Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 15

– Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess huudahti. Todistaako tämä paremmin?

Hän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää, mitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa koko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.

– Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.

– Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.

Niin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla. Hevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli myöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. "Riemun nälkää", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää voimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi avutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten kysymysten pohdinnalla.

– Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan?

– Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt, saatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan sitä vastaan! Missä hän asuu?

– Marlottissa. Blackmoorin laakson tuossa päässä.

– Oh, sitten minä olen sinut ennenkin nähnyt!

– Näit kyllä kerran, kun tanssimme nurmella, mutta sinä et tanssittanut minua. Kun tuo ei vain olisi ollut pahan merkki!

31

Tess kirjotti sangen liikuttavan kirjeen äidilleen ja seuraavana päivänä ja viikon lopulla hän sai vastauksen, kirjotettuna Joan Durbeyfieldin epävarmalla käsialalla.

Rakas Tess. – Nyt lähestyn sinua näillä riveillä Toivoen, että ne tapaavat sinut terveenä, samoin kuin Luojan kiitos minä olen tätä kirjottaessani. Olemme kaikki iloissamme Kuullessamme, että sinä aijot mennä kohta Naimisiin. Kysymykseesi sanon meidän kesken, mutta hyvin varmasti, ettei sinun millään muotoa pidä puhua hänelle sanaakaan entisistä Murheistasi. En minäkään kertonut Isällesi kaikkia, hän on niin ylpeä Arvostaan ja niin kai sinunkin tuleva miehesi on. Monella naisella – hyvin ylhäisilläkin – on ollut aikanaan Surunsa ja mitä varten sinä kuuluttaisit surustasi, kun toisetkaan eivät kuuluta? Ei yksikään tyttö olisi niin Hullu, varsinkin kun siitä on niin pitkä aika, eikä vika ollut ollenkaan sinun. Saman vastauksen saat, vaikka viisikymmentä kertaa kysyisit. Sitä paitsi pitää sinun muistaa, että minä, tietäen kuinka Lapsellisen herkkä sinä olet puhumaan kaikesta mikä sydäntäsi painaa, sain sinut lupaamaan, ettet tuosta asiasta puhuisi puolella sanallakaan, sillä menestyksesi on aina mielessäni; ja sinä lupasit sen Juhlallisesti lähtiessäsi. En ole virkkanut kysymyksestäsi enkä naimisiinmenostasi Isällesi mitään, koska hän lörpöttelisi siitä jokaiselle, ukko-rahjus.

Rakas Tess, ole iloinen, ja me aijomme lähettää sinulle vadin omenaviiniä häihisi, koska tiedämme, ettei sitä juuri sielläpäin ole, ja vetevää ja hapanta sekin. Ja ei muuta tällä kertaa kuin paljo terveisiä Sulhasellesi.

Rakas äitisi

J. Durbeyfield.

– Voi, äiti, äiti! mutisi Tess.

Hän ymmärsi kuinka vähän mrs Durbeyfieldin kevyttä mieltä surullisimmatkin tapahtumat liikuttivat. Äiti ei katsonut elämää sillä tavalla kuin hän. Tuota surullista tapahtumaa äiti piti vain satunnaisena tapaturmana. Mutta kenties äiti oli oikeassa neuvoessaan, miten hänen oli meneteltävä, olipa syyt millaiset tahansa. Parasta oli olla vaiti sulhon onnen takia ja vaiti hän päättikin olla.

Kun ainoa henkilö, jolla oli edes hitunen oikeutta hänen menettelynsä määräämiseen, näin häntä tuki, niin Tessin mieli rauhottui. Edesvastuu oli vieritetty toisen niskoille, ja hänen sydämensä oli keveämpi kuin moneen viikkoon.

Nämä syksyiset päivät olivat hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen rakkautensa Clarea kohtaan oli melkein yliluonnollista. Tämä oli niin hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla – tiesi kaiken, mitä opastajan, filosoofin ja ystävän tuli tietää. Jokainen piirre hänessä oli Tessin mielestä täydellisintä miehistä kauneutta, hänellä oli pyhimyksen sielu ja tietäjän äly. Tuntiessaan kuinka viisaasti hän teki rakastaessaan sellaista miestä, Tess alkoi esiintyä arvokkaammin, ikäänkuin olisi kantanut kruunua. Ja kun Angelin rakkaus häntä itseään kohtaan näytti hänen silmissään kuin säälin osotukselta, niin hän kohotti hartaana ja palvelevana sydämensä hänen puoleensa. Toisinaan Angel saattoi huomata Tessin suurien, pohjattomien silmien katselevan häntä kuin jotain kuolematonta olentoa.

Tess karkotti menneisyyden luotaan – polki sen poroksi, kuten vaarallisen hehkuvan kekäleen.

Ei hän ollut tiennyt, että miehet saattoivat olla niin epäitsekkäitä, ritarillisia ja suojelevia rakkaudessaan naisiin kuin Clare. Tämä hämmästytti ja hurmasi Tessiä, hänen vähäiset kokemuksensa kun olivat olleet niin onnettomia, ja tunnettuaan ennen suuttumusta miehiä kohtaan, hän rupesi nyt yhtä liioitellen kunnioittamaan Clarea.

Ihanina lokakuun iltoina he samoilivat niityillä suikertelevia polkuja, jotka noudattelivat iloisesti solisevien purojen rantoja. Välistä he lennähtivät pikkusia puusiltoja myöten puron toiselle puolen ja sitten taas takaisin. Milloinkaan eivät he loitonneet niin kauas, ettei puron lirinä olisi heille kuulunut.

Siellä täällä oli miehiä työssä, sillä nyt oli aika, jolloin niittyjä laitettiin: kaivettiin ojia ja tasotettiin lehmien tallaamia paikkoja. Clare piti miesten nähden uljaasti kättänsä Tessin vyötäisillä ja asteli eteenpäin tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka hän itse asiassa oli yhtä kaino kuin Tess, joka huulet puoleksi avoimina vain syrjäsilmällä vilkaisi työmiehiin.

– Sinä näytät heille ihan häikäilemättä, että olen sinun? sanoi Tess iloisesti.

– Niin teen.

– Mutta jos ystäväsi ja sukulaisesi Emminsterissä kuulisivat sinun tällä lailla kuleskelevan jonkun maitotytön kanssa?

– Lumoavimman, mitä koskaan on nähty!

– He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.

– Rakas tyttöni – joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren arvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja kunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät todistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin minun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni – se ei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä main, kenties koko Englannista – yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset meistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?

Tess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli mielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään, hänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin aaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän pani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon heijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli sillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi kohota – varhain se nousikin tähän aikaan vuotta – asetellen pikku kristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.

Hänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi ikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset surunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä vaivaamaan – epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän tiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien tavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat pakottaisi ne pysymään loitolla.

Hänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja. Hän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se saattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.

Eräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa kaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi miettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen silmistään loisti.

– Olen sinulle liian halpa – niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös, aivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.

Clare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:

– Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että halveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että kuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä, kunniallisia, puhtaita ja rakastettavia – kuten sinäkin, oma Tessini.

Tessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien ominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta sydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel toisteli niitä tällä hetkellä.

– Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin vain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa – silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti, puristaen kiihkeästi käsiään.

Angel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään, että Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun hän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.

– Niin – miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa vain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä ajattelet?

Naisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:

– Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi kuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt – onneni olisi kestänyt kauemmin.

Ei se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi tämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta kahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin kuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku jakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin helmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.

– Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare hyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. – Aijoin juuri kysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.

– Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea ja pani kätensä hänen käsivarsilleen. – Ei, Angel, en minä oikullinen ole – en ainakaan luonnoltani! – Ja saadakseen hänet yhä enemmän vakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. – Mitä sinä aijoit minulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.

– No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin häät pidetään?

– Minusta on hyvä näinkin.

– Mutta minun täytyy tuumia oman elannon alkamista uudelta vuodelta. Siinä on senkin seitsemän puuhaa, ja sitä ennen minä tahtoisin saada aviopuolison.

– Mutta, sanoi Tess arasti, eiköhän ole parasta, että otamme asian käytännölliseltä kannalta ja jätämme häät tuonnemmaksi, kunnes noista seikoista ei ole haittaa? Vaikka sanomattoman ikävää olisi sekin, että sinä menet pois ja jätät minut tänne.

– Ei käy laatuun. Tahtoisin sinua auttajakseni monissa alkupuuhissa.

Miksemme viettäisi häitämme kahden viikon kuluttua?

– Ei, sanoi Tess vakavasti, minun on ajateltava niin monta asiaa sitä ennen.

– Mutta – Clare veti häntä hellästi lähemmä itseään.

Avioliitto tuntui kauhealta, kun se näytti olevan niin lähellä. Mutta ennenkuin he ehtivät pitemmältä asiasta neuvotella, astui sisään mr Crick, mrs Crick ja pari meijerityttöä.

Tess ponnahti kuin pallo Angelin vierestä, hänen kasvonsa hehkuivat punaisina, ja silmät loistivat tulen valossa.

– Enkös minä tiennyt, miten kävisi näin lähellä istuessani! hän huudahti närkästyneenä. Arvasin, että nyt ne miehet yllättävät! Mutta en minä ollut hänen polvillaan, en ollut, vaikka siltä lienee näyttänyt.

– Jollet olisi virkkanut, niin emme olisi huomanneet mitään, sanoi meijerimies lisäten vaimolleen: – Siitä näet, Kristiina, ettei pidä turhia luulotella. Enpä totta tosiaan olisi ajatellut missä hän istui, jollei olisi itse sanonut.

– Aijomme mennä kohta naimisiin, sanoi Clare, ollen olevinaan rauhallinen.

– Vai menette naimisiin! Sepä hauskaa! Arvasinhan minä, että vielä te senkin teette jonain päivänä. Hän on liian hyvä meijeritytöksi, sanoin sen heti ensimäisenä päivänä, kun hänet näin, mainio vaimo kenelle tahansa. Maamiehelle hänestä vasta erinomainen vaimo tulee, onnenpoika, ken hänet saa!

Tess katosi. Häntä oli kiusannut tyttöjen katseet enemmän kuin meijerimiehen häikäilemätön ylistys.

Kun hän illalla tuli makuuhuoneeseensa, olivat tytöt jo siellä. Kynttilä paloi pöydällä, ja tytöt istuivat vuoteillaan valkoisissa yöpukimissa, odottaen kuin koston hengettäret Tessiä.

Mutta heti hän huomasi, etteivät tytöt kaunaa kantaneet. Eihän ollut vahinko sen menettäminen, mitä he eivät koskaan olleet toivoneet omakseen saavansa.

– Mr Clare ottaa hänet vaimokseen, mutisi Retty, kääntämättä silmiään Tessistä. Tessin kasvoiltakin se näkyy.

– Menetkö sinä aivan todella hänen kanssaan naimisiin? kysyi Marian.

– Menen, vastasi Tess.

– Milloin?

– Jonain päivänä.

Tytöt arvelivat hänen karttelevan.

– Menee naimisiin hänen kanssaan, pääsee herrasnaimisiin, toisteli Izz Huett, pannen painoa joka sanalle.

Ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt kömpivät vuoteiltaan ja asettuivat Tessin ympärille. Retty pani kätensä hänen olkapäälleen, ikäänkuin tunnustellakseen oliko Tess tuommoisen ihmeen tapahduttua enää lihaa ja verta, ja toiset kietoivat käsivartensa hänen vyötäisilleen ja katsoivat hievahtamatta häntä silmiin.

– Sepä vasta ihme oli! Ihan menee yli ymmärrykseni, sanoi Izz.

Marian suuteli Tessiä. – Niin tekee, mutisi hän kohottaessaan huuliansa pois.

– Suutelitko sinä häntä rakkaudesta vai sen vuoksi, että toisen huulet ovat hänen poskeansa koskeneet? kysyi Izz Huett kuivakiskoisesti.

– En minä sitä ajatellut, vastasi Marian vilpittömästi. Ajattelin vain kuinka somaa on, että Tess pääsee hänen vaimokseen eikä kukaan muu. Ei meistä kenelläkään ole siitä mitään sanomista, emme sitä ajatelleet, rakastimme vain mr Clarea. Mutta hänen kanssaan eivät pääsekkään naimisiin silkki- ja samettipukuiset naiset, vaan Tess, joka on meidän vertaisemme.

– Sanokaapas aivan varmaan, ettekö vihottele minulle siitä? kysyi Tess hiljaa.

Tytöt katsoivat häneen, aivan kuin olisivat luulleet vastauksensa kuvastuvan hänen silmissään.

– En tiedä, en tiedä, mutisi Retty Priddle. Tahtoisin sinua vihata, vaan en voi.

– Niin minäkin! toistivat Izz ja Marian. En saata häntä vihata. Mikä lieneekin syynä.

– Hänen pitäisi ottaa joku teistä vaimokseen, mutisi Tess.

– Miksi?

– Te olette kaikki minua parempia.

– Mekö sinua parempia? sanoivat tytöt kuiskaten. – Ei, ei, Tess kulta.

– Olette te! väitti Tess kärsimätönnä vastaan. Ja äkkiä hän tempautui irti ja purskahti hillittömään itkuun, hautasi kasvonsa päänalaisiin, toistellen herkeämättä: – Olette te, olette!

Kun kyynelet olivat päässeet valloilleen, ei niitä käynyt pidättäminen.

– Hänen olisi pitänyt ottaa joku teistä, nyyhkytti hän. – Minun pitänee houkutella hänet tekemään se vielä nytkin! Te olisitte parempia hänelle kuin – oh, mitä minä nyt puhunkaan! Voi, voi!

Tytöt hyväilivät häntä, mutta yhä hän itki.

– Sinä hänelle parhaiten sovit, sanoi Marian. – Sinä osaat käyttäytyä hienommin ja sinulla on enemmän tietoja kuin meillä, varsinkin sitten kun hän on opettanut sinulle niin paljon. Ylpeä sinä saisit olla ja kyllä kai sinä oletkin?

– Olen kyllä, vastasi Tess, aivan minua hävettää, että päästin tunteeni näin valloilleen.

Kun he kaikki olivat vuoteella ja tuli oli sammutettu, niin Marian kuiskasi:

– Kun olet tullut hänen vaimoksensa, Tess, kai sinä jonkun kerran ajattelet meitäkin ja kuinka me häntä rakastimme emmekä tahtoneet sinua vihata emmekä vihanneetkaan, koska sinä olit hänen mielitiettynsä, emmekä toivoneetkaan hänen itseämme valitsevan.

Eivät tienneet tytöt, kuinka näitä sanoja lausuttaessa katkeroita kyyneleitä vierähteli Tessin silmistä päänaluselle ja kuinka hän verta vuotavin sydämin päätti – äidin kiellosta huolimatta – kertoa Angel Clarelle tarinansa antaakseen hänen, jolle hän eli, halveksua häntä jos tahtoi ja äitinsä pitää häntä hulluna. Se olisi parempi kuin olla vaiti, mikä saattoi koitua petokseksi Angelia kohtaan ja tuntui vääryydeltä toisia tyttöjä vastaan.

32

Tessin katuvainen mieli esti häntä hääpäivää määräämästä. Marraskuun alussa hän oli vielä yhtä epävarma kuin ennenkin, vaikka Clare useita kertoja oli kysynyt häneltä asiata mitä suotuisimpina hetkinä. Mutta Tess näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa.

Eräänä päivänä palatessaan asialta jostain naapurista he pysähtyivät suurelle hiekkakummulle tasangon laitaan kuuntelemaan. Joet olivat taas tulvillaan, vesi loiskahteli sulkuja vastaan, solisi kivien koloissa, pienimmätkin painanteet olivat kukkurapäinä, eikä jalkamiesten ollut hyvä kulkea oikoteitä. Laaksosta kuului moninaisten äänten humua, tuntui kuin suuri kaupunki olisi ollut heidän jalkainsa juuressa.

– Tuntuu kuin siellä olisi tuhansia ihmisiä, sanoi Tess, pitämässä kokousta suurella torilla, rukoillen, saarnaten, rähisten ja nyyhkyttäen, vaikeroiden ja kiroillen.

Clare ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.

– Puhuiko Crick tänään sinulle, ettei hän tarvitse talvisaikaan niin paljoa väkeä?

– Ei.

– Lehmät alkavat lopettaa lypsynsä.

– Niin alkavat, Tess vastasi. Mutta parikymmentä poikii kohtapuoleen. Eiköhän minua enää täällä tarvita? Ja minä kun olen koettanut niin kovasti —

– Ei se Crick varsin niin sanonut, ettei sinua tarvittaisi. Tuumaili vain erinomaisen ystävällisesti, tietäen millainen suhteemme oli, että veisin sinut mukanani lähtiessäni täältä jouluksi kotiin. Ja kun kysyin, miten hän tulisi sinutta toimeen, niin hän vastasi, ettei tähän aikaan vuotta sanottavasti apua tarvittukaan. Aivanpa olin hyvilläni, että hän näin pakotti meidät tekemään päätöksen – vaikka tuo lie syntiäkin ollut.

– Suotta sinä siitä iloitset, Angel. Surullista on joutua hylyksi, vaikka se toiselta puolen on mukavaakin.

– Myönnät siis, että se on mukavaakin. Hän painoi sormellaan Tessiä poskelle.

– Kas!

– Mitä?

– Tunnen kuinka veri karahti poskillesi mennessäsi satimeen. Mutta leikki pois! Ei maksa vaivaa laskea leikkiä – elämä on liian vakavaa.

– Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.

Tess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen kanssansa naimisiin – niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli viime yönä päättänyt – ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin mennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä ei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut Angel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä sietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.

– Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun luultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi mukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi tuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa tämmöistäkään elämää ijankaiken.

– Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että sinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime aikoina.

– Niin minä aina teenkin.

– Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. – Angel, minä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.

Niin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä meijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.

Kotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen heitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa salassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka itse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi kuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja Sandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että asiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä nähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä parempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan poikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs Crickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput oli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli kuullut.

Aika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa tahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen pohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä on niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä yhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis sokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.

Mutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen hääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli sivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei ollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta karkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä toisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.

Vaikka Angel Clare todisteli itselleen ja Tessille järkisyillä, miksi heidän oli pakko mennä viipymättä naimisiin, tuntui sitä vielä enemmän jouduttavan muuan seikka, jonka hän vähän myöhemmin tuli huomaamaan.

Hän rakasti tyttöään sydämellisesti, vaikka kenties pikemmin ihanteellisesti ja haaveellisesti kuin sillä tulisuudella, mikä oli ominaista Tessin rakkaudelle. Hän ei ollut odottanut tapaavansa, jouduttuaan, kuten arveli, tyhmien ihmisten joukkoon, niin ihanteeellista olentoa kuin Tess oli. Mutta tulevaisuus ei avautunut vielä selvänä hänen eteensä, saattoi mennä vuosi tai parikin, ennenkuin hän olisi päässyt varmalle pohjalle. Hänen luonteensa oli näet käynyt hieman suruttomaksi sen takia, että hänen oli täytynyt luopua todellisesta elämäntehtävästänsä vanhempainsa ennakkoluulojen vuoksi.

– Eiköhän meidän olisi parasta odottaa, kunnes olet saanut talosi kuntoon, vai mitä arvelet? kysyi Tess kerran arasti. (Siihen aikaan teki Claren mieli hankkia talo Englannista).

– Totta puhuen, Tessiseni, en tahdo jättää sinua tänne yksinäsi – kovin turvatonhan olisit.

Tämä syy oli semmoisenaan varsin hyvä. Hänen vaikutuksensa Tessiin oli ollut niin suuri, että tämä oli omistanut itselleen hänen tapojansa, sanojansa ja puheenparsiansa. Jos jätti hänet johonkin maataloon, oli se sama kuin päästää hänet yhteissoinnusta. Vielä toisestakin syystä hän tahtoi pitää Tessin huostassaan. Hänen vanhempansa tietysti halusivat nähdä Tessin, ennenkuin hän vei hänet uuteen kotiinsa. Saatuaan oleskella pari kuukautta hänen kanssaan yhdessä ja matkustella paikasta toiseen, Tessin olisi helpompi selvitä tulikokeesta – äidin luona käynnistä Emminsterin pappilassa. Sitä paitsi hänen mielensä teki tutustua vähäisen myöskin myllylaitoksiin, koska hänen päähänsä oli pälkähtänyt ajatus myllyliikkeen yhdistämisestä varsinaiseen maanviljelykseen. Wellbridgen suuren, vanhan vesimyllyn omistaja – mylly oli kerran kuulunut eräälle luostarille – oli kutsunut häntä katsomaan myllyänsä.

Clare kävi siellä eräänä päivänä – myllylle oli muutaman kilometrin matka – ja palasi samana iltana. Hän oli päättänyt asettua Wellbridgen myllylle vähäksi aikaa. Mikä oli saattanut hänet tekemään tämän päätöksen? Tilaisuus perehtyä jauhatukseen ja seulomiseen aiheutti sen kyllä osaksi, mutta vielä enemmän se seikka, että hän pääsi asumaan taloon, joka aikoinaan oli ollut D'Urbervillein sukukartanona. Tällä tavoin Clare useinkin ratkaisi käytännöllisiä kysymyksiä, hän antoi määräämisvallan tunteilleen, joilla ei ollut niiden kanssa mitään tekemistä. He päättivät mennä sinne heti häiden perästä ja oleskella siellä pari viikkoa ja heittää matkailutuumat sikseen.

– Sen perästä käymme katsomassa muutamia Lontoon takana olevia maatiloja, joista olen kuullut puhuttavan, sanoi Clare, ja maalis- tai huhtikuussa käymme vanhempiani tervehtimässä.

Tämmöisiä kysymyksiä syntyi myötäänsä ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. Hääpäivä läheni lähenemistään. Siksi oli määrätty joulukuun viimeinen päivä, uudenvuoden aatto. – Hänen vaimonsa, sanoi Tess itsekseen. – Tulisiko siitä koskaan mitään? He kaksi yhdessä, ei mitään heitä erottamassa, kaikki yhteistä. Miksei? Ja kuitenkin, miksi?

Eräänä sunnuntai-aamuna Izz Huett virkkoi Tessille kirkosta tultuaan:

– Sinua ei kuulutettukaan tänään.

– Mitä sinä sanot?

– Tänään sinua olisi pitänyt ensi kerta kuuluttaa, hän vastasi katsellen tyynesti Tessiin. Uudenvuoden aattonahan sinä aijot mennä naimisiin?

Tess myönnytti kiireisesti.

– Kolmastihan kuulutetaan. Nyt ei jää kuin kaksi sunnuntaita.

Tess tunsi kalpenevansa; Izz oli oikeassa, tietysti kolmasti kuulutettiin. Kenties Angel ei ollut muistanut! Siinä tapauksessa häät lykkäytyisivät yhden viikon, ja se oli pahan merkki. Kuinka hän voisi huomauttaa siitä Angelille? Ennen hän oli ollut vastahakoinen koko puuhaan, nyt hänet valtasi äkkiä tuska, että menettäisi hänet.

Hänen levottomuutensa haihtui varsin yksinkertaisen sattuman kautta. Izz mainitsi mrs Crickille, ettei Tessiä ja mr Clarea oltu kuulutettu, ja tämä piti velvollisuutenaan perheenemäntänä kysyä Clarelta asiata.

– Unohtuiko teiltä kuulutuksiin pano, herra Clare?

– Ei, kyllä minä sen muistin, tämä vastasi.

Jäätyään kahdenkesken Tessin kanssa hän selitti heti asian:

– Älä ole milläsikään mitä ne puhuvat kuulutuksesta. Olen pyytänyt naimalupaa, se on meille mukavampi. Niin että jos menet ensi pyhänä kirkkoon, niin et kuule omaa nimeäsi, vaikka tahtoisitkin.

– En minä tahtonutkaan, sanoi Tess ylväästi. Mutta siitä huolimatta tuntui kivi vierähtävän hänen sydämeltään, sillä hän oli pelännyt, että joku nousisi ylös ja epäisi kuulutuksen hänen entisen elämänsä vuoksi. Kuinka onni tuntui häntä suosivan!

– Pelottaa minua kuitenkin, hän sanoi itsekseen. Vaikkapa onni tuntuu nyt olevan myötäinen, niin surut kyllä seuraavat perästä. Niin taivas useimmiten menettelee. Olisi taitanut olla parempi, että olisivat kirkossa kuuluttaneet!

Mutta kaikki meni oivallisesti. Tess halusi mielellään tietää tahtoiko Angel, että hänet vihittäisiin parhaassa, valkoisessa puvussaan vai oliko hänen hankittava uusi. Angel oli kuitenkin pitänyt huolta tästä asiasta, sillä muutamana päivänä saapui Tessille kaksi suurta kääröä, jotka sisälsivät täydelliset pukimet, hatusta kenkiin, siihen luettuna soma valkoinen hame, varsin sopiva yksinkertaisiin häihin, jommoiset he aikoivat pitää. Clare palasi kotiin juuri samaan aikaan kuin Tess alkoi aukoa kääröä.

Tuokion perästä Tess riensi hänen luoksensa posket punottavina ja kyynelsilmin.

– Kaikki sinä olet muistanutkin! hän mutisi painaen poskensa hänen olkapäälleen. – Hansikkaat ja nenäliinankin. Oma armaani, kuinka hyvä ja ystävällinen sinä olet!

– Ei, ei, Tess, enhän ole tehnyt muuta kuin lähettänyt tilauksen muutamaan lontoolaiseen kauppaan.

Ja estääkseen Tessiä ajattelemasta hänestä liian paljon hyvää Clare käski hänen mennä yläkertaan koettelemaan pukua ja antamaan kylän ompelijattaren muuttaa mitä tarvittiin.

Hän lähti yläkertaan ja puki vaatteet yllensä. Hetken hän seisoi kuvastimen edessä, katsellen miltä silkki pukimensa näytti ja sitten hänelle äkkiä juohtui mieleen äitinsä laulu ihmeellisestä hameesta —

Mi konsaan ei sovi vaimollen, joka kerran harhaan astunut on.

Tätä oli mrs Durbeyfield laulanut hänelle iloisesti liekuttaessaan jalallaan kätkyttä laulun tahdissa. Ajatteles, jos puku ilmaisisi hänen salaisuutensa muuttamalla väriä, samoin kuin se oli pettänyt kuningatar Gueneverin. Ensi kerran hän täällä meijerissä nyt muisti nuo säkeet.