Kitabı oku: «Syyn sovitus»

Theodor Körner

Syyn sovitus

Murhenäytelmä yhdessä näytöksessä

Julkaisija – Good Press, 2021

goodpress@okpublishing.info

EAN 4064066347048

Sisällysluettelo

Kansi

Nimiösivu

HENKILÖT

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

HENKILÖT:

Sisällysluettelo

Wilhelm.

Klaara.

Konrad.

Teateri huoneena metsäherran talossa. — Seiniltä rippuu metsästysaseita. — Ovia perässä ja molemmin puolin. — Vasempaan ikkuna.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Sisällysluettelo

Ensimäinen kohtaus.

Klaara kehräämässä; Konrad metsämiespu'ussa puhdistelee pyssyä.

Konrad.

Kas, armas vaimoin! täss' on sama pyssy,

Mill' ampujaisissa sain palkinnon,

Kun Buchen'iss' Sun ensikerran näin.

Sun veljellein ol' isäs kihlannunna,

Vaan mielessäni tuntui: tään ma saan!

Sydäntäin tytkytteli aivan niin,

Kuin koska taidon näytteess' ammuin kyyhkyn

Kreivimme nähden haukan kynsistä.

Klaara.

Ma vielä muistan. Wilhelm lähestyi:

"Tuo reima ampuja on veljein Konrad!"

Niin virkkain viittasi, ja tullessais — —

Konrad.

Koht' ihmeen tuliselta tuntui mun!

Klaara.

Kävikös munkaan paremmin? Vai sainkos

Ma suustain kunnon sanaakaan, kun hän

Toi mykän morsiamensa luokses? Eikös

Tulena poskein hehkuneet? Sen hän

Kyll' immen kainoudeks' selitti,

Olipas sala lemmen aamurusko.

Konrad.

Mun nykäis Wilhelm: "Ootkos pökkelö,

Kun hempukalle täll' et virka mitään?

Ethän oo muulloin niukka sanoiltais!" —

Ma reima poikapa hämmästyneenä

Vaan ängitellen nyhdin lakkiain.

Klaara.

Tulipa silloin vuoros ampua.

"Min saanen nyt, se Teille, kaunis Klaara!"

Niin huutain riensit pois. —

Konrad.

Ja kädessäin

Kivääri heilui, sormet vavahtelit.

Kas, silloin tuntui: Klaaran tällä saan!

Käs' lujentuu, ma tähtään vakavasti

Ja aivan kohti luoti lentävi.

Klaara.

Sun toivat riemuhuudoin takasin;

Sa olit voittanut ja palkinnoksi

Sait silkkihuivin.

Konrad.

Sen ma Sulle toin,

Kuin kevättuuli mielin keikahdellen.

Klaara.

Me ensitanssin yhdess' astuimme.

"Kas noita kaksi!" kuului suusta suuhun;

Ma olin pyörtyä.

Konrad.

Mut veljeni

Pois ä'issänsä kääntyi nurkkaanpäin.

Yht'äkkiä Sun tempas joukostamme

Ja väkisin vei pois. Kas mielestäin

Ilo Sun kanssas tuntui paenneen.

Minua metsään ajoi synkeähän;

Jos hänet siellä silloin tapasin,

Suo anteeks' Luoja, ei ois hyvin käynyt.

Klaara.

Hän isää kärtti laittamahan häät;

Ma laps' en tiennyt vastustellakaan;

Niin minut vei hän majakaupunkiinsa, —

Vaan kerran ainoankin nähtyäin,

En kuvaasi saanut mielestäni.

Konrad.

Minunpa sortui mielein iloinen

Ja kuin mun kävi niin, en tiennytkänä.

Isäpä nähden reiman poikansa

Verevät posket riutuin vaalenevan,

Sen tuskan syytä turhaan kyseli.

Sotapa syttyi. Miehes siihen läksi,

Sanoma pian kuului: joukkomme

Kahdest' on voitettu ja Wilhelm kuollut.

Kylähän palausi karkuri;

Hän tiesi: "Wilhelm kaatui!" Kammariinsa

Isäni salpausi itkemään. —

Minäp' en itkenyt, suo auteeks' Luoja!

Ei lempeä meiss' ollut ennenkään,

Ja Sun kun hänen kainalossaan näin,

Ijäksi ratkes side heimoisuuden.

Klaara.

Mun isäs käski tulla luoksehen,

Häll' antamaan ja saamaan lohdutusta.

Ma tulin. Jalkain vavahtivat kun

Talohon astuin, joss' Sun kohtoaisin.

Sa olit arka, yhtä sanaakaan

Rakkaudestas salaa polttavasta

Ei suustas luikahtanut. Isäs jos

Ei kuolinvuotehellaan itse pannut

Ois siunaellen kättä kätehen,

Me vielä salaa huokaisimme! — Nytpä

Ah! kaulahasi kavahdella saan

Ja päälain painaa tätä rintaa vastaan!

Konrad.

Oi armas Klaarain! Milloin aavistin

Niin autuaaksi maassa tulevani! —

Jos unt' ei lie se, kirkastettuna

Jos voipi vainaa tuolta maata nähdä

Ja rakkaittensa onnest' iloita,

Niin Wilhelmikin nähnee liehesuulla,

Kuin haudastansa meille kukkivi

Tää onni tyyni, autuas.

Klaara.

Hän kuoli

Meill' onneksi. Sen Luoja palkitkoon!

Hän oli oiva, josko ankarainen,

En valhekyynelein hänt' itkenyt —

Metsäänkös taas?

Konrad (suorii ulos menemään).

Mun täytyy kultasein!

Klaara.

Palaahan pian?