Kitabı oku: «Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!», sayfa 3

…ELÄ JOUDU EPÄTOIVOON

I. Tämä pieni pelastusvene, maapallomme, hälisevine miehistöineen, jota sanotaan ihmissuvuksi ja levottomine historioineen on kerran katoova nimettömiin, katoova kuten pilvenhattara siniseltä, äärettömältä taivaalta. Mitä on ihminen! Hän on olemassa vain hetkisen ja häviää pikemmin kuin itikka. Ja kuitenkin on uskovan ihmisen olemassaolossa – uskohan takaa meille kaikki – semmoisenaan jotakin, mihin ei ajan tuhoova kuolemanvalta ulotu, mikä saa voiton ajasta ja on olemassa ja tulee olemaan, kun ei itse aikaa enää ole.

II. Ihmisellä on ijäisyys omassa sielussaan. Hän voi siitä lukea ijankaikkisuuden salaisuuksia, jos tahtoo vaan siihen katsoa. Hän tietää, mikä tulee olemaan ikuisesti ja mikä ei voi mitenkään tulla olemassa olosta osalliseksi!

III. Ihmisen onnettomuus johtuu, niinkuin luulen, hänen suuruudestaan. Hänessä on jotakin ijäistä, mitä hän kaikella viekkaudellaan ei voi kätkeä, peittää ajallisen, maallisen alle. Voisivatkohan kaikki Europan raha-asiainministerit, sen valtiolliset tukipylväät yhteisvoimin tehdä ainoatakaan kengänharjaajapoikaa *onnelliseksi*? He eivät sitä voi – tahi korkeintaan onnistuu se pariksi tunniksi, sillä kengänharjaajallakin on sielu, joka on kokonaan toista laatua kuin hänen vatsansa, ja hän tulisi, luulen, ollakseen täysin tyytyväinen ja kylläinen vaatimaan itselleen ei enempää eikä vähempää kuin *Jumalan rajattoman maailman yksin itseään varten* saadakseen siinä rajattomasti nauttia ja täyttää jokaisen toivomuksensa niin nopeasti, kuin se hänessä syntyykin. On turhaa tarjota hänelle kokonaista valtamerta jaloa viiniä – se ei enää merkitse mitään rajattomia vaativalle kengänharjaajallemme! Heti kun meri olisi täynnä, valittaisi hän viiniä liian huonoksi. Lahjoitettakoon hänelle koetteeksi puolet maailman avaruudesta ja puolet kaikkivaltiaan vallasta, ja hän on varmasti alkava taistella toisen puolikkaan omistajan kanssa ja pitävä itseään sorretuimpana, enimmin vääryyttä kärsineenä ihmisenä maan päällä.

IV. Kaikki näkyvät esineet, kaikki mitä näemme, ovat vain vertauskuvia. Se mitä näet, ei ole olemassa itsensä vuoksi, niin, itse asiassa ei sitä lainkaan ole olemassa, sillä aine, mateeria, on vain henkisesti olemassa, edustaakseen ja *ruumiillistuttaakseen* jotakin aatetta. Niin, kun oikein asiata punnitsemme, mitä on ihminen itse ja hänen koko elämänsä muuta kuin hänen jumalallisen *itsensä*, joka valokipinän tavoin on pudonnut taivaalta, vertauskuva, näkyvä vaatetus? Senpä vuoksi hänestä sanotaankin, että hän on puettu ruumiiseensa.

V. Ihminen, "ijäisyyden, ajallisuuteen sidottu vertauskuva," sinun teoillasi, jotka kaikki ovat katoovia ja mitättömän pieniä, joista suurinkaan ei ole yhtään arvokkaampi kuin pienin, ei ole mitään arvoa, ainoastaan henki, jossa teet työtä, antaa sille arvoa, tekee työsi pysyväksi.

VI. Ihmisen sielun laita on, samaten kuin luonnonkin, luomisen alkuna on – valo. Niinkauvan kun silmä ei näe, ovat kaikki jäsenet tehottomia, kahlehdittuja. Se on jumalallinen hetki, jolloin myrskyjen murjomassa sielussa – kuten muinoin suunnattoman kaaoksen yli – kaikuvat sanat: tulkoon valkeus! Eikö se suurimmallekin, joka tämmöisen hetken saa kokea, ole yhtä ihmeellistä, yhtä jumalallista kuin se yksinkertaisimmassa muodossa on halvimmalle ja oppimattomimmalle?

VII. Mietiskelyyn taipuvilla ihmisillä on aikoja, vakavan ajatuksen suloisia ja samalla peloittavia hetkiä, jolloin he uteliaina ja pelokkaina esittävät itselleen tuon kysymyksen, johon ei löydy vastausta: "Ken olen *minä*, tämä olento, joka sanon itseäni minuksi?" Maailma hälinöineen, puuhineen vetäytyy loitolle ja kiviseinien ja seinäverhojen sekä liike-elämän ja politiikan tiheiden kudosten läpi, sanalla sanoen kaikkien elollisten ja elottomien vaikuttimien kautta, joista yksilön olemassa olo riippuu – tunkeutuu katse tyhjiin syvyyksiin, ja sinä tunnet olevasi yksinäsi maailman avaruudessa ja seurustelet sen kanssa kuten salaperäinen olento toisen salaperäisen kanssa.

"Ken olen minä; mitä on tämä minä?" Ääni, liikunto, ilmestys; ikuisen, maailmata ohjaavan hengen ruumiillistunut, näkyväksi tullut ajatusko? *Cogito, ergo sum*.¹ Voi, ajattelija-parka, sillä emme pääse pitkälle. Tosin minä olen olemassa, ja minua ei joku aika takaperin ollut, mutta: Mistä? Miten? Minne? – Vastaus esiintyy kaikkialla ympärillämme, se on kirjoitettu kaikenvärisenä, moni liikkeisenä, sitä julistetaan jokaisella äänellä, sekä riemuhuudoin että valituksin tuhatmuotoisessa, tuhatäänisessä, sopusointuisessa luonnossa. Mutta missä on viisas silmä ja korva, jolle tämä Jumalan kirjoittama Apokalypso² voi esiintyä käsitettävässä muodossa? Me ikäänkuin istumme rajattoman suuressa taikakuvalyhdyssä tahi uniluolassa. Rajaton se on, sillä himmeinkään tähti, kaukaisinkaan vuosisata eivät ole lähempänä sen rajoja kuin mekään. Sointuvia säveleitä, kirjavia ilmestyksiä liitelee ohitsemme, mutta Häntä, joka ei koskaan nuku, jonka luomia sekä unet että uinailija ovat, Häntä emme näe, emme aavista paitse joskus, harvoin sattuvassa puolihorroksessa. Koko luomakunta on edessämme kuten loistavanvärinen sateenkaari, mutta aurinko, joka sen loi, aiheutti, on kaukana takanamme meiltä kätkettynä. Ja tässä omituisessa unessa me ajamme takaa varjoja, kuten olisivat ne todellisuutta, ja luullessamme olevamme täysin valveilla, virkuimmat, me nukumme syvimmin. Mikä meidän filosoofisista järjestelmistämme on muuta kuin uniteoriiaa, haavetta, ylpeällä luottamuksella esitetty laskutulos, vaikka sekä jakaja että jaettava ovat tuntemattomat? Mitä ovat kaikki kansojen sodat, kun voittoretki Moskovaan päättyy mielettömään pakoon, kaikki veriset vallankumoukset, joissa vihan liekki loimuaa taivaalle, muuta kuin rauhattoman uneksijan sairaloista unissakävelyä? Nämä unet, tämä unissakävely ovat, mitä me täällä maailmassa nimitämme elämäksi; useimmat meistä vaeltavat empimättä eteenpäin, kuten voisivat he eroittaa oikean käden vasemmasta, ja kuitenkin ovat viisaita ainoastaan ne, jotka tietävät, etteivät tiedä mitään.

Miten surkuteltavaa on, että kaikki metafysiikka tähän saakka on näyttäytynyt niin sanomattoman tehottomaksi! Ihmisen olemassa olon salaisuus on yhä vieläkin sfinksin salaisuus – arvoitus, jota ihminen ei voi ratkaista ja jonka vuoksi hänen täytyy kärsiä kuolema ja vieläpä pahin kuolema, henkinen. Mitä ovat kaikki peruslauseet ja väittämät ja järjestelmät ja mietteet? Sanoja, sanoja! Viekkaasti rakennetaan upeista sanoista korkeita ilmalinnoja, sanat muurataan paikalleen logiikan parhaalla laastilla, mutta tietoa ei rakennukseen tule. *Kokonaisuus on osaansa suurempi* – miten erinomaisen suuri totuus! *Luonto ei suvaitse tyhjää tilaa* – miten väärä, petollinen väite! Entäs tämä: *Mitään ei voi olla muualla kuin siellä missä se on* – myönnän sen kernaasti, mutta kysyn vain: missä se sitten on?

*Elä ole sanojen orja!* Eikö kaukana oleva tahi kuollut, jota rakastan ja ikävöin, tahi suren, sanan todellisessa merkityksessä ole aivan yhtä varmasti olemassa kuin maaperä, jolla seison? Mutta tuo sana missä, sekä sen veli koska ovat alusta alkaen olleet uniluolamme pohjavärit, tahi oikeammin liinavaate, jolle maalataan kaikki unelmamme ja ilmestyksemme elämässä.

Eivätkö kuitenkin muutamat harvat meidän päivinämme liene ponnistamalla ajatuskykyään tulleet huomaamaan, että nuo missä ja koska, jotka niin salaperäisen eroomattomasti liittyvät kaikkiin ajatuksiimme, itse asiassa ovatkin vain pintapuolisia, maallisia ajatuslisiä, että ne johtuvat taivaallisista *kaikkialla* ja *aina* käsitteistä. Eivätkö kaikki kansakunnat ole ajatelleet jumalaansa *kaikkialla läsnäolevaksi* ja *ikuiseksi*, että siis on olemassa koko maailman käsittävä *täällä*, ikuisesti oleva *nyt*? Mieti asiata tarkasti; sinäkin olet käsittävä, että tilavuus (paikka) on ainoastaan ihmisaistien luoma käsite, samoinkuin aikakin. Ei ole olemassa mitään paikkaa eikä mitään aikaa. Me olemme – emme tiedä mitä: valokipinöitä, jotka uiskentelemme jumaluuden eetterissä.

Kenties ei tämä meidän niin tukevalta näyttävä maailmamme todellisuudessa ole muuta kuin varjokuva, ilmakupla, kenties on minämme ainoa todellisuus, ja luonto tuhansine luovine ja hävittävine voimineen ainoastaan meidän sisällisen voimamme heijastusta, unemme mielikuvittelua, tahi niinkuin Maahenki Faustissa sitä nimittää, jumaluuden elollinen puku.

VIII. Ihminen, kehrätköön hän pumpulia Arkwright'in ja Adam Smithin johdolla, perustakoon kaupunkeja Janiculumilla tahi Juturnan lähteillä, tahi kyntäköön Kaanaan maata profeetta Samuelin ja runoilija Davidin johdolla, pysyy aina ihmisenä, näkymättömien voimien lähettiläänä ja suurena ja voitokkaana, niinkauvan kun hän pysyy tehtävälleen uskollisena; mutta hänestä koituu kurja, halpa, pettynyt olento, ja vihdoin hän katoaa näkyvistä, hänen muistonsakin katoaa maailmasta, jos hän näyttäytyy petolliseksi. Veljeni, sinä olet ihminen, luulen minä; sinä et ole ainoastaan pesiä rakentava majava tahi kaksijalkainen pumpulinkehrääjä; sinussa on todellakin sielu, olkoon se sitten valekuollut, horroksissa tahi mitä muuta tahansa! Savun mustaama Manchester – sekin on rakennettu syvyyksien päälle, senkin yläpuolella kaareutuu taivaan kupukatto ja siellä syntyy ja kuolee ihmisiä; – ja kuitenkin on se yhtä salaperäisen kammoittava kuin vanha Salem tahi profeettojen kaupunki. Ole missä tahansa, millä aikakaudella tahansa, kaikkialla on ijäisyys, rajattomuus päällämme, ympärillämme, sisällämme:

"…..hiljaa lepäävät ylhäällä tähdet ja allamme ovat haudat."

Näiden kahden suuren vaikenevan ryhmän välillä vilisee hurjana pyörteenä elämä: kaikki kehruukoneemme surisevat, kauppaliikkeet, viljatullien vastustajat ja Carltonklubit puuhaavat ja meluavat. Itse tyhmyydenkin tulisi pysähtyä tähän miettimään näitä asioita. Minä sanon sinulle: kaikkien kassakirjojesi, ostoa ja myyntiä koskevien tuumiskelujen, nykyajan surkeiden keinottelujen ja sekavien puheenparsien lomasta ilmenee alkuperäisen, selittämättömän olemassa olo, ja sinä olet viisas, jos sen uskot, etkä ainoastaan sano uskovasi.

IX. Jokaisen ihmisen vähäpätöisen vartalon sisällä on kokonainen henkivaltakunta ja kajastus kaikesta olevaisesta, joka ulottuu, vaikka se näennäisesti on tuskin kuutta jalkaa korkea, eteenpäin ja taaksepäin, käsittämättömän kauvas aina äärettömyyden ja ijäisyyden rajoille saakka. Elämä, jota kudotaan ihmeellisissä "ajan kangaspuissa," on niin sanoaksemme pantu kokoon valovyyhdistä ja loimina on salaperäistä pimeyttä – ainoastaan Hän, joka sen on luonut, käsittää sen.

X. Se, jolla on silmät ja sydän, voi vielä tänäkin päivänä sanoa: Miksi pelkäisin? Valo on tullut maailmaan niitä varten, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa uhrautuvalla, kaikkea kärsivällä rakkaudella. Tuo turha taistelu ijäisyyden salaisuuden selville saamiseksi ei ole meitä enää rasittava. Emme koskaan voi tätä salaisuutta lukea paitse yksityisiä kohtia sieltä täältä. Emmekö jo tiedä, että ijankaikkisen *hyvyyden* nimi on – *Jumala*? Täällä maailmassa olemme me niinkuin soturit, jotka taistelevat vieraalla maalla; emme käsitä sotasuunnitelmaa eikä meidän tarvitse sitä käsittää; tiedämmehän kuitenkin, mitä meidän tulee tehdä. Ja tehkäämme se sotilaan tavoin, tottelevaisesti, urhoollisesti, sankarimaisella ilolla. "Mitä kätesi löytää tehdäkseen, tee koko voimallasi." Takanamme, jokaisen takana, on kuusi vuosituhatta inhimillisiä ponnistuksia ja voittoja; edessämme on rajaton ajanpituus vielä luomattomine ja valloittamattomine maineen ja Eldoradoineen, jotka meidän, niin *meidän*, tulee valloittaa ja luoda; ja yllämme palavat ijäisyyden taivaalliset johtavat tähdet.

"Ihanan, suuren perinnön mä osakseni sain:

Aika on mun omani, se vainioni on."

* * * * *

XI. Luuletteko, ettei täällä Jumalan maailmassa hurjine pyörteineen ja kuohuvine, tyrskyävine merineen, missä ihmiset ja kansakunnat tuhoutuvat laittomasti, ja vääryyden tekijän tuomio usein viipyy ylen kauvan, ettei täällä senvuoksi olekaan oikeutta? Näin sanoo ainoastaan mieletön narri sydämessään. Senpä vuoksi ovatkin kaikkien aikojen viisaat olleet viisaita, että he ovat sen kieltäneet; he tiesivät ettei niin voi olla. Sanon sinulle vielä kerran, ei ole olemassa muuta kuin oikeutta, ja täällä maailmassa on vain yksi ainoa voimakas, pysyvä – oikeus, totuus.

XII. Odota mitä tulee tapahtumaan. Kaikissa taisteluissa, jos odotat sen päättymistä, näet taistelijan voittavan, mikäli voitto oikeuden mukaan hänelle tuleekin. Hänen oikeutensa ja hänen voimansa ovat itse asiassa sama käsite. Hän on kaikin voimin taistellut ja hän vaatii mitä oikeuden mukaan hänelle tulee. Ei edes kuolema saa hänestä voittoa. Hän itse tosin kuolee, mutta hänen työnsä elävät tehoisina ja totuudessa.

XIII. Etsi, tutki koko maailman avaruus, ja jollet katsele huuhkajan silmillä, et löydä sieltä mitään elävää, mitään ylläpidettyä, jolla ei olisi oikeutta elatukseen ja elämään. Kaikki muu – jollet käytä huuhkajan silmiä havaintoihisi – ei ole elossa, on kuolemaisillaan, henkitoreissa! Maailman luomisesta saakka on oikeus vallinnut ja tulee vallitsemaan yhtä kauvan, kauvemminkin kuin maailma on olemassa.

Tästä teen johtopäätöksen, että kaiken luodun sisällinen olento, sekä meissä että kaikessa muussa, suunnattomasti eroaa ulkonäöstä, näennäisestä ulkokuoresta; että ajallista, täällä kuten muuallakin, liian usein pidetään ijankaikkista parempana; että se, joka elää ajallisissa näennäisissä oloissa, koettamatta tutustua ijäisesti pysyvään, ei koskaan ole ratkaiseva tämän päivän, tahi minkä muun päivän tahansa, sfinksiarvoitusta. Sillä oleellinen yksin on todellisuutta; tämä on tapausten, todellisuuden laki: jollet itse pääse selville asiasta, on tuo asia itse, joka hyvästi tuntee totuuden, tavalla tahi toisella opettava sen sinulle!

Mitä on oikeus? Tämän kysymyksen sfinksi tavallisesti meille tekee. Todellisuuden lakina on, että oikeuden täytyy tapahtua, ja se tulee tapahtumaan. Mitä pikemmin, sen parempi; sillä aika rientää ja uhkaa ankarasti! "Mitä on oikeus?" kysyvät useat, joille paljas, kuiva tosiasia aikanaan tulee antamaan tyydyttävän vastauksen. Niin kysyi Pilatus, pilkaten, ivaten: mitä on totuus? Ivallisella Pilatuksella ei ollutkaan vähintäkään mahdollisuutta totuuden selville saamiseksi. Hän ei olisi sitä tuntenut, vaikka Jumala itse olisi sen hänelle näyttänyt. Sokea näkemättömyys, kaihia pahempi, peitti totuuden hänen ivallisilta silmiltään; hänen silmiensä *sisempi* verkkokalvo oli lamautunut ja kuollut. Hän seisoi totuuden edessä eikä sitä nähnyt, huomannut. "Mitä on oikeus?"

Ruumiillistunut tuomaripukuun puettu, oikeussalissa istuva oikeus rangaistuksineen, pöytäkirjoineen, poliisipamppuineen on kylläkin selvästi nähtävissä. Mutta oikeus, joka ei esiinny ruumiillisessa muodossa, ja josta tuo toinen on vaan jälennös, ei ole yhtä selvästi näkyvä! Sillä tämä näkymätön oikeus on taivaasta; taivaanvaltakunnan henkinen, jumalallinen olento – se on kaikille näkymätön, paitse niille, joilla on jalo, puhdas sydän. Riettaat ja epäjalot ihmiset tuijottakoot miten tahansa, heidän silmänsä eivät sitä näe. Ja he todistavat sen teille logiikan avulla, loppumattomilla väittelyillä, loistavalla kaunopuheliaisuudella. Surkeata on katsoa heidän silmillään!

XIV. Se, mitä ihminen omistaa, ei ole hänen onnensa, eikä se, mitä häneltä puuttuu, hänen onnettomuutensa. Alastomuutta, nälkää, kaikenlaatuista, puutetta, jopa kuolemankin voi ilomielin kärsiä, jos sydämessä on oikea mieli. Se on *vääryyden* tunto, jota ei kukaan ihminen jaksa sietää. Raa'inkaan neekeri ei suvaitse itseään vääryydellä kohdeltavan. Sitä ei kukaan ihminen suvaitse, tahi ei kenenkään tulisi suvaita. Laki, jonka tunto on meissä syvemmällä kuin mikään pergamentille laadittu laki – tämän on Jumalan käsi piirtänyt ihmisen sisimpään olemukseen, vastustaa ikuisesti vääryyttä. Mitä on vääryys? Se on epäjärjestyksen, valheen, varjon toinen nimi; asia, jota koko luotu maailma – juuri siksi, ettei se ole kaaosta, petollista varjoa – hylkii ja kieltää. Vääryyden aiheuttama ulkonainen kipu – raateli sitten piiskanlyönti selkää, tahi putosi pää guillotinin alla – on suhteellisesti paljon pienempi, vähemmän merkitsevä, kuin mitä sielu siitä kärsii – se saa siitä paranemattomia vammoja, koko persoonallinen elämä tulee kärsimään. Ra'ainkin hylkiö varustaikse taisteluun, vastustamaan kuolemaan saakka, jos häntä uhkaa moinen vääryys. Hän ei siten voi elää. Äänekkäästi huutaa hänen oma sielunsa, äänetönnä viittaa hänelle koko luomakunta: niin ei saa olla! Hänen täytyy kostaa, parantaa oma itsensä entiselleen – jotta kukin saisi osansa, kaikki palaisi tolalleen, järjestykseen, tasapainoon. Tässä on jotakin, mitä meidän täytyy ihmetellä ja kunnioittaa. Jokaisessa meissä on tämä miehuuden leima, joka saa meidät kaikin voimin puolustamaan olemuksemme perustaa, kaikkea, mitä meissä on arvokasta, ja mikä – pieniä, pintapuolisia eroavaisuuksia lukuunottamatta – jokaisessa ihmisessä on sama.

Ihmiselle ovat terveys ja järjestys elinehtoja, senvuoksi vihaakin hän enimmin luonnotonta, epäterveellistä epäjärjestystä. Ja pahin, toiset sanovat ainoa, epäjärjestys maailmassa on vääryys. Kaikkien ihmisten täytyy tehdä työtä, kaikkien osaksi tulee pettymyksiä ja onnettomuutta; se on ihmisen kohtalo maailmassa; mutta kaikkien sydämissä puhuu hiljainen ääni, jota ei saada vaikenemaan väärillä todisteluilla, sitä ei masenna suru, pakkokeinot eikä epätoivo; ääni sanoo, ettei tämä ole ihmisen lopullinen kohtalo, miten kurjalta, toivottomalta, järjestyksettömältä se näyttäneekin, on se Jumalan määräämä – kohtalomme ei siis ole vääryyttä, vaan oikeutta. Väkivalta, jonka vastustamisesta ei ole vähintäkään toivoa, vaikuttaa epäilemättä rauhoittavasti; senpä vuoksi täytyy meidän rauhallisesti ottaa vastaan meitä kohtaavat hävittävät myrskyt ja muut onnettomuudet. Kuitenkin olisi alituisesti, ikuisesti kestävä vääryys, vaikka aiheutuisikin kaikkivaltiaasta tahdosta, ihmisille sietämätön. Jos ihmiset kadottaisivat uskon Jumalaan, ei heillä olisi mitään, johon hädän hetkellä voi turvautua; koko elämä olisi välttämättömyyttä, jonka julma, sokeasti iskuja jakeleva koneisto pitäisi koko maailmaa vallassaan. Toki – jotakin olisi heillä vielä: *vihaa*; epätoivoinen tahi toivorikas viha. He voisivat, kuten Novalis sanoo, kaikki samalla kertaa tapahtuvan itsemurhan kautta vapautua maailmankoneistosta, ja heidän kuolemansa olisi, joskaan ei voitto, niin kuitenkin tukehduttamaton, masentamaton vastalause moista koneistoa vastaan.

XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle – ja jonka alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde, joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.

XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme? Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?

XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin, sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin³ niskoille. Minä tahdon mennä sitä vastaan ja uhmata sitä.

XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta. Me emme uskokaan, että mitkään *ulkonaiset* olot voisivat kokonaan kukistaa ihmishenkeä; niin, jos hänelle on annettu tarpeeksi viisautta, eivät ne edes voi sanottavasti vahingoittaa hänen terveyttään ja kauneuttaan. Kaiken maallisen onnettomuuden korkein summa on kuolema; mitään pahempaa ei inhimillisten kärsimysten maljassa *voi* olla, ja kuitenkin ovat monet ihmiset kaikkina aikoina saaneet kuolemasta voiton, ottaneet sen vangiksi, siten että he ovat kääntäneet kuoleman ruumiillisen voiton itselleen siveelliseksi voitoksi, joka painaa kuolemattoman, pyhitetyn leiman kaikkeen, mitä he kuluneen elämänsä aikana ovat saaneet toimeen.

XIX. Reipas, urheasti taisteleva mies saavuttaa aina silloin tällöin pienen voiton, joka jälleen elvyttää hänen rohkeuttaan.

XX. Terve sielu vangittakoon se miten tukaliin oloihin tahansa, likaiseen ullakkokamariin, nukkavieruun takkiin, ruumiilliseen sairauteen tahi mihin tahansa, säilyttää alati taivaasta saamansa, riistämättömän vapautensa, oikeutensa vastuksien voittamiseen, työhön, niin, vieläpä iloonkin.

XXI. Vapaa on ihminen, joka luomakunnan lakien alaisena sydämessään on varma siitä, ettei kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta mikään vääryys voi häntä kohdata, että yleensä ainoastaan velttous ja kurja petollisuus tekevät pahan mahdolliseksi. Tämmöisen ihmisen tuntee etupäässä siitä, ettei hän vastustele eikä raivostu, vaan tottelee. Niinkuin Henry Marten aikanaan kirjoitti:

On sana, usein toistettu ja viisautta täynnä:

Kunnia hälle, ken iloisesti tekee ja kärsii, mitä kohtalo hänelle suo.

*Iloisesti*; ken iloisesti ottaa työnsä ja kärsimyksensä hartioilleen, hänelle yksin ovat korkeammat voimat suosiolliset, ja ajan vainio kantaa hänelle hedelmiä. Usein kuultu sana, tämä, kaikki jalot ihmiset maailmassa ovat sen tunteneet ja monella kielellä koettaneet sitä meidän tietoomme julistaa. Kaikkien olleiden ja tulevien "uskontojen" sisällisin olemus ja tarkoitus on tehdä ihmiset *vapaiksi*. Kuka tahtoo vaeltaessaan elämän läpi panna kaikki alttiiksi ja omistaa kuuliaisuutensa Jumalalle ja Jumalan palvelijoille, sekä olla tottelematta perkelettä ja hänen palvelijoitaan? Tämmöinen vapaa ihminen kulkee hurskailla mielin myrskyjen, ja kurimusten läpi määrättyä tietään. Saharan aution erämaan, kolkon yksinäisyyden läpi, missä asustaa ruumiita ja kuihtuneita hirviöitä, johtaa häntä hänen ohjaava tähtensä; hänen tiensä – käykööt muut sitte minne tahansa – vie ijäisyyteen. Tämän ihmisen neuvoja ja mielipiteitä ajallisista asioista kannattaa kyllä kuulla. Tämmöiset ihmiset, oikeastaan ainoat *ihmiset*, ovat aina olleet toisista eroavia; ennen he olivat laajalti kuuluisia. Nykyään ovat he tulleet varsin harvinaisiksi, vaikk'eivät vielä ole kuolleet sukupuuttoon. Jos Jumala suo tähtemme vielä kauvan pysyä asuttavana, tulevat he jälleen lisääntymään.

XXII. Taistele alati edelleen, uljas, uskollinen sydän, eläkä horju, pahoina päivinä, yhtävähän kuin hyvinäkään. Asia, jonka puolesta taistelet, on, mikäli se on tosi – ei enempää, vaan juuri sen verran – ehdottoman varma voitosta. Vain se, mikä siinä on väärää, tulee voitetuksi ja hävitetyksi, niinkuin sen täytyykin tulla.

XXIII. Rohkeus, jota toivomme ja pidämme arvossa, ei ole rohkeutta kuolla säädyllisesti, vaan rohkeutta elää miehekkäästi. Tämmoinen rohkeus on, kun sen kerran on Jumalan armosta saanut, syvällä sielussa; hyväätekevällä, lempeällä lämmöllään se ylläpitää kaikkia muita hyveitä ja taipumuksia, jotka ilman sitä eivät voisikaan elää. Lukemattomista Waterloon ja Peterloon taisteluista ja kaikista sotaretkistämme huolimatta on rohkeus, jota tarkoitamme, ja jota sanomme ainoaksi oikeaksi, viime aikoina tullut kenties harvinaisemmaksi kuin se millään aikakaudella Hengistin saksilaisten maahanhyökkäyksestä saakka on ollut. Se ei tosin koskaan voi täysin kadota ihmisten parista, muutoinhan ei luontokappale ihminen enää kelpaisi tähän maailmaan, sillä kaikkialla, kaikkina aikoina ovat ihmiset tulleet maailmaan ei ainoastaan kerskailemaan rohkeudellaan, vaan todenteolla sitä osottamaan ja sydämestä sydämeen todistamaan, että sen avulla kaikki on mahdollista, kaikki toteutettavissa.

XXIV. Läheisessä yhteydessä rohkeuden ja urheuden ominaisuuksien kanssa, osaksi niistä johtuvina, osaksi niiden vahvistamina ovat nuo helposti tunnettavat hyveet: totuus sanoissa ja ajatuksissa ja rehellisyys työssä ja toimessa. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä samoin kuin rehellisyyden ja totuuden toteuttaminen elämässä on rohkeuden päämääränä ja pyrintönä, samaten ei näitä ominaisuuksia mitenkään voida toteuttaa rohkeudetta.

XXV. "Mahdoton" – se ei ole onnellinen sana; niiltä, jotka sitä usein käyttävät, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kuka sanoo: tielläni vaanii leijona? Laiskuri, lyö se kuoliaaksi; tietä täytyy kulkea. – Taiteen ja käytännöllisen elämän alalla on lukemattomien arvostelijoiden tapana todistaa, että kaikki edistyminen oikeastaan on mahdotonta; että me kerta kaikkiaan olemme joutuneet alituisen jokapäiväisyyden allikkoon ja siihen täytyy meidän tyytyä. Antaa moisten arvostelijain vain todistella; se on nyt heidän tapansa, mitäpä vahinkoa siitä on? Oli todistettu, että runoustaide on mahdotonta, silloin tuli Burns, tuli Goethe. Tympäsevä jokapäiväisyys oli kaikki mitä meillä oli odotettavissa, silloin tuli Napoleon ja valloitti maailman. Tarkasti merivirtoja tutkimalla ja laskemalla oli saatu selville, etteivät höyrylaivat koskaan voisi kulkea suorinta tietä Irlannista Newfoundlantiin; siinä oli kaikki selvillä: liikevoima ja vastustus, edellinen rajoitettu, jälkimmäinen rajattoman suuri – se todistettiin sekä mittausopin että luonnonlakien avulla: voisiko mikään niitä kumota? – Kyllä, jättiläislaiva "Great-Western" nosti ankkurinsa Bristolin satamassa; yritys onnistui täydellisesti. "Great-Western" kulki varmasti Hudson-lahden poikki ja ankkuroi New-Yorkin satamaan, ja vielä kosteina olevat "todistukset" saivat kuivaa kaikessa rauhassa. – "Mahdotontako?" huudahti Mirabean kirjurilleen, "Ne me dites jamais ce bête de mot."⁴

XXVI. Se, joka ilmaisee mitä hänessä on todellista, on myös löytävä ihmisiä, jotka häntä kuuntelevat, olivat sitten vastukset miten suuret tahansa.

* * * * *

XXVII. Oikea huumori syntyy yhtäpaljon sydämessä kuin päässä; se ei ole halveksimista, vaan sen sisällisin olemus on rakkautta; se ei purskahda äänekkääseen nauruun, vaan hymyilee hiljaa itsekseen, ja tämä hymy onkin paljon syvällisempää. Se on jonkinlaista ylevyyttä, joka niin sanoakseni korottaa taipumustemme tasalle sen, mikä on meitä alempana, kun taas varsinainen ylevyys alentaa, tasoittaa sen, mikä on meitä ylempänä. Edellinen ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin jälkimäinen; kenties on se vielä harvinaisempaa ja neron tuntomerkkinä vielä ratkaisevampi. Se onkin samalla sekä kukka että sen tuoksu, syvän, ihanan, rakastavan luonnon puhtain tuote, luonnon, joka ollen itsensä kanssa, sopusoinnussa koettaa mukautua maailmaan, sen kurjuuteen ja ristiriitaisuuksiin, niin, sepä löytää näissä ristiriitaisuuksissa yhä uusia hyvyyden ja kauneuden aiheita.

XXVIII. Koettakoot kaikki ihmiset, mikäli se heille vaan on mahdollista, pysyä terveinä! Se, joka missä asiassa se tapahtuneekin, vajoaa tuskan ja sairauden valtaan, miettiköön tarkoin tilaansa. Hänen tulee tietää, ettei hän tähän saakka ole saanut mitään hyvää aikaan – vaan päinvastoin pahaa; – hän voi vielä kääntyä hyvälle tielle, vaikkei se olekaan helppoa.

XXIX. Terveys on sanomattoman tärkeä seikka sekä omistajalleen että muille. Hän oli siis vallan oikeassa tuo humoristi, joka väitti kunnioittavansa ainoastaan terveyttä; hän ei nöyrtynyt ylhäisten, rikkaiden eikä hienosti puettujen ihmisten edessä, ainoastaan terveen ihmisen tavatessaan hän paljasti päänsä. Hän ei ollut milläänkään, kun ylimysten vaunuja niissä olevine kalpeine, lakastuneille kasvoineen vieri ohitse; sitävastoin hän kunnioittavasti tervehti punaposkista työmiestä, joka itse veti työkärryjään. Sillä eikö terveys ole sopusointua, eikö se tavallaan, kuten kokemus osottaa, ole kaiken meissä olevan arvon loppusumma?

Terve ihminen on varsin arvokas luonnontuote, mikäli hän voi terveenä pysyä. Terve ruumis on hyvä, mutta terve sielu on parempi kaikkea muuta, mitä ihminen koskaan voi itselleen toivoa; se on jalointa, millä taivas kurjaa maapalloamme voi tehdä onnelliseksi. Ilman filosofian keinotekoisia lääkkeitä, ilman uskonnon – arvoltaan varsin epäiltävää – rintapanssaria tuntee terve sielu hetikohta mikä on hyvä, omistaa sen ja pysyy siinä; se tuntee myös mikä on huonoa ja karkoittaa sen vapaasta tahdosta luotaan.

* * * * *

XXX. Miten on ystävyys mahdollista? Siten että molemmin puolin suositaan hyvää ja totta. Muuten on se sula mahdottomuus, jollemme ota lukuun "asestettua puolueettomuutta" tahi huonosti solmittuja kauppasopimuksia. Ihmisellä on, kiitetty olkoon siitä taivas, tarpeeksi omassa itsessään, mutta yhtäkaikki kykenee kymmenen rakkauden yhteenliittämää ihmistä olemaan ja saamaan toimeen semmoista, mitä 10,000 erikseen toimivaa ihmistä ei saa aikaan. Suunnaton on apu, jonka ihminen voi antaa ihmiselle.

XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen* tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään, vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi häiritsemään!

XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen sielun sen omistamaan!" – Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu, ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa, rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!