansa saisi nähdä. "Sillä", hän lisäsi, "olethan sinä pelkkää viattomuutta!" – "Hävytön olento", vastasin minä, "te olette varmaan pelkkää rikollisuutta! Ja teidän täytyy siis tehdä pahimpanne. Nythän en voi auttaa itseäni, ja näen ettei teiltä ole mitään armoa odotettavissa."

Juuri nyt, kun isäntäni oli tullut ylös, rouva Jewkes meni häntä vastaan portaille ja antoi hänelle paperini. "Kah", virkkoi hän, "teidän arvoisuutenne sanoi aina, että mamseli Pamela oli suuri kirjoittelija; mutta en vielä koskaan ennen ole voinut saada käsiini mitään hänen kyhäyksiänsä". Herra otti paperit ja minun luokseni tulematta meni takaisin arkihuoneeseen. Ja osaksi tuon mustalaisseikkailun vuoksi, osaksi tästä syystä minä en voinut ajatella päivälliselle menoa. Siitäkin rouva Jewkes hänelle mainitsi, ja siksipä luulen, että saan hänet tänne ylös niin pian kun hänen vieraansa on lähtenyt.