Kitabı oku: «Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!», sayfa 8

XLII. Miten vähän ihminen tuntee itseään! Aesopin taruissa kerrotaan miten kärpänen istui vaununpyörän kehällä ja huusi: Kas, mimmoisia tomupilviä minä saan syntymään! Purppuraan puetut hallitsijat kruunuineen ja valtikoineen ovat usein kamaripalvelijansa komennettavissa, ja vaimojensa ja lastensa oikuista riippuvia; perustuslaillisissa valtioissa taasen riippuu hallitsijan tahto sanomalehdentoimittajien "johtavista" kirjoituksista. Elä siis sano: minä olen sitä tahi tätä, minä teen sitä tahi tätä. Sillä sitä sinä et tiedä; tapaukset ohjaavat sinua, etkä sinä tapauksia.

XLIII. Lukemattomat ovat silmänkääntäjätemput, joita *tottumus* meille tekee ja joilla se sokaisee silmämme; ihmeteltävin näistä on kenties se, että se saa meidät vakuutetuiksi siitä, että ihmeellinen tavan takaa toistuessaan lakkaa olemasta ihmeellistä. Totta kyllä – täten me voimme elää, sillä ihmisen täytyy sekä työskennellä että ihmetellä ja tässä tapauksessa on tottumus lempeä kasvatusäiti, joka ohjaa holhokkejaan oikealle tielle, mitä heidän tulee kulkea. Mutta se on myös hellä, ylen hellä kasvatusäiti – eli oikeammin sanoen, me olemme houkkioita, jos ja kun me mietiskelynkään avulla emme vapaudu harhaluuloistamme. Tuleeko minun suurimmalla välinpitämättömyydellä katsella *ihmettä*, vain siitä syystä että olen nähnyt sen toistuvan kaksi, kaksisataa tahi kaksimiljoonaa kertaa? Ei ole olemassa mitään, yhtävähän luonnossa kuin taiteessakaan, mikä oikeuttaisi moisen menettelyn, edellyttäen etten ole vain työkone, jolle ajatuskyvyn ihana Jumalanlahja ei ole arvokkaampi kuin höyrykoneelle höyry – keino, välikappale, jonka avulla kudotaan pumpulia ja ansaitaan rahaa ja rahan arvoisia tuotteita.

XLIV. On omituista miten mielettömästi ihmissukuun kuuluvat olennot ummistavat silmänsä selvimmille tosiseikoille ja tylsinä, muistamattomina, vallan huolettomina elelevät täällä ihmeiden ja kauhujen keskellä. Mutta ihminen on ja on aina ollut tyhmyri ja laiskuri, joka paljon kernaammin on taipuva tuntemaan ja märehtimään kuin ajattelemaan ja punnitsemaan. Ennakkoluulot, joita hän väittää, vihaavansa, ovat hänen ainoa lainlaatijansa. Tapa ja tottumus kuljettavat mielin määrin häntä kaikkialle, mihin vain tahtovat. Annettakoon auringonnousun, niin, maailmanluomisen tapahtua *kaksi kertaa peräkkäin, niin lakkaa se ihmisten mielestä olemasta ihmeellinen ja ihmeteltävä.

XLV. Voisiko olla olemassa mitään ihmeellisempää kuin todellinen, kieltämätön henki-ilmestys? Samuel Johnson¹⁴ toivoi koko elinikänsä, että kerran saisi nähdä haamun, kummituksen – mutta se ei hänelle onnistunut, vaikka hän oleskeli yökausia synkissä hautaholveissa ja koputteli lukemattomia ruumisarkkuja. Hassu miesparka! Eikö hän siis koskaan heittänyt silmäystä – sekä sielun että ruumiin silmällä – häntä ympäröivän elämän miljooniin ihmisolemuksiin? Eikö hän koskaan tarkastellut omaa "minäänsä"? Kelpo tohtori oli itse niin todellinen, väärentämätön haamu kuin koskaan voi olla, ja hänen kerallaan, hänen ohitseen kulki enemmän kuin miljoona haamua – sekä tulevia että meneviä – Lontoon kaduilla. Vielä kerran sanon: poista kokonaan ajan käsite; kokoo, kohdista hänen 60 ikävuottaan yhtä moneksi sekunniksi – mitä oli hän silloin muuta kuin haamu, tuo kunnon, oppinut tohtori? Mitä olemme me muuta kuin haamuja? Emmekö ole henkiä, joille on annettu ruumis, joten olemme tulleet näkyväisiksi olennoiksi? Emmekö me kohta jälleen muutu ilmaksi ja katoa näkyvistä, haihdu jäljettömiin? Tämä ei ole mitään korupuhetta – se on puhtaasti tieteellinen tosiasia: me synnymme tyhjästä, saamme muodon ja ruumiin ja tulemme olennoiksi; meidän ympärillämme on, samoinkuin todellisen haamunkin ympärillä, ijankaikkisuus, ja ijankaikkisuudessa ovat sekunnit vuosia, eoneeja.

XLVI. Meillä on *onnesta* seuraava, narrimainen käsitys: me arvostelemme maallista kohtaloamme oman itserakkaan mittakaavamme mukaan, joka, mielestämme, täyttää oikeutetut vaatimuksemme. Ikäänkuin olisi moinen huoleton elämä palkan maksu, ansioittemme palkinto, josta ei edes kannata kiittää eikä valittaa. Ainoastaan sitä mikä nousee tämän tasakannan yli, pidämme todellisena onnena; jos siitä taasen puuttuu jotakin, on se mielestämme kurjuutta. Mutta muistakaamme, että olemme itse arvostelleet omia ansioitamme sekä miten paljon pimeyttä jokaisessa meistä on. Onko näin ollen ihmeteltävää, että vaakakuppi niin usein mielestämme kallistuu *väärälle* puolelle ja että niin moni tyhmyri huutaa: "Kas sitä, miten kurjan palkan olen saanut! Miksi kohdellaan minun tapaistani kelpo miestä niin peräti huonosti?" – Sanon sinulle, tyhmyri, syynä siihen on yksinomaan suunnaton itserakkautesi – kaikki suuret ansiosi ovat *kuviteltuja*, peräti *arvottomia*. Otaksu, veikkoseni, että ansaitsisit hirsipuun (luultavasti sen teetkin, sitä en lainkaan epäile!) etkö silloin pitäisi "onnena," jos sinut sen sijaan tuomittaisi ainoastaan ammuttavaksi? Otaksu, että ansaitset tulla hirtetyksi nahkapaulalla ja sinä olet pitävä onnenasi, että saat kuolla hamppuköydessä. —

Merkitse siis onnenvaatimuksesi nollalla: silloin on koko maailma oleva jalkojesi juuressa. Syystä kyllä lausuikin muuan aikakautemme viisaimpia miehiä: Vasta kieltäymyksestä alkaa oikea elämä.

XLVII. Ainoa onni, johon *ihminen* aina on pyrkinyt, on se, että hän kykenee työhön, voi tehdä työtä. Ei "en voi syödä!", vaan "en voi tehdä työtä!" on aina ollut viisaitten ihmisten valitusten sisällys. Itse asiassa onkin ihmisen ainoa onnettomuus se, ettei hän voi työskennellä, ettei hän voi täyttää inhimillistä velvollisuuttaan. Katsokaa, päivä kallistuu nopeasti iltaan, elämämme päättyy pian ja on tuleva yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä.

XLVIII. Ihmisellä on korkeampiakin pyrintöjä kuin onnen tavoitteleminen. Hän voi tulla toimeen onnettakin, ja sen sijaan tuntea itsensä täysin onnelliseksi. Näiden *korkeampien* pyrintöjen puolestahan ovat kaikkien aikojen viisaat, marttyyrit ja runoilijat taistelleet ja kärsineet, ja he ovat elämässä ja kuolemassa todistaneet, että ihmisessä on jotakin jumalallista, Jumalasta kotoisin ja että ihminen ainoastaan sen kautta saavuttaa voimaa ja vapautta. Tätä jumalallista oppia saarnataan sinullekin, ja saat kokea monta terveellistä nöyrytystä vain siksi, että ylpeytesi masentuisi ja tuo oppi tulisi sinulle selväksi. Oi, ole kiitollinen kohtalolle siitä, kärsi kiitollisena mitä vielä tulee osaksesi – se on sinulle tarpeellista, välttämätöntä; sinussa olevan itsekkyyden täytyy hävitä. Hyväätekevillä kuumetaudeilla elämä masentaa ja karkoittaa ruumiiseen piintyneen taudin ja saa täten voiton kuolemasta. Ajan kuohuvat hyökyaallot eivät sinua hukuta, vaan kantavat sinut ijäisyyden sinisille tanhuille. Elä rakasta huvia, nautintoa, vaan rakasta Jumalaa. Hänessä löydät ijäisen rauhan, joka selvittää elämäsi kaikki ristiriidat, ja ken siinä vaeltaa ja toimii, on onnellinen.

XLIX. Kaikki työ, vieläpä pumpulinkin kehrääminen, on ylevää; ainoastaan työ on ylevää, toistamme ja vakuutamme sen vielä kerran. Samaten on myös todellinen arvokkuus vaivoin saavutettavissa; ei kenellekään ihmiselle eikä kenellekään jumalalle ole elämää aijottu paljaaksi levoksi ja mukavuudeksi. Kaikkien jumalten elämä näyttää meistä ylevän surulliselta – loppumattoman taistelun innostus loppumattomia vaikeuksia vastaan. Korkein uskontomme on "kärsimyksen palvelusta". Ihmisen pojalle ei ole muuta kruunua tarjona kuin orjantappurakruunu; hän ei sitä mitenkään voi välttää.

Nämä totuudet olivat aikoinaan varsin yleisesti tunnetut, niitä esitettiin sanoin, tahi mikä parempi, jokainen sydän tunsi ne elävästi, vaistomaisesti.

Eikö *jumalankieltämisen*, niinkuin sitä sanon, koko kurjuus esiinny nykyisen sukupolven koko elämässä ja toiminnassa? Sen käsittämätön elämänfilosofia sisältyy tuohon ainoaan vaatimukseen, että – ihmisen tulee olla, niinkuin sanotaan, "onnellinen." Kurjinkin hylkiö, joka koskaan on ihmishaamussa kulkenut, on varmasti vakuutettu siitä, että hänellä kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan on oikeus olla "onnellinen." Hänen toiveittensa – kurjimman hylkiön toiveet! – täytyy, muka, ehdottomasti tulla täytetyiksi. Hänen päiviensä – kurjimman hylkiön päivät! – tulee muka olla loppumatonta, tasaista nautintojen virtaa, jotakin, mikä jumalillekin on mahdotonta. Väärät profeetat saarnaavat meille: Sinun tulee olla onnellinen; sinun tulee rakastaa nautintoja ja etsiä niitä. Senpävuoksi kirkuukin kansa: Miksi emme ole saaneet nautintoja?

L. Mitä eroa on sillä oletko onnellinen vaiko onneton? Tämä päivä muuttuu niin nopeasti eiliseksi. Kaikki huomispäivätkin muuttuvat eilisiksi, ja silloin ei lainkaan ole kysymys "onnesta," vaan jostakin vallan muusta. Niin, kun surusi ja tuskasi ovat siirtyneet eilisiksi, muuttuvat ne sinulle iloksi, jos niitä tarkastat säälien omaa itseäsi. Sinä et sitäpaitse tiedä mimmoinen taivaallinen siunaus ja parantava voima niissä piilee. Sen tulet kokemaan vasta monen, monen päivän kuluttua, kun olet tullut viisaammaksi!

LI. Jos ylevä sielu voitossa ja onnessa tulee kymmenen kertaa kauniimmaksi, koska se tällöin ikäänkuin sukeltaa sille kuuluvaan omaan elementtiinsä, niin tulee epäjalo sielu tällöin sensijaan kymmenen, jopa satakin kertaa rumemmaksi, inhoittavammaksi. Kaikki paheet ja heikkoudet, joita ihmisessä on, esittää nousukas meille, ikäänkuin olisi ne aurinkomikroskoopissa suurennettu inhoittaviksi irvikuviksi.

LII. Niin, ihmisluonne on niin ristiriitainen, että on kaikkina aikoina tehty havainto, että ylen runsas onni on ihmiselle vaarallisempi kuin tavallista huonompi onni, ja sadasta ihmisestä, jotka tyynesti kestävät onnettomuutensa, on tuskin yhtään, joka kykenisi kantamaan vastaavaa onnea.

LIII. Kun työpäivä on ohi, kun yö on käsissä, mitä merkitsee silloin "onni" tahi "onnettomuus" – ne ovat käsitteitä, jotka *ovat olleet*, joilla ei *ole* mitään merkitystä. Mitä merkitsee olimmeko onnellisia kuin ruokaansa sulattava Curtis, kuin nautinnosta tylsynyt epikurealainen, vaiko onnettomia kuin Job saviastiasiruineen, kuin Byron giaourinsa keralla? Mutta työmme – se ei ole ohitse, se ei ole kadonnut; työmme on jälellä, tahi kaivataan sitä, jollei sitä löydy. Lyhyt päivä hälisevine varjokuvineen, kurjine kultapaperikruunuineen on kulunut loppuun; jumalallinen, ikuinen yö tähtikruunuineen, äänettömyyksineen, totuuksineen on käsissä. Mitä olet sinä tehnyt, mitä olet saanut aikaan?

LIV. Kun ihminen on onneton, mitä tulee hänen silloin etupäässä tehdä? Tuleeko hänen nurista ihmisiä ja kohtaloa vastaan? Tuleeko hänen kaiuttaa valituksiaan ja vastalauseitaan mailla ja mantereilla?

Ei suinkaan, pikemmin päinvastoin. Kaikki siveysopit neuvovat häntä syyttämään – ei jotakuta henkilöä tahi asiaa, vaan – itseään. Hänen täytyy tunnustaa totuus, että hän, jos on onneton, aivan varmaan sitä ennen on ollut tyhmä ja järjetön. Jos hän uskollisesti olisi totellut luontoa ja sen lakeja, niin olisi alati lakejaan noudattava luonto suonut hänelle hedelmiään: menestystä ja onnellisuutta. Mutta hän seurasikin muita kuin luonnon lakeja ja senvuoksi jättää nyt hänet luonto, jonka kärsivällisyys on lopussa, avuttomana pulaan ja vastaa hänen valituksiinsa pontevalla päättäväisyydellä: "Ei! Tällä tiellä et saavuta onnea. Kulkemasi tie on, niinkuin huomaat, onnettomuuden tie. Luovu siis siitä!"

* * * * *

LV. Taantumisen, rappeutumisen aikoina on alati esitetty ja tullaan esittämään "valtiojärjestelmiä," uusia teoriioja. Niitä on tavallaan pidettävä luonnon perkaustyönä, luonnon, joka ei koskaan tee turhaa työtä, edistysaskeleina. Mutta ei mikään teoriia ole niin luotettava, kuin väite, että kaikkien teoriiojen, oli ne sitten laadittu miten vakavasti ja suurella vaivalla tahansa, täytyy jo itsessään olla puutteellisia, epävarmoja, vieläpä vääriäkin. Tietänethän, että maailmanavaruus, niinkuin nimikin sanoo, on *ääretön*, *rajaton*. Elä siis yritäkään loogillisen vatsasi avulla sitä sulattaa; ole päinvastoin iloinen, jos sinun onnistuu taitavasti laatimalla kaaokseen pilarin sinne, toisen tänne, estää sitä nielemästä *sinua* itseäsi. Onhan ilahduttava ja tärkeä edistysaskel sekin, että nuori sukupolvi¹⁵ on hyljännyt epäuskon peruslauseen: *Mitä tulee minun uskoa?* ja sen sijaan intohimoisella uskolla pyrkii omistamaan itselleen Rousseaun evankeliumia.

Siunattu on toivo; jo aikojen alussa ennustettiin, että tuhatvuotinen valtakunta on tuleva, pyhä valtakunta; mutta, huomattava on, ei ole olemassa mitään huoletonta nautinnon ja rikkauden valtakuntaa, ennenkuin tämä uusi aikakausi koittaa. Elkää luottako siihen, ystäväni, että moista ikävöityä laiskurien maata, missä on pelkkää onnea, suopeutta ja missä pahekin kadottaa rumuutensa, missään on olemassa! Ihminen ei ole mikään onnellinen luontokappale; hänen nautinnonhimonsa on pohjaton. Miten voisikaan ihmisparka maailman hurjassa temmellyksessä, missä häntä lakkaamatta, ijäisesti ahdistetaan, – en sano: löytää onnea, – miten voisikaan hän *elää*, saada tukevan perustan jalkojensa alle, jollei hän varustautuisi alituisiin ponnistuksiin ja kärsimyksiin! Voi häntä, jollei hänellä sydämessään ole hurskasta uskoa, jos sana: *velvollisuus* ei hänelle merkitse mitään! Mitä yllämainittuihin toiveisiin tulee, johtuvat ne tunteellisuudesta, joka vain romaaneja lukiessa ja juhlatiloissa kykenee tuntemaan liikutusta eikä kelpaa mihinkään muuhun. Eikö tämä tunteellisuus olekin tekopyhien puheenparsien kaksoissisar, jollei se ole aivan samaa kuin ne? Ja eivätkö juuri tekopyhät, tyhjät lauseparret ole perkeleen materia prima (alkuainetta), jonka avulla kaikki petollisuus, heikkous ja paheet saavat oikean muotonsa, ja josta ei voi tulla mitään hyvää, mitään todellista? Sillä tekopyhä puhe on oikeastaan kaksinkerroin tislattua valetta, valheen korkeampi arvokerta.

Entä jos kokonainen kansa heittäytyy sen valtaan? Elämä ei ole viekkaasti mietittyä petosta eikä itsensä pettämistä, se on suuri totuus: että sinä elät, että sinulla on toiveita ja tarpeita; niitä ei mikään petos voi tyydyttää ja täyttää, vaan ainoastaan tosiasia, todellisuus. Luota vain siihen: meidän tulee turvautua todellisuuteen, joka on joko siunattu tahi kirottu riippuen siitä olemmeko viisaita.

LVI. Suurta on kaikki, mitä on olemassa, mitä on pelastunut teoriiojen ja mahdollisuuksien pohjattomista kuiluista ja on olemassa määrättynä, kieltämättömänä tosiasiana, jonka mukaan ihmiset suuntaavat tahi ovat suunnanneet elämänsä ja toimintansa. Teemme viisaasti, jos pysymme siinä, niinkauvan kun se on olemassa; vasta sitten, kun se murtuu jalkojemme alla, tulee meidän surumielin siitä luopua. Varo itseäsi vaatimasta ylen pikaisia uudistuksia ja parannuksia! Oletko ajatellut, miten suuri merkitys tottumuksella on elämässämme, miten kaikki tietomme ja työmme ihmeellisesti häilyvät tuntemattoman ja mahdottoman pohjattomien syvyyksien päällä, miten meidän koko olemuksemme on pohjaton syvyys, jonka yli tottumus on rakentanut kiinteän, kestävän kuoren?

LVII. Vapaus? Ihmisen oikea vapaus, sanonet sinä, on siinä, että hän löytää, tahi pakoitetaan löytämään oikea tie, jota hänen on vaeltaminen; että hän oppii tahi opetetaan tuntemaan mihin työhön hän todella kykenee ja sitten saa luvan, kehoitetaan tahi pakoitetaan tähän työhön ryhtymään. Siinä on hänen todellinen onnellisuutensa, kunniansa, "vapautensa" ja suurin menestyksensä, ja jollei *tämä* ole vapautta, niin en ainakaan minä muunlaisesta vapaudesta pidä lukua. Sinä et suinkaan salline ihmisen, joka nähtävästi on mielipuoli, hypätä pohjattomaan syvyyteen? Sinä loukkaat hänen vapauttaan, sinä, joka olet täysijärkinen, ja estät häntä syöksymästä surman suuhun, vaikka sinun täytyisikin panna hänet köysiin. Jokainen tyhmä, pelkuri ja narrimainen ihminen on tavallaan tämmöinen mielipuoli ja hänen todellinen vapautensa olisi siinä, että jokainen viisaampi ja järkevämpi ihminen ehkäisisi hänet väärältä tieltä ja pakoittaisi hänet kulkemaan oikeaa tietä. Oi, jos sinä todella olet holhoojani, herrani, suojelijani, piispani tahi sielunpaimeneni, jos todella olet minua *viisaampi*, ryhtyös silloin minua ohjaamaan, saakoon sydämesi säälivä vaisto sinut pitämään minusta huolta, alistaos minut sinulle kuuliaiseksi! Jos sinä tiedät paremmin kuin minä, mikä on hyvää ja oikeaa, niin – pyydän sinua Jumalan nimessä – pakoita minut sitä tekemään, vaikka sinun täytyisikin turvautua piiskaan ja käsirautoihin, ennenkuin tottelen; elä salli minun sokeasti syöksyä syvyyteen! Minulla ei ole mitään hyötyä siitä, että minua kaikissa sanomalehdissä on sanottu "vapaaksi mieheksi," jos vaellukseni päättyy kuolemaan ja tuskaan. Oi jospa sanomalehdet sen sijaan olisivat nimittäneet minua orjaksi, pelkuriksi, narriksi tahi miksi tahansa, ja osakseni ei olisi tullut kuolema vaan elämä! – — – Käsite "vapaus" vaatii uusia määritelmiä….

* * * * *

LVIII. Sinun "kunniasi," onneton kuolevainen, missä on kunniasi ja sinä itsekin viidenkymmenen vuoden kuluttua? Shakespearenkaan maine ei elänyt 200 vuotta kauvemmin; Homeruksen nimi on (osaksi sattuman avulla) elänyt 3000 vuotta; eikö jokainen minä ja jokainen sinä ole jo *ijäisyyden* verhooma? Lakkaa siis toki kuumeentapaisella kiihkolla hautomasta tuota kunniaasi ja, ikäänkuin hautova kana viimeisen munansa päällä, räpyttämästä siipiäsi ja kiukkuisesti sähisemästä, jos joku ihminen rohkenee tulla, sitä liian lähelle! Elä riitele kanssani, elä vihaa minua, veljeni; tee munastasi minkä parhaaksi näet ja pidä se Herran nimessä! Jumala tietää, etten sitä aijo varastaa sinulta, sillä epäilen pahasti, että se on *tyhjä muna*.

LIX. On ihmisiä, joille jumalat armossaan suovat kunniaa, mutta paljoa useammin he sen antavat vihassaan – kiroukseksi ja myrkyksi, sillä se häiritsee ja turmelee ihmisen koko sisällisen terveyden ja saa hänet huumauksiin ja raivokkaasti hyppimään, kuten olisi taranteli häntä pistänyt, kunnes – pyhimyksen loistekehä hänestä häipyy. Mitenkähän todella moni kuuluisa mies sekä moni kuuluisa nais-raukka päättäisivätkään päivänsä, jollei kuolema kesken kaikkea lopettaisi "kuuluisuutta," tahi yhteiskunta ja yleisö eivät olisi niin sokaistuja, niin tyhmiä – silloin moni odottamaton, aiheeton kuuluisuus vaipuisi odottamattomaan, aiheettomaan unhoitukseen – koko "kunnia" luhistuisi kokoon, mikä tietysti tekisi sangen kipeätä, mutta olisi myös sangen terveellistä.

LX. Ystäväni, kaikki kuuluisuus ja kaikki maine ovat kovin lyhyt-ikäisiä, narrimaisia ja valheellisia. Vain oikea *työ* yksin ja uskollisesti suoritettu velvollisuus, vain ne ovat ijäisiä, niinkuin kaikkivaltias maailman Luoja ja kaiken alku itsekin.

LXI. Sinun "voittosi"? Mies-parka, missä on sinun voittosi? Jos asiasi ei ole oikea, et ole voittanut, vaikka riemunuotiot roihuisivat pohjoisesta hamaan etelään, ja kirkonkellot pauhaisivat ja sanomalehdentoimittajat kyhäisivät "johtavia" kunniaksesi ja vaikka tuo *oikea* asia olisi ikäänkuin ikipäiviksi kätketty kuolevaisten silmiltä ja masennettuna maahan poljettu. Voittosi? Muutaman vuoden kuluttua olet pimeässä haudassa hengetönnä – kylmänä, jäykkänä, kuurona, silmitönnä, et enää kuule mitään kellojen soittoa, et näe lukea mitään sanomalehtikirjoituksia, mitkään ilotulet eivät *sinua* ilahduta. Mitä on siis moinen voitto!

LXII. Taivas, "jälkimaailma." – "Nuo köyhät skotlantilaiset bonvenantit," virkoin kerran parhaimmalla ranskankielelläni eräälle ranskalaiselle, "ils s'en appelaient à" – "à la Posterité,"¹⁶ keskeytti hän tahtoen auttaa minua täydentämään lausetta. – "Ah monsieur, non, mille fois non!¹⁷ He vetosivat ijankaikkiseen Jumalaan, ei jälkimaailmaan! C'était differenf."¹⁸

VAIKENEMISEN TAIDOSTA

I. *Vaikeneminen ja vaiteliaisuus*: Niille tulisi meidän rakentaa alttareja – jos meidän päivinämme vielä semmoisia rakennettaisiin – jotta kaikki ihmiset saisivat niitä kunnioittaa. Vaikeneminen on elementti, jossa suuret asiat kehittyvät ja muodostuvat ja vihdoin täydellisinä ja majesteetillisina ilmestyvät elämän päivänvaloon, missä ne tulevat vallitsemaan. Ei yksin Wilhelm Vaitelias, vaan kaikki suuret miehet, jotka tunnen – nekin, jotka eivät lainkaan ole olleet valtioviisaita tahi eteviä sotapäälliköitä, eivät koskaan ole laverrelleet töistä ja tuumista, joita heillä oli tekeillä. Niin, kun sinä itse joudut pulaan, kun tunnet itsesi epäröiväksi, ole *vain yksi ainoa päivä vaiti*, niin huomaat miten paljon selvemmiltä asiasi ja velvollisuutesi näyttävät huomispäivänä – miten paljon turhaa ja kelvotonta nuo uutterat mykät palvelijat lakasevat pois sielustasi, kun saavat olla rauhassa tunkeilevalta melulta! Kieli on usein, ei niinkuin muuan ranskalainen on sanonut, ajatusten kätkemistaitoa, vaan ajatusten täydellistä ehkäisemistä ja tukahduttamista, niin ettei niissä ole mitään kätkettävää. Myöskin puhe (kieli) on suurenmoista, vaan ei suurinta. Vanha sveitsiläinen sananparsihan sanoo: *puhuminen on hopeata, vaikeneminen kultaa*, mutta minä tahtoisin kernaammin sanoa: *puhuminen on ajallista, vaikeneminen ijäistä*.

Mehiläiset eivät työskentele muulloin kuin pimeydessä; ajatukset eivät työskentele paitse äänettömyydessä, ja samaten ei hyvekään ilmene eikä vaikuta paitse salattuna. Elä anna oikean kätesi tietää, mitä vasen tekee! Samoin ei sinun tule edes omalle sydämellesikään ilmaista "salaisuuksia, jotka kaikki tuntevat." Onhan häveliäisyys maaperä, josta kaikki hyveet, puhdas elämä ja rehellisyys versovat. Samaten kuin muutkaan kasvit ei hyvekään tahdo menestyä, jolleivat sen juuret ole kätkössä – auringon katseilta. Anna auringon siihen paistaa, katso vain itse salaa sitä, niin saat nähdä, että sen juuret näivettyvät, ettei ainoakaan kukka ilahduta sinua. Oi ystäväni, missä on rankaiseva käsi, joka on lyövä maahan röyhkeän ryöstäjän, joka riistää meiltä elämän ihanimmat kukat taivaallisine väreineen ja tuoksuineen – ja vahingoniloisella pilkkanaurulla osottaa meille mustaa multaa, josta kasvien juuret ovat saaneet ravintonsa?

II. Niin syvälle ulottuu salaisuuden merkitys olemassa oloomme. Siksipä ennen vanhaan äänettömyyttä palveltiinkin jumalana, sillä se on kaiken jumaluuden, ijäisen, yliluonnollisen alkuaine, samalla sekä lähde että valtameri, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy.

Samassa merkityksessä ovat myös runoilijat sepittäneet "ylistyslauluja yölle," ikäänkuin yö olisi päivää jalompi, ikäänkuin ei päivä olisikaan mitään muuta kuin mitätön, kirjava huntu, joka aika ajoin levitetään yön äärettömään helmaan peittämään meiltä sen läpikuultavia, ijäisiä syvyyksiä. He ovat ylistäneet myös vaikenemista, ikäänkuin olisi se kaiken sopusoinnun ylevä sisällys ja loppusumma, sekä kuolema – se mitä me kuolevaiset siksi nimitämme – todellisuudessa kaiken elämän alku.

Moisissa vertauksissa, sillä näkymätöntähän voidaan esittää vain vertauksissa, ovat ihmiset taipuvia esittämään ja etsimään suuria totuuksia – ja kuitenkin ovat useimmat meidän päivinämme melkein kokonaan unhoittaneet totuuden. Mutta totuus pysyy silti ijäisesti totuutena ja ijäisesti tärkeänä, ja aikanaan on se jälleen uusina vertauksina teroittuva ihmisten sydämiin.

III. Jos sinulla on silmät ja sielu, niin katsele tätä käsittämättömyyden suurta, rajatonta valtakuntaa, sen meluavia ilmiöitä, häiriöitä ja ajan raivokkaita vesipyörteitä. Etkö huomaa siinä vaikenevaa, mutta ijäistä vanhurskautta ja kauneutta, jotka ovatkin sen ainoa todellisuus ja lopullisesti sitä vallitseva voima? Tämä ei ole tyhjä lauseparsi, vaan tosiasia. Kaikille eläville olennoille tunnettu painovoima ei ole varmempi tosiasia kuin tämä sisällinen totuus, jonka jokaisen ihmisen tulisi tuntea.

IV. Jos asiata oikealla tavalla punnitsemme, täytyy meidän myöntää, että turha jaarittelu on kaiken tyhjyyden, puolinaisuuden ja epäuskon alku; se on suotuisa maaperä kaikenlaatuisille vahingollisille rikkaruohoille, jotka siinä pian pääsevätkin semmoiseen valtaan, että ne tukahduttavat ja kuolettavat ihmiselämän kaikki jalommat hedelmät. Se on aikakautemme yleisimpiä tauteja, jota kaikin keinoin tulisi vastustaa. Tuossa ikivanhassa säännössä: Varo kieltäsi, sillä siitä syntyy elämäsi virta! piileekin syvää viisautta, jota nykyaikaan, joka pitää parempana kulkea pitkin matalikkoja, harvoin enää kuunnellaan. – Ihminen on itse asiassa ruumiillistunut sana; sana, jonka hän puhuu, on ihminen itse. Olemmeko saaneet silmät päähämme *nähdäksemme*, vaiko ainoastaan siksi, että kuvittelisimme ja väittäisimme että olemme nähneet? Olemmeko saaneet kielen suuhumme, jotta se totuudenmukaisesti kertoisi mitä olemme nähneet ja tunnustaaksemme ihmisen toisen ihmisen sieluveljeksi, vaiko ainoastaan siksi, että käyttäisimme sitä turhaan ääntelyyn ja häiritsevään jaaritteluun, jotta siten ikäänkuin pimeyden loihditulla muurilla estäisimme ihmistä yhtymästä ihmiseen? Sinä, jolla on tuo ihmeellinen, taivaan luoma elin, kielesi, harkitse tarkasti tätä seikkaa. Elä puhu, pyydän sinua hartaasti, ennenkuin ajatuksesi äänettömyydessä on täysin kypsynyt, ennenkuin voit esittää muutakin, kuin narrimaista, hassua laverrusta. Anna kielesi levätä, kunnes siihen muodostuu järkevä ajatus, joka sen panee toimintaan. Ajattele mikä suunnaton merkitys *vaikenemisella* on: se on rajaton, ijäinen; mikään ajatus ei sitä voi rajoittaa ja – siitä on sinulle sanomatonta hyötyä! Lopeta siis tuo kaaokseen kuuluva lavertelu, joka tylsyttää, huumaa oman sielusi ja johtaa sen itsemurhaan päättyvään häiriötilaan. Vaikenemisessa piilee voimasi. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa; puhuminen on inhimillistä, vaikeneminen jumalallista. Sinä narri! luuletko että vaikk'ei ketään ole saapuvilla jaarittelujasi paperille panemassa, ne silti ovat vahingottomia ja kuolevat nimettömiin? Ei mitään kuole, ei mitään voi kuolla. Turha, järjetön sana, jonka lausut, on aikaan kylvetty siemenjyvä, joka on kasvava ijankaikkisesti.

V. Mitä minuun tulee, niin kunnioitan näinä yleisen äänekkään jaarittelun aikoina vaikenemista, vaikenevaa sitäkin enemmän. Jokainen suuri työ suunnitellaan vaieten – vaieten kulkevat kiertotähdet ikuisia ratojaan, niin itse jumalatkin vaikenevat! Vieläpä jokapäiväisyys ja typerä itserakkaus, jos voivat vaieta, pysyä äänettöminä, saavat verrattain kunnioitusta herättävän ulkonäön!

VI. Vaikeneminen on suurta: tulisi myös olla suuria, vaikenevia ihmisiä. Ihanaa on käsittää ja tulla vakuutetuksi siitä, ettei maailmassa mitään *arvokasta* – oli se sitten tunnettua tahi tuntematonta – *voi kuolla*. Tuntemattoman, hyvän ihmisen elämäntyö on kuin salainen, maan alla kulkeva vesisuoni, joka kätkettynäkin saa maaperän viheriöimään; se juoksee yhä edelleen, siihen liittyy toisia, suuria ja pieniä suonia; vihdoin eräänä päivänä se pulpahtaa näkyviin kirkkaana, tyrehtymättömänä lähteenä.

VII. Kirjailijalahjoja, onko sinulla niitä? Elä usko sitä; kieltäydy semmoista uskomasta! Luonto ei ole sinua määrännyt puhujaksi eikä kirjailijaksi, vaan – työhön. Tiedätkö, todellisia kirjailijalahjoja ei ole ollut kenelläkään – puhumattakaan kaikesta varjokirjallisuuteen tuhlatusta ja hukatusta "nerosta" – jolla ei alkuaan myös ole taipumusta ja kykyä monin verroin jalompaan: vaikenemiseen. Ole kernaammin epäilevä mitä kirjallisuuteen tulee. Missä oletkin, niin tee työtä, tee työtä; missä kätesi löytää tehtävää, niin tee se ihmisen eikä aaveen kädellä. Se olkoon salainen autuutesi, suuri palkintosi. Käyttäös vähän sanoja. Vaikene mieluummin, kuin puhut näinä pahoina päivinä, jolloin ihminen paljon puheen vuoksi epäselvästi kuulee toisen äänen, jolloin sydämet kaiken jaarittelun keskellä pysyvät toisilleen synkkinä ja mykkinä. "Sukkeluus" – ennen kaikkea, oi, elä ole "sukkela": ketään meistä ei ole rangaistuksen uhalla kielletty olemasta sukkelia; mutta kauheimman rangaistuksen uhalla on meitä kaikkia velvoitettu olemaan viisaita ja tosia.

Nuori ystäväni, joka olet minulle rakas ja tavallaan *tuttukin*, vaikk'en koskaan ole sinua nähnyt, enkä ikinä tule näkemään – sinä voit, mitä ei ole minulle sallittu, oppia jotakin *olemaan* ja *tekemään*, sen sijaan että puhua lörpöttelisit siitä mitä on tehty ja on tehtävä. Me vanhat pysymme semmoisina kuin olemmekin emmekä voi muuttua; te olette toivomme. Isänmaamme ja koko maailman toivo on, että kerran vielä tulee olemaan miljoonia semmoisia ihmisiä kuin nyt on aniharvoja. "Terve sinulle; seuratkoon onni askeleitasi." Oppikoon tulevat sukupolvet paremmin tuntemaan äänettömyyden sekä kaikki mitä on jaloa, uskollista ja jumalallista, ja uskomattomalla hämmästyksellä ja säälillä luomaan katseensa meidän aikoihimme takaisin.

VIII. Kirjallisuuden alalla tulemme kerran vielä siihen, että kirjailijoille maksetaan sen mukaan, kuinka paljon he *eivät* kirjoita. Leikki sikseen, eikö tämmöistä sääntöä todella olekin olemassa mitä kaikkeen kirjoittamiseen ja vielä enemmän mitä puheeseen ja työhön tulee? Ei se, mitä on maapallon pinnalla, vaan mitä näkymättömänä sen alla – juuri ja perusaine – määrää kaiken arvon. Kaikessa puheessa, joka todella on kelvollista, piilee sen paras osa – vaikeneminen. Vaikeneminen on syvää kuin ijankaikkisuus; puhe on matalaa kuin aika. Eikö se näytä omituiselta? Voi aikakautta, voi ihmistä, jolle tämä totuus, yhtä ikivanha kuin maailmakin, on tullut kokonaan vieraaksi!

IX. Tuhannen vuotta kasvaa tammi vaieten metsässä; vasta tuhantena vuonna, kun puunhakkaaja tulee kirveineen, kuuluu yksinäisyydessä äänenkaikua ja tammi ryskeellä kaatuessaan huudahtaa hämmästyksestä. Miten hiljaa istutettiin maahan tammenterho, jonka harhaileva tuuli toi mukanaan. Kun tammi varttui, rehoitti ja sai lehtipukunsa – ne olivat iloisia merkkitapauksia sen elämässä ei se äänekkäillä ilohuudoilla sitä julistanut. Ei edes äänetön katselija sitä kiittänyt. Kaikki tämä ei tapahtunut nopeasti, äänekkäästi, vaan *hiljaisuudessa*; ei tunnin kuluessa, vaan päivä päivältä, vähitellen; mitä siitä voitiin sanoa? Päivät ovat toistensa kaltaisia, sekä eilinen että huominen.

Niin on aina laita: tyhmä huhu ei lavertele siitä, mitä on tehty, vaan siitä, mikä ei ole onnistunut, mikä on laiminlyöty. Ja historiakin (joka enemmän tahi vähemmän on vain juoruihin, taruihin perustuvaa) tietää etupäässä kertoa vain mitättömiä, turhia asioita. Attilan hävitysretki, "Walther von Habenichts'in" ristiretki, Sicilian verimessu, 30 vuotinen sota: paljasta syntiä ja kurjuutta kaikkityyni; ei mitään työtä, ainoastaan työn esteitä ja sortamista. Sillä onhan yllämainittuinakin aikoina maa joka kevät viheriöinyt, sen sadot ovat kypsyneet; työmiehen käsi, ajattelijan järki eivät levänneet: siitä syystä on meillä kaikesta huolimatta tämä ihana, ihailtu, kukoistava maailmamme. Historia-pahanen kysyköön vain ällistyneenä: miten ihmeellä on *se* voinut syntyä? Varsin vähän historia siitä tietää, sen sijaan on sillä kyllä selvillä kaikki, mikä sitä on estänyt ja tahtonut tehdä mahdottomaksi. Tämä on, riippuuko se sitten välttämättömyydestä vaiko tyhmästä tahdosta, sen tapa, ja tuo omituinen lause: "Onnellinen on kansa, jonka aikakirjat ovat tyhjät," on vallan oikeassa.