Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482»
ENSIMMÄINEN KIRJA
I. Suursali
Tänään [Tarkoittaa päivää, jona Hugo aloitti teoksensa kirjoittamisen v. 1830. – Suomentajan huomautus.] on kolmesataa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, kuusi kuukautta ja yhdeksäntoista päivää siitä, kun pariisilaiset heräsivät kaikista Citén, Yliopiston ja Kaupungin [Pariisin kaupunginosien vanhat nimet. – Suomentajan huomautus] kirkontorneista kaikuvaan kellojen soittoon.
Tammikuun 6. päivä v. 1482 ei suinkaan ollut sellainen päivä, joka mainittaisiin historiassa. Mikään merkittävä tapaus ei tuona varhaisena aamuhetkenä saanut Pariisin kirkonkelloja ja asukkaita liikkeelle. Siihen ei antanut aihetta pikardilaisten tai burgundilaisten hyökkäys, ei juhlakulkueessa kannettu pyhäinjäännöslipas, ei ylioppilaiden meteli Laasin viinitarhoissa, ei "meidän ankaran herramme ja kuninkaamme" saapuminen Pariisiin, eikä edes varaskoplan, miesten ja naisten kiinnostava hirttäminen teloituspaikalla. Syynä ei liioin ollut nauhuksin ja sulkatöyhdöin koristautuneiden lähettiläiden saapuminen, mikä ei suinkaan ollut harvinaista viidennellätoista vuosisadalla. Olihan kulunut vasta pari päivää tuollaisen seurueen tulosta kaupunkiin. Se oli flaamilaisten lähetystö, joka oli tulollaan tuottanut aika lailla harmia Bourbonin kardinaalille, jonka oli kuninkaan mieliksi otettava ystävällisesti vastaan noiden flaamilaisten pormestarien remakka joukko ja huvitettava heitä palatsissaan "hyvin kauniilla moraliteetilla, pilalla ja ilveilyllä" rankkasateen kastellessa hänen portaikolleen ripustetut kallisarvoiset seinäverhot.
Tammikuun 6: ntena päivänä "sai koko Pariisin väestön liikkeelle", kuten Jean de Troyes sanoo, kaksoisjuhla, loppiainen ja narrinjuhla [narrinjuhla oli roomalaisten saturnalia juhlien perintöä. – Suomentajan huomautus], joita ikimuistoisista ajoista alkaen oli vietetty yhteisesti.
Tänä päivänä poltettaisiin ilonuotiota Grève-aukiolla, pystytettäisiin kukkassalko Braque-kappelin viereen ja esitettäisiin mysteeri Oikeuspalatsissa. Jo edellisenä päivänä kaupunginvoudin palvelijat olivat komeissa sinipunaisissa, kamlottikankaisissa asetakeissaan, suuri valkoinen risti rinnassa, kuuluttaneet sen yleisölle kadunkulmissa torventoitotusten säestyksellä.
Aamuvarhaisesta alkaen vaelsikin kaikkialta väkijoukkoja, miehiä ja naisia lukittujen talojen ja kauppojen vieriä mainittuja kolmea paikkaa kohden. Kukin oli valinnut oman päämaalinsa, kuka ilonuotion, kuka kukkassalon, kuka mysteerin. Uteliaiden pariisilaisten vanhastaan tunnetun hyvän arvostelukyvyn kunniaksi on mainittava, että taajimmat väkijoukot suuntasivat kulkunsa ilonuotiota kohden, joka olikin täysin vuodenajan mukainen, tai katsomaan mysteeriä, joka esitettäisiin Oikeuspalatsin hyvin katetussa ja suojaisessa suursalissa, kun taas kehnosti koristettu kukkassalko jätettiin kuin yhteisestä sopimuksesta seistä värjöttämään yksinään tammikuun koleaan säähän Braque-kappelin hautausmaalle.
Suurin oli tungos Oikeuspalatsiin johtavilla kaduilla, sillä tiedettiin toissapäivänä saapuneiden alankomaisten lähettiläiden aikovan olla läsnä mysteerin esityksessä ja narripaavin vaalissa, mikä myös toimitettaisiin suursalissa.
Tuona päivänä ei suinkaan helposti päässyt tunkeutumaan tuohon saliin, jota siihen aikaan pidettiin maailman suurimpana katettuna huoneena. (Sauval ei ollut vielä silloin mitannut Montargis'n linnan juhlasalia.) Väkeä tulvillaan oleva Oikeustori näytti ikkunoista kurkistelevista mereltä, johon viisi, kuusi katua yhtä monen virransuun tavoin vuodatti joka hetki yhä uusia päälaineita. Ihmisjoukkojen yhä kasvavat aallot törmäsivät toisiaan vastaan talojen nurkkauksissa, jotka niemekkeiden lailla ulkonivat siellä täällä torialtaan epätasaisista laidoista. Suuret portaat palatsin korkean goottilaisen [Sana goottilainen on siinä merkityksessä, missä sitä yleensä käytetään, aivan sopimaton, mutta silti yleinen. Mekin annamme siis sen yleisen käytön mukaan merkitä keskiajan jälkipuoliskon rakennustaidetta, jonka tunnusomaisena piirteenä on suippokaari, kun taas ensimmäisen ajanjakson tyylissä esiintyi pyörökaari.] julkisivun keskustassa muistuttivat alati kuohuvaa kaksoisvirtaa, joka nousten ylös keskiaskelmia jakaantui portaikon pengermällä kahteen suuntaan ja tulvi alas suurina hyökyinä molempia sivurinteitä: suuret portaat vuodattivat alituisesti väkeä torille aivan kuin koskenputous kuohujaan järveen. Huudot, nauru ja tuhansien jalkojen töminä aiheuttivat huumaavan melun ja pauhinan. Silloin tällöin tuo pauhina ja melu kasvoi kaksinkertaiseksi: virrassa, joka kuljetti ihmisjoukkoja portaita ylös ja sivuja alas, syntyi akanvirtoja, tunkeilua ja pyörteitä. Niitä aiheutti jonkun jousimiehen sivaltama isku tai jonkun santarmin hevosensa takajaloilleen hypähdyttäminen järjestyksen kohentamiseksi, – omituinen tapa, joka monennimisten järjestyksen valvojakuntien käyttämänä on kulkeutunut perinnöksi Pariisin nykyisillekin santarmeille.
Talojen porteilla, ikkunoissa, ullakkojen luukuissa, jopa katoillakin näkyi tuhansittain kunnon porvarien rauhallisia kasvoja. He katselivat palatsia ja kansanjoukkoa, eivätkä muuta toivoneetkaan, sillä Pariisin väestöstä monet tyytyvät katselemaan katsojia, ja seinä, jonka takana jotakin tapahtuu, on heistä jo sangen merkillinen.
Jos me, vuoden 1830 pariisilaiset, voisimme ajatuksissamme liittyä noiden viidennentoista vuosisadan pariisilaisten joukkoon ja tunkeutua tyrkkien, kyynärpäillä iskien ja nurin niskoin toisiamme tölväisten heidän kerallaan tuohon valtavaan saliin, joka tammikuun 6: ntena päivänä v. 1482 tuntui niin ahtaalta, olisi meille siellä avautunut varsin mielenkiintoinen ja huvittava näky, ja me havaitsisimme ympärillämme vain sen ikäisiä esineitä, että ne meistä näyttäisivät vielä aivan uusilta.
Jos lukija suvaitsee, koetamme mielikuvituksen avulla tavoittaa vaikutelmaa, minkä hän olisi saanut, jos hän tämän mekkoihin, kaapuihin ja hameisiin pukeutuneen joukon mukana olisi astunut suursalin kynnyksen yli.
Ensin korvia huumaava humu ja silmien häikäisy. Päittemme yllä kaksinkertainen, runsain puuleikkauksin ja kultaliljoin koristettu, taivaansiniseksi maalattu, suippokaariholvi; jalkojemme alla musta- ja valkoruutuinen marmorinen kiveys. Jonkin askeleen päässä meistä mahtava pylväs, sen takana toinen, kolmas – kaikkiaan seitsemän pylvästä keskellä salia pituussuunnassa kannattamassa holvikattoa. Neljän ensimmäisen pylvään ympärillä lasi- ja korutavaroita kiilteleviä kauppakojuja; kolmen viimeisen ympärillä tammipenkkejä, joita asianajajain polvihousut ja syyttäjäin kaavut ovat siloittaneet. Pitkin salin korkeita seiniä ovien, ikkunain ja pylväiden välissä loppumaton rivi Ranskan kuninkaiden kuvapatsaita Pharamondista alkaen, mitättömiä riippuvin käsivarsin ja silmät alas luotuina, urhoollisia ja sotaisia pää ja käsivarret rohkeassa kohoasennossa. Korkeissa suippokaari-ikkunoissa tuhatväristen lasimaalausten hohde, runsain puuveistoksin koristettuja pääovia, ja kaikki, holvit, pylväät, seinät, ikkunan- ja ovenpielet, seinälaudoitus, ovet ja kuvapatsaat loistaen sinen ja kullan väreissä, tosin hiukan himmentyneinä jo siihen aikaan, jolloin me salia tarkastelemme, ja v. 1549, jolloin du Breul sitä vielä muistitiedon mukaan ihaili, miltei kokonaan pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.
Jos lisäksi kuvittelemme tämän suuren, suunnikkaan muotoisen salin tammikuun päivän himmeässä valaistuksessa ääriään myöten täynnä kirjavapukuisia, meluavia ihmisiä, jotka liikehtivät seinustoja pitkin ja pylväiden ympärillä, voimme saada jonkinlaisen käsityksen kuvasta, jonka yksityispiirteitä aiomme nyt tarkemmin kuvailla.
Selvää on, että ellei Ravaillac olisi murhannut Henrik IV: tä, Oikeuspalatsin arkisto ei olisi sisältänyt Ravaillac-jutun asiakirjoja, eivätkä siis rikoskumppanit olisi voineet toivoa niiden hävittämistä, eikä näin ollen olisi ilmaantunut tuhopolttajia, joiden pätevämmän keinon puutteessa oli pakko polttaa arkisto polttaakseen asiakirjat ja polttaa palatsi polttaakseen arkiston, toisin sanoen, ei vuoden 1618 tulipaloa olisi syttynyt. Tuo vanha palatsi suursaleineen olisi yhä olemassa, ja minä voisin sanoa lukijalle: "Käykää katsomaan sitä", jolloin minä vapautuisin kirjoittamasta ja hän lukemasta kuvausta siitä, – mikä vahvistaa uskoa siihen uuteen totuuteen, että suurilla tapahtumilla on arvaamattomat seuraukset.
Muuten on mahdollista sekin, ettei Ravaillacilla ollut lainkaan rikostovereita, tai jos olikin, he eivät syyllistyneetkään vuoden 1618 tulipaloon. On pari muutakin yhtä todennäköistä selitystä. Ensinnäkin saattoi syynä paloon olla tuo suuri, tulenpalava, jalan levyinen ja kyynärän pituinen tähti, jonka kaikki tietävät pudonneen taivaalta palatsiin keskiyön jälkeen maaliskuun 7: ntenä päivänä, ja toiseksi voi Théophilen seuraavissa säkeissäkin olla perää:
Rouva Oikeus lahjuksista niin oli paisunut vatsanvaivaan, että tuikkasi tulen palatsiin ihan rangaistuksena taivaan.
Ajatelkoon kukin mitä haluaa tästä kolminkertaisesta, poliittisesta, fysikaalisesta ja runollisesta selityksestä Oikeuspalatsin palon syyksi, eräs seikka on kuitenkin, ikävä kyllä, liiankin totta: itse palo. Tämän tuhon ja varsinkin niiden entisöintien jäljiltä, joilla hävitettiin sekin, mikä oli tulentuholta säästynyt, on nykyään perin vähän jäljellä tästä Ranskan kuninkaiden ensimmäisestä asunnosta, tästä Louvrea vanhemmasta palatsista, joka jo Filip Kauniin aikana oli niin vanha, että siinä saatettiin huomata jälkiä niistä komeista rakennuksista, joita kuningas Robert rakennutti ja Helgaldus kuvaili. Miltei kaikki on joutunut häviön omaksi. Missä on nyt kansliahuone, jossa Ludvig Pyhä vietti häitään, puutarha, jossa hän jakoi oikeutta "pukeutuneena kamlottimekkoon, hihattomaan puolivillaiseen takkiin ja mustaan sandeliviittaan leväten matolla Joinville vierellään"? Missä on keisari Sigismundin kamari, missä Kaarle IV: n, missä Juhana Maattoman? Missä ovat portaat, joilta Kaarle VI luki armahdusjulistuksensa; missä kivipaasi, jolla Marcel dauphinin läsnäollessa katkaisi kaulan Clermont'in Robertilta ja Champagnen marsalkalta? Missä pieni sivuovi, jonka edustalla vastapaavi Benediktuksen bullat revittiin rikki ja jonka kautta lähettiläät, jotka olivat tuoneet ne, laskettiin ulos, pilan vuoksi piispan kaapuihin ja hiippoihin puettuina, missä asussa he saivat tehdä toivioretken kautta koko Pariisin? Missä suursali kultauksineen, siniväreineen, suippokaarineen, kuvapatsaineen, pylväineen ja veistoksin koristettuine kattoholveineen? Missä kultainen huone ja kivileijona, joka seisoi ovella pää painuksissa ja häntä koipien välissä, kuten Salomonin valtaistuimen leijonat, tuossa nöyrässä asennossa, jossa voiman on esiinnyttävä oikeuden edessä? Missä kauniit ovet ja ihanat ikkunat; missä kaiverretut raudoitukset, jotka lannistivat Biscornetten rohkeuden? Missä du Hancyn hienot puutyöt?.. Mitä on aika, mitä ihmiset tehneet näille ihmeellisille teoksille? Mitä meille on annettu kaiken tämän sijaan, koko tämän gallialaisen historian, kaiken tämän goottilaisen taiteen sijaan? Hra de Brossen, Saint-Gervais-portaalin kehnon arkkitehdin raskaat, painostavat pyörökaaret: siinä taide, jonka olemme saaneet. Ja mitä muistoihin tulee, niin meidän on tyydyttävä niihin Patrus-juoruihin, joita suuri pylväs yhä näyttää kielivän.
Se on vähäpätöistä. – Palatkaamme todellisen vanhan palatsin todelliseen suursaliin.
Tämän suunnattoman suuren suunnikkaan toisen pään täytti kuuluisa marmoripöytä, jonka levy oli yhtä kiveä ja joka oli niin pitkä, leveä ja paksu, ettei sellaista marmoripaatta ollut toista maailmassa, kuten vanhoissa verokirjoissa mainitaan tyylillä, joka olisi saanut veden herahtamaan Gargantuankin kielelle. Toisessa päässä oli kappeli, johon Ludvig XI oli pystyttänyt kuvapatsaan Pyhästä Neitsyestä, jonka eteen polvistuneena hän oli antanut kuvata itsensä, ja jonne hän oli siirrättänyt Kaarle Suuren ja Ludvig Pyhän kuvapatsaat, kahden pyhimyksen, joiden hän arveli Ranskan kuninkaista päässeen erityisen hyviin kirjoihin taivaassa, – välittämättä siitä, että kuninkaiden kuvapatsaiden sarjassa siten jäi kaksi komeroa tyhjäksi. Tämä vielä aivan uusi kappeli – se oli valmistunut tuskin kuusi vuotta varhemmin – edusti herkullisine arkkitehtuureineen, ihmeellisine veistoksineen ja hienoine ja syvine kaiverrustöineen kauttaaltaan tuota kaunista, ihastuttavaa makusuuntaa, joka oli meillä vallalla goottilaisen kauden lopulla ja joka renessanssin tarumaisissa mielijohteissa eli aina kuudennentoista vuosisadan keskivaiheille saakka. Varsinkin portaalin yläpuolella oleva pieni ruusustoikkuna oli todellinen hienouden ja sulouden mestariluomus; sitä olisi voinut sanoa pitsitähdeksi.
Keskelle salin toista sivuseinää, vastapäätä pääovea oli alankomaalaisia lähettiläitä ja muita suuruuksia varten, joita oli kutsuttu katsomaan mysteerin esitystä, rakennettu kultakankaalla päällystetty parveke, johon oli tehty ovi eräästä kultaiseen huoneeseen johtavan käytävän ikkunasta.
Yllä mainitulla marmoripöydällä esitettäisiin mysteeri vanhan tavan mukaan. Se oli jo aikaisin aamulla pantu tätä tarkoitusta varten asianmukaiseen kuntoon. Sen mahtavalla marmorilevyllä, joka oli täynnä kirjurien kantojen piirtämiä viiruja, oli korkeahko lautateline, jonka lattiaksi laitettu, joka taholle näkyvä päällystä oli tarkoitettu näyttämölavaksi, samalla kun sen verhoilla peitetty sisusta oli aiottu näyttelijäin pukuhuoneeksi. Lavalle päästiin yksinkertaisesti näyttämön eteen asetettuja portaita myöten, joiden jyrkät astuimet olivat ainoana yhdyssiteenä näyttämön ja pukuhuoneen välillä. Ei mikään esiintyminen ollut niin odottamaton, ei mikään tapahtuma tai teatteritemppu niin äkillinen, etteivät näyttelijät olisi ehtineet kiivetä näitä portaita myöten lavalle. Sinä taiteen ja teatterikoneiston viaton ja kunnianarvoinen lapsuusaika!
Neljä palatsivoudin nihtiä, joiden tehtäviin kuului vartioiminen kaikissa kansanhuveissa niin juhla- kuin mestauspäivinäkin, oli asettunut marmoripöydän neljään kulmaan.
Näytännön ei pitänyt alkaa ennen, kuin palatsin suuri kello löisi kaksitoista. Se oli kylläkin tavallista myöhäisempi aika teatteriesityksen alkamiselle, mutta näin oli täytynyt tällä kertaa tehdä alankomaalaisten vuoksi.
Nyt oli kuitenkin koko katsojajoukko odottanut varhaisesta aamusta asti. Suuri osa näistä näkemisen haluisista oli päivänkoitosta alkaen värjötellyt palatsin suurten portaitten edessä, Vakuuttivatpa toiset viettäneensä yönkin pääoven edessä päästäkseen varmasti ensimmäisinä sisälle. Joukko kasvoi joka hetki ja alkoi kohota nousuveden lailla seinille, paisua pylväille, täyttää ikkunakomerot, kamanat ja pielet, kaikki rakennuksen ulkonemat, kaikki patsaiden jalustat. Ahtaus, kärsimättömyys, ikävä, raisua omavaltaisuutta herättävän huvittelupäivän vapaus, sananvaihdot, joita sattui kaikkialla kyynärpään iskun tai raudoitetun kannan kolhaisun takia, pitkän odotuksen synnyttämä väsymys, kaikki se antoi jo aikoja ennen, kuin lähettiläiden piti saapua, vihaisen ja katkeran kaiun tuosta seinien kehään ahtautuneesta, likistyksissä seisovasta, tyrkitystä ja poljetusta kansanjoukosta kohoavalle puheensorinalle. Kuului vain huutoja ja kirouksia alankomaalaisille, kauppiaskunnan esimiehelle, Bourbonin kardinaalille, palatsivoudille, Itävallan Margaretalle, vartijoille, pakkaselle, kuumuudelle, rumalle ilmalle, Pariisin piispalle, narripaaville, pylväille, patsaille, toisaalla suljetulle ovelle, toisaalla avoimelle ikkunalle, mikä kaikki herätti suurta iloa niissä ylioppilas- ja lakeijaparvissa, jotka joukon seassa seisten sinkauttivat ivasanojaan yleiseen tyytymättömyyden sorinaan ja siten ikään kuin neulanpistoilla yhä kiihdyttivät joukon kärsimättömyyttä.
Parvi näitä vallattomia paholaisia oli särkenyt ruudut eräästä ikkunasta ja istuutunut rauhassa ikkunalaudalle, josta he katselivat pistopuheita lasketellen milloin ulos torilla seisovaa joukkoa, milloin sisällä odottajia. Heidän ilveilevistä eleistään, heidän raikuvasta naurustaan ja siitä karkeasta pilasta, jota he laskettelivat toveriensa avulla ympäri salia, saattoi helposti nähdä, ettei näitä maan toivoja lainkaan vaivannut muun yleisön väsymys ja ikävä, ja että he sangen taitavasti osasivat valmistaa siitä, mitä heillä oli silmiensä edessä, näytelmän omaa erityistä hauskuuttaan varten, mikä sai heidät kärsivällisesti odottamaan luvassa olevaa.
– Sieluni autuuden kautta, sinäkö siellä oletkin, Joannes Frollo de Molendino! eräs heistä huusi pienelle, vaaleatukkaiselle veitikalle, jolla oli kauniit ja kujeelliset kasvot ja joka oli kiivennyt erään pylväänpään akantuslehdille. – Syystä oletkin saanut nimen Mylly-Jussi, sillä käsivartesi ja sääresi pyörivät kuin tuulimyllyn siivet. Miten kauan olet siellä istunut?
– Piru armahtakoon, Joannes Frollo vastasi. – Olenhan istunut täällä jo yli neljä tuntia ja toivon, että ne luetaan hyväkseni kiirastulessa. Olen kuullut Sisilian kuninkaan kahdeksan kuorolaulajan aloittavan ensimmäisen messuvärssynsä kello seitsemältä Sainte-Chapellessa.
– Kauniita laulajia! Äänikin heillä on terävämpi kuin heidän piippolakkinsa! toinen jatkoi. – Ennen kuin kuningas perusti messun pyhälle herra Johannekselle, olisi hänen pitänyt ottaa selvä, pitääkö herra pyhä Johannes siitä, että latinaa veisataan provenselaiseen tapaan.
– Sen hän on tehnyt lihottaakseen noita kirottuja sisilialaisia laulajia, huusi kovalla äänellä muuan vanha nainen ikkunan alapuolella olevasta joukosta. – Tahdon vain kysyä: onko laitaa, että maksetaan tuhat pariisilaista livreä yhdestä messusta ja vielä merikalan verottamisella Pariisin halleissa!
– Vaiti, eukko, lausui tähän lihava, arvokkaan näköinen mies, joka piteli nenäänsä arvatenkin kalakaupustelijan läheisyyden takia. – Olihan välttämätöntä perustaa messu, vai olisitteko halunnut kuninkaan jälleen sairastuvan?
– Hyvin puhuttu, herra Gilles Lecornu, kuninkaallinen hoviturkkuri! huusi pieni ylioppilas pylvään päästä.
– Lecornu! Gilles Lecornu! toiset matkivat. – Cornutus et hirsutus [Sarvekas ja karvainen], joku lisäsi.
– Niinpä niin! lisäsi tuo pieni paholainen pylvään päästä. – Mitäpä siinä on nauramista! Kunnianarvoinen Gilles Lecornu, mestari Jehan Lecornun, kuninkaan linnanvoudin veli, mestari Mahiet Lecornun, Vincennes-metsän ensimmäisen portinvartijan poika, kaikki Pariisin porvareita, kaikki isästä poikaan naineita miehiä!
Ilo yltyi. Paksu hoviturkkuri koetti sanaakaan hiiskumatta väistää niitä katseita, joita joka puolelta häneen suunnattiin. Mutta turhaan hän hiessä päin ponnisteli. Niinkuin puuhun tunkeutuva kiila likistyi hänen lihava, harmista ja vihasta punoittava naamansa näiden ponnistusten vuoksi yhä tiukemmin naapurien olkapäiden väliin.
Vihdoin tuli yksi näistä, pyöreä, pieni ja juhlallinen niinkuin hän itsekin, hänelle avuksi.
– Häpeällistä todellakin, että ylioppilaat puhuvat tuolla lailla porvarista! Siihen aikaan, kun minä olin nuori, olisi heidät ensin piesty ja sitten poltettu samalla risukimpulla.
Koko joukko räjähti nauramaan.
– Hohoi! Kuka siellä sellaista toranuottia vetää? Mikä pahanilman lintu se on?
– Kuulkaahan, minä tunnen hänet, joku sanoi; sehän on mestari Andry
Musnier.
– Ahaa, yksi Yliopiston neljästä valantehneestä kirjakauppiaasta! toinen lisäsi.
– Kaikki siinä verstaassa on nelinkertaista, kolmas huusi: neljä osakuntaa, neljä tiedekuntaa, neljä juhlaa, neljä prokuraattoria, neljä elektoria, neljä kirjakauppiasta.
– No, räyhätäänpä hänelle kuin riivatut, Jean Frollo huusi.
– Musnier, me poltamme kirjasi.
– Musnier, me pieksämme renkisi.
– Musnier, me höyhennämme vaimosi.
– Tuon pullean kelpo Oudarde rouvan.
– Joka on niin punakka ja iloinen kuin olisi jo leski.
– Piru teidät periköön! mutisi mestari Andry Musnier.
– Mestari Andry, huusi Jehan yhä koikkuen pylväällään, – ole vaiti, taikka minä hyppään suoraan kalloosi!
Mestari Andry nosti päätään, näytti hetkisen mittaavan pylvään korkeutta ja tuon riiviön painoa, kertovan painon nopeuden neliöllä ja oli vaiti.
Jehan, joka nyt oli valtiaana taistelutantereella, jatkoi riemuiten:
– Olisin sen tehnyt, vaikka olenkin arkkidiakonin veli!
– Kylläpä ovat kehnoja meidän akateemiset isämme, kun eivät tällaisena päivänä kunnioita meidän oikeuksiamme! Kukkassalko ja ilotulitus Kaupungissa, mysteeri, narripaavi ja flaamilaiset lähettiläät Citéssä; mutta Yliopistossa ei kerrassaan mitään!
– Ja kuitenkin on Place Maubert kyllin suuri, jatkoi eräs ylioppilaista ikkunalaudalla.
– Alas rehtori, elektorit ja prokuraattorit! Joannes huusi.
– Täytyy tehdä tänä iltana ilotulitus Champ-Gaillard'ille mestari
Andryn kirjoista, joku toinen lisäsi.
– Ja kirjurien pöydistä! kolmas jatkoi.
– Ja pedellien sauvoista!
– Ja dekaanien sylkiastioista!
– Ja prokuraattorien kaapeista!
– Ja elektorien laatikoista!
– Ja rehtorin jakkaroista!
– Alas! huusi pieni Jehan veisaavalla äänellä, – alas mestari Andry, pedellit ja kirjurit, alas teologit, lääkäri ja dekretistit, prokuraattorit ja rehtori!
– Johan nyt on koko maailman loppu, murisi mestari Andry pidellen korviaan.
– Hei, tuollahan se rehtori tuleekin torilla! eräs ikkunalla istujista huusi.
Kaikki pyrkivät katsomaan ulos.
– Onko se todellakin meidän kunnianarvoisa rehtorimme Thibaut? kysyi Jehan Frollo, joka ei ylhäältä pylväänsä päältä voinut nähdä, mitä ulkona tapahtui.
– On, on, toiset vastasivat, – hän se on, meidän rehtorimme professori Thibaut.
Rehtori oli todellakin liikkeellä muiden yliopistollisten arvohenkilöiden seurassa ja kulki juuri torin poikki matkalla lähettiläitä vastaan. Ikkunaan kerääntyneet ylioppilaat ottivat heidät vastaan pilapuheilla ja ivallisilla hyvähuudoilla. Rehtori, joka ratsasti seurueensa etunenässä, sai osalleen ensimmäisen kuuron.
– Hyvää päivää, herra rehtori! Hohoi! päivää!
– Ihme ja kumma! Kuinka tuo vanha peluri on voinut jättää noppansa?
– Kas, kuinka hän ratsastaa aasillaan! Senkään korvat eivät ole niin pitkät kuin hänen.
– Hohoi! Hyvää päivää, herra rehtori Thibaut! Tybalde aleator!
Vanha aasi! Sinä vanha peluri!
– Herra sinua varjelkoon! Oletko saanut montakin voittoa viime yönä?
– Oh, miten kurjan, harmaan, kalpean ja unisen näköinen hän on, ja pelkästään rakkaudesta kortteihin ja noppiin!
– Minne sinä aiot, Tybalde ad dados, kun noin käännät selkäsi
Yliopistolle ja suuntaat kulkusi Kaupunkiin?
– Hän aikoo etsiä asuntoa Thibautodé-kadun [dé merkitsee pelinoppaa, samoin lat. dadus] varrelta, huusi Jehan Frollo.
Koko joukko toisti sanaleikin kauhean naurunrähäkän ja villien kättentaputusten säestämänä.
– Menetkö etsimään yösijaa Thibautodé-kadun varrelta, vai kuinka, herra rehtori, pirun pelitoveri?
Sitten tuli muiden arvohenkilöiden vuoro.
– Alas pedellit, alas sauvankantajat!
– Kuules, Robin Poussepain, sanopas kuka se tuo on.
– Se on Gilbert de Suilly, Gilbertus de Soliaco, Autunin kolleegion kansleri.
– Hei, tässä minun kenkäni: sinulla on parempi paikka kuin minulla; paiskaa sillä häntä vasten kuonoa!
– Saturnalitias mittimus ecce nuces.
– Alas nuo kuusi teologia valkoisissa kasukoissaan!
– Onko nuo teologeja? Minä luulin niitä kuudeksi valkoiseksi hanheksi, jotka Pyhä Genoveva antaa kaupungille verona Roognyn läänistä!
– Alas lääkärit!
– Alas kaikki tärkeät ja selvittelevät väittelyt!
– Sinä saat minun lakkini, sinä Pyhän Genovevan kansleri! Sinä olet tehnyt minulle vääryyttä. – Toden totta! hän on antanut minun paikkani Normandian osakunnassa pikku Ascanio Falzaspadalle, joka kuuluu Bourges'in provinssiin, koska hän on italialainen.
– Se on vääryyttä! huusivat kaikki ylioppilaat. – Alas Pyhän
Genovevan kansleri!
– Hohoi! mestari Joachim de Ladehors! Hohoi! Louis Dahuille! Hohoi!
Lambert Hoctement!
– Kuristakoon piru saksalaisen osakunnan prokuraattorin! – Ja Sainte-Chapellen kappalaiset harmaine viittoineen; cum tunicis grisis!
– Seu de pellibus grisis fourratis! [Tai harmaine turkiskaapuineen.]
– Hohoi! siinä ovat filosofian tohtorit! Ohoh, kuinka koreita mustia ja punaisia lakkeja!
– Totta tosiaan, rehtorilla on kaunis häntä!
– Aivan kuin Venetsian doogilla, joka on menossa viettämään kihlaustaan meren kanssa.
– Katsopa, Jehan! Pyhän Genovevan kaniikit!
– Hiiteen kaniikit!
– Apotti Claude Choart! tohtori Claude Choart! Etsittekö Giffarden
Maijaa?
– Hän asuu Glatigny-kadun varrella.
– Hän pöyhii vuodetta irstailijain kuninkaalle.
– Hän on kyllä neljän denaarin arvoinen; quatuor denarios. – Aut unum bombum.
– Tahdotteko, että hän antaa teille koirannuuskaa?
– Toverit! mestari Simon Sanguin, Pikardian elektori, jolla on vaimo takanansa aasin selässä.
– Post equitem sedet atra cura. [Ratsastajan takana istuu musta murhe.]
– Rohkeutta, mestari Simon!
– Hyvää päivää, herra elektori!
– Hyvää yötä, elektorin rouva!
– Ovatpa ne onnellisia, kun saavat nähdä kaiken tuon, huokasi
Joannes de Molendino yhä istuen ylhäällä pylvään lehtikuviossa.
Tällä välin oli Yliopiston valantehnyt kirjakauppias, mestari Andry Musnier, lähestynyt kuninkaallista hoviturkkuria Gilles Lecornutä ja kuiskannut hänen korvaansa:
– Herra, sanon teille, että viimeiset ajat ovat tulossa. Ei milloinkaan ennen ole nähty ylioppilaitten laskettelevan noin ruokottomia. Nuo kirotut uudet keksinnöt ne saattavat kaiken turmioon. Tykistö, tuliluikut, pommitykit ja ennen kaikkea kirjapainotaito, tuo uusi saksalainen rutto. Ei enää käsikirjoituksia, ei enää kirjoja! Kirjapaino tappaa kirjakaupan. Viimeiset ajat lähenevät.
– Minäkin huomaan sen vallan hyvin siitä suosiosta, minkä sametti on saanut osakseen, sanoi hoviturkkuri.
Tällä hetkellä löi kello kaksitoista.
– Oh! – pääsi koko joukolta kuin yhdestä suusta. Ylioppilaat vaikenivat. Alkoi yleinen jalkojen ja päiden liikutteleminen, yleinen yskintä ja niistäminen. Jokainen kohentautui, otti paremman asennon, ojentautui ja sijoittui. Sitten syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki kurkottivat päitään suut avoimina ja katseet suunnattuina marmoripöytää kohden. Mutta mitään ei näkynyt. Palatsivoudin neljä nihtiä seisoi yhä siellä jäykkänä ja liikkumattomana kuin neljä maalattua kuvapatsasta. Kaikkien katseet kääntyivät nyt alankomaisia lähettiläitä varten varatulle parvekkeelle. Mutta ovi pysyi kiinni ja parveke tyhjänä. Tämä ihmisjoukko oli aamuvarhaisesta asti odottanut kolmea seikkaa: keskipäivää, flaamilaisia lähettiläitä ja mysteeriä. Ainoastaan keskipäivä oli tullut määrälleen.
Nyt oli mitta täynnä.
Odotettiin minuutti, kaksi, kolme, viisi minuuttia, odotettiin neljännestunti. Parveke pysyi tyhjänä, teatteri mykkänä. Tällä välin oli kärsimättömyyttä seurannut suuttumus. Katkeruus ilmeni kuitenkin vielä vain hiljaisina sanoina: Mysteeri! Mysteeri! mumistiin ympäri salia. Mielet olivat käymistilassa. Ukkospilvi, josta vasta kuului hiljaista jyrinää, liikehti tämän pääpaljouden yllä. Jehan de Molendino sai siitä singahtamaan ensimmäisen salaman.
– Mysteeri, ja hiiteen alankomaalaiset! – hän huusi minkä keuhkonsa kestivät, kiertyen kuin käärme pylväänsä ympäri.
Joukko taputti käsiään.
– Mysteeri! toisteltiin joka taholta, – ja hiiteen koko Flanderi!
– Mysteeri, ja heti paikalla, – jatkoi ylioppilas, muuten neuvon, että hirtämme palatsivoudin, jotta saamme nähdä sekä komedian että moraliteetin samalla kertaa.
– Hyvin puhuttu, huusi joukko, ja aloitetaan hirttäminen hänen nihdeistään.
Seurasi myrskyisä hyväksymishuuto. Nuo neljä miesparkaa alkoivat kalveta ja vilkuilla toisiinsa. Joukko läheni heitä, ja he näkivät jo kauhukseen heikon aitauksen, joka erotti heidät joukosta, alkavan murtua sen paineesta.
Hetki oli vakava.
– Hirteen! hirteen! huudettiin joka taholta.
Samassa työnnettiin edellä kuvatun pukukomeron verhoa syrjään ja esille astui henkilö, jonka pelkkä esiintyminen heti pysäytti joukon ja aivan kuin taikaiskulla muutti sen suuttumuksen uteliaisuudeksi.
– Hiljaa! hiljaa!
Mainittu henkilö, joka ei tästä huudosta itse paljoakaan rauhoittunut, astui vapisten yleisön eteen joka askeleella syvään kumartaen, mikä hänen marmoripöydän reunaa lähetessään muistutti yhä enemmän polvien notkahtelua.
Sali oli tällä välin vähitellen hiljentynyt. Kuului vain tuota hiljaista kohinaa, mikä aina seuraa väkijoukon vaikenemista.
– Herrat porvarit ja arvoisat naiset, hän sanoi, meillä on kunnia lausua ja esittää hänen korkea-arvoisuudelleen kardinaalille erittäin kaunis moraliteetti nimeltä: Neitsyt Marian hyvä tuomio. Minä esitän Jupiteria. Hänen korkea-arvoisuutensa on tällä hetkellä hänen korkeutensa Itävallan herttuan korkeasti kunnioitettavien lähettiläiden seurassa, jotka parhaillaan Baudets-portilla kuuntelevat yliopiston rehtorin puhetta. Me aloitamme heti, kun hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu.
Tarvittiin siis vallan Jupiterin väliintulo palatsivoudin neljän nihtiraukan pelastamiseksi. Jos meillä olisi ollut onni keksiä tämä sangen todenmukainen juttu ja me siis olisimme vastuussa siitä rouva Arvostelulle, ei meitä suinkaan tällä hetkellä voitaisi muistuttaa tuosta klassillisesta säännöstä: Nec deus intersit. [Älköön jumala astuko avuksi.] Herra Jupiterin puku oli sitä paitsi sangen kaunis, eikä sen vaikutus yleisön rauhoittumiseen suinkaan ollut vähäinen, se kun kiinnitti puoleensa kaikkien huomion. Jupiterilla oli yllään mustalla sametilla verhottu ja kullatuilla soljilla varustettu rautapaita ja päässä kullatuilla napeilla runsaasti koristettu piippolakki. Ellei hänen kasvojaan olisi puoleksi peittänyt punamaali, puoleksi tuuhea parta, ellei hänellä olisi ollut kädessään sikin sokin törröttävin kultapaperihetuloin koristettua kullattua pahviputkea, jonka harjaantunut silmä pian älysi ukkosenvaajaksi, ja elleivät hänen paljaat säärensä olisi olleet kreikkalaiseen tapaan pauloitetut, olisi häntä ulkoasunsa puolesta huoletta voinut verrata herra de Berryn osaston bretagnelaisiin jousimiehiin.
II. Pierre Gringoire
Miehen puhuessa hänen pukunsa herättämä yleinen tyytyväisyys ja ihailu haihtui kuitenkin vähitellen, ja kun hän oli päässyt noihin onnettomiin sanoihin: "Me aloitamme heti, kun hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali saapuu", hukkui hänen äänensä huikeisiin vihellyksiin.
– Aloittakaa heti! Mysteeri! Mysteeri heti paikalla! väkijoukko huusi. Ja yli kaikkien muiden kaikui Joannes de Molendinon ääni, joka halkoi melua kimakkana kuin vihellyspillin piipitys kissannaukujaisissa – Aloittakaa heti paikalla! hän kiljui.
– Alas Jupiter ja Bourbonin kardinaali! huusivat Robin Poussepain ja muut ikkunalaudalle kiivenneet lakimiehenalut.
– Moraliteetti heti paikalla, kohahti nyt väkijoukostakin. – Heti!
Vikkelästi! Hirteen näyttelijät ja kardinaali!
Pelon kangistamana ja punamaalinsa suojassa kalveten Jupiter raukka pudotti ukkosen vaajansa, otti lakin käteensä ja sammalsi kumarrellen ja vapisten: "Hänen korkea-arvoisuutensa… lähettiläät… hänen korkeutensa Margareta Flanderilainen…" Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi suorastaan, että hänet hirtettäisiin.
Jos hän odottaisi, kansanjoukko hirttäisi hänet, jos aloittaisi, hirttäisi kardinaali hänet. Kummaltakin taholta ammotti kauhea kuilu, toisin sanoen, hirsipuu.
Onneksi joku ilmestyi pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta ja ottamaan vastuun itselleen.
Muuan mieshenkilö, joka oli seisoskellut aitauksen takana marmoripöydän edustalla olevalla tyhjällä alueella ja jota ei kukaan tähän asti ollut huomannut sen tähden, että hänet oli yleisön katseilta kokonaan kätkenyt pylväs, johon hän näyttämön puolella nojasi, astui nyt esiin pöydän luokse. Tämä vaaleaverinen, kalpea, pitkä ja laiha nuori mies, jonka poskissa ja otsassa jo näkyi kurttuja, mutta jonka katse säteili kirkkaana ja huulilla väreili hymy, ja jonka yllä oli vanha, kulunut, alkuaan musta, mutta haalistunut taftitakki, viittasi Jupiter raukalle, joka pelosta tolkuttomana ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Mies astui askeleen lähemmäksi: – Jupiter! hän sanoi, hyvä Jupiter!
Toinen ei kuullut.
Viimein tuo kookas vaaleaverinen huusi Jupiterille miltei korvan juuresta:
– Michel Giborne!
– Kuka minua huutaa? kysyi Jupiter kuin unesta heräten.
– Minä, vastasi mustapukuinen.
– Ah! pääsi Jupiterilta.
– Aloittakaa heti paikalla, toinen jatkoi. Tehkää joukon mieliksi. Minä otan lepyttääkseni palatsivoudin, joka puolestaan saa lepyttää kardinaalin.
Jupiter hengähti helpotuksesta.
– Herrat kansalaiset, hän huusi keuhkojensa koko voimalla kansanjoukolle, joka yhä jatkoi viheltämistään, – me aloitamme heti.
– Evoë, Juppiter! Plaudite, cives! [Terve, Jupiter! Taputtakaa käsiänne, kansalaiset!] ylioppilaat huusivat.
– Hyvä! hyvä! kansanjoukko huusi.
Tuntematon, joka käden käänteessä oli "tyynnyttänyt myrskyn", kuten sanoo vanha, rakas Corneillemme, oli tällä välin vetäytynyt vaatimattomasti takaisin pylvään suojaan ja olisi epäilemättä jäänyt yhtä näkymättömäksi, liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin tähänkin asti, jollei kaksi nuorta, aivan aitauksen viereen asettunutta naista, jotka olivat huomanneet hänen keskustelunsa Michel Giborne-Jupiterin kanssa, olisi saanut häntä sieltä esille.
– Mestari, toinen heistä sanoi ja viittasi häntä lähestymään…
– Hiljaa toki, hyvä Liénarde, virkkoi hänen toverinsa, sievä, verevä tyttö, joka tunsi itsensä sangen rohkeaksi pyhäpukimissaan. – Eihän hän ole hengellinen, vaan maallikko; ei häntä pidä nimittää mestariksi, vaan herraksi.
– Hyvä herra, sanoi Liénarde. Tuntematon läheni aitausta.
– Mitä neidit haluavat? hän kysyi innokkaana.
– Oh! ei mitään, sanoi Liénarde aivan hämmentyneenä, – naapurini
Gisquette la Gencienne haluaa puhutella teitä.
– Enhän, vastasi Gisquette punastuen. – Liénarde sanoi teille:
Mestari, ja minä sanoin hänelle, että on sanottava: Herra.
Molemmat neitoset katsoivat maahan. Tuntematon, joka hartaasti toivoi päästä puheisiin, katseli heitä hymyillen:
– Teillä ei siis ole mitään minulle sanottavaa, neitiseni?
– Ei mitään, vastasi Gisquette.
– Ei, sanoi Liénarde.
Pitkä vaaleaverinen nuori mies astui askeleen vetäytyäkseen syrjään, mutta uteliaat tytöt eivät halunneet häntä laskea.
– Herra, Gisquette virkkoi vilkkaasti avautuvan sulun tai päätöksensä tehneen naisen koko hillitsemättömyydellä. – Te tunnette siis tuon sotilaan, joka esittää Neitsyt Marian osaa mysteerissä?
– Tarkoitatte kai Jupiterin osaa? tuntematon sanoi.
– Niin, tietysti, virkkoi Liénarde, – onpa hän tyhmä! Te tunnette siis Jupiterin?
– Michel Gibornen? tuntematon vastasi, – kyllä, neiti.
– Hänellä on komea parta! Liénarde sanoi.
– Onko se kaunista, mitä he aikovat puhua tuolta ylhäältä? Gisquette kysyi arasti.
– Sangen kaunista, neiti, vastasi tuntematon hetkeäkään epäröimättä.
– Mitä se on? Liénarde kysyi.
– Neitsyt Marian hyvä tuomio, moraliteetti, jos suvaitsette, neitiseni.
– Ah! sehän on aivan toista, Liénarde virkkoi. Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka tuntematon katkaisi:
– Se on aivan uusi moraliteetti, jota ei vielä ennen ole esitetty. – Se ei siis ole sama, sanoi Gisquette, – joka esitettiin kaksi vuotta sitten herra legaatin saapuessa ja jossa kolme kaunista tyttöä esitti joitakin osia…
– Seireeneitä, Liénarde täydensi.
– Ja aivan alastomina, lisäsi tuntematon. Liénarde loi katseensa maahan. Gisquette katsahti häneen ja teki samoin. Tuntematon jatkoi hymyillen:
– Se oli todellakin sangen kaunista katsella. Mutta se näytelmä, joka tänään esitetään, on moraliteetti, joka on kirjoitettu varta vasten hänen korkeuttaan Margareta Flanderilaista varten.
– Laulavatko ne paimenlauluja? Gisquette kysyi.
– Hyh! paimenlauluja moraliteetissa! huudahti tuntematon. – Ei pidä sekoittaa runoudenlajeja. Jos se olisi ilveily, niin silloin kyllä.
– Sepä vahinko, Gisquette virkkoi. – Silloin nähtiin Ponceaun suihkukaivolla villejä miehiä ja naisia, jotka tappelivat ja tekivät kaikenlaisia liikkeitä laulaen motetteja ja paimenlauluja.
– Se, mikä sopii legaatille, ei sovi prinsessalle, tuntematon huomautti kuivasti.
– Ja heidän vieressään, Liénarde virkkoi, – soitettiin kaikenlaisilla soittokoneilla komeita säveleitä.
– Ja ohikulkijain virkistykseksi suihkukaivo vuodatti kolmesta putkesta viiniä, maitoa ja mausteviiniä, joita sai juoda ken halusi.
– Ja vähän matkan päässä Ponceausta La Trinité-kirkon luona, virkkoi
Liénarde, – näyteltiin kärsimystarinaa ilman puhetta.
– Niin, sitä en milloinkaan unohda! Gisquette huudahti. – Jumala ristillä ja ryövärit kummallakin puolella häntä.
Nyt alkoivat nuo nuoret lavertelijat, jotka joutuivat aivan haltioihinsa muistellessaan herra legaatin saapumista, puhua yhtaikaa.
– Ja kauempana Maalarienportin luona oli muita koreasti puettuja esiintyjiä.
– Ja muistatko, Gisquette, Saint-Innocent-suihkukaivon luona sitä metsästäjää, joka huikean koiranhaukunnan ja torventoitotusten kaikuessa ajoi naarashirveä!
– Ja Pariisin teurastamon luona oli lavoja, jotka esittivät Dieppen vallituksia!
– Ja kun legaatti kulki ohi, muistathan, Gisquette, hyökättiin niille ja kaikki englantilaiset surmattiin.
– Ja Châtelet-portinkin luona oli sangen kauniita esiintyjiä!
– Ja Rahanvaihto-sillalla, joka oli kokonaan veralla verhottu!
– Ja kun legaatti kulki ohi, laskettiin sillalta lentoon enemmän kuin kaksisataa tusinaa kaikenlaisia lintuja; se oli oikein kaunista, Liénarde.
– Tänään esitetään vielä kauniimpaa, sai vaaleaverinen, joka näytti kärsimättömästi kuuntelevan heidän puhettaan, viimein sanotuksi.
– Arveletteko siis, että tämä mysteeri on kaunis? Gisquette sanoi.
– Varmasti, tuntematon vastasi; sitten hän lisäsi hiukan painottaen sanojaan: – Hyvät neidit, minä olen sen tekijä.
– Todellako? tytöt kysyivät hämmästyneinä.
– Toden totta! runoilija vastasi hiukan suoristautuen. – Meitä on oikeastaan kaksi: Jehan Marchand, joka on sahannut laudat, pystyttänyt teatterin ja tehnyt puusepäntyöt, ja minä, joka olen kirjoittanut näytelmän. – Nimeni on Pierre Gringoire.
Cidin tekijä ei olisi voinut ylpeämmin sanoa: Pierre Corneille.
Lukijamme ovat luonnollisestikin huomanneet, että on täytynyt kulua joltinenkin aika siitä hetkestä, jolloin Jupiter katosi verhojen taa, siihen, kun uuden moraliteetin kirjoittaja niin odottamatta antoi itsensä alttiiksi Gisquetten ja Liénarden naiiville ihailulle. Ihmeellistä todellakin! Koko tuo joukko, joka hetkistä varhemmin oli ollut niin kuohuksissaan, odotti nyt näyttelijän sanoihin luottaen tyynesti ja kärsivällisesti, mikä seikka muuten vahvistaa tuota vanhaa, teattereissamme alati havaittua totuutta, että paras tapa, millä yleisön saa kärsivällisesti odottamaan, on selittää sille, että aloitetaan heti.
Joannes de Molendino ei ollut kuitenkaan torkahtanut.
– Hohoi! hän huusi äkkiä kesken hiljaisuutta, joka oli seurannut myrskyä. – Jupiter, rouva Neitsyt, helvetin ilveilijät, aiotteko petkuttaa meitä? Näytelmä heti! Aloittakaa, tai me aloitamme uudelleen!
Muuta ei tarvittu.
Telineiden sisältä alkoi kuulua soittoa, verhoa kohotettiin, ja esille tuli neljä maalattua ja kirjavasti pukeutunutta henkilöä, jotka kiipesivät jyrkkiä tikkaita näyttämölle ja asettuivat siellä riviin yleisöä kohden, jota he tervehtivät syvillä kumarruksilla. Soitto vaikeni, ja mysteerin esitys alkoi.
Kun noita neljää henkilöä oli kylliksi palkittu kättentaputuksilla heidän kumarruksistaan, he aloittivat juhlallisen hiljaisuuden vallitessa prologin, jolta me kernaasti säästämme lukijan. Muuten kiinnitti yleisön huomiota, kuten vielä meidänkin päivinämme, enemmän näyttelijäin puvut kuin heidän esittämänsä osat; eikä ihmekään. He olivat kaikki neljä pukeutuneet puoliksi valkoisiin, puoliksi keltaisiin pukuihin, jotka erosivat toisistaan ainoastaan kankaanlaadun puolesta; ensimmäisellä oli kulta- ja hopeakirjokangasta, toisella silkkiä, kolmannella verkaa ja neljännellä karkeata palttinaa. Ensimmäinen näistä esiintyvistä henkilöistä kantoi oikeassa kädessään miekkaa, toinen kahta kultaista avainta, kolmas vaakaa, neljäs kuokkaa; ja niiden hitaitten älyjen vaivan huojentamiseksi, jotka eivät kyenneet tajuamaan näiden esineitten merkitystä, oli suurilla mustilla kirjaimilla luettavana kultakirjomekon liepeessä: Minä olen Aateli, silkkimekon liepeessä: Minä olen Papisto, verkamekon liepeessä: Minä olen Kauppa, ja palttinamekon liepeessä: Minä olen Maanviljelys. Kahden miespuolisen vertauskuvallisen henkilön sukupuolta osoitti myös selvästi se, että heillä oli lyhyempi mekko ja päässä hattu, kun taas naispuolisilla oli pitempi vaippa ja päässään hilkka.
Olisi muuten osoittanut perin huonoa tahtoa, ellei prologin runoudesta olisi käsittänyt, että Maanviljelys oli naimisissa Kaupan ja Papisto Aatelin kanssa, ja että nuo molemmat onnelliset parit yhdessä omistivat komean kultadelfiinin [dauphin merkitsee sekä delfiiniä että Ranskan kruununperillistä], jonka he sanoivat antavansa puolisoksi ainoastaan kauneimmalle. Siksi he kulkivat ympäri maailmaa etsien tätä kaunotarta. Hylättyään järjestään kaikki, Golkondan kuningattaren, Trebizonden prinsessan, tatarilaisen suurkaanin tyttären ym., ym. olivat Maanviljelys ja Papisto, Aateli ja Kauppa tulleet hetkiseksi levähtämään Oikeuspalatsin marmoripöydälle ja tarjoamaan samalla arvoisalle yleisölle koko sen varaston moraalisia mietelmiä ja kaunopuheisia perusohjeita, joita siihen aikaan voitiin ladella filosofisen tiedekunnan edessä tutkinnoissa, väittelyissä, akateemisissa puheissa ja promotioissa, joissa maisterit saivat lisensiaatinhattunsa.
Tämä kaikki oli todellakin sangen kaunista.
Koko tuossa kuulijajoukossa, jonka ylle nuo neljä vertauskuvallista henkilöä vuodattivat kuvakielivirtojaan, ei kuitenkaan kellään ollut niin tarkkaavaista korvaa, niin kiivaasti sykkivää sydäntä, niin rauhatonta silmää, niin kurkottelevaa kaulaa kuin oli kirjailijan, runoilijan, lyhyesti, kunnon Pierre Gringoiren silmä, korva, kaula ja sydän, hänen, joka ei jokin hetki sitten ollut voinut olla ilmaisematta nimeään parille kauniille tytölle. Hän oli palannut paikalleen pylvään taa muutaman askeleen päähän heistä ja sieltä kuunteli, katseli ja nautti täysin siemauksin. Ne myötätuntoiset hyvähuudot, joilla hänen prologinsa alkua oli tervehditty, kaikuivat vielä hänen korvissaan, ja hän oli täydelleen vaipunut tuohon hurmiotilaan, jonka vallassa kirjailija näkee ajatustensa, toisen toisensa jälkeen valahtavan näyttelijän suusta suureen, vaikenevaan kuulijajoukkoon. Pierre Gringoire tunsi oman arvonsa!
Tämä ensimmäinen hurmio oli, ikävä kyllä, sangen lyhytaikainen. Tuskin oli Gringoire nostanut tämän ilon ja riemun päihdyttävän maljan huulilleen, kun siihen jo sekoittui katkera pisara.
Muuan repaleinen kerjäläinen, jonka tungos oli estänyt kiertämästä ympäri väkijoukkoa kerjäämässä ja joka ei nähtävästikään ollut saanut riittävää korvausta lähimmäistensä taskuista, oli katsonut parhaaksi etsiä jonkin korkeamman paikan, josta voisi vetää puoleensa katseet ja rovot. Hän oli senvuoksi kiivennyt prologin ensimmäisten säkeiden aikana erästä vierasparven kannatinpylvästä myöten ylös lavanreunalle ja istuutunut kaidepuiden juurelle herättääkseen yleisön huomiota ja sääliä risoillaan ja suurella haavalla, joka oli hänen oikeassa käsivarressaan. Hän ei muuten sanonut sanaakaan.
Prologi saattoi senvuoksi häiriytymättä jatkua, eikä mitään mainittavaa häiriötä olisi sattunutkaan, jollei kohtalo olisi säätänyt, että Joannes, tuo pahan onnen lintu, pylväänsä päästä olisi äkännyt kerjäläistä ja hänen mykkää peliään. Tuo nuori vekkuli remahti huikeaan nauruun ja välittämättä siitä, että keskeytti näyttelijät ja häiritsi yleistä tarkkaavaisuutta, huudahti iloisesti:
– Katsokaahan tuota veijaria, joka kerjää almuja!
Jokainen, joka on heittänyt kiven sammakkolampeen tai laukaissut pyssyn lintuparveen, voi kuvitella, minkä vaikutuksen nämä törkeät sanat saivat aikaan. Gringoire hätkähti kuin sähköiskun saanut. Prologi keskeytyi, ja kaikki päät kääntyivät kerjäläistä kohden, samalla kun syntyi melua ja puheensorinaa. Kerjäläinen ei siitä vähääkään hämmentynyt, vaan näki päinvastoin tässä välinäytöksessä hyvän tilaisuuden pieneen keräykseen. Mankuvalla äänellä ja silmät puoliummessa hän huusi:
– Armahtakaa vaivaista!
– No, Herra paratkoon, sehän on Clopin Trouillefou! huusi Joannes. – Hohoi, ukkoseni, haavasi oli kai vastuksena sääressäsi, koska olet muuttanut sen käsivarteen?
Näitä sanoja seurasi pieni hopearaha, jonka Joannes apinan tarkkuudella heitti likaiseen lakkiin, jota kerjäläinen piti ojennettuna kipeässä kädessään. Hän otti värähtämättä vastaan almun ja pistopuheen ja jatkoi mankumistaan:
– Armahtakaa vaivaista!
Tämä välinäytös oli tuntuvasti herpaissut mielenkiintoa, ja suuri osa yleisöä taputti Robin Poussepainin ja muiden nuorten kirjurien kanssa käsiään, nauraen tuolle omituiselle vuoropuhelulle, jonka ylioppilas kaikuvalla äänellään ja kerjäläinen ainaisella mankumisellaan olivat liittäneet keskelle prologia.
Gringoire oli kovin harmissaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, hän huuteli kerran toisensa jälkeen näyttelijöille: "Jatkakaa! Jatkakaa hiidessä!" luomatta pelkästä halveksumisesta edes katsetta keskeyttäjiin.
Samassa hän tunsi jonkun nykäisevän häntä takinliepeestä. Hän kääntyi hiukan harmistuneena ja hänen oli vaikea hymyillä, mutta hän yritti kuitenkin. Gisquette la Genciennen kaunis käsi siellä tällä tavalla kaiteen läpi herätti hänen huomiotaan.
– Vieläkö ne jatkavat, herra? tyttö kysyi.
– Luonnollisesti, Gringoire vastasi loukkaantuneena kysymyksestä.
– Tahtoisitteko sitten ystävällisesti selittää minulle…
– Mitä ne aikovat sanoa? ehätti Gringoire. – Sangen mielelläni!
Kuunnelkaahan.
– Ei, Gisquette sanoi, ei sitä, vaan mitä ne ovat sanoneet tähän asti.
Gringoire hätkähti aivan kuin joku olisi häntä naskalilla pistänyt.
– Hitto vieköön tuon tyhmän kaakattavan kanan! hän mutisi hampaittensa välitse.
Tästä hetkestä Gisquette oli vajonnut perin alhaalle hänen silmissään.
Sillä välin näyttelijät olivat totelleet hänen kehoitustaan, ja kun yleisö huomasi, että he alkoivat taas puhua, se ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Mutta äkillisen keskeytyksen vuoksi oli siltä mennyt hukkaan melkoinen osa kappaleen kauneudesta, kuten Gringoire harmikseen havaitsi. Rauha oli vähitellen palannut, ylioppilas oli hiljaa, kerjäläinen laski hattuunsa kertyneitä lantteja, ja näytelmä oli päässyt voitolle.
Se oli itse asiassa sangen kaunis teos, jota mielestämme vieläkin voitaisiin hiukan korjattuna esittää. Tarina, joka oli hieman pitkä ja sisällyksetön, toisin sanoen, sommiteltu taiteen sääntöjen mukaan, oli yksinkertainen, eikä Gringoire voinut olla puolueettoman arvostelunsa pyhyydessä rehellisesti ja vilpittömästi ihailematta sen selvyyttä. Kuten helposti saattaa käsittää, olivat nuo neljä vertauskuvaa hieman väsyneitä hedelmättömän matkansa jälkeen kolmen maanosan halki, joista he olivat etsineet sopivaa henkilöä, jonka haltuun voisivat uskoa kultadelfiininsä. Tuon ihmeellisen kalan ylistyksiin oli sekoitettu tuhansia hienoja viittauksia prinsessa Margaretan uudesta sulhasesta, joka sivumennen sanoen vietti vangin ilotonta elämää Amboisen linnassa ja jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että Maanviljelys, Papisto, Aateli ja Kauppa olivat sellaisessa puuhassa hänen tähtensä. Mainittu delfiini oli näytelmän mukaan nuori, kaunis, väkevä ja ennen kaikkea – kaikkien kuninkaallisten hyveiden ihana alkulähde! – Ranskan leijonan poika. Tämä rohkea kuva on todella ihmeteltävä. Kuninkaallisena nimi- tai hääpäivänä ei teatterinkaan luonnonhistorian tarvitse lainkaan epäillen suhtautua delfiiniin, joka on leijonan poika. Sellaiset pindarolaiset ja harvinaiset yhdistelmät juuri todistavat runollista innoitusta. Mutta tehdäksemme arvostelullekin oikeutta, voisimme huomauttaa, että runoilija olisi voinut kehitellä tätä kaunista ajatusta vähemmässäkin kuin kahdessasadassa säkeessä. Mutta mysteerin tuli palatsivoudin määräyksen mukaan kestää kello kahdestatoista neljään, ja jotainhan täytyi sanoa. Ja näytelmäähän kuunneltiin kärsivällisesti.
Yhtäkkiä kesken rouva Kaupan ja rouva Aatelin kiistaa ja juuri sinä hetkenä, jona mestari Maanviljelys lausui seuraavaa ihmeellistä säettä:
Eläintä uljaampaa ei metsät kätke,
avautui tuo tähän saakka niin onnettomana hetkenä suljettuna Pysynyt ovi nyt selko selälleen, ja ovenvartija julisti kuuluvalla äänellä: Hänen korkea-arvoisuutensa Bourbonin kardinaali.
III. Herra kardinaali
Gringoire parka! Kaikkien juhannusrakettien pauke, kahdenkymmenen tuliluikun laukaiseminen, Billy-tornin kuuluisan tykin pamahdus, jonka luoti Pariisin piirityksen aikana sunnuntaina syyskuun 29: ntenä päivänä v. 1465 surmasi seitsemän burgundilaista yhdellä kertaa, koko ruutivaraston räjähdys Temple-portin luona ei olisi tänä juhlallisena ja dramaattisena hetkenä pahemmin särkenyt hänen korviaan kuin nuo ovenvartijan lausumat muutamat sanat: Hänen korkea-arvoisuutensa Bourbonin kardinaali.
Pierre Gringoire ei suinkaan pelännyt herra kardinaalia ja halveksi häntä yhtä vähän. Hän ei ollut sellainen pelkuri eikä liioin niin julkea. Todellisena eklektikkona [valikoitsija, tieteessä ja taiteessa se, joka ei yhdy mihinkään määrättyyn oppisuuntaan, vaan valikoi moninaisuudesta kaiken sen, mikä hänestä näyttää parhaalta], kuten nykyään sanottaisiin, kuului Gringoire noihin yleviin ja lujiin, maltillisiin ja tyyniin luonteisiin, jotka aina osaavat pysytellä keskitiellä, stare in dimidio rerum, jotka ovat täynnä järkeä ja vapaamielistä viisautta, samalla kuin he käyttävät kardinaaleja hyväkseen, – tuohon oivalliseen, kuolemattomaan filosofisukuun, joille viisaus, aivan kuin joku uusi Ariadne, näyttää antaneen lankakerän, jota kehitellen he maailman alusta saakka ovat vaeltaneet ihmiselämän sokkeloisessa labyrintissa. Heitä on olemassa kaikkina aikoina, aina samanlaisina, toisin sanoen, eri aikojen mukaisina. Ja lukuunottamatta meidän Pierre Gringoireamme, joka, jos meidän onnistuu antaa hänelle hyvin ansaittu kuuluisuus, kylläkin hyvin edustaa heitä viidennellätoista vuosisadalla, elähdytti heidän henkensä varmaankin myös isä Du Breuliä, kun hän kuudennellatoista vuosisadalla kirjoitti nuo naiivin ylevät sanat, jotka ovat vuosisatain arvoiset: "Olen pariisilainen kansakunnaltani ja parrhisilainen kieleltäni, koska kreikkalainen sana parrhisia merkitsee rohkeapuheisuutta: sitä olen käyttänyt itseään herroja kardinaaleja, prinssi de Contyn setää ja veljeä vastaan, kuitenkin aina huomioonottaen heidän suuruutensa ja loukkaamatta ketään heidän seurueistaan, mikä merkitseekin jo paljon."
Siihen epämieluisaan vaikutelmaan, jonka kardinaalin tulo herätti Pierre Gringoiressa, ei näin ollen sekoittunut vihaa eikä halveksumista. Päinvastoin oli runoilijallamme aivan tarpeeksi tervettä järkeä ja kyllin kulunut takki ollakseen hyvillään siitä, että sellainen ylhäinen korva saattaisi kuulla hänen prologinsa viittauksia ja varsinkin delfiinin, Ranskan leijonan pojan, ylistyksiä. Mutta itsekkyys ei ole hallitsevana piirteenä runoilijain ylevässä luonteessa. Jos näet annamme luvun kymmenen merkitä runoilijan olemusta, voisi kemisti, joka sitä ryhtyisi erittelemään, löytää siitä yhden osan itsekkyyttä ja yhdeksän osaa itserakkautta. Mutta sinä hetkenä, jona ovi avattiin kardinaalille, olivat nuo yhdeksän kymmenesosaa itserakkautta menestyksen paisuttamina niin väkevässä nousutilassa, että ne kokonaan tukahduttivat sen pienen huomaamattoman itsekkyysmolekyylin, jonka me äsken huomautimme muodostavan yhden osan runoilijain luonnetta; muuten erittäin tärkeä osa, todellisuuden ja ruumiillisuuden painolasti, jota ilman he eivät voisi lainkaan pysyä maan kamaralla. Gringoire nautti tämän suuren kuulijakunnan näkemisestä, tuntemisesta ja niin sanoakseni sen valtasuonen tunnustelemisesta. Mitäpä siitä, vaikkapa tämä kuulijakunta olikin hänen mielestään suureksi osaksi sivistymätöntä joukkoa. Hän näki sen hämmästyneenä, jäykistyneenä ja ikään kuin tukahtuneena sen sanatulvan paljoudesta, joka lakkaamatta virtasi hänen teoksensa joka kohdasta. Itse hän nautti täyttä päätä mukana, ja päinvastoin kuin La Fontaine, joka huvinäytelmäänsä Le Florentiniä esitettäessä kysyi: "Kukahan pöllö tämänkin roskan on kirjoittanut?" olisi hän mielellään kysynyt naapuriltaan: "Kenen tämä mestariteos on?" Voimme siis helposti kuvitella, minkä vaikutuksen kardinaalin äkillinen ja sopimaton tulo teki häneen.
Hänen pelkonsa kävikin kukkuramitalla toteen. Hänen korkea-arvoisuutensa tulo pani koko kuulijakunnan liikkeelle. Kaikki päät kääntyivät parveketta kohden. Ei voinut enää kuulla mitään. "Kardinaali! kardinaali!" kuului kaikkialta.
Kardinaali pysähtyi hetkeksi parvekkeen kynnykselle. Melu kasvoi kaksinkertaiseksi hänen luodessaan välinpitämättömän silmäyksen ympäri salia. Kaikki nousivat varpailleen nähdäkseen paremmin.
Kardinaali olikin itse asiassa henkilö, joka oli yhtä hyvin näkemisen arvoinen kuin mikä tahansa muukin komedia. Bourbonin kardinaali Kaarle, Lyonin arkkipiispa ja kreivi, Gallian pääpiispa, oli veljensä, Beaujeun herttuan Pietarin kautta sukua Ludvig XI: lle, jonka vanhimman tyttären hän oli nainut, ja äitinsä Burgundin Agneksen kautta Kaarle Rohkealle. Hallitsevana piirteenä tässä Gallian pääpiispassa oli hovimiehenhenki ja taipuminen vallanpitäjien tahtoon. Voi näin ollen kuvitella, miten monta pulmaa tämä kaksinkertainen sukulaisuussuhde oli hänelle tuottanut, ja miten monen maallisen salakarin sivuitse hänen hengellinen purtensa oli saanut luovia murskautumatta Ludvigiin toisella tai Kaarleen toisella puolen, tähän Skyllaan ja Kharybdikseen, joka oli niellyt Nemours'in herttuan ja Saint-Polin konnetaabelin. Taivaan avulla hän oli sangen onnellisesti suoriutunut kaikista hankaluuksista ja ehtinyt seikkailuitta Roomaan. Mutta vaikka hän oli satamassa, tai oikeammin sanoen, koska hän oli satamassa, hän muisteli aina levottomuudella vaarojen ja vastuksien täyttämän poliittisen uransa vaihtelevia tapahtumia. Hänen oli tapana sanoa, että vuosi 1476 oli ollut hänelle musta ja valkea, tarkottaen sillä, että hän sinä vuonna oli samalla kertaa kadottanut äitinsä Bourbonnais'n herttuattaren ja serkkunsa Burgundin herttuan, ja että toinen suru oli lohduttanut häntä toisessa.
Hän oli muuten hyväsydäminen mies, vietti iloista kardinaalin elämää ja mielellään maisteli oikeata kuninkaallista Challuaun [Chaillot] viiniä, ei lainkaan vihannut Richarde la Garmoisea ja Thomasse la Saillardea, antoi mieluummin almuja kauniille tytöille kuin vanhoille vaimoille, ja oli kaikkien näiden ominaisuuksiensa vuoksi pariisilaisten suosima. Kun hän näyttäytyi julkisesti, hänellä oli aina seurana pieni hovi ylhäissukuisia piispoja ja pappeja, iloisia lemminkäisiä, jotka eivät hyljeksineet rypäleen mehua, ja useammin kuin kerran tapahtui, että hurskaat sisaret, jotka palasivat iltamessusta Saint-Germain d'Auxerresta, kulkiessaan Bourbonin palatsin kirkkaasti valaistujen ikkunain ohitse, kuulivat samojen äänien, jotka päivällä olivat heille messunneet, lasien kilistessä laulavan Benediktus XII: n juomalaulua Bibamus papaliter, saman paavin, joka tiaaraan asetti kolmannen kruunun.
Tämä kansansuosio se epäilemättä pelasti kardinaalin huonosta vastaanotosta joukon taholta, saman joukon, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin tyytymätön ja niin tuiki vähän kunnioittanut häntä päivänä, jona hänen piti valita paavi. Mutta pariisilaiset eivät ole pitkävihaisia, ja nuo kunnon porvarit tunsivat muuten vieneensä voiton kardinaalista pakottaessaan näyttelijät aloittamaan, ja se voitto riitti heille. Ja herra kardinaali Bourbon oli komea mies; hänellä oli sangen kaunis punainen puku, joka sopi hänelle mainiosti; toisin sanoen, naisväki oli hänen puolellaan, siis yleisön suurin osa. Olisihan ollut kohtuutonta ja osoittanut huonoa makua, jos olisi vihelletty kardinaalille siksi, että hän oli antanut odottaa itseään, kun tämä kardinaali lisäksi oli kaunis mies ja esiintyi edukseen punaisessa puvussaan.
Hän astui siis parvekkeelle tervehtien yleisöä tuolla suopealla hymyllä, jolla mahtavat aina ovat suhtautuneet kansaan, ja suuntasi askeleensa hitaasti punaisella sametilla päällystettyä nojatuoliaan kohden näyttäen miettivän aivan muita asioita. Hänen seurueensa, jota me nykyään nimittäisimme hänen piispa- ja pappiesikunnakseen, astui aivan hänen kintereillään parvekkeelle herättäen yleisössä yhä enemmän melua ja uteliaisuutta, Alettiin yleisesti osoitella. Mainittiin naapureille saapujain nimiä; kukin halusi tuntea ainakin yhden. Kuka osoitti Marseillen piispaa Alaudet'ta, jos oikein muistan, kuka Saint-Denis'n prioria, kuka Saint-Germain-des-Prés'n apottia Robert de Lespinassea, erään Ludvig XI: n rakastajattaren seikkailevaa veljeä, mutta nämä meluisat tiedonannot eivät suinkaan aina osuneet oikeaan. Ylioppilaat taas vuorostaan noituivat. Nyt oli heidän päivänsä, heidän narrinjuhlansa, heidän saturnaliansa, nuorten oikeuden kirjurien ja humanistien vuotuiset orgiat. Pahimmatkin ruokottomuudet olivat sallittuja ja pyhitettyjä tuona päivänä. Olihan väkijoukossa sellaisia riehakoita naikkosia kuin Kaunis-Kaisa, Hutsu-Anni ja Kympin-Leena. Pitihän vähintään kiroilla, minkä kieli kesti, ja hiukan noitua Jumalan nimeen niin kauniina päivänä ja niin hyvässä kirkonmiesten ja ilotyttöjen seurassa. Eivätkä he jättäneetkään tilaisuutta käyttämättä, ja yleisen melun seasta kuului kaikkien noiden viikarien suista, joita muun osan vuodesta piti kurissa Ludvig Pyhän hehkuvan raudan pelko, kauhea sadatusten ja sutkausten tulva. Ludvig Pyhä raukka, miten he kohtelivatkaan häntä hänen omassa Oikeuspalatsissaan! Jokainen noista rasavilleistä oli maalitaulukseen valinnut tulijain joukosta jonkun mustan, harmaan, valkoisen; tai sinipunaisen viitan. Mitä Joannes Frollo de Molendinoon tulee, hän oli arkkidiakonin veljenä rohkeasti valinnut punaisen, ja hän hoilasi täyttä kurkkua katse hävyttömästi suunnattuna kardinaaliin: Cappa repleta mero! [Viitta puhdasta viiniä täynnä.]
Kaikki nämä yksityiset äänet, jotka me nyt tässä olemme lukijalle peittelemättä esittäneet, häipyivät siinä määrin yleiseen meluun, etteivät ne kuuluneet parvekkeelle. Kardinaali ei muuten olisi niistä erityisemmin pahastunutkaan, sillä niin totuttu oltiin tämän päivän vapauksiin. Hänellä oli sitä paitsi, kuten hänen ilmeestäänkin näkyi, eräs toinen huoli, joka seurasi hänen kintereillään ja miltei samaan aikaan kuin hänkin astui parvekkeelle: flaamilaiset lähettiläät.
Hän ei tosin ollut mikään perusteellinen poliitikko, joka olisi miettinyt hiuksensa harmaiksi serkkujensa Burgundin Margaretan ja Wienin dauphinin Kaarlen avioliiton mahdollisia seurauksia tai sitä, miten kauan tuo paikattu liitto Itävallan arkkiherttuan ja Ranskan kuninkaan välillä kestäisi, ja miten Englannin kuningas suhtautuisi tähän hänen tyttärensä syrjäyttämiseen. Tämä ei itse asiassa suuriakaan häntä huolestuttanut, ja hän joi joka ilta kuninkaallista Chaillot'tansa aavistamatta, että muutamat pullot tätä samaa viiniä, jotka Ludvig XI lähetti ystävyydenlahjana Edvard IV: lle (hieman lääkäri Coictier'n tarkastamana ja parantamana), eräänä kauniina aamuna vapauttaisivat Ludvig XI: n Edvard IV: stä. Näitä huolia ei "Itävallan arkkiherttuan kunnioitettava lähetystö" tuottanut kardinaalille, mutta se vaivasi häntä toisella tavalla. Hänestä ei ollut suinkaan helppoa, että hänen, Kaarle Bourbonin, piti esiintyä isäntänä yksinkertaisille porvareille, hänen, kardinaalin, mitättömille raatimiehille, hänen, iloisen ranskalaisen, flaamilaisille oluenjuojille, ja lisäksi julkisesti. Se oli varmaankin ikävimpiä tehtäviä, mitä hän kuninkaan mieliksi oli koskaan ottanut suorittaakseen.
Kuitenkin oli hänen kasvoillaan mitä kohteliain ilme, kun hän kääntyi ovea kohden vartijan äänekkäästi ilmoittaessa: "Itävallan herra arkkiherttuan herrat lähettiläät". On turhaa sanoa, että koko yleisökin alhaalla salissa kääntyi sinne päin.
Sisälle astui parittain Itävallan Maximilianin neljäkymmentäkahdeksan lähettilästä, johtajina kunnianarvoisa pater Jehan, Saint-Bertin apotti, Kultaisen taljan ritarikunnan kansleri, ja Jacques de Goy, Daubyn herra ja Gentin ylivouti. Heidän syvä vakavuutensa erosi jyrkästi siitä huolimattomasta tavasta, millä Bourbonin kardinaalin kirkollinen seurue esiintyi. Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota vain tuolloin tällöin hillityt naurahdukset häiritsivät, yleisö kuunteli noita omituisia nimiä ja porvarisarvoja, joita jokainen näistä herroista järkähtämättömän vakavana ilmoitti ovenvartijalle, joka vuorostaan toisti nimet ja arvot sekaisin ja tuntemattomiksi vääntyneinä. Siinä oli mestari Loys Roelof, raatimies Louvainin kaupungista; herra Clays d'Etuelde, raatimies Brysselistä; herra Paul de Baeust, Voirmizellen herra, Flanderin presidentti; mestari Jehan Coleghens, Antwerpenin Pormestari; mestari George de la Moere, ensimmäinen oikeusneuvosmies Gentistä; mestari Gheldolf van der Hage, ensimmäinen perintöasiainneuvosmies samasta kaupungista; ja herra de Bierbecque ja Jehan Pinnock ja Jehan Dymaerzelle jne. jne.; vouteja, raatimiehiä ja pormestareita; pormestareita, raatimiehiä ja vouteja; kaikki suoria, jäykkiä, arvokkaita, turpeita, pukeutuneina samettisiin ja damastisiin juhlatamineisiin ja mustasamettisiin huppukauhtanoihin, joissa oli kyprolaisin kultalangoin koristetut tupsut; ennen kaikkea muhkeita flaamilaiskasvoja vakavine, ankaroine ilmeineen, samaa sukua, jota Rembrandt on maalannut "Yövartionsa" tummalle taustalle; henkilöitä, joiden kaikkien otsalta saattoi lukea, että Itävallan Maximilian oli menetellyt oikein "luottaessaan heidän älykkyyteensä, rohkeuteensa, kokemukseensa, uskollisuuteensa ja rehellisyyteensä", kuten hän julistuksessaan lausui.
Eräs poikkeus kuitenkin oli. Se oli hieno, älykkään ja viekkaan näköinen mies, eräänlainen apinan ja diplomaatin sekoitus, jota kardinaali lähestyi kolme askelta ja tervehti syvällä kumarruksella, vaikka hän olikin vain Willem Rym, neuvoston jäsen ja Gentin kaupungin pormestari.
Harva tiesi vielä silloin, mikä tämä Willem Rym oli miehiään. Harvinainen nero, joka vallankumousaikoina olisi loistolla esiintynyt tapausten johdossa, mutta jonka viidennellätoista vuosisadalla täytyi tyytyä maanalaiseen työhön juonien salaojissa ja elää juoksuhaudoissa, kuten Saint-Simonin herttua lausui. Hänet muuten tunsi sangen hyvin Euroopan ensimmäinen sapööri, joka piti häntä suuressa arvossa. Hän juonitteli tuttavallisesti Ludvig XI: n kanssa, jonka salaiset suunnitelmat hän usein vainusi, – kaikki seikkoja, joista ei ollut aavistustakaan tällä yleisöllä, jota kardinaalin kohteliaisuus tätä vaatimatonta, pientä flaamilaista raatimiestä kohtaan suuresti ihmetytti.
IV. Mestari Jacques Coppenole
Samaan aikaan kuin Gentin pormestari ja hänen korkea-arvoisuutensa vaihtoivat syvän kumarruksen ja muutamia hiljaisia sanoja, näyttäytyi ovella kookas mies, jolla oli suuri pää ja leveät hartiat ja joka teki tuloa yhtaikaa Willem Rymin kanssa: verikoira ketun rinnalla, olisi voinut sanoa. Hänen huopahatturähjänsä ja nahkatakkinsa olivat räikeänä vastakohtana häntä ympäröivälle sametille ja silkille. Luullen häntä joksikin erehtyneeksi tallirengiksi pysäytti hänet ovenvartija.
– Seis, hyvä mies! Ei tänne saa tulla.
Nahkatakkinen työnsi hänet syrjään olkapäästä.
– Mitä sinä siinä, tomppeli? hän sanoi äänellä, joka sai koko salin huomion kiintymään tähän omituiseen keskusteluun. – Etkö näe, että kuulun lähetystöön?
– Nimenne? ovenvartija kysyi.
– Jacques Coppenole.
– Arvonne?
– Sukankutoja Gentistä; osoitekilvessä Kolme ketjua.
Ovenvartija hölmistyi. Kävihän vielä päinsä ilmoittaa raatimiehiä ja pormestareita; mutta sukankutoja, se oli jo liikaa. Kardinaali istui kuin neuloilla. Koko kansanjoukko kuunteli ja katseli parvekkeelle. Jo kaksi päivää oli hänen korkea-arvoisuutensa parhaansa mukaan koettanut silitellä näitä flaamilaisia karhuja saadakseen heidät hieman esiintymiskelpoisemmiksi, ja nyt tämä kauhea välinäytös. Tällä välin oli Willem Rym hienoine hymyineen lähestynyt ovenvartijaa.
– Ilmoittakaa mestari Jacques Coppenole, Gentin raadin kirjuri, hän kuiskasi hiljaa.
– Ovenvartija, kardinaali lausui kovaa, ilmoittakaa mestari Jacques
Coppenole, kuuluisan Gentin kaupungin raadin kirjuri.
Se oli harhaisku. Willem Rym yksin olisi voinut välttää vaikeuden; mutta Coppenole oli kuullut kardinaalin sanat.
– Ei, Herra paratkoon! hän huudahti ukkosenäänellään. – Jacques Coppenole, sukankutoja. Kuuletko, ovenvartija? Ei enempää eikä vähempää. Herra paratkoon! sukankutoja, eikö se riitä? Herra arkkiherttua on monesti etsinyt hansikastaan minun sukistani. [Sanaleikki. Gant, hansikas, ja Gentin ranskalainen nimi lausutaan samalla tavalla.]
Näitä sanoja seurasi valtava naurun ja kättentaputusten puuska.
Sanaleikki ymmärretään heti Pariisissa ja sille taputetaan aina käsiä.
Lisätkäämme vain, että Coppenole oli kansanmies, ja että koko yleisö oli kansanmiehiä ja – naisia. Heidän ja hänen välilleen oli äkkiä syntynyt sähköinen yhdysside aivan kuin itsestään. Flaamilaisen sukankutojan ylpeät sanat olivat, samalla kun ne nöyryyttivät hoviväkeä, kaikissa noissa plebeijisieluissa herättäneet jonkinlaista omanarvontuntoa, joka vielä viidennellätoista vuosisadalla oli hämärä ja kehittymätön. Tämä sukankutoja, joka juuri oli rohjennut vastustaa itse kardinaalia, oli heidän vertaisensa, ajatus, joka sangen suloisesti kutkutti tätä rahvasta, joka oli tottunut kunnioittamaan ja tottelemaan kardinaalin laahustimenkantajan, Pyhän Genovevan apotin voudin renkejä.
Coppenole tervehti ylpeästi hänen korkea-arvoisuuttaan, joka vastasi tuon Ludvig XI: n pelkäämän kaikkivaltiaan porvarin tervehdykseen. Willem Rym, tämä "viisas ja pahanilkinen mies", kuten Philippe de Comines sanoo, katseli heitä pilkallinen ja voitollinen hymy huulillaan. Kaikki istuutuivat paikoilleen, kardinaali aivan neuvottomana ja rauhattomana, Coppenole tyynenä ja levollisena ja epäilemättä miettien itsekseen, että loppujen lopuksi hänen arvonimensä, sukankutoja, oli yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin, ja että Maria Burgundilainen, tämän Margaretan äiti, jota Coppenole parhaillaan oli naittamassa, ei olisi niin suuresti pelännyt häntä kardinaalina kuin sukankutojana. Sillä mikään kardinaali ei olisi saanut Gentin porvareita nousemaan Kaarle Rohkean tyttären suosikkeja vastaan, kardinaali ei olisi voinut yhdellä ainoalla sanalla karaista kansanjoukkoa hänen kyyneleitään ja rukouksiaan vastaan, kun hän mestauslavan juurelle saakka tuli rukoilemaan kansaltaan heille armoa, kun taas sukankutojan olisi ainoastaan tarvinnut nostaa nahkahihainen käsivartensa, että teidän päänne, korkeat herrat Guy d'Hymbercourt ja kansleri Guillaume Hugonet, olisivat pudonneet!
Vieläkään eivät kardinaalin kaikki nöyryytykset olleet loppuneet, ja hänen täytyi juoda pohjaan saakka tämän huonon seuran tuottama katkera kalkki.
Lukija ei liene unohtanut tuota häikäilemätöntä kerjäläistä, joka prologin alussa oli kiivennyt kardinaalin parvekkeen reunustalle. Loistavien vieraiden saapuminen ei suinkaan ollut pelottanut häntä sieltä pois, ja samalla kun papit ja lähettiläät tuppautuivat tiheään kuin hollantilaiset sillit lehterin penkeille, hän oli asettunut sangen mukavasti istumaan reunustalle jalat ristissä. Kun huomio oli kiintynyt toisaalle, ei kukaan ollut huomannut tätä pitkälle menevää hävyttömyyttä. Ja hän puolestaan ei lainkaan kiinnittänyt huomiotaan siihen, mitä salissa tapahtui. Hän huojutti päätään huoletonna kuin napolilainen kulkuri ja toisti silloin tällöin melun keskellä koneellisesti: "Armahtakaa vaivaista!" Hän lieneekin ollut ainoa koko joukosta, joka Coppenolen ja ovenvartijan sananvaihdon aikana ei ollut edes kääntänyt päätään. Mutta nyt sattui niin, että gentiläinen sukankutoja, jolla jo oli kansanjoukon myötätunto puolellaan ja johon kaikkien katseet olivat kiintyneet, istuutui ensimmäiselle penkille aivan kerjäläisen kohdalle, ja yleisö hämmästyi sangen suuresti nähdessään, että flaamilainen lähettiläs, tarkastettuaan hieman lähemmin kerjäläistä, taputti aivan toverillisesti häntä risaiselle olkapäälle. Kerjäläinen kääntyi. Saattoi nähdä hämmästystä ja jälleen tuntemisen iloa kummankin kasvoilla, ja vähääkään välittämättä näkijöistä alkoivat sukankutoja ja kerjäläinen keskustella hiljaisella äänellä pitäen toisiaan kädestä kerjäläisen risojen pistäessä räikeästi silmään parvekepeitteen kultakirjailua vasten; hän muistutti matoa appelsiinilla.
Tämän harvinaisen näyn eriskummaisuus herätti salissa sellaisen naurunpuuskan, että kardinaalinkin huomio kiintyi siihen. Hän kurottautui hieman, ja kun hän ei paikaltaan voinut nähdä muuta kuin kaistan Trouillefoun risaista pukua, hän luuli luonnollisesti, että kerjäläinen pyysi almua, ja huusi tästä rohkeudesta suuttuneena:
– Herra palatsivouti, käskekää heittää tuo lurjus virtaan.
– Herra paratkoon! herra kardinaali, virkkoi Coppenole päästämättä
Clopinin kättä, – hän on minun ystäviäni!
– Hyvä, hyvä! huusi yleisö. Tästä hetkestä lähtien oli mestari Coppenolella Pariisissa samoin kuin Gentissä "suuri kansansuosio; sillä sellaisilla henkilöillä", sanoo Philippe de Comines, "on se aina, kun he ovat siihen määrään epäsovinnaisia".
Kardinaali puraisi huultansa. Hän kumartui naapurinsa Pyhän Genovevan apotin puoleen ja sanoi hänelle hiljaa:
– Kauniita lähettiläitä herra arkkiherttua on meille lähettänyt
Margaretaa esittelemään!
– Teidän korkea-arvoisuutenne, apotti vastasi, – tuhlaa kohteliaisuuksiaan suotta noille flaamilaisille kärsille, margaritas ante porcos [helmiä sioille].
– Sanokaa mieluummin, lisäsi kardinaali hymyillen, porcos anteMargaritam. [Sikoja ennen Margaretaa. Margareta merkitsee helmeä.]
Koko tuo kaapuihin pukeutunut pieni hovi otti ihastuksella vastaan tämän sanaleikin. Kardinaali tunsi saaneensa hiukan korvausta. Hän ja Coppenole olivat nyt tasoissa; hänkin oli niittänyt sanaleikillä suosiota.
Ne lukijat, joilla on kykyä yleistää, kuten nykyään sanotaan, sallinevat meidän kysyä, ovatko he saaneet kyllin selvän kuvan siitä näytelmästä, jonka tuon suuren salin laaja suunnikas tällä hetkellä tarjosi. Keskellä salin vasenta sivuseinää suuri, komea, kultakirjaillulla kankaalla päällystetty parveke, jolle astuu saattueessa pienestä goottilaistyylisestä ovesta joukko juhlallisia henkilöitä ovenvartijan yksitellen ilmoittamina. Etupenkeillä jo joukko kunnianarvoisia henkilöitä kärpännahka-, sametti- ja purppurapäähineissä. Arvokkaana vaikenevan parvekkeen ympärillä, sivuilla, edessä, joka puolella kova tungos ja kova melu. Tuhansia katseita suuntautuneina heidän kasvojaan kohden, tuhansia kuiskeita joka nimestä. Näytelmä on todellakin omituinen ja ansaitsee hyvin katsojan huomion. Mutta mikä on tuo tuolla salin päässä oleva lautateline, jonka päällä on neljä ja juurella yhtä monta kirjavasti puettua marionettia? Ja kuka on tuo mustapukuinen ja kalpea olento, joka seisoo sen vieressä? Niin, rakas lukijani, siellähän on Pierre Gringoire ja hänen prologinsa.
Olimme kaikki kokonaan unohtaneet hänet, ja sitä hän juuri eniten pelkäsi.
Siitä hetkestä saakka, jolloin kardinaali astui sisään, Gringoire oli lakkaamatta ponnistellut prologinsa pelastamiseksi. Hän oli ensin käskenyt näyttelijöitä, jotka olivat vaienneet, jatkamaan kovemmalla äänellä, ja kun hän oli nähnyt, ettei kukaan kuunnellut, hän oli antanut heidän keskeyttää ja koko sen neljännestunnin, jonka seisaus kesti, hän oli polkenut ja huitonut, vedonnut Gisquetteen ja Liénardeen ja kehoittanut naapureitaan vaatimaan prologin jatkamista, mutta turhaan. Kukaan ei kääntänyt silmiään kardinaalista, lähettiläistä ja parvekkeesta, noiden lukemattomien katseitten ainoasta kohteesta. Otaksuttavaa on myös, ja me sanomme sen ikäväksemme, että prologi alkoi jonkin verran ikävystyttää kuulijoita. Itse asiassa esitettiin parvekkeella aivan samaa näytelmää kuin marmoripöydällä: taistelua Maanviljelyksen ja Papiston, Aatelin ja Kaupan välillä. Ja suuri joukko yleisöä halusi mieluummin nähdä ne ilmielävinä edessään, hengittävinä, toimivina ja kyynärpäillään tönivinä, lihana ja verenä, tässä flaamilaisessa lähetystössä, tässä piispallisessa hovissa, kardinaalin kaavun ja Coppenolen nutun alla, kuin maalattuina, vaatetettuina ja niin sanoakseni täytettyinä ja lausuen säkeitä niissä keltaisissa ja valkeissa mekoissa, joihin Gringoire oli ne pukenut.
Runoilijamme ei kuitenkaan pitänyt peliään vielä kokonaan menetettynä ja nähdessään rauhan jonkin verran palaavan hän keksi sotajuonen.
– Hyvä herra, hän sanoi kääntyen lähimmän naapurinsa, lihavan, kärsivällisen näköisen miehen puoleen, – ettekö ole sitä mieltä, että pitäisi aloittaa uudelleen?
– Mikä? naapuri kysäisi.
– Mysteeri tietenkin! Gringoire vastasi.
– Miksikäs ei, virkahti naapuri.
Tämä puolittainen hyväksyminen riitti Gringoirelle ja tunkeutuen joukon sekaan sen verran kuin saattoi hän alkoi huutaa täyttä kurkkua, kun ei kukaan muu näyttänyt siihen taipuvalta:
– Aloittakaa, aloittakaa uudelleen!
– Piru vieköön! huusi Joannes de Molendino, mitä ne tuolla nurkassa laulavat (sillä Gringoire luihkasi neljän edestä)? Mitä sanotte, toverit, eikö mysteeri ole loppunut? He tahtovat aloittaa sen uudelleen! Eihän se sovi.
– Ei! ei! huusivat kaikki ylioppilaat yhdestä suusta. Alas mysteeri! alas!
Mutta Gringoire huusi yhä useamman miehen voimalla:
– Aloittakaa uudelleen! Aloittakaa uudelleen! Nämä huudot herättivät kardinaalin huomion.
– Herra palatsivouti, hän sanoi pitkälle, mustapukuiselle miehelle, joka seisoi jonkin askeleen päässä hänestä, mitä helvetillistä melua nuo vintiöt tuolla pitävät?
Palatsivouti oli jonkinlainen matelija-virkamies, eräänlainen lainopillinen yölepakko, samalla rotta ja lintu, tuomari ja renki.
Hän lähestyi hänen korkea-arvoisuuttaan ja suuresti peläten hänen vihastumistaan sai änkyttäen kerrotuksi kansanjoukon sopimattomasta käyttäytymisestä, miten keskipäivä oli tullut ennen hänen korkea-arvoisuuttaan ja miten näyttelijät oli pakotettu aloittamaan odottamatta hänen korkea-arvoisuutensa tuloa.
Kardinaali purskahti nauramaan.
– Kunniani kautta, yliopiston rehtorin olisi pitänyt tehdä samoin.
Vai mitä sanotte, mestari Rym?
– Herra kardinaali, vastasi Willem Rym, olkaamme iloisia, että olemme päässeet puolesta näytelmästä. Hyödyimmehän sen verran.
– Saavatko nuo vintiöt jatkaa ilveilyään? palatsivouti kysyi.
– Jatkakoot, jatkakoot! sanoi kardinaali, se on minusta yhdentekevää. Luen sill'aikaa messukirjaani.
Palatsivouti astui parvekkeen reunalle ja huusi, käskettyään kädenliikkeellä yleisöä vaikenemaan:
– Porvarit ja kaupunkilaiset! Tyydyttääkseen sekä niitä, jotka vaativat aloittamaan uudelleen, että niitä, jotka vaativat lopettamaan, hänen korkea-arvoisuutensa käskee jatkamaan.
Molempien puolien täytyi alistua siihen. Mutta sekä tekijä että yleisö eivät olleet sen takia oikein tyytyväisiä kardinaaliin.
Lavalla olevat henkilöt alkoivat uudelleen lausua ulkoläksyjään, ja Gringoire toivoi, että ainakin hänen teoksensa jälkimmäinen osa saisi tarkkaavia kuulijoita. Mutta niinkuin hänen muutkin kuvitelmansa, niin petti tämäkin toivo. Salissa tosin oltiin taas kutakuinkin hiljaa, mutta Gringoire ei ollut huomannut, että sinä hetkenä, jolloin kardinaali antoi käskyn jatkaa, parveke ei vielä ollut läheskään täynnä, ja että flaamilaisten lähettiläiden jälkeen saapui uutta väkeä, joka muodosti osan seurueesta ja jonka nimiä ja arvoja tuolloin tällöin lausuessaan ovenvartija suuresti häiritsi hänen näytelmäänsä. Ajatelkaamme ovenvartijaa, joka kovalla äänellä kahden säkeen välillä tai usein keskellä säettä tokaisee tällaisia lisäyksiä:
Mestari Jacques Sharmolue, kuninkaallinen kirkollisasiain prokuraattori!
Jehan de Harlay, Pariisin kaupungin yövartioston päällikkö!
Herra Galiot de Genoilhac, ritari, Brussacin herra, kuninkaallisen tykistön päällikkö!
Mestari Dreux-Raguier, meidän herramme kuninkaan vesien ja metsien tarkastaja Ile-de-Francessa, Champagnessa ja Briessä!
Herra Louis de Graville, ritari, kuninkaan neuvonantaja ja kamariherra, Ranskan amiraali, Vincennes-metsän vartija!
Mestari Denis Le Mercier, Pariisin sokeainkodin johtaja! – Jne., jne.
Se oli sietämätöntä.
Tämä omituinen säestys, joka teki näytelmän seuraamisen vaikeaksi, harmitti Gringoirea sitäkin enemmän, kun hän ei voinut kieltää itseltään, että toiminta kävi yhä jännittävämmäksi, ja että hänen näytelmänsä tarvitsi menestyäkseen ainoastaan huomiota osakseen. Vaikeata olikin kuvitella älykkäämpää ja draamallisempaa tarinaa. Neljä prologin henkilöä voivotteli parhaillaan kuolettavaa pulaansa, kun itse Venus, vera incessu patuit dea, näyttäytyi heille pukeutuneena kauniiseen pitkäliepeiseen pukuun, joka oli Pariisin kaupungin vaakunalla koristettu. Hän saapui omassa persoonassaan vaatimaan kauneimmalle luvattua dauphinia. Jupiter, jonka ukkonen jyrisi lavan alaisessa pukeutumiskammiossa, kannatti hänen vaatimuksiaan, ja jumalatar oli jo vähällä voittaa, toisin sanoen, päästä naimisiin herra delfiinin kanssa, kun saapui nuori tyttö pukeutuneena valkeaan damastiin ja kantaen kädessään helmeä (läpikuultava viittaus Flanderin Margaretan nimeen) taistelemaan Venuksen kanssa. Teatteritemppu ja käänne! Keskusteltuaan hetkisen päättivät Venus, Margareta ja koko seura lykätä riidan Pyhän Neitsyen ratkaistavaksi. Kappaleessa esiintyi vielä eräs sangen kaunis henkilö, Mesopotamian kuningas dom Pedros, mutta tiheiden keskeytysten vuoksi oli vaikeata saada selville, mitä tekemistä hänellä oikeastaan oli. Kaikki nämä henkilöt kiipesivät tikkaita myöten ylös lavalle.
Mutta ponnistukset olivat turhia. Kaikki nämä kauneudet menivät hukkaan. Oli aivan kuin kardinaalin saapuessa jokin näkymätön ja lumottu lanka olisi kääntänyt kaikki katseet marmoripöydästä parvekkeelle, salin eteläpäästä länsisivuun. Ei mikään voinut irrottaa katselijoita tästä lumouksesta. Kaikkien silmät pysyivät suunnattuina parvekkeelle, ja uudet tulokkaat, heidän onnettomat nimensä, heidän kasvonsa ja pukunsa olivat alituisia johtimia. Toivotonta! Lukuun ottamatta Gisquetteä ja Liénardea, jotka tuolloin tällöin kääntyivät, kun Gringoire nykäisi heitä käsivarresta, ja tuota paksua, kärsivällistä naapuria, ei kukaan kuunnellut eikä katsellut hylättyä moraliteetti parkaa. Gringoire näki kasvoja enää vain sivulta päin.
Miten katkera olikaan hänen mielensä, kun hän näin näki kunniansa ja taiteensa ylpeän rakennuksen pala palalta hajoavan, ja lisäksi hän ajatteli, että tämä sama joukko kärsimättömänä odottaen hänen teoksensa esitystä oli kapinoinut palatsivoutia vastaan, ja nyt kun heidän tahtoonsa oli taivuttu, eivät enää välittäneet rahtuakaan koko näytelmästä. Ja sama esitys oli kuitenkaan alkanut niin yksimielisen mieltymyksen merkeissä! Kansansuosion ikuinen vuoksi ja luode! Ajatella, että oltiin vähällä hirttää voudin nihdit! Mitä hän olisikaan antanut elääkseen uudelleen tuon suloisen hetken!
Mutta ovenvartijan raaka yksinpuhelu loppui vihdoin viimein. Kaikki olivat saapuneet. Gringoire hengähti helpotuksesta, ja näyttelijät jatkoivat urheasti esitystään. Mutta äkkiä nähdään mestari Coppenolen, sukankutojan, nousevan paikaltaan, ja Gringoire kuulee hänen yleisön henkeä pidättäen kuunnellessa pitävän seuraavan kauhean puheen:
– Herrat Pariisin porvarit ja junkkerit, – enpä tosiaankaan, Herra paratkoon, tiedä mitä täällä oikein teemme. Näen kyllä tuolla nurkassa lavalla miehiä, jotka näyttävät hierovan tappelua. En tiedä, onko tämä sitä, mitä te tässä maassa nimitätte mysteeriksi; mutta hauskaa se ei ainakaan ole. Ne pieksävät suutaan, eikä siitä näy syntyvän sen kummempaa. Neljännestunnin olen jo odottanut ensimmäistä iskua, mutta sitä ei kuulu, ei Ray. Pelkuriraukkoja koko joukko, jotka vain kynsivät toisiaan parjauksilla. Teidän pitäisi tilata tänne nyrkkeilijöitä Lontoosta tai Rotterdamista; silloin olisi toinen ääni kellossa: silloin mätkäytettäisiin nyrkiniskuja niin, että kuuluisi ulos torille. Mutta nämä ovat kelvottomia. Esittäisivät edes jonkin maurilaistanssin tai muun pantomiimin. Minulle luvattiin aivan toista. Minulle sanottiin, että saisin olla mukana narrinjuhlassa ja paavinvaalissa. Siellä Gentissä on meilläkin narripaavimme ja, Herra paratkoon, se ei olekaan huonointa lajia! Ja tiedättekö miten me teemme? Keräännytään joukkoon niinkuin täälläkin on tehty. Sitten pistää jokainen vuoron perään päänsä ulos jostakin luukusta ja irvistää muille. Se, jonka irvistys yksimielisesti tunnustetaan kamalimmaksi, valitaan paaviksi. Se on sangen hauskaa. Ettekö haluaisi valita paavia meidän maamme tavalla? Se ei ole ainakaan niin ikävää kuin noiden lörpöttelijöiden kuunteleminen. Jos he tahtovat olla mukana irvistämässä, niin olkoot tervetulleita. Mitä siitä sanotte, herrat porvarit? Täällä on koolla niin paljon eriskummallista mies- ja naisväkeä, että varmasti saadaan aikaan oikea kunnon flaamilainen naurunrähäkkä, ja meillä, on täällä myös niin monta rumaa pärstää, että on toivossa kauniita irvistyksiä.
Gringoire olisi halunnut vastata, mutta hämmästys, viha ja harmi mykistivät hänet. Ja lisäksi nostatti tuon kansansuosion saavuttaneen sukankutojan ehdotus sellaisen innostuksen näissä porvareissa, joita miellytti junkkerin nimitys, että kaikki vastustus oli turhaa. Ei auttanut muu kuin seurata virran mukana. Gringoire peitti kasvonsa käsillään, kun hänellä ei onnettomuudekseen ollut viittaa, johon sen kätkeä, kuten timantelaisella Agamemnonilla.
V. Quasimodo
Tuossa tuokiossa oli kaikki kunnossa Coppenolen ehdotuksen toteuttamista varten. Porvarit, ylioppilaat ja kirjurit olivat ryhtyneet toimeen. Pieni kappeli salin toisessa päässä vastapäätä marmoripöytää valittiin irvistysten näyttämöksi. Rikki lyöty ruutu oven yläpuolella olevassa ruusustoikkunassa tarjosi sopivan, pyöreän, kivikehyksisen aukon, josta kilpailijoiden tuli pistää päänsä esille. Sinne saakka ylettyäkseen tarvitsi vain kiivetä parin tynnyrin päälle, jotka oli jostakin haalittu ja asetettu päällekkäin. Päätettiin että jokaisen kilpailijan, miehen tai naisen (sillä voitiin valita myös paavitar), piti peittää kasvonsa ja olla kappelissa kätkössä, siihen saakka, kunnes hänen vuoronsa tuli esiintyä, jotta irvistyksillä olisi uutuuden viehätys. Kappeli oli pian täynnä kilpailijoita, ja ovi suljettiin.
Coppenole johti ja järjesti kaikkea paikaltaan. Heti ensi hälinän aikana kardinaali, joka samoin kuin Gringoirekin oli lyöty laudalta, oli tärkeiden toimien ja iltamessun varjolla vetäytynyt pois seurueineen, ilman että kansanjoukko, jonka hänen tulonsa oli saattanut sellaiseen liikkeeseen, välitti vähääkään hänen lähdöstään. Willem Rym oli ainoa, joka huomasi kardinaalin paon. Joukon huomio oli jatkuvasti suuntautunut muualle. Astuttuaan sisään salin toisesta päästä ja viivähdettyään hetken sen keskellä joukko oli nyt ehtinyt vastaiseen päähän. Marmoripöydällä ja kultakankaalla verhotulla parvekkeella oli ollut vuoronsa; nyt oli tullut Ludvig XI: n kappelin vuoro. Tanner oli nyt kaikenlaisten hullutusten hallussa. Jäljellä olivat vain flaamilaiset ja rahvas.
Irvistykset alkoivat. Ensimmäinen naama, joka näyttäytyi aukosta silmäluomet nurin, kita ammollaan ja otsa kurtussa aivan kuin keisarivallan aikaisten husaarien saappaat, herätti niin tavattoman naurunremakan, että Homeros olisi luullut näitä vintiöitä jumaliksi. Suursali oli kuitenkin kaikkea muuta kuin olympos, ja Gringoiren onneton Jupiter tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Seurasi toinen ja kolmas irvistys, sitten taas uusia ja yhä uusia, ja aina vain kasvoivat naurunpuuskat ja kättentaputukset. Tässä näytelmässä oli jokin omituinen pyörrytys, jokin päihdytys ja hurmausvoima, jota on vaikea kuvata meidän päiviemme ja salonkiemme lukijoille. Kuvitelkaa joukko kasvoja, jotka toinen toisensa jälkeen esittivät kaikkia mittausopin kuvioita, kolmiosta puolisuunnikkaaseen, kartiosta monisärmikkääseen; kaikkia inhimillisiä ilmeitä vihasta irstaisuuteen; kaikkia ikäkausia vastasyntyneen lapsen juonteista kuolevan eukon ryppyihin; kaikkia uskonnollisen mielikuvituksen luomia faunista Beelsebubiin; kaikkia eläinkuvia sudenkidasta linnunnokkaan, kärsästä suippokuonoiseen. Kuvitelkaa kaikkien Pont-Neufin irvinaamakuvien, noiden Germain Pilonin käsissä kivettyneiden painajaisten äkkiä heräävän elämään ja toisen toisensa Jälkeen ilmestyvän tuijottamaan teitä hehkuvin silmin, kaikkien Venetsian karnevaalinaamioiden kulkevan saatossa lornjettinne ohi, lyhyesti, inhimillistä kaleidoskooppia.
Mellastus sai yhä flaamilaisemman luonteen. Teniers saattaisi antaa siitä vain epätäydellisen kuvan. Olisi luullut näkevänsä Salvator Rosan taistelun bakkanaaliseksi juhlaksi muuttuneena. Ei ollut enää ylioppilaita eikä lähettiläitä, ei porvareita, ei miehiä eikä naisia, ei Clopin Trouillefouta, ei Gilles Lecornutä, ei Kympin-Leenaa eikä Robin Poussepainiä. Yleinen mielivalta poisti kaikki erilaisuudet. Tuo suuri sali oli muuttunut tavattomaksi, häikäilemättömyyttä ja riehakkuutta kiehuvaksi, hehkuvaksi uuniksi, jossa jokainen kirkui, irvisteli ja vääntelehti, jossa kaikki oli yhtä nauravaa ja ulvovaa joukkoa. Nuo eriskummaiset kasvot, jotka toinen toisensa jälkeen irvistivät ikkunasta, olivat kuin yhtä monta hiilipannuun heitettyä kekälettä. Ja tästä käymistilassa olevasta joukosta kohosi, aivan kuin höyry kattilasta, terävä, vihlova, läpitunkeva sorina kuin hyttysparven ininä.
– Hohoi! hitto vieköön!
– Katsokaas tuota pärstää!
– Taas uusi!
– Guillemette Maugerepuis, katsokaahan tueta häränturpaa. Häneltä ei puutu muuta kuin sarvet. Se ei ole sinun miehesi!
– Taas uusi!
– No mutta paavin vatsan kautta, mikä irvistys tuo on olevinaan?
– Hohoi! petkutusta! Ei saa näyttää muuta kuin näköpäätään!
– Peevelin Saapaskinttu-Martta! Hän kyllä kehtaa mitä vain!
– Hyvä! Hyvä!
– Minä tukehdun!
– Tuo ei tahdo saada korviaan lävitse!
Jne., jne.
Älkäämme kuitenkaan tehkö vääryyttä ystävällemme Jehanille. Keskellä tätä helvetillistä meteliä kuului hänen huutonsa pylvään päästä kuin laivapojan ääni ylhäältä mastosta. Hän kirkui ja huitoi käsiään ja jalkojaan kuin hullu. Hänen suunsa oli ammollaan ja sieltä lähti kirkuna, jota ei enää kuulunut, ei suinkaan siksi, että yleinen melu, olipa se miten voimakas tahansa, olisi sen voittanut, vaan siksi, että hän oli saavuttanut äänen kuulumisen rajan, Sauveurin kaksitoista tuhatta tai Biot'n kahdeksan tuhatta värähdystä.
Mitä Gringoireen tulee, hän oli taas saanut rohkeutta ensimmäisen masennuksen mentyä ohi. Hän oli terästäytynyt kovaa onnea vastaan. "Jatkakaa!" hän oli kolmannen kerran sanonut näyttelijöilleen, puhuville koneilleen. Sen jälkeen hän oli alkanut pitkin askelin astua edestakaisin marmoripöydän edessä ja samalla tuntenut halua mennä vuoroonsa näyttäytymään kappelin ikkuna-aukosta ja ainoastaan sentähden, että saisi irvistää tuolle kiittämättömälle laumalle. – Mutta se ei olisi meidän arvoistamme; ei kostoa! taistelkaamme viimeiseen saakka, hän mietti. Runoudella on suuri vaikutus kansaan; minä käännytän heidät vielä. Saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa, irvistyksetkö vai kaunokirjallisuus.
Mutta hän oli nyt näytelmänsä ainoa katsoja.
Tilanne oli vielä paljoa pahempi kuin hetkistä aikaisemmin. Hän ei enää nähnyt muuta kuin selkiä.
Mutta minähän erehdyn. Tuo kärsivällinen lihava mies, jonka puoleen hän aikaisemmin oli tukalana hetkenä kääntynyt, seisoi yhä teatteriin päin. Mitä Gisquetteen ja Liénardeen tulee, he olivat jo aikoja sitten karanneet.
Gringoirea liikutti syvästi tämän hänen ainoan katsojansa uskollisuus. Hän lähestyi miestä ja puhutteli häntä, kun hän ensin oli kevyesti ravistanut häntä käsivarresta; sillä tuo kunnon mies nojasi aitausta vasten ja torkkui.
– Minä kiitän teitä, herra, Gringoire sanoi.
– Mistä hyvästä, herra? vastasi paksu haukotellen.
– Minä näen mikä väsyttää ja suututtaa teitä, jatkoi runoilija; se on tuo jumalaton meteli, joka estää teitä kuulemasta. Mutta siitäkin huolimatta teidän nimenne säilyy jälkimaailmalle. Saanko luvan kysyä, mikä on nimenne?
– Renault Château, Pariisin Châtelet'n sinetinvartija, jos se teitä huvittaa.
– Herra, te olette runotarten ainoa edustaja täällä, sanoi Gringoire.
– Te olette liian kohtelias, Herra, Châtelet'n sinetinvartija vastasi.
– Te olette ainoa, joka arvokkaalla tavalla olette kuunnellut näytelmää. Mitä pidätte siitä?
– He! he! vastasi tuo paksu virkamies unisena, onhan se aika hauska.
Tähän kiitokseen Gringoire sai tyytyä, sillä valtava kättentaputusten ja hyvähuutojen pauhu katkaisi heidän keskustelunsa. Narripaavi oli valittu.
– Hyvä! Hyvä! Hyvä! ulvoi kansanjoukko joka taholla.
Ikkuna-aukosta näkyikin todella ihmeellinen irvistys. Kaikkien niiden viisi- ja kuusikulmaisten ja epäsäännöllisten kasvoja jälkeen, jotka tästä aukosta oli toinen toisensa jälkeen työnnetty esiin saavuttamatta sitä eriskummallisuuden ihannetta, Jota joukon hurjistunut mielikuvitus edellytti, ei mikään muu kyennytkään enää tyydyttämään sitä kuin se ylevä irvistys, joka juuri oli lumonnut yleisön. Mestari Coppenolekin taputti käsiään, Ja Clopin Trouillefou, joka oli ottanut osaa kilpailuun (ja Herra tietää, että hänen naamansa saattoi saavuttaa miltei yliluonnollisen rumuuden asteen), tunnusti itsensä voitetuksi. Emme yritäkään kuvata lukijalle tuota nelitahkoista nenää, tuota hevosenkengänmuotoista suuta, pientä, tuuheiden, punaisten kulmakarvojen peittämää vasenta silmää, oikean peittyessä kokonaan suuren luomen alle, noita siellä täällä harottavia epäsäännöllisiä hampaita, käsnäistä huulta, jonka yllä yksi kulmahampaista törrötti kuin norsun syöksy hammas, tuota kyyryistä niskaa ja ennen kaikkea tuota kaiken tämän ylle levinnyttä ilmettä, jossa oli omituinen sekoitus ilkeyttä, ihmettelyä ja murheellisuutta. Hyväksymishuuto oli yksimielinen. Hyökättiin kappeliin. Sieltä tuotiin onnellinen narripaavi riemusaatossa esille. Mutta vasta nyt nousi joukon hämmästys ja ihailu huippuunsa: irvistys olikin hänen luonnollinen kasvojenmuotonsa.
Tai oikeammin sanoen, koko hänen olemuksensa oli yhtä irvistystä. Suunnaton pää sinne tänne törröttävine punaisin hiuksineen; hartioissa tavaton kyttyrä ja sen vastine rintapuolella; lantiot ja raajat niin perin epäonnistuneet, että ainoastaan polvet saattoivat koskettaa toisiaan, ja edestä päin katsoen muistuttivat hänen säärensä kahta sirppiä, jotka yhtyivät kädensijasta; suuret jalat, kummalliset kädet ja kaiken tämän muodottomuuden yllä jonkinlainen pelottava voiman, notkeuden ja rohkeuden leima; omituinen poikkeus tuosta ikuisesta säännöstä, joka liittää voiman ja kauneuden sopusuhtaisuuteen. Sellainen oli se paavi, jonka narrit itselleen valitsivat. Olisi luullut näkevänsä rikki lyödyn ja uudelleen huonosti kokoon sovitellun jättiläisen.
Kun tämä kyklooppi ilmestyi kappelin kynnykselle hievahtamattomana, jäntteränä ja miltei yhtä hartevana kuin pitkänä, väkijoukko tunsi hänet heti hänen puoleksi punaisesta, puoleksi sinipunaisesta, hopeakulkusilla koristetusta puvustaan ja ennen kaikkea hänen rumuudestaan ja huusi yhdestä suusta:
– Sehän on Quasimodo, kellonsoittaja! Quasimodo, Notre-Damen kyttyräselkä! Yksisilmäinen Quasimodo! Vääräsäärinen Quasimodo! Hyvä! Hyvä!
Tuolla kyttyräselkäisellä ei ollut nimistä puutetta, kuten havaittiin.
– Varokaa, raskaat vaimot! huusivat ylioppilaat.
– Tai ne, jotka tahtovat tulla raskaiksi, Joannes tokaisi. Naiset peittivätkin tosiaan kasvonsa.
– Oh! tuota inhottavaa apinaa, sanoi yksi.
– Yhtä ilkeä kuin ruma, jatkoi toinen.
– Itse paholainen, lisäsi kolmas.
– Minä asun onnettomuudekseni aivan Notre-Damen vieressä; kaiket yöt kuulen hänen kiertelevän räystäillä.
– Kissojen seurassa.
– Hän on aina kattojemme yllä.
– Hän noituu meitä savupiippujen kautta.
– Eräänä iltana hän tuli irvistämään minulle ikkunaluukusta. Luulin häntä mieheksi. Säikähdin pahanpäiväisesti.
– Olen varma siitä, että hän seuraa noitia hornaan. Kerran hän jätti luudan katollemme.
– Oh, tuota iljettävää kyttyräselkää!
– Oh, tuota rumahista!
– Huh!
Miehet sitävastoin olivat ihastuneita ja paukuttivat käsiään.
Quasimodo, tämän melun kohde, seisoi yhä synkkänä ja vakavana kappelin kynnyksellä ja antoi ihmetellä itseään.
Eräs ylioppilaista, luullakseni Robin Poussepain, meni aivan hänen eteensä ja nauroi hänelle vasten kasvoja. Sanaakaan sanomatta Quasimodo tarttui häneen ja heitti hänet pallona väkijoukkoon.
Ihastuksesta suunniltaan mestari Coppenole lähestyi häntä.
– Herra paratkoon! Pyhän Isän nimessä, etkös vain olekin kaunein rumilus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sinun sietäisi olla paavina sekä Roomassa että Pariisissa.
Samalla hän laski rattoisasti kätensä Quasimodon olalle. Tämä ei liikahtanutkaan. Coppenole jatkoi:
– Sinä olet hauska vekkuli, ja minua himottaisi mässätä kanssasi, maksoipa se sitten minulle vaikka pari tusinaa Tours'in livreä! [Tours'issa lyöty livre oli 20 soun arvoinen. – Suom. huom.] Mitäs sanot siitä?
Quasimodo ei vastannut.
– Herra paratkoon, oletko kuuro?
Hän oli todellakin kuuro.
Coppenolen tuttavallinen esiintyminen oli jo saattanut hänet kärsimättömäksi ja hän kääntyi äkkiä häntä kohden niin uhkaavan näköisenä, että tuo flaamilainen jättiläinen vaistomaisesti Peräytyi askeleen aivan kuin verikoira kissan edestä.
Nyt syntyi pelosta ja kunnioituksesta tuon omituisen olennon ympärille ainakin viidentoista askeleen säteellä tyhjä kehä. Muuan vaimo selitti mestari Coppenolelle, että Quasimodo oli kuuro.
– Kuuro! virkkoi sukankutoja flaamilaisen leveästi naurahtaen. Herra paratkoon, mieshän on oikea mallipaavi!
– No nythän minä tunnen hänet, huudahti Jehan, joka viimeinkin oli laskeutunut alas pylväänsä päästä tarkastamaan Quasimodoa lähempää. Sehän on veljeni arkkidiakonin kellonsoittaja. Päivää, Quasimodo!
– Se perhanan mies! huudahti Robin Poussepain vielä aivan pökerryksissä lennostaan. – Hän näyttäytyy: mies on kyttyräselkäinen. Hän kävelee: hän on vääräsääri. Hän katsoo: hän on yksisilmäinen. Häntä puhutellaan: hän on kuuro. Mitä hän sitten tekee kielellään, tuo Polyfemos?
– Hän osaa kyllä puhua, kun hän tahtoo, selitti äskeinen vanha vaimo. Hän on tullut kuuroksi kellonsoitosta. Hän ei ole mykkä.
– Se on vika, Jehan huomautti.
– Ja hänellä on yksi silmä liikaa, lisäsi Robin Poussepain.
– Ei, puuttui Jehan teräväpäisesti puheeseen. Yksisilmäinen on paljon epätäydellisempi kuin sokea, sillä hän tietää mitä häneltä puuttuu.
Tällä välin olivat kaikki kerjäläiset, lakeijat ja taskuvarkaat yhdessä ylioppilaiden kanssa lähteneet joukolla parlamentinkirjurien varastohuoneeseen noutamaan narripaavin pahvitiaaraa ja viittaa. Quasimodo antoi ilman vastenmielisyyden merkkejä ja jonkinlaisella ylpeällä myöntyväisyydellä pukea ylleen narrin puvun. Sen jälkeen hänet pantiin istumaan kirjaville kantopaareille. Kaksitoista narriseuran toimihenkilöä nosti sen olkapäilleen, ja jonkinlainen katkera ja halveksiva tyytyväisyys levisi kykloopin juroille kasvoille, kun hän muodottomain jalkainsa juurella näki koko tuon kauniin, suoran ja sopusuhtaisesti kehittyneen ihmisjoukon päät. Ja nyt tuo kirkuva ja repaleinen kulkue lähti liikkeelle kiertäen vanhan tavan muka palatsin käytäviä jatkaakseen sitten matkaa kaduille ja toreille.
VI. Esmeralda
Iloksemme voimme ilmoittaa lukijalle, että koko sen ajan, minkä tämä ilveily kesti, Gringoire ja hänen näytelmänsä olivat urheasti pitäneet puoliaan. Hänen ankaran valvontansa alaisina hänen näyttelijänsä olivat keskeyttämättä jatkaneet esitystä, ja hän itse oli yhtä herkeämättä kuunnellut sitä. Melusta huolimatta hän oli päättänyt jatkaa esitystä loppuun saakka eikä suinkaan ollut vielä heittänyt toivoaan, että yleisö sittenkin lopuksi palaisi takaisin. Tämä toivonsäde yhä kasvoi, kun hän näki Quasimodon, Coppenolen ja narripaavin koko meluavan seurueen korviasärkevällä kohulla lähtevän salista. Yleisö riensi jäljestä. – Hyvä, mietti hän, sinne menevät nyt kaikki melunpitäjät. – Onnettomuudeksi olivat kaikki melunpitäjät koko yleisö. Hetkessä tyhjeni koko suursali.
Totta puhuen oli vielä joitakin katselijoita jäänyt jäljelle. Siellä täällä salissa tai pienissä ryhmissä pylväiden ympärillä näkyi naisia, vanhuksia ja lapsia, jotka kai olivat saaneet kyllikseen huudosta ja melusta. Muutamia ylioppilaita istui vielä ikkunakomerossa ja katseli alas torille.
– Mainiota, tässähän on aivan tarpeeksi väkeä kuuntelemaan loppuun kappaletta. Niitä ei kylläkään ole paljoa, mutta valittua, sivistynyttä väkeä.
Tällöin hän huomasi, että soitantoa, jonka piti tehdä yleisöön voimakkain vaikutus Neitsyt Marian saapuessa, ei kuulunutkaan. Asiaa lähemmin tutkittaessa huomattiin, että narripaavin saattue oli takavarikoinut ja vienyt mennessään hänen orkesterinsa.
– Menettelee ilmankin, mietti Gringoire stoalaisen tyyneydellä.
Hän lähestyi erästä ryhmää, joka näytti keskustelevan hänen näytelmästään. Hänen onnistui kuulla seuraava sananvaihto:
– Tunnettehan Navarran palatsin, mestari Cheneteau, sen, joka kuului herra de Nemours'ille?
– Kyllä, vastapäätä Braque-kappelia.
– Sama juuri, valtiokonttori on vuokrannut sen Guillaume Alixandrelle, historianmaalarille, kuudesta livrestä kahdeksasta sousta vuodessa.
– Kylläpä ne vuokrat kohoavat.
– Vai niin! huokasi Gringoire, mutta muut kuuntelevat.
– Toverit, huusi äkkiä yksi ikkunakomerossa istuvista veitikoista. – Esmeralda! Esmeralda on torilla!
Tämä sana sai aikaan ihmeellisen vaikutuksen. Kaikki salissa olijat ryntäsivät ikkunaan ja kiipesivät ylös nähdäkseen torille, toistaen: Esmeralda! Esmeralda!
Samalla kuului ulkoa huikeita suosionosoituksia.
– Esmeralda? mitähän sekin merkinnee? mietti Gringoire ja väänteli käsiään epätoivoissaan. Nyt on, Herra nähköön, tullut ikkunain vuoro!
Hän kääntyi marmoripöytää kohden ja näki, että esitys oli keskeytynyt. Oli tullut hetki, jolloin Jupiterin piti ilmestyä salamansa kanssa. Mutta Jupiter seisoi aloillaan lavan juurella.
– Michel Giborne! huusi harmistunut runoilija, mitä sinä siellä teet? Onhan sinun vuorosi! Kiipeä ylös!
– Mahdotonta, vastasi Jupiter, eräs ylioppilas vei portaat.
Gringoire katsahti lavalle ja huomasi katkeran totuuden.
Kaikki liikenneyhteys oli katkaistu näyttämön ja pukukomeron väliltä.
– Roisto! hän mutisi. Ja miksi hän otti portaat?
– Nähdäkseen Esmeraldan, vastasi Jupiter surkealla äänellä. Hän sanoi: "Kas täällä on portaat, joita ei tarvita", ja niin hän vei ne.
Se oli kuolinisku. Gringoire otti sen vastaan alistuen.
– Korjatkaa luunne! hän sanoi näyttelijöille; jos saan maksun, saatte tekin.
Sitten hän lähti pää painuksissa, mutta viimeisenä niin kuin urheasti taistellut kenraali.
Astellessaan alas palatsin portaita hän mutisi hampaittensa välitse:
– Kauniita aaseja ja lurjuksia nuo pariisilaiset! Tulevat katsomaan mysteeriä, eivätkä kuuntele siitä sanaakaan! Kaikki muu heitä huvittaa, Clopin Trouillefout, kardinaalit, Coppenolet, Quasimodot, itse piru, mutta Neitsyt Maria ei tippaakaan! Jos olisin sen tiennyt, en olisi tuhlannut Neitsyt Marioita teille, senkin hölmöt! Ja minä! tulin katselemaan kasvoja ja näinkin vain takaraivoja! Olla runoilija ja saavuttaa laastarinlatkuttajan menestys! Onhan kyllä totta, että Homeros kierteli kerjäten kreikkalaisia kyliä, ja Naso kuoli maanpaossa moskovalaisten luona. Mutta piru minut periköön, jos ymmärrän, mitä he tarkoittavat tuolla Esmeraldallaan! Mitähän kieltä se oikeastaan on olevinaan? Sehän on pelkkää siansaksaa!
TOINEN KIRJA
1. Kharybdiista Skyllaan
Ilta pimenee aikaisin tammikuussa. Kaduilla oli jo hämärä Gringoiren lähtiessä palatsista. Se ilahdutti häntä, sillä hän kaipasi pimeälle ja yksinäiselle kujalle voidakseen siellä vaipua mietiskelyihin ja antaakseen filosofin sitoa ensi siteen runoilijan haavaan. Filosofia olikin hänen ainoa pakopaikkansa, sillä hän ei tiennyt, mistä saisi yösijan. Tuon loistavan fiaskon jälkeen, jonka hänen draamallinen yrityksensä oli kärsinyt, hän ei uskaltanut mennä siihen viinitupaan Grenier-sur-l'Eau-kadun varrella vastapäätä Port-au-Foiniä, jossa hän asui, sillä hän oli luullut, että kaupunginvouti maksaisi hänelle hänen häärunoelmastaan sen verran, että hän saattaisi maksaa mestari Guillaume Doulx-Sirelle, Pariisin heinäkaupan vuokraajalle, niiden kuuden kuukauden vuokran, jonka hän oli tälle velkaa, toisin sanoen kaksitoista pariisilaista souta; summan, joka oli kaksitoista kertaa niin suuri kuin koko hänen maallinen omaisuutensa, siihen luettuna hänen polvihousunsa, paitansa ja lakkinsa. Sitten kun hän tilapäisessä turvapaikassaan Saint-Chapellen vankilan pienen porttiholvin alla oli luonut yleissilmäyksen tilaansa ja aprikoinut, minkä yösijan valitsisi – hänellä oli valittavana kaikki Pariisin kadut – hän muisti edellisellä viikolla erään parlamentinneuvoksen talon edessä Savaterie-kadun varrella nähneensä kiven, joka oli siihen asetettu muulin selkään nousemista varten, ja hän oli silloin ajatellut, että siinä oli hätätilassa mainio päänalunen kerjäläiselle tai runoilijalle. Hän kiitti sallimusta, joka oli antanut hänelle tuon hyvän ajatuksen. Mutta juuri kun hän aikoi astella palatsin edessä olevan torin poikki painautuakseen Citén sokkeloihin, joissa vielä nykyäänkin nuo Vanhat sisaruskadut Rue de la Barillerie, Rue de la Vieille-Draperie, Rue de la Savaterie, Rue de la Juiverie ynnä muut mutkittelevat yhdeksänkerroksisine taloineen, hän näki narripaavin saattueen samaan aikaan tulevan ulos palatsista huikeasti meluten ja marssivan torin poikki soihtujen hulmutessa ja hänen, Gringoiren, orkesterin soittaessa. Tämä näky veresti uudelleen niiden haavojen tuskan, jotka hänen itserakkautensa oli saanut. Hän pakeni. Kun hänen näytelmänsä kova kohtalo kirveli vielä kipeimmillään, teki kaikki, mikä toi hänen mieleensä päivän juhlan, hänet katkeraksi ja sai hänen haavansa vuotamaan verta.
Hän aikoi juuri mennä Saint-Michel-sillan yli, kun hän tapasi poikia, jotka juoksentelivat heilutellen palavia soihtuja ja sähikäisiä.
– Kirottu ilotulitus, Gringoire virkkoi ja kääntyi Rahanvaihtosillalle. Sillan päässä olevien talojen seinille oli ripustettu kolme suurta taulua, jotka esittivät kuningasta, dauphiniä ja Flanderin Margaretaa, sekä kuusi pienempää, jotka esittivät Itävallan arkkiherttuaa, Bourbonin kardinaalia, herra de Beaujeutä, Ranskan Jeannea, Bourbonin äpärää ja vielä jotakin, jota en oikein muista, kaikki soihduilla valaistuina. Joukko ihmetteli.
– Sinä onnellinen Jehan Fourbault! Gringoire huokasi ja käänsi selkänsä mestarin tauluille, suurille ja pienille. Hänen eteensä avautui katu. Se näytti hänestä niin pimeältä ja autiolta, että hän toivoi siellä pääsevänsä kuulemasta ja näkemästä kaikkea sitä, mikä saattoi johtaa hänen mieleensä juhlan. Hän lähti astelemaan sitä. Hetkisen kuluttua sattui hänen jalkansa johonkin vastukseen; hän kompastui ja kaatui. Se oli juhlalyhde, jonka kirjurit olivat aamulla päivän kunniaksi asettaneet jonkun parlamentin presidentin asunnon portin eteen. Gringoire kesti urheasti tämän uuden löytönsä. Hän nousi ja saapui viimein joen rannalle. Jätettyään taakseen siviili- ja rikosoikeusvankilain tornit ja kahlattuaan kiveämättömällä rantaäyräällä nilkkojaan myöten kurassa pitkin kuninkaallisen puutarhan korkeaa muuria, hän saapui kaupungin länsipäähän ja seisoi hetken katsellen Passeur-aux-Vaches nimistä saarta, joka sittemmin on hävinnyt Uudensillan ja pronssihevosen alle. Saari näytti hänestä pimeässä mustalta möhkäleeltä vaalean, kapean joenhaaran takana, joka erotti sen hänestä. Himmeästä valopilkusta saaressa saattoi arvata mehiläiskeon muotoisen mökin paikan, jossa lehmäpaimen vietti yönsä.
– Sinä onnellinen lehmäpaimen! Gringoire mietti, sinä en ajattele kunniaa etkä kirjoita häärunoelmia! Mitäpä liikuttaa! sinua Burgundin herttuattarien ja kuninkaiden naimisiinmeno! Sinä et tunne muita helmiä [Margareta: helmi] kuin mitä huhtikuu syöttää sinun lehmillesi! Ja minulle, runoilijalle, on vihelletty, minä värisen vilusta ja olen velkaa kaksitoista souta, ja minun kengänpohjani ovat niin läpinäkyvät, että ne kelpaisivat lasin virkaan sinun lyhdyssäsi. Kiitos, lehmäpaimen, sinun mökkisi on rauhoittanut minua ja saanut minut unohtamaan Pariisin!
Samassa herätti hänet lyyrillisestä tunnelmastaan suuri raketti, joka sähisten kohosi ilmaan tuosta onnellisesta majasta. Lehmäpaimen siellä otti osaa päivän ilotteluun ja poltti omaa ilotulitustaan.
Tämä raketti sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Gringoiren selkäpiitä.
– Kirottu juhla! hän huudahti, vainoatko minua kaikkialla? Hyvä Jumala! lehmäpaimenen mökilläkin!
Sitten hän katseli Seineä jalkainsa juurella, ja kauhea kiusaus valtasi hänet.
– Ah! hän sanoi, miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi niin kylmää!
Silloin hän sai äkkiä epätoivoisen päähänpiston: koska hän ei päässyt rauhaan narripaaveista, Jehan Fourbault'n maalauksista, juhlalyhteistä, soihduista eikä raketeista, hän päätti rohkeasti heittäytyä keskelle juhlaa ja lähteä Grève-torille.
– Siellä, hän ajatteli, saan ainakin osani juhlanuotion lämmöstä ja ehkäpä saan myös palan niistä kolmesta suuresta kuninkaallisesta sokerivaakunasta, jotka siellä koristavat kaupungin pitopöytiä.
II. Grève-tori
Senaikaisesta Grève-torista on nykyään vain yksi ainoa vaatimaton jälki näkyvissä. Se on pohjoiskolkassa oleva pieni kaunis torni, jonka hienopiirteisiä veistoksia nyt kuitenkin peittää ruma rappaus ja joka ehkä pian hukkuu siihen uusien talojen tulvaan, joka niin nopeasti nielee kaikki Pariisin vanhat muistot.
Ne, jotka meidän laillamme eivät koskaan voi kulkea Grève-torin poikki luomatta säälin ja osanoton sekaista katsetta tähän Pieneen toriraukkaan, joka seisoo siellä likistyneenä kahden Ludvig XV: n aikaisen kivimuurin välissä, voivat mielikuvituksessaan helposti kuvitella, miltä näytti tuo vanha goottilainen tori viidennellätoista vuosisadalla.
Tori oli, kuten vieläkin, epäsäännöllinen neliö, jota rajoitti yhdeltä sivulta ranta ja muilta kolmelta rivi korkeita, kaitoja ja synkkiä taloja. Päivällä saattoi ihailla näiden rakennusten vaihtelevia muotoja, jotka puu- tai kiviveistoksineen muodostivat erilaisten keskiaikaisten rakennustyylien täydellisen malliston, viidenneltätoista yhdennelletoista vuosisadalle, ristiholvista, joka alkoi syrjäyttää suippokaaren, romaaniseen pyörökaariholviin, jonka suippokaari oli syrjäyttänyt ja joka vielä sen aikana vallitsi vanhan Roland-tornin, Seinen ja Tanneriekadun kulmatalon alakerrassa, öisin ei tästä taloryhmästä näkynyt muuta kuin mustain kattojen suipot harjat, joiden korkeiden päätyjen muodostama ketju sulki torin kehäänsä. Sillä tärkeimpiä eroavaisuuksia sen ajan ja meidän päiviemme kaupunkien välillä on se, että silloin rakennusten päädyt olivat kadulle päin, kun ne taas nykyään ovat kyljittäin kadun varrella. Parin viimeisen vuosisadan kuluessa talot ovat tehneet käännöksen.
Keskellä torin itäistä sivua kohosi raskas ja muodoton rakennus, jonka kolme osaa oli peräisin eri ajoilta. Sillä oli kolme nimeä, jotka selittävät sen historian, tarkoituksen ja rakennustavan: Dauphinin talo, koska Kaarle V asui siinä kruununperillisenä ollessaan; Kauppiastalo, koska sitä käytettiin raatihuoneena; Pylvästalo (domus ad piloria), koska sen kolmea kerrosta kannatti rivi suuria pylväitä. Täällä oli kaikkea, mitä kunnon kaupunki, sellainen kuin Pariisi, saattoi tarvita: kappeli rukoilemista varten, tuomioistuin kuninkaan väen tutkimista, tuomitsemista ja rankaisemista varten, jos asianhaarat niin vaativat, ja ylisillä asevarasto ampumatarpeineen. Sillä Pariisin porvarit tietävät sangen hyvin, ettei rukoileminen ja käräjöiminen aina riitä oikeuksien ja vapauksien puolustamiseen, ja heillä on aina raatihuoneensa ylisillä varalla joku hyvä, ruostunut tuliluikku.
Grève-torilla oli jo silloin tuo synkkä leima, jonka hirvittävät muistot ja Pylvästalon seuraaja, Dominique Boccadorin raskas raatihuone, vieläkin kulkijassa herättävät. On kuitenkin lisättävä, että keskelle toria vierekkäin pystytetty vakinainen hirsipuu ja kaakinpuu, laki ja tikapuut, kuten siihen aikaan sanottiin, eivät suinkaan olleet osaltaan vaikuttamatta siihen kiireeseen, jolla sivuutettiin tämä kauhea paikka, jossa niin monta elämää ja voimaa uhkuvaa olentoa oli kärsinyt tuskallisen kuoleman ja josta viisikymmentä vuotta sen ajan jälkeen, jota meidän kertomuksemme kuvaa, sai alkunsa Saint-Vallier-kuume, tuo mestauslavan pelon synnyttämä sairaus, omituisin kaikista, koska sitä ei aiheuta Jumala vaan ihmiset.
Kuolemanrangaistus koristi vielä kolmesataa vuotta sitten rautapyörillään, kivisillä hirttotelineillään ja koko vakinaisella, maahan juurrutetulla kidutuskoneistollaan Grève-toria, kauppahalleja, Dauphinin toria, Croix-du-Trahoiria, Marché-aux-Pourceaux'ta, kammottavaa Montfauconia, Barrière des Sergents'ia, Place-aux-Chats'ta, Saint-Denis-porttia, Champeaux'ta, Baudets- ja Saint-Jacques-portteja. Niihin on vielä lisättävä ne hirsi- ja kaakinpuut, joita oli voudeilla, piispoilla, tuomiokapileilla ja tuomiovaltaisilla apoteilla ja prioreilla, sekä lainmukaiset hukuttamiset Seineen. Mutta on lohdullista ajatella, että tämä vanha läänitys-yhteiskunnan yksinvaltias, erä erältä menetettyään varustuksensa ja ylelliset kidutus-, rääkkäys- ja piiskauskojeensa, johon tarvittava, nahalla päällystetty penkki Grand-Châtelet'ssa joka viides vuosi uudelleen päällystettiin, on poistettu miltei kokonaan laeistamme ja kaupungeistamme, karkotettu lakikirjasta toiseen, ajettu tiehensä torilta toisensa jälkeen. Koko suuressa Pariisissamme ei sillä enää nykyään ole kuin yksi lymypaikka Grève-torilla, yksi vaivainen giljotiini, joka arkana ja häpeissään piileskellen tuntuu aina pelkäävän, että se nähtäisiin itse teossa, niin kiireesti se joka kerta iskunsa annettuaan katoaa.
III. "Besos para golpes" [Suudelmia lyönneistä.]
Kun Pierre Gringoire saapui Grève-torille, hän oli aivan kohmettunut. Välttääkseen kansanjoukkoja Rahanvaihtosillalla ja Jehan Fourbault'n tauluja hän oli kulkenut Myllärinsillan yli, mutta piispan myllyjen vesipyörät ruiskuttivat hänen takkinsa aivan märäksi, ja hän tunsi itsensä näytelmänsä haaksirikon jälkeen yhä vihaisemmaksi. Hän kiiruhtikin minkä jaksoi juhlanuotiota kohden, joka iloisesti räiskyi keskellä toria. Mutta sen ympärillä tunkeili tiheä väkijoukko.
– Kirotut pariisilaiset! Gringoire sanoi, sillä todellisena näytelmärunoilijana hän harrasti yksinpuheluja, – nyt ne vielä sulkevat minulta pääsyn tulen luo! Ja minä, jos kukaan, tarvitsisin pienen uuninloukon. Kenkäni vuotavat, ja nuo kirotut myllyt, kun kastelivat minut! Piru vieköön koko Pariisin piispan myllyineen päivineen! Tahtoisinpa tietää, mitä piispa tekee myllyllä; odottaako hän joutuvansa piispanvirasta mylläriksi? Jollei hän siihen tarvitse muuta kuin minun kiroukseni, suon sen kernaasti hänelle ja hänen tuomiokirkolleen ja myllyilleen! Katsotaanpa, aikovatko ne väistyä lainkaan, nuo hölmöt! Ja kysynpä, mitä ne siellä tekevät? Lämmittelevät; kaunista iloa! He katselevat, miten risukimput palavat; kaunis näytelmä!
Tutkittuaan hiukan tarkemmin asiaa, hän huomasi, että piiri oli paljon suurempi, kuin mitä kuninkaan nuotion ääressä lämmittelemiseen tarvittiin, ja että tämä väenpaljous ei ollut keräytynyt katselemaan ainoastaan sitä näytelmää, jonka palavat risukimput tarjosivat.
Väkijoukon ja tulen välisellä tyhjällä alueella tanssi nuori tyttö.
Oliko tämä nuori tyttö inhimillinen olento, metsänneito vai enkeli, sitä ei Gringoire, niin skeptillinen filosofi ja ironinen runoilija kuin hän olikin, voinut ensi hetkessä ratkaista, niin hän ihastui tähän lumoavaan näkyyn.
Tyttö ei ollut pitkä, mutta niin solakka ja joustava varreltaan, että hän näytti kookkaalta. Hän oli tummaihoinen, mutta saattoi aavistaa, että tuo hipiä päivänvalossa saisi espanjattarien ja roomattarien kauniin kullanhohteen. Hänen pieni jalkansakin oli andalusialainen, sillä samalla kun sen peitti soma kenkä, se liikkui siinä vapaasti. Hän tanssi, hän pyörähteli ja liiteli vanhalla persialaismatolla, joka oli huolimattomasti levitetty torille, ja joka kerta kun hänen säteilevät kasvonsa vilahtivat ohitse, välähti hänen mustista silmistään säkenöivä katse.
Kaulat kurkollaan ja suut puoliavoimina seurasivat katselijat hänen liikkeitään, ja totta onkin, että hän näytti yliluonnolliselta ilmestykseltä helistellessään siinä tamburiiniaan, jota hän pyöreät, paljaat käsivarret koholla piti korkealla päänsä päällä, ja pyörähdellessään solakkana, notkeana ja vilkkaana kuin ampiainen kullalla kirjailluissa, ruumiinmukaisissa liiveissään, kirjavassa, liehuvassa hameessaan paljaine olkapäineen, siropiirteisine säärineen, mustine hiuksineen ja säihkyvine silmineen.
– Tuohan on oikea salamanteri, keijukainen, jumalatar, bakkantti
Menalis-vuorelta, Gringoire puheli itsekseen.
Samassa toinen "salamanterin" hiuspalmikoista aukeni, ja Pieni messinkiraha, joka oli ollut siihen kiinnitettynä, vieri maahan.
– Eikö mitä! sanoi Gringoire, – sehän on vain mustalaistyttö.
Koko lumous oli haihtunut.
Tyttö jatkoi tanssiaan. Hän otti maasta kaksi miekkaa, joiden kärjet hän asetti otsaansa vasten pannen ne pyörimään yhteen suuntaan, pyörien itse toiseen. Hän oli todellakin vain mustalainen. Mutta vaikka Gringoiren kuvitelma olikin särkynyt, oli tuossa näyssä kokonaisuutena katsoen kuitenkin jotakin lumoavaa ja vangitsevaa; nuotion tuli loi häneen voimakkaan punaisen loimun, jonka hohde valaisi ympärillä seisovain kasvoja ja nuoren tytön ruskeata otsaa, ja joka vaihteleviin varjoihin sekoittuneena loi himmeän heijastuksen torin pimennoihin valaisten kajastuksellaan toisella puolen Pylvästalon vanhaa, pimeätä ja rosoista julkisivua, toisella hirsipuun haaraa.
Niiden tuhansien kasvojen joukossa, joita tämä hohde valaisi, oli yhdet, jotka kokonaan näyttivät vaipuneen tanssijattaren tarkasteluun. Ne olivat ankarat, tyynet ja synkät miehen kasvot. Tämä mies, jonka puvun ympärillä seisova joukko peitti näkyvistä, oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Siitä huolimatta hänen päänsä oli kalju. Ainoastaan ohimoilla oli vielä harvoja harmaantuneita hiusläikkiä. Korkea ja leveä otsa alkoi jo käydä kurtuille, mutta syvälle painuneista silmistä loisti harvinainen nuoruudenvoima, hehkuva tuli, syvä intohimo. Hän tuijotti herkeämättä mustalaistyttöä, ja tuon kuusitoistavuotiaan tytön tanssiessa ja hurmatessa kaikki, hänen mielensä näytti käyvän yhä synkemmäksi. Tuolloin tällöin hänen huulillaan häilähti hymy ja hänen rinnastaan kohosi huokaus, mutta hymy oli surullisempi kuin huokaus.
Tanssijatar lopetti viimein hengästyneenä, ja joukko taputti ihastuneena käsiään.
– Djali! sanoi mustalaistyttö.
Samassa Gringoire näki pienen, sievän, vilkkaan, reippaan ja hohtavan valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet, kaviot ja kaulanauha ja joka tähän saakka oli maannut käppyrässä maton nurkassa, hypähtävän pystyyn ja tulevan omistajattarensa luo.
– Djali, sanoi tanssijatar, – nyt on sinun vuorosi. Ja istuutuen hän ojensi tamburiininsa vuohelle.
– Djali, hän jatkoi, – monesko kuukausi nyt on?
Vuohi nosti etujalkansa ylös ja löi sillä tamburiinia kerran. Oli vuoden ensimmäinen kuukausi. Yleisö taputti käsiään.
– Djali, tyttö jatkoi ja käänsi tamburiinistaan toisen sivun, – monesko päivä nyt on?
Djali nosti pienen kullatun kavionsa ja löi sillä kuusi kertaa tamburiinia.
– Djali, mustalaistyttö jatkoi, kääntäen taas helistintään, – mitä kello on?
Djali löi sitä seitsemän kertaa. Samassa Pylvästalon kello löi seitsemän. Väkijoukko oli suunniltaan ihmetyksestä.
– Tuo on noituutta, kuului pahaaennustava ääni sanovan väkijoukosta. Sen lausui tuo kaljupäinen mies, joka ei irroittanut katsettaan mustalaistytöstä.
Tämä hätkähti ja kääntyi, mutta suosionosoitukset puhkesivat uudelleen ja tukahduttivat tuon pahansuovan huudahduksen.
Ne haihduttivat sen tyttöön tekemän vaikutuksen niin täydellisesti, että hän jatkoi kysymyksiään vuohelle.
– Djali, miten tekee kaupungin pistooliväen kapteeni, herra Guichard
Grand-Remy, kun hän astelee kynttilänpäiväkulkueessa.
Djali nousi takajaloilleen ja alkoi määkien astella niin juhlallisen vakavana, että koko katsojapiiri remahti raikuvaan nauruun tuosta pistooliväen kapteenin itsekkään hurskauden matkimisesta.
– Djali, tyttö jatkoi tämän kasvavan suosion rohkaisemana, – miten saarnaa kirkollisen tuomioistuimen kuninkaallinen prokuraattori, mestari Jacques Charmolue?
Vuohi istuutui takajaloilleen ja alkoi määkien huitoa etujaloillaan niin omituisella tavalla, että huonoa ranskaa ja latinaa lukuunottamatta liikkeet, asento, äänenpainotus, kaikki muistutti Jacques Charmoluetä.
Joukko osoitti yhä yltyvää suosiota.
– Häväistystä! jumalattomuutta! kuultiin taas äskeisen kaljupäisen miehen huudahtavan.
Mustalaistyttö käännähti jälleen.
– Oh! hän sanoi, – se on tuo ilkeä mies! Hänen alahuulensa venähti hiukan ja hänen kasvoillaan häivähti omituinen ilme, joka näytti olevan hänelle ominainen; hän käännähti kantapäillään ja alkoi kerätä tamburiiniinsa katselijain lahjoja.
Hopea- ja kuparikolikoita, suuria ja pieniä, tuli satamalla. Äkkiä hän oli Gringoiren edessä. Tämä työnsi niin epätoivoisesti käden taskuunsa, että tyttö pysähtyi.
– Hitto vieköön! runoilija sanoi löydettyään taskunsa pohjalta todellisuuden, se on tyhjyyden. Kaunis tyttö seisoi yhä odottaen ja tamburiini ojennettuna. Suuria hikikarpaloita helmeili Gringoiren otsalla.
Jos hänellä olisi ollut Peru taskussaan, hän olisi varmaankin antanut sen, mutta Gringoirella ei ollut Perua, eikä Amerikkaa muuten vielä ollut löydettykään.
Onneksi tuli eräs odottamaton tapaus hänen avukseen.
– Korjaatko luusi sieltä, senkin Egyptin heinäsirkka! kirkui kimakka ääni, joka kaikui torin pimeimmästä kolkasta. Tyttö kääntyi säikähtäen. Se ei ollut enää kaljupäisen ääni, se oli kiihkoinen, ilkeä naisen ääni.
Tämä kiljaisu, joka niin säikäytti mustalaistyttöä, herätti parhaillaan torin poikki taivaltavassa poikaparvessa aika ilon.
– Se on Rolandin tornin erakko, huusi joku joukosta nauraen täyttä kurkkua, – se on säkkiakka, joka siellä murisee. Hän ei kai ole saanut illallista. Viedään hänelle, mitä kestistä on jäänyt jäljelle.
Kaikki ryntäsivät Pylvästaloon.
Tällä välin Gringoire oli käyttänyt hyväkseen tanssijattaren säikähdystä ja perääntynyt. Poikien huudoista hän muisti, ettei hänkään ollut syönyt illallista. Hän kiiruhti sen vuoksi Pylvästaloon. Mutta nuo pikku veitikat olivat ehtineet ennen häntä. Kun hän saapui perille, oli pöytä jo tyhjennetty. Ei ollut enää jäljellä suupalaakaan. Ei ollut muuta kuin Mathieu Biternen v. 1434 maalaamat hoikat liljat ja ruusut seinässä. Se oli laihanlainen ateria.
On sangen ikävää mennä levolle nälkäisenä, mutta vielä ikävämpää on, kun vatsa on tyhjä eikä tiedä mistä saisi yösijan. Niin oli Gringoiren laita. Hänellä ei ollut leipää eikä kattoa päänsä päälle. Alaston totuus ahdisti häntä joka taholta ja hän huomasi sen sangen katkeraksi. Hän oli jo aikoja sitten havainnut sen totuuden, että Jupiter oli luonut ihmiset vihan puuskassa, ja että viisaan filosofia on koko elämän ajaksi ankkuroitu hänen kohtaloonsa. Mitä häneen itseensä tuli, hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut niin täydelliseen umpikujaan; vatsa kehoitti äänekkäästi antautumaan, ja hänestä oli vallan sopimatonta, että kova kohtalo tahtoi näin nälällä vaikuttaa hänen filosofiaansa.
Hän uppoutui kokonaan näihin raskasmielisiin mietteisiin, kun äkkiä omituinen ja samalla harvinaisen suloinen laulu herätti hänet niistä. Se oli tuon nuoren mustalaistytön laulua.
Hänen laulunsa oli samoin kuin hänen tanssinsa ja kauneutensakin omituista ja suloista, tavattoman puhdasta, sointuvaa, kevyttä ja niin sanoakseni siivitettyä. Alituisia juoksutuksia, odottamattomia säveliä ja sointuja, yksinkertaisia lauseita, joissa siellä täällä teräviä ja vihlovia ääniä, liverryksiä, jotka olisivat saaneet satakielen kateelliseksi ja jotka aina olivat sopusointuisia, – sitten haipuvia sävelaaltoja, jotka nousivat ja laskivat laulajattaren poven lailla! Hänen kauniit kasvonsa myötäilivät harvinaisen eloisasti hänen laulunsa kaikkia vaihtelevia oikkuja villeimmistä mielijohteista viattomimpaan arvokkuuteen saakka. Milloin luuli näkevänsä bakkantin, milloin kuningattaren.
Laulun sanat olivat Gringoirelle outoa kieltä. Se sävy, minkä laulajatar niille antoi, sopi niin huonosti sisältöön, että ne tuntuivat olevan outoja hänelle itselleenkin. Niinpä hän esimerkiksi lauloi seuraavat neljä säettä hillittömän hilpeästi:
Un cofre de gran riqueza
Hallaron dentro un pilar,
Dentro del, nuevas banderas
Con figuras de espantar.
[He löysivät pylvään sisästä kallisarvoisen lippaan, jonka sisästä uusia lippuja, joissa oli kauhistuttavia kuvia.]
Ja hetken päästä Gringoire tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä siitä sävystä, millä seuraavat säkeet laulettiin:
Alarabes de cavallo
Sin poderse menear,
Con espadas, y los cuellos,
Ballestas de buen echar…
[Arabialaisille, jotka eivät voi hevosetta liikkua, miekkoineen, kaulavarusteineen ja kauas kantavine jousineen…]
Tytön laulu huokui kuitenkin ennen kaikkea iloa ja hän tuntui laulavan kuin lintu huolettoman hilpeästi.
Mustalaistytön laulu oli särkenyt Gringoiren mietteet, mutta niinkuin joutsen rikkoo vedenkalvon. Hän kuunteli niin ihastuneena, että unohti kaiken muun. Ensi kerran tuntikausiin hän ei tuntenut itseään onnettomaksi.
Tämä hetki oli lyhyt. Sama naisääni, joka oli keskeyttänyt mustalaistytön tanssin, keskeytti nyt hänen laulunsakin.
– Vaikenetko, senkin helvetin sirkka? hän huusi taas samasta pimeästä torinkolkasta.
"Sirkka" raukka vaikeni. Gringoire sulki korvansa.
– Kirottu akka, hän huudahti, kun särkee sellaisen soittimen!
Muutkin kuuntelijat alkoivat murista.
– Hiiteen säkkiakka! jotkut huusivat.
Ja tuo vanha näkymätön häiritsijätär olisi epäilemättä saanut katua sanojaan, ellei joukon huomio samassa olisi kääntynyt narripaavin kulkueeseen, joka useiden katujen ja torien kautta kierrettyään nyt meluten saapui Grève-torille soihtujen valossa.
Tähän kulkueeseen, jonka lukija näki lähtevän palatsista, olivat matkan varrella liittyneet kaikki varkaat, roistot ja kulkurit, joita Pariisissa maleksi, ja niinpä esiintyikin se sangen kunnioitettavana saapuessaan Grève-torille.
Etunenässä vaelsi Egypti, mustalaiset. Heidän herttuansa kulki ratsain, hänen kreivinsä jalan pidellen kiinni suitsista ja jalustimista. Heidän jäljessään marssivat mustalaiset vaimoineen, kirkuvat lapset olkapäillään, kaikki, herttua, kreivit ja kansa helyillä koristeltuina, mutta repaleissa. Heidän jälkeensä tuli Argot'n kuningaskunta, Ranskan varkaat arvonmukaisessa järjestyksessä, vähäisemmät suurempien edellä. He kulkivat neljän miehen riveissä, kullakin arvoluokalla tässä omituisessa veljestössä erikoiset arvomerkkinsä; useimmat olivat jollakin lailla rampoja, toiset ontuvia, toiset käsipuolia. Siinä oli puotipuksuja, pyhiinvaeltajia, kaatumatautisia, patalakkeja, vapaita veijareita, katupoikia, herrassaikkareita, valesotilaita, vesipöhöisiä, ilotulittelijoita, kaupustelijoita, huijareita, orpoja, arkkikätyreitä ja hurskastelijoita, – luettelo, joka olisi väsyttänyt itse Homerosta.
Arkkikätyrien ja hurskastelijoiden konklaavin keskeltä erotti vaivoin Argot'n kuninkaan, suurvelhon, joka istui jalat ristissä pienissä, kahden suuren koiran vetämissä kärryissä. Argot'n kuningaskunnan jälkeen tuli Galilean keisarikunta. Siinä nähtiin majesteetillinen Guillaume Rousseau, Galilean keisari, pukeutuneena viiniläikkien tahraamaan purppuraviittaan; hänen edellään ilveniekat kamppailivat ja tanssivat sotatansseja, ja häntä ympäröivät hänen sauvankantajansa ja kätyrinsä sekä tiliviraston kirjurit. Viimeisenä marssi oikeuskirjurien ammattikunta käsissään kukin koristettuja pergamenttikääröjä, mustissa kaavuissaan, suuria keltaisia vahakynttilöitä kantaen ja pelimanneineen, joiden soitto olisi ollut omiaan noitajuhliin. Keskellä kulkuetta nähtiin vahakynttiläin valaisemat paarit, joita Narrien veljeskunnan suuruudet kantoivat, ja näillä paareilla istui mitraan ja kaapuun puettuna ja sauva kädessä uusi narripaavi, Notre-Damen kellonsoittaja, kyttyräselkäinen Quasimodo.
Tämän omituisen kulkueen eri osastoilla oli oma soittokuntansa. Mustalaiset pärisyttivät afrikkalaisia rumpujaan ja tamburiinejaan. Argotlaiset, joiden soitannollinen aisti oli sangen heikosti kehittynyt, käsittelivät vielä kahdennentoista vuosisadan viulua, metsätorvea ja rubebbia. Ja Galilean keisarikunta oli tuskin ehtinyt pitemmälle. Sen soittokunnassa kohtasi korkeintaan jonkin sangen vaatimattoman soittimen taiteen lapsuudenajoilta; niiden ääniasteikko supistui re-la-mi'hin. Mutta narripaavin ympärillä raikui ajan soitinvarasto koko soraäänisessä moninaisuudessaan. Paitsi huiluja ja metallisoittimia oli siinä kaikenlaisia soittokoneita. Hyvä lukija, sehän oli Gringoiren orkesteri!
On vaikea kuvata sitä ylpeyden ja tyytyväisyyden ilmettä, jonka Quasimodon surulliset ja epämiellyttävät kasvot olivat saaneet matkalla palatsista Grève-torille. Hän oli ensi kerran saanut itserakkaudelleen tyydytystä. Tähän saakka hän oli saanut osakseen vain nöyryytystä, halveksumista ja vastenmielisyyttä. Hän nautti todella paavin tavoin täysin siemauksin tämän joukon suosionosoituksista, joukon, jota hän vihasi, koska tiesi sen vihaavan häntä. Mitä siitä, jos hänen kansansa olikin narreja, raajarikkoja, kerjäläisiä, varkaita ja roistoja! Olihan se kuitenkin kansa ja hän sen hallitsija. Hän otti sen vuoksi täytenä totena kaikki nuo ironiset eläköönhuudot ja pilkalliset kunnianosoitukset, joihin kuitenkin, se on meidän lisättävä, sekoittui tuntuvasti todellista pelkoa. Sillä kyttyräselkäinen oli väkevä, vääräsäärinen oli notkea, kuuro oli ilkeä, ominaisuuksia, jotka ovat omiaan jonkin verran hillitsemään pilantekoa.
Muuten emme suinkaan usko, että uusi narripaavi oli selvillä niistä tunteista, joita itse tunsi, ja niistä, joita hän muissa herätti. Sielun, joka oli sijoitettu tuohon epämuotoiseen ruumiiseen, täytyi senkin olla epätäydellinen ja kuuro. Ne tunteet, joita hän tänä hetkenä tunsi, olivatkin perin hämäriä, epämääräisiä ja sekavia. Selvää vain oli, että hänen piirteistään loisti ennen kaikkea iloa ja ylpeyttä. Näiden synkkien ja onnettomien kasvojen yllä väikkyi päivänpaistetta.
Siksipä herättikin hämmästystä ja kauhua, kun Quasimodon parhaillaan kulkiessa riemusaatossa ohi Pylvästalon tuossa hurmauksen tilassa erään miehen nähtiin ryntäävän esiin väkijoukosta ja vihaisella liikkeellä riistävän hänen käsistään kullatun sauvan, hänen narripaaviutensa merkin.
Tuo häikäilemätön oli sama kaljupäinen mies, joka vähää ennen oli mustalaistyttöä ympäröivästä joukosta lausunut uhkaavia ja vihamielisiä huomautuksia saattaen tyttöraukan pelon valtaan. Hän oli pappispuvussa. Samassa hetkessä, kun hän hypähti väkijoukosta esille, tunsi hänet Gringoire, joka ei tähän saakka ollut kiinnittänyt häneen huomiota.
– Kas vain, hän huudahti hämmästyneenä, – sehän on opettajani Hermeksestä, dom Claude Frollo, arkkidiakoni! Mitä ihmettä hän mahtaa tahtoa tuosta yksisilmäisestä riiviöstä? Hän kai haluaa päästä päiviltään.
Samassa kuului kauhun huuto. Tuo hirvittävä Quasimodo oli hypännyt alas paareilta, ja naiset käänsivät kasvonsa pois, etteivät näkisi, kuinka hän murskaisi arkkidiakonin.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli papin edessä, katsahti häneen ja vaipui polvilleen.
Pappi kiskasi häneltä tiaaran, taittoi hänen sauvansa ja repi hänen kultapaperilla koristetun viittansa.
Quasimodo oli yhä polvillaan pää painuksissa ja kädet ristissä.
Omituinen keskustelu viittoilun ja liikkeiden avulla sukeutui heidän välilleen, sillä kumpikaan ei puhunut. Pappi seisoi suuttuneena, uhkaavana, käskevänä, Quasimodo oli polvillaan nöyränä, rukoilevana. Ja kuitenkin olisi Quasimodo varmaan voinut musertaa papin vaikka sormellaan.
Ravistettuaan lujasti Quasimodon tavatonta olkapäätä pappi antoi hänelle viimein merkin nousta ja seurata häntä.
Quasimodo nousi.
Mutta nyt, kun ensi hämmästys oli lauennut, tahtoi narrien kulkue puolustaa näin äkkiä valta-istuimelta syöstyä paaviaan. Mustalaiset, argotlaiset ja oikeuskirjurit keräytyivät huutaen ja meluten papin ympärille.
Quasimodo asettui hänen eteensä, jännitti lihaksensa, puristi suuret kouransa nyrkkiin ja näytti hyökkääjille hampaitaan ärsytetyn tiikerin lailla.
Papilla oli taas entinen synkän vakava ilmeensä. Hän teki
Quasimodolle merkin ja alkoi poistua sanaakaan sanomatta.
Quasimodo kulki hänen edellään ja raivasi hänelle tietä.
Kun he tungoksen läpi olivat ehtineet torin toiseen päähän, halusi joukko uteliaita seurata heitä. Quasimodo asettui silloin arkkidiakonin taakse ja seurasi hitaasti hänen kintereillään kiukkuisen, harjakset pörhöllään olevan, hampaitaan nuoleskelevan villisian tavoin, tuolloin tällöin päästäen matalan mörähdyksen ja pakottaen liikkeellä tai katseella väkijoukon peräytymään suuressa kaaressa.
Heidän annettiin poistua ahtaaseen ja pimeään kujaan, sillä jo Quasimodon kasvojen pelkkä uhkaava ilme riitti karkottamaan uskalikot.
– Tuota saattaa jo sanoa ihmeelliseksi, Gringoire mietti; mutta mistä ihmeestä saisin illallista?
IV. Mitä vastuksia kauniin naisen seuraaminen kadulla myöhään illalla tuottaa
Gringoire oli uhallakin päättänyt seurata mustalaistyttöä. Hän oli nähnyt hänen vuohineen poikkeavan Coutellerie-kadulle.
– Miksikä ei? hän oli miettinyt.
Pariisin katujen käytännöllisenä filosofina Gringoire oli havainnut, ettei mikään ollut sen otollisempaa mietiskelylle kuin kauniin naisen seuraaminen tietämättä minne tämä on matkalla. Tämä oman tahdon vapaaehtoinen kieltäminen, tämä oman mielikuvituksen alistaminen toisen mielikuvituksen johdettavaksi tämän aavistamatta mitään, oli jonkinlainen väliaste oikeudellisen riippumattomuuden ja sokean kuuliaisuuden, orjuuden ja vapauden välillä, ja se miellytti Gringoirea. Hän oli pohjaltaan epämääräisen ristiriitainen, vastakohtainen luonne ja heilahteli äärimmäisyydestä toiseen alttiina noudattamaan kaikenlaisia inhimillisiä viehtymyksiä, jotka tekivät toisensa tehottomiksi. Itse hän vertasi itseään mielellään Muhammedin hautaan, jota kaksi vetovoimaa vetää vastakkaisiin suuntiin, ja joka aina häilyy korkeuden ja syvyyden, katon ja lattian, nousun ja laskun, zeniitin ja nadiirin välillä.
Minkä "kultaisen keskitien" Gringoire täyttäisikään klassillisuuden ja romantiikan välillä, jos hän eläisi meidän päivinämme!
Mutta hän ei ollut kyllin alkukantainen elääkseen kolmeasataa vuotta, ja se on vahinko. Hänen poissaolonsa merkitsee puutetta: häntä kaivattaisiin nykyään kipeästi.
Kulkijan (ja erityisesti kulkijattaren) seuraamiseen kadulla – mitä Gringoire mielellään harrasti – ei voikaan kuvitella kiihottavampaa syytä kuin se, ettei tiedä mihin kallistaisi päänsä yöksi.
Hän kulki siis ajatuksissaan tuon nuoren tytön jäljessä, joka kiiruhti askeleitaan ja pakotti pienen vuohensa juoksemaan, kun hän näki porvarien vetäytyvän taloihinsa ja kapakanisäntien sulkevan ovensa, ainoat myymälät, jotka sinä päivänä olivat olleet auki.
– Täytyyhän hänen jossakin asua, mietti Gringoire; – mustalaistytöillä on hyvä sydän. Kukapa tietää?
Ja tätä hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytystä seurasi epämääräisiä, mutta sangen miellyttäviä mietteitä.
Kulkiessaan viimeisten talojen ohi, joiden portteja porvarit parhaillaan sulkivat, hän kuuli silloin tällöin heidän keskusteluistaan jonkin sanan, joka katkaisi hänen hauskat kuvittelunsa.
Toisinaan keskusteli kaksi ukkoa keskenään.
– Nyt on aika kylmä, mestari Thibaut Fernicle.
(Sen Gringoire oli tiennyt jo talven alusta saakka.)
– Niin on, aika pureva ilma, mestari Boniface Disome! Olisipa tavatonta, jos tulisi yhtä kylmä talvi kuin oli kolme vuotta sitten, vuonna 80, jolloin puusyli maksoi kahdeksan souta.
– Pyh! mitäpä tuo vielä oli, mestari Thibaut, vuoden 1407 talven rinnalla, jolloin Martinpäivästä kynttilänpäivään oli niin vimmattu pakkanen, että oikeussihteerin kynä jäätyi joka kolmannella sanalla, jonka hän kirjoitti, niin ettei hän voinut toimittaa luetteloihin kirjoittamista.
Vähän edempänä puheli kaksi naista keskenään ikkunoissa, kummallakin rätisevä kynttilä kädessä.
– Onko miehenne kertonut teille onnettomuudesta, rouva Boudraque?
– Ei, mistä sitten, rouva Turquant?
– Châtelet'n notaarin, herra Gilles Godinin hevonen pelästyi flaamilaisia ja heidän kulkuettaan ja kaasi kumoon mestari Philippot Avrillit'n, celestiniläisluostarin maallikko vanhuksen.
– Niinkö?
– Niin.
– Porvarin hevonen! Se on liikaa. Olisipa se ollut edes ratsuväenhevonen, niin ei olisi ollut ihmekään!
Ikkunat suljettiin, mutta Gringoire oli häiriintynyt mietteissään.
Onneksi hän pääsi taas pian oikealle ladulle mustalaistytön ja Djalin, noiden kahden hienon, kauniin ja ihastuttavan olennon avulla, joiden pieniä jalkoja, kauniita muotoja ja suloisia liikkeitä hän ihaili ja jotka pyrkivät sekoittumaan toisiinsa hänen mielikuvituksessaan; älyn ja ystävällisyyden takia hän piti heitä nuorina tyttöinä, käynnin ja liikkeiden vilkkauden, joustavuuden ja sulon takia vuohina.
Kadut kävivät hetki hetkeltä yhä pimeämmiksi ja autiommiksi. Iltasoitto oli aikoja sitten kajahdellut, ja vain pitkäin välimatkojen päässä näki jonkun yksinäisen kulkijan kadulla tai yhtä yksinäisen valon ikkunasta. Gringoire oli mustalaistyttöä seuratessaan joutunut siihen kujien, poikkikatujen ja käyrien käytävien sokkeloon, joka ympäröi Innocentius-veljistön vanhaa hautuumaata ja muistuttaa kissan sekoittamaa lankavyyhtiä.
– Näiden katujen ei juuri voi sanoa ymmärtävän logiikkaa! Gringoire mutisi hiljaa itsekseen kulkiessaan kujasia, jotka aina näyttivät johtavan kaaressa takaisin, mutta joita tyttö epäröimättä ja yhä nopeammin kulki, kuten ainakin tuttua tietä. Ilman opastaan Gringoire olisi joutunut aivan eksyksiin, ellei hän erään mutkan takaa olisi nähnyt kauppahallien kahdeksankolkkaista mestauslavaa, jonka rei'ikäs huippu piirtyi mustana varjona erästä vielä valaistua ikkunaa vasten Verdelet-kadun varrella.
Tyttö oli vihdoin huomannut hänet. Hän oli useampia kertoja katsonut levottomana taakseen; viimein hän oli pysähtynyt ja tarkastanut häntä kiireestä kantapäähän erään avoimen leipuripuodin ovesta pilkistävässä valonkajasteessa. Sen jälkeen Gringoire näki hänen tekevän saman pienen suunsuipennuksen, jonka hän oli jo ennenkin nähnyt, ja jatkavan edelleen matkaansa.
Tuo pieni nyrpistys sai Gringoiren ajattelemaan yhtä ja toista. Siinä oli sangen selvää halveksumista ja ilvettä, tuossa sievässä suuneleessä. Hänen päänsä painui kumarampaan, hän hiljensi kulkuaan ja jättäytyi seuraamaan tyttöä pitemmän välimatkan päästä. Silloin hän äkkiä kuuli läpitunkevan huudon erään kadunkulman takaa, jonne tyttö juuri oli kadonnut.
Hän kiiruhti jäljestä.
Katu oli aivan pimeä. Kulmauksessa paloi kuitenkin Mariankuvan juurella rautalyhdyssä öljyyn kastettu rohdinsydän, ja sen heikossa valossa hän näki, miten mustalaistyttö rimpuili kahden miehen kourissa, jotka koettivat tukahuttaa hänen huutoaan. Pieni säikähtynyt vuohi laski sarvensa puskuasentoon ja määki.
– Tänne, vartijat! Gringoire huusi ja kiiruhti rohkeasti paikalle. Toinen tyttöä pitelevistä miehistä kääntyi. Gringoire näki Quasimodon kauheat kasvot.
Gringoire ei paennut, mutta ei liioin enää astunut askeltakaan eteenpäin.
Quasimodo tuli hänen luokseen, läimäytti häntä kädenselällään, niin että hän paiskautui neljän askeleen päähän, ja oli seuraavassa hetkessä kadonnut yön pimeyteen kantaen tyttöä kokoonkäärityn silkkiharson lailla käsivarsillaan. Kumppani oli seurannut häntä, ja heidän jäljessään juoksi vuohi raukka surkeasti määkien.
– Apua! Murhaajia! onneton mustalaistyttö huusi.
– Seis, roisto, ja päästä paikalla tyttö! huusi samassa jyrisevällä äänellä ratsastaja, joka äkkiä laukkasi kadulle.
Se oli muuan kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteeni, kiireestä kantapäähän rauta-asussa ja miekka kädessä.
Hän riisti tytön hämmästyneeltä Quasimodolta, nosti hänet ylös ja asetti eteensä satulaan. Tuo kammottava kyttyräselkä tointui kuitenkin pian hämmennyksestään ja oli juuri aikeissa hyökätä kapteenin kimppuun ottaakseen takaisin saaliinsa, kun samassa viisi-, kuusitoista jousimiestä, jotka seurasivat kapteeniaan, saapui paikalle. Se oli patrulli, joka Pariisin kaupunginvoudin, herra Robert d'Estoutevillen määräyksestä oli kiertokäynnillään kaduilla.
Quasimodo piiritettiin, otettiin kiinni ja sidottiin. Hän karjui ja kiehui raivosta, ja jos olisi ollut valoisampaa, olisivat epäilemättä hänen pelkät kasvonsa, jotka viha teki vielä kauheammiksi, riittäneet ajamaan koko joukon pakosalle. Mutta yöllä hän oli vailla peloittavinta asettaan, rumuuttaan.
Hänen seuralaisensa oli kadonnut metelin aikana.
Mustalaistyttö oli tällä välin kevyesti ja kauniisti suoristautunut upseerin satulassa, asettanut molemmat kätensä tuon nuoren miehen olkapäille ja katsellut häntä jonkin hetken, nähtävästi ainakin yhtä ihastuneena hänen muhkeasta muodostaan kuin siitä hyvästä työstä, jonka tämä oli hänelle tehnyt. Tyttö katkaisi ensiksi äänettömyyden ja virkkoi pehmeällä äänellään, jolle hän antoi vielä tavallista pehmeämmän sävyn:
– Mikä teidän nimenne on, herra santarmi?
– Kapteeni Febus de Châteaupers, palvelijanne, kaunoiseni! vastasi upseeri ja suoristausi.
– Kiitos, tyttö vastasi.
Ja kapteeni Febuksen kiertäessä viiksiään liukui tyttö hiljaa maahan hevosen kylkeä pitkin ja livisti tiehensä. Salamakaan ei olisi niin nopeasti leimahtanut.
– Paavin navan kautta! kapteeni sanoi kiristyttäen vielä lujempaan hihnat, joilla Quasimodo oli sidottu, olisinpa mieluummin ottanut saaliiksi ilolinnun.
– Sille ei enää mahda mitään, herra kapteeni, sanoi eräs jousimiehistä; kerttu lensi tiehensä, ja yölepakko jäi.
Iskun huumaamana Gringoire oli jäänyt makaamaan kiveykselle kadun kulmauksessa olevan Marian-kuvan eteen. Vähitellen hän tuli kuitenkin tajuihinsa. Ensin hän oli hetkisen miellyttävästi puolipökerryksissä, ja mustalaistytön ja vuohen ilmankevyet olennot sekoittuivat Quasimodon nyrkin painoon. Tätä tilaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sangen voimakas viluntunne siinä osassa hänen ruumistaan, joka kosketti maahan, herätti hänet.
Mistä ihmeestä tämä kylmyys mahtaa tulla? hän mutisi itsekseen. Hän huomasi silloin makaavansa katuojassa.
– Kirottu kyttyräselkä! hän murahti hampaittensa välistä ja aikoi nousta. Mutta lyönnin ja putoamisen jäljet tuntuivat vielä selvästi ja hänen oli pakko maata paikoillaan. Kun hänellä oli käsi vapaana, hän piti sitä nenänsä edessä ja alistui kohtaloonsa.
– Pariisin loalla, hän ajatteli (sillä hän piti varmana, että hän nyt saisi tyytyä makaamaan katuojassa, "ja mitä muuta tehdä vuoteessa kuin miettiä?") – Pariisin loalla on aivan erikoisen löyhkäävä ominaisuus. Se sisältää varmasti suuren annoksen hajusuoloja ja salpietaria. Se on ainakin mestari Nicolas Flamelin ja hermeetikkojen mielipide.
Sana hermeetikko johti äkkiä hänen ajatuksensa arkkidiakoni Claude Frolloon. Hän muisteli väkivaltaista näytelmää, jonka oli nähnyt; miten mustalaistyttö koetti riuhtoa itseään irti kahden miehen kourista, miten Quasimodolla oli ollut toinen mies mukanaan, ja arkkidiakonin yrmeät ja ylväät kasvot näyttäytyivät epäselvinä hänen muistissaan.
– Olisipa todellakin harvinaista, hän mietti ja alkoi tälle pohjalle rakennella olettamusten mielikuvarakennusta, tuota filosofien ilmalinnaa, kun sama ankara vilunväristys, jonka hän jo ennenkin oli tuntenut, herätti hänet todellisuuteen.
– Minähän jäädyn! hän huudahti.
Paikka kävi hetki hetkeltä yhä sietämättömämmäksi. Katuojan veden jokainen molekyyli poisti Gringoiren selästä molekyylin säteilevää lämpöä, ja lämpömäärän ero hänen ruumiinsa ja katuojan välillä väheni säälimättömästi.
Muuan toisenlainenkin ikävyys sattui hänelle samalla ja yhtä arvaamatta.
Parvi poikia, noita pieniä paljasjalkaisia vintiöitä, joita ammoisista ajoista saakka on katupoikain nimellä kiertänyt Pariisin katuja ja jotka meidän lapsuutemme päivinä heittelivät meitä kivillä, kun iltasin palasimme kotiin koulusta, koska meidän housumme eivät olleet risaiset, parvi noita pieniä vekkuleita tulla vilisti huutaen ja nauraen välittämättä lainkaan naapurien yörauhasta sitä kadunkulmaa kohden, jossa Gringoire makasi. He kuljettivat mukanaan jotakin, joka näytti säkiltä, ja jo yksin heidän puukenkiensä kolina saattoi herättää vaikka kuolleen henkiin. Gringoire, joka ei vielä ollut kokonaan vainajien kirjoissa, kohottautui puolittain.
– Hei, Tyhjätasku-Hanski! hei, Jutku-Jussi! huusivat he täyttä kurkkua. – Vanha Eustache Moubon, rautakauppias kadunkulmassa, on kuollut. Meillä on hänen olkipatjansa ja me sytytämme itsellemme ilonuotion. Juhlitaan flaamilaisia!
Ja samassa he paiskasivat patjan Gringoir en päälle huomaamatta häntä. Yksi joukosta otti kourallisen olkia ja meni sytyttämään niitä Marian-kuvan alla palavan lampun liekistä.
– Herra varjelkoon! mutisi Gringoire, – joko nyt tulee liian kuuma?
Tilanne oli tukala. Hän oli kahden tulen välissä; joko vilustua tai palaa. Hän ponnisti kaikki voimansa kuin vääränrahantekijä, joka aiotaan polttaa roviolla ja joka yrittää päästä pakoon. Hän pääsi pystyyn, heitti patjan poikien päälle ja pakeni.
– Neitsyt Maria! kirkaisivat pojat, – rautakauppias kummittelee!
Ja hekin livistivät käpälämäkeen.
Olkipatja jäi voittajana taistelutantereelle. Luotettavat todistajat, isä le Juge ja Corrozet, vakuuttavat, että lähiseudun papit suurin juhlallisuuksin korjasivat ja veivät sen seuraavana päivänä Sainte-Opportune-kirkon aarrekammioon. Kirkon lukkarilla oli aina vuoteen 1789 sievoiset tulot siitä suuresta ihmeestä, jonka Marian-kuva Mauconseil-kadun kulmassa oli tehnyt tuona muistettavana yönä tammikuun 6: nnen ja 7: nnen päivän välillä v. 1482, jolloin se oli manannut esille Eustache Moubonin, joka pirua pettääkseen oli kuollessaan piloillaan kätkenyt sielunsa vuodepatjaansa.
V. Rikottu ruukku
Juostuaan jonkin aikaa minkä jaloistaan pääsi, tietämättä minne, ja lyötyään päänsä monta kertaa kadun kulmiin, pökerryttyään katuojiin, kuljettuaan kujia sinne tänne, etsittyään pääsytietä kauppahallien vanhoista käytäväsokkeloista ja tutkittuaan kaiken, jota karttojen kaunis latina ilmaisee sanoilla tota via, cheminum et viaria, pysähtyi runoilijamme äkkiä ensiksi hengästyksestä ja toiseksi sen tähden, että häntä niin sanoakseni tarttui kaulukseen menetys, mikä nyt yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.
– Minusta tuntuu siltä, mestari Pierre Gringoire, hän virkkoi itselleen tökäten oikean käden etusormella otsaansa, – että juokset täällä kuin mielipuoli. Nuo pienet vintiöt pelkäsivät sinua yhtä paljon kuin sinä heitä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin kuullut heidän puukenkiensä kopinan loittonevan etelään, kun sinä juoksit pohjoiseen. On kaksi mahdollisuutta: joko he pakenivat, ja silloin on patja, jonka he peloissaan varmaankin unohtivat, se vieraanvarainen vuode, jota aamusta saakka olet turhaan etsinyt ja jonka Pyhä Neitsyt on ihmeen kautta lähettänyt sinulle palkkioksi moraliteetista, jonka kirjoitit hänen kunniakseen; tai eivät nuo vekkulit paenneetkaan, vaan panivat patjan tuleen, ja silloin on sinulla mainio nuotio kuivataksesi ja lämmitelläksesi itseäsi. Kummassakin tapauksessa, hyvänä vuoteena tai hyvänä nuotiona, on patja kuin taivaasta tipahtanut. Ehkä onkin Mauconseil-kadun kulmauksen Pyhä Neitsyt antanut Eustache Moubonin vain sen vuoksi kuolla. Onhan sulaa hulluutta, että juokset näin kuin pikardialainen ranskalaisen edessä ja jätät taaksesi, mitä edestäsi etsit. Olet pöllö, Gringoire!
Hän kääntyi takaisin ja koetti sekä nenänsä että silmäinsä avulla löytää patjaa, mutta turhaan. Yhä uusia ja uusia kujia talojen välissä, yhä uusia umpikujia ja tienhaaroja, jotka saattoivat hänet aivan ymmälle. Hän tunsi eksyneensä ja sotkeutuneensa pahemmin tähän pimeiden kujasien sekavaan vyyhtiin, kuin olisi ollut mahdollista Tournelles-palatsin labyrintissä. Viimein hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huudahti juhlallisesti:
– Kirotut tienhaarat! ne on perkele itse luonut haarukkansa malliin.
Tämä huudahdus lohdutti häntä hiukan ja punertava hohda, jonka hän samassa keksi pitkän ja kapean kujan päästä, sai hänen rohkeutensa palaamaan.
– Jumalan kiitos, hän sanoi, tuollahan se onkin! Siellähän minun patjani palaa.
Ja verraten itseään merimieheen, joka käy kohden perikatoaan yössä, hän lisäsi hartaasti:
– Salve, salve, maris Stella! [Terve, terve, meren tähti!]
Pyhälle Neitsyellekö vai olkipatjalle hän lähetti tämän kiitollisen tervehdyksen litaniasta? Sitä emme tiedä.
Hän ei ollut ottanut montakaan askelta tuolla pitkällä, viettävällä kadulla, joka ei ollut kivetty ja joka kävi jokaisella askeleella yhä likaisemmaksi ja viettävämmäksi, ennen kuin hän huomasi jotakin merkillistä. Katu ei ollutkaan autio. Siellä täällä pitkin sen pituutta ryömi epämääräisiä, muodottomia olentoja, jotka kaikki liikkuivat kadun päässä olevaa tulenloimua kohden muistuttaen kömpelöitä hyönteisiä, jotka öisin matelevat ruohossa korresta korteen paimenen nuotiota kohden.
Mikään ei tee ihmistä uskaliaammaksi kuin tyhjä tasku. Gringoire kulki rohkeasti eteenpäin ja oli pian saavuttanut hitaimmin toisten jäljessä matavan kummituksen. Tultuaan sen kohdalle hän huomasi, että se olikin vain vaivainen rampa, joka laahasi itseään eteenpäin käsillään aivan kuin loukkaantunut tuhatjalkainen, jolla on vain kaksi jalkaa jäljellä. Hänen kulkiessaan tämän ihmiskasvoilla varustetun hämähäkin ohi, tuo rampa huusi mankuvalla äänellä:
– La buona mancia, signor! la buona mancia! [Juomarahaa, herra, vähän juomarahaa!]
– Hitto sinut vieköön ja minut myös, Gringoire ajatteli, – jos ymmärrän sanaakaan siitä, mitä sanot!
Ja hän kulki edelleen.
Hän saapui toisen liikkuvan olion luo ja tarkasti sitä. Taas raajarikko, jolla ei ollut toista kättä eikä toista jalkaa ja joka oli niin avuton, että se rakennelma puujalkoja ja kainalosauvoja, jonka varassa hän pysyi pystyssä, näytti liikkuvalta rakennustelineeltä. Gringoire, joka rakasti komeita ja klassillisia vertauksia, vertasi häntä mielessään Vulkanuksen kolmijalkaan, jolle jumala oli antanut elämän.
Kolmijalka tervehti häntä hänen kulkiessaan ohi, mutta ojensi samassa hattunsa parturinvadin tavoin hänen leukansa alle ja huusi hänen korvaansa:
– Señor cabarello, para comprar un pedaso de pan! [Korkea herra, ostaisin palan leipää!]
– Tuokin näkyy puhuvan, sanoi Gringoire, – mutta jotakin vierasta kieltä, ja hän on onnellisempi kuin minä, sillä hän ymmärtää sitä.
Samassa näytti uusi ajatus välähtävän hänen päähänsä, sillä hän löi otsaansa ja huudahti:
– Mutta mitä hittoa he tarkoittivat aamulla tuolla Esmeraldalla?
Hän aikoi kiiruhtaa askeleitaan, mutta kolmannen kerran jokin sulki häneltä tien. Tämä jokin tai oikeammin joku oli sokea, pieni ukko, jolla oli juutalaiset, partaiset kasvot ja joka koiran ohjaamana haparoi kepillä eteenpäin ja kähisi hänen korvaansa unkarilaisella murteella:
– Facitote caritatem! [Olkaa armelias!]
– No viimeinkin joku, joka osaa kristillistä kieltä! Minä näytän varmaankin hyvin anteliaalta, koska minulta pyydetään almuja, vaikka kukkaroni onkin laiha. – Hyvä ystävä, hän virkkoi sokealle, minä möin viime viikolla viimeisen paitani; tai Ciceron kielellä, koska ette ymmärrä muuta: Vendidi hebdomade nuper transita meam ultimam chamisam.
Tämän sanottuaan Gringoire käänsi selkänsä sokealle ja jatkoi matkaansa. Mutta sokea alkoi astella hänen rinnallaan ja nyt hän kuuli hämähäkin ja kolmijalankin ihmeteltävän nopeasti tulevan jäljessään, niin että puujalat ja kainalosauvat kolisivat. Ja kaikki kolme alkoivat laulaa hänen kintereillään:
– Caritatem! lauloi sokea.
– La buona mandai lauloi rampa.
– Un pedaso de pan! yhtyi kuoroon raajarikko.
Gringoire sulki korvansa.
– Oh, mikä Baabelin sekoitus! hän huudahti.
Hän pisti juoksuksi. Sokea juoksi. Raajarikko juoksi. Rampa juoksi.
Ja kuta pitemmälle hän katua ehti, sitä enemmän vilisi hänen ympärillään raajarikkoja, ontuvia, sokeita, silmä- ja käsipuolia ja pitaalisia, joista osa tuli ulos taloista, osa pieniltä sivukaduilta, osa kellarinluukuista ulvoen, mölisten ja mankuen ja kaikki liikkuen nilkuttaen ja kömpien tulta kohden kuraisina kuin etanat sateen jälkeen.
Gringoire, jolla yhä oli nuo kolme seuralaista jäljessään ja joka suuresti ihmetteli, miten tämä päättyisi, kulki sydän kurkussa muiden mukana varovasti välttäen ontuvia, astuen rampojen yli ja pujotellen jalkojaan tässä loppumattomassa raajarikkojen muurahaiskeossa niinkuin se englantilainen merikapteeni, joka hiipi rapuparveen.
Viimein hän aikoi kääntyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä. Koko joukko seurasi tiheänä parvena hänen jäljessään, ja nuo kolme kerjäläistä olivat aivan hänen kintereillään. Hän jatkoi siis vaellustaan tämän vastustamattoman virran, pelon ja huumauksen ajamana, mikä sai tämän kaiken näyttämään hänestä kauhealta unelta.
Viimeinkin hän pääsi kadun päähän. Se päättyi suurelle torille, jolla hohti tuhansia tulia öisen usvan keskellä. Gringoire ryntäsi torille toivoen koipiensa avulla pääsevänsä eroon noista kolmesta peikosta, jotka olivat takertuneet häneen.
– Onde vas, hombre? [Mies, mistä tulet?] raajarikko huusi heittäen kainalosauvansa ja juosten hänen jäljessään parhailla jaloilla, mitkä milloinkaan ovat ottaneet mittausopillisia askeleita Pariisin kaduilla.
Rampakin oli noussut jaloilleen alkaen kestitä häntä raudoitetuilla puujaloillaan, ja sokea katsoi häntä hehkuvalla silmäparilla.
– Missä minä olen? runoilija kysyi kauhuissaan.
– Ihmeiden pihassa, vastasi neljäs peikko, joka sillä välin oli tullut heidän luokseen.
– Toden totta, Gringoire vastasi, – minä näen kyllä sokeita, jotka näkevät, ja raajarikkoja, jotka juoksevat, mutta missä on Vapahtaja?
Kammottava nauru oli ainoana vastauksena.
Runoilija parka katsahti ympärilleen. Hän oli todellakin keskellä tuota Ihmeiden pihaa, johon ei niin myöhäisenä vuorokauden aikana kukaan kunniallinen ihminen sitä ennen ollut jalallaan astunut ja jonne ne Châtelet'n poliisimiehet ja kaupunginvoudin palvelijat, jotka olivat uskaltautuneet sen taikapiiriin, olivat jäljettömiin kadonneet; tuossa varkaitten kaupungissa, tuossa Pariisin kasvojen hirvittävässä käsnässä, tuossa likaviemärissä, josta joka aamu virtasi ja jonne joka yö palasi tuo paheitten, kerjuun ja irtolaisuuden lokavirta, joka aina virtailee pitkin pääkaupunkien katuja; tuossa suunnattomassa mehiläispesässä, jonne kaikki yhteiskunnan herhiläiset joka ilta palaavat saaliineen; tuossa valheellisessa sairaalassa, jossa mustalainen, entinen munkki, rappiolle joutunut ylioppilas, kaikkien kansakuntien ja uskontokuntien hylkiöt, espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset, juutalaiset, kristityt, muhamettilaiset, pakanat, jotka täynnä valheellisia haavoja päivisin kerjäsivät, öisin muuttuivat rosvoiksi; lyhyesti, tuossa suuressa pukukammiossa, jossa siihen aikaan kaikki näyttelijät siinä ikuisessa näytelmässä, jota varkaudet, prostituutio ja murhat esittävät Pariisin kaduilla, pukeutuivat ja riisuutuivat.
Tori oli suuri, epäsäännöllinen ja huonosti kivetty niin kuin kaikki torit senaikaisessa Pariisissa. Siellä täällä näkyi nuotioita, joiden ympärillä ryömiskeli kummallisia ryhmiä. Alituista menoa, tuloa, huutoa. Kuului äänekästä naurua, naisten ääniä, lasten kirkunaa. Tämän joukon kädet ja päät loivat mustia varjoja valoisiin kehiin tulien ympärillä ja muodostivat lukemattomia omituisia asentoja. Niiden suurien, muodottomien varjojen joukossa, jotka liikkuivat valaistujen paikkojen yli, saattoi nähdä milloin koiran, joka muistutti ihmistä, milloin ihmisen, joka muistutti koiraa. Tässä yhteiskunnassa näyttivät rajat sukujen ja lajien väliltä kokonaan hävinneen. Miehet, naiset, eläimet, ikäkaudet, sukupuolet, terveys, sairaus, kaikki näyttivät sekoittuneen toisiinsa; kaikilla oli osuutensa kaikkeen.
Nuotioiden epävakaisessa ja hämärässä valossa saattoi pelokas Gringoire erottaa vastenmielisen kehän vanhoja talorähjiä, jotka ympäröivät tuota suurta toria. Rappeutuneine, vinoine ja mutkikkaine päätyineen, joissa näkyi siellä täällä joku valaistu ikkuna, ne muistuttivat pimeässä eriskummaisia ja juroja eukonnaamoja, jotka silmät puoliavoimina katselivat torilla meluavaa joukkoa.
Se oli kuin uusi maailma, tuntematon, ennenkuulumaton, mateleva, ryömivä, mielikuvituksellinen.
Gringoire, jonka kauhu yhä kasvoi ja joka tunsi noiden kolmen kerjäläisen pitelevän itseään pihtien lailla, samalla kun melu hänen ympärillään huumasi häntä, onneton Gringoire koetti ponnistaa kaikki sielunvoimansa muistellakseen, oliko lauantaiyö. Mutta ponnistukset olivat turhat; hänen muistinsa ja ajatustensa lanka oli katkennut ja epäillen kaikkea ja epätietoisena siitä, mitä näki ja tunsi, hän teki itselleen tämän ratkaisemattoman kysymyksen:
– Jos minä olen olemassa, onko tämä todellisuutta? Jos tämä on todellisuutta, olenko minä olemassa?
Samassa kuului hälisevästä joukosta hänen ympäriltään huuto:
– Viedään hänet kuninkaan luo!
– Pyhä Neitsyt! mutisi Gringoire, – kuningas täällä: se on kai sitten pukki!
– Kuninkaan luo! kuninkaan luo! kertasi joukko.
Ja häntä raahattiin eteenpäin. Kaikki tahtoivat käydä häneen käsiksi, mutta nuo kolme kerjäläistä eivät päästäneet otettaan ja riistivät hänet toisilta ärjyen:
– Hän on meidän!
Runoilijan nuttu, joka jo oli henkihieverissään, veti viimeisen henkäyksensä.
Tuon kauhean torin yli kuljettaessa katosi hänen huumauksensa. Jo muutaman askeleen päässä oli todellisuus ilmielävänä hänen edessään. Hän alkoi tottua paikan ilmapiiriin. Ensi hetkessä oli hänen runollisista aivoistaan tai ehkä aivan yksinkertaisesti ja proosallisesti hänen tyhjästä vatsastaan noussut usvaa, joka oli levinnyt hänen ja esineitten välille ja antanut hänen nähdä ne painajaisen katkonaisina utukuvina, tuossa unten hämyssä, jossa kaikki piirteet vipajavat, kaikki kasvot virnistävät, kaikki oliot keräytyvät suunnattomiin rykelmiin, elottomat esineet paisuvat hirviöiksi ja ihmiset peikoiksi. Vähitellen väistyi tämä näköhäiriö selvemmän eikä niin paisuttavan näkemisen tieltä. Todellisuus alkoi sarastaa hänen ympärillään, se pisti hänen silmiinsä, kosketti häntä jalkoihin ja repi pala palalta sen kauhean runouden, jonka hän aluksi oli ollut näkevinään ympärillään. Hän huomasi varsin hyvin, ettei hän kulkenut Styksissä, vaan loassa, etteivät häntä ympäröineet demonit, vaan varkaat, jotka tönivät ja raastoivat häntä, ettei ollut kysymyksessä hänen sielunsa, vaan yksinkertaisesti hänen henkensä (koska hänellä ei ollut tuota mainiota välittäjää, joka niin hyvällä menestyksellä sijoittuu roiston ja kunniallisen ihmisen välille: kukkaroa). Lyhyesti, kun hän kylmäverisesti ja lyhemmän välimatkan päästä tutki mellastusta, tupsahti hän noitien juhlasta kapakkaan.
VI. Hääyö
Jonkin hetken kuluttua runoilijamme istui pienessä, holvatussa, huolellisesti lukitussa ja lämpimässä huoneessa pöydän ääressä, joka ei näyttänyt muuta pyytävän kuin saada lainaksi yhtä ja toista sen viereen ripustetusta ruokakaapista, toivossa hyvä vuode, ja kahden kesken kauniin tytön kanssa. Seikkailu tapaili sadun rajoja. Hän alkoi todella uskoa olevansa lumottu prinssi ja silmäili aina tuolloin tällöin ympärilleen ikään kuin nähdäkseen, oliko se kahden siivekkään aarnikotkan vetämä tulivaunu vielä jäljellä, joka yksin oli voinut hänet niin äkkiä tuoda kadotuksesta paratiisiin. Aika ajoin hän katseli myös tiukasti reikää takissaan, ettei kadottaisi kokonaan maata jalkojensa alta, vaan pysyisi kiinni todellisuudessa. Hänen mielikuvituksen syvyyksien yllä liitelevä järkensä riippui nyt vain tästä säikeestä.
Tyttö ei näyttänyt lainkaan kiinnittävän häneen huomiota. Hän tuli ja meni, siirsi jotakin tuolia, puhui vuohelleen ja suipisti silloin tällöin suutaan. Viimein hän istuutui pöydän ääreen, ja Gringoire saattoi nyt häiritsemättä tarkastella häntä.
Te olette ollut lapsi, lukijani, ja ehkä olette kyllin onnellinen ollaksenne vieläkin. Olette useammin kuin kerran (ja omasta puolestani olen viettänyt siten kokonaisia päiviä, ja parhaiten vietettyjä koko elämäni aikana) seurannut jonakin aurinkoisena päivänä juoksevan veden rannalla jotakin kaunista sinistä tai viheriäistä sudenkorentoa, joka äkkinäisin kääntein on liidellyt edes takaisin pensaasta pensaaseen ja suudellut jokaisen oksan latvaa. Muistatte, millä ihastuneella uteliaisuudella ajatuksenne ja katseenne kiintyi tähän pieneen, sädehtivään ja surisevaan, purppura- ja sinisiipiseen pyörteeseen, jonka keskellä liiteli suuri, liikkeensä nopeuden vuoksi näkymättömiin häipyvä olento. Se ilmaolento, joka epäselvästi kuvastui tämän siivenlyöntien väräjävän loisteen läpi, näytti teistä unikuvalta, jota oli mahdoton nähdä, mahdoton koskettaa. Mutta kun sudenkorento viimein lepäsi ruo'onkorrella, ja te saatoitte henkeä pidättäen tarkastaa noita pitkiä harsosiipiä, tuota pitkää emaljiviittaa, noita kahta kristallipalloa, miten ihmettelittekään ja samalla pelkäsitte, että olento haihtuisi olemattomiin! Muistelkaa näitä vaikutelmia, niin voitte helposti ymmärtää Gringoiren tunteet, kun hän näki edessään ilmeisessä ja ruumiillisessa olomuodossaan tämän Esmeraldan, jonka hän tähän asti oli nähnyt vain hämärästi tanssin, laulun ja kansanhumun utuisessa pyörteessä.
– Tämä on siis Esmeralda! hän mietti vaipuen yhä enemmän unelmiin ja seuraten häntä epämääräisin katsein. – Taivaallinen olento! Katutanssijatar! Niin paljon ja niin vähän! Hän se antoi kuoliniskun minun moraliteetilleni aamulla, hän se pelasti henkeni illalla. Pahan onnen lintuni ja hyvä enkelini! Kaunis tyttö, totta tosiaan! – ja varmaankin aivan hullaantunut minuun, koska otti minut tuolla tavalla. – Kesken kaiken, hän sanoi nousten äkkiä tuon todellisuudentajun vallassa, joka muodosti hänen luonteensa ja filosofiansa perustan, – enpä oikein tiedä, miten se on tapahtunut, mutta minä olen hänen miehensä!
Tämä ajatus mielessään ja katseessaan hän lähestyi tyttöä niin sotilaallisesti ja kohteliaasti, että tämä peräytyi.
– Mitä te minusta tahdotte? kysyi tyttö.
– Ja sitä te vielä kysytte, ihailtava Esmeralda? vastasi Gringoire niin kiihkeällä äänellä, että hän itse hämmästyi kuullessaan puheensa.
Mustalaistyttö katseli suurin silmin.
– En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
– Mitä ihmettä! Gringoire virkkoi, joka yhä lämpeni ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen Ihmeiden pihan siveyden kanssa, – enkö minä ole sinun, rakkaani, ja etkö sinä ole minun?
Ja hän kietoi samassa käsivartensa tuttavallisesti tytön vyötäröille.
Esmeraldan vartalo luisui hänen käsistään liukkaasti kuin ankerias. Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä, kumartui alas ja nousi jälleen kädessä pieni tikari, ja ennen kuin Gingoire oli edes ehtinyt nähdä, mistä tikari oli peräisin, seisoi tyttö hänen edessään säihkyvin silmin, vapisevin huulin, värähtelevin sieraimin ja kasvot punaisina kuin pioni. Samalla asettui vuohi hänen eteensä ja ojensi Gringoirea kohden kauniit, kullatut ja teräväpäiset sarvensa. Tämä oli käynyt silmänräpäyksessä.
Sudenkorento oli muuttunut ampiaiseksi, joka näytti piikkiään.
Filosofimme seisoi hämmästyksestä äänetönnä ja tarkasti koomillisella ihmetyksellä vuoroin vuohta, vuoroin tyttöä.
– Pyhä Neitsyt! hän sanoi viimein, kun sai hämmästykseltään puhutuksi, – aika terhakka pari!
Mustalaistyttökin katkaisi äänettömyyden.
– Sinä olet aika julkea lurjus.
– Anteeksi, neiti, sanoi Gringoire hymyillen; – mutta miksi olette sitten ottanut minut mieheksenne?
– Olisiko minun pitänyt antaa hirttää sinut?
– Te siis otitte minut mieheksenne ainoastaan pelastaaksenne henkeni? runoilija sanoi hieman pettyneenä rakkaudentoiveissaan.
– Ja mistä muusta syystä olisin mielestäsi sen tehnyt? Gringoire puraisi huultaan.
– No samapa se, hän sanoi, en olekaan vielä niin voitollinen Amorin palvelija kuin luulin. Mutta miksi sitten lyödä rikki tuo ruukku vaivainen?
Esmeraldan tikari ja vuohen sarvet olivat yhä puolustusasennossa.
– Neiti Esmeralda, runoilija sanoi, – tehdään sovinto. En ole Châtelet'n kirjureita, enkä aio ilmaista, että käytte tikarilla aseistettuna Pariisissa huolimatta herra kaupunginvoudin käskyistä ja kielloista. Onhan tunnettua, että Noël Lescripvain tuomittiin kahdeksan päivää sitten kymmenen soun sakkoihin siksi, että hän kantoi tikaria. Mutta se on teidän yksityinen asianne, ja nyt siirryn pääasiaan. Vannon teille paratiisiosuuteni kautta, etten lähesty teitä ilman teidän lupaanne ja suostumustanne; mutta antakaa minulle syötävää.
Gringoire oli pohjaltaan, kuten hra Despréaux, "sangen vähän hekumallinen". Hän ei ollut tuota ritari- ja muskettisoturisukua, joka valtaa neitoset väkirynnäköllä. Niin rakkaudessa kuin kaikessa muussakin hän harrasti arkailua ja keskiteitä; ja hyvä illallinen rakastettavassa seurassa kahden kesken tuntui hänestä, varsinkin kun hän oli nälkäinen, mainiolta välinäytökseltä prologin ja rakkausseikkailun ratkaisun välillä.
Mustalaistyttö ei vastannut. Hän nyrpisti suutaan, nakkasi päätään kuin lintu ja puhkesi nauruun; ja pieni tikari hävisi niinkuin oli ilmestynytkin, ilman että Gringoire huomasi, minne mehiläinen piilotti piikkinsä.
Hetkisen kuluttua oli pöydällä ruisleipä, pala kinkkua, muutamia paistettuja omenoita ja ruukku kirsikkaviiniä. Gringoire iski kiukkuisesti ruokaan käsiksi. Siitä vimmatusta kalinasta päättäen, minkä hänen rautahaarukkansa ja fajanssilautasensa saivat aikaan, olisi luullut että koko hänen rakkautensa oli muuttunut ruokahaluksi.
Tyttö istui häntä vastapäätä katsellen häntä äänetönnä, mutta hänen ajatuksensa näyttivät askartelevan aivan muissa seikoissa, joille hän silloin tällöin hymyili, samalla kun hänen pehmeä kätensä hyväili vuohen älykästä päätä, jonka tämä oli painanut hänen polvilleen.
Keltainen vahakynttilä valaisi tätä ruokahalun ja haaveilun sekaista näytöstä.
Tyydytettyään vatsansa hiukaisevimman nälän, huomasi Gringoire hieman nolona, ettei ollut jäljellä muuta kuin yksi ainoa omena.
– Ettekö syö, neiti Esmeralda?
Tyttö vastasi vain ravistamalla kieltävästi päätään, ja hänen miettivä katseensa suuntautui kattoholviin.
– Mikä hitto häntä oikein vaivaa? mietti Gringoire ja katsahti sinne, minne hänkin katsoi. – Ei häntä voine kiinnittää tuo holvikaaren kivikääpiön virnistys. Kyllä kai minä, hitto vie, ainakin sen kanssa kykenen kilpailemaan!
Hän korotti äänensä:
– Neiti!
Tyttö ei näyttänyt kuulevan. Hän toisti kovemmin:
– Neiti Esmeralda!
Turha vaiva. Tytön ajatukset olivat muualla, eikä Gringoiren ääni kyennyt niitä tavoittamaan. Onneksi puuttui nyt vuohikin asiaan. Se alkoi hiljaa vetää herratartaan hihasta.
– Mitä tahdot, Djali? kysyi mustalaistyttö äkkiä kuin unesta heräten.
– Sen on nälkä, Gringoire sanoi, iloissaan siitä, että pääsi keskustelun alkuun.
Esmeralda pureskeli rikki leivänpalan ja syötti sen kädestään
Djalille.
Gringoire ei enää antanut hänen vaipua unelmiin. Hän teki arkatuntoisen kysymyksen.
– Te ette siis halua minua mieheksenne? Tyttö katsoi häntä päättävästi ja sanoi:
– En.
– Rakastajaksi? Gringoire virkkoi. Tyttö nyrpisti huuliaan ja vastasi:
– En.
– Ystäväksi? jatkoi Gringoire.
Tyttö katsoi taas häntä pitkään ja vastasi hetken mietittyään:
– Ehkä.
Tämä ehkä, joka on filosofeista niin rakas, rohkaisi Gringoirea.
– Tiedättekö, mitä ystävyys on? hän kysyi.
– Kyllä, vastasi mustalaistyttö; ollaan veli ja sisar, kaksi sielua, jotka koskettavat toisiaan yhtymättä, kaksi sormea samassa kädessä.
– Ja rakkaus? jatkoi Gringoire.
– Oh! rakkaus! tyttö sanoi, hänen äänensä värähti ja hänen silmänsä säihkyivät. – On kaksi ja kuitenkin vain yksi. Mies ja nainen, jotka sulautuvat enkeliksi. Se on taivas.
Katutanssijattaren kasvoissa hohti hänen tätä sanoessaan kauneus, joka teki syvän vaikutuksen Gringoireen ja joka oli täydelleen sopusoinnussa hänen sanojensa kanssa, joissa oli miltei itämainen hehku. Hänen viattomat ruusuhuulensa hymyilivät puoliavoimina; hänen valkealla ja kirkkaalla otsallaan näkyi toisinaan ajattelun pilvi kuin henkäyksen jälki peilin pinnalla, ja hänen alas luotujen pitkien, mustien silmäripsiensä alta säteili selittämätön valo, joka antoi hänen piirteilleen tuon ihanteellisen sulon, jonka Raffaello sittemmin löysi neitsyyden, äitiyden ja jumalallisuuden mystillisestä yhteydestä.
Gingoire jatkoi yhtäkaikki:
– Minkälainen miehen sitten on oltava miellyttääkseen teitä?
– Hänen pitää olla mies.
– Entä minä, Gringoire sanoi, mikä minä sitten olen?
– Miehellä on kypärä päässä, miekka kädessä ja kultaiset kannukset kantapäissä.
– Hyvä, sanoi Gringoire, ei miestä ilman hevosta. – Rakastatteko te jotakuta?
– Rakastanko?
– Niin!
Hän oli hetken vaiti, sitten hän sanoi erikoisella äänenpainolla:
– Saan sen pian tietää.
– Miksi ei tänä iltana? runoilija sanoi hellällä äänellä, miksi ei minua?
Tyttö katsahti häneen vakavana.
– Minä voin rakastaa vain miestä, joka voi puolustaa minua.
Gringoire tunsi pistoksen ja punastui. Oli selvää, että tyttö ajatteli sitä huonoa apua, joka Gringoiresta oli hänelle ollut siinä tukalassa asemassa, jossa hän pari tuntia sitten oli ollut. Tämä muisto, jonka illan muut seikkailut olivat saaneet unohtumaan, heräsi nyt uudelleen eloon. Hän löi kädellä otsaansa:
– Että saatoin unohtaa sen, millä minun olisi pitänyt aloittaa.
Neiti, suokaa anteeksi tavaton hajamielisyyteni! Miten te pääsitte
Quasimodon kynsistä?
Tämä kysymys sai mustalaistytön vavahtamaan.
– Oh! tuota kauheata kyttyräselkää, hän sanoi ja peitti kasvot käsillään; ja häntä puistatti kuin horkassa.
– Kauhea todellakin! sanoi Gringoire, joka ei hellittänyt ajatustaan; mutta kuinka pääsitte hänen käsistään? Esmeralda hymyili, huokasi ja vaikeni.
– Tiedättekö, miksi hän seurasi teitä? kysyi Gringoire, joka koetti kiertotietä uudelleen päästä kysymykseensä.
– En tiedä, tyttö vastasi ja lisäsi heti vilkkaasti: mutta te seurasitte minua myös, miksi te minua seurasitte?
– Enpä todellakaan tiedä, Gringoire vastasi.
Keskustelu katkesi. Gringoire piirteli veitsellään pöytään. Tyttö hymyili ja näytti katselevan jotakin seinän lävitse. Äkkiä hän alkoi laulaa:
Quando las pintadas aves
Mudas están, y la tierra…
[Kun helmikanoilla on sulkasato, ja maa…]
Mutta hän keskeytti laulunsa yhtäkkiä ja alkoi hyväillä Djalia.
– Se on kaunis eläin tuo teidän vuohenne, sanoi Gringoire.
– Se on minun sisareni, tyttö vastasi.
– Miksi teitä nimitetään Esmeraldaksi? runoilija kysyi.
– En tiedä.
– Jokin syy kai sillä on?
Tyttö veti esille povestaan pienen pitkulaisen, viheriäsilkkisen pussin, jota hän kantoi korallihelmiketjussa kaulassaan. Pussista levisi väkevä kamferin haju ja sen keskellä oli suuri viheriä lasinpala, joka muistutti smaragdia.
– Ehkä se johtuu tästä, hän sanoi.
Gringoire aikoi tarttua siihen. Tyttö väistyi syrjään.
– Älkää koskeko siihen! Se on amuletti. Sinä voisit vahingoittaa sen taikavoimaa tai se sinua.
Runoilijan uteliaisuus kasvoi yhä.
– Kuka on antanut sen teille?
Tyttö pani sormen huulilleen ja kätki amuletin poveensa. Gringoire koetti kysellä edelleen, mutta tyttö oli vähäsanainen.
– Mitä merkitsee sana Esmeralda?
– En tiedä.
– Mitä kieltä se on?
– Varmaankin mustalaisten kieltä. [Esmeralda merkitsee espanjan kielessä smaragdia. – Suom. huom.]
– Sen kyllä arvasin, Gringoire sanoi, te ette kai ole Ranskasta?
– En tiedä.
– Elävätkö vanhempanne?
Tyttö alkoi laulaa vanhalla säveleellä:
Isä lintu lie, emo lintunen, kun airoitta tie ja venheettä vie yli aaltojen. Isä lintu lie, emo lintunen.
– Miten vanha olitte, kun tulitte Ranskaan? – Aivan pieni.
– Milloin tulitte Pariisin?
– Viime vuonna. Juuri kun tulimme kaupunkiin Papale-portin kautta, näin parven muuttolintuja lentävän etelään. Sanoin silloin: nyt tulee ankara talvi.
– Ja niin on ollutkin, Gringoire sanoi ihastuneena tästä keskustelun käänteestä. – En ole moneen kuukauteen muuta tehnyt kuin puhallellut käsiini. Teillä on siis ennustajanlahja?
Tyttö kävi taas niukkasanaiseksi.
– Ei.
– Onko tuo mies, jota te nimitätte Egyptin herttuaksi, teidän heimonne päällikkö?
– On.
– Hänhän meidät vihki, huomautti runoilija arastellen. Tyttö suipisti taas huuliaan.
– En tiedä edes sinun nimeäsi.
– Nimeni? Jos sen haluatte tietää, on se Pierre Gringoire.
– Minäpä tiedän kauniimman.
– Olette ilkeä! Gringoire virkkoi. – Mutta ette te minua saa pahastumaan. Ehkä rakastatte minua sitten, kun olette oppinut minua tuntemaan; ja koska niin luottavasti olette kertonut minulle oman tarinanne, tulee kai minunkin kertoa teille jotakin itsestäni. Tiedätte siis, että nimeni on Pierre Gringoire. Olen kyläkirjurin poika Gonessesta. Burgundilaiset hirttivät isäni, pikardilaiset murhasivat äitini Pariisin piirityksen aikana kaksikymmentä vuotta sitten. Kuuden vuoden ikäisenä olin niin ollen orpo ja anturoinani vain Pariisin katukiveys. En tiedä, miten tulin toimeen kuuden vuotiaasta kuudentoista vuotiaaksi. Joku hedelmäinkaupustelijaeukko antoi minulle luumun, joku leipuri heitti minulle leivänpalan. Iltaisin annoin kaupunginvartijain ottaa itseni kiinni, sillä he veivät minut vankilaan ja siellä oli ainakin olkilyhde, millä maata. Tämä ei kuitenkaan estänyt minua tulemasta pitkäksi ja laihaksi, kuten näette. Talvisin lämmittelin itseäni Sensin palatsin lähistöllä auringonpaisteessa ja minusta tuntui sangen naurettavalta, että juhannustulet säästettiin mätäkuuksi. Kuudentoista vuotiaana halusin valita itselleni ammatin. Olen yritellyt yhtä ja toista. Rupesin aluksi sotamieheksi, mutta en ollut kyllin rohkea. Rupesin munkiksi, mutta en ollut kyllin pyhä, ja olin hieman huono juomaan. Epätoivoissani menin kirvesmiehen oppiin, mutta en ollut kyllin vahva. Minulla oli enemmän halua koulumestariksi; en kylläkään osannut lukea, mutta mitäpä siitä. Huomasin pian, että aina puuttui jotakin, ryhdyinpä mihin tahansa, ja kun näin, etten kelvannut mihinkään, ryhdyin runoilijaksi ja sanasepäksi. Se on ammatti, jota voi kulkurina aina harjoittaa, ja se on sentään parempaa kuin varastaminen, johon jotkut nuoret vintiöt ystävistäni minua kehoittivat. Silloin johti onneni tähti minut eräänä päivänä Notre-Damen arkkidiakonin, arvoisan dom Claude Frollon pariin. Hän kiinnostui minuun ja hänen ansiotaan on, että nyt olen oppinut mies, joka osaan latinani Ciceron De officiis teoksesta aina pyhimysten mortuologioihin saakka, ja olen hiukan perillä skolastiikasta, runousopista, rytmiopista ja hermetiikasta, tuosta viisauksien viisaudesta. Minä olen kirjoittanut mysteerin, joka tänään suurella komeudella suunnattoman katsojajoukon läsnäollessa esitettiin Oikeuspalatsin suursalissa. Olen myös kirjoittanut kuudensadan sivun laajuisen kirjan vuoden 1465 suuresta pyrstötähdestä, joka teki yhden henkilön hulluksi. Muutakin olen menestyksellä suorittanut. Olen vähän perehtynyt tykkipuusepän työhönkin ja olen ollut valmistamassa Jean Mauguen suurta tykkiä, joka, kuten tiedätte, halkesi Charenton-sillalla koeammunnassa surmaten kaksikymmentä katsojaa. Kuten huomaatte, en ole niinkään kelvoton aviomieheksi. Osaan monta kaunista temppua, jotka opetan vuohellenne; esimerkiksi opetan sen matkimaan Pariisin arkkipiispaa, tuota kirottua fariseusta, jonka myllyt kastelevat aivan likomäriksi ne, jotka kulkevat Mylläriensillan yli. Sitä paitsi tuottaa mysteerini minulle sievoisen summan, jos minulle nimittäin maksetaan. Lyhyesti, minä ja minun pääni, minun tietoni ja lahjani ovat kaikki teidän käytettävissänne, neiti. Olen valmis elämään teidän kanssanne, miten haluatte, miehenänne, jos niin tahdotte, tai veljenänne, jos se on teistä mieluisempaa. Gringoire vaikeni, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt tyttöön. Tämä katseli lattiaan.
– Febus, hän sanoi hiljaa ja lisäsi runoilijaan kääntyen: – mitä merkitsee Febus?
Vaikka Gringoire ei voinutkaan käsittää, mitä yhteyttä oli tällä kysymyksellä ja hänen kauniilla puheellaan, hän oli mielissään saadessaan hieman loistaa tiedoillaan. Hän vastasi hieman itsetietoisena:
– Se on latinalainen sana, joka merkitsee aurinkoa.
– Aurinkoa! toisti tyttö.
– Se on erään sangen kauniin jousimiehen nimi, joka oli jumala.
– Jumala! toisti taas mustalaistyttö ja hänen äänessään oli miettivä ja intohimoinen sointu.
Samassa aukeni yksi hänen rannerenkaistaan ja putosi maahan. Gringoire kumartui nopeasti sitä ottamaan. Kun hän nousi, oli tyttö vuohineen kadonnut. Hän kuuli vain lukon raksahduksen. Vieressä oli kai pieni huone, johon vei ovi, joka voitiin sisäpuolelta lukita.
– Onkohan hän edes jättänyt minulle vuodetta? virkkoi filosofimme.
Hän tutki huonetta, mutta ei löytänyt muuta makuupaikkaa kuin pitkänlaisen puukirstun, jonka kansi lisäksi oli veistoksilla koristettu, joten Gringoiresta tuntui melkein samalta, kuin olisi tuntunut Mikromegaksesta, jos hän olisi maannut pitkin pituuttaan Alpeilla.
– No niin, hän sanoi asettuen niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. – Täytyy tyytyä. Mutta olipa tämäkin hääyö. Vahinko vain; sillä tässä vihkimyksessä rikottuine ruukkuineen oli jotakin naiivia ja vedenpaisumuksentakaista, joka miellytti minua.
KOLMAS KIRJA
I. Notre-Dame
Pariisin Notre-Dame-kirkko on epäilemättä vieläkin majesteetillinen ja suurenmoinen rakennus. Mutta miten kaunis se vielä vanhoilla päivilläänkin lienee, on kuitenkin vaikeata olla surematta ja suuttumatta, kun katselee niitä lukemattomia muutoksia ja rapistuksia, joita aika ja ihmiset yhdessä ovat tuottaneet tälle kunnianarvoisalle muistomerkille, häikäilemättä lainkaan Kaarle Suurta, joka laski sen peruskiven, tai Filip Augustia, joka asetti siihen viimeisen.
Tämän tuomiokirkkojemme vanhan kuningattaren otsalla näkee aina kurtun vieressä arven. Tempus edax, homo edacior. [Aika on ahnas, ihminen ahnaampi.]
Tämän lauseen tahtoisin mieluummin kääntää: aika on sokea, ihminen on typerä.
Jos meillä olisi aikaa lukijan kanssa yksityiskohtaisesti tarkastaa niitä hävityksen jälkiä, joita tässä vanhassa kirkossa on, lankeisi pienempi osa ajan, suurempi ihmisten, erityisesti taiteilijain niskoille; sanon taiteilijain, sillä kahtena viime vuosisatana on ollut henkilöitä, jotka ovat omaksuneet arkkitehdin nimityksen.
Ensiksikään ei rakennustaiteen historiassa, pysyäksemme muutamissa pääpiirteissä, ole varmaankaan monta kauniimpaa sivua kuin tämä fasadi, jonka muodostaa kolme syvää suippokaariportaalia, kahdenkymmenenkahdeksan koristeellisen, suippokärkisen kuningaskomeron vyö, mahtava keskusruususto, jonka kummallakin puolella sivuakkuna, korkea, kevyt pylvästö apilanlehtikaarekkeineen, joka hoikkine pylväineen kannattaa raskasta tasakattoa, ja lopuksi kaksi synkkää, jykevää tornia liuskakivikattoineen, jotka kaikki yhdessä muodostavat sopusuhtaisen, komean kokonaisuuden viitenä mahtavana kerroksena lukemattomine kuvapatsaineen, veistoksineen ja metallipakotuksineen esittäytyen silmälle suurena mutta selväpiirteisenä joukkona, ja kukin osaltaan mahtavasti vaikuttaen kokonaisuuden rauhalliseen suuruuteen; suunnaton kiveen piirretty sinfonia, niin sanoakseni; samalla kertaa yksityisen miehen ja kokonaisen kansan suurenmoinen teos, samalla yhteys ja moninaisuus, kuten Iliadi ja Romanceros, joiden sisar se on; kokonaisen aikakauden yhteisvoimien ihmeellinen tuote, jonka jokaisessa kivessä näkee työntekijän mielikuvituksen taiteilijan neron hillitsemällä pyrkivän ilmoille tuhansissa muodoissa; lyhyesti, eräänlainen inhimillinen luomus, mahtava ja pelottava samoin kuin jumalallinen, jolta se näyttää lainanneen tuon kaksinkertaisen luonteensa: moninaisuuden ja ikuisuuden.
Ja mitä tässä on sanottu julkisivusta, koskee koko kirkkoa; ja mitä on sanottu Pariisin tuomiokirkosta, koskee kaikkia keskiajan kristillisiä kirkkoja. Kaikki ne polveutuvat tuosta itsestään kasvaneesta, loogisesta ja sopusuhtaisesta taiteesta. Jättiläistä voi mitata isosta varpaasta.
Palatkaamme Notre-Damen julkisivuun sellaisena, kuin sen nykyään näemme, kun hartaana käymme ihailemaan tuota vakaata ja mahtavaa tuomiokirkkoa, joka saattaa pelon valtaan, puhuaksemme kronikoitsijain sanoilla: quae mole sua terrorem incutit spectantibus. [Joka suuruudellaan saa katsojat pelon valtaan.]
Kolme valitettavaa vajavaisuutta on nykyään tässä julkisivussa: poissa ovat ensiksikin yksitoista-askelmaiset portaat, jotka kohottivat sen maanpintaa korkeammalle, toiseksi alempi rivi kuvanveistoksia, jotka täyttivät portaalien komerot, sekä kolmanneksi ylempi rivi kuvapatsaita, jotka esittivät kahtakymmentäkahdeksaa vanhinta Ranskan kuningasta Childebertistä Filip Augustiin saakka, joilla kaikilla oli valtiopallo kädessä ja jotka täyttivät portaalien yläpuolella olevan komerovyön. [V. 1845, neljätoista vuotta sen jälkeen, kun Hugo oli kirjoittanut romaaninsa, aloitettiin arkkitehtien Viollet-le-Ducin ja Lassusin johdolla Notre-Damen entisöimistyö. Kirkon kärsimät vauriot korjattiin asiantuntevasti ja huolellisesti ja se saatettiin jälleen täysin alkuperäiseen taiteelliseen asuunsa kuvapatsaineen ja keskitornin huippuineen. Hugon kirpeä arvostelu kirkon kurjasta tilasta antoi varmaan pontta entisöimistöihin ryhtymiselle. – Suomentajan huomautus.]
Portaat on aika haudannut Citén hitaasti mutta varmasti kohoavan kamaran alle. Mutta samalla kun se siten on antanut kiveyksen nousevan vuoksen vallata pala palalta nuo yksitoista porrasta, jotka kohottivat rakennuksen majesteetillista korkeutta, on aika antanut kirkolle ehkä enemmän, kuin mitä se on siltä ottanut, sillä se on antanut julkisivulle tuon vuosisataisen, tumman värin, joka tekee monumentaalisten rakennusten vanhuuden niiden kauneimmaksi ikäkaudeksi.
Mutta kuka on kaatanut nuo kaksi veistokuvariviä? Kuka on jättänyt komerot tyhjiksi? Kuka on suunnitellut keskusportaaliin tuon uuden suippokaariäpärän? Kuka on uskaltanut siihen asettaa nuo raskaat ja mauttomat, Ludvig XV: n tyyliin veistetyt puuovet Biscometten lehtikoristeiden viereen? Ihmiset, meidän aikamme arkkitehdit ja taiteilijat?
Ja jos astumme kirkon sisälle, kuka on kaatanut tuon suunnattoman pyhän Kristofferin, joka on yhtä kuuluisa kuvanveistosten kuin Oikeuspalatsin juhlasali salien, kuin Strassburgin torninhuippu tornien joukossa? Kuka nuo lukemattomat veistokuvat, jotka täyttivät kaikki pylväiden välit sekä kirkon laivassa että kuorissa, polvillaan olevat, seisovat, ratsujen selässä istuvat, miehet, naiset, lapset, kuninkaat, piispat, soturit, kiviset, marmoriset, kultaiset, hopeaiset, vaskiset, vieläpä vahaisetkin, kenelle lankeaa kunnia siitä, että on karkealla kädellä lakaissut pois ne kaikki? Aika se ei ole.
Ja kuka on vaihtanut vanhan goottilaisen alttarin loistavine pyhäinjäännöslippaineen tuohon raskaaseen marmorisarkofagiin enkelinpäineen ja pilvineen, joka täällä vaikuttaa joltakin parittomalta näytteeltä Val-de-Grâcesta tai Invalides'ista? Ludvig XIV, joka täyttääkseen Ludvig XIII: n toivomuksen teki tämän mauttomuuden.
Ja kuka on vaihtanut kylmään, valkeaan lasiin nuo moniväriset ikkunaruudut, jotka saivat isämme mietiskelemään sitä, antaisivatko etusijan pääportaalin yläpuolella olevalle ruusustoikkunalle vai absidin suippokaari-ikkunalle. Ja mitä sanoisi joku kuudennentoista vuosisadan kanttori, jos hän näkisi sen kauniin, keltaisen liimavärin, jolla meidän vandaalimaiset arkkipiispamme ovat sivelleet tuomiokirkkonsa? Hän muistaisi, että pyöveli siveli tuolla värillä rikollisten talot; hän muistaisi Petit-Bourbonin palatsin, joka konnetaabelin petoksen vuoksi maalattiin keltaiseksi "niin vankasti ja perusteellisesti, että on pitänyt värinsä toista sataa vuotta", kuten Sauval sanoo. Hän luulisi, että pyhä paikka on kirottu, ja pakenisi.
Ja jos nousemme tuomiokirkon katolle kiinnittämättä huomiotamme tuhansiin muihin raakalaismaisuuksiin, missä on tuo pieni kaunis torninhuippu, joka kohosi keskeisen ristiholvin kohdalta ja joka yhtä kevyenä ja rohkeana kuin naapurinsa Sainte-Chapellen (samoin raastettu) torninhuippu kohosi taivasta kohden torneja korkeammalle solakkana, terävänä, kaikuvana ja läväistynä? Eräs hyvän maun arkkitehti on sen katkaissut (1787) ja luullut tyydyttävästi peittävänsä haavan tuolla suurella lyijyisellä laastarilapulla, joka muistuttaa padankantta.
Sillä tavalla on keskiajan ihmeellistä taidetta kohdeltu miltei kaikissa maissa ja eritoten Ranskassa. Sen raunioilla voi erottaa kolmenlaisia vaurioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän siihen koskeneet: ensiksikin on aika huomaamatta siellä täällä murentanut ja kaikkialla ruostuttanut niiden pintaa; toiseksi ovat uskonnolliset ja valtiolliset vallankumoukset, jotka ovat luonteeltaan sokeita ja kiihkoisia, hurjasti temmeltäen vyöryneet niiden yli, raastaneet rikki niiden kallisarvoisen, kuvia ja veistoksia sisältävän puvun, särkeneet niiden ruusustoikkunat, murtaneet niiden lehtikoriste- ja korkokuvasarjat, riistäneet niiden veistokuvat milloin hiippojaan, milloin kruunujaan varten; lopuksi nuo yhä eriskummaisemmat ja tyhmemmät muodit, jotka renessanssin vallattomista ja loistavista erehdyksistä saakka ovat seuranneet rakennustaiteen välttämätöntä rappeutumista. Muodit ovat tehneet enemmän vahinkoa kuin vallankumoukset. Ne ovat tunkeutuneet elävään lihaan, käyneet käsiksi itse taiteen selkärankaan, ne ovat leikanneet, vuolleet, hämmentäneet ja surmanneet rakennuksen sekä muodon että sisällön, sekä logiikan että kauneuden. Ja lisäksi ne ovat luoneet sijaan uutta, mitä ei aika eivätkä vallankumoukset ole tehneet. Ne ovat lyhytnäköisesti "hyvän maun nimessä" sovittaneet goottilaisen rakennustaiteen haavoihin kurjat päivän korunsa, todellisen spitaalin marmorinauhoja, metallihetaleita, munakoristeita, voluutteja, kiehkuroita, poimutelmia, köynnöksiä, kiviliekkejä, pronssipilviä, pulleita amoriineja ja pyyleviä keruubeja, jotka jo Katarina di Medicin rukouskappelissa alkavat turmella taiteen kasvoja ja joihin koko taide pilalle tärveltynein piirtein kaksi vuosisataa myöhemmin heittää henkensä Dubarryn kammiossa.
Kuten sanottu, nykyään rumentavat siis kolmenlaiset hävitykset goottilaista rakennustaidetta: uurteet ja käsnät ulkopinnalla – ajan jäljet; kaikenlaiset väkivaltaisuudet, kolaukset ja säröt – vallankumousten työt Lutherista Mirabeauhon; typistykset, leikkaukset, nivelrikot ja korjaukset – Vitruviuksen ja Vignolan koulun professorien kreikkalaiset, roomalaiset ja barbaariset aikaansaannokset. Tuon uhkean taiteen, jonka vandaalit ovat tuottaneet, ovat akatemiat surmanneet. Vuosisatoihin ja vallankumouksiin, jotka kuitenkin hävityksissään osoittavat puolueettomuutta ja suuruutta, on liittynyt kokonainen lauma tutkinnon suorittaneita, patentin saaneita, etuoikeutettuja kouluarkkitehteja, jotka huonolla maullaan ja harkintakyvyllään alentavat kaiken, mihin koskevat, ja vaihtavat goottilaiset pitsikuviot Ludvig XV: n kierukkakoristeihin Parthenonin loiston kirkastamiseksi. Se on aasin potku kuolevalle leijonalle. Vanhaa, kuivettuvaa tammea pistelevät, purevat, kalvavat ja syövät hyönteistoukat.
Miten kaukana onkaan tästä se aikakausi, jolloin Robert Cenalis verratessaan Pariisin Notre-Damea Efeson kuuluisaan Dianan temppeliin, jota vanhat kreikkalaiset niin suuresti ylistivät ja jonka Herostratos on ikuistanut, piti gallialaista tuomiokirkkoa "paljoa loistavampana pituuteen, laajuuteen, korkeuteen ja rakennustapaan nähden"?
Pariisin Notre-Damea ei muuten voi sanoa täydelliseksi, määrätyksi, luokitelluksi rakennusmuistomerkiksi. Se ei ole enää romaaninen, se ei ole vielä goottilainen kirkko. Tämä rakennus ei edusta mitään tyyppiä. Pariisin Notre-Damella ei ole, kuten Tournus'n luostarikirkolla, niitä vakavia ja jykeviä hartioita, sitä pyöreää ja leveää holvia, sitä jääkylmää alastomuutta, sitä majesteetillista yksinkertaisuutta, joka ilmenee pyörökaarirakennuksissa. Se ei ole, kuten Bourges'in tuomiokirkko, suippokaaren lapsia, sillä ei ole sen keveitä, moninaisia muotoja, sen ruusustorikkautta, sen tuhansia huippuja ja kärkiä. Mahdotonta on lukea sitä tuohon synkkien, mystillisten, matalien, pyörökaaren ikään kuin maahan painamien kirkkojen vanhaan perheeseen, ellei ota lukuun kattoa; ne ovat miltei egyptiläisiä, kokonaan hieroglyyfisiä, papillisia, symbolisia, koristeina runsaammin ruutuja ja vinkuraviivoja kuin kukkia, enemmän kukkia kuin eläimiä, enemmän eläimiä kuin ihmisiä; enemmän piispan kuin arkkitehdin luomia; taiteen ensimmäinen kehitysvaihe, vielä kokonaan teokraattisen ja sotilaallisen järjestyksen läpitunkema ulottaen juurensa bysanttilaiseen keisarikuntaan ja päättyen Vilhelm Valloittajaan. Mahdotonta on myöskään lukea tuomiokirkkoamme tuohon toiseen kirkkoperheeseen, korkeihin, ilmaviin, runsaasti ikkunoin ja veistoksin varustettuihin, jotka suippoine muotoineen kohoavat rohkeasti ilmoihin; poliittisina symboleina kunnallisia ja porvarillisia, taideteoksina vapaita, oikullisia, hillittömiä; taiteen toinen kehitysvaihe, ei enää hieroglyyfinen, liikkumaton ja papillinen, vaan taiteellinen, eteenpäin pyrkivä ja kansanomainen, alkaen ristiretkiltä paluusta ja loppuen Ludvig XI: een. Pariisin Notre-Dame ei ole puhtaasti romaanista rotua, kuten edelliset, eikä puhtaasti arabialaista, kuten jälkimmäiset.
Se on välivaihetyyliä. Saksilainen rakennusmestari oli juuri saanut pystyyn laivan ensimmäiset pylväät, kun ristiretkien mukana tullut suippokaari alkoi voittaa alaa ja asettui noille suurille romaanisille pylväänpäille, jotka olivat yksinomaan aiotut kantamaan pyörökaarta. Ja niin rakensi valtaan päässyt suippokaari jäljellä olevan osan kirkkoa. Mutta alussa vielä kokemattomana ja hapuilevana se levittäytyy, vetäytyy takaisin, eikä uskalla vielä kohottautua ilmoihin huippuina ja fiaaleina, kuten se sittemmin niin monessa ihmeellisessä tuomiokirkossa on tehnyt. Voisi sanoa, että se vielä on raskaiden romaanisten pylväiden naapuruuden vaikutuksen alaisena.
Muuten nämä välivaihetyyliset rakennukset ovat kiinnostavampia kuin uudet tyypit. Ne edustavat taiteen kehityksessä rengasta, jota ilman niitä ei olisi olemassa: suippokaaren oksastusta pyörökaareen.
Pariisin Notre-Dame on erikoisen mielenkiintoinen näyte tästä kehitysvaiheesta. Tuon kunnianarvoisen muistomerkin jokainen seinä, jokainen kivi on sivu ei ainoastaan maan, vaan myös tieteen ja taiteen historiaa. Niinpä esimerkiksi, mainitaksemme vain muutamia pääpiirteitä, pienen Punaisen oven ulottuessa miltei goottilaisen koristelun myöhäisimpiin aikoihin viidennellätoista vuosisadalla ovat keskilaivan pylväät kokonsa ja yksinkertaisen vakavuutensa puolesta peräisin yhtä vanhalta ajalta kuin Saint-Germain-des-Prés'n karolinkilainen luostarikirkko. Voisi melkein uskoa, että näiden pylväiden ja tämän oven välillä on kuusisataa vuotta. Itse hermeetikotkin ovat suuren portaalin symboleissa tavanneet tyydyttävän yhteenvedon tieteestään, jolla Saint-Jacques-de-la-Boucherie-kirkossa oli niin täydelliset hieroglyyfinsä. Siten ovat romaaninen luostarikirkko, filosofinen kirkko, goottilainen taide, saksilainen taide, raskas, pyöreä, Gregorius VII: tä muistuttava pylväs, hermeettinen symboliikka, jolla Nicolas Flamel edelsi Lutheria, paavillinen yhteys, skisma, Saint-Germain-des-Prés, Saint-Jacques-de-la-Boucherie, kaikki yhdessä sulautuneet Notre-Dameksi. Tämä keskeinen emäkirkko on Pariisin vanhojen kirkkojen joukossa eräänlainen kummitus; sillä on pää yhdestä, raajat toisesta, vartalo kolmannesta; vähän jokaisesta.
Toistamme vielä kerran, että nämä sekasikiömäiset rakennukset eivät suinkaan ole taiteilijalle, taiteentutkijalle tai historiankirjoittajalle vähiten kiinnostavia. Ne opettavat meitä näkemään, miten alkuperäistä rakennustaide on. Samoin kuin kyklooppijäännökset, samoin kuin Egyptin pyramidit, samoin kuin Intian jättiläispagodit ne näyttävät näet meille, että rakennustaiteen valtavimmat tuotteet ovat enemmän kokonaisten yhteiskuntien kuin yksityisten luomia, enemmän kokonaisen kansan synnyttämiä kuin neron töitä; pohjasakka, jonka kansakunta jättää jälkeensä; vuosisatojen muodostamia kohokohtia maassa; inhimillisen yhteiskunnan haihtumisen synnyttämiä jätteitä; lyhyesti, muodostumalajeja. Jokainen ajanaalto jättää lietteensä, jokainen rotu kasaa kerrostumansa muistomerkkiin, jokainen yksilö kantaa kivensä. Niin tekevät majavat, niin tekevät mehiläiset, niin tekevät ihmiset. Rakennustaiteen suuri symboli, Baabeli, on mehiläiskeko.
Suuret rakennukset ovat samoin kuin suuret vuoret vuosisatojen työtä. Usein tapahtuu taiteessa muutoksia ennen kuin ne vielä ovat valmiita: pendent opera interrupta; töitä jatketaan rauhallisesti muuttuneen taiteen suuntaan. Uusi taide aloittaa siitä, mihin vanha lopetti, juottautuu siihen, yhtäläistyy, kehittää sitä oman mielikuvituksensa mukaan ja valmistaa sen, jos voi. Kaikki käy rauhallisesti ja hiljaa, ilman hämmennystä, ilman ponnistusta, ilman taantumusta, luonnonlain välttämättömyydellä. Se on jälkioksastusta, mahlan virtailemista, kasvua, joka alkaa uudelleen. Nämä eri taidesuuntien toisiaan seuraavat kerrokset eri korkeudella vanhoissa muistomerkeissä antaisivat aihetta paksuihin teoksiin, usein ihmiskunnan yleiseen historiaan. Ihminen, taiteilija, yksilö häviävät noihin suuriin luomiin, jotka ovat vailla tekijännimeä; ne ovat inhimillisen älyn keräytymiä, joissa se täydentää itseään. Aika on arkkitehti, kansa on muurari.
Kristillinen eurooppalainen rakennustaide, tuo itämaisten suurten rakennusten nuorempi sisar, pysyäksemme nyt vain siinä, muistuttaa suunnatonta vuorimuodostusta, joka jakautuu kolmeen tarkasti rajoitettuun päällekkäiseen kerrostumaan: [Sitä nimitetään myös paikan, ilmanalan ja muiden seikkain mukaan lombardialaiseksi, saksilaiseksi ja bysanttilaiseksi. Ne ovat neljä samankaltaista sisarusarkkitehtuuria, joilla kullakin on oma erikoinen luonteensa, mutta jotka perustuvat samaan periaatteeseen: pyörökaareen.
Facies non omnibus una,
Non diversa tamen, qualem, jne.
romaaniseen, goottilaiseen ja renessanssikerrostumaan, jota me mieluummin nimittäisimme kreikkalais-roomalaiseksi. Romaaninen kerros, joka on vanhin ja kauimmas taaksepäin ulottuva, on pyörökaaren hallussa, joka kreikkalaisen pylvään kannattamana ilmestyy uudelleen päivänvaloon uudenaikaisessa ja ylimmässä renessanssin kerroksessa. Suippokaan on kummankin välissä. Ne rakennukset, jotka kuuluvat yksinomaan johonkin näistä kolmesta kerroksesta, ovat täydelleen eriäviä toisista kerroksista ja muodostavat oman, täydellisen järjestelmänsä. Sellainen on Jumièges'in luostarikirkko, sellainen on Reimsin tuomiokirkko, sellainen Orléans'in Sainte-Croix. Mutta nuo kolme kerrostumaa sekoittuvat ja yhtyvät reunoistaan, kuten värit sateenkaaressa. Siitä nuo yhdistetyt rakennukset, vaihdetyylin rakennukset. Toisilla niistä on romaaniset jalat ja kreikkalais-roomalainen pää, vartalon ollessa goottilainen. Se johtuu siitä, että niitä on rakennettu kuusisataa vuotta. Tämä laji on harvinainen. Etampes'in linnoitustorni kuuluu niihin. Mutta kahden kerroksen sekoitus on tavallisempi. Niihin kuuluu Pariisin Notre-Dame, suippokaarirakennus, joka ensimmäisine pylväineen ulottuu siihen romaaniseen kerrokseen, jossa Saint-Denis'n portaalin ja Saint-Germain-des-Prés'n keskilaivan juuret ovat. Niihin kuuluu Bochervillen puoligoottilainen kapitulisali, jossa romaaninen kerros ulottuu vyötäisiin saakka. Niihin kuuluu Rouenin tuomiokirkko, joka olisi kokonaan goottilainen, ellei sen keskitornin huippu kylpisi renessanssin vyöhykkeessä. [Tämän torninhuipun poltti salama v. 1823.]
Muuten koskevat kaikki nämä vaihtelut, kaikki nämä erilaisuudet ainoastaan rakennusten ulkokuorta. Taide on vaihtanut nahkaa, mutta kristillisen kirkon perustus pysyy aina samana. Aina sama sisustan pohjasuunnitelma, sama osien looginen järjestely. Olkoon tuomiokirkon koristeilla ja veistoksilla minkä muotoinen viitta tahansa, aina sen pohjana ja ituna on roomalainen basilika. Se kehittyy aina samojen lakien mukaisesti. Säännöllisesti leikkaa kaksi laivaa toisiaan muodostaen ristin; perimmäinen absiidiksi pyöristynyt pää muodostaa kuorin; ja molemmin puolin on pylväillä erotettuja sivulaivoja tai matalia sivuosia kappeleita ja hautakammioita varten. Siitä lähtien vaihtelee kappelien, portaalien, tornien ja huippujen luku äärettömästi aina vuosisatojen, kansojen ja taiteen mielikuvituksen mukaan. Kun jumalanpalveluksen tarpeet vain tyydytetään, menettelee rakennustaide muuten miten haluaa. Kuvanveistoksia, ikkunoita, ruusustoja, lehtikoristeita, huippukoristuksia, pylväänpäitä, korkokuvia, kaikkia kuvitteitaan se sommittelee ja yhdistää siihen kaavaan, joka sopii sen tarkoituksiin. Siitä tuo ääretön ulkonainen moninaisuus näissä rakennuksissa, joiden sisustassa vallitsee täydellinen yhtenäisyys ja järjestys. Puun runko ei muutu, latva vaihtelee lakkaamatta.
II. Pariisi linnun silmillä nähtynä
Olemme koettaneet lukijalle kuvata ihanaa Notre-Damea sen alkuperäisessä asussa. Olemme lyhyesti luetelleet suurimman osan niistä kauneuksista, jotka se viidennellätoista vuosisadalla omisti. Mutta emme ole maininneet parasta: sitä näköalaa yli Pariisin, joka sen torneista avautui.
Kun kauan kavuttuaan pimeitä kiertoportaita, jotka kohtisuoraan nousevat pitkin tornin paksua muuria, viimein saapui toiselle noista korkeista, valossa ja ilmassa kylpevistä katoista, avautui silmien eteen ihana näköala joka taholle, aivan erikoinen näytelmä, josta helposti voivat saada käsityksen ne lukijat, joilla on ollut onni nähdä joku täydellinen, läpeensä goottilainen kaupunki, joku niistä harvoista, joita vielä on jäljellä, Nürnberg Baijerissa, Vittoria Espanjassa, tai joku vielä pienemmistä, mikäli ne ovat hyvin säilyneet, kuten Vitré Bretagnessa tai Nordhausen Preussissa.
Pariisi kolmesataaviisikymentä vuotta sitten, viidennentoista vuosisadan Pariisi, oli jo jättiläiskaupunki. Me pariisilaiset erehdymme tavallisesti siitä alasta, jonka sen luulemme sen jälkeen vallanneen. Pariisi ei ole Ludvig XI: n ajoista lähtien kasvanut juuri enemmällä kuin kolmanneksella. Se on varmaankin menettänyt paljon enemmän kauneutta kuin kasvanut kokoa.
Pariisi syntyi, kuten tiedetään, vanhalle Citén saarelle; joka on kehdon muotoinen. Tämän saaren ranta oli sen ensimmäisenä ympärysmuurina, Seine sen ensimmäisenä vallihautana. Pariisi jäi useiksi vuosisadoiksi saareksi, jonne vei kaksi siltaa, toinen pohjoisesta, toinen etelästä; molempain siltain päät olivat samalla sen portteja ja linnoituksia: Grand-Châtelet oikealla ja Petit-Châtelet vasemmalla rannalla. Jo ensimmäisen kuningassuvun aikana laajeni Pariisi joenhaarain yli ahtauden ja liikennevaikeuksien vuoksi. Nyt alkoi sekä suuren että pienen Châtelet'n ulkopuolelle kasvaa avoimelle kentälle sekä pohjoiseen että etelään ympärysmuuri valleineen ja torneineen. Tästä vanhasta vallituksesta oli vielä viime vuosisadalla jäljellä joitakin jäännöksiä; nykyään on paitsi muistoa jäljellä ainoastaan muutamia nimiä, kuten Baudets- eli Baudoyer-portti, Porta Bagauda. Kaupungin sydämestä alati ulospäin virtaava talojen tulva paisuu viimein ympärysmuurin yli, kalvaa, kuluttaa ja lakaisee sen pois. Filip August rakentaa uuden padon tulvaa vastaan. Hän sulkee Pariisin korkeiden ja lujien tornien muodostamaan ympyräkehään. Enemmän kuin vuosisadan ajan ovat talot sullottuina tähän altaaseen niinkuin vesi patoon. Ne kasvavat korkeammiksi, latovat kerroksen toisensa päälle, nousevat toistensa olkapäille ja kurottautuvat ylöspäin, kuten kaikki pidätetyt voimat; jokainen koettaa kohottaa päänsä muita ylemmäksi saadakseen hiukan ilmaa. Katu käy yhä syvemmäksi ja kapeammaksi; kaikki aukiot katoavat. Viimein nousevat talot Filip Augustin muurin yli ja leviävät iloisena sekamelskana karkulaisten tavoin lakeudelle. Siellä ne levittäytyvät, raivaavat itselleen puutarhoja ja asettautuvat yleensä niin mukavasti kuin mahdollista. Jo v. 1367 ovat esikaupungit siinä määrin laajentuneet, että uusi ympärysmuuri on välttämätön, ainakin oikealla rannalla. Kaarle V rakensi sen. Mutta sellainen kaupunki kuin Pariisi on alati kasvava virta. Ainoastaan sellaisista kaupungeista tulee pääkaupunkeja. Ne ovat niitä viemäreitä, joihin johtavat maan kaikki maantieteelliset, poliittiset, siveelliset ja älylliset rinteet, kansan kaikki luonnolliset vieremät; sivistyksen lähteitä, niin sanoakseni, joihin kertyy ja joista pulppuilee lakkaamatta, pisara pisaralta, vuosisata vuosisadalta kauppa, teollisuus, äly, asutus, koko kansakunnan voima, elämä ja sielu. Kaarle V: n ympärysmuurin kävi siis samoin kuin Filip Augustin rakennuttaman: jo viidennentoista vuosisadan lopulla asutus tulvi sen yli, ja esikaupunki laajeni edelleen. Kuudennellatoista näyttää siltä kuin muuri vetäytyisi yhä kauemmas taaksepäin vanhaan kaupunkiin, siinä määrin paisuu ja tihenee uusi. Viidennellätoista vuosisadalla, pysähtyäksemme tähän, oli Pariisi siis kuluttanut kolmet samankeskiset ympärysmuurit, joiden siemenet Julianus Apostatan aikoina olivat suuri ja pieni Châtelet. Tuo kasvava kaupunki oli särkenyt neljä ympärysmuuriansa toisen toisensa jälkeen, niinkuin kasvava lapsi vuoden vanhat vaatteensa. Ludvig XI: n aikana nähtiin tässä talomeressä siellä täällä vanhoja torninraunioita, jätteitä muinaisista muureista jonkinlaisena kukkulakruununa tulvan aikana, saarina vanhasta, uuden alle hautautuneesta Pariisista.
Sen jälkeen on Pariisi yhä edelleen muuttunut, onnettomuudeksi meidän silmissämme, mutta se on noussut vain yhden ympärysmuurin yli, Ludvig XV: n, tuon kehnon muurin, joka on sen kuninkaan arvoinen, joka sen rakensi, ja sen runoilijan, joka siitä lauloi:
Le mur murant Paris rend Paris murmurant.
[Pariisia ympäröivä muuri saa Pariisin napisemaan.]
Viidennellätoista vuosisadalla oli Pariisi vielä jaettuna kolmeen täysin erilaiseen ja eristettyyn kaupunkiin, joilla kullakin oli oma muotonsa, omat omituisuutensa, omat tapansa ja tottumuksensa, omat etuoikeutensa, oma historiansa: Citéhen, Yliopistoon ja Kaupunkiin. Cité, joka oli Seinen saarella, oli vanhin, pienin ja molempain toisten äiti sijaiten niiden välissä niin kuin pieni vanha rouva kahden suuren ja kauniin tyttären keskellä, jos meidän sallitaan tehdä tämä vertaus. Yliopisto käsitti vasemman Seinen rannan Tournellesta Nesle-torniin, jotka kohdat nykyisessä Pariisissa vastaavat viinihalleja ja rahapajaa. Sen ympärysmuuri leikkasi siis melkoisen alan siitä lakeudesta, jolle Julianus oli rakentanut kylpylänsä, ja sulki piiriinsä myös Sainte Genevièven mäen. Korkein kohta tätä muurikaarta oli Papale-portti, joka oli suunnilleen sillä kohdalla, missä nykyään on Panthéon. Kaupunki, joka oli suurin Pariisin kolmesta osasta, käsitti oikealla rannalla olevan alueen. Sen rantakatu kulki Seinen vartta Tour de Billystä Tour du Bois'han, se on, siitä paikasta, missä Grenier d'abondance nykyään on, Tuilerieoihin. Niitä neljää kohtaa, joissa Seine leikkasi pääkaupungin ympärysmuurin, Tournelle ja Tour de Nesle vasemmalla, Tour de Billy ja Tour de Bois oikealla rannalla, nimitettiin Pariisin neljäksi torniksi. Kaupunki ulottui kauemmaksi tasangolle kuin Yliopisto. Kaupungin ympärysmuurin (Kaarle V: n) kulminatiokohta oli Saint-Denis- ja Saint-Martin-porttien vaiheilla, joiden asema ei ole muuttunut.
Kuten sanottu, oli kukin näistä Pariisin kolmesta suuresta osasta kaupunki, mutta liian omalaatuinen kaupunki ollakseen täydellinen, kaupunki, joka ei voinut tulla toimeen ilman noita kahta muuta. Niiden ulkomuotokin oli aivan erilainen. Cité oli täynnä kirkkoja, Yliopisto kouluja, Kaupunki palatseja. Jättääksemme vanhan Pariisin toisarvoiset erikoisuudet ja vero-oikeuden oikut, tahdomme vain aivan yleisesti ilman kunnallisen oikeuskielenkäytön runsaita yksityisseikkoja sanoa, että saari kuului piispalle, oikea ranta kauppiaskunnan esimiehelle, vasen ranta rehtorille. Kaikki yhteensä kuului Pariisin kaupunginvoudin hallintoon, joka oli kuninkaallinen eikä kunnallinen virkamies. Citéllä oli Notre-Dame, Kaupungilla Louvre ja Hôtel-Dieu, Yliopistolla Pré-aux-Clercs. Ylioppilaiden rikoksia vasemmalla rannalla tuomittiin saaren Oikeuspalatsissa, mutta tuomiot pantiin täytäntöön oikealla rannalla Montfauconissa, ellei rehtori, joka tunsi Yliopiston voimakkaaksi ja kuninkaan heikoksi, puuttunut asiaan; sillä ylioppilaiden etuoikeuksiin kuului riippua hirressä kotonaan.
Suurin osa näistä etuoikeuksista, joita oli parempiakin kuin äsken mainittu, oli hankittu kuninkaalta kapinain ja väkivaltaisuuksien avulla. Se on tuo ikivanha marssi: "kuningas myöntyy, kun kansa sy'äntyy". On olemassa vanha asiakirja, joka naiivilla avomielisyydellä ilmaisee oikean asianlaidan; – Civibus fidelitas in reges, quae tamen aliquoties seditionibus interrupta, multa peperit privilegia. [Kansalaiset osoittavat kuninkaalle uskollisuutta, jonka kuitenkin kapinat ovat toisinaan katkaisseet tuottaen suuren joukon etuoikeuksia.]
Viidennellätoista vuosisadalla huuhteli Seine viittä saarta Pariisin ympärysmuurin sisäpuolella: Louviers'ta, jossa siihen aikaan vielä kasvoi puita, mutta jossa nykyään on vain puuta, Île aux Vaches'ia ja Île Notre-Damea, jotka molemmat olivat autioita, lukuunottamatta muuatta vanhaa rauniota, ja kuuluivat piispalle (seitsemännellätoista vuosisadalla nämä kaksi saarta yhdistettiin yhdeksi ja rakennettiin, ja sen nimi on nykyään Saint-Louis); ja lopuksi Citétä ja sen vasemmassa kärjessä pientä Passeur-aux-Vaches'ia, joka nykyään on Pont-Neufin kiviarkkujen alla. Citéllä oli silloin viisi siltaa: kolme oikealla puolella, kiviset Pont Notre-Dame ja Pont-au-Change sekä puinen Pont-aux-Meuniers; kaksi vasemmalla, kivinen Petit-Pont ja puinen Pont Saint-Michel; kaikki täynnä rakennuksia. Yliopistolla oli kuusi Filip Augustin rakennuttamaa porttia. Ne olivat Tournelle-tornista lukien: Porte Saint-Victor, Porte Bordelle, Porte-Papale, Porte-Saint-Jacques, Porte Saint-Michel ja Porte Saint-Germain. Kaupungilla oli kuusi Kaarle V: n rakennuttamaa porttia. Ne olivat Billy-tornista lukien: Porte Saint-Antoine, Porte du Temple, Porte Saint-Martin, Porte Saint-Denis, Porte Montmartre ja Porte Saint-Honoré. Kaikki nämä portit olivat hyvin varustettuja ja myös kauniita, mikä ei suinkaan häpäise voimaa. Leveä ja syvä vallihauta, jossa talvisateiden aikana kävi voimakas virta, huuhteli vallien juurta ympäri koko Pariisin. Seinestä saatiin niihin vettä. Yöksi suljettiin portit, varustettiin joki kaupungin kummassakin päässä paksuilla rautaketjuilla, ja Pariisi nukkui turvassa.
Linnun silmillä nähtynä näytti jokainen näistä kolmesta kaupunginosasta selvittämättömältä rykelmältä mitä omituisimmin sotkeutuneita katuja. Ensi silmäyksellä näki kuitenkin heti, että nämä kolme osaa muodostivat kokonaisuuden. Näki heti kaksi pitkää samansuuntaista katua, jotka keskeytymättä ja miltei suoraan pohjoisesta etelään kohtisuoraan Seineä vastaan halkaisivat nuo kolme kaupunkia päästä päähän, sitoivat ja sekoittivat ne yhteen, lakkaamatta vuodattivat ja ammensivat toisen väestöä toiseen ja tekivät noista kolmesta yhden kaupungin. Ensimmäinen näistä kaduista kulki Saint-Jacques-portista Saint-Martin-portille. Sen nimi oli Yliopistossa Rue Saint-Jacques, Citéssä Rue de la Juiverie, Kaupungissa Rue Saint-Martin. Se kulki joen poikki kahdessa kohdassa nimellä Petit-Pont ja Pont Notre-Dame. Toinen, jonka nimi oli vasemmalla rannalla Rue de la Harpe, saaressa Rue de la Barillerie, oikealla rannalla Rue Saint-Denis, toisen Seinen haaran kohdalla Pont Saint-Michel, toisen Pont-au-Change, kulki Yliopiston Saint-Michel-portilta Kaupungin Saint-Denis-portille. Muuten olivat ne monista eri nimistään huolimatta vain kaksi katua, Pariisin kaksi emäkatua, sen vähemmät, sen valtimot, joista tuon kolmiosaisen kaupungin muut suonet ammensivat tai joihin ne tyhjensivät sisältönsä.
Paitsi näitä kahta valtakatua, jotka halkaisivat Pariisin sen koko leveydeltä ja olivat yhteisiä koko kaupungille, oli Kaupungilla ja Yliopistolla kummallakin oma suuri pääkatunsa, joka halkaisi ne koko pituudeltaan Seinen suuntaisena ja kohtisuorassa noita kahta valtimokatua vastaan. Niinpä saattoi Kaupungissa kulkea suoraviivaisesti Saint-Antoine-portilta Saint-Honoré-portille, Yliopistossa Saint-Victor-portilta Saint-Germain-portille. Nämä neljä ristikkäin kulkevaa suurkatua muodostivat sen pohjakudoksen, jolle Pariisin sokkeloinen katuverkko muotoutui. Tässä joka suunnalle haarautuvain kuteiden verkossa erotti, jos sitä lähemmin tarkasteli, kaksi kimppua suuria katuja, jotka Yliopistossa ja Kaupungissa säteittäin kulkivat silloilta porteille.
Tästä mittausopillisesta pohjakaavasta on vieläkin yhtä ja toista jäljellä.
Minkä näyn tarjosi nyt tämä kaikki Notre-Damen tornista katsottuna vuonna 1482? Koetamme antaa siitä kuvauksen.
Kun katselija hengästyneenä pääsi ylös, hän näki aluksi sekavan vyyhdin kattoja, savupiippuja, katuja, siltoja, toreja ja torninhuippuja. Kaikki pisti silmään yhtaikaa, porraspääty, suippokatto, riipputorni, kivipyramidi yhdenneltätoista vuosisadalta, liuskakiviobeliski viidenneltätoista, pyöreä ja alaston linnantorni, nelikulmainen ja koristettu kirkontorni, suuri, pieni, raskas, ilmava. Katse harhaili kauan tässä labyrintissä, jossa ei ollut mitään, jolla ei olisi ollut omituisuuttaan, merkitystään, erikoisuuttaan, kauneuttaan, ei mitään pienimmästä talosta alkaen maalattuine ja koristettuine päätyineen, mataline portteineen, ulkonevine yläkerroksineen kuninkaalliseen Louvreen saakka, jossa silloin oli sarja torneja; ei mitään, jossa ei olisi ollut taidetta. Kun silmä alkoi tottua tuohon talojen kaaokseen, olivat huomattavimmat ryhmät, mitkä se erotti, seuraavat.
Ensiksi Cité. "Citén saari", sanoo Sauval, jolla kaiken sanapaljouden joukossa on joskus sattuviakin lausetapoja, "Citén saari on suuren, Seinen mutaan vajonneen laivan muotoinen". Kuten mainitsimme, oli tämä laiva viidennellätoista vuosisadalla kiinnitetty molempiin rantoihin viidellä sillalla. Tämän laivan muoto ei ollut jäänyt huomaamatta vaakunatieteilijöiltäkään, sillä siitä, eikä normannien piirityksestä, on peräisin laiva Pariisin vanhassa vaakunakilvessä, kuten Favyn ja Pasquier osoittavat. Sille, joka osaa selittää vaakunakilpeä, se on algebraa, kieltä. Koko myöhemmän keskiajan historia on kirjoitettu vaakunakilpiin, samoin kuin varhemman keskiajan historia romaanisten kirkkojen symboliikkaan. Läänityslaitoksen hieroglyfit seuraavat teokratian hieroglyfejä.
Ensimmäisenä pisti siis silmään Cité, keula länteen, perä itään päin. Kun kääntyi keulaan päin, näki edessään lukemattoman joukon vanhoja kattoja, joiden yläpuolelle kohosi Sainte-Chapellen leveä, pyöristetty lyijykatto muistuttaen tornilla varustettua elefantinselkää. Mutta tämä torni oli rohkein, hienoin, vaimein ja ilmavin torninhuippu, mikä milloinkaan on antanut taivaan loistaa suippokaarikeilansa lävitse. Aivan Notre-Damen edessä päättyi kolme katua tuomiokirkon toriin, joka oli kaunis, vanhojen rakennusten reunustama. Tämän torin eteläpäässä näkyi Hôtel-Dieun synkkä, ajan kolhima julkisivu, samalla kun oikealla, vasemmalla, idässä, lännessä tätä Citén verrattain ahdasta piiriä kohosi sen kahdenkymmenenyhden kirkon tornit ja huiput, noiden kaiken ikäisten, muotoisien ja kokoisten kirkkojen Saint-Denys-du-Pas'n, carcere Glaucin'in matalasta ja madonsyömästä romaanisesta kellotornista Saint-Pierre-aux-Boeufs'in ja Saint-Landryn neulanhienoihin huippuihin saakka. Notre-Damen takana oli pohjoisessa luostari goottilaisine kaarikäytävineen, etelässä piispan puolittain romaaninen palatsi ja idässä autio rantapenger. Tässä talopaljoudessa saattoi silmä vielä noista korkeista, läväistyistä kivihiipoista, jotka koristivat palatsien ylimpiä kattoikkunoita, erottaa sen palatsin, jonka kaupunki Kaarle VI: n hallitessa oli antanut Juvénal des Ursins'ille; edelleen hieman etäämpänä tervatut parakit Marché-Palus-torilla; vielä etäämpänä Saint-Germain-le-Vieux'n uuden absiidin, jota vuonna 1458 pidennettiin Febves-kadulle päin; siellä täällä väkeä jollakin pienellä torilla; häpeäpaalun jossakin kadunkulmassa; kaistaleen Filip Augustin kaunista katukiveystä, oivallisia, hevosenkavioita varten uurrettuja paasia, jotka oli asetettu keskelle katua ja jotka kuudennellatoista vuosisadalla vaihdettiin vaivaisiin pikkukiviin, ns. liigan kiveykseen; edelleen aution takapihan, jossa oli tuollaiset läväistyt portaat, joita rakennettiin viidennellätoista vuosisadalla ja joista voi vielä nähdä näytteen Bourdonnais-kadulla. Lopuksi näkyi saaren länsiosassa Sainte-Chapellen oikealla puolen kohoavan Oikeuspalatsin torniryhmä joen vartta pitkin. Kuninkaallinen puutarha, jonka hallussa oli Citén läntinen niemi, peitti puineen näkyvistä Paimensaaren. Joesta ei näkynyt miltään puolelta mitään Notre-Damen tornista katsoen: Seine oli siltain, sillat talojen peitossa.
Ja kun katse sivuutti nämä sillat, joiden rakennusten kosteuden homehduttamat katot vivahtivat vihreälle, ja kääntyi vasemmalle Yliopistoon päin, oli ensimmäinen rakennus, jonka se kohtasi, paksu ja matala kimppu torneja, Petit-Châtelet, jonka ammottava portti nieli Petit-Pont'in eteläpään. Jos se sitten kulki joenvartta idästä länteen, Tournellesta Nesle-torniin päin, näki se pitkän rivin taloja, joissa oli koristetut kattohirret ja maalatut ikkunat ja jotka kerros kerrokselta ulkonivat kadulle, loppumattoman vinkuran porvarillisia päätyjä, joiden jonon usein katkaisi kadun pää, silloin tällöin myös suuri kivipalatsi julkisivuineen tai kulmauksineen, joka pihoineen ja puutarhoineen, kylki- ja päärakennuksineen levittäytyi mukavasti tuon yhteenpuristetun talorahvaan keskellä, aivan kuin kartanonherra talonpoikain joukossa. Näitä palatseja oli rantakadun varrella viisi, kuusi, Logis de Lorrainesta, joka bernhardilaisluostarin kanssa jakoi suuren, lähinnä Tournelle-tornia sijaitsevan korttelin, Hôtel de Nesleen, jonka päätorni oli Pariisin rajana sillä suunnalla ja jonka terävä katto kolme kuukautta vuodesta mustine kolmioineen leikkasi kaistan laskevan auringon tulipallosta.
Tämä Seinen ranta oli muuten se, joka vähimmin muistutti kauppakaupunkia. Ylioppilaat pitivät siellä pahempaa melua kuin käsityöläisoppipojat, ja varsinaista rantakatua ei ollut muuta kuin Saint-Michel-sillan ja Nesle-tornin välillä. Muu osa Seinen rantaa oli osaksi, kuten bernhardilaisluostarin toisella puolen, alastonta hietikkoa, osaksi, kuten noiden kahden sillan välissä, rykelmä taloja, jotka seisoivat jalat vedessä. Pesijättäret siellä pitivät kovaa melua, huusivat, mekastivat, nauroivat, lauloivat ja hakkasivat kovasti vaatteitaan aivan kuin meidänkin päivinämme. Se ei ole pienintä iloa Pariisissa.
Yliopisto näytti kiinteältä ryhmältä. Laidasta laitaan muodosti se samankaltaisen, suljetun kokonaisuuden. Nuo tuhannet, tiheään ahdetut, terävät, toisiinsa yhtyvät, samojen mittausopillisten muotojen hallitsemat katot näyttivät ylhäältä katsoen saman aineen kiteytymiltä. Katujen oikulliset uurrokset eivät jakaneet tätä talojoukkoa kovinkaan erilaisiin osiin. Neljäkymmentäkaksi koulua oli verrattain säännöllisesti jakautunut ja niitä oli kaikkialla. Näiden kauniiden rakennusten moninaisin muodoin vaihtelevat päädyt olivat saman taiteen tuotteita kuin ne yksinkertaiset porvaristalot, joiden yli ne kohosivat, eivätkä oikeastaan olleet muuta kuin saman mittausopillisen kuvion neliömäistä ja kuutiomaista monistamista. Ne rikastuttivat siis kokonaisuutta häiritsemättä sitä, täydensivät kuormittamatta sitä liiaksi. Mittausoppi on sopusointua. Jokin kaunis palatsi pisti siellä täällä esille vasemmalta reunalta maalauksellisten porvaristalojen välistä, esimerkiksi Logis de Nevers, Logis de Rome, Logis de Reims, jotka kaikki nyt ovat hävinneet, sekä Hôtel de Cluny, joka taiteilijan lohduksi vielä on jäljellä, mutta jonka torni jokin vuosi sitten niin päättömästi typistettiin. Roomalainen, kaunis pyörökaaripalatsi Clunyn lähellä oli Julianuksen kylpylä.
Siellä näkyi myös kirkkoja, joiden kauneus oli ankarampaa ja suuruus vakavampaa kuin palatsien, mutta jotka olivat silti yhtä kauniita, yhtä uhkeita. Ne, jotka ensinnä kiinnittivät huomion puoleensa, olivat bernhardilaiskirkko kolmine torneineen, Sainte-Geneviève, jonka nelikulmainen, säilynyt torni saa meidät sitä enemmän kaipaamaan sen häviämistä; Sorbonne, puoliksi koulu, puoliksi luostari, jonka ihana päälaiva vieläkin on jäljellä; mathuriinien kaunis nelisivuinen luostari, sen naapuri Saint-Benoît, jonka raunioille on tämän kirjan seitsemännen ja kahdeksannen painoksen välillä ehditty pystyttää teatteri; Kordelieri-kirkko kolmine suunnattomine rinnakkaisine päätyineen; ja augustiinilaiskirkko, jonka kevyt torninhuippu kohoaa lähinnä Nesle-tornia talojoukon yli lännestä lukien. Koulut, jotka muodostavat yhdyssiteen luostarin ja maailman välille, olivat tuossa monumentaalisessa sarjassa palatsien ja kirkkojen keskivälillä: ne olivat ankaria kaikessa loistossaan, kohtuullisempia kuvakoristelussaan kuin palatsit eivätkä niin vakavia rakennustaiteessaan kuin luostarit. Onnettomuudeksi ei ole jäljellä mitään näistä rakennuksista, joissa goottilainen taide niin onnellisesti kulki tuhlaavaisuuden ja säästäväisyyden keskitietä. Kirkot (ja niitä oli Yliopistossa paljon ja kaikki loistavia ja peräisin rakennustaiteen kaikilta ikäkausilta Saint-Julienin pyörökaarista Saint-Séverinin suippokaariin saakka) hallitsivat kaikkea ja puhkaisivat ikään kuin sopusointulisänä tämän sopusoinnun keskellä talonpäätyjen vaihtelevan joukon runsaasti koristetuilla, läväistyillä torninhuipuillaan ja siroilla fiaaleillaan, joiden viivat olivat vain katon terävän kulman komeata liioittelua.
Yliopiston maaperä oli vuorista. Pyhän Genovevan vuori muodosti sen kaakkoisosassa mahtavan mäen, ja se näky, jonka se tarjosi Notre-Damen tornista, oli näkemisen arvoinen: joukko ahtaita ja mutkittelevia katuja (nykyään le pays latin [latinalaismaa]), joiden varsilla rykelmä taloja, joita kukkulan huipulta ulottui rinteitä pitkin joka suunnalle aina veden rajaan saakka ja joista osa näytti putoavan, toinen osa vaivalloisesti pyrkivän ylöspäin rinnettä pitkin ja kaikki tarrautuvan kiinni toisiinsa. Tuhansien mustien pilkkujen lakkaamaton liike maassa sai kaiken liikkumaan silmissä. Se oli väen vilinä kaduilla ylhäältä nähtynä.
Näiden kattojen, näiden torninhuippujen, näiden lukemattomien, vaihtelevien, Yliopiston ääriviivaa niin omituisesti taivuttelevien, vääntelevien ja mutkistuttavien rakennusmuotojen aukeamissa näki lopuksi siellä täällä kaistan rappeutunutta muuria, pyöreän tornin, ampuma-aukoilla varustetun kaupunginportin: se oli Filip Augustin ympärysmuuri. Sen takaa aukeni vihertäviä, teiden leikkaamia niittyjä, jotka häipyivät kaukaisuuteen ja joilla vielä siellä täällä näkyi jokin esikaupungin talo, mutta yhä harvemmassa, kuta kauemmas tultiin. Muutamilla näistä esikaupungeista oli jonkin verran merkitystä. Niitä oli ennen kaikkea Tournelle-tornista lukien Saint-Victorin kauppala holvattuine, Bièvren yli johtavine siltoineen, luostareineen, jossa oli Ludvig Paksun hautapatsas, epitaphium Ludovici Grossi, ja kirkkoineen, jossa oli kahdeksankulmainen torninhuippu ja neljä pienempää tornia sen ympärillä ja joka oli peräisin yhdenneltätoista vuosisadalta (sellaisen näkee vielä Étampes'issa); ja Saint-Marceaun kauppala, jossa jo oli kolme kirkkoa ja luostari. Jos jätti gobeliinitehtaan neljine valkeine muureineen vasemmalle, näki edessään Saint-Jacques'in kaupungin, kauniisti koristettu kiviristi pienellä torillaan, Saint-Jacques du Haut-Pas-kirkon, joka siihen aikaan oli ihana goottilainen suippokaarikirkko, Saint-Magloiren, kauniin, neljänneltätoista vuosisadalta polveutuvan temppelin, jonka Napoleon muutti heinäladoksi, sekä Notre-Dame des Champs'n bysanttilaisine mosaiikkeineen.
Lakeudella näkyi lopuksi kartusiiniluostari, komea, Palais de Justicen ikäinen rakennus pienine puutarhoineen, ja Vauvert'in huonomaineiset rauniot, ja kun jätti luostarin vasemmalle, Saint-Germain-des-Prés'n kolme romaanista tornia. Sen takana sijaitsi Saint-Germainin kauppala, jossa oli viisitoista tai kaksikymmentä katua ja joka oli jo koko suuri kunta. Sen yhtä kolkkaa koristi Saint-Sulpicen terävä kellotorni. Aivan sen vieressä näkyi Saint-Germainin markkinapaikkaa ympäröivä nelikulmainen muuri, samalla paikalla, missä nyt on kauppatori; edelleen apotin kaakinpuu, pieni, sievä, keilanmuotoisella lyijykatolla varustettu torni. Hieman kauempana oli tiilitehdas ja Rue du Four, joka vei kauppalan yhteiseen leipomoon, tuulimylly mäellänsä, ja spitaalisairaala, yksinäinen ja yleisesti kammoksuttu pieni rakennus. Mutta ennen kaikkea ja kauimmin kiinnitti huomiota puoleensa itse luostari. Sillä varmaa on, että tämä rakennusryhmä, jolla sekä luostarina että herraskartanona oli ylhäinen leima, tämä apotinpalatsi, josta Pariisin piispat pitivät kunniana saada yösijan, tämä ruokasali, jolle arkkitehti oli antanut tuomiokirkon muodon ja kauneuden ja samalla sen muhkean otsikkoruususton, tämä Pyhälle Neitsyelle vihitty kappeli, tämä monumentaalinen makuuhuonerakennus, nämä laajat puutarhat, tämä nostoristikko, tämä nostosilta, tämä ampuma-aukoilla varustettu ympärysmuuri, joka loi varjonsa ympäröivien niittyjen vehreyteen, nämä pihat, joilla liikkui rautapukuisia sotilaita ja kultaviittaisia kirkonmiehiä, tämä kaikki ryhmittyneenä kolmen korkean, goottilaisella absiidilla lepäävän pyörökaaritornin ympärille, muodosti muhkean taulun taivaanrannalla.
NELJÄS KIRJA
I. Jumaliset sielut
Eräänä kauniina Quasimodo-sunnuntain [ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen. – Suom. huomautus] aamuna kuusitoista vuotta ennen tämän kertomuksen alkua löydettiin messun jälkeen pieni elävä olento Notre-Damen pääoven eteisen vasemmalle puolelle kiinnitetyltä puulavitsalta, vastapäätä pyhän Kristoforoksen suurta kuvaa, jota ritari, herra Antoine des Essartsin kivinen veistokuva katseli polvillaan vuodesta 1413 lähtien, kun näet oli muistettu, että tämä uskovainen oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin pyhimyskin. Tälle puulavitsalle oli tapana asettaa löytölapsia vetoamaan yleisön armeliaisuuteen. Ken tahtoi, sai ottaa ne. Vuoteen edessä oli vaskiastia almuja varten.
Se pikku olento, joka Quasimodon aamuna Herran vuonna 1467 lepäsi tällä lavitsalla, näytti herättävän erittäin suurta, uteliaisuutta siinä lukuisassa joukossa, joka oli kerääntynyt sen ympärille. Ryhmän muodosti suureksi osaksi kauniimpi sukupuoli. Siinä oli miltei yksinomaan vanhoja naisia.
Lähinnä lavaa ja syvään kumartuneena sen yli nähtiin neljä naista, jotka harmaista viitoistaan päättäen olivat jonkin hurskaan laitoksen sisaria. Enpä tiedä, miksi ei historia saisi jälkimaailmalle säilyttää näiden neljän järkevän ja kunnioitettavan naisen nimeä. Ne olivat Agnès la Herme, Jehanne de la Tarme, Henriette la Gaultière, Gauchère la Violette, kaikki leskiä, kaikki Étienne-Haudry-kappelin sisaria, jotka olivat johtajattarensa luvalla ja Pierre d'Aillyn säädöksiä noudattaen jättäneet talonsa kuunnellakseen messua Notre-Damessa.
Vaikka nämä kunnon sisaret tällä hetkellä muuten noudattivatkin
Pierre d'Aillyn määräyksiä, rikkoivat he arveluttavassa määrässä
Michel de Brachen ja Pisan kardinaalin säädöksiä vastaan, jotka niin epäinhimillisesti olivat vaatineet heiltä vaitiololupauksen.
– Mikä tuo on, sisar? sanoi Agnès Gauchèrelle, katsellen tarkasti tuota näytteille asetettua pientä olentoa, joka vääntelehti ja valitteli puuvuoteellaan niin monien katseiden säikähdyttämänä.
– Mitä seuraakaan, sanoi Jehanne, – jos nyt alkaa tulla tuollaisia lapsia?
– En ymmärrä lapsista mitään, vastasi Agnès, – mutta onhan synti katsoakin tuollaista.
– Ei se ole mikään lapsi, Agnès.
– Se on epäonnistunut apina, huomautti Gauchère.
– Se on ihme, virkkoi Henriette la Gaultière.
– Silloin, huomautti Agnès, – se on jo kolmas Laetare-sunnuntain jälkeen. Sillä eihän ole vielä kahdeksaakaan päivää siitä, kun meillä sattui ihme pyhiinvaeltajan pilkkaajalle, jota Aubervilliers'n Pyhä Neitsyt rankaisi, ja se oli toinen ihme tässä kuussa.
– Sehän on oikea epäsikiö, tämä niin sanottu löytölapsi, virkkoi
Jehanne.
– Se ulvoo niin, että tekisi lukkarinkin kuuroksi, jatkoi Gauchère.
– Ole hiljaa, pentu!
– Että hänen korkea-arvoisuutensa Reimsissä on voinut lähettää tuollaisen kummituksen hänen korkea-arvoisuudelleen Pariisiin! lisäsi la Gaultière ristien kätensä.
– Minä luulen, sanoi Agnès la Herme, – että se on eläin, juutalaisen emäsian sikiö; siis jokin, joka ei ole kristitty ja joka pitäisi heittää virtaan tai tuleen.
– Toivonpa, ettei sitä kukaan ottaisi, sanoi Gaultière.
– Hyvä Jumala! huudahti Agnès, – mitähän sanoisivat imettäjä raukat löytölastentarhassa tuolla kadun päässä rannalla piispan palatsin vieressä, jos heille kannettaisiin tuollainen epäsikiö imetettäväksi! Minä antaisin mieluummin rintaa vampyyrille.
– Oletpa sinäkin, Agnès parka! virkkoi Jehanne. Etkö näe, että tuo pieni epäsikiö on ainakin neljän vuoden vanha, ja että se imisi mieluummin paistin varrasta kuin sinun rintojasi?
Todellakaan ei "tuo pieni epäsikiö" (meidänhän on vaikea antaa sille muuta nimeä) ollut vastasyntynyt. Se oli pieni, hyvin kulmikas ja levoton olio, joka oli pistetty pussiin, johon oli ommeltu herra Guillaume Chartier'n, Pariisin silloisen piispan, nimikirjaimet, ja pussista pisti esiin pää. Tämä pää oli kauhean muodoton. Siinä näkyi vain punainen hiusmetsä, yksi silmä, suu ja hampaat. Silmä itki, suu kirkui, ja hampaat näyttivät haluavan purra. Olio sätkytteli pussissa lavitsan ympärillä parveilevan katsojajoukon suureksi ihmeeksi.
Armon rouva Aloïse de Gondelaurier, rikas aatelisnainen, joka talutti kädestä kaunista, noin kuusivuotiasta tyttöä ja jolla hiuksissa oli kultasarvi, josta riippui pitkä harso, pysähtyi hetkeksi katsomaan tuota onnetonta olentoa, samalla kun hänen ihastuttava pieni tyttärensä Fleur-de-Lys de Gondelaurier, joka oli puettu silkkiin ja samettiin, sievällä sormellaan tavaili kirjoitusta, joka oli puulavitsassa: LÖYTÖLAPSIA.
– Sangen merkillistä, sanoi tuo ylhäinen nainen kääntyen pois kammoksuen, – luulin että tähän asetettaisiin vain lapsia.
Hän läksi pois heittäen mennessään hopearahan kilahtaen kuppiin kuparirahojen joukkoon, mikä hämmästytti köyhiä Étienne-Haudry-kappelin sisaria.
Hetkistä myöhemmin astui ohi kuninkaallinen notaarinapulainen, vakava ja oppinut mestari Robert Mistricolle suunnaton messukirja toisessa ja vaimonsa, rouva Guillemette la Mairesse, toisessa kainalossa, joten hänellä oli mukanaan molemmat regulaattorinsa, hengellinen ja ajallinen.
– Löytölapsi! sanoi hän katsottuaan tarkemmin myttyä; – varmaankin
Flegeton-joen rannalta löydetty.
– Siltä ei näy kuin yksi silmä, toisen päällä on käsnä, virkkoi hänen vaimonsa Guillemette.
– Se ei ole mikään käsnä, se on muna, jossa on toinen samanlainen pahahenki, jolla vuorostaan on pieni muna, joka taas sisältää pirun, ja niin edespäin.
– Miten sen tiedät? kysyi Guillemette la Mairesse.
– Tiedän sen aivan varmasti, vastasi notaarinapulainen.
– Herra apunotaari, kysyi Gauchère, – mitä te ennustatte tästä kunnottomasta löytölapsesta?
– Suurimpia onnettomuuksia, vastasi Mistricolle.
– Herra Jumala! virkkoi eräs vanha vaimo väen joukosta, – ja viime vuonna oli rutto ja nyt sanotaan, että englantilainen sotajoukko aikoo nousta maihin Harefleussä.
– Nyt ei kai kuningatar tulekaan Pariisiin syyskuussa, lisäsi joku.
– Kauppa käy jo niin huonosti!
– Minun mielestäni, huudahti Jehanne de la Tarme, – olisi parempi meille pariisilaisille, jos tämä pieni noidanpenikka pantaisiin roviolle eikä lavitsalle.
– Pienelle, sievälle, räiskyvälle roviolle! lisäsi eukko.
– Se olisi viisainta, sanoi Mistricolle.
Muuan nuori pappi oli kuunnellut sisarien keskustelua ja notaarin mietelmiä. Hänen kasvonsa olivat ankarapiirteiset, otsa oli korkea ja katse läpitunkeva. Sanaakaan sanomatta hän työnsi joukon tieltään syrjään, tarkasti "pientä noidanpenikkaa" ja ojensi kätensä sen yli. Oli jo aikakin. Sillä nuo hurskaat sielut tunsivat jo veden herahtavan kielelleen ajatellessaan tuota "pientä, sievää, räiskyvää roviota".
– Minä otan tämän lapsen, sanoi pappi.
Hän otti sen viittansa suojaan ja kantoi pois. Joukko katseli häntä hämmästyneenä. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut Punaisen portin taakse, joka silloin johti kirkosta luostariin.
Kun ensi hämmästys oli hälvennyt, kuiskasi Jehanne de la Tarme la
Gaultièren korvaan:
– Enkö ole aina sanonut, että tuo nuori pappi, herra Claude Frollo, on noita.
II. Claude Frollo
Claude Frollo ei ollutkaan tavallinen ihminen.
Hän kuului keskisäädyn perheisiin, joita viime vuosisadan tökeröllä kielellä nimitettiin milloin ylemmäksi porvaristoksi milloin alemmaksi aateliksi. Hänen perheensä oli Paclet-veljeksiltä perinyt Tirechappen läänityksen, joka kuului Pariisin piispan hallintopiiriin ja jonka kaksikymmentäyksi taloa olivat kolmannellatoista vuosisadalla olleet monen oikeusjutun aiheena. Tämän läänityksen omistajana oli Claude Frollo yksi niistä sadastaneljästäkymmenestäyhdestä tilanomistajasta, jotka olivat osallisia Pariisin ja sen esikaupunkien veroista, ja Saint-Martin des Champs'n luetteloissa saattoi sen vuoksi pitkät ajat nähdä hänen nimensä mestari François Le Rez'lle kuuluvan Hotel de Tancarvillen ja Collège de Tours'in välissä.
Claude Frollon olivat hänen vanhempansa jo lapsena määränneet hengelliseen säätyyn. Häntä oli opetettu lukemaan latinaa, painamaan katseensa maahan ja puhumaan hiljaa. Jo pienenä poikasena oli isä sulkenut hänet Collège de Torchihin Yliopistossa. Siellä oli hän kasvanut messukirjan ja sanakirjan ääressä.
Hän oli muuten alakuloinen ja vakava nuorukainen ja lueskeli innokkaasti ja oppi nopeasti. Hän ei pitänyt suurta melua leikeissä, otti sangen vähän osaa Fouarre-kadun juominkeihin, ei tiennyt mitä merkitsi dare alapas et capillos laniare [antaa korvatillikoita ja olla tukkanuottasilla], eikä ollut ottanut osaa tuohon vuoden 1463 mellakkaan, josta kirjoitettiin vakavasti aikakirjoihin: "Kuudes kapina Yliopistossa". Hän ei koskaan tehnyt pilkkaa Rue de Montagun köyhistä ylioppilaista heidän viittojensa, cappettes, vuoksi, joista he olivat saaneet nimensä, tai Collège de Dormans'in stipendiaateista heidän kaljujen tonsuuriensa ja kolmikaistaisten takkiensa vuoksi, joissa oli vihreää, sinistä ja sinipunaista, azzurini coloris et bruni, kuten sanotaan kardinaali des Quatre-Couronnes'in tiedonannoissa.
Sitä ahkerammin hän kävi luennoilla Jean-de-Beauvais-kadun varrella. Ensimmäinen ylioppilas, jonka apotti Saint-Pierre de Val näki kateederinsa edessä aloittaessaan Sait-Vendregesilen luentosalissa luentoansa kanonisesta oikeudesta, oli Claude Frollo, joka pylvääseen nojaten, sarvesta valmistetut kirjoitusneuvot mukanaan pureskeli kynänpäätä tai kirjoitti kulunutta polveaan vasten ja talvisin puhalteli käsiinsä. Ensimmäinen kuulija, jonka herra Miles d'Isliers, hallinto-oikeuden tohtori, näki joka maanantaiaamuna hengästyneenä saapuvan École du Chef-Saint-Denis'hin juuri kun ovia avattiin, oli Claude Frollo. Tuo kuusitoistavuotias ylioppilas olisikin voinut haastaa kirkkoisän väittelyyn mystillisessä teologiassa, kirkolliskokousten isän kanonisessa oikeudessa ja jonkun Sorbonnen tohtorin skolastisessa teologiassa.
Teologiasta suoriuduttuaan hän oli käynyt käsiksi asetuksiin. Magister sententiarumista hän oli syventynyt Kaarle Suuren kapitulaareihin. Ja tiedonjanossaan hän oli ahminut yhteen menoon asetuskokoelman toisensa jälkeen, Hispalen piispan Théodoren, Wormsin piispan Bouchard'in, Chartres'in piispan Yves'in; sitten Gratianuksen asetukset, jotka seurasivat Kaarle Suuren kapitulaareja; edelleen Gregorius IX: n kokoelman ja Honorius III: n kirjeen Super specula. Hän perehtyi perinpohjin tuohon suureen ja myrskyiseen taistelun ja synnytystuskan aikakauteen, jolloin porvarillinen ja kanoninen oikeus taisteli keskenään keskiajan kaaoksessa, tuohon aikakauteen, jonka piispa Théodore aloittaa v. 618 ja paavi Gregorius päättää v. 1227.
Asetuskokoelmat sulatettuaan hän heittäytyi lääketieteen ja vapaitten tieteitten kimppuun. Hän tutki kasvitiedettä ja lääkkeiden valmistustaitoa. Hän oppi parantamaan kuumeita ja ulkonaisia vammoja, haavoja ja paiseita. Jacques d'Espars olisi tunnustanut hänet fysiologiksi, Richard Hellain kirurgiksi. Hän suoritti kaikki tutkinnot, lisensiaatin, maisterin ja tohtorin. Hän tutki kieliä, latinaa, kreikkaa, hepreaa – kolminainen pyhäkkö, jota ei vielä silloin paljoakaan tunnettu. Se oli oikeata tiedon hankkimisen ja kerääminen kuumetta. Kahdeksantoista vuotiaana hän oli läpäissyt kaikki neljä tiedekuntaa. Tuosta nuorukaisesta näytti elämällä olevan vain yksi ainoa päämäärä: tietäminen.
Suunnilleen näihin aikoihin puhkesi ankaran kuumuuden vaikutuksesta kesällä v. 1466 kauhea rutto, joka Pariisin kreivikunnasta surmasi yli neljäkymmentätuhatta ihmistä; niiden joukossa oli, sanoo Jean de Troyes, "mestari Arnoul, kuninkaan astrologi, joka oli erittäin hyvä, viisas ja hauska mies". Yliopistossa levisi eräänä päivänä huhu, että tuo kulkutauti raivosi erikoisesti Tirechappe-kadulla. Siellä asuivat Claude Frollon vanhemmat läänityksensä keskellä. Nuori ylioppilas riensi levottomana kotiinsa. Kun hän saapui sinne, olivat hänen isänsä ja äitinsä kuolleet. Aivan pieni, kapaloissa oleva veli makasi kehdossa avuttomana kirkuen. Se oli ainoa eloon jäänyt olento hänen perheestään. Nuorukainen otti lapsen käsivarrelleen ja läksi mietteisiin vaipuneena pois. Siihen saakka hän oli elänyt yksinomaan tieteissä, nyt hän alkoi elää elämässä.
Tämä kohtalonisku sai aikaan käänteen Clauden elämässä. Orpona, sukunsa vanhimpana ja perheensä päämiehenä yhdeksäntoista vuoden iässä tunsi hän itsensä tylysti herätetyksi koulun unelmista tämän maailman todellisuuteen. Hänessä heräsi ensin sääli, sitten kuvaamaton hellyys nuorempaa veljeä kohtaan, aivan outo ja inhimillinen tunne hänelle, joka ei ollut vielä rakastanut muuta kuin kirjojaan.
Tämä tunne kehittyi hänessä aivan erikoisen voimakkaaksi. Niin koskemattomalle sielulle kuin hänen se oli ensimmäisen rakkauden kaltaista. Lapsuudesta asti erotettuna vanhemmistaan, joita hän tuskin tunsi, suljettuna ja ikäänkuin muurattuna kirjojensa ääreen ja ennen kaikkea tiedon- ja opinhaluisena ja näihin saakka yksinomaan antautuneena tyydyttämään tiedonjanoaan, joka käsitti koko tietämisen alan, ja mielikuvitustaan, joka sai ravintoa vanhojen runoilijain teoksista, ei tuolla nuorukaisraukalla ollut vielä ollut aikaa ottaa selkoa, että hänellä oli sydänkin. Tuo pieni veli, joka niin odottamatta putosi pilvistä hänen käsivarsilleen, teki hänestä uuden ihmisen. Hän huomasi, että maailmassa on muitakin seikkoja kuin Sorbonnen metafyysilliset mietiskelyt ja Homeroksen säkeet, että ihminen tarvitsi mielenliikutuksia, että elämä ilman hellyyttä ja rakkautta on vain kuollut, natiseva, kuluttava koneisto; mutta hän kuvitteli, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin toinen kuvitelma häviää vain tehdäkseen tilaa toiselle, että veri- ja perhesiteet ovat ainoat välttämättömät, ja että rakkaus pieneen veljeen riittää täyttämään koko elämän.
Hän antautui sen vuoksi rakkaudelle pikku Jehania kohtaan koko sen intohimon voimalla, joka piili hänen jo syvässä, hehkuvassa ja keskittyneessä luonteessaan. Tuo pieni, hento olento rusottavine poskineen ja vaaleine, kiharaisine hiuksineen, jolla ei ollut muuta turvaa kuin toinen orpo, liikutti häntä sielun sisimpään saakka; ja vakavana ajattelijana mietiskeli hän Jehanin kohtaloa syvää sääliä tuntien. Hän piti hänestä huolta kuin jostakin hänelle uskotusta hyvin helposti särkyvästä. Hän oli lapselle enemmän kuin veli, hän oli äiti.
Pikku Jehan oli kadottanut äitinsä, kun hän vielä sai rintaa. Claude hankki hänelle samalla imettäjän ja kasvatusäidin. Paitsi Tirechappen lääniä oli hän isältään perinyt myös Moulinin läänin, joka kuului Gentillyn linnan hallintopiiriin. Siellä oli mylly kukkulalla lähellä Winchestren (Bicêtren) linnaa. Myllärin vaimo imetti parhaillaan sievää lasta; se ei ollut kaukana Yliopistosta. Claude vei itse hänelle pienen Jehaninsa.
Nyt hän otti elämän paljon vakavammalta kannalta, kun hän tunsi itsensä vastuunalaiseksi. Pikku veljen ajatteleminen ei ollut hänelle ainoastaan ajanvietettä lukujen lomassa, vaan siitä tuli niiden päämäärä. Hän päätti kokonaan antautua tulevaisuudelle, josta hän oli vastuussa Jumalalle, eikä tahtonut koskaan omistaa muuta vaimoa, muita lapsia kuin veljensä onnen ja menestyksen. Hän kiinnitti entistä enemmän huomiota papilliseen kutsumukseensa. Hänen ansionsa, hänen oppineisuutensa, hänen asemansa Pariisin piispan välittömänä vasallina avasi hänelle kirkon portit selkoselälleen. Kahdenkymmenen ikäisenä hänet vihittiin papiksi pyhän istuimen erikoisella suostumuksella, ja hän toimitti virkaa Notre-Damen nuorimpana kappalaisena sillä alttarilla, jota sen myöhäisen hetken vuoksi, jona sen ääressä messu toimitettiin, nimitettiin altare pigrorumiksi.
Entistä enemmän syventyneenä rakkaisiin kirjoihinsa, jotka hän jätti ainoastaan mennäkseen hetkeksi myllylle, oli hän oppineisuutensa ja ankarain elintapainsa vuoksi, mikä oli harvinainen yhdistys hänen aikanaan, pian saavuttanut virkatoveriensa kunnioituksen ja ihailun. Luostarista oli hänen harvinaisen oppinsa maine tunkeutunut kansankin keskuuteen saaden kuitenkin pienen noituuden sivumaun, mikä lisä siihen aikaan ei suinkaan ollut harvinaista.
Suoritettuaan Quasimodo-sunnuntaina messunsa "laiskojen alttarilla", joka oli oikeanpuoleisen, kuoriin johtavan oven vieressä lähellä Pyhän Neitsyen kuvaa, aikoi hän juuri lähteä kirkosta, kun väkijoukko, joka oli kerääntynyt löytölasten lavitsan ympärille, ja vanhojen vaimojen äänekäs keskustelu kiinnittivät hänen huomiotaan.
Hän oli silloin mennyt lähemmäksi ja tarkastanut tuota pientä onnetonta olentoa, joka herätti sellaista inhoa ja oli niin suuressa vaarassa. Tuon kurjan, muodottoman ja hylätyn olennon näkeminen ja ajatus, joka äkkiä iski hänen päähänsä, että jos hän kuolisi, hänen pieni rakas Jehaninsa heitettäisiin armotta tuolle puulavitsalle, koski hänen sydämeensä ja herätti vastustamatonta sääliä, ja hän otti lapsen mukaansa.
Kun hän otti sen pussista esille, huomasi hän sen todellakin muodottomaksi. Tuolla pikku piltillä oli suuri käsnä vasemman silmän päällä, pää oli hartiain välissä, selkä kyttyrässä, rintalasta ulospistävä, sääret väärät; mutta se tuntui varsin eloisalta, ja vaikka olikin mahdotonta ymmärtää sen soperrusta, todisti sen kirkuna terveyttä ja voimaa. Clauden myötätuntoa lisäsi sen rumuus, ja hän päätti kasvattaa rakkaudesta veljeensä tämän lapsen siltä varalta, että mitä virheitä pikku Jehan tulevaisuudessa tulisikin tekemään, hänen hyväkseen luettaisiin tämä hänen tähtensä suoritettu hyvätyö. Se oli jonkinlainen hyvien töiden säästöönpano hänen pienen veljensä laskuun, pieni hyvien töiden aarre, jonka hän tahtoi kerätä hänelle siltä varalta, että tuo pikku vekkuli jonakin päivänä oli sellaisen rahan tarpeessa, ainoan, joka kelpaa paratiisin tulliportilla.
Hän kastoi ottopoikansa ja nimitti hänet Quasimodoksi, joko päivän muistoksi, jona hän otti hänet, tai siksi, että hän tällä nimellä tahtoi osoittaa, miten epätäydellinen, tuskin puolivalmis tuo pieni olentoraukka oli. Yksisilmäisenä, kyttyräselkäisenä, lehmäkoipisena oli Quasimodo todellakin aivan omalaatuinen.
III. "Immanis pecoris custos, immanior ipse." [Kauhea on karjan paimen, kauheampi karja itse.]
Kertomuksemme alussa v. 1482 oli Quasimodo jo aikamies. Hän oli jo useita vuosia ollut Notre-Damen kellonsoittajana. Hän oli saanut toimen kasvatusisänsä Claude Frollon välityksellä, joka oli tullut Josas'n arkkidiakoniksi [korkea papillinen arvo tuomiokapitulissa: piispan apulainen ja erinäisissä toimissa hänen sijaisensa] lääninherransa Louis de Beaumont'in avulla, joka Guillaume Chartier'n kuoltua v. 1472 oli tullut Pariisin piispaksi suosijansa Oliver le Daimin avulla, joka oli Ludvig XI: n hoviparturi, kuninkaan Jumalan armosta.
Quasimodo oli siis Notre-Damen kellonsoittaja.
Vuosien kuluessa oli soittajan ja kirkon välille kehittynyt läheinen suhde. Iäksi maailmasta eristettynä kaksinkertaisen onnettomuutensa, tuntemattoman sukuperänsä ja muodottoman ruumiinrakenteensa vuoksi, ja lapsuudesta saakka suljettuna tähän kaksinkertaiseen, elinkautiseen piiriin ei tuo epämuodostunut raukka ollut tottunut näkemään maailmasta mitään niiden muurien ulkopuolella, jotka olivat ottaneet hänet suojaansa. Notre-Dame oli ollut hänelle, sitä mukaa kuin hän kasvoi ja kehittyi, muna, pesä, talo, koti, isänmaa, koko maailma.
Varmaa on, että tämän olennon ja tämän rakennuksen välillä vallitsi jonkinlainen salaperäinen sopusointu ja sukulaisuus. Kun hän pienenä käppyränä hypellen kuin sammakko laahusteli noiden synkkien holvien alla, hän muistutti ihmiskasvoineen ja eläinvartaloineen jotakin matelijaa, joka asusti näillä kosteilla kivipaasilla, romaanisten pylväitten luomien kummallisten kuvioitten varjossa.
Ja kun hän myöhemmin koneellisesti tarttui kellonköyteen ja pani kellon heilumaan, näytti hän kasvatusisästään Claudesta lapselta, jonka kielenkantimet irroittuvat ja joka alkaa puhua.
Oleskellen siten alati, yöt päivät, tuomiokirkossa, tuskin milloinkaan sieltä poistuen, aina sen salaperäisen vaikutuksen alaisena hän oli vähitellen muodostunut sen kaltaiseksi, niin sanoakseni kasvanut siihen kiinni, tullut sen osaksi. Hänen ulkonevat kulmansa ja ääriviivansa – jos niin voimme sanoa – vastasivat kirkon kulmia ja nurkkia, eikä hän tuntunut olevan ainoastaan sen asukas, vaan myös sen luonnollinen sisältö. Olisi voinut sanoa, että hän oli saanut sen muodon niinkuin näkinkenkä kotelonsa muodon. Se oli hänen asuntonsa, hänen kotinsa, hänen suojuksensa. Tuon vanhan kirkon ja hänen välillään vallitsi niin syvä vaistomainen myötätunto, niin suuri magneettinen aineellinen sukulaisuus, että hän oli kasvanut siihen kiinni kuin kilpikonna kuoreensa. Tuo rosoinen tuomiokirkko oli hänen kilpikonnankuorensa.
On tarpeetonta huomauttaa lukijalle, ettei hänen pidä käsittää sananmukaisesti näitä kuvia, joita meidän on pakko käyttää, osoittaaksemme tuota omituista, symmetristä, välitöntä miltei täydellistä yhtäläisyyttä ihmisen ja rakennuksen välillä Tarpeetonta on myös sanoa, miten perusteellisesti hän tuon pitkän yhdessäolon aikana oli tutustunut tuomiokirkkoon. Hän tunsi sen kuin kymmenen sormeaan. Ei ollut ylhäällä eikä alhaalla sitä paikkaa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän oli monasti kiipeillyt ylös sen otsikkoa pitkin ainoina apuneuvoinaan käsivartensa ja ulkonevat veistokuvat. Tornit, joiden pystysuoria ulkoseiniä hänen usein nähtiin sisiliskon lailla kiipeilevän, nuo jättimäiset kaksoissisaret, mm korkeat, niin uhkaavat, niin pelottavat eivät huimanneet eivätkä kauhistaneet häntä lainkaan. Kun näki ne niin sävyisinä hänen käsissään, niin helppoina kiivetä, olisi ollut taipuvainen uskomaan, että hän oli kesyttänyt ne. Kiipeämällä hyppimällä ja riippumalla tuon suunnattoman tuomiokirkon syvyyksien yllä oli hänestä niin sanoakseni tullut apina ja vuorikauris tai kalabrialainen poikanen, joka ui ennen kuin osaa kävellä ja joka jo pienenä ressuna leikkii meren kanssa.
Muuten ei ainoastaan hänen ruumiinsa näyttänyt muodostuneen tuomiokirkon mukaiseksi, vaan myös hänen sielunsa Missä tilassa tämä sielu oli? Mihin poimuihin se oli taipunut minkä muodon se oli saanut tuon kurtistuneen kuoren alla, tuossa yksinäisessä elämässä, sitä on vaikea määritellä. Quasimodo oli syntynyt silmäpuolena, kyttyräselkäisenä ja ontuvana. Vain suurella vaivalla ja tavattomalla kärsivällisyydellä oli Claude Frollon onnistunut opettaa hänet puhumaan. Mutta tuota löytölapsiraukkaa oli kohdannut vielä eräs onnettomuus. Hän oli Notre-Damen kellonsoittajana neljätoistavuotiaasta asti ja hänen korviensa rumpukalvot olivat puhjenneet kellojen pauhusta joten hän nyt oli kuuro. Ainoa ovi, jonka luonto oli jättänyt auki hänen ja maailman välille, oli äkkiä iäksi sulkeutunut.
Sen keralla oli myös sammunut se ainoa ilon- ja valonsäde joka vielä oli päässyt tunkeutumaan Quasimodon sieluun Tämän sielun peitti nyt pimeä yö. Tuon onnettoman olennon synkkämielisyys tuli nyt yhtä täydelliseksi ja parantumattomaksi kuin hänen muodottomuutensakin. Hänen kuuroutensa teki hänet tavallaan mykäksikin. Sillä välttääkseen pilkkaa oli hän siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi olevansa kuuro, lujasti päättänyt olla vaiti, eikä hän juuri milloinkaan puhunutkaan, paitsi ollessaan yksin. Hän sitoi vapaaehtoisesti kielen, jonka irtaannuttamiseen Claude Frollo oli uhrannut niin paljon vaivaa. Tästä johtui, että milloin hänen oli pakko puhua, hänen kielensä oli kankea ja taipumaton ja kääntyi kuin ovi ruosteisilla saranoilla.
Jos nyt tämän paksun ja kovan kuoren läpi koettaisimme tunkeutua Quasimodon sieluun, jos voisimme tutkia, mitä oli tämän epäonnistuneen elimistön syvyyksissä, jos olisi mahdollista soihdulla valaista näiden läpinäkymättömien elinten taakse, tutkia tämän valoa läpäisemättömän olennon sisäisiä pimennoita, valaista sen hämäriä kätköjä ja eksyttäviä käytäviä ja yhtäkkiä suunnata voimakas valonsäde tämän luolan pohjalle kahlittuun sieluun, näkisimme epäilemättä tuon onnettoman jossakin säälittävässä, typistyneessä ja koukistuneessa asennossa, noiden Venetsian lyijykammioitten vankien kaltaisena, jotka kokoon kyyristyneinä saivat harmaantua liian lyhyissä ja matalissa kiviluolissa.
Varmaa on, että sielu epätäydellisessä ruumiissa näivettyy. Quasimodo aavisti vain hämärästi, että hänessä sokeasti liikkui hänen kuvansa mukaiseksi muodostunut sielu. Vaikutelmat esineistä taittuivat voimakkaasti, ennen kuin ne ehtivät hänen aivoihinsa. Nämä aivot olivat omituinen keskus: ne ajatukset, jotka kulkivat niiden lävitse, olivat ulos ehtiessään vääristyneitä. Siitä johtui luonnollisesti, että ajattelukin, jonka pohjana oli tuo taittuminen, osoittautui tavallisuudesta poikkeavaksi.
Siitä johtui tuhansia näköhäiriöitä, tuhansia arvostelun erehdyksiä, tuhansia syrjäteitä, joilla hänen milloin höperö, milloin tylsä ajatuksensa harhaili.
Ensimmäisenä seurauksena tästä onnettomasta tilasta oli se, että
katse, jolla hän tarkkasi ulkoisia esineitä tai tapahtumia, synkkeni.
Hän ei saanut niistä juuri minkäänlaista välitöntä vaikutelmaa.
Ulkoinen maailma tuntui hänestä paljon kaukaisemmalta kuin meistä.
Toisena seurauksena hänen onnettomuudestaan oli se, että se teki hänet ilkeäksi.
Hän oli oikeastaan ilkeä siksi, että hän oli ihmisarka, ja hän oli ihmisarka siksi, että hän oli ruma. Hänen luonnossaan niinkuin meidänkin oli logiikkansa.
Toisena syynä hänen ilkeyteensä oli hänen suunnaton ruumiin voimansa: Malus puer robustus [Voimakas lapsi on ilkeä], sanoo Hobbes.
Täytyy arvostella häntä oikeamielisesti siinä suhteessa, ettei ilkeys luultavastikaan ollut hänessä synnynnäinen. Aina ensi askeleistaan alkaen ihmisten parissa hän oli ensin tuntenut ja sitten nähnyt, miten häntä halveksittiin, inhottiin ja kartettiin. Ihmisääni oli ollut hänelle aina vain pilkallinen tai kiroava. Kasvuaikanaan hän oli tuntenut ympärillään vain vihaa. Se oli saastuttanut hänet. Yleinen ilkeys oli tarttunut häneen. Hän oli omaksunut aseen, jolla häntä oli haavoitettu.
Vain vastenmielisesti hän astui ihmisten joukkoon. Hänen tuomiokirkkonsa riitti hänelle. Se oli täynnä marmoriolentoja, kuninkaita, pyhimyksiä, piispoja, jotka eivät ainakaan nauraneet hänelle vasten kasvoja ja katsoivat häntä rauhallisin ja hyväntahtoisin katsein. Muut veistokuvat, kummitukset ja paholaiset eivät vihanneet häntä, Quasimodoa. Siksi läheisesti hän muistutti heitä. Pikemmin tekivät ne pilkkaa muista ihmisistä. Pyhimykset olivat hänen ystäviään ja siunasivat häntä; kummitukset olivat hänen ystäviään ja suojelivat häntä. Hän pitikin pitkiä pakinoita heidän kanssaan. Hän saattoi tuntikausia istua kyyröttää jonkin kuvapatsaan takana ja keskustella sen kanssa. Jos tällöin sattui, että joku näki hänet, hän lähti pakoon, aivan kuin rakastaja, joka yllätetään kesken serenadia.
Eikä tuomiokirkko ollut hänelle ainoastaan yhteiskunta, vaan myös maailma, vieläpä koko luonto. Hän ei uneksinut muista säleiköistä kuin sen iäti kukkivista ikkunoista, ei muusta varjosta, kuin minkä nuo kiviset lehvät loivat, jotka täynnä lintuja levittäytyivät romaanisten pylväänpäitten koristuksissa, ei muista vuorista kuin kirkon tornijättiläisistä, ei muusta valtamerestä kuin Pariisista, joka kohisi hänen jalkainsa juuressa.
Mitä hän ennen kaikkea rakasti tuossa äidillisessä rakennuksessa, mikä herätti hänen sielunsa ja sai hänet kohoamaan siipiraukoilleen, jotka luolassa olivat kutistuneet ja typistyneet, mikä joskus teki hänet onnelliseksi, oli kellot. Hän rakasti niitä, hyväili niitä, puheli niille, ymmärsi niitä. Hän kohteli niitä kaikkia hellyydellä pienestä kellosta torninhuipussa ristikeskustan kohdalla aina portaalin yläpuolella olevaan suureen kelloon saakka. Keskihuippu ja nuo kaksi tornia olivat hänestä kolme suurta häkkiä, joiden linnut hänen elävöittäminään lauloivat vain hänelle. Nämä samat kellot olivat kylläkin tehneet hänet kuuroksi, mutta äidit rakastavat usein eniten niitä lapsia, jotka ovat tuottaneet heille eniten kärsimyksiä.
Niiden ääni olikin ainoa, jonka hän vielä saattoi kuulla. Tästä syystä oli suuri kello hänelle rakkain. Sille hän antoi etusijan näiden meluisten kaunottarien piirissä, jotka puhelivat ja nauroivat hänen ympärillään. Sen nimi oli Marie. Sen paikka oli eteläisessä tornissa pienemmän sisarensa Jacquelinen kanssa, joka oli saanut nimensä Jean de Montagun vaimon mukaan; Jean de Montagu oli sen lahjoittanut kirkolle, mutta sai siitä huolimatta riippua päättömänä Montfauconissa. Nämä kaksi sisarusta olivat yksinään eteläisessä tornissa. Pohjoisessa oli kuusi kelloa sekä puukello, jota soitettiin kiirastorstai-illasta pääsiäisaamuun. Quasimodolla oli siis seraljissaan viisitoista kelloa, mutta suuri Marie oli hänen lemmikkinsä.
On mahdotonta kuvata hänen iloaan suurina juhlapäivinä. Arkkidiakoni oli tuskin antanut hänelle määräyksen, kun hän jo kiiruhti ylös torninportaita, nopeammin kuin kukaan muu olisi kyennyt. Hän olikin aivan hengästynyt saapuessaan suuren kellon ilmavaan kammioon. Katseltuaan sitä hetkisen hellästi ja lausuttuaan sille jonkin hyväilysanan, silitti hän sitä kädellään, aivan kuin hyvää hevosta taputetaan pitkälle matkalle lähdettäessä. Sitten hän huusi apulaisiaan alemmassa kerroksessa aloittamaan. He tarttuivat köysiin, vintturi natisi, ja tuo suunnaton malmihattu alkoi hitaasti liikkua. Quasimodo seurasi sitä katseellaan henkeä pidättäen. Kellonkielen ja malmiseinän ensimmäinen kosketus sai koko palkiston vapisemaan. Quasimodo värähteli kellon mukana. Kovemmin! huusi hän mielettömästi nauraen. Kellon liikkeet kävivät yhä nopeammiksi, ja kuta suuremmaksi tuli kulma, jonka sen heilahdukset muodostivat, sitä suuremmaksi aukeni Quasimodonkin hehkuva silmä.
Viimein saavutti kello täyden heilahdusmittansa, koko torni vapisi, palkit, kattokourut, neljäkäskivet, koko kirkko jymisi yhtaikaa pohjan paalutuksesta aina ylimmän huipun ristikukkiin saakka. Nyt oli Quasimodo oikeassa elementissään: hän kulki edes takaisin, hän vapisi tornin kera kiireestä kantapäähän. Kummastakin torninseinästä näyttäytyi vuorotellen tuon vimmattua vauhtia heilahtelevan kellon pronssikita, josta lähti tuo myrskyääni, jonka mylvintä kuului kahden peninkulman päähän. Quasimodo asettui tämän ammottavan kidan eteen, lyyhistyi alas, kun se tuli, nousi ylös, kun se meni ohi, hengitti itseensä tuota voimakasta mylvintää, katseli milloin kaksisataa jalkaa hänen allaan olevaa toria, jolla kuhisi kansaa, milloin tuota suunnatonta malmikitaa, joka alati ulvoi hänen korviinsa. Se oli ainoa sana, jonka hän kuuli, ainoa ääni, joka katkaisi täydellisen hiljaisuuden hänen ympärillään. Hänen rintansa aaltoili kuin linnun auringonpaisteessa. Äkkiä tarttui kellon raivo häneenkin; hänen katseensa sai aivan oudon ilmeen; hän odotti kelloa sen heilahtaessa ohi kuin hämähäkki kärpästä ja heittäytyi rohkealla hyppäyksellä sen selkään. Syvyyden yllä riippuen ja seuraten kellon kauheita heilahduksia tarttui hän tuota hirviötä korvarenkaisiin, likisti sitä polvillaan, kannusti sitä kantapäillään ja lisäsi ruumiinsa koko painolla ja koko voimallaan tuota villiä vauhtia. Torni huojui, mutta hän riemuitsi ja nauroi, tukka liehui punaisena harjana, rinta nousi ja laski kuin pajan palje, silmä liekehti, kello mylvi ja läähätti hänen allaan, – nyt ei ollut enää Notre-Damen suurta kelloa eikä Quasimodoa, oli vain unelma, tuulenpyörre, myrsky, jylinällä ratsastava huumaus, lentävillä lanteilla riippuva henki, omituinen kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi kello, jonkinlainen kauhea Astolf, jota hurjaa vauhtia kiidätti elävä pronssihevonen.
Tämän omituisen olennon läsnäolo sai koko tuomiokirkon elämään. Tuntui siltä kuin hänestä virtaisi, ainakin taika-uskoisen kansan kaikki suurentavan mielikuvituksen mukaan, jokin salaperäinen vaikutus, joka pani kaikki Notre-Damen kivet elämään ja sai tuon vanhan kirkon sisustan sykkimään. Tarvittiin vain tieto, että hän oli siellä, kun jo kuvitteli näkevänsä holvien ja portaalien lukemattomien kuvien elävän ja liikahtelevan. Ja kirkko tuntui todellakin seuraavan hänen pienintäkin viittaustaan; se odotti hänen käskyään korottaakseen valtavan äänensä. Quasimodo hallitsi ja täytti sen olemuksellaan kuin suojeleva haltija. Olisi miltei voinut sanoa, että tuo valtava rakennus hengitti hänen avullaan. Hän oli siellä todella joka paikassa, hänet nähtiin miltei yhtaikaa tuon suunnattoman muistomerkin jokaisessa kolkassa. Milloin nähtiin kauhistuen korkealla toisen tornin seinämällä omituisen kääpiön kiipeävän, ryömivän, matelevan, laskeutuen reunan yli syvyys allaan, hyppäävän ulkonemalta toiselle ja tutkivan jotakin onttoa kummitusta; se oli Quasimodo, joka etsi korppien pesiä. Milloin saattoi jossakin pimeässä kirkon nurkkauksessa törmätä jonkinlaista elävää kummitusta vastaan, joka istui siinä kyyristyneenä ja otsa rypyssä; se oli Quasimodo, joka ajatteli. Milloin havaitsi toisessa tornissa suunnattoman pään ja rykelmän jäseniä vimmattua vauhtia heilahtelevan edes takaisin köyden päässä; se oli Quasimodo, joka soitti vesperiä tai angelusta. Usein nähtiin öisin hirvittävän olennon juoksevan heikoilla, suippokaarilla koristetuilla kaiteilla tornin tai absiidin ympärillä; se oli Notre-Damen, kyttyräselkä. Silloin, sanoivat seudun vaimot, sai koko kirkko omituisen, yliluonnollisen, kauhean leiman. Siellä täällä aukeni silmiä ja suita; kuului hirvittävä ulvonta ja sähinä, jonka saivat aikaan koirat, käärmeet ja lohikäärmeet, jotka yöt päivät kurotetuin kauloin ja ammottavin kidoin vartioivat tuota vanhaa kirkkoa. Ja jouluyönä, suuren kellon kutsuessa uskovaisia keskiyönmessuun, jolloin sen ääni tuntui käheältä ja rämisevältä, oli koko julkisivussa sellainen ilme, kuin suuri portaali nielisi väkijoukon kitaansa ja ruususto katselisi sitä. Ja kaikki tämä oli Quasimodon ansiota. Egyptissä olisi häntä palveltu tämän temppelin jumalana; keskiaika uskoi häntä sen pahaksi hengeksi; hän oli sen sielu.
Ja siihen määrään, että niistä, jotka tietävät Quasimodon eläneen, Notre-Dame on nykyään autio, sieluton, kuollut. Tuntee, että jokin on hävinnyt. Tuo suunnaton ruumis on tyhjä; se on luuranko; henki on jättänyt sen; näkee vain sen asunnon, siinä kaikki. Se on kuin pääkallo, jossa vielä on silmänreiät, mutta ei enää katsetta.
IV. Koira ja hänen isäntänsä
Oli kuitenkin yksi inhimillinen olento, jota Quasimodo ei vihannut, jota hän rakasti yhtä paljon, ehkä enemmänkin kuin kirkkoaan; se oli Claude Frollo.
Olihan se luonnollista. Claude Frollo oli hänet ottanut hoitaakseen, elättänyt häntä, kasvattanut hänet. Pienenä oli hänen tapana paeta Claude Frollon polvien suojaan, kun lapset ja koirat ahdistivat häntä. Claude Frollo oli opettanut hänet puhumaan, lukemaan, kirjoittamaan. Claude Frollo oli lopuksi tehnyt hänestä kellonsoittajan. Mutta suurien kellojen antaminen Quasimodolle puolisoksi oli samaa kuin antaa Julia Romeolle.
Quasimodon kiitollisuus olikin syvä, intohimoinen, rajaton, ja joskin hänen kasvatusisänsä kasvot usein olivat synkät ja ankarat, joskin hänen sanansa olivat tavallisesti lyhyitä, kovia, käskeviä, ei Quasimodon kiitollisuus ollut hiventäkään vähentynyt. Quasimodo oli arkkidiakonille mitä alistuvin orja, mitä tottelevin palvelija, mitä valppain koira. Kun tuo kellonsoittaja raukka oli tullut kuuroksi, oli hänen ja Claude Frollon välillä kehittynyt salainen merkkikieli, jota vain he ymmärsivät. Täten oli arkkidiakoni ainoa inhimillinen olento, jonka kanssa Quasimodo oli säilyttänyt yhteyden. Hän oli ilmaisukosketuksissa ainoastaan kahteen olentoon tässä maailmassa, Notre-Dameen ja Claude Frolloon.
Arkkidiakonin valtaa kellonsoittajaan, kellonsoittajan kiintymystä arkkidiakoniin ei voi mihinkään verrata. Merkkikin vain Claudelta ja ajatuskin siitä, että voisi sillä tuottaa hänelle iloa, olisi saanut Quasimodon arvelematta heittäytymään alas Notre-Damen tornista. Tuo tavaton ruumiinvoima niin sokeasti alistuneena palvelemaan toista, oli varsin kummallista. Siinä oli epäilemättä pojan rakkautta, palvelijan kiintymystä, mutta siinä oli myös sitä lumousvoimaa, jolla toinen henki vaikuttaa toiseen. Siinä seisoi kömpelö, vajavainen olentoraukka pää painuksissa ja rukoilevin katsein korkean ja syvän, voimakkaan ja ylemmän hengen edessä. Ja lopuksi ja ennen kaikkea se oli kiitollisuutta. Niin äärimmäiseen saakka kehittynyttä kiitollisuutta, ettemme tiedä, mihin sitä verrata. Tämä hyve ei ole niitä, joiden kauneimmat ilmaukset tavataan ihmisten keskuudessa. Sanomme sen tähden, että Quasimodo rakasti arkkidiakonia enemmän kuin koira, enemmän kuin hevonen, enemmän kuin elefantti milloinkaan herraansa.
V. Jatkoa Claude Frolloon
Vuonna 1482 oli Quasimodo noin kahdenkymmenen, Claude Frollo kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen: toinen oli kasvanut suureksi, toinen oli vanhentunut.
Claude Frollo ei ollut enää pelkkä Collège Torchin ylioppilas, pienen lapsen hellä suojelija, nuori, uneksiva filosofi, joka tiesi paljon ja jolta vielä puuttui paljon tietoa. Hän oli Josas'n herra arkkidiakoni, piispan toinen apulainen, kahden dekanaatin, Montlhéryn ja Châteaufortin ja sadanseitsemänkymmenenneljän maalaisseurakunnan sielunpaimen, vakava, ankara ja äreä pappi, henkevä persoonallisuus. Hänen vaikuttavaa ja synkkää olemustaan pelkäsivät Notre-Damen pienet ja suuret kuoropojat, kanttorit, augustinolaisveljet ja apupapit, kun hän verkkaan astui heidän ohitsensa kuorin korkean holvin alla, majesteetillisena, miettivänä, käsivarret ristissä ja pää niin painuneena rintaa vasten, että kasvoista näkyi vain korkea, kalju otsa.
Dom Claude Frollo ei ollut muuten jättänyt tieteitä eikä nuoren veljensä kasvatusta, molempia elämäntehtäviään. Mutta vuosien vieriessä oli näihin niin rakkaisiin toimiin sekoittunut katkeruuttakin. Viimein, sanoo diakoni Paulus, käy parhainkin öljy pahan makuiseksi. Pieni Jehan, liikanimeltään du Moulin sen paikan mukaan, jossa hän oli kasvanut, ei ollut kehittynyt siihen suuntaan, johon Claude olisi tahtonut. Vanhempi veli oli toivonut hurskasta, kuuliaista, opinhaluista ja siivoa oppilasta. Mutta hänen suureksi mielipahakseen oli pikku Jehan, aivan kuin nuoret puut, jotka tekevät tyhjäksi puutarhurin ponnistukset ja itsepäisesti kääntyvät sinnepäin, mistä saavat ilmaa ja valoa, versonut reheviä ja vehmaita oksia vain laiskuuden, tietämättömyyden ja irstailujen taholle. Hän oli oikea pieni paholainen, jonka tavaton säännöttömyys sai usein dom Clauden kulmat rypistymään, mutta samalla sangen sukkela ja ovela, mikä veti vanhemman veljen suun hymyyn. Claude pani hänet samaan kouluun, missä hän itse oli viettänyt ensimmäiset kouluvuotensa yksinäisissä opinnoissa, ja hän kärsi suuresti siitä, että tämä pyhäkkö, jossa Frollon nimi oli ennen ollut kunnioitettu, nyt joutui häpeään sen takia. Hän piti toisinaan ankaria ja pitkiä nuhdesaarnoja Jehanille, joka kärsivällisesti ja alttiina parannukseen kuunteli niitä. Vikojensa ohella oli tuolla pienellä rasavillillä hyvä sydän, kuten komedioissa sanotaan. Mutta kun nuhdesaarna oli ohi, jatkoi hän entiseen tapaansa aivan huolettomana samaa hurjaa temmellystä. Milloin hän höyhensi jotakin "keltanokkaa" (niin nimitettiin vastaleivottuja ylioppilaita) tervetuliaisiksi; arvokas perinnäistapa, jota huolellisesti on vaalittu meidän päiviimme saakka; milloin hän ylioppilas joukon etunenässä klassillisesti ryntäsi johonkin kapakkaan, quasi classico excitati, pieksi kapakoitsijan ja löi pohjat pois viinitynnyreistä hänen kellarissaan. Ja sitten ojensi Torchin aliopettaja masentuneena dom Claudelle kauniin latinankielisen tiedonannon, jonka reunassa oli seuraava tuskallinen huomautus: Rixa, prima causa vinum optimum potatum. [Tappelu, syynä liiallinen viininjuonti.] Lopuksi sanottiin, mikä oli ennen kuulumatonta kuudentoistavuotiaasta nuorukaisesta, että hänen irstailunsa usein ulottuivat Rue de Glatignylle asti.
Näiden surujen ja pettymysten synkentäessä Clauden mieltä hän oli sitä innokkaammin heittäytynyt tieteen helmaan, tämän sisaren, joka ei ainakaan naura vasten kasvoja ja joka aina palkitsee, vaikkakin joskus hiukan ontossa rahassa, sen huolenpidon, jota sille osoitetaan. Hänestä tuli entistä enemmän tutkija ja samalla luonnollisesti entistä ankarampi pappi, entistä synkempi ihminen. Jokaisessa meistä on erinäistä yhdenmukaisuutta älymme, tapojemme ja luonteemme välillä, jotka keskeytymättä kehittyvät ja joita vain suuret elämänmuutokset saattavat järkyttää.
Kun Claude Frollo jo nuoruudessaan oli kahlannut läpi miltei koko positiivisen, ulkoisen ja luvallisen inhimillisen tietämisen piirin, oli hänen, jollei halunnut pysähtyä siihen ubi defuit orbis [missä maa loppuu], ollut pakko mennä yhä pitemmälle ja etsiä uusia ravintoaineita täyttymättömälle tiedonnälälleen. Antiikkinen vertauskuva, käärme, joka puree häntäänsä, sopii juuri tieteelle. Claude Frollo tuntui kokeneen tämän. Useat vakavat henkilöt väittivät, että hän tyhjennettyään inhimillisen tietämisen fasin [fas = sallittu] oli uskaltanut tunkeutua sen nefasiin [nefas = kielletty]. Hän oli, niin sanottiin, maistanut tiedon puun kaikkia omenia, toista toisensa jälkeen, ja viimein, liekö se sitten tapahtunut nälästä vaiko inhosta, puraissut kielletystä hedelmästä. Hän oli, kuten lukija on nähnyt, käynyt teologien luennoilla Sorbonnessa, filosofien seuroissa pyhän Hilariuksen kuvan ääressä, asetustentutkijain väittelyissä pyhän Martinuksen kuvan ääressä, lääkärien kokouksissa Notre-Damen vihkivesiastian luona, ad cupam Nostrae-Dominae; kaikki sallitut ja hyväksytyt ruokalajit, joita nuo neljä suurta keittiötä, joita nimitettiin neljäksi tiedekunnaksi, saattoivat valmistaa ja tarjota nälkäiselle sielulle, oli hän ahminut ja kyllästynyt ennen kuin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi. Silloin hän oli omin päin kaivautunut yhä kauemmaksi, yhä syvemmälle koko tuon rajoitetun, aineellisen ja ahtaan tieteen taakse; hän oli ehkä pannut sielunsa peliin ja istuutunut luolaan tuon alkemistien, astrologien ja hermeetikkojen salaperäisen pöydän ääreen, jonka toisessa päässä keskiajalla vallitsivat Averroës, Guillaume de Paris ja Nicolas Flamel ja joka seitsenhaaraisen kynttilänjalan valossa ulottuu kauas itämaille aina Salomoon, Pythagorakseen ja Zoroasteriin saakka.
Niin ainakin väitettiin, syystä tai syyttä.
Totta kyllä on, että arkkidiakoni usein kävi Saints-Innocents'in hautausmaalla, jossa hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät, mutta huomautettiin, että hän paljon vähemmän kiinnitti huomiota ristiin heidän haudallaan kuin niihin omituisiin kuvioihin, joita oli piirretty Nicolas Flamelin ja Claude Pernelles'in hautakiviin aivan edellisen vieressä.
Totta on, että hänen usein nähtiin kiireisin askelin kulkevan Rue des Lombards'ia ja hiipivän pieneen taloon Rue des Écrivains'in ja Rue Marivault'in kulmassa. Se oli sama talo, jonka Nicolas Flamel oli rakennuttanut itselleen ja jossa hän oli kuollut v. 1417 ja joka, oltuaan sen jälkeen tyhjänä, nyt alkoi rapistua. Kaiken maailman hermeetikot ja henkienmanaajat olivat tuhrineet sen seinät aivan täyteen nimikirjoituksiaan. Jotkut naapurit väittivät kerran nähneensä kellarinluukusta arkkidiakoni Clauden kaivavan, kääntelevän ja luovan taas umpeen maata niissä kahdessa kellarissa, joiden tukipylväät Nicolas Flamel oli omin käsin piirtänyt täyteen säkeitä ja hieroglyfejä. Luultiin, että Flamel oli näihin kellareihin kaivanut viisasten kiven, ja sen ja seuraavan vuosisadan alkemistit, Magistrista isä Pasifiqueen saakka, kaivoivat ja möyrivät siellä väsymättä, kunnes tuo niin perinpohjin pengottu talo viimein luhistui heidän ylleen.
Totta on edelleen, että arkkidiakoni oli omituisen intohimoisesti kiintynyt Notre-Damen symboliseen portaaliin, noihin loitsuihin, jotka sen kiviin oli piirtänyt piispa Guillaume de Paris, joka varmaan tuomittiin sen tähden, että hän siihen pyhään runoelmaan, jota muu rakennus kautta aikojen laulaa, liitti niin helvetillisen päällekirjoituksen. Arkkidiakoni Clauden katsottiin päässeen selville jättimäisen pyhän Kristoforoksen merkityksestä, tuon suunnattoman, arvoituksellisen kuvapatsaan, joka siihen aikaan kohosi eteisen sisäänkäytävän pielessä ja jota kansa nimitti pilkaten "herra Harmajaksi". Mutta kuka tahansa, jolla oli silmää nähdä, saattoi havaita, että hän toisinaan saattoi istua tuntikausia eteisen kivipenkillä vaipuneena portaalin veistokuvien tarkastelemiseen, milloin tutkivasti katsellen tyhmiä neitsyitä nurin käännettyine, milloin viisaita pystyssä olevine lamppuineen, milloin taas laskien näkökulmaa, josta vasemman portaalin korppi tuijottaa jotakin salaperäistä kohtaa kirkon sisällä, johon varmaankin viisasten kivi on kätkettynä, ellei se ole Nicolas Flamelin kellarissa.
Omituista kohtalon leikkiä oli, sivumennen sanoen, että kahden niin erilaisen olennon kuin Clauden ja Quasimodon lämmin ihailu kohdistui tuona aikana Notre-Dameen: toinen, eräänlaisen vaiston ohjaama puoli-ihminen rakasti sitä sen kauneuden, sen veistokuvien ja kaikkien osien ihanan sopusoinnun vuoksi; toinen hehkuvan mielikuvituksen omaava oppinut rakasti sitä sen merkityksen, sen tarunomaisuuden, sen sisältämän ajatuksen, symbolin vuoksi, joka on kätkettynä sen veistoksiin, aivan kuin julkisivun toinen kirjoitus toisen alle palimpsestissa, toisin sanoen, sen arvoituksen vuoksi, jonka se aina asettaa ajatuksen ratkaistavaksi.
Totta on myös, että arkkidiakoni oli siihen torniin, joka on Grève-torin puolella sisustanut itselleen aivan kellojen viereen pienen kammion, jonne ei kukaan, ei edes piispa, kuten sanottiin, saanut astua ilman hänen suostumustaan. Tämän kammion oli laitattanut ylös tornin muuriin korpinpesien joukkoon piispa Hugo de Besançon [Hugo II de Bisuncio, 1326-1332], joka siellä aikoinaan oli harjoittanut kiellettyjä temppuja. Kukaan ei tiennyt, mitä tämä kammio sisälsi, mutta usein oli öisin Grève-torilta nähty pienessä ikkuna-aukossa, joka oli tornin takasivulla, ihmeellisen punaisen hohteen leimahtavan, sammuvan ja lyhyitten, yhtä pitkien väliaikojen päästä uudelleen syttyvän. Pimeässä ja tuossa korkeudessa oli tuo hohde, joka tuntui kuin palkeesta lähtevän, omituinen näky, ja naapuriston hurskaat naiset sanoivat toisilleen: Siellä on arkkidiakoni palkeineen, helvetti hehkuu tuolla ylhäällä.
Tähän ei suinkaan sisältynyt mitään todistusta noituudesta, mutta siinä oli kuitenkin sen verran savua, että saattoi arvella tultakin olevan, ja arkkidiakonilla oli tässä suhteessa epäilyttävä nimi. Meidän on kuitenkin lisättävä, että egyptiläisillä tieteillä, nekromantialla, noituudella, lumivalkoisimmalla ja viattomimmallakaan ei ollut leppymättömämpää vihollista, taipumattomampaa ilmiantajaa Notre-Damen viranomaisten edessä. Olipa tämä kammo todellista tai ainoastaan koiranleuan kujetta, joka huutaa: varas kiinni! kapitulin viisaat päät pitivät siitä huolimatta arkkidiakonia sieluna, joka oli uskaltautunut helvetin eteiseen, eksynyt kabbalan onkaloihin ja harhaili salaisten tieteitten pimeydessä. Kansa ei myöskään erehtynyt tässä suhteessa; jokaiselle, joka oli hiemankin tarkkanäköinen, oli aivan selvää, että Quasimodo oli paholainen ja Claude Frollo noita. Olihan selvää, että kellonsoittajan tuli palvella arkkidiakonia määrätty aika, mutta hän saisi tämän ajan jälkeen palkaksi hänen sielunsa. Ja arkkidiakoni olikin sangen huonossa huudossa kaikkien jumalisten sielujen kesken tavattoman ankarista tavoistaan huolimatta, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan niin kokematonta jumalista nenää, joka ei tuntenut hänessä noidan hajua.
Ja jos vuosien vieriessä oli hänen tietämisessään auennut pohjattomia syvyyksiä, oli niitä auennut hänen sydämessäänkin. Sitä oli ainakin syytä uskoa, kun tarkemmin tutki hänen kasvojaan, joissa näki hänen sielunsa hohtavan kuin synkkien pilvien läpi. Miten hän oli saanut tuon korkean kaljun otsaansa, miten hänen päänsä oli kumaraan painunut, minkä tähden nuo ainaiset huokaukset kohoilivat hänen rinnastaan? Mikä salainen ajatus sai hänen suunsa hymyilemään niin katkerasti, samalla kun hänen rypistyneet silmäkulmansa lähestyivät toisiaan kuin kaksi sonnia, jotka ovat valmiit puskusille? Mistä johtui, että hänen tukkansa oli jo harmaantunut? Mikä sisäinen tuli leimahti toisinaan hänen katseestaan, niin että hänen silmänsä muistutti reikää sulatusuunin seinässä?
Nämä ankaran moraalisen taistelun ilmaukset olivat varsinkin siihen aikaan, jota meidän kertomuksemme kuvaa, saaneet entistä voimakkaamman sävyn. Useammin kuin kerran oli sattunut, että joku kuoripoika säikähtäen sitä tulta, joka paloi arkkidiakonin silmissä, oli pötkinyt pakoon nähdessään olevansa kahden hänen kanssaan kirkossa. Useammin kuin kerran oli hänen vierustoverinsa kuoripenkissä kuullut hänen jumalanpalveluksen aikana sotkevan käsittämättömiä sanoja koraaliin ad omnem tonum. Useammin kuin kerran oli joen rannalla asuva vaimo, joka pesi kapitulille, kauhukseen nähnyt kynsien ja suonenvetoisesti puristuneitten sormien jälkiä Josas'n herra arkkidiakonin messupaidassa.
Hän oli muuten itseään kohtaan ankarampi kuin koskaan ennen eikä ollut milloinkaan esiintynyt niin esikuvallisesti. Sekä hänen asemastaan että luonteestaan oli johtunut, että hän oli aina pysytellyt loitolla naisista; nyt näytti hän vihaavan heitä enemmän kuin milloinkaan ennen. Pelkkä silkkihameen kahina sai hänen vetämään huppukauluksen silmilleen. Hän oli tässä suhteessa niin ankara, että kun kuninkaan tytär, Beaujeun valtiatar, joulukuussa v. 1481 aikoi käydä Notre-Damen luostarissa, hän asettui vakavasti sitä vastustamaan huomauttaen piispalle siitä Mustan kirjan asetuksesta, joka on päivätty P. Bartholomeuksen päivänä v. 1334 ja joka kieltää kaikilta naisilta, "nuorilta tai vanhoilta, ylhäisiltä tai alhaisilta" pääsyn luostariin. Tämän vuoksi oli piispan täytynyt huomauttaa hänelle legaatti Odon määräyksestä, joka tekee poikkeuksen muutamiin ylhäisiin naisiin nähden (aliquae magnates mulieres, quae sine scandalo evitari non possunt), joita ei saattanut ilman häväistystä estää. Mutta arkkidiakoni ei ollut kuitenkaan tahtonut taipua, vaan oli huomauttanut piispalle, että legaatin määräys, joka oli peräisin vuodelta 1207, oli satakaksikymmentäseitsemän vuotta Mustaa kirjaa vanhempi ja luonnollisestikin sen kumoama. Ja hän oli kieltäytynyt näyttäytymästä prinsessalle.
Oli myös huomattu, että hänen inhonsa mustalaisia kohtaan oli yhä kasvanut. Hän oli saanut piispan antamaan määräyksen, joka nimenomaan kielsi mustalaisnaisia tanssimasta ja nelistämästä tamburiinia tuomiokirkon torilla, ja hän oli samaan aikaan alkanut innokkaasti tutkia viraston homeista arkistoa kerätäkseen ne tapaukset, jolloin noitia ja velhovaimoja oli tuomittu poltettavaksi tai hirtettäväksi osallistumisesta noituuden harjoittamiseen pukkien, emäsikojen tai vuohien kanssa.
VI. Epäsuosio
Arkkidiakoni ja kellonsoittaja eivät olleet, kuten jo on mainittu, erityisen suosittuja tuomiokirkon seutuvilla asuvain pariisilaisten keskuudessa, olivatpa he rikkaita tai köyhiä. Kun Claude ja Quasimodo läksivät yhdessä ulos, mikä ei ollut niinkään harvinaista, ja heidän nähtiin, isännän edellä ja palvelijan muutaman askeleen päässä hänen takanaan, kulkevan Notre-Damen seudun tyhjiä, kapeita ja pimeitä katuja, tervehdittiin heitä pistosanoilla, ivallisilla rallatuksilla tai karkeilla sukkeluuksilla heidän kulkiessaan ohi, jollei Claude Frollo, mikä kuitenkin sattui harvoin, kulkenut pää pystyssä ja näyttänyt neuvottomille koiranleuoille ankaraa, miltei majesteetillista otsaansa.
He olivat korttelissaan kuin "runoilijat", joista Régnier puhuu.
Runoniekkaa saatteli roskaväki kuin kerttujen parvi, joka pöllön näki.
Milloin pani joku pojanviikari alttiiksi kätensä ja jalkansa sen käsittämättömän huvin vuoksi, että sai pistää nuppineulalla Quasimodoa kyttyrään. Milloin hipaisi joku kaunis, nuori, vallaton ja liian julkea tyttö papin mustaa kauhtanaa ja lauloi hänelle vasten kasvoja ensi säkeen pilkkalaulusta: Hihhei, nyt pirun kiinni sain. Tai sattui joskus, että joukko repaleisia eukkoja, jotka istua kyyröttivät portailla jonkin portin pielessä, tervehti pappia ja kellonsoittajaa kirouksilla heidän kulkiessaan ohi, ja joku mutisi puoliääneen toisille:
"Katsokaas, tuon sielu tuossa on samanlainen kuin tuon toisen ruumis!"
Tai heilutti parvi koululaisia ja sotilaita, jotka olivat aitahyppysillä, lakkejaan ja huusi heidät nähdessään:
Eia! eia! Claudius cum claudo! [Eläköön! Katsokaas Claudea ja ontuvaa!]
Mutta useimmiten eivät pappi ja kellonsoittaja lainkaan huomanneet koko pilkkaa. Quasimodo oli liian kuuro, Claude liiaksi mietteisiinsä vaipunut, kuullakseen kaikkia näitä kohteliaisuuksia.
VIIDES KIRJA
I. "Abbas beati Martini" [Pyhän Martinuksen luostarin apotti]
Dom Clauden maine oli levinnyt laajalle, ja se aiheutti suunnilleen samoihin aikoihin, kun hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan madame de Beaujeutä, vierailun, joka kauan tuotti hänelle päänvaivaa.
Oli ilta. Hän oli juuri messun jälkeen sulkeutunut kammioonsa Notre-Damen luostarissa. Lukuun ottamatta joitakin nurkkaan asetettuja pulloja, jotka sisälsivät epäilyttävän näköistä jauhetta, joka suuresti muistutti kullantekojauhetta, ei tuossa pienessä huoneessa ollut mitään tavatonta tai salaperäistä. Siellä täällä seinillä oli tosin kirjoituksia, mutta ne olivat tunnustetusti hyvien kirjailijoiden filosofisia tai uskonnollisia ajatelmia. Arkkidiakoni oli juuri istuutunut suuren, käsikirjoitusten peittämän kaappipöydän ääreen, jota kolmiliekkinen vaskilamppu valaisi. Hän nojasi kyynärpäätään Honorius d'Autunin avonaiseen teokseen De praedestinatione et libero arbitrio [ennaltamääräyksestä ja vapaasta tahdosta] ja selaili mietteissään painettua kaksitaitteista kirjaa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka oli ainoa painotuote hänen kammiossaan. Kesken mietteitään hän kuuli kolkutettavan ovelleen.
– Kuka siellä? huusi oppinut nälkäisen koiran äänensävyllä, jolta riistetään luunpalanen. Ääni ulkopuolelta vastasi:
– Ystävänne Jacques Coictier.
Hän meni avaamaan.
Siellä oli todellakin kuninkaan lääkäri, noin viisikymmenvuotias mies, jonka kovia kasvonpiirteitä ei parantanut vaaniva katse. Hänen seurassaan oli joku toinen mies. Kummallakin oli yllään nilkkoihin ulottuva, tummanharmaa, oravannahalla vuorattu takki, vyötäisillä vyö ja päässä lakki samasta kankaasta kuin takki. Heidän kätensä olivat hihojen, jalkansa takinliepeitten ja silmänsä lakin peitossa.
– Herra armahtakoon, hyvät herrat! sanoi arkkidiakoni johtaen heidät sisälle, – enpä odottanut niin kunnioitettavia vieraita näin myöhään. Näitä kohteliaita sanoja lausuessaan hän loi katseensa lääkäristä hänen seuralaiseensa, jota hän tarkasti tutkivin ja levottomin katsein.
– Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tulla tervehtimään niin kuuluisaa tiedemiestä kuin dom Claude Frollo de Tirechappea, vastasi tohtori Coictier, joka franche-comtelaisella murteellaan lausui sanansa laahustavan viitan koko majesteettisuudella.
Nyt alkoi lääkärin ja arkkidiakonin välillä onnentoivotusten vaihto, jolla siihen aikaan oppineet aina aloittivat keskustelun keskenään, mikä ei estänyt heitä sydämensä pohjasta halveksimasta toisiaan. Niinhän asianlaita on vielä tänäkin päivänä; toiselle kohteliaisuuksia latelevan tiedemiehen suu on hunajaisella sapelia täytetyn pikarin kaltainen.
Claude Frollon onnittelut koskivat etupäässä niitä monia ajallisia etuja, joita tuo arvon lääkäri oli kadehdittavan uransa aikana osannut puristaa jokaisesta kuninkaan sairaudesta; parempi ja varmempi alkemistinen toimi kuin viisasten kiven etsintä.
– Todellakin! herra tohtori Coictier, – minua on suuresti ilahduttanut sisarenpoikanne, kunnianarvoisan herra Pierre Verser nimitys piispaksi. Eikö hän ole Amiens'in piispana?
– On kyllä, herra arkkidiakoni, Jumalan erikoisesta suosiosta ja armosta.
– Tiedättekö, että te näytitte oikein komealta jouluna tiliviraston virkamieskomppanian etunenässä, herra presidentti?
– Ainoastaan varapresidentti, dom Claude, ei muuta!
– Miten edistyy mahtava talonne Rue Saint-André-des-Arcs'in varrella? Sehän on oikea Louvre. Pidän erikoisesti portin päälle veistetystä aprikoosipuusta, jossa on tuo hauska sanaleikki: À l'abri-cotier. [Muodossa: à l'abricotier, aprikoosipuussa; muodossa: à l'abri côtier, satamassa.]
– Ah, mestari Claude, se nielee minulta tavattomia summia tuo rakennus. Se saattaa minut puille paljaille.
– No, no, onhan teillä palatsin vankila- ja tuomioistuintulonne sekä vuokrat kaikista taloista, lihakaupoista, liikkeistä ja myymälöistä sen alueella; onhan siinä lehmää lypsää.
– Linnapahaseni Poissyssä ei ole tänä vuonna tuottanut minulle mitään.
– Mutta ovathan tullitulonne Trielistä, Saint-James'ista ja
Saint-Germain-en-Laye'sta melkoiset.
– Satakaksikymmentä livreä, eikä edes pariisilaista.
– Ja sitten on teillä kuninkaallisen neuvosherran toimi. Se on varma tulolähde.
– Niinpä kyllä, arvoisa virkaveli, mutta tuo kirottu Poligny, josta on pidetty niin paljon puhetta, ei tuota vuodessa kuuttakymmentäkään kultataaleria, tulipa sato miten hyvä tahansa.
Niissä kohteliaisuuksissa, joita dom Claude lausui Jacques Coictier'lle, oli pilkallinen, ivallinen ja kujeileva sävy, jolla etevämpi ja onneton persoonallisuus hetken huvikseen leikittelee mitättömän henkilön pyylevällä menestyksellä. Toinen ei sitä huomannut.
– Kunniani kautta, sanoi lopuksi Claude ja puristi hänen kättään, minua ilahduttaa suuresti nähdä teidät niin hyvissä voimissa.
– Kiitos, mestari Claude.
– Mutta kesken kaiken, huudahti Claude, miten voi teidän kuninkaallinen potilaanne?
– Hän palkitsee huonosti lääkärinsä, vastasi tohtori ja vilkaisi salavihkaa seuralaiseensa.
– Niinkö luulette, veli Coictier? sanoi hänen toverinsa. Nämä sanat, jotka lausuttiin hämmästyneellä ja moittivalla äänensävyllä, saivat arkkidiakonin jälleen kiinnittämään huomionsa tuntemattomaan, josta hän ei oikeastaan ollut hetkeksikään kokonaan kääntänyt katsettaan sen jälkeen, kun vieras astui hänen kammioonsa. Ainoastaan niistä monista syistä, jotka estivät häntä loukkaamasta tohtori Jacques Coictier'ta, Ludvig XI: n kaikkivoipaa lääkäriä, hän oli vastaanottanut hänet tuntemattoman henkilön seurassa. Hänen ilmeensä ei osoittanutkaan erikoista tyytyväisyyttä, kun Coictier lausui:
– Kesken kaiken, dom Claude, tuon luoksenne virkatoverin, joka teidän kuuluisuutenne vuoksi on halunnut tutustua teihin henkilökohtaisesti.
– Onko herra tiedemies? kysyi arkkidiakoni ja kiinnitti Coictier'n seuralaiseen läpitunkevan katseensa. Katse, joka häntä kohtasi vieraan tuuheitten kulmakarvojen alta, oli yhtä läpitunkeva ja epäilevä kuin hänenkin.
Vieras oli, mikäli lampun himmeässä valossa saattoi arvostella, noin kuusikymmenvuotias, keskikokoinen, sairaalloisen ja raihnaisen näköinen ukko. Vaikka piirteet olivatkin porvarilliset, oli hänen kasvoissaan kuitenkin jotain mahtavaa ja ankaraa; hänen silmänsä loistivat harvinaisen kaarevain kulmain alta kuin valo luolasta; ja syvälle painetun hatun alta saattoi aavistaa suuria suunnitelmia hautovan nerokkaan otsan.
Hän kiirehti itse vastaamaan arkkidiakonin kysymykseen.
– Kunnioitettava mestari, sanoi hän vakavalla äänellä, teidän maineenne on tunkeutunut korviini ja olen tahtonut kysyä teiltä neuvoa. Olen vain mitätön aatelismies maaseudulta ja riisun kengät jaloistani astuessani oppineitten luokse. Tuleehan teidän tietää nimeni. Nimeni on ukko Tourangeau.
– Omituinen nimi aatelismiehelle! ajatteli arkkidiakoni. Samalla hän tunsi seisovansa jonkin merkitsevän ja vakavan edessä. Hänen terävä älynsä sai hänet heti aavistamaan yhtä terävän älyn tuon tuntemattoman turkiksilla reunustetun hatun alta, ja kun hän tarkasti noita vakavia kasvoja, katosi vähitellen kuin illanhämärä yöhön se ironinen ilme, jonka Jacques Coictier'n läsnäolo oli tuonut hänen synkkiin kasvoihinsa. Hän oli synkkänä ja äänetönnä istuutunut suureen nojatuoliinsa, kyynärpää oli asettunut entiselle paikalleen pöydälle ja otsa nojautunut käteen. Hetkisen mietittyään hän viittasi kumpaakin vierasta istuutumaan ja sanoi ukko Tourangeaun puoleen kääntyen:
– Te tulette siis kysymään minulta neuvoa, mestari, ja missä tieteessä?
– Kunnioitettava mestari, vastasi ukko Tourangeau, olen sairas, hyvin sairas. Sanotaan, että te olette suuri eskulapius, ja minä tulen pyytämään teiltä erästä lääketieteellistä neuvoa.
– Lääketieteellistä! sanoi arkkidiakoni ja pudisti päätään. Hän näytti miettivän hetkisen ja jatkoi:
– Ukko Tourangeau, sehän on nimenne, kääntäkää päätänne, niin te näette vastaukseni valmiina seinällä.
Tourangeau noudatti kehoitusta ja luki päänsä kohdalta seinästä seuraavan kaiverretun kirjoituksen: Lääketiede on unelmien tytär. – Jamblikhos.
Tohtori Jacques Coictier oli harmistuen kuullut seuralaisensa kysymyksen, ja dom Clauden vastaus lisäsi sitä yhä. Hän kumartui ukko Tourangeaun puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei arkkidiakoni saattanut sitä kuulla:
– Enkö sanonut teille, että hän on hullu? Mutta te halusitte sittenkin nähdä hänet!
– Saattaa hyvinkin olla niin, että tämä hullu on oikeassa, tohtori
Jacques, vastasi ukko yhtä hiljaa ja katkerasti hymähtäen.
– Kuten haluatte! sanoi Coictier kuivasti ja kääntyi arkkidiakonin puoleen:
– Te sivuutatte varsin kevyesti kaikki, dom Claude, ja Hippokrates ei tuota teille suurempaa vaivaa kuin pähkinä apinalle. Lääketiede unelmaa! Luulenpa melkein, että apteekkarit ja tieteen mestarit kivittäisivät teidät, jos olisivat läsnä. Te kiellätte siis rakkausjuoman vaikutuksen vereen ja voiteitten lihaan? Te kiellätte ikuisen kasvi- ja metallilääketaidon, jota sanotaan maailmaksi ja joka on yksinomaan tehty tätä ikuista sairasta varten, jota sanotaan ihmiseksi?
– En kiellä, sanoi dom Claude kylmästi, lääketaitoa enkä sairasta.
Kiellän lääkärin.
– Ei ole siis totta, vastasi Coictier kuumeten, että kihti on sisäistä savipuolta, että tykinluodin haavoja parannetaan paistetuilla rotilla hautomalla, että nuori veri sopivalla tavalla johdettuna nuorentaa vanhoja suonia; ei ole siis totta, että kaksi ja kaksi on neljä, ja että emprosthotonos seuraa opisthotonosta!
Arkkidiakoni vastasi liikahtamatta:
– On tiettyjä seikkoja, joista ajattelen tietyllä tavalla.
Coictier punastui kiukusta.
– No, no, hyvä Coictier, älkää innostuko, sanoi ukko Tourangeau.
Herra arkkidiakoni on ystävämme.
Coictier rauhoittui mutisten itsekseen: – Hän on todellakin hullu!
– Te teette minut, Herra paratkoon, neuvottomaksi, mestari Claude, virkkoi ukko Tourangeau oltuaan hetken ääneti. Aioin kysyä teiltä neuvoa kahdessa asiassa, joista toinen koskee terveyttäni, toinen tähteäni.
– Jos se oli asianne, herrani, vastasi arkkidiakoni, olisitte tehnyt viisaammin, jos ette olisi vaivautunut luokseni. En usko lääketieteeseen; en usko tähdistäennustamiseen.
– Niinkö! virkkoi ukko hämmästyen.
Coictier naurahti väkinäisesti.
– Näettehän, että hän on hullu, sanoi hän hiljaa ukko Tourangeaulle.
– Hän ei usko astrologiaan!
– Miten on selitettävissä, jatkoi dom Claude, – että jonkin tähden jokainen säde on jonkun ihmisen päähän kiinnitetty lanka!
– No mihin te sitten uskotte? huudahti ukko Tourangeau.
Arkkidiakoni oli hetken kahden vaiheilla, sitten hän vastasi surullisesti hymyillen, mikä tuntui kumoavan hänen sanansa:
– Credo in Deum. [Uskon Jumalaan.]
– Dominum nostrum [Meidän Herraamme], lisäsi ukko Tourangeau tehden ristinmerkin.
– Amen, sanoi Coictier.
– Kunnioitettava mestari, jatkoi ukko, minua ilahduttaa teidän hyvä uskonne. Mutta miten suuri oppinut olettekin, ette kai ole vielä sillä asteella, että kiellätte tieteen?
– En, sanoi arkkidiakoni tarttuen ukko Tourangeaun käsivarteen, ja innostunut leimaus välähti hänen himmeissä silmissään, – en kiellä tiedettä. En ole voinut niin pitkiä aikoja turhaan ryömiä luolan lukemattomia käytäviä näkemättä kaukana pimeän käytävän päässä valoa, liekkiä, ehkä hohdetta siitä häikäisevästä työpajasta, jossa kärsivälliset ja viisaat ovat yllättäneet Jumalan.
– Ja mitä sitten pidätte lopulta varmana, virkkoi Tourangeau.
– Alkemiaa.
– Mutta Herran nimessä, dom Claude, huudahti Coictier, – alkemialla on oikeutuksensa kylläkin, mutta miksi pilkata lääketiedettä ja astrologiaa?
– Tietonne ihmisestä ei ole mitään! tietonne taivaasta ei ole mitään! lausui arkkidiakoni painavasti.
– Silläpä suoriudutaan ylen helposti Epidauruksesta ja Khaldeasta, virkkoi lääkäri pilkallisesti nauraen.
– Kuulkaa, herra Jacques. Olen ilmaissut vakaumukseni. En ole kuninkaan henkilääkäri, eikä hänen majesteettinsa ole antanut minulle Dedalus-puutarhaa tähtien tutkimista varten. – Älkää kiihtykö, vaan kuunnelkaa minua. – Minkä totuuden olette löytänyt, en tahdo sanoa lääketieteestä, sillä sehän on pelkkää hullutusta, vaan astrologiasta? Sanokaapa mitä olette toimittanut pystysuoralla bustrofedonilla, mitä löytöjä olette tehnyt luvuilla ziruf ja zefirod?
– Kiellättekö olkaluun sympaattisen voiman ja sen että kabbalistiikka perustuu siihen?
– Erehdys, herra Jacques! ei ainoakaan teidän lauselmistanne perustu todellisuuteen. Alkemialla sitä vastoin on löytönsä. – Voitteko väittää sellaisia seikkoja vastaan, kuin että jää tuhat vuotta maattuaan maan sisässä muuttuu vuorikristalliksi, ja että lyijy on kaikkien metallien isä? (Sillä kulta ei ole metalli, kulta on valo.) – Lyijy tarvitsee vain neljä aikakautta, joista kukin kaksisataa vuotta, muuttuakseen ensin punaiseksi arsenikiksi, sitten tinaksi ja viimein hopeaksi. – Eikö asianlaita ole niin? Mutta uskoa olkaluuhun, ympyräviivaan ja tähtiin on yhtä naurettavaa kuin Suuren Katayn asukasten tavoin uskoa, että kuhankeittäjä muuttuu myyräksi ja jyvät karppikaloiksi.
– Olen tutkinut hermetiikkaa, huusi Coictier, ja vakuutan…
Innostunut arkkidiakoni ei antanut hänen lopettaa.
– Ja minä olen tutkinut lääketiedettä, astrologiaa ja hermetiikkaa. Tässä yksin on totuus (näin sanoen hän otti lippaalta yhden noista pulloista, joista edellä mainitsimme), tässä yksin on valo! Hippokrates on unelma, Urania on unelma, Hermes on ajatus. Kulta on aurinko, kullantekijä on jumala. Se on ainoa tiede. Olen käynyt läpi koko lääketieteen ja astrologian, sanon sen teille vielä kerran, enkä ole löytänyt mitään! Ihmisruumis, pimeyttä; tähdet, pimeyttä!
Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa mahtavan ja innoittuneen näköisenä. Tourangeau tarkasti häntä ääneti. Coictier koetti naurahtaa, kohautti huomaamatta olkapäitään ja toisti hiljaa:
– Hän on hullu!
– Ja tuo suuri päämäärä, virkkoi yhtäkkiä Tourangeau, – oletteko saavuttanut sen? Onko teidän onnistunut tehdä kultaa?
– Jos minun olisi onnistunut, sanoi arkkidiakoni painostaen hitaasti sanojaan kuten ainakin henkilö, joka on mietteisiinsä vaipunut, – olisi Ranskan kuninkaan nimi Claude eikä Ludvig.
Ukko rypisti kulmakarvojaan.
– Mitä sanonkaan? jatkoi dom Claude ylpeän halveksivasti hymyillen. – Mitä merkitsisi minulle Ranskan valtaistuin, kun voisin uudelleen rakentaa itämaisen keisarikunnan!
– Todellakin! virkkoi ukko.
– Tuota hupsuraukkaa! mutisi Coictier.
Arkkidiakoni, joka näytti oikeastaan puhelevan itsekseen, jatkoi:
– Mutta minä ryömin vielä; revin rikki kasvoni ja polveni maanalaisen käytävän kiviin. Näen vasta vilauksen, en enempää; en osaa lukea, vain tavailla.
– Ja kun osaatte vihdoin lukea, voitteko silloin tehdä kultaa? ukko kysyi.
– Epäilemättä! sanoi arkkidiakoni!
– Pyhä Neitsyt tietää, että olen rahan tarpeessa ja haluaisin mielelläni oppia lukemaan kirjojanne. Sanokaa minulle, kunnioitettava mestari, onko tieteenne Pyhän Neitsyen vihollinen tai hänelle vastenmielinen?
Dom Claude vain suoristi itseään ja vastasi tyynen arvokkaasti:
– Kenen arkkidiakoni minä olen?
– Se on totta, hyvä mestari. No niin, ettekö haluaisi perehdyttää minua taitoonne? Opettakaa minua tavailemaan kanssanne.
Claude ryhdistyi Samuelin tapaiseen majesteettiseen ja ylimmäispapilliseen asentoon.
– Vanhus, tarvitaan monin verroin enemmän vuosia, kuin teillä on jäljellä, tuohon matkaan salattujen tietojen valtakunnassa. Teidän päänne on jo harmaa! Luolasta ei astuta ulos ennen kuin valkohapsisena, mutta sinne on mentävä jo mustatukkaisena. Tiede kykenee omin päinkin vallan hyvin uurtamaan, kuihduttamaan ja vanhentamaan ihmiskasvot, ilman että vanhuuden tarvitsee lahjoittaa hänelle kurttujaan. Mutta jos te siitä huolimatta tunnette vastustamatonta halua vielä tuossa iässä ruveta oppilaaksi ja oppia selittämään viisaitten kauheita aakkosia, niin tulkaa luokseni, minä koetan. En kehoittaisi teitä, vanhusraukka, tutkimaan pyramidien hautakammioita, joista vanha Herodotos puhuu, tai Babylonin tiilitornia, tai Eklingan suunnatonta valkomarmoritemppeliä Intiassa. En ole enempää kuin tekään nähnyt kaldealaisia rakennuksia, jotka oli rakennettu Sihran pyhän kaavan mukaan, en Salomonin hävitettyä temppeliä enkä israelilaisten kuninkaitten hautojen murrettuja kiviovia. Me saamme tyytyä niihin Hermeksen kirjan katkelmiin, joita meillä täällä on käsillä. Minä selitän teille pyhän Kristoforoksen kuvapatsaan, Kylväjän sekä Sainte-Chapellen portaalin kahden enkelin symbolin, noiden, joista toinen pitää kättään maljassa, toinen pilvessä.
Tässä keskeytti hänet Jacques Coictier, jonka arkkidiakonin innostuneet sanat olivat heittäneet satulasta, mutta joka nyt jälleen nousi selkään ja huudahti oppineen väittelijän voitonriemulla, kun hän luulee keksineensä oikein musertavan vastaväitteen:
– Erras, amice Claudi [Erehdyt, Claude ystävä]. Symboli ei ole luku. Te sekoitatte Orfeuksen ja Hermeksen.
– Te erehdytte itse, vastasi arkkidiakoni rauhallisesti. – Dedalus on kivijalka, Orfeus on muuri, mutta Hermes on rakennus. Siinä on kaikki. – Tulkaa, milloin haluatte, hän jatkoi kääntyen Tourangeaun puoleen, – niin näytän teille kultajyväset Nicolas Flamelin sulattimon pohjasta, ja voitte verrata niitä Guillaume de Paris'n kultaan. Opetan teille kreikkalaisen peristera sanan salaiset ominaisuudet. Mutta ennen kaikkea opetan teitä lukemaan aakkosten marmorikirjaimia, kirjan graniittisivuja. Lähdemme piispa Guillaumen ja Saint-Jean-le-Rondin portaalilta Sainte-Chapelleen, sitten menemme Nicolas Flamelin taloon Rue Marivault'n varrella, hänen haudalleen Saints-Innocents'in hautuumaalle, hänen kahteen sairaalaansa Rue Montmorencyn varrella. Opetan teitä lukemaan hieroglyfejä, jotka peittävät nuo neljä suurta rautajalustaa Saint-Gervais'n ja Rue de la Ferronnerien sairaalain portaaleissa. Tavailemme yhdessä lävitse Saint-Cômen, Sainte-Geneviève-des-Ardents'in, Saint-Martinin, Saint-Jacques-de-la-Boucherien julkisivut…
Tourangeau ei ollut enää pitkään aikaan näyttänyt ymmärtävän dom Claudea, niin älykkäänä kuin hänen katseensa seurasikin arkkidiakonia. Hän keskeytti hänet:
– Herra paratkoon! mitä ne teidän kirjanne sitten ovat?
– Tuossa on yksi, sanoi arkkidiakoni.
Ja avaten kammionsa ikkunan hän osoitti suunnatonta Notre-Dame-kirkkoa, joka torneineen, kiviseinineen ja valtavine selkineen piirtyi mustana varjokuvana tähtitaivasta vasten ikään kuin kaksipäinen, jättiläismäinen, keskellä kaupunkia istuva sfinksi.
Katseltuaan hetken ääneti tuota jättiläismäistä kirkkoa hän ojensi huoaten oikean kätensä edessään olevaa avointa kirjaa ja vasemman Notre-Damea kohden ja lausui, samalla kun hänen surullinen katseensa siirtyi kirjasta kirkkoon:
– Niin, tämä surmaa tuon.
Coictier, joka innokkaana oli kumartunut kirjan puoleen, ei malttanut olla huudahtamatta:
– Mutta mitä tässä sitten niin ihmeellistä on? Glossa in epistolasD. Pauli. Norimbergae, Antonius Koburger, 1474. Sehän ei ole mikään
uutuus. Se on Petrus Lombarduksen, magister sententiarumin kirja.
Siksikö että se on painettu?
– Tepä sen sanoitte, vastasi Claude, joka näytti vaipuneen syviin mietteisiin ja seisoi etusormi painettuna folianttia vasten, joka oli lähtenyt Nürnbergin kuuluisasta kirjapainosta. Sitten hän lausui seuraavat mystilliset sanat:
– Niin, niin, pikku seikat hallitsevat suuria; hammas voittaa ainepaljouden. Niilinrotta surmaa krokodiilin, miekkakala surmaa valaan, kirja surmaa rakennuksen.
Luostarin kello alkoi soida samassa, kun tohtori Jacques taas kuiskasi seuralaisensa korvaan ainaisen kertosäkeensä:
– Hän on hullu.
Toinen vastasi siihen tällä kertaa:
– Luulenpa melkein.
Iltasoiton jälkeen ei kukaan vieras saanut enää oleskella luostarissa. Vieraat tekivät lähtöä.
– Mestari, sanoi ukko Tourangeau hyvästellessään arkkidiakonia, minä pidän oppineista ja nerokkaista miehistä ja pidän teitä erikoisessa arvossa. Tulkaa huomenna Tournelles-palatsiin ja kysykää Saint-Martin de Tours'in apottia.
Arkkidiakoni palasi kammioonsa hämmästyneenä; hänelle selvisi vihdoin, kuka ukko Tourangeau oli; hän muisti seuraavan kohdan Saint-Martin de Tours'in kartulariumista: Abbas beati Martini, Scilicet Rex Franciae, est canonicus de consuetudine et habet parvam praebendam quam habet sanctus Venantius et debet sedere in sede thesaurarii. [Pyhän Martinuksen luostarin apotti, se on Ranskan kuningas, on itseoikeutettu kaniikki ja P. Venantiuksen pienen palkkapitäjän omistaja ja on oikeutettu istumaan pöydässä rahastonhoitajan paikalla.]
Vakuutettiin arkkidiakonin tästä lähtien olleen usein keskusteluissa Ludvig XI: n kanssa Olivier le Daimin ja Jacques Coictier'n suureksi harmiksi, joista jälkimmäinen tapansa mukaan löylytti ankarasti kuningasta.
II. Tämä surmaa tuon
Lukijattaremme suonevat anteeksi, että tässä hetkeksi pysähdymme tutkimaan, mikä ajatus saattoi piillä noissa arkkidiakonin arvoituksellisissa sanoissa: Tämä surmaa tuon. Kirja surmaa rakennuksen.
Omasta puolestamme uskomme, että ajatus oli kaksinainen. Ensiksikin pappisajatus. Siinä oli papin pelkoa uutta voimaa, kirjapainotaitoa kohtaan. Siinä oli kirkonmiehen hämmästystä Gutenbergin loistavan kirjapainon edessä. Saarnatuoli ja käsikirjoitus, puhuttu sana ja kirjoitettu sana siinä pelkäsi painettua sanaa; jotain sen tapaista kuin varpusen hämmennys, joka näkee enkeli Légion levittävän kuusi miljoonaa siipeään. Se oli profeetan huudahdus, joka jo kuulee vapautuneen ihmiskunnan kohisevan ja liikehtivän, – joka näkee älyn tulevaisuudessa hävittävän luulon, ajattelun murtavan uskon, maailman järkyttävän Roomaa. Filosofin ennustus, joka näkee inhimillisen ajatuksen kirjapainon siivillä haihtuvan teokratian säiliöstä. Sotilaan kauhistusta, joka tutkii muurinsärkijän pronssipäätä ja sanoo: Torni murtuu. Se merkitsi, että toinen valta seuraisi toista. Se lausui toisin sanoen: Kirjapaino surmaa kirkon.
Mutta tämän ajatuksen alla, joka epäilemättä oli ensimmäinen ja yksinkertaisin, oli meidän mielestämme toinen ja uudempi, joka johtui edellisestä. Sitä oli vaikeampi huomata ja helpompi vastustaa, se oli aivan yhtä filosofinen eikä enää yksinomaan papin, vaan myös tiedemiehen ja taiteilijan käsitys. Siinä ilmeni aavistus, että ihmisajatus muuttaessaan muotoa myös muuttaisi ilmaisutapaa, että kunkin sukupolven johtavaa ajatusta ei enää kirjoitettaisi samalla aineella ja samalla tavalla, että luja ja kestävä kivikirja jättäisi sijan vielä lujemmalle ja kestävämmälle painetulle kirjalle. Tässä mielessä oli arkkidiakonin hämärällä lauseella uusi merkitys. Se tahtoi sanoa, että toinen taito syrjäyttäisi toisen. Se merkitsisi: Kirjapainotaito surmaa rakennustaiteen.
Itse asiassa onkin aikain alusta kristillisen ajanlaskun viidenteentoista vuosisataan saakka rakennustaide ihmiskunnan suuri kirja, ihmisen tärkein voiman tai älyn ilmaus hänen eri kehitysasteillaan.
Kun vanhimpien ihmisrotujen muistia rasitti liiallinen kuormitus, kun inhimillisten muistojen määrä kävi niin raskaaksi ja sekavaksi, että paljas lentävä sana oli vaarassa eksyä siihen, kirjoitettiin ne maaperään samalla kertaa havainnollisimmalla, kestävimmällä ja luonnollisimmalla tavalla. Jokaiselle perinteelle pystytettiin muistomerkki.
Ensimmäiset muistomerkit olivat yksinkertaisia kivilohkareita, jotka eivät olleet rautaa tunteneet, sanoo Mooses. Rakennustaide alkoi niinkuin kaikki kirjoitustaito. Se oli aluksi aakkosia. Pystytettiin kivi, ja se oli kirjain, ja jokainen kirjain oli hieroglyfi, ja jokaisessa hieroglyfissä oli ryhmä ajatuksia, aivan kuin kapiteeleja pylväiden päissä. Niin menettelivät kaikki rodut, kaikkialla, samaan aikaan, koko maapallolla. Kelttien pystyttämiä kiviä tapaa Siperiassa samoin kuin Amerikan aroilla.
Myöhemmin muodostettiin sanoja. Asetettiin kiviä päällekkäin, yhdistettiin näitä graniittitavuja, ja sana aloittelihe muutamilla yhdistelmillä. Kelttien dolmen ja cromlech, etruskien tumulus ja heprealaisten galgal ovat sanoja. Jotkut niistä, erikoisesti tumulus, ovat henkilönnimiä. Toisinaan tapahtui, että kun oli viljalti kiviä ja laaja tasanko, kirjoitettiin kokonainen ajatus. Kamakin suunnaton röykkiö on jo kokonainen lauselma.
Viimein kirjoitettiin kirjoja. Tarut olivat synnyttäneet symboleja, joiden alle ne hävisivät kuin puunrunko lehvien alle. Kaikki nuo symbolit, joihin ihmiskunta uskoi, kasvoivat, lisääntyivät, sekoittuivat, kehittyivät yhä enemmän; ensimmäiset muistomerkit eivät enää riittäneet niitä sisällyttämään itseensä; ne paisuivat joka puolelta niiden yli. Nämä muistomerkit kykenivät töin tuskin ilmaisemaan vanhinta perinnettä, joka itsekin oli yksinkertainen, alaston, maassa lepäävä. Symbolin täytyi saada laajentua rakennukseksi. Rakennustaide kehittyi nyt inhimillisen ajatuksen keralla; siitä tuli jättiläinen, jolla oli tuhansia päitä ja käsivarsia ja joka ilmaisi kestävässä, havaittavassa, ruumiillisessa muodossa koko tuon häilyvän symboliikan. Samalla kun Dedalus, joka on voima, mittasi, samalla kun Orfeus, joka on äly, lauloi, alkoivat pylväs, joka on kirjain, arkadi, joka on tavu, pyramidi, joka on sana, samalla sekä mittausopillisen että runollisen lain liikkeelle panemina ryhmittyä, yhdistyä, sulautua, laskeutua, nousta, asettua rinnan maassa, kerrostua kohden taivasta, kunnes ne aikakauden johtavan ajatuksen sanelun mukaan olivat kirjoittaneet nuo ihmeelliset kirjat, jotka myös olivat ihmeellisiä rakennuksia: Eklingan pagodin, Egyptin Ramseionin, Salomonin temppelin.
Ajatus-äiti, sana, ei ollut ainoastaan kaikkien näiden rakennusten perustana, vaan se ilmeni myös niiden muodossa. Niinpä ei esimerkiksi Salomonin temppeli ollut ainoastaan pyhän kirjan kuori, se oli pyhä kirja itse. Sen jokaisessa samakeskisessä ympärysmuurissa saattoivat papit lukea sanan käännettynä ja juhlistettuna silmälle, ja he seurasivat siten sen muutoksia pyhäköstä pyhäkköön, kunnes viimein löysivät sen viimeisessä tabernaakkelissaan konkreettisimmassa muodossa, joka vielä oli rakennustaidetta: arkissa. Siten oli sana suljettu rakennukseen, mutta sen kuva oli muovailtu kuoreen niinkuin ihmiskasvot muumioarkkuun.
Eikä yksin rakennus vaan myös niiden valitsema paikka ilmaisi ajatuksen, jota ne edustivat. Sitä mukaa, oliko ajatus, jota niiden tuli ilmaista, valoisa vai synkkä, koristi Kreikka vuorensa silmälle sopusointuisilla temppeleillä, kaivoi Intia vuorensa ontoiksi, laatiakseen noita maanalaisia, muodottomia pagodeja, joita kannattavat lukemattomat rivit graniittielefantteja.
Siten on ihmismaailman ensimmäisen kuudentuhannen vuoden aikana, Hindustanin vanhimmista pagodeista Kölnin tuomiokirkkoon saakka, rakennustaide ollut ihmiskunnan varsinainen kirjoitus. Ja tämä on niin totista totta, ettei ainoastaan kullakin uskonnollisella symbolilla, vaan myös jokaisella inhimillisellä ajatuksellakin on sivunsa, muistomerkkinsä tässä mittaamattomassa kirjassa.
Kaikki sivistys alkaa teokratialla ja päättyy demokratiaan. Tämä vapauden laki, joka seuraa yhteyttä, on rakennustaiteen kirjaan kirjoitettuna. Meidän ei kuitenkaan pidä luulla, – sitä haluamme erityisesti painottaa – , että rakennustaide kykenee pystyttämään ainoastaan temppeleitä, ilmaisemaan taruja ja pappissymboliikkaa sekä kivilehdilleen kirjoittamaan lain salaperäiset taulut. Jos niin olisi, niin silloin se ei voisi ilmaista ihmishengen uutta tilaa, sen toiselta puolelta täydet lehdet jäisivät takasivuiltaan tyhjiksi, sen teos olisi puolinainen, sen kirja vaillinainen, kun jokaisen kansan elämässä tulee hetki, jolloin pyhä symboliikka kuluu pois ja häviää vapaan ajatuksen vallan alle, kun ihminen vapautuu papista, kun filosofisten järjestelmäin rehevä kasvu kuihduttaa uskonnon kasvot. Mutta niin ei ole asianlaita.
Ottakaamme esimerkiksi keskiaika, jonka me näemme selvemmin, koska se on meitä lähempänä. Sen ensimmäisen ajanjakson aikana, jolloin teokratia järjestää Eurooppaa, jolloin Vatikaani kerää ja järjestää ympärilleen aineksia Roomaksi, joka rakennettiin siitä Roomasta, joka on Kapitoliumin raunioissa, jolloin kristinusko kiertää vanhan sivistyksen raunioilla ja keräilee kaikki yhteiskunnan kerrokset ja rakentaa raunioista uuden, pappisvaltaisen maailman, jonka päätekivenä on papillisuus, kuullaan tästä kaaoksesta aluksi salaisesti, sitten nähdään vähitellen kristinuskon elävöittävän hengen vaikutuksesta ja barbaarien kätten avulla syntyvän kuolleesta kreikkalaisesta ja roomalaisesta rakennustaiteesta tuon salaperäisen romaanisen rakennustaiteen, joka on Egyptin ja Intian teokraattisen rakennustaiteen sisar, puhtaan katolisuuden muuttumaton vertauskuva, paavillisen yhteyden horjumaton hieroglyfi. Koko sen kauden ajatus on itse asiassa tähän synkkään romaaniseen tyyliin kirjoitettuna. Siinä tuntee kaikkialla vallan, yhteyden, läpäisemättömyyden, ehdottomuuden, Gregorius VII: n; kaikkialla papin, ei missään ihmistä; kaikkialla yhteiskuntaluokan, ei missään kansaa.
Mutta sitten tulee ristiretkien aika. Ne ovat suuria kansanliikkeitä, ja jokainen suuri kansanliike, olkoon sen syy ja tarkoitus mikä tahansa, on aina viime kädessä ihmishengen vapautusta. Uutuudet raivaavat itselleen tien. Nyt alkaa jacquerioiden, praguerioiden ja liigojen ajanjakso. Auktoriteettia uhataan, yhteyttä järkytetään. Feodalismi tahtoo jakaa saaliin teokratian kanssa, odotellen kansaa, joka myöhemmin nousee vastustamattomana ja, kuten aina, näyttelee leijonan osaa, Quia nominor leo [Sillä nimeni on leijona]. Aatelisvalta kohoaa siis siten pappisvallan, porvarisvalta aatelisvallan alta. Euroopan ulkomuoto on muuttunut. No niin, rakennustaiteen muoto on myös muuttunut. Se on niinkuin sivistyskin kääntänyt lehteä, ja aikojen uusi henki löytää sen valmiina kirjoittamaan sanelunsa mukaan. Se on palannut ristiretkiltä suippokaaren samoin kuin kansat vapauden kera. Rooman pala palalta muretessa kuolee romaaninen rakennustaide. Hieroglyfi hylkää tuomiokirkon ja ryhtyy vaakunakilpien kuvilla koristamaan linnoja ja luomaan feodalismiin loistoa. Tuomiokirkko itse, tuo ennen niin dogmaattinen rakennus, joutuu nyt kaupungin porvariston, kunnan, vapauden haltuun, papilta taiteilijan käsiin. Taiteilija rakentaa sen makunsa mukaan. Hyvästi, mysteeri, taru, laki. Nyt hallitsee mielikuvitus ja oikku. Kunhan pappi saa basilikansa ja alttarinsa, hän antaa toisten pitää huolen lopusta. Neljä seinää ovat taiteilijan. Rakennustaiteellinen kirja ei enää kuulu papistolle, uskonnolle, Roomalle; se on mielikuvituksen, runouden, kansan oma. Siitä ne nopeat ja lukemattomat muutokset, jotka hämmästyttävät tässä rakennustaiteessa, joka kesti vain kolmesataa vuotta, kun jäykän liikkumaton romaaninen rakennustyyli kesti kuusi tai seitsemän.
Taide edistyy jättiläisaskelin. Kansan keskuudesta noussut nero ja alkuperäisyys on ottanut käsiinsä johdon, joka ennen oli piispoilla. Jokainen polvi kirjoittaa ohimennen rivinsä kirjaan. Se raapii vanhat romaaniset hieroglyfit tuomiokirkkojen julkisivuista; enintään näkee siellä täällä dogmin pistävän esiin uuden symbolin alta. Kansanomainen päällys antaa tuskin aavistaakaan uskonnollista luurankoa sen alta. On mahdotonta kuvitella kaikkia niitä vapauksia, joita arkkitehdit nyt ottavat, vieläpä kirkkoa vastaankin. On pylväänpäitä sellaisia kuin Palais de Justicen lämpiössä, joissa munkit ja nunnat lepäävät häpeällisesti toisiinsa kietoutuneina. Pääportaaleita sellaisia kuin Bourges'in tuomiokirkossa, jossa Noakin seikkailu on täydellisenä kuvattu kiveen. Pesuasioita sellaisia kuin Bochervillen luostarikirkossa, jossa juopunut, aasinkorvilla varustettu munkki nauraa malja kädessä vasten seurakunnan kasvoja. Tähän aikaan on kiveen kirjoitetulla sanalla etuoikeuksia, joita täysin voi verrata nykypäivien sanomalehtien vapauksiin.
Tämä vapaus menee sangen pitkälle. Joskus ilmaisee portaali, otsikko, koko kirkkokin symbolisen ajatuksen, joka on aivan vieras jumalanpalvelukselle, vieläpä suorastaan vihollismielinenkin kirkkoa kohtaan. Kolmannellatoista vuosisadalla on Guillaume de Paris, viidennellätoista Nicolas Flamel kirjoittanut sellaisia sivuja. Saint-Jacques-de-la-Boucherie oli kokonaan vastustuskirkko.
Ainoastaan siten oli ajatus siihen aikaan vapaa, ja se kirjoitettiinkin kokonaan vain noihin kirjoihin, joita nimitetään rakennuksiksi. Ellei se olisi pukeutunut rakennuksen muotoon, vaan ollut niin varomaton, että olisi uskoutunut käsikirjoituksen muotoon, olisi pyöveli sen julkisesti polttanut. Kirkon portaalin ajatuksen olisi ollut pakko todistaa vapaan ajatuksen teloitus. Kun sillä ei näin ollen ollut muuta ilmaisumahdollisuutta kuin rakennustaide, käytti se sitä hyväkseen kaikkialla. Siitä se ääretön määrä tuomiokirkkoja, jotka peittävät Euroopan, luku niin suunnaton, että on vaikea uskoa sitä, vaikkakin on vakuuttautunut sen todenperäisyydestä. Kaikki yhteiskunnan aineelliset ja henkiset voimat suuntautuivat samaan päämäärään: rakennustaiteeseen. Rakentaen muka kirkkoja Jumalalle kehittyi taide suurenmoiseen kukoistukseen.
Siihen aikaan tuli jokaisesta, joka oli syntynyt runoilijaksi, arkkitehti. Se nerous, joka oli hajallaan joukkojen keskuudessa ja tunsi feodalismin painavan ja likistävän itseään kuin pronssikilpisen katon, tapasi ainoan johdattimen rakennustaiteessa, ja sen iliaadit saivat tuomiokirkon muodon. Kaikki muut taiteet asettuivat kuuliaisina arkkitehtien käytettäväksi. He olivat noiden suurten teosten rakentajia. Arkkitehti, runoilija, mestari sisällytti itseensä kuvanveiston, joka koristi hänen julkisivunsa, maalaustaiteen, joka väritti hänen ikkunansa, soitannon, joka sai hänen kellonsa kaikumaan ja hänen urkunsa soimaan. Itse runousraukankin varsinaisessa mielessä, joka itsepintaisesti asusti käsikirjoituksissa, täytyi jotakin merkitäkseen astua joukkoon kirkkolaulun muodossa, mikä oikeastaan oli sama osa, jota Aiskyloksen tragediat olivat esittäneet Kreikan uskonnollisissa juhlissa ja Genesis Salomonin temppelissä.
Siten on rakennustaide Gutenbergiin saakka merkittävin yleisin kirjoitus. Tähän graniittikirjaan, joka aloitettiin itämailla ja jota jatkettiin kreikkalaisena ja roomalaisena muinaisaikana, on keskiaika kirjoittanut viimeisen lehden. Tuo ilmiö, että luokkarakennustaidetta seuraa kansanrakennustaide, jonka juuri olemme huomanneet keskiajalla, toistuu muuten kaikkien samanluontoisten ihmishengen liikkeiden keralla historian muiden suurten ajanjaksojen aikana. Niinpä esimerkiksi, kosketellaksemme tässä ainoastaan muutamalla sanalla lakia, jonka laveampi esittäminen vaatisi kokonaisia teoksia, seurasi kaukana idässä vanhimpain aikain kehdossa, intialaista rakennustaidetta foinikialainen, arabialaisen rakennustaiteen rikas äiti; klassillisella muinaisajalla egyptiläistä rakennustaidetta, josta etruskilainen tyyli ja kyklooppi-muistomerkit olivat vain toisintoja, kreikkalainen, jonka piirissä roomalainen tyyli on vain kartaagolaisen kupolin liiaksi kuormitettua jatkoa; ja uudempana aikana romaanista rakennustaidetta goottilainen. Ja jos yhdistää nämä kolme sarjaa, löytää kolmessa vanhemmassa sisaruksessa, intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa, saman symbolin: se on, teokratian, luokan, yhteyden, dogmin, tarun, Jumalan; ja kolmessa nuoremmassa sisaruksessa, foinikialaisessa, kreikkalaisessa ja goottilaisessa rakennustyylissä, olkoonpa niiden luonteesta kasvava muoto miten erilainen tahansa, myös saman ilmaisun, se on, vapauden, kansan, ihmisen.
Intialaisessa, egyptiläisessä ja romaanisessa rakennustaiteessa tuntee aina papin, ei muuta kuin papin, nimitettäköön häntä sitten brahmaaniksi, magiksi tai paaviksi. Niin ei ole kansan rakennustaiteen laita. Sen tuotteet ovat rikkaampia, eivätkä niin pyhiä. Foinikialaisessa tuntee kauppiaan, kreikkalaisessa tasavaltalaisen, goottilaisessa porvarin.
Kaikkien teokraattisten rakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat muuttumattomuus, kehityksen kammo, sitkeä pysyminen perinnäisissä viivoissa, alkuperäisten tyyppien pyhittäminen, kaikkien ihmisen ja luonnon muotojen pysyvä alistuminen symbolin käsittämättömiin oikkuihin. Ne ovat hämäriä kirjoja, joita vain vihityt saattavat selittää. Muuten on jokaisella muodolla, vieläpä jokaisella muodottomuudellakin merkityksensä, joka tekee sen loukkaamattomaksi. Älkää vaatiko intialaisia, egyptiläisiä ja romaanisia arkkitehteja muuttamaan piirustuksiaan tai parantamaan kuvanveistoaan. Täydellisyys on heistä jumalattomuutta. Näissä rakennustaiteissa näyttää dogmin jäykkyys levinneen kiven ylle uutena kivettymisenä. Kaikkien kansanrakennustaiteitten yleiset pääpiirteet ovat sitävastoin moninaisuus, kehitys, omaperäisyys, runsaus, alituinen liike. Ne ovat jo tarpeeksi vapautuneet uskonnosta ajatellakseen teostensa kauneutta, hoitaakseen sitä ja korjatakseen lakkaamatta sen veistokuva- tai lehtikuviokoristusta. Ne kuuluvat vuosisataansa. Niissä on inhimillistä, jota ne lakkaamatta sekoittavat jumalalliseen symboliin, jonka alaisina ne vielä näyttäytyvät. Siksi nämä rakennukset ovat kaikkien sielujen, kaikkien älyjen, kaikkien mielikuvituksien saavutettavissa; ne ovat vielä symbolisia, mutta helppotajuisia kuin luento. Teokraattisen rakennustaiteen ja tämän välillä on sama ero kuin pyhän kielen ja kansankielen, hieroglyfin ja taiteen, Salomonin ja Feidiaksen välillä.
Jos nyt tiivistämme muutamaan sanaan ytimen siitä, mitä olemme lyhyesti kosketelleet, jättämällä pois joukon todistuksia ja yksityiskohtaisia huomautuksia, tulemme siihen tulokseen, että rakennustaide aina viidenteentoista vuosisataan saakka on ollut ihmiskunnan tärkein kirjaanpanoväline, että tänä aikana ei ole maailmassa esiintynyt ainoatakaan kehittyneempää ajatusta, joka ei olisi muodostunut kirkoksi, että jokaisella kansanomaisella aatteella samoin kuin jokaisella uskonnollisella lailla on ollut muistomerkkinsä; sanalla sanoen, ettei ihmissuku ole ajatellut ainoatakaan vaikuttavampaa ajatusta, jota se ei olisi kirjoittanut kiveen. Ja miksi? Siksi, että jokainen ajatus, olipa se uskonnollinen tai filosofinen, pyrkii jatkuvaan elämään; siksi, että aate, joka on elähdyttänyt yhtä sukupolvea, pyrkii elähdyttämään toistakin ja jättämään jälkiä itsestään. Mutta miten heikko onkaan käsikirjoituksen kuolemattomuus! Miten kestävä, luja ja säilyvä kirja onkaan siihen verrattuna rakennus! Kirjoitetun sanan hävittämiseen tarvittiin vain soihtu tai turkkilainen. Rakennetun sanan hävittämiseen vaadittiin yhteiskunnallinen vallankumous tai maanjäristys. Barbaarit ovat vyöryneet Kolosseumin yli, vedenpaisumus mahdollisesti pyramidien yli.
Viidennellätoista vuosisadalla kaikki muuttuu.
Ihmisajatus keksii keinon jatkaakseen olemassaoloaan, keinon, joka ei ainoastaan ole pysyvämpi ja kestävämpi kuin rakennustaide, vaan myös yksinkertaisempi ja helpompi. Rakennustaide syöstään valtaistuimelta. Orfeuksen kivikirjaimia seuraa Gutenbergin lyijykirjaimet.
Kirja surmaa rakennuksen.
Kirjapainotaidon keksintö on historian suurin tapaus. Se on päävallankumous. Se on ihmiskunnan ilmaisutavan täydellinen uudistus; ihmisajatus riisuu yhden muodon pukeutuakseen toiseen; vanha symbolinen käärme, joka on edustanut älyä Aatamin ajoista asti, luo täydellisesti ja ratkaisevasti nahkansa.
Kirpapainotaidon muodossa on ajatus tullut katoamattomammaksi kuin milloinkaan ennen; se on lentävä, saavuttamaton, hävittämätön. Se sekoittuu ilmaan. Rakennustaiteen aikana se muodostui kallioksi ja valtasi vuosisadan ja kappaleen maata. Nykyään se muodostuu lintuparveksi, joka hajaantuu kaikkiin ilmansuuntiin ja valtaa yhtaikaa kaikki ilman ja tilan kohdat.
Toistamme vielä: kukapa ei näkisi, että se tällä lailla on paljoa hävittämättömämpi? Oltuaan kivikova se tulee elinvoimaiseksi. Se astuu kestävyydestä kuolemattomuuteen. Saattaa hajoittaa maan tasalle röykkiön, mutta miten hävittää sitä, joka on kaikkialla? Tulkoon vain vedenpaisumus: kun vuori aikoja sitten on hävinnyt sen kuohuihin, niin linnut lentävät yhä. Ja jos vain yksikin arkki liikkuu laineilla, laskeutuvat ne sille, uivat sen mukana, näkevät sen kera vetten laskeutuvan, ja uusi maailma, joka kasvaa tästä kaaoksesta, on herätessään näkevä haudatun maailman ajatuksen leijailevan yllään siivitettynä ja elävänä.
Ja kun havaitsee, että tämä ilmaisutapa ei ole ainoastaan kestävin, vaan myös yksinkertaisin, mukavin, käytännöllisin, kun ajattelee, ettei se tarvitse suuria varastoja eikä monimutkaista koneistoa, ja kun vertaa ajatusta, jonka rakennukseksi muuttuakseen on pakko panna liikkeelle neljä viisi muuta taidelajia ja tynnyrittäin kultaa, kokonainen vuori kiviä, kokonainen metsä hirsiä, kokonainen kansa rakentajia, kun vertaa sitä ajatukseen, joka muodostuu kirjaksi ja tarvitsee vain vähän paperia, vähän mustetta ja kynän, voiko silloin ihmetellä, että ihmishenki on hylännyt rakennustaiteen ja omaksunut kirjapainotaidon? Katkaiskaa äkkiä virran uoma sen pohjaan kaivetulla viemärillä, niin se jättää entisen uomansa.
Niinpä näemmekin, miten rakennustaide kirjapainotaidon keksimisestä saakka vähitellen kuihtuu, surkastuu ja paljastuu. Miten selvästi näkeekään, että vesi laskeutuu, että mehu katoaa, että aikojen ja kansojen ajatus jättää sen! Kylmeneminen on viidennellätoista vuosisadalla miltei huomaamaton, kirjapaino on vielä liian heikko ja riistää mahtavalta rakennustaiteelta ainoastaan muotojen runsauden. Mutta kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien on rakennustaiteen sairaus ilmeinen; se ei ilmaise enää oleellisesti yhteiskunnan ajatusta; se muodostuu kurjaksi klassillisen taiteen jäljittelijäksi; gallialaisesta, eurooppalaisesta, kotimaisesta se muuttuu kreikkalaiseksi ja roomalaiseksi, todellisesta ja uudenaikaisesta pseudo-antiikkiseksi. Tätä rappeutumista nimitetään renessanssiksi. Se on komeaa rappeutumista kuitenkin, sillä vanha goottilainen nerous, tuo Mainzin kirjapainon taakse painuva aurinko, valaisee vielä viimeisillä säteillään koko tuota latinalaisten arkaadien ja korinttilaisten pylvästöjen teennäistä yhdistystä.
Me luulemme laskevaa aurinkoa aamuruskoksi.
Mutta siitä lähtien, kun rakennustaide on vain taide muiden joukossa, siitä lähtien, kun se ei enää ole koko taide, hallitseva taide, yksinvaltias taide, ei se enää voi hallita muita taiteita, Ne itsenäistyvät, katkaisevat arkkitehdin ikeen ja hajaantuvat kukin taholleen. Ne voittavat kaikki tästä erosta. Eristäytyminen suurentaa kaikki. Kivenvuolu kehittyy kuvanveistoksi, miniatyyrimaalaus maalaustaiteeksi, kirkkolaulu musiikiksi. Voisi sanoa maailmanvallan hajoavan Aleksanterinsa kuoleman jälkeen ja sen maakuntain kehittyvän kuningaskunniksi.
Niin syntyvät Raffaello, Michel-Angelo, Jean Goujon, Palestrina, nuo häikäisevän kuudennentoista vuosisadan loistavat hahmot.
Samaan aikaan kuin taiteet vapautuu kaikkialla myös ajatus. Keskiajan kerettiläisruhtinaat olivat jo antaneet katolilaisuudelle tuntuvia iskuja. Kuudestoista vuosisata murtaa uskonnollisen ykseyden. Ennen kirjapainotaitoa oli uskonpuhdistus ollut ainoastaan eripuraisuutta; kirjapainotaito tekee siitä vallankumouksen. Poistakaa kirjapaino, niin kerettiläisyys on voimaton. Olkoon kohtalon tai kaitselmuksen ansiota, mutta Gutenberg on Lutherin edelläkävijä.
Mutta kun keskiajan aurinko oli mennyt mailleen, kun goottilainen nerous oli ainiaaksi sammunut taiteen taivaanrannalta, käy rakennustaide yhä värittömämmäksi ja himmeämmäksi ja sammuu vähitellen kokonaan. Painettu kirja, tuo rakennusta kalvava mato, imee sen kuiviin ja nielee sen. Sen lehdet varisevat, se laihtuu silminnähtävästi. Se on yksinkertainen, köyhä, tyhjä. Se ei enää ilmaise mitään, ei edes menneen ajan taiteen muistoa. Yksin jääneenä, muiden taiteiden hylkäämänä, koska ihmisajatus hylkää sen, kutsuu se taiteilijain puutteessa käsityöläisiä avukseen. Lasiruutu karvaa lasimaalauksen. Kivenhakkaaja seuraa kivenvuolijaa. Hyvästi kaikki mehu, kaikki omaperäisyys, kaikki elämä, kaikki henkevyys. Kurjana atelierikerjäläisenä se laahustaa jäljennöksestä jäljennökseen. Michel-Angelossa, joka kuudennellatoista vuosisadalla huomasi, että se oli kuoleman kielissä, heräsi viimeinen aate, epätoivon aate. Tämä taiteen jättiläinen oli latonut Pantheonin Partenonille ja luonut Rooman San Pietron. Se on suurteos, joka olisi ansainnut jäädä ainoaksi laatuaan, rakennustaiteen viimeiseksi omaperäiseksi teokseksi; se on taiteilijajättiläisen nimikirjoitus tuon suunnattoman kiviluettelon lopussa, joka oli päättymässä. Mutta mitä tekee Michel-Angelon kuoltua tämä vaivainen rakennustaide, joka eli oman itsensä varjona? Se ryhtyy jäljittelemään ja vääristelemään Rooman San Pietroa. Se on villitystä. Se on säälittävää. Jokaisella vuosisadalla on Rooman San Pietronsa; seitsemännellätoista vuosisadalla Val-de Grâce, kahdeksannellatoista Sainte-Geneviève. Jokaisella maalla on Rooman San Pietronsa. Lontoolla on omansa, Pietarilla omansa. Pariisilla on kaksi tai kolme. Elähtäneen, ennen kuolemaansa jälleen lapseksi muuttuvan suurtaiteen testamenttipahanen, viimeinen soperrus.
Jos sellaisten luonteenomaisten rakennusten sijasta, joita tässä olemme luetelleet, tutkimme taiteen yleistä muotoa kuudenneltatoista kahdeksannelletoista vuosisadalle, huomaamme samoja heikkenemisen ja kuihtumisen merkkejä. Frans II: n ajoista lähtien häviää rakennuksen taiteellinen muoto yhä enemmän ja antaa mittausopillisen muodon pistää yhä enemmän esiin aivan kuin luitten laihtuneessa potilaassa. Taiteen kauniit viivat väistyvät mittausopin kylmien ja ankarien viivojen tieltä. Rakennus ei ole enää rakennus, vaan monisärmiö. Rakennustaide koettaa epätoivoisesti peittää tätä alastomuutta. Näkee kreikkalaisia otsikkoja piirtyneen roomalaisiin ja päinvastoin. Aina Panthéon Partenonilla, San Pietro di Roma. Niitä on Henrik IV: n kivikulmauksilla varustetut tiilipalatsit; Place Royale, Place Dauphine. Niitä on Ludvig XIII: n raskaat, puristuneet, matalat, kyttyrämäisellä kupolilla varustetut kirkot. Mazarinin rakennustaide, Osakuntaintalon kehno italialainen pasticcio. Ludvig XIV: n palatsit, pitkät, jäykät, jääkylmät, kuolettavan yksitoikkoiset kurtisaanikasarmit. Ja lopuksi Ludvig XV näkinkenkäkiemuroineen ja lierokiehkuroineen ja kaikkine käsnineen ja kasvannaisineen, jotka rumentavat tuota vanhaa, elähtänyttä, hampaatonta ja keimailevaa rakennustaidetta. Frans II: sta Ludvig XV: een on sairaus kasvanut geometrisessa sarjassa. Taiteessa on enää vain luu ja nahka. Se on henkihieverissä.
Miten on tällä välin käynyt kirjapainotaidon? Koko se elämä, joka häviää rakennustaiteesta, muuttaa siihen. Samassa määrin kuin rakennustaide näivettyy, kasvaa ja paisuu kirjapaino. Sen voimamäärän, jonka ihmisajatus ennen pani rakennuksiin, panee se nyt kirjoihin. Niinpä näemmekin kuudenneltatoista vuosisadalta lähtien kirjapainon, joka on kasvanut kuihtuvan rakennustaiteen tasalle, taistelevan sen kanssa ja surmaavan sen. Seitsemännellätoista vuosisadalla on se jo kyllin yksinvaltias, kyllin voittoisa, kyllin varma menestyksestään, tarjotakseen maailmalle suuren kirjallisen vuosisadan juhlan. Pitkän levon jälkeen Ludvig XIV: n hovissa tarttuu se jälleen Lutherin vanhaan miekkaan, aseistaa sillä Voltairen ja ryhtyy hyökkäykseen tuota vanhaa Eurooppaa vastaan, jonka rakennustaiteellisen ilmaisutavan se oli jo surmannut. Kahdeksannentoista vuosisadan päättyessä se on hajoittanut kaiken. Yhdeksännellätoista se alkaa rakentaa uutta.
Kysymme nyt, kumpi näistä kahdesta taidosta on viimeisen kolmen vuosisadan aikana todellisesti edustanut inhimillistä ajatusta? Kumpi esittää sitä? Kumpi ei ainoastaan ilmaise sen kirjallista ja skolastista intoilua, vaan myös sen valtavaa, syvää, yleistä liikettä? Kumman näemme joka hetki, alati ja keskeytymättä johtavan ja hallitsevan vaeltavaa ihmiskuntaa, tuota tuhatjalkaista hirviötä? Rakennustaiteen vai kirjapainotaidon?
Kirjapainotaidon. Älkäämme erehtykö siitä; rakennustaide on kuollut, auttamattomasti kuollut, kirjapainon surmaama, kuollut siksi, että se ei ole niin säilyvä, kuollut siksi, että se maksaa enemmän. Jokainen tuomiokirkko on miljardi. On vaikeata kuvitella, millaisia rahasummia vaatisi rakennustaiteellisen kirjan uudelleen kirjoittaminen, maan peittäminen uudelleen tuhansilla kirkoilla, palaaminen takaisin noihin aikoihin, jolloin rakennusmuistomerkkejä oli sellainen määrä, että, erään silminnäkijän sanoja käyttääksemme, "olisi luullut, että maailma oli riisunut vanhat vaatteensa pukeutuakseen pelkkien kirkkojen valkeaan pukuun". Erat enim ut si mundus, ipse excutiendo semet, rejecta vestutate, candidam ecclesiarum vestem indueret. (Glaber Radulphus.)
Kirja valmistuu nopeasti, se on halpa ja voi kulkea kauas! Onhan luonnollista, että inhimillinen ajatus virtaa tätä rinnettä myöten. Tällä emme halua sanoa, ettei rakennustaide vielä siellä täällä pystyttäisi kaunista muistomerkkiä, yksinäistä mestariteosta. Kirjapainonkin aikana saa vielä aika ajoin nähdä pylväitä kohoavan, vaikkapa esimerkiksi kokonaisen armeijan pystyttämiä yhteenjuotetuista tykeistä, aivan kuin rakennustaiteen valta-aikana oli Iliadeja, Romanceroita, Mahabharatoja ja Niebelungenlauluja, jotka olivat koko kansan tekemiä toisiinsa liitetyistä ja yhteen juotetuista katkelmista. Ei ole lainkaan mahdotonta, että kahdennellakymmenennellä vuosisadalla saattaisi nousta joku nerokas arkkitehti yhtä hyvin kuin Dante kolmannellatoista. Mutta rakennustaide ei ole enää yhteiskunnallinen taide, ryhmätaide, hallitseva taide. Ihmiskunnan suurta runoelmaa, sen suurta rakennusta, sen suurta teosta ei enää rakenneta, se painetaan.
Ja jos rakennustaide vielä kerran nousisikin, ei se enää ole hallitsija. Se alistuu kirjallisuuden lakiin, joka ennen alistui sen valtaan. Nuo kaksi taidetta ovat vaihtaneet keskenään asemaa. Varmaa on, että rakennustaiteen valta-aikana yleensä harvinaiset runoteokset muistuttavat rakennusmuistomerkkejä. Intiassa on Vyasa kömpelö, omituinen, käsittämätön kuin pagodi. Egyptissä on runoudessa niinkuin rakennuksissakin viivojen suuruutta ja rauhaa, vanhassa Kreikassa niiden kauneutta, selkeyttä ja tasasuhtaisuutta, kristillisessä Euroopassa katolista majesteetillisuutta, naiivia katsantotapaa, uudistusajanjakson rikasta ja rehevää kasvullisuutta. Raamattu muistuttaa pyramideja, Iliadi Partenonia, Homeros Feidiasta. Dante kolmannellatoista vuosisadalla on viimeinen romaaninen kirkko; Shakespeare kuudennellatoista on viimeinen goottilainen tuomiokirkko.
Yhdistääksemme muutamaan sanaan, mitä yllä olemme luonnollisestikin epätäydellisesti ja typistetysti lausuneet, on ihmiskunnalla siis kaksi kirjaa, kaksi luetteloa, kaksi testamenttia: rakennustaide ja kirjapainotaito, kiviraamattu ja paperiraamattu. Kun tarkastaa näitä kahta raamattua, jotka ovat vuosisatoja olleet selkoselälleen avattuina, on epäilemättä aihetta kaivata graniittikirjoituksen ilmeistä majesteetillisuutta, noita jättiläismäisiä pylvästöiksi, pyloneiksi ja obeliskeiksi järjestyneitä aakkosia, noita ihmiskäden kohottamia vuoria, jotka peittävät maailman ja muinaisuuden Keopsin pyramidista Strassburgin tuomiokirkon torniin saakka. Meidän tulee näiltä kivisivuilta lukea menneisyyttä, meidän tulee ihailla ja alati selailla rakennustaiteen kirjoittamaa kirjaa, mutta meidän ei pidä kieltää sen rakennuksen suuruutta, jonka kirjapaino on pystyttänyt.
Tämä rakennus on suunnaton. Joku tilastotieteilijä, en tiedä varmaan kuka, on laskenut että latomalla päällekkäin kaikki nidokset, jotka Gutenbergin ajoista lähtien ovat ilmestyneet painosta, saataisiin maan ja kuun välimatka täytetyksi; mutta tällaisesta suuruudesta emme tahdo puhua. Kun koettaa ajatuksissaan muodostaa kokonaiskuvaa kaikista kirjapainon tuotteista meidän päiviimme saakka, eikö se kokonaisuutena tunnu meistä suunnattomalta rakennukselta, jonka pohjana on koko maailma, jota ihmiskunta lakkaamatta rakentaa ja jonka valtavat huiput häipyvät tulevaisuuden läpinäkymättömään usvaan? Se on älyn muurahaiskeko. Se on mehiläispesä, jonne kaikki mielikuvitukset, nuo kultaiset mehiläiset, tuovat hunajansa. Tuossa rakennuksessa on lukemattomia kerroksia. Siellä täällä näkee sen pohjalta tieteen pimeitten luolien tunkeutuvan syvälle sen uumeniin. Kaikkialle sen pinnalle on taide tuhlaavasti kylvänyt lehtikoristeitaan, ruusustojaan ja huippujaan. Siinä on jokaisella yksityisellä työllä, niin oikulliselta ja erilliseltä kuin se tuntuukin, oma paikkansa ulkonemallaan. Kaikki muodostaa yhdessä sopusointuisen kokonaisuuden. Shakespearen tuomiokirkosta Byronin moskeijaan saakka kohoaa tuhansia pieniä kellotorneja järjestymättömässä joukossa tässä inhimillisen ajatuksen pääkaupungissa. Jalustaan on kirjoitettu muutamia ihmiskunnan vanhoja kunnianimiä, joita rakennustaide ei ole merkinnyt luetteloon. Niinpä on käytävän vasemmalle puolelle liitetty seinään Homeroksen vanha valkomarmorinen korkokuva; oikealla kohottaa monikielinen raamattu seitsemää päätään. Etäämpänä näkyy Romanceron lohikäärme ja muutamia muita sekasikiömuotoja, Vedat ja Niebelungen. Tämä suunnaton rakennus ei muuten milloinkaan valmistu. Kirjapaino, tuo jättiläiskone, joka alati imee yhteiskunnan kaiken älyllisen mehun, valmistaa lakkaamatta uusia aineksia teokseensa. Koko ihmiskunta on rakennustelineillä. Jokainen pää on muurari. Mitättöminkin täyttää kolonsa tai kantaa kivensä. Rétif de la Bretonne [viime vuosisadan alussa elänyt romaanikirjailija] tuo korillisen täytesoraa. Joka päivä kasvaa rakennus kerroksen. Ja paitsi kunkin kirjailijan yksityisiä ja omia lisiä, on kokoomateoksiakin. Kahdeksastoista vuosisata antaa Encyclopédien, vallankumous Moniteurin. Sekin on totisesti rakennus, joka kasvaa ja kohoaa kohden korkeutta rajattomissa kierteissä, siihenkin sisältyy kielten sekoitus, lakkaamaton aherrus, väsymätön työ, koko ihmiskunnan yhteisponnistus, ajatuksen pakopaikka uuden vedenpaisumuksen varalta, raakalaisten tulvan varalta. Se on ihmissuvun uusi Baabelin torni.
KUUDES KIRJA
I. Puolueeton silmäys entisajan tuomarikuntaan
Jalosukuinen ritari Robert d'Estouteville, Beynen herra, Yvrin ja Saint-Andryn paroni Marchessa, kuninkaallinen neuvos ja kamariherra sekä Pariisin kuninkaallinen kaupunginvouti oli oikea onnenpoika armon vuonna 1482. Lähes seitsemäntoista vuotta sitten, 7: ntenä päivänä marraskuuta v. 1465, pyrstötähden ilmestymisen vuonna [tämä pyrstötähti, jonka takia paavi Kalikstus määräsi pidettäväksi julkisia rukouksia, on sama joka näyttäytyi jälleen v. 1835], hän oli saanut kuninkaalta tämän sievän kaupunginvoudintoimen, jota pidettiin pikemmin arvoasemana kuin virkana, "arvona, johon liittyi melkoinen poliittinen vaikutusvalta, monia etuoikeuksia ja suuri tuomiovalta", kuten Joannes Lmnus sanoo. Aatelismies, joka oli kuninkaallinen virkamies ja joka oli saanut valtuutensa ennen Ludvig XI: n aviottoman tyttären ja Bourbonin äpärän kihlausta, oli v. 82 sangen ihmeellinen ilmiö. Samana päivänä, jona Robert d'Estouteville oli saanut Jacques de Villiers'n jälkeen Pariisin kaupunginvoudinviran, oli mestari Jean Dauvet seurannut herra Hélye de Thorrettes'ia parlamentin oikeusistuimen ensimmäisenä presidenttinä, Jean Jouvenel des Ursins tullut Pierre de Morvilliers'n jälkeen Ranskan kansleriksi, ja Regnault des Dormans tehnyt tyhjäksi Pierre Puyn toiveet päästä kuninkaallisen palatsin vakinaiseen anomuskirjain esittelijänvirkaan. Mutta miten monissa käsissä olivatkaan presidentin-, kanslerin- ja esittelijänvirat olleet sen jälkeen kun Robert d'Estouteville sai Pariisin kaupunginvoudintoimen! Se oli "jätetty hänen haltuunsa", kuten kuninkaallisessa nimityskirjelmässä sanottiin, ja totta on, että hän oli pitänyt sen hyvin hallussaan. Hän oli tarrautunut siihen kiinni, omistanut sen omakseen, tehnyt sen osaksi itseään niin taitavasti, että oli välttänyt sen vaihtokuumeen, joka vaivasi epäluuloista, ärtyisää ja uutteraa Ludvig XI: tä: tiheillä nimityksillä ja viraltapanoilla hän koetti pitää hallinnon joustavana. Ja lisäksi oli tuo urhea ritari toimittanut pojalleenkin pysyvän virka-aseman, ja jo kaksi vuotta oli nimi Jacques d'Estouteville, aseenkantaja, komeillut hänen omansa vieressä Pariisin kaupungin voutikunnan virkamiesluettelon alussa, mikä osoitti todellakin harvinaista, varmaa ja erinomaista suosiota. Totta on, että Robert d'Estouteville oli urhea soturi, joka lojaalisti oli nostanut lippunsa yhteishyvänliittoa vastaan ja tarjonnut kuningattarelle, kun tämä tuli Pariisiin 14 – , sangen ihmeellisen sokerileivoshirven. Hän oli vielä kaiken lisäksi herra Tristan l'Hermiten, kuninkaallisen palatsin vartioston päällikön hyvä ystävä. Herra Robertilla oli niin muodoin sangen hauska ja mukava asema. Ennen kaikkea sangen hyvät palkkaedut, joihin viiniköynnösten rypäleterttuina liittyivät tulot kaikista ylituomioistuimen langettamista siviili- ja rikostuomioista sekä kaikista Châtelet'n alioikeuksien langettamista siviili- ja rikostuomioista, puhumattakaan Mantes'in ja Corbeil'n siltojen sievoisista tullituloista ja Pariisin torikaupan sekä halko- ja suolakauppiaitten veroista. Lisätkäämme tähän ilo ratsastaa kaupungin virkamiesten etunenässä ja antaa kauniin sota-asunsa, jota vieläkin voi ihailla hänen hautaveistoksessaan Valmont'in luostarissa Normandiassa, ja Montlhéryn luona kuhmuille lyödyn kypärinsä loistaa raatimiesten ja kaupunginkorttelien kaitsijain puoliksi punaisia ja tummanruskeita viittoja vasten. Ja olihan jotakin olla kahdentoista oikeudenpalvelijan, Châtelet'n vahtimestarien ja vartijoiden, Châtelet'n kahden tutkintotuomarin, auditores Castelleti, kuudentoista korttelin kuudentoista komissaarin, Châtelet'n vanginvartijain, neljän maapalkalla olevan oikeudenpalvelijan, sadankahdenkymmenen ratsupoliisin, sadankahdenkymmenen sauvalla varustetun oikeudenpalvelijan ja yövartion kapteenin ja hänen vartijainsa, alivartijainsa, vastavartijainsa ja jälkivartijainsa käskijä. Merkitsi kai jotakin tuomiovalta ylemmissä ja alemmissa tuomioistuimissa, oikeus vangita, hirttää ja teilata, puhumattakaan ensi asteen tuomiovallasta, in prima instantia, Pariisin varakreivikunnassa, joka niin loistavasti oli jaettu seitsemään aateliseen tuomiokuntaan. Voiko kuvitella mitään miellyttävämpää, kuin herra Robert d'Estoutevi'llen tavoin päivisin jakaa lakia ja oikeutta Grand Châtelet'ssa Filip Augustin suurten, rikkinäisten suippokaariholvien alla ja, kuten hänen iltaisin oli tapana tehdä, mennä sieltä komeaan, Rue Galilée-kadun varrella sijaitsevaan taloonsa, joka oli kuninkaallisen palatsin alueella ja jota hän hallitsi vaimonsa, madame Ambroise de Loren perintöosuutena, lepäämään ponnistuksista, joita oli tuottanut jonkun hirtehisraukan lähettäminen yölevolle tuohon "pieneen, Rue de l'Escorcherien varrella sijaitsevaan komeroon, jota Pariisin kaupunginvoudit ja raatimiehet käyttivät vankilana ja joka oli tehty yksitoista jalkaa pitkäksi, seitsemän jalkaa ja neljä tuumaa leveäksi sekä yksitoista jalkaa korkeaksi"?
Ja herra Robert d'Estoutevillella ei ollut ainoastaan omaa pientä tuomiovaltaansa Pariisin kaupunginvoutina ja varakreivinä, vaan hänellä oli myös melkoinen osansa kuninkaan suuresta tuomiovallasta. Ei ollut ainoatakaan hieman huomattavampaa päätä, joka ei olisi käynyt hänen kättensä kautta, ennen kuin se joutui pyövelille. Hän se oli Bastille Saint-Antoinesta noutanut Nemours'in herttuan viedäkseen hänet Hallien torille ja Saint-Polin konnetaabelin viedäkseen hänet Grève-torille; viimeksimainittu oli nyrpeä ja kiljaisi hra kaupunginvoudin suureksi iloksi, sillä hän ei lainkaan pitänyt hra konnetaabelista.
Siinä on jo enemmän kuin tarvitaankaan, jotta voisi elää onnellista ja ylhäistä elämää ja ansaita kerran kunnioitettavan sivun Pariisin kaupunginvoutien mielenkiintoisessa historiassa, josta saadaan tietää, että Oudard de Villeneuvellä oli talo Boucherieskadun varrella, että Guillaume de Hangast osti suuren ja pienen Savoien, että Guillaume Thiboust antoi Sainte-Genevièven nunnille talonsa Clopin-kadun varrelta, että Hugues Aubriot asui Hôtel du Porc-Epicissä, ja muita kotoisia seikkoja.
Mutta kaikista näistä iloisen ja tyynen elämän edellytyksistä huolimatta oli herra Robert d'Estouteville herännyt sangen huonolla ja ärtyisällä tuulella tammikuun 7: nnen päivän aamuna v. 1482. Hänen olisi ollut vaikea sanoa, mikä siihen oli syynä. Johtuiko se ehkä siitä, että ilma oli pilvinen, että hänen vanha, Montlhéryn aikuinen miekankantimensa oli liian kireällä ja liian sotilaallisesti puristi hänen, pulleata kaupunginvoudinvatsaansa, että hän oli nähnyt joukon renttuja kulkevan neljä rinnakkain hänen ikkunainsa alitse häntä ilkkuen, yllä nuttu, ilman paitaa ja päässä hattu ilman pohjaa ja laukku ja pullo kupeella? Johtuiko se ehkä hämärästä aavistuksesta, että tuleva kuningas Kaarle VIII supistaisi vuoden päästä hänen tulojaan kolmellasadallaseitsemälläkymmenellä livrellä, kuudellatoista soulla ja kahdeksalla denierillä? Päättäköön lukija. Omasta puolestamme olemme melkein taipuvaiset uskomaan, että hän oli huonolla tuulella yksinkertaisesti siksi, että oli huonolla tuulella.
Muuten oli juuri juhlan jälkeinen päivä, ikävä päivä kaikille ja erittäinkin niille viranomaisille, joiden toimena on lakaista pois kaikki se lika, sekä sananmukaisessa että kuvaannollisessa mielessä, jonka Pariisin juhla jättää jälkeensä. Ja hänen tuli pitää istuntoa Grand-Châtelet'ssa. Mutta olemme olleet huomaavinamme, että tuomarit tavallisesti asettavat niin, että heidän istuntopäivänsä ovat samalla heidän huonotuulisia päiviään, jotta heillä aina olisi käsillä joku, johon kuninkaan, lain ja oikeuden nimessä voivat purkaa vihansa.
Istunto oli muuten alkanut ilman häntä. Hänen sijaisensa siviili-, rikos- ja poliisituomioistuimissa istuivat kuten tavallisesti hänen puolestaan, ja jo kello kahdeksalta aamulla oli kymmenen tai kaksitoista miestä ja naista tiheässä ryhmässä eräässä Embas du Châtelet'n pimeän salin nurkassa tukevan tammiaitauksen ja seinän välissä vilkkaalla mielenkiinnolla seurannut sitä vaihtelevaa ja huvittavaa näytelmää, jonka siviili- ja rikosoikeus mestari Florian Barbediennen, Châtelet'n tutkintotuomarin ja herra kaupunginvoudin lähimmän miehen hieman sekaisin ja umpimähkään jakamana tarjosi.
Sali oli pieni, matala, holvattu. Sen perällä oli liljoilla koristettu pöytä ja sen ääressä suuri, tamminen, veistoksilla koristettu nojatuoli kaupunginvoutia varten (se oli nyt tyhjänä) sekä toinen matalampi tuoli vasemmalla tutkintotuomaria, mestari Floriania varten. Pöydän alapäässä istui kirjuri ja kirjoittaa rapisteli. Etupuolella oli väkeä ja oven ja pöydän tienoilla muutamia oikeudenpalvelijoita entisajan sinipunaisissa, valkoisella ristillä varustetuissa kamlottimekoissa. Kaksi Parloir-aux-Bourgeois'n oikeudenpalvelijaa puettuina puoliksi punaisiin, puoliksi sinisiin nuttuihin seisoi vahdissa suljetulla, matalalla ovella, joka näkyi huoneen perältä pöydän takaa. Yksi ainoa suippokaari-ikkuna paksussa seinämuurissa loi himmeän tammikuun valaistuksen kahteen omituiseen olentoon: kujeelliseen paholaisenpäähän, joka oli vuoltu holvin päätekivessä olevaan lampunjalkaan, ja tuomariin, joka istui ylinnä liljoilla koristetun pöydän ääressä.
Kuvitelkaapa olentoa, joka istuu kaupunginvoudin pöydän ääressä kyyristyneenä kyynärpäittensä varaan kahden valtavan asiakirjaröykkiön keskellä, jalat pitkän, ruskea verkaisen kaavun liepeissä, päässä valkoisesta lampaannahasta tehty lakki, jonka alta kulmakarvat pistävät esille, olentoa jolla on punertavat, vihaiset kasvot, pienet tirkistelevät silmät ja lihavat, riippuvat posket, jotka yhtyvät leuan alla, niin teillä on mestari Florian Barbedienne, Châtelet'n tutkintotuomari edessänne.
Tutkintotuomari oli kuuro. Kiusallinen vika tutkintotuomarille. Mestari Florian tuomitsi siitä huolimatta ilman valituksia ja erinomaisen johdonmukaisesti. Onhan totta, että tuomarille riittää, kunhan hän vain näyttää kuuntelevan; ja arvoisa tutkintotuomari täytti sitä paremmin tämän ehdon, hyvän tuomitsemisen ainoan olennaisen ehdon, kun hänen tarkkaavaisuuttaan ei voinut häiritä ulkoinen melu.
Muuten oli kuuntelijain joukossa hänen sanojensa ja liikkeittensä hellittämättömänä vaarinottajana eilinen ystävämme Jehan Frollo du Moulin, tuo pieni ylioppilas, tuo auttamaton maleksija, jonka saattoi varmasti tavata mistä tahansa muualta, mutta ei professorien luennoilta.
– Katsoppas, sanoi hän hiljaa ystävälleen Robin Poussepainille, joka nauraen kuunteli hänen vieressään hänen huomautuksiaan heidän silmiensä edessä esitettävästä näytelmästä, – tuossahan on Jehanneton du Buisson. Marché-Neufin laiskurin kaunis tytär! – Sieluni kautta, tuomitseeko tuo ukko hänet; eihän sillä ole silmiä eikä korvia lainkaan! Viisitoista souta neljä denieriä siitä, että on kantanut kahta rukousnauhaa! Se on hiukan kallista. Lex duri carminis. – Mikäs tuo on? Robin Chief-de-Ville, haarniskaseppä! – Siksi että on päässyt mestariksi sanotussa ammatissa! – Se on hänen pääsymaksunsa. – Kas tuossa on kaksi aatelismiestä noiden retkujen joukossa! Aiglet de Soins, Hutin de Mailly. Kaksi aseenkantajaa, corpus Christi! Ahaa, he ovat pelanneet. Milloinkahan nähdään täällä meidän rehtorimme? Sata livreä sakkoa kuninkaalle! Tuo Barbedienne iskee kuin kuuro, – ja kuuro hän onkin! – Tahdonpa vaihtaa nahkani veljeni arkkidiakonin kanssa, jollen siitä huolimatta pelaa, pelaa yöt päivät, elä pelissä, kuole pelissä ja pane peliin sieluani, sitten kun viimeinen paita on mennyt! – Pyhä Neitsyt, mikä parvi tyttöjä, perätysten kuin lampaat! Ambroise Lécuyère, Isabeau la Paynette! Bérarde Gironin! Tunnenhan ne kaikki, Herra paratkoon! Sakkoa, sakkoa! Sittenhän tiedätte vasta käyttää kullallakirjailtuja vöitä! Kymmenen souta, senkin keimailijat! – Oh! tuota vanhaa koirankuonolaista! Kuuro ja tyhmä päästään! Oh! sinä Florian hölmö! Oh! sinä variksenpelätin! Katsopas sitä tuolla pöytänsä ääressä! Se syö, pureksii, ahmii jutun toisensa jälkeen. Sakkoja, löytöpalkkioita, maksuja, oikeudenkäyntikuluja, palkkoja, vahingonkorvausmaksuja, arestia, vankilaa, vettä-leipää, se on kaikki hänestä joulutorttua ja juhannuskakkua! Katsopas sitä sikaa! – Kas vain! hyvä! taas rakastettava naikkonen! Thibaud la Thibaude, ei enempää eikä vähempää! – Siksi, että hän on lähtenyt Rue Glatignyltä! – Kuka on tuo poika? Gieffroy Mahonne, santarmi, jousi kädessä. Hän on kironnut Jumalan nimeen. Sakkoa vain, la Thibaude! Sakkoa vain, Gieffroy! Sakkoa kummallekin! Se vanha kuuro! hän on varmasti sekoittanut nämä kaksi juttua! Lyönpä kymmenen yhtä vastaan, että hän sakottaa tyttöä kirouksesta ja santarmia rakkaudesta! – Katsopas, Robin Poussepain! Mitäs ne tuovat sisälle? Onpa siinä poliiseja! Jupiterin kautta! siinähän on koko koiralauma! Se on kai paras metsästyssaalis. Metsäkarju. – Niin onkin, Robin, niin onkin! – Ja aika komea onkin! – Herkules vieköön! sehän on meidän eilinen ruhtinaamme, meidän narripaavimme, meidän kellonsoittajamme, meidän yksisilmäisemme, meidän kyttyräselkäisemme, meidän irvistäjämme! Se on Quasimodo!..
Se oli todellakin hän.
Se oli Quasimodo sidottuna, köytettynä, kytkettynä, kahlehdittuna ja tarkasti vartioituna. Häntä ympäröivien poliisimiesten joukossa oli myös yövartion päällikkö omassa persoonassaan, Ranskan koruommeltu vaakuna rinnassa ja Pariisin vaakuna selässä. Ellei ota lukuun Quasimodon muodottomuutta, ei hänessä muuten havainnut mitään sellaista pelottavaa, mitä olisi pitänyt pertuskoilla ja tuliluikuilla hillitä. Hän oli synkkä, äänetön ja tyyni. Vain silloin tällöin hän katsahti silmällään vihaisesti köysiä, jotka puristivat häntä.
Samalla silmäili hän saliin ympärilleen, mutta niin sammuneella ja raukealla katseella, että naiset uskalsivat nauraa ja osoittaa häntä sormellaan.
Tällä välin silmäili mestari Florian tarkkaavasti Quasimodoa koskevaa syytöskirjelmää, jonka kirjuri ojensi hänelle, ja näytti sen tehtyään hetken kokoavan ajatuksiaan. Tämän varotoimenpiteen vuoksi, jota hän ei koskaan laiminlyönyt, hän tiesi ennalta syytetyn nimen, arvon ja rikoksen, mietti vastauksensa ajateltuihin vastauksiin, ja näin onnistui hänen kuurouttaan pahemmin paljastamatta luovia kuulustelut kaikkien salakarien lomitse. Syytöskirjelmä merkitsi hänelle sokean koiraa. Jos joskus sattuikin, että hänen puutteensa paljastui jonkin hajanaisen lausunnon tai käsittämättömän kysymyksen johdosta, luulivat tätä toiset syvämielisyydeksi, toiset tyhmyydeksi. Kummassakaan tapauksessa ei tuomioistuimen kunnia kärsinyt minkäänlaista kolausta; sillä parempi on, että tuomaria pidetään tyhmänä tai syvällisenä kuin kuurona. Hän teki näin ollen kaiken voitavansa peittääkseen kuuroutensa kaikilta ja onnistui tavallisesti niin hyvin, että hän alkoi lopulta itse luulla, että hänellä oli mainio kuulo. Se käy muuten helpommin päinsä kuin luuleekaan. Kaikki kyttyräselkäiset käyvät pää pystyssä, kaikki änkyttäjät pitävät mielellään puheita, kaikki kuurot puhuvat hiljaa. Mestari Florian luuli korkeintaan olevansa hieman huonokuuloinen. Se oli ainoa myönnytys, minkä hän teki tässä asiassa yleiselle mielipiteelle rehellisyyden ja avomielisyyden hetkinään.
Punnittuaan täten perinpohjin Quasimodon jutun, taivutti hän päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä, näyttääkseen sitä majesteetillisemmalta ja puolueettomammalta, joten hän sillä hetkellä oli sekä kuuro että sokea; kaksi ehtoa, joita vailla tuomari ei ole täydellinen. Tässä mahtavassa asennossa hän aloitti kuulustelun.
– Nimenne?
Tässä oli nyt esillä tapaus, jota ei ollut "laissa huomioonotettu": kuuro kuulustelemassa kuuroa.
Quasimodo, jolla ei ollut aavistustakaan tuomarin kysymyksestä, katseli häntä edelleen, eikä vastannut. Kuuro tuomari, jolla puolestaan ei ollut aavistusta kuulusteltavan kuuroudesta, luuli että tämä vastasi niinkuin syytetyt tavallisesti tekevät, ja jatkoi koneellisen ja tylsän varmasti.
– Hyvä. Ikänne?
Quasimodo ei tietenkään vastannut tähänkään kysymykseen. Tuomari luuli hänen vastanneen ja jatkoi.
– Entä ammattinne?
Yhä sama äänettömyys. Kuuntelijat alkoivat nyt kuiskailla ja katsoa toisiinsa.
– Riittää, jatkoi tutkintotuomari järkähtämättömän tyynesti, koska hän luuli syytetyn vastanneen hänen kolmanteen kysymykseensä. – Teitä syytetään täällä: primo, yörauhan häiritsemisestä; secundo: väkivallanteosta muuatta naishupakkoa kohtaan, in praejudicium meretricis [arvatenkin porttoa]; tertio: väkivallasta ja tottelemattomuudesta meidän herramme kuninkaan jousimiehiä kohtaan. Onko teillä jotakin huomautettavaa näiden syytösten johdosta? – Kirjuri, oletteko merkinnyt kirjaan, mitä syytetty on tähän saakka sanonut?
Tämä onneton kysymys sai koko salin kirjureista kuuntelijoihin saakka purskahtamaan niin raikuvaan, niin hillittömään, niin rajuun ja yleiseen nauruun, että kumpikin kuuro sen ehdottomasti huomasi. Quasimodo kääntyi ja kohautti halveksivasti kyttyräänsä, samalla kun mestari Florian, joka hämmästyi niinkuin hänkin ja luuli, että kuulijain naurun oli herättänyt jokin syytetyn pilkallinen vastaus, jonka hän vain näki olkapäidenkohauksena, huudahti kiukkuisena:
– Tuo vastaus saattaisi viedä hirteen, senkin lurjus! Tiedätkö, kenelle puhut?
Nämä sanat eivät olleet omiaan vaimentamaan yleistä hilpeyttä. Ne tuntuivat niin eriskummaisilta ja hupsuilta, että nauru tarttui jopa Parloir-aux-Bourgeois'n vahtimestareihinkin, eräänlaisiin keihäillä varustettuihin palvelijoihin, joiden virkapukuun kuului tyhmyyskin. Quasimodo yksin pysyi järkähtämättömän vakavana siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän tajunnut rahtuakaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuomari, joka yhä kiihtyi, katsoi olevansa velvollinen jatkamaan samaan tapaan, toivoen siten saattavansa syytetyn pelon valtaan, mikä sitten vaikuttaisi kuulijoihinkin ja saisi heidät taas osoittamaan oikeudelle sille kuuluvaa kunnioitusta.
– Vai niin, senkin roisto ja veijari, vai suvaitset sinä loukata Châtelet'n tutkintotuomaria, Pariisin poliisituomaria, jonka tehtävänä on tutkia rikoksia, rauhan ja järjestyksen häiritsemisiä ja muita konnantöitä, valvoa kaikkia ammatteja ja elinkeinoja ja ehkäistä etuileminen, huolehtia kaduista ja toreista, pitää silmällä siipikarjan ja metsänriistan myyjiä, mittauttaa puut ja muut polttoaineet, puhdistaa kaupunki liasta ja ilma ruton saastutuksesta, sanalla sanoen, alituiseen valvoa yleisön parasta ja ilman korvausta tai palkan toivoakaan! Tiedätkö, että olen Florian Barbedienne, herra kaupunginvoudin lähin mies ja sitä paitsi komissaari, kuulustelu-, tarkastus- ja tutkintotuomari ja minulla on samat järjestyksenvalvojan- ja esimiehenoikeudet!
Mikään ei saa toiselle kuurolle puhuvaa kuuroa lopettamaan lörpötystään. Herra yksin tietää, milloin ja missä mestari Florian olisi laskeutunut jälleen maan pinnalle, kohottuaan täten korkeamman kaunopuheisuuden piiriin, jollei salin perällä oleva matala ovi olisi äkkiä avautunut ja herra kaupunginvouti itse astunut siitä sisälle.
Hänen tulonsa ei kuitenkaan saanut mestari Floriania vaikenemaan.
Hän vain teki puolikäännöksen kantapäillään, ja suunnaten kaupunginvoutiin tuon kaunopuheisen puuskan, joka äsken oli jylissyt
Quasimodon pään yllä, hän jatkoi:
– Kunnioitettava herra, minä tuomitsen sen rangaistuksen, jonka suvaitsette määrätä tälle miehelle oikeuden karkeasta ja hämmästyttävästä loukkaamisesta.
Hän istuutui aivan hengästyneenä ja kuivasi suuria hikipisaroita, joita helmeili hänen otsaltaan kostuttaen kyyneleiden tavoin hänen edessään levällään olevia asiakirjapinkkoja. Herra Robert d'Estouteville rypisti kulmakarvansa ja kääntyi Quasimodon puoleen niin käskevin ja merkitsevin elein, että kuuro älysi jotain olevan tekeillä.
Kaupunginvouti lausui ankaralla äänellä:
– Mitä sinä, lurjus olet tehnyt, että olet joutunut tänne?
Kellonsoittajaraukka, joka luuli kaupunginvoudin kysyvän hänen nimeään, katkaisi tavallisen vaiteliaisuutensa ja vastasi käheällä ja särähtelevällä äänellä:
– Quasimodo.
Vastaus sopi niin huonosti kysymykseen, että kuulijat purskahtivat uudelleen nauruun, ja herra Robert huudahti kiukusta punaisena:
– Aijotko tehdä pilkkaa minustakin, senkin roisto?
– Notre-Damen kellonsoittaja, vastasi Quasimodo, luullen tuomarin tahtovan tietää mikä hän oli.
– Kellonsoittaja! kertasi kaupunginvouti, joka oli herännyt liian
huonolla tuulella, sietääkseen raivostumatta sellaisia vastauksia.
– Kellonsoittaja! Minä annan raippojen soittaa selkääsi kaikissa
Pariisin kadunristeyksissä. Kuuletko, lurjus?
– Jos tahdotte tietää ikäni, sanoi Quasimodo, niin luulen, että
Martinpäivänä täytän kaksikymmentä vuotta.
Se oli jo liikaa. Kaupunginvouti ei voinut enää hillitä itseään.
– Vai teet sinä, kurja, pilkkaa kaupunginvoudin virasta! Herrat piiskurit, viekää tämä lurjus Grèven kaakinpuuhun ja ruoskikaa häntä siellä kokonainen tunti perusteellisesti. Siinä hänen palkkansa, Herra paratkoon! Ja lisäksi tahdon tuomion julistettavaksi neljän valantehneen torvensoittajan läsnäollessa Pariisin varakreivikunnan seitsemässä linnoituspiirissä.
Kirjuri ryhtyi heti laatimaan tuomiota.
– Jumal'auta! Siinäpä oli mainio tuomio! huusi nurkastaan tuo pieni ylioppilas Jehan Frollo du Moulin.
Kaupunginvouti kääntyi ja kiinnitti Quasimodoon säkenöivän katseensa.
– Luulenpa, että se roisto sanoi jumal'auta! Kirjuri, lisätkää kaksitoista denieriä sakkoa kirouksesta, ja puolet siitä tulee Saint-Eustachen kirkkorahastoon. Minä kunnioitan erityisesti Saint-Eustachea.
Hetken päästä oli tuomio valmis. Sisällys oli lyhyt ja yksinkertainen. Pariisin kaupunginvoudin- ja varakreivikunnan oikeudenkäyttöä eivät presidentti Thibaut Baillet ja kuninkaallinen asianajaja Roger Barmne vielä olleet uudistaneet. Sitä ei vielä rasittanut tuo viisastelujen ja mutkikkaitten menetelmäin viidakko, jonka nuo kaksi lainoppinutta siihen istuttivat kuudennentoista vuosisadan alussa. Kaikki oli selvää, suoraa ja yksinkertaista. Käytiin suoraan päämäärään, ja heti nähtiin jokaisen polun päässä, joita pensaikot ja poikkitiet eivät hämmentäneet, teili, hirsipuu tai kaakinpuu. Tiedettiin ainakin minne mentiin.
Kirjuri ojensi kaupunginvoudille tuomion, jonka alle tämä painoi sinettinsä ja lähti sen jälkeen salista tehdäkseen kierroksen oikeussalien läpi sellaisessa mielentilassa, joka sinä päivänä varmasti täytti kaikki Pariisin vankilat. Jehan Frollo ja Robin Poussepain nauroivat partaansa. Quasimodo seurasi kaikkea välinpitämättömän ja hämmästyneen näköisenä.
Tällä välin oli kirjuri, mestari Florianin vuorostaan lukiessa tuomiota kirjoittaakseen nimensä sen alle, tuntenut sääliä vankiraukkaa kohtaan ja toivoen lievennystä tuomioon lähentynyt tutkintotuomarin korvaa niin lähelle kuin saattoi ja Quasimodoa osoittaen sanonut hänelle:
– Mies on kuuro.
Hän toivoi tämän yhteisen onnettomuuden herättävän mestari Florianissa myötätuntoa tuomittua kohtaan. Mutta ensiksikään ei mestari Florianista ollut mieluisaa havaita – kuten jo olemme nähneet – että joku sai selville hänen kuuroutensa, ja toiseksi oli hän niin kuuro, ettei kuullut sanaakaan siitä, mitä kirjuri hänelle sanoi. Hän tahtoi kuitenkin, että näyttäisi siltä kuin hän olisi kuullut, ja vastasi:
– No, se muuttaa asian! En tiennyt sitä lainkaan. Tunti lisää kaakinpuuta siinä tapauksessa.
Ja hän allekirjoitti siten muutetun tuomion.
– Se oli oikein, sanoi Robin Poussepain, jolla oli kaunaa Quasimodoa kohtaan. Se opettaa häntä olemaan kolhimatta ihmisiä!
II. Rotankolo
Lukija suonee meidän nyt palata Grève-torille, josta eilen Gringoiren seurassa lähdimme seurataksemme Esmeraldaa.
Kello on kymmenen aamupäivällä. Kaikkialla näkyy jälkiä edellisen päivän juhlasta. Kiveyksellä on juhlan jätteitä: nauhoja, repaleita, töyhtösulkia, vahaläikkiä soihduista, yleisen temmellyksen jälkiä. Joukko porvareita maleksii, kuten nykyään sanotaan, siellä täällä torilla kääntäen kenkänsä kärjellä juhlanuotiosta jääneitä sammuneita kekäleitä tai muistellen Pylvästalon luona innostuksella eilisiä koreita seinäverhoja ja tyytyen tänään katselemaan nauloja, joihin ne oli ripustettu. Omenaviinin ja oluen myyjät kierittelevät tynnyreitään väkijoukkojen keskellä. Joku kiireinen kulkija astelee silloin tällöin torin poikki. Kauppiaat seisoskelevat kauppojensa ovilla ja keskustelevat huutaen keskenään. Juhla, lähettiläät, Coppenole, narripaavi ovat kaikkien huulilla. Arvostellaan ja nauretaan sydämen pohjasta. Tällä välin on neljä ratsupoliisia asettunut kaakinpuun kulmiin ja kerännyt ympärilleen joukon rahvasta, joka pienen mestauksen toivossa jää ikävissään seistä töllöttämään.
Jos lukija tarkasteltuaan sitä eloisaa ja meluavaa näytelmää, jota torin kaikilla kulmilla esitetään, suuntaa katseensa tuota osaksi goottilaista, osaksi romaanista taloa, Rolandin tornia kohden, joka on torin länsisivun ja Seinen rannan kulmassa, huomaa hän aivan kulmauksessa suuren, julkisen, runsaasti miniatyyrimaalauksilla koristetun messukirjan, jota sateelta suojelee katos ja varkailta rautaristikko niin, että sitä kuitenkin voi selailla. Tämän messukirjan vieressä on kapea suippokaariaukko, jonka sulkee kaksi ristiin asetettua rautatankoa ja joka on torille päin, ainoa aukko, jonka kautta hieman ilmaa ja valoa pääsee pieneen kammioon, joka on talon maakerroksen muurissa ja jossa vallitsee sitäkin syvempi rauha, sitäkin synkempi hiljaisuus, kun Pariisin vilkasliikenteisin ja meluavin tori kuohuu ja kohisee sen ulkopuolella.
Tämä kammio oli jo lähes kolmesataa vuotta ollut kuuluisa Pariisissa, siitä ajasta lähtien, jolloin madame Rolande de la Tour-Roland, joka suri ristiretkillä kaatunutta isäänsä, oli talonsa seinämuuriin sen rakennuttanut sulkeutuakseen sinne loppuiäkseen. Hän piti palatsistaan itse ainoastaan tämän loukon, jonka ovi muurattiin kiinni ja jonka ikkuna-aukko oli avoin kesät talvet, lahjoittaen kaiken muun köyhille ja Jumalalle. Tuo lohduton aatelisneiti oli todellakin odottanut kaksikymmentä vuotta kuolemaa tässä haudassa rukoillen yötä päivää isänsä sielun puolesta, maaten tuhkassa, ei edes kiveä päänalusena, pukeutuneena mustaan säkkiin. Hän eli vain leivällä ja vedellä, jota ohikulkijat armeliaasti asettivat aukon ulkoreunalle, ottaen siten vastaan almuja, joita itse oli ennen antanut. Kuollessaan, muuttaessaan toiseen hautaan, hän oli testamentannut tämän loukon epätoivoisille naisille, äideille, leskille tai nuorille tytöille, joilla oli paljon rukoiltavaa itsensä tai muiden puolesta ja jotka suuressa surussa tai suuressa katumuksessa tahtoivat haudata itsensä elävältä. Sen ajan köyhät olivat pitäneet hänelle kauniit hautajaiset kyynelin ja rukouksin, mutta heidän suureksi surukseen ei heidän hurskasta hyväntekijäänsä ollut julistettu pyhimykseksi, kun hänellä ei ollut vaikutusvaltaisia suosijoita. Ne, jotka olivat hieman vapaauskoisempia, olivat toivoneet että asia olisi helpommin autettavissa paratiisissa kuin Roomassa. Sen sijaan että olisivat kääntyneet anomuksella paavin puoleen, olivat he vain rukoilleet Jumalaa kuolleen sielun puolesta. Useimmat olivat tyytyneet pyhittämään Rolanden muiston ja pitämään hänen ryysyjään pyhäinjäännöksinä. Kaupunki oli puolestaan hänen muistokseen antanut asettaa hänen koppinsa ikkuna-aukon viereen julkisen messukirjan, jotta ohikulkijat joskus pysähtyisivät siihen hartautta harjoittamaan, jotta rukous johtaisi heidän ajatuksensa kristilliseen armeliaisuuteen, etteivät madame Rolanden luolan perillisraukat unohdettuina kuolisi nälkään.
Tuollaiset haudat eivät keskiajalla muuten olleet harvinaisia. Väkirikkaimmalla kadulla, meluisimmalla ja vilkasliikenteisimmällä torilla saattoi kesken kaiken nähdä hevosenjalkojen ja vaununpyoräin alla loukon, kaivon, kiinnimuuratun ja ristikolla varustetun kammion, jossa yötä päivää rukoili joku ihmisolento, joka vapaaehtoisesti oli vihkiytynyt johonkin ikuiseen valitukseen, johonkin suureen katumukseen. Ja kaikki ne ajatukset, joita meissä nykyään herättäisi tämä omituinen näky, tämä kauhea komero, joka oli jonkinlainen kodin ja haudan, hautausmaan ja kaupungin väliaste, tämä ihmisten yhteydestä kokonaan eristäytynyt elävä olento, joka jo luettiin kuolleisiin, tämä lamppu, joka pimeässä kulutti viimeisiä öljypisaroitaan, tämä elämänjäännös, joka häälyi kuopassa, tämä henkäys, tämä ääni, tämä lakkaamaton rukous kiviloukossa, nämä toista maailmaa kohden iäksi kääntyneet kasvot, nämä jo toisen auringon kirkastamat silmät, tämä haudanseinällä kuunteleva korva, tämä vielä ruumiiseen kytketty sielu, tämä yhä luolaan kytketty ruumis, ja tämän kaksinkertaisen liha- ja graniittikuoren sisällä kidutetun sielun tuska, niitä ei kansanjoukko lainkaan ajatellut. Ajalle ominaista oli mietiskelyn puute ja jumalisuuden pintapuolisuus: uskonnollisessa uhriteossa ei havaittu mitään ihmeellistä. Kansa otti asian sellaisenaan, kunnioitti, piti arvossa ja pyhänä uhria tarpeen mukaan, mutta ei eritellyt kärsimyksiä eikä niitä juuri säälinyt. Se toi silloin tällöin hieman ruokaa katumuksentekijälle, vilkaisi aukon läpi, elikö hän vielä, ei tuntenut hänen nimeään, tiesi tuskin kuinka monta vuotta hän oli ollut siellä, ja muukalaisen kysymykseen, kuka tuo elävä luuranko oli, joka maatui tuossa loukossa, vastasivat naapurit: "Se on erakko."
Siten suhtauduttiin siihen aikaan kaikkeen, ilman metafysiikkaa, ilman liioittelua, ilman suurennuslasia, paljaalla silmällä. Mikroskooppia ei ollut vielä keksitty, ei aineen eikä hengen alalla.
Mutta huolimatta siitä, ettei tuollaisia vankeja suurestikaan ihmetelty, eivät ne kuitenkaan olleet harvinaisia. Pariisissa oli melkoinen määrä tuollaisia rukous- ja katumusluolia, ja niissä oli melkein kaikissa asukas. Totta on myös, etteivät papit mielellään nähneet niitä tyhjinä, se olisi osoittanut uskonnollista laimeutta; ellei ollut tarjolla katujia, muurattiin niihin spitaalitautisia. Paitsi Grèven komeroa oli niitä Montfauconin, Innocents-hautuumaan luuhuoneen ja, jollen väärin muista, Hôtel Clichonin luona sekä monissa muissa paikoissa, joihin muistitieto on liittänyt niiden tarinoita. Yliopistossakin niitä oli. Niinpä lauloi jonkinlainen keskiaikainen Job Sainte-Geneviève-mäellä lantakasalla erään kaivon pohjalla kolmekymmentä vuotta seitsemää katumusvirttä alkaen aina alusta, kun oli ehtinyt loppuun, ja kovemmalla äänellä öisin, magna voce per umbras [korkealla äänellä pimeässä], ja vielä tänäänkin on muinaistutkija kuulevinaan hänen äänensä astuessaan Puits-qui-parle-kadulle [Puhuvan-kaivonkatu].
Mutta rajoittuaksemme Tour-Rolandin komeroon on meidän lisättävä, ettei se juuri koskaan ollut tyhjänä. Madame Rolanden kuoleman jälkeen se oli harvoin ollut vuoden tai pari asukasta vailla. Moni nainen oli sulkeutunut sinne, viimeiseen hetkeensä saakka itkeäkseen vanhempiaan, rakastajiaan, harha-askeleitaan. Pariisin pilkkakirveet, joiden pitää iskeä kaikkeen, vieläpä sellaisiinkin seikkoihin, jotka eivät heitä lainkaan koske, väittivät ettei siellä juuri ollut nähty leskiä.
Ajan tavan mukaan oli seinään hakattu jokin latinalainen lause, josta latinantaitoinen ohikulkija sai tietää komeron hurskaan tarkoituksen. Tämä tapa ilmaista portin otsikkoon kirjoitetulla lauseella rakennuksen tarkoitus säilyi kuudennentoista vuosisadan keskivaiheille saakka. Niinpä näkee vieläkin Ranskassa Tourville-vankilan portin otsikossa lauseen: Sileto et spera! [Vaikene ja toivo!] Irlannissa Fortescue-linnan suuren portin yläpuolella olevan vaakunakilven alla Forte scutum, salus ducum [Luja kilpi ruhtinaan suoja] Englannissa Cowperin kreivien vieraanvaraisen kartanon pääkäytävän yläpuolella: Tuum est! [Kuuluu sinulle!] Siihen aikaan sisältyi jokaiseen rakennukseen ajatus.
Kun Tour-Rolandin umpeenmuurattuun komeroon ei ollut ovea, oli suurilla roomalaisilla kirjaimilla hakattu ikkuna-aukon yläpuolelle sanat:
TU ORA! [Rukoile!]
Rahvas, jonka terve järki ei juuri älyä missään sisimpiä hienouksia ja mielellään vaihtaa Ludovico Magnon ["Ludvig Suurelle", alku Saint-Denis-portin otsikkokirjoituksesta] Porte Saint-Denis'ksi, oli antanut tälle pimeälle, synkälle ja kostealle komerolle nimen Rotankolo. [Latinalaisesta otsikkolauseesta tu ora (äännetään: tuu ooraa) ovat sanaleikkiä harrastavat pariisilaiset vääntäneet nimityksen le trou aux rats (äännetään suunnilleen: tru oo ra), suomeksi: rotankolo.] Se ei ollut kovin ylevä, mutta sitä vastoin hyvin kuvaava selitys.
III. Kertomus maissileivästä
Siihen aikaan, jota kertomuksessamme kuvailemme, oli Rolandin tornin komerossa asukas. Jos lukija haluaa tietää, kuka siellä asusti, tarvitsee hänen vain kuunnella kolmen kunnon vaimon keskustelua, jotka olivat tulossa Châtelet'n rantaa pitkin Grève-torille päin ja suuntasivat askeleensa suoraan tornia kohden samaan aikaan, kun me kiinnitämme lukijan huomion Rotankoloon.
Kaksi näistä naisista oli puvultaan kunniallisia pariisilaisia porvarisvaimoja. Heidän hienot valkoiset kaularöyhelönsä, heidän puna- ja sinijuovaiset puolivillaiset hameensa, heidän valkoiset, värillisillä koristekielekkeillä koruommellut trikoosukkansa, heidän keltaiset, mustapohjaiset, leveäkärkiset nahkakenkänsä ja ennen kaikkea heidän päähineensä, nuo nauhoilla ja pitseillä koristetut kultakuituiset sarvet, jollaisia champagnelaisnaiset ja venäläiset kaartinkrenatöörit vielä tänä päivänäkin käyttävät, ilmaisivat heidän kuuluvan siihen hyvinvoipien kauppiaanvaimojen luokkaan, jotka ovat vaimon ja rouvan keskivaiheilla, kuten lakeijat sanovat. Heillä ei ollut sormuksia eikä kultaristiä, mutta helposti saattoi huomata ettei se johtunut köyhyydestä vaan sakkojen pelosta. Heidän seuralaisensa oli pukeutunut likipitäen samoin kuin hekin, mutta hänen puvussaan ja olennossaan oli yhtä ja toista, joka herätti vaikutelman maaseutunotaarin vaimosta. Hänen tavallista korkeammalla olevan vyönsä muodosta päättäen hän ei ollut kauan ollut Pariisissa. Lisättäköön tähän poimutettu röyhelö, kenkien nauharuusut, hameen poikittaiset raidat pitkittäisten asemesta ja lukemattomat muut hyvää makua loukkaavat omituisuudet.
Kaksi ensinmainittua asteli tuolla pariisittarille ominaisella tavalla, heidän kuljettaessaan maalaisserkkujaan pääkaupunkia katsomassa. Maalainen talutti kädestä lihavaa poikaa, jolla oli kädessä suuri leipä.
Tuntuu ilkeältä tunnustaa, että vuodenajan kylmyyden takia poika käytti kieltä nenäliinanaan.
Poika antoi vetää itseään, non passibus aequis [epätasaisin askelin], kuten Vergilius sanoo, ja kompasteli aina vähän väliä, minkä vuoksi äiti alati torui häntä. Hän katselikin enemmän leipäänsä kuin katukiveystä. Epäilemättä pidätti jokin painava seikka häntä haukkaamasta siitä, sillä hän tyytyi sitä hellästi silmäilemään. Mutta äidin olisi pitänyt itse kantaa leipää. Oli julmaa antaa pyöreäposkisen pojannallikan esittää Tantaluksen osaa.
Samalla nuo kolme vaimoa (sillä rouva-nimitystä käytettiin ainoastaan aatelisnaisista) puhelivat kaikki yhtaikaa.
– Kiirehtikää, Mahiette, sanoi maalaisvaimolle nuorin, joka myös oli kookkain. – Pelkään, että myöhästymme. Châtelet'ssa sanottiin, että hänet heti vietäisiin kaakinpuulle.
– Oh, mitä puhuttekaan, Oudarde Musnier, virkkoi toinen pariisitar.
– Hän saa olla kaksi tuntia kaakinpuussa. Onhan meillä aikaa.
Oletteko koskaan nähnyt kaakissa seisojaa, Mahiette?
– Olen, Reimsissä, vastasi maaseutulainen.
– Reimsissä! Mikä liekään teidän kaakinpuunne Reimsissä? Kurja häkki, johon pannaan vain talonpoikia. On sekin jotain!
– Vai talonpoikia ainoastaan! Reimsin Verkatorilla! On siellä nähty oikein kunnon murhamiehiäkin, sellaisiakin, jotka ovat surmanneet isänsä ja äitinsä! Talonpoikia! Minä te meitä oikein pidätte, Gervaise?
Ja maaseutulaisrouva oli vähällä toden teolla suuttua kaakinpuunsa kunnian puolesta. Onneksi käänsi järkevä Oudarde Musnier ajoissa keskustelun toisille urille.
– Kesken kaiken, Mahiette, mitä sanotte meidän flaamilaisista lähettiläistämme? Onko teillä yhtä komeita Reimsissä?
– Ei, sen myönnän, sanoi Mahiette, – sellaisia flaamilaisia kuin nämä saa nähdä vain Pariisissa.
– Oletteko lähetystön joukosta huomannut tuota pitkää lähettilästä, joka on sukankutoja? Oudarde kysyi.
– Olen, vastasi Mahiette, – hän näyttää oikealta Saturnukselta.
– Ja tuota lihavaa miestä, joka on paksu ja pyöreä kuin oluttynnyri? virkkoi Gervaise. – Ja pientä, jolla on pienet silmät ja punaiset silmäluomet, joiden päällä kulmakarvat törröttävät niinkuin ohdakkeen piikit?
– Heidän hevosissaan vasta katsomista on, sanoi Oudarde, – ja heidän kummallisissa satulaloimissaan.
– Voi, hyvät ystävät, sanoi Mahiette vuorostaan etevämmyyttä osoittavin ilmein, – mitä sanoisittekaan, jos olisitte vuonna 61, kahdeksantoista vuotta sitten kruunausjuhlissa Reimsissä nähneet prinssien ja kuninkaan seurueen hevoset? Millaisia satulaloimia ja maahan asti ulottuvia peitteitä, toiset kirjosilkkiä tai hienoa kultakangasta, soopelinnahalla vuorattuja, toiset samettia, kärpännahalla vuorattuja, toiset taas täynnä jalokiviä ja kulta- ja hopeatiukuja! Miten paljon lienevät maksaneetkaan! Entä ne kauniit hovipojat sitten, jotka ratsastivat niillä komeilla hevosilla!
– Oli miten tahansa, vastasi kuivasti Oudarde, – mutta flaamilaisilla on oikein kauniita hevosia, ja he olivat eilen kaupunginvoudin päivällisillä Kaupungintalossa, jossa tarjottiin sokerileivoksia, mausteviiniä, makeisia ja muita harvinaisuuksia.
– Johan nyt jotakin, hyvä naapuri! huudahti Gervaise. – Flaamilaisethan aterioivat herra kardinaalin luona Bourbonin palatsissa.
– Eivätpä, kuin kaupungintalossa!
– Ei, Bourbonin palatsissa!
– Tiedän varmasti, että he olivat Kaupungintalossa, Oudarde vastasi päättävästi, – koska tohtori Scourable piti heille latinankielisen puheen, josta he olivat hyvin mielissään. Niin sanoi mieheni, joka on valantehnyt kirjakauppias.
– Ja minä tiedän varmasti, että he olivat Petit-Bourbonissa, vastasi Gervaise yhtä terhakasti, – sillä herra kardinaalin prokuraattori tarjosi heille siellä kaksitoista kaksoisneljännestä valkoista, vaaleanpunaista ja tulipunaista mausteviiniä, kaksikymmentäneljä laatikkoa Lyonin "kultaisia" mantelileivoksia, yhtä monta kahden livren hintaista soihtua ja lisäksi kuusi puolikasta valkoista ja punaista Beaunen viiniä, parasta mitä Pariisista sai. Eikö se jo todista jotakin. Sen kuulin mieheltäni, joka on Parloir-aux-Bourgeois'n osastopäällikkö ja joka juuri tänä aamuna vertaili flaamilaisia lähettiläitä ja niitä lähettiläitä keskenään, joita pappi Johannes ja Trebizonden keisari edellisen kuninkaan aikana lähettivät Mesopotamiasta Pariisiin ja joilla oli korvarenkaat.
– Sanon kuin sanonkin, että he aterioivat Kaupungintalossa, kivahti Oudarde, johon kaikki nämä todisteet eivät lainkaan tehonneet, – koska ei milloinkaan ennen ole nähty niin komeita liharuokia ja sokerileivoksia.
– Ja minä sanon teille, että niitä tarjoili kaupunginpalvelija Le
Sec Hôtel du Petit-Bourbonissa, ja siksi te erehdytte.
– Kaupungintalossa, sanon minä.
– Petit-Bourbonissa, hyvä ystävä, koska vielä oli suuren portaalin päällä oleva sana Espérance valaistu taikalyhdyillä.
– Kaupungintalossa! Kaupungintalossa! Koska Husson le Voirkin puhalsi huilua.
– Ei, sanon minä!
– Kaupungintalossa, sanon minä!
– Ei, sanon vielä kerran!
Roteva kunnon Oudarde aikoi juuri vastata, ja riita olisi ehkä johtanut tukkanuottasille, ellei Mahiette olisi samassa huudahtanut:
– Katsokaa, miten paljon väkeä on kerääntynyt tuonne sillan päähän!
Ne näyttävät katselevan jotakin, joka on niiden keskellä.
– Niin, todellakin, sanoi Gervaise, kuulen tamburiinin äänen. Siellä tekee kai pieni Esmeralda vuohineen temppujaan. Joutukaa, Mahiette, juoksuttakaa poikaa! Tehän olette tullut katsomaan Pariisin merkillisyyksiä. Eilen näitte flaamilaiset, tänään teidän täytyy nähdä mustalaistyttö.
– Mustalainen! huudahti Mahiette ja pysähtyi tarttuen lujasti poikansa käteen. – Herra varjelkoon! Hän varastaa lapseni! – Tule, Eustache!
Hän alkoi juosta rantaa pitkin Grève-toria kohden, kunnes oli päässyt tarpeeksi pitkälle sillasta, eikä olisi silloinkaan vielä pysähtynyt, ellei poika, jota hän raahasi jäljessään, olisi kaatunut. Hän seisahtui hengästyneenä. Oudarde ja Gervaise saavuttivat hänet.
– Tuo mustalaistyttökö varastaisi lapsenne! huudahti Gervaise. —
Sepä omituinen ajatus.
Mahiette ravisti päätään miettivänä.
– Omituista, että säkkinainenkin uskoo sellaista mustalaisista.
– Kuka on säkkinainen? Mahiette kysyi.
– No sisar Gudule, sanoi Oudarde.
– Kuka on sisar Gudule?
– Kyllä te siellä Reimsissä olette takapajulla, kun ette tiedä, kuka sisar Gudule on! Sehän on Rotankolon erakko.
– Se naisraukkako, jolle olemme viemässä tätä leipää? Oudarde nyökäytti myöntävästi.
– Juuri sama. Saatte kohta nähdä hänen katsovan luukustaan Grève-torille. Hän ajattelee aivan samalla tavalla kuin tekin näistä kiertelevistä mustalaisnaisista, jotka tanssivat rämisyttäen tamburiinia ja ennustavat yleisölle. Ei tiedetä, mistä syystä hän niin inhoaa mustalaisia. Mutta entä te, Mahiette, miksi te niin kiireesti juoksitte pakoon, kun näitte heidät?
– Oh! vastasi Mahiette ja tarttui molemmin käsin pikku poikansa pyöreään päähän, – en tahdo, että minulle käy niinkuin Paquette la Chantefleurielle.
– Voi! kertokaa meille se tarina, hyvä Mahiette, sanoi Gervaise ja tarttui hänen käsivarteensa.
– Mielelläni, vastasi Mahiette, – mutta kyllä te pariisilaiset olette tietämättömiä, kun ette sitä tunne. Sanon teille, – mutta eihän meidän tarvitse pysähtyä sen tähden, että kerron, – että Paquette la Chantefleurie oli kaunis kahdeksantoista vuotias tyttö, kun minä olin yhtä vanha, toisin sanoen kahdeksantoista vuotta sitten, ja että on hänen oma syynsä, ettei hän nyt minun laillani ole kunnollinen ja hyvinvoipa kolmenkymmenenkuuden ikäinen vaimo, jolla on mies ja pieni poika. Muuten se oli jo myöhäistä, kun hän oli neljäntoista. Hän oli Guybertaut'n, reimsiläisen venelaulajan tytär, hänen, joka lauloi kuningas Kaarle VII: lle hänen kruunauspäivänään, kun hän kulki Vesleä alaspäin Sillerystä Muisoniin, ja silloin oli hänen mukanaan veneessä Orleans'in neitsyt. Vanha isä kuoli, kun Paquette vielä oli pieni. Hänellä oli niin muodoin vain äiti, jonka veli oli herra Mathieu Pradon, pariisilainen vaskiseppä Rue Parin-Garlinin varrella; hän kuoli viime vuonna. Kuten näette, oli hän siis kunnon perheen lapsi. Äiti oli pahaksi onneksi yksinkertainen, hyvä nainen, joka hemmotteli tyttöä eikä opettanut häntä tekemään muuta kuin nukkeja ja muuta rihkamaa, ja niinpä tyttö sitten vartuttuaan jäikin köyhäksi. He asuivat Reimsissä aivan joen rannalla Rue de Folle-Peinen varrella. Huomatkaa tämä, sillä minä luulen, että se oli syynä Paquetten onnettomuuteen. Vuonna 61, samana vuonna, jona armollinen kuninkaamme Ludvig XI kruunattiin, oli Paquette niin iloinen ja kaunis, että kaikki nimittivät häntä la Chantefleurieksi [Laulukukkanen, vapaampi vastine: Laululintunen]. – Tyttö raukka! – Hänellä oli kauniit hampaat, ja hän nauroi mielellään näyttääkseen niitä. Mutta tyttö, joka mielellään nauraa, saa pian itkeä; kauniit hampaat pilaavat kauniit silmät. Niin kävi Chantefleurienkin. Hän ja hänen äitinsä elivät suuressa puutteessa. Soittoniekan kuoleman jälkeen oli heidän toimeentulonsa huononemistaan huonontunut. Heidän nukkensa tuottivat heille tuskin kuutta denieriä viikossa, mikä ei ole kahta kotka-penninkiäkään. Missä olivat nyt ne ajat, jolloin isä Guybertaut sai kaksitoista pariisilaista souta yhdestä ainoasta laulusta kruunajaisissa? Tuli talvi – samana vuonna 61 – , jolloin noilla naisraukoilla ei ollut tikkuakaan valkean sytykkeeksi, ja kun oli hyvin kylmä, sai Paquette poskilleen niin kauniit ruusut, että miehet alkoivat kuiskailla hänelle: Paquette! ja useat: Pâquerette! ja hän joutui huonoille jäljille. – Eustache! Koetappas vain haukata siitä leivästä! – Me näimme heti eräänä sunnuntaina, kun hän tuli kirkkoon kultainen risti kaulassa, että hänen oli käynyt hullusti. – Ajatelkaa! Neljäntoista vuotiaana! – Ensimmäinen oli nuori varakreivi de Cormontreuil, jonka kartano on kolmenneljännespeninkulman päässä Reimsistä; toinen oli herra Henri de Triancourt, kuninkaan tallimestari; sitten vain turnajaisairut Chiart de Beoulion; sitten yhä alenevaa säätyä kuninkaan pöydänkattaja Guery Aubergeon, dauphinin parturi Macé de Frépus, kuninkaan kokki Thévenin le Moine ja niin edespäin yhä vanhempia ja alhaisempia, kunnes hän viimein joutui katulaulaja Guillaume Racinen ja lyhdynsytyttäjä Thierry de Merin käsiin. Silloin antautui Chantefleurie raukka jo kenelle tahansa. Hän oli auttamattomasti vajonnut lokaan. Ajatelkaas, hyvät ystävät! Kruunajaisten aikana, samana vuonna 61, juuri hän sai laittaa vuoteen irstailijain kuninkaalle! – Samana vuonna!
Mahiette huokasi ja pyyhkäisi kyyneleen poskipäältään.
– Eihän tuo juttu mitään ihmeellistä ole, sanoi Gervaise, – enkä ole siinä vielä nähnyt en mustalaisia enkä lapsia.
– Odottakaahan! jatkoi Mahiette, – kyllä vielä näette lapsen. – Vuonna 66, Paavalinpäivänä tulee siitä kuluneeksi kuusitoista vuotta, Paquette synnytti tytön. Miten suuresti tuo onneton siitä riemastuikaan! Hän oli kauan toivonut lasta. Hänen äitinsä, yksinkertainen kunnon nainen, joka ei koskaan muuta osannut kuin ummistaa silmänsä kaikelta, oli kuollut. Paquettella ei ollut enää koko maailmassa ketään, jota rakastaa, ei ketään, joka rakasti häntä. Viisi vuotta, lankeemuksestaan asti, Chantefleurie oli ollut vallan säälittävä olento. Hän oli yksin maailmassa, aivan yksin, häntä osoitettiin sormella ja häpäistiin kadulla, vartijat pieksivät häntä, ja pienet katupojat pilkkasivat häntä. Hän oli nyt kaksikymmenvuotias ja kahdenkymmenen ikäisinä ilotytöt ovat jo vanhoja. Porton ammatti ei enää tuottanut enempää kuin ennen nukkien ompelu; jokainen uusi kurttu vei palkasta taalerin. Talvi kävi hänelle taas tukalaksi, puut yhä harvinaisemmiksi hänen uunissaan ja leipä hänen laatikossaan. Hän ei enää kyennyt työskentelemään, sillä käydessään hekumalliseksi hän oli laiskistunut, ja hän kärsi sitäkin enemmän, kun hän laiskistuessaan oli käynyt hekumalliseksi. – Niin ainakin selitti Saint-Remyn kirkkoherra, minkä tähden sellaisia naisia vanhoina pahemmin ahdistaa kylmä ja nälkä kuin muita köyhiä.
– Niinpä niin, virkkoi Gervaise, – mutta entä mustalaiset?
– Odottakaahan, Gervaise! sanoi Oudarde, jonka mielenkiinto ei ollut niin hätäistä laatua. – Mitä jäisi loppupuolelle, jos kaikki olisi heti alussa? Jatkakaa, Mahiette, olkaa hyvä! Chantefleurie raukka!
Mahiette jatkoi.
– Hän oli siis hyvin murheellinen, hyvin kurja ja itki poskensa kuopille. Mutta suuressa häpeässään, alennuksessaan ja hylätyssä tilassaan tuntui hänestä, ettei hän olisi niin häväisty, alennettu ja hylätty, jos hänellä olisi maailmassa jotakin tai joku, jota hän voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä. Sen täytyi olla lapsi, sillä ainoastaan lapsi saattoi olla kyllin viaton rakastaaksen häntä. – Hän oli tullut huomaamaan sen koetettuaan rakastaa muuatta varasta, ainoaa miestä, jolle hän enää kelpasi; mutta hän huomasi pian, että varas halveksi häntä. – Langenneet naiset tarvitsevat rakastajan tai lapsen täyttääkseen sydämensä tyhjyyden. – Muuten he ovat äärettömän onnettomia. Kun hän ei voinut saada rakastajaa, hän suuntasi toiveensa lapsen saamiseen, ja sitä hän aina rukoili, sillä hän ei ollut lakannut rukoilemasta. Jumala armahti häntä ja lahjoitti hänelle pikku tytön. En yritäkään kuvailla teille hänen riemuaan. Se oli yhtä kyynelten, hyväilyjen ja suudelmain tulvaa. Hän imetti itse lastaan, kapaloi sen peitteellään, ainoalla, mikä hänellä oli, eikä tuntenut enää vilua eikä nälkää. Hän kaunistui uudelleen. Vanhasta tytöstä tuli nuori äiti. Entinen elämä alkoi uudelleen, tultiin katsomaan Chantefleurietä, hänen markkinansa paranivat uudelleen, ja kaikella tuolla kauhealla menolla hän hankki kääreitä, myssyjä, pitseillä koristettuja mekkoja ja pieniä silkkipäähineitä huolehtimatta lainkaan omasta puvustaan. – Kuulepas Eustache-herra, enkö ole kieltänyt sinua haukkaamasta leivästä. – Varmaa on, että pikku Agnesta – se oli lapsen ristimänimi, sillä sukunimeä ei Chantefleuriellä ollut enää pitkiin aikoihin ollut – koristettiin enemmän pitseillä ja nauhoilla kuin prinsessaa. Muun muassa hänellä oli pari mitä kauneimpia pikku kenkiä, joiden vertaisia ei varmaankaan itse kuningas Ludvig XI: llä ole ollut! Äiti oli ne itse hänelle ommellut ja koristanut ja tehnyt sen nukenneulojan koko taidolla. Ne olivat somimmat pikku silkkikengät, mitä nähdä saattoi. Ne olivat korkeintaan peukaloni pituiset, ja oli täytynyt nähdä lapsen pienten jalkojen pujottautuvan niistä ulos, ennen kuin saattoi uskoa, että ne olivat mahtuneet niihin. Ne olivatkin mitä sievimmät pikku jalat, ruusunpunaisemmat kuin niitä ympäröivä silkki! – Kun saatte lapsen, Oudarde, saatte nähdä, ettei mikään ole kauniimpaa kuin sellaiset pienet kädet ja jalat.
– En muuta toivoisikaan, virkkoi Oudarde huoaten, – mutta minä odotan, että se olisi herra Andry Musnier'lle iloksi.
– Muuten eivät Paquetten pikku tytön jalat yksin olleet kauniit, jatkoi Mahiette. Näin hänet neljän kuukauden ikäisenä. Hänellä oli silmät suuremmat kuin suu ja mitä kauneimmat mustat hiukset, jotka jo alkoivat kiharoitua. Mikä kaunotar hän olisikaan ollut kuudentoista ikäisenä! Äiti kiintyi päivä päivältä yhä enemmän häneen. Hän hyväili häntä, suuteli häntä, pesi häntä, koristi häntä, oli toisin sanoen aivan hullaantunut häneen. Hän oli menettää järkensä pelkästä onnesta ja kiitti Jumalaa hänen lahjastaan. Varsinkin olivat nuo pienet jalat hänen ihastuksensa ainaisena esineenä. Hän suuteli niitä yhtenään eikä saattanut kääntää niistä katsettaan. Hän pani niihin nuo pienet kengät, otti ne taas pois, ihaili noita pikku jalkoja, asetti ne päivää vasten, niin että se hohti niiden lävitse, koetti kävelyttää niitä sängyllä ja olisi mielellään viettänyt koko elämänsä polvillaan pukien ja riisuen näitä jalkoja, aivan kuin ne olisivat olleet pienen Jeesuslapsen jalat.
– Kertomus on kyllä kaunis, sanoi Gervaise hiljaa, – mutta en näe vieläkään mustalaisia.
– Nyt saatte kuulla, jatkoi Mahiette. – Eräänä päivänä saapui Reimsiin joukko hyvin omituista väkeä. Ne olivat kerjäläisiä ja roistoja, jotka kiertelivät ympäri maita herttuansa ja kreiviensä johdolla. Heillä oli vaskenkarvainen iho, kähärä tukka ja hopearenkaat korvissa. Naiset olivat vielä rumempia kuin miehet. Heillä oli vielä tummempi iho ja he olivat pukeutuneet vanhoihin, repaleisiin viittoihin, joiden päälle tukka riippui kuin hevosen häntä. Lapset, jotka telmivät maassa heidän jaloissaan, olisivat saaneet apinat pelästymään. Lauma irtolaisia. Ne tulivat suoraan Puolan kautta Egyptistä Reimsiin. Paavi oli ripittänyt heitä, sanottiin, ja määrännyt heille katumustyöksi seitsemän vuoden yhtämittaisen kiertämisen, jolloin he eivät saaneet kertaakaan maata sängyssä. He nimittivätkin itseään katumuksentekijöiksi ja haisivat kauheasti. He olivat kai ennen olleet saraseeneja ja uskoivat sen tähden Jupiteriin ja vaativat kymmenen livreä veroa kaikilta arkkipiispoilta, piispoilta ja apoteilta. Paavin bulla antoi heille siihen oikeuden. He tulivat Reimsiin Algerian kuninkaan ja Saksan keisarin nimessä ennustamaan kansalle. Käsität tehän, ettei enempää tarvittu, jotta heiltä kiellettiin pääsy kaupunkiin. Koko joukko asettui silloin kaikessa rauhassa Braine-portin edustalle pienelle mäelle, jossa on tuulimylly, aivan vanhojen liitukaivosten läheisyyteen. Nyt alkoi Reimsistä käydä väkeä heitä katsomassa. He katsoivat kättä ja ennustivat mitä ihmeellisimpiä asioita. He olisivat voineet ennustaa itse Juudaksen paaviksi. Ilkeitä huhuja alkoi kuitenkin liikkua heistä. Kuiskailtiin, että he varastivat lapsia, näpistivät rahakukkarolta ja söivät ihmisenlihaa. Viisaammat sanoivat tyhmille: "Älkää menkö sinne!" mutta menivät itsekin kaikessa hiljaisuudessa. Kaikki ihmiset oli vallannut oikea ennustuskuume. Mutta kyllä ne ennustivatkin asioita, jotka olisivat saaneet kardinaalinkin hämmästymään. Äidit tulivat perin ylpeiksi lapsistaan, kun mustalaisnaiset olivat lukeneet heidän käsistään kaikenlaisia pakanaksi ja turkiksi kirjoitettuja ihmeitä. Mikä saisi keisarin, mikä paavin, mikä kapteenin. Chantefleurie raukkaankin oli tarttunut yleinen uteliaisuus. Hän tahtoi tietää, tulisiko hänen pikku Agneksestaan ehkä kerran Armenian keisarinna tai jotain sen tapaista. Hän vei siis tytön mustalaisleiriin, jossa naiset suuresti ihastuivat siihen, alkoivat hyväillä ja suudella sitä mustilla huulillaan ja ihailivat tavattomasti sen pientä kättä. Ja äiti oli riemuissaan! Erikoisesti ihmettelivät he lapsen pieniä jalkoja ja kenkiä. Tyttö ei ollut vielä vuodenkaan vanha, mutta hymyili jo äidille, pikku hupakko, oli lihava ja pyöreä ja teki senkin tuhannen enkelintemppua. Hän säikähti kovasti mustalaisia ja alkoi itkeä. Mutta äiti suuteli häntä ja palasi jälleen kotiin ihastuneena niistä suurenmoisista asioista, joita mustalaisnaiset olivat hänen Agnekselleen ennustaneet. Hänestä piti tulla kaunotar, itse hyve, kuningatar. Hän palasi siis ullakkokomeroonsa Rue de Folle-Peinen varrelle kovin ylpeänä siitä, että toi sinne kuningattaren. Seuraavana päivänä hän lapsen nukkuessa hänen sängyssään, sillä se nukkui aina hänen vieressään, käytti tilaisuutta hyväkseen ja jättäen oven raolleen juoksi erään naapurivaimon luo Rue de la Séchesserien varrella kertomaan, että oli tuleva päivä, jolloin hänen Agnestaan pöydässä palvelevat Englannin kuningas ja Etiopian arkkiherttua, ja lukemattomia muita ihmeitä. Kun hän ei palatessaan kuullut kirkunaa juostessaan portaita ylös, ajatteli hän: "Hyvä on! hän nukkuu vielä." Hän löysi oven enemmän raollaan kuin oli sen jättänyt, juoksi sisälle, kiiruhti vuoteen luo… Lapsi oli poissa, paikka oli tyhjä. Koko lapsesta ei ollut muuta jälellä kuin toinen pikku kenkä. Hän ryntäsi ulos, syöksyi portaita alas ja alkoi takoa päätään seiniin ja kirkua: "Lapseni! Kenellä on minun lapseni? Kuka on ottanut minun lapseni?" Katu oli autio, talo yksinäinen; kukaan ei tiennyt sanoa mitään. Hän juoksi mielettömänä villin ja kauhean näköisenä koko päivän ympäri kaupunkia, tutki kaikki kadut, kuunteli kaikkien ovien ja ikkunain luona aivan kuin peto, joka on kadottanut pentunsa. Rinta läähätti, tukka liehui valtoimenaan harteilla, hän oli kauhean näköinen, ja hänen silmissään paloi tuli, joka sai hänen kyyneleensä kuivumaan. Hän pysäytti kaikki vastaantulijat ja huusi: "Tyttöni! Kaunis pikku tyttöni! Palvelen orjana ketä tahansa, joka antaa minulle takaisin tyttöni, olen vaikka hänen koiransa orja! Hän saa syödä sydämeni, jos tahtoo!" Hän tapasi Saint-Remyn kirkkoherran ja sanoi hänelle: "Herra kirkkoherra, minä kaivan vaikka maata kynsilläni, mutta antakaa minulle tyttöni!" Se oli sydäntäsärkevää nähdä, Oudarde, ja minä näin hyvin kovasydämisen miehen, prokuraattorin, mestari Ponce Lacabren silmien kyyneltyvän, – Voi tuota äiti raukkaa! – Illalla hän meni kotiinsa. Hänen poissaollessaan oli pari naapurivaimoa nähnyt kahden mustalaisnaisen hiipivän ylös portaita hänen huoneeseensa käärö kainalossa, tulevan jälleen alas, sulkevan oven jälkeensä ja kiiruhtavan pois minkä kerkisivät. Heidän lähdettyään luulivat he kuulleensa lapsenkirkunaa Paquetten huoneesta. Äiti päästi ilonhuudon ja miltei lensi portaita ylös, sysäsi ovensa auki kuin tykinkuula ja syöksyi sisälle. – Miten kauheata, Oudarde! Pienen, kauniin, rusottavan ja kukkean Agneksensa, tuon Jumalanlahjan, sijasta näki hän pienen inhoittavan, ontuvan, yksisilmäisen, kyttyräselkäisen kummituksen ryömivän ja ääntelevän permannolla. Hän peitti kauhusta kasvonsa käsillään. "Jumalani!" huudahti hän, "ovatko ne noidat muuttaneet minun lapseni tuollaiseksi inhoittavaksi elukaksi?" Tuo pieni vaivainen vietiin kiireesti pois, muuten sen näkeminen olisi tehnyt hänet hulluksi. Se oli jonkun mustalaisnaisen epäsikiö pirun kanssa. Se näytti noin nelivuotiaalta ja sopersi kieltä, joka ei ollut mitään ihmisten kieltä; ne olivat aivan mahdottomia sanoja. – Chantefleurie oli heittäytynyt pienen kengän ylle, ainoan, mikä oli jäänyt jäljelle kaikesta, mitä hän oli rakastanut. Hän makasi niin kauan liikkumattomana, äänetönnä, hengittämättä, että näytti ihan kuolleelta. Äkkiä koko hänen ruumiinsa alkoi vavahdella, hän peitti kengän tulisilla suudelmilla ja puhkesi niin hillittömään itkuun kuin hänen sydämensä olisi särkynyt. Me itkimme kaikki. Hän toisteli: – "Oh! pikku tyttöni! kaunis pikku tyttöni! missä sinä olet?" Se vihloi sydäntä. Itken vieläkin, kun sitä muistelen. Meidän lapsemme, nähkääs, ovat luittemme ydin. – Eustache raukkani! Sinä olet niin kaunis! Jospa tietäisitte, miten soma hän on. Eilen hän sanoi minulle: "Tahdon ruveta sotamieheksi." Voi, pikku Eustacheni! jos sinut kadottaisin! – Chantefleurie hypähti äkkiä pystyyn ja alkoi juosta ympäri Reimsin katuja huutaen: "Mustalaisleiriin! Mustalaisleiriin! Vartijat, tulkaa polttamaan noidat!" Mustalaiset olivat lähteneet matkoihinsa. Oli jo pimeää, eikä voitu niitä enää saavuttaa. Seuraavana päivänä tavattiin peninkulman päässä Reimsistä Gueux'n ja Tilloyn välisellä kanervakankaalla nuotion jätteitä, joitakin Paquetten lapsen nauhoja, veripilkkuja ja pukinlantaa. Edellinen yö oli juuri ollut lauantaiyö. Ei ollut epäilystäkään, että mustalaiset olivat viettäneet noitajuhlaa kankaalla ja syöneet lapsen Beelsebubin seurassa, kuten muhamettilaisten on tapa. Kun Chantefleurie sai kuulla nämä kauheat seikat, ei hän enää itkenyt, hän liikutti huuliaan kuin puhuakseen, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Seuraavana päivänä olivat hänen hiuksensa harmaat. Kolmantena päivänä hän oli kadonnut.
– Se oli todellakin hirveä historia, sanoi Oudarde, – se saisi burgundilaisenkin itkemään.
– Enpä enää ihmettele, virkkoi Gervaise, – että te niin pelästyitte mustalaisia.
– Ja olipa oikein, lisäsi Oudarde, – että kiiruhditte pois pikku
Eustachen kanssa, kun nämäkin mustalaiset ovat Puolasta.
– Ei, sanoi Gervaise. – Niiden sanotaan tulleen Espanjasta ja
Kataloniasta.
– Kataloniasta? Ehkäpä niinkin, vastasi Oudarde. – Katalonia, Volonia, Polonia, minä sekoitan aina nuo kolme maakuntaa. Mutta mustalaisiahan he joka tapauksessa ovat.
– Ja heillä on hyvät hampaat pienten lasten syömiseen, lisäsi Gervaise. – Eipä minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikkapa Esmeraldakin, suipistakoon hän miten hyvänsä pientä suutansa, osaisi sen tempun. Hänen valkoinen vuohensa tekee niin arveluttavia temppuja, että siinä täytyy olla jotain metkua takana.
Mahiette kulki ääneti heidän rinnallaan. Hän oli vaipunut tuohon uneksintaan, jossa surullinen tarina tavallaan jatkuu eikä lakkaa, ennen kuin se on saanut värähdys värähdykseltä sydämen sisimmät säikeet soimaan.
Gervaise kysäisi häneltä samassa:
– Eikö milloinkaan saatu tietää, miten Chantefleurien oli käynyt?
Mahiette ei vastannut. Gervaise uudisti kysymyksensä ja pudisti häntä samalla käsivarresta. Mahiette näytti heräävän mietteistään.
– Miten Chantefleurien oli käynyt? hän sanoi toistaen koneellisesti sanat, jotka juuri olivat soineet hänen korvissaan; sitten hän lisäsi vilkkaasti yrittäen kiinnittää ajatuksensa kysymykseen:
– Voi! sitä ei ole koskaan saatu tietää. Hetken kuluttua hän lisäsi:
– Jotkut sanoivat nähneensä hänen lähtevän Reimsistä hämärissä Fléchembault-portin kautta; toiset taas aamun sarastaessa vanhan Basée-portin kautta. Eräs köyhä löysi hänen kultaristinsä riippumasta kiviristillä niityllä, jossa pidetään markkinoita. Se oli sama koriste, joka vuonna 61 saattoi hänet huonoille jäljille. Hän oli saanut sen tuolta kauniilta varakreivi de Cormontreuiltä, ensimmäiseltä rakastajaltaan. Suurimman kurjuudenkaan aikana Paquette ei ollut luopunut siitä. Hän varoi sitä kuin silmäteräänsä. Kun me nyt näimme, että hän oli eronnut rististä, luulimme kaikki että hän oli kuollut. Kuitenkin vakuuttivat Cabaret-les-Vantes-seudun asukkaat nähneensä hänen avojaloin vaeltavan Pariisiin vievää tietä. Mutta silloin hänen olisi pitänyt mennä Vesle-portin kautta, eikä se sovi muihin kertomuksiin. Omasta puolestani uskon, että hän meni Vesle-portin kautta ja samalla pois koko tästä maailmasta.
– En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Gervaise.
– Vesle, vastasi Mahiette surullisesti hymyillen, on kaupunkimme läpi virtaavan joen nimi.
– Chantefleurie raukka! sanoi Oudarde ja häntä puistatti, – hän hukuttautui siis!
– Hukuttautui! vastasi Mahiette; – kuka olisi osannut ennustaa kunnon isä Guybertaut'lle, kun hän laulaen kulki veneessään Tinqueux-sillan alitse, että hänen pikku lemmikkinsä Paquette kerran kulkisi saman sillan alitse, mutta ilman laulua ja venettä?
– Entä tuo pieni kenkä? kysyi Gervaise.
– Katosi äidin mukana.
Oudarde, hyvä ja tunteellinen nainen, olisi tyytynyt huokaamaan Mahietten kanssa, mutta uteliaamman Gervaisen kysymykset eivät olleet vielä lopussa.
– Entä tuo kummitus? hän kysyi äkkiä Mahiettelta. – Mikä kummitus? kysyi tämä.
– Se pieni mustalainen, jonka noidat jättivät Chantefleurien luo hänen pienen tyttönsä sijalle. Mitä te sille teitte? Te kai hukutitte senkin.
– Emme, sanoi Mahiette.
– No te poltitte kai sen sitten? Se olikin oikein sille. Mokomakin noidansikiö!
– Emme kumpaakaan, Gervaise. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa otti tuon mustalaislapsen suojelukseensa, manasi sen, kastoi sen, ajoi huolellisesti perkeleen ulos ruumiista ja lähetti sen Pariisiin asetettavaksi löytölasten lavitsalle Notre-Dameen.
– No niitä piispoja! sanoi Gervaise nureksien, – kun he ovat oppineita, eivät he tee mitään muiden ihmisten lailla. Onko laitaa ja peliä asettaa paholainen löytölapseksi! Sillä tuo pieni kummitus ei voinut olla mikään muu kuin paholainen. Mitä sille Pariisissa tehtiin, Mahiette? Ei kai kukaan armelias henkilö sitä huolinut.
– En tiedä, vastasi reimsiläinen. – Juuri siihen aikaan osti mieheni notaarin viran Brussä, joka on peninkulman päässä kaupungista, emmekä ole sen jälkeen kuulleet mitään koko asiasta. Reimsin tuomiokirkon tornin keralla, joka peittyy Cernayn kukkulain taakse, hävisi se kokonaan näköpiiristämme.
Tämän keskustelun aikana olivat nuo kolme arvoisaa porvarisnaista saapuneet Grève-torille. Keskusteluunsa syventyneinä olivat he kulkeneet messukirjan ohi Rolandin tornin kulmassa ja koneellisesti suunnanneet kulkunsa kaakinpuulle, jonka ympärille oli kerääntynyt aikamoinen ihmisjoukko. Se näytelmä, mikä siellä parhaillaan oli käynnissä, olisi saanut heidät kokonaan unohtamaan Rotankolon ja menonsa sinne, ellei tuo tanakka kuusivuotias, jota Mahiette raahasi jäljessään, olisi heitä samassa siitä muistuttanut.
– Äiti, sanoi hän aivan kuin jokin vaisto olisi hänelle sanonut, että Rotankolo oli hänen takanaan, – saanko nyt syödä leivän?
Jos Eustache olisi ollut hieman poliittisempi, toisin sanoen pienempi syömäri, hän olisi odottanut hetken, ja vasta sitten, kun he olisivat palanneet asuntoonsa mestari Andry Musnier'n luo Rue Madame-la-Valencen varrelle Yliopistossa, kun molemmat Seinen haarat ja Citén viisi siltaa olisivat erottaneet Rotankolon leivästä, hän olisi uskaltanut arasti kysäistä: "Äiti, saanko nyt syödä leivän?"
Tämä varomaton kysymys toi Mahietten mieleen heidän matkansa varsinaisen tarkoituksen.
– No, mutta mehän unohdamme kokonaan erakon! Näyttäkäähän nyt minulle Rotankolonne, että voin antaa hänelle maissileivän.
– Niinpä niin! Heti paikalla, sanoi Oudarde. – Ensin hyvä työ.
Eustache ei ollut ottanut lukuun sellaisia seurauksia.
– Nyt ne ottavat minun leipäni! hän sanoi kohottaen olkapäitään, niin että ne ulottuivat korvannipukoihin saakka, mikä sellaisissa tapauksissa on syvimmän tyytymättömyyden merkki.
Kaikki kääntyivät takaisin. Kun he olivat jonkin askeleen päässä
Tour-Rolandista, sanoi Oudarde toisille:
– Meidän ei pidä katsoa aukon läpi yhtaikaa, ettemme säikäytä säkkinaista. Olkaa te kaksi lukevinanne dominusta messukirjasta sillä aikaa, kun minä katson aukosta. Säkkinainen tuntee minua jonkin verran. Minä viittaan teille sitten, kun saatte tulla.
Hän meni yksinään aukon luo. Samassa hetkessä, jolloin hän katsoi sisälle aukosta, levisi hänen piirteilleen syvä sääli, ja hänen iloisten ja avoimien kasvojensa ilme ja väri vaihtui äkkiä aivan kuin hän olisi tullut auringonpaisteesta kuutamoon. Hänen silmänsä kostuivat, ja hänen suunsa vetäytyi kokoon, aivan kuin hän olisi ollut itkuun puhkeamaisillaan. Hetkisen kuluttua hän viittasi Mahiettea katsomaan.
Mahiette meni hiljaa varpaisillaan kuten lähestytään kuolevan vuodetta.
Noiden kahden naisen katseille avautuikin todella surullinen näky, kun he siinä liikkumattomina ja henkeään pidättäen katselivat rautaristikon lävitse Rotankoloon.
Komero oli ahdas, korkeuttaan leveämpi ja suippoholvinen muistuttaen sisustansa puolesta suuresti piispanhiippaa. Sen paljaalla kivisellä lattialla istui nainen kokoon kyyristyneenä. Leuka oli painettuna polvia vasten, joita hän ristissä olevilla käsivarsillaan lujasti painoi rintaansa vasten. Siten kyyröttäessään yllään harmaa säkki, joka väljänä kokonaan peitti hänet, pitkine, harmaine hiuksineen, jotka ulottuivat yli kasvojen jalkoihin asti, hän näytti ensi silmäyksellä vain omituiselta hahmolta, joka piirtyi komeron tummaa taustaa vasten, jonkinlaiselta tummalta kolmioita, joka aukon kautta virtaavassa valossa selvästi erottautui kahteen vivahdukseen, tummaan ja valoisaan. Se oli noita puoleksi varjoisia, puoleksi valoisia kummituskuvia, joita näkee unessa ja Goyan mainioissa tauluissa, noita kalpeita, liikkumattomia, synkkiä haudalle kyyristyneitä tai vankilanristikkoa vasten nojaavia olentoja. Se ei ollut mies eikä nainen, ei elävä olento eikä selväpiirteinen muodoltaan, se oli haamu, jonkinlainen unikuva, jossa todellisuus ja mielikuvitus yhtyivät kuin hämy ja päivänvalo. Vain vaivoin saattoi tuon lattialle valahtaneen tukan alta erottaa kuihtuneet ja luisevat kasvot, tai säkin alta, joka oli hänen peitteenään, paljaan, kohmettuneen jalan varpaitten päät jääkylmää lattiaa vasten. Se pieni erä ihmisolentoa, joka pilkisti esiin tämän suruhunnun alta, sai vilunväreet kulkemaan pitkin ruumista.
Tämä hahmo, jonka olisi luullut kasvaneen kiinni lattiaan, ei näyttänyt liikkuvalta, ajattelevalta eikä hengittävältä olennolta. Vaikka hänellä olikin vain ohut säkki verhonaan ja hän istui keskellä tammikuuta paljaalla graniittilattialla vailla tulta hämärässä vankiluolassa, jonka ikkuna-aukosta pääsi sisälle vain jäätävä viima, muttei milloinkaan aurinko, hän ei näyttänyt kärsivän vilua, ei edes sitä tuntevan. Olisi saattanut luulla, että hän oli muuttunut kiveksi vankilan, jääksi vuodenajan keralla. Hänen kätensä olivat ristissä, hänen silmänsä tuijottivat. Ensi hetkenä luuli häntä kummitukseksi, toisena kuvapatsaaksi.
Silloin tällöin aukenivat hänen sinervät huulensa raolleen laskeakseen ulos henkeä ja vapisivat, mutta yhtä kuolleesti ja koneellisesti kuin tuulessa värähtelevät lehdet.
Hänen synkissä silmissään oli kuitenkin katse, kuvaamaton katse, syvä, synkkä, värähtämätön katse, joka herkeämättä tuijotti erääseen komeron nurkkaukseen, jota ei voinut nähdä ulkoa päin, katse, joka näytti keskittävän tämän kidutetun sielun kaikki synkät ajatukset johonkin salaiseen esineeseen.
Sellainen oli olento, joka asunnostaan oli saanut nimen erakko, puvustaan nimen säkkinainen.
Nuo kolme naista, sillä Gervaisekin oli liittynyt Mahietteen ja Oudardeen, katselivat aukosta sisälle. Heidän päänsä pimittivät senkin vähäisen valon, joka tavallisesti pääsi luolaan, tuon onnettoman sitä huomaamatta.
– Älkäämme häiritkö häntä, sanoi Oudarde hiljaa, – hän on haltioituneessa tilassa, hän rukoilee.
Tällä välin tarkasteli Mahiette yhä kasvavalla innolla noita kelmeitä, kuihtuneita kasvoja hajanaisine hapsineen, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
– Sepä olisi vasta ihmeellistä, hän mutisi.
Hän pisti päänsä ristikon lävitse ja hänen onnistui siten nähdä se komeron nurkka, johon tuon onnettoman katse värähtämättä tuijotti.
Kun hän veti päänsä takaisin, vierivät kyyneleet pitkin hänen poskiaan.
– Miksi te nimitätte tätä naista? kysyi hän Oudardelta.
– Me nimitämme häntä sisar Guduleksi.
– Ja minä, sanoi Mahiette, – nimitän häntä Paquette la
Chantefleurieksi.
Hän viittasi nyt sormi huulilla hämmästynyttä Oudardea pistämään päänsä aukosta sisälle ja katsomaan niin pitkälle komeroon kuin ulottui.
Oudarde teki niin ja keksi nyt nurkasta, johon erakon katse synkän, haltioituneena oli kiinnittynyt, pienen ruusunpunaisen silkkikengän, joka oli runsaasti koristeltu kulta- ja hopeaompeluksin.
Gervaise pisti Oudarden jälkeen päänsä aukosta sisälle, ja sitten puhkesivat kaikki kolme uudelleen itkuun.
Yhtä vähän heidän katseensa kuin heidän kyyneleensäkään saivat erakkoa näyttämään elonmerkkejä. Hänen kätensä pysyivät ristissä, hänen huulensa äänettöminä, hänen silmänsä liikkumattoman tuijottavina, ja siihen, joka tunsi hänen tarinansa, koski tuon pienen kengän näkeminen, johon hän niin tuijotti, kipeästi.
Nuo kolme eivät olleet lausuneet sanaakaan. He eivät uskaltaneet puhua, eivät hiiskahtaakaan. Tämä syvä hiljaisuus, tämä syvä tuska, tämä syvä unohdus, jossa ei ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa esine, teki saman valtavan vaikutuksen kuin pääalttari pääsiäisenä tai jouluna. He vaikenivat hartaina ja olivat valmiit lankeamaan polvilleen. Heistä tuntui siltä kuin he olisivat astuneet kirkkoon pitkänäperjantaina.
Viimein koetti Gervaise, joka oli heistä uteliain ja siis myös tunteettomin, saada erakkoa puhumaan:
– Sisar! sisar Gudule!
Hän kertasi kolme kertaa nämä sanat, joka kerta yhä kovemmalla äänellä. Erakko ei liikahtanut. Ei sanaa, ei katsetta, ei huokausta, ei edes elonmerkkiä.
Oudarde lausui nyt vuorostaan lempeämmällä ja hyväilevämmällä äänellä.
– Sisar! sisar Pyhä-Gudule!
Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.
– Mikä ihmeellinen nainen! huudahti Gervaise. – Hän ei liikahtaisi, vaikka tykillä ammuttaisiin.
– Hän on ehkä kuuro, sanoi Oudarde.
– Ehkä sokea, lisäsi Gervaise.
– Ehkä kuollut, virkkoi Mahiette.
Varmaa on, että ellei sielu vielä ollut jättänyt tätä liikkumatonta, uinuvaa, horrostilaan vaipunutta ruumista, se oli ainakin vetäytynyt ja kätkeytynyt niin syvälle, etteivät ulkoisten aistien kiihotukset tunkeutuneet sinne asti.
– Ei ole muuta neuvoa, sanoi Oudarde, – kuin jättää leipä aukkoon, silläkin uhalla, että joku poika tulisi ottamaan sen. Miten saisimme hänet hereille?
Eustache, jonka huomiota oli tähän saakka kiinnittänyt pienet, suuren koiran vetämät vaunut, jotka juuri olivat menneet ohi, huomasi samassa, että hänen kolme seuralaistaan katseli jotakin aukon lävitse. Uteliaisuus tarttui häneenkin, hän kiipesi muutamalle suojakivelle, nousi varpailleen, pisti pyöreät punakat kasvonsa aukkoon ja huusi:
– Äiti, katsokaas, mitä minä näen!
Tämän heleän, nuoren ja sointuvan lapsenäänen kuullessaan erakko vavahti. Kuin teräsjousi hän käänsi äkkiä päänsä, hänen pitkät, laihat kätensä työnsivät tukan pois otsalta, ja hän kiinnitti lapseen hämmästyneen, katkeran ja epätoivoisen katseen. Mutta tämä katse oli nopea kuin salama.
– Ah, hyvä Jumala! huudahti hän ja peitti päänsä polviinsa, ja oli kuin hänen koriseva äänensä olisi viiltänyt hänen rintaansa: – älkää ainakaan näyttäkö minulle muiden lapsia.
– Hyvää päivää, rouva! sanoi lapsi vakavana.
Tämä isku oli nyt herättänyt erakon. Vilunväreet puistattivat koko hänen ruumistaan kiireestä kantapäähän, hänen hampaansa löivät loukkua, hän kohotti hieman päätään, tarttui käsillään lantioihinsa ikään kuin niitä lämmittääkseen ja huudahti:
– Oh, mikä pakkanen!
– Naisraukka, sanoi Oudarde säälien, – ettekö tahdo vähän tulta?
Hän ravisti kieltävästi päätään.
– No tässä on vähän mausteviiniä, jatkoi Oudarde – tarjoten hänelle pulloa, – se lämmittää teitä. Juokaa.
Hän ravisti uudelleen päätään, katsoi Oudardea terävästi ja vastasi:
– Vettä.
Oudarde ei hellittänyt.
– Ei, sisar, se ei ole tammikuun juomaa. Teidän pitää juoda vähän mausteviiniä ja syödä tämä maissileipä, jonka olemme teille leiponeet.
Hän työnsi takaisin leivän, jota Mahiette hänelle tarjosi:
– Mustaa leipää.
– Kuulkaa, sanoi Gervaise vuorostaan säälin vallassa ja otti yltään villatakkinsa, – tässä on teille takki, se on hieman lämpimämpi kuin omanne. Ottakaa se harteillenne.
Hän hylkäsi takin, kuten pullon ja leivänkin, ja vastasi:
– Säkki.
– Mutta huomasittehan eilen, että oli juhla, virkkoi kunnon Oudarde.
– Huomasin, vastasi erakko. – Kahteen päivään ei ruukussani ole ollut vettä.
Hetken päästä hän lisäsi:
– On juhla; minut unohdetaan. Ja se on oikein. Miksi ajattelisi maailma minua, joka en ajattele sitä? Sammuneen hiilloksen yllä kylmä tuhka.
Ja hänen päänsä painui polvia vasten, aivan kuin hän olisi uupunut niin paljosta puhumisesta.
Yksinkertainen ja hyväsydäminen Oudarde, joka käsitti hänen viime sanoillaan valittavan viluaan, vastasi naiivisti:
– Tahdotteko sitten tulta?
– Tulta! sanoi erakko omituisella painolla; – voitteko hankkia vähän tulta sille pienokaisraukallekin, joka on maannut mullassa jo viisitoista vuotta?
Hänen kaikki jäsenensä vapisivat, hänen äänensä värähteli, hänen silmänsä loistivat, hän oli kohonnut polvilleen. Yhtäkkiä hän osoitti valkealla, laihalla kädellään lasta, joka katseli häntä hämmästyneenä:
– Viekää pois lapsi! hän huusi. – Mustalainen on kohta täällä!
Sitten hän kaatui kasvoilleen maahan, ja hänen otsansa kolahti kivilattiaan kumeasti kuin kivi. Nuo kolme naista luulivat hänen kuolleen. Hetken päästä hän liikahti kuitenkin, ja he näkivät hänen polvillaan ja kyynärpäillään ryömivän siihen nurkkaan, jossa pieni kenkä oli. Sitten he eivät uskaltaneet katsoa, he eivät nähneet häntä enää, mutta he kuulivat tuhansien suudelmien ja tuhansien huokausten sekoittuvan sydäntäsärkeviin huutoihin ja kumeihin kolahduksiin, aivan kuin päätä olisi lyöty muuria vasten. Sitten erään kolahduksen jälkeen, joka oli niin voimakas, että kaikki kolme vavahtivat, he eivät enää kuulleet mitään.
– Onkohan hän tappanut itsensä? sanoi Gervaise uskaltaen pistää päänsä aukosta sisälle.
– Sisar Gudule! toisti Oudarde.
– Ah, hyvä Jumala! hän ei liikahda enää! virkkoi Gervaise, onkohan hän kuollut? – Gudule! Gudule!
Mahiette, joka ei liikutukseltaan ollut tähän asti saanut sanaakaan huuliltaan, ponnisti nyt voimiaan.
– Odottakaa! hän sanoi.
Sitten hän nojautui aukkoon ja huusi:
– Paquette! Paquette la Chantefleurie!
Lapsi, joka tietämättömyydessään puhaltaa raketin huonosti palavaa sytytintä ja saa sen räjähtämään vasten kasvojaan, ei säikähdä enempää kuin Mahiette, huomatessaan, minkä vaikutuksen tämä sisar Gudulen komeroon äkkiä huudettu nimi sai aikaan.
Erakon koko ruumis vapisi, hän nousi pystyyn paljaille jaloilleen ja ryntäsi aukolle silmät niin säihkyvinä, että Mahiette, Oudarde, kolmas nainen ja lapsi peräytyivät ranta-aitaukselle saakka.
Samassa näkyivät erakon synkät kasvot ristikkoa vasten painettuina.
– Oh! oh! hän huusi kauheasti nauraen, – mustalainen huutaa minua!
Silloin kiinnitti hänen huomiotaan näytös, joka oli käynnissä kaakinpuun luona. Hänen otsansa kurtistui kauhusta, hän ojensi ristikon läpi luurankokäsivartensa ja huusi äänellä, joka muistutti ruisrääkkää:
– Sinäkö minua taas huudat, mustalainen! lapsenvaras! Ole kirottu! kirottu! kirottu! kirottu!
IV. Kyynel vesipisarasta
Nämä sanat olivat niin sanoakseni yhdyssiteenä kahden näytöksen välillä, joita tähän saakka oli yhtaikaa esitetty omalla tahollaan, toista josta juuri olemme lukeneet, Rotankolossa, toista josta saamme lukea, kaakinpuun lavalla. Toisen todistajina olivat olleet vain nuo kolme naista, joiden kanssa lukija on jo tehnyt tuttavuutta, toisen sitä vastoin koko se yleisö, jonka äskettäin näimme kerääntyvän Grève-torin kaakinpuun ja hirsipuun ympärille.
Tämä kansanjoukko, joka nähdessään nuo neljä ratsupoliisia, jotka aamusta kello kymmenestä olivat seisseet mestauslavan nurkkauksissa, oli heti vainunnut pientä rankaisunäytöstä, jollei juuri hirttämistä, niin ainakin raipparangaistusta, korvainsilvontaa, yleensä jotain, – tämä joukko oli niin nopeasti kasvanut, että ratsupoliisit olivat useammin kuin kerran saaneet miekanlappeella ja hevosten kavioilla pitää sitä etäämmällä.
Tämä kansanjoukko oli muuten liian tottunut tällaisiin näytöksiin ollakseen erikoisen kärsimätön. Se kulutti aikaansa tarkastelemalla mestauslavaa, jonkinlaista yksinkertaista muistomerkkiä, jonka muodosti kalkkikivistä kyhätty kuutio. Joltisenkin jyrkät, harmaakiviset astimet, joita nimitettiin portaiksi, johtivat lavan kannelle, jossa näkyi rautatamminen, vaakasuora pyörä. Tälle pyörälle sidottiin rangaistava polvilleen, kädet selän taakse. Pyörää voitiin kiertää lavan sisustassa olevan vipulaitteen avulla, ja siten näkyivät rangaistavan kasvot vuoroon joka suunnalle. Sitä nimitettiin rikollisen pyörittämiseksi.
Kuten näkyy, ei Grève-torin mestauslava ollut läheskään niin komea kuin Hallien mestauslava. Ei mitään rakennustaiteellista, ei mitään monumentaalista. Ei rautaristillä varustettua kattoa, ei kahdeksankulmaista lyhtyä, ei solakoita pylväitä, jotka kattopalkiston alla muodostivat akantus- ja kukkakoristeisia pylväänpäitä, ei lohikäärmeenpäillä varustettuja vesitorvia, ei siselöityä palkistoa, ei hienoja, kiveen hakattuja kuvia.
Täytyi tyytyä noihin neljään kalkkikiviseinään ja lavan päällystänä olevaan kahteen hiekkakivipaateen sekä kömpelöön kiviseen hirttolaitteeseen, joka laihana ja alastomana seisoi sen vieressä.
Näky olisi ollut perin kurja goottilaisen taiteen tuntijasta. Mutta kukaan ei ollut niin piittaamaton muistomerkeistä kuin keskiajan kunnialliset porvarit, joille mestauslavan kauneus ei merkinnyt mitään.
Viimein saapui rangaistava sidottuna kärryille. Kun hänet oli raahattu lavalle ja torin kaikilta kulmilta voitiin nähdä hänet hihnoilla ja köysillä kytkettynä kaakinpuun pyörään, syntyi kansanjoukossa aika melu, johon sekoittui naurunrähäkkää ja hyvähuutoja. Joukko tunsi Quasimodon.
Hän siellä todella oli. Mikä omituinen kohtalon oikku! Ruoskittavana samassa paikassa, jossa häntä edellisenä päivänä oli juhlittu narripaavina ja narriruhtinaana, saattueenaan Egyptin herttua, Tunisin kuningas ja Galilean keisari. Totta kyllä ei koko tuossa kansanjoukossa ollut ainoatakaan, joka olisi selvästi käsittänyt tätä vastakohtaa, ei edes vastikään juhlittu, nyt poljettu rangaistava itse. Gringoirea ja hänen filosofiaansa ei ollut tässä näytelmässä.
Kun Michel Noiret, meidän armollisen kuninkaamme valantehnyt torvensoittaja oli kolmella voimakkaalla torventöräyksellä katkaissut hiljaisuuden, luki kirjuri tuomion, kuten herra kaupunginvouti oli käskenyt, ja istuutui sitten rattailleen koreisiin viittoihin pukeutuneine miehineen.
Koko ajan näytti Quasimodo aivan tunteettomana ja välinpitämättömänä suhtautuvan kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei edes rypistänyt kulmakarvojaan. Vastustus oli joka tapauksessa mahdotonta; sen teki tyhjäksi, sen ajan rikosoikeudellisen kielenkäytön mukaan, siteiden voima ja lujuus, toisin sanoen, hihnat ja köydet olivat varmaankin syöpyneet hänen lihaansa. Se on muuten vankila- ja kaleeritapa, jota käsiraudat yhä vielä parhaansa mukaan säilyttävät meilläkin, vaikka olemme sivistynyttä, lempeää ja inhimillistä kansaa (mainitsemme vain sulkeissa kuritushuoneen ja giljotiinin).
Hän oli antanut johtaa, tyrkkiä, kantaa, taivuttaa ja sitoa itsensä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea vain villiä tai tylsää ihmettelyä.
Tiedettiin, että hän oli kuuro, mutta olisi luullut häntä myös sokeaksi.
Hänet asetettiin polvilleen tammipyörälle; hän ei vastustanut. Hänet riisuttiin alastomaksi vyötäisiin saakka; hän ei hangoitellut vastaan. Hänet sidottiin uudella tavalla pyörään kiinni; hän antoi sitoa itsensä. Hän ähkyi vain silloin tällöin äänekkäästi aivan kuin vasikka, jonka pää riippuu ja heilahtelee teurastajan rattaitten aisalla.
– Pöllö! sanoi Jehan Frollo du Moulin ystävälleen Robin Poussepainille (sillä nuo kaksi ylioppilasta olivat seuranneet rangaistavaa), – hän ymmärtää yhtä vähän kuin rasiaan suljettu turilas.
Väkijoukko purskahti hillittömään nauruun, kun se sai nähdä Quasimodon alastoman kyttyrän, hänen kamelinrintansa, hänen käsnäiset ja luiset olkapäänsä. Tämän ilonpuuskan aikana oli vähäinen, tanakka kaupungin pukuun pukeutunut mies noussut lavalle ja asettunut rangaistavan viereen. Hänen nimensä kulki heti kulovalkean tavoin katsojien keskuudessa. Se oli mestari Pierrat Torterue, Châtelet'n valantehnyt piiskuri.
Hän asetti ensin mestauslavan reunalle mustan tuntilasin, jonka yläosa oli täynnä punaista hiekkaa, joka hiljaa valui alempaan osastoon. Sitten hän riisui takkinsa, ja hänen nähtiin tarttuvan ruoskaan, jossa oli pitkät, hienot, valkeat, palmikoidut nahkasiimat täynnä solmuja ja metallihauleja. Vasemmalla kädellään hän kääri välinpitämättömästi ylös oikean paidanhihansa kainaloon saakka.
Samassa Jehan Frollo kohotti vaalean kiharaisen päänsä esiin väkijoukosta (hän oli tätä varten noussut Robin Poussepainin olkapäille) ja huusi:
– Katsokaa, hyvät herrat ja naiset: Tuolla aletaan antaa oikein perusteellisesti selkään mestari Quasimodolle, veljeni, Josas'n herra arkkidiakonin kellonsoittajalle, joka on omituinen itämaisen rakennustaiteen tuote, selkänä kupoli, säärinä käyrät pylväät.
Väkijoukko räjähti nauramaan, varsinkin lapset ja nuoret tytöt.
Viimein piiskuri polkaisi jalallaan lattiaan. Pyörä alkoi kiertää. Quasimodon oli köysistään huolimatta vaikea pysyä vakavasti paikoillaan. Se hämmästys, mikä hänen muodottomista kasvoistaan äkkiä kuvastui, herätti kansanjoukossa vielä äänekkäämmän naurunremakan.
Äkkiä nähtiin mestari Pierrat'n kohottavan käsivartensa sinä hetkenä, jolloin kiertävä pyörä käänsi häntä kohden Quasimodon kumpuran selän. Hienot nahkasiimat sähähtivät kuin kimppu kyykäärmeitä ilmassa ja iskivät vimmatusti onnettoman rangaistavan hartioihin. Quasimodo hätkähti, aivan kuin hän äkkiä olisi herännyt unesta. Hän alkoi ymmärtää. Hän vääntelehti siteissään. Hänen kasvojensa lihakset vääntyivät kouristuksenomaisesti, niistä saattoi huomata hämmästystä ja tuskaa, mutta hän ei päästänyt edes huokausta. Hän taivutti vain päätään taaksepäin, ensin oikealle, sitten vasemmalle kuin paarman purema sonni.
Toinen isku seurasi ensimmäistä, sitten kolmas ja niin edespäin keskeytymättä. Pyörä pyöri edelleen, ja iskuja sateli. Pian pursui veri esille ja valui virtoina kyttyräselkäisen tummia harteita pitkin. Kun piiskansiimat lyöntien välillä vinkuivat ilmassa, sirottelivat ne isoja veripisaroita väkijoukkoonkin.
Quasimodo oli näköjään vaipunut entiseen välinpitämättömyyteensä. Hän oli ilman erikoisempaa ulkonaista ponnistusta koettanut irtautua siteistään. Nähtiin vain hänen silmänsä loistavan, hänen lihastensa jännittyvän, hänen jäsentensä koukistuvan ja hihnojen ja kahleitten taipuvan. Se oli valtava, kuulumaton, epätoivoinen ponnistus, mutta Châtelet'n vanhat koetellut siteet kestivät. Ne natisivat, siinä kaikki. Quasimodo vaipui voimattomana kyyryyn. Hämmästystä seurasi hänen kasvoissaan katkera ja syvä lamautuminen. Hän sulki ainoan silmänsä, antoi päänsä painua rintaa vasten ja näytti kuolleelta.
Nyt hän ei enää liikahtanutkaan. Mikään ei saattanut herättää häntä tästä horroksesta, ei lakkaamatta virtaileva veri, eivät ruoskanlyönnit, joita yhä vimmatummin sateli hänen harteilleen, kuta enemmän pyöveli rankaisun kestäessä innostui, eikä kauheitten siimain sihisevä ääni.
Lopulta nähtiin mustapukuisen Châtelet'n pedellin, joka mustan hevosen selässä istuen oli rankaisun alusta saakka ollut portaitten sivulla, ojentavan mustapuista keppiään tuntilasia kohden. Pyöveli lopetti. Pyörä pysähtyi. Quasimodo avasi verkkaan silmänsä.
Ruoskinta oli päättynyt. Valantehneen piiskurin kaksi renkiä pesi rangaistun hartiat, voiteli ne jollakin voiteella, joka sai haavat heti sulkeutumaan, ja heitti hänen ylleen jonkinlaisen keltaisen rievun, joka oli leikattu messukasukan muotoon, samalla kun mestari Pierrat itse antoi veren valua siimoista.
Mutta Quasimodon rangaistus ei ollut vielä päättynyt. Hänen täytyi vielä kärsiä kokonainen tunti kaakinpuurangaistusta, jolla mestari Florian Barbedienne niin oikeudenmukaisesti oli täydentänyt herra Robert d'Estoutevillen tuomion, tuottaen siten kunniaa Johannes Kumenoksen vanhalle fysiologis-psykologiselle sanaleikille: Surdus absurdus [Mieletön kuuro].
Tuntilasi käännettiin siis toisin päin ja kyttyräselkä jätettiin pyörälle, jotta oikeus täytettäisiin.
Rahvasta voi yhteiskunnassa verrata lapseen perheessä, erityisesti keskiajalla. Niin kauan kuin se on tuolla ensimmäisen tietämättömyyden, moraalisen ja älyllisen alaikäisyyden asteella, saattaa siitä samoin kuin lapsesta sanoa:
Tuo ikä sääliä ei tunne.
Kuten jo olemme maininneet, vihattiin Quasimodoa yleisesti, ja useammastakin kuin yhdestä syystä. Tuossa joukossa oli tuskin ainoatakaan katsojaa, jolla ei olisi ollut tai joka ainakin luuli itsellään olevan syytä valituksiin Notre-Damen ilkeätä kyttyräselkää vastaan. Kaikki olivat tunteneet mielihyvää nähdessään hänet mestauslavalla; ja se armoton kohtelu, jonka alaisena hän oli ollut, ja se surkea tila, johon se hänet oli saattanut, ei suinkaan ollut liikuttanut väkijoukkoa, vaan tehnyt sen vihan vain entistään ilkeämmäksi suodessaan sille pilanteon aihetta.
Kun siis yhteiskunnan kosto, kuten lakimiehet vieläkin sanovat, oli tyydytetty, tuli tuhansien yksityisten kostontunteitten vuoro. Täällä kuten suursalissakin purkautui varsinkin naisten kostonhimo ilmoille. Kaikilla oli jotakin häntä vastaan, toisilla hänen ilkeytensä, toisilla hänen rumuutensa vuoksi. Jälkimmäiset olivat kaikkein raivoisimpia.
– Oh! senkin Antikristusnaama! huusi muuan.
– Luudanvarrella ratsastaja! huusi toinen.
– Mikä kauhea irvistys, kirkui kolmas; – se tekisi sinusta narripaavin, jos tämä päivä olisi eilinen!
– Hyvä, huusi muuan akka. Se on vain kaakinpuuirvistys. Milloinka saamme nähdä hirsipuuirvistyksen?
– Milloinka sinäkin suuri kellosi hattunasi makaat sata jalkaa maan alla, kirottu kellonsoittaja?
– Ja tuo piru soittaa angelusta!
– Uh! senkin kuuro! senkin yksisilmäinen! senkin kyttyräselkäinen! senkin paholainen!
– Siinä on naamataulu, joka saisi paremmin keskosen aikaan kuin kaikki lääkärit ja lääkkeet!
Ja ylioppilaat Jehan du Moulin ja Robin Poussepain lauloivat minkä keuhkonsa kestivät vanhaa kansanomaista kertosäettä:
Hirttonuoran silmukkaan hirtehinen killumaan! Risukimppu rovioon velhon polttakoon!
Tuhansien muiden haukkumasanojen, pilapuheiden, kirouksien ja yleisen naurunrähäkän kaikuessa sateli silloin tällöin kiviäkin Quasimodon selkään.
Quasimodo oli kuuro, mutta hänellä oli hyvä näkö, ja joukon raivo ilmeni yhtä selvästi sen kasvoista kuin sen sanoistakin. Muuten selittivät kivet kyllä naurun laadun.
Hän kesti alussa kaikki miehuullisesti. Mutta vähitellen alkoi hänen kärsivällisyytensä, joka oli karaistunut ruoskinnan kestäessä, horjua kaikkien näiden hyönteisten pistoista. Asturialaisen härän, joka vähät välittää picadorin hyökkäyksistä, saavat koirat ja pienet liput raivostumaan.
Hän heitti uhkaavan silmäyksen ympärillään olevaan joukkoon. Mutta kytkettynä hän ei voinut pelottaa katseellaan näitä kärpäsiä, jotka ahmivat hänen haavojaan. Silloin rynnisti hän kahleissaan ja hänen ponnistuksensa saivat vanhan kaakinpyörän natisemaan; mutta siitä ivanauru ja pilapuheet vain yltyivät.
Kun onneton näki, ettei hän voinut särkeä kahlekoiran siteitään, hän malttoi mielensä. Vain silloin tällöin näkyi hänen rintaansa paisuttavan hillitty raivonhuokaus. Hänen kasvoillaan ei näkynyt häpeää eikä punastusta. Hän oli liian etäällä yhteiskuntatilasta ja liian lähellä luonnontilaa tietääkseen mitä häpy on. Ja onko muuten tuollaisen muodottomuuden asteella hävyntunne lainkaan mahdollinen? Mutta suuttumus, viha ja epätoivo levitti näiden kauheitten kasvojen ylle yhä synkempiä, yhä sähköisempiä pilviä, jotka purkautuivat tuhansina salamoina kykloopin silmästä.
Tämä pilvi kirkastui kuitenkin hetkeksi väkijoukon keskitse kulkevan, pappia kantavan muulin lähestyessä. Niin pian kuin vankiraukka huomasi papin ja muulin, saivat hänen kasvonsa lempeämmän ilmeen. Raivoa, joka niitä vääristi, seurasi omituinen hymyily täynnä ääretöntä lempeyttä, pehmeyttä ja hellyyttä. Kuta lähemmäksi pappi tuli, sitä selvemmäksi, varmemmaksi ja säteilevämmäksi kävi tämä hymyily. Oli kuin onneton olisi tervehtinyt pelastajan tuloa. Mutta kun muuli oli tullut niin lähelle, että sen ratsastaja saattoi tuntea rangaistun, loi hän katseensa maahan, kääntyi äkkiä takaisin, kannusti muuliaan, aivan kuin olisi kiireellä paennut nöyryyttäviä avunpyyntöjä eikä olisi halunnut, että tuollaisessa asemassa oleva vaivainen olisi tuntenut ja tervehtinyt häntä.
Tämä pappi oli arkkidiakoni dom Claude Frollo.
Pilvi peitti jälleen ja vielä synkempänä Quasimodon otsan. Hymy säilyi vielä hetken, mutta katkerana, alakuloisena, syvästi surullisena.
Äkkiä hän rynnisti uudelleen siteissään epätoivon vimmalla, niin että koko häntä kannattava koneisto tärisi, ja katkaisten tähänastisen itsepintaisen äänettömyytensä hän huusi käheällä ja raivoisalla äänellä, joka muistutti enemmän koiran haukuntaa kuin ihmisääntä ja kuului selvästi yli melun ja hälinän:
– Juotavaa!
Tämä epätoivoinen huuto, joka herätti kaikkea muuta kuin sääliä, lisäsi vain noiden kelpo pariisilaisten iloa, jotka olivat kaakinpuun ympärillä ja jotka kokonaisuudessaankin, totta puhuen, olivat kutakuinkin yhtä raakoja ja julmia kuin tuo kauhea roistojoukko, johon jo olemme tutustuttaneet lukijan ja joka olikin vain kansan alin kerros. Rangaistavan ympäriltä ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka ei olisi tehnyt pilkkaa hänen janostaan. Totta kyllä on, että hän tänä hetkenä punaisine hikisine kasvoineen, hurjasti tuijottavine silmineen, raivosta ja tuskasta vaahtoavine suineen ja ulkona lerppuvine kielineen näytti enemmän eriskummaiselta ja vastenmieliseltä kuin surkuteltavalta. Lisättäköön kuitenkin, että joskin joukossa olisi ollut joku säälivä sielu, mies tai nainen, joka olisi tuntenut halua antaa tuolle tuskasta nääntyvälle kurjalle kipon vettä, olivat mestauslavan kauheat portaat sellaisen inhon ja häpeän ennakkoluulon saartamat, että se yksinään olisi riittänyt pidättämään laupiasta samarialaista.
Hetken kuluttua katsahti Quasimodo uudelleen väkijoukkoon ja toisti vieläkin sydäntäsärkevämmällä äänellä:
– Juotavaa!
Uusi naurunrähäkkä.
– Juo tuo! huusi Robin Poussepain heittäen hänelle vasten kasvoja sienen, jonka oli kastanut lätäkköön. – Siitä saat, senkin kuuro konna! maksan sillä velkani.
Muuan nainen heitti häntä kivellä päähän kirkuen:
– Tämä opettaa sinua vasta herättämään meitä keskellä yötä kirotulla kellonsoitollasi.
– Se on oikein sinulle, poikaseni! mörisi muuan raajarikko ja koetti heristää hänelle kainalosauvaansa; – vieläkö noidut Notre-Damen torneista meille onnettomuuksia?
– Tässä on sinulle kulho juodaksesi! huusi muuan mies heittäen rikkinäisen ruukun vasten hänen rintaansa. – Sinun pelkkä näkemisesi oli syynä siihen, että vaimoni synnytti kaksipäisen lapsen!
– Ja minun kissani kuusijalkaisen pennun! kirkui muuan akka heittäen häntä tiilenkappaleella.
– Juotavaa! toisti Quasimodo kolmannen kerran läähättäen.
Samassa hän näki väkijoukon väistyvän ja nuoren, omituisesti pukeutuneen tytön astuvan esiin joukosta. Pieni, valkea, kultasarvinen vuohi seurasi häntä, ja hänellä oli kädessään tamburiini.
Quasimodon silmä välähti. Se oli mustalaistyttö, jota hän edellisenä yönä oli koettanut viedä mukanaan, ja hänessä heräsi hämärä aavistus, että häntä rangaistiin tästä väkivallasta, mikä ei suinkaan ollut syynä siihen, koska hänelle oli langetettu rangaistus sen tähden, että hän oli kuuro, ja että hänellä oli kuuro tuomari. Hän luuli nyt, että tyttökin vuorostaan tuli kostamaan ja antamaan hänelle iskunsa, kuten muutkin.
Quasimodo näkikin hänen kevyesti nousevan portaita myöten lavalle. Viha ja harmi oli vähällä tukahduttaa hänet. Hän olisi halunnut murskata koko mestauslavan, ja jos hänen silmänsä salama olisi voinut surmata, olisi se murskannut mustalaistytön jauhoksi, ennen kuin hän olisi ehtinyt lavalle.
Tyttö lähestyi sanaakaan sanomatta ruoskittua, joka turhaan vääntelehti karttaakseen häntä, otti vyöstään pienen pullon ja vei sen hiljaa onnettoman kuiville huulille.
Silloin nähtiin tästä siihen saakka niin kuivasta ja kuumeisesta silmästä suuren kyyneleen valuvan verkkaan tuskan vääristämää poskea pitkin. Se oli ehkä ensimmäinen, jonka onneton milloinkaan oli vuodattanut.
Hän ei muistanut juoda. Mustalaistyttö suipensi kärsimättömästi suutaan ja painoi hymyillen pullonsuun Quasimodon huulille. Hän joi nyt pitkin kulauksin. Hänellä oli polttava jano.
Kun hän oli lopettanut, kurotti hän huuliaan epäilemättä suudellakseen kaunista kättä, joka oli häntä auttanut. Mutta neitonen, joka nähtävästikään ei täysin luottanut häneen ja muisti edellisen yön väkivallanyrityksen, vetäisi kätensä pois aivan kuin lapsi, joka pelkää eläimen purevan.
Silloin loi kuuroraukka häneen moittivan katseen täynnä kuvaamatonta ikävää.
Olisi missä tahansa ollut liikuttavaa nähdä tämän kauniin, kukoistavan, puhtaan, suloisen ja samalla hennon tytön siten säälivästi kiiruhtavan auttamaan niin suuressa kurjuudessa olevaa ilkeää ihmisen irvikuvaa. Mestauslavalla teki tämä näky ylevän vaikutuksen.
Se tehosi väkijoukkoonkin, joka alkoi paukuttaa käsiään ja huutaa:
"Hyvä! hyvä!"
Juuri tällä hetkellä erakko huomasi kammionsa aukosta mustalaistytön mestauslavalla ja huusi hänelle uhkaavan kirouksensa:
– Ole kirottu, senkin mustalainen! kirottu! kirottu!
V. Loppu tarinaan maissileivästä
Esmeralda kalpeni ja astui horjuen alas mestauslavalta. Erakon ääni seurasi häntä yhä:
– Mene! mene! senkin mustalaisvaras, pian saat nousta sinne itse!
– Säkkinaisella on taas päähänpistonsa, murisi väkijoukko, eikä välittänyt hänestä sen enempää. Sillä tuollaisia naisia kammottiin, mikä teki heidät pyhiksi. Siihen aikaan ei kernaasti käyty sellaisten kimppuun, jotka rukoilivat yötä päivää.
Mutta nyt oli aika viedä Quasimodo pois. Hänet päästettiin irti siteistä, ja joukko hajaantui.
Mahiette, joka seuralaisineen oli paluumatkalla, pysähtyi äkkiä
Suuren sillan luona:
– Mutta Eustache! minne olet maissileivän pannut?
– Äiti, vastasi poika, sillä aikaa kun sinä puhuit tuon naisen kanssa, joka oli siellä kolossa, tuli suuri koira ja puraisi leivästä. Silloin minäkin haukkasin siitä.
– Vai niin, herraseni, sinä olet siis syönyt sen?
– Äiti se oli koira. Minä kielsin sitä, mutta se ei totellut.
Silloin minäkin söin siitä!
– Se on vallan kauhea, tuo lapsi, sanoi äiti, samalla hymyillen ja toruen. Ajatelkaa, Oudarde, hän syö jo yksinään tyhjäksi koko meidän kirsikkatarhamme Charlerangessa. Hänen isänsä sanookin, että hänestä vielä tulee kapteeni. – Kuulepas Eustache, jos minä vielä saan sinut kiinni sellaisesta! – Tule, senkin ahmatti!
SEITSEMÄS KIRJA
I. Mitä vaaroja on salaisuuden uskomisesta vuohelle
Useita viikkoja oli kulunut.
Oltiin maaliskuun alussa. Aurinko, jota Dubartas, vertauksien klassillinen kantaisä, ei vielä ollut nimittänyt "talikynttiläin suurherttuaksi", loisti siitä huolimatta iloisesti ja kirkkaasti. Oli kevätpäivä, niin kaunis ja suloinen, että koko Pariisi vietti sitä ulkona toreilla ja kaduilla kuin pyhäpäivää. Tuollaisina aurinkoisina, lämpiminä ja kirkkaina päivinä on muuan hetki, jolloin täytyy ihailla Notre-Damen portaalia. Se on hetki, jolloin länteen painuva aurinko valaisee kirkon julkisivua melkein suorassa kulmassa. Sen vaakasuoraa suuntaa lähenevät säteet vetäytyvät verkalleen torin kivitykseltä taaksepäin ja nousevat kohtisuoraan otsikkoa myöten ylöspäin saaden sen tuhannet korkokuvat selvästi piirtymään tummia taustojaan vasten, samalla kun suuri keskusruususto liekehtii kuin kykloopinsilmä pajanahjon hohteessa.
Oli juuri tuo hetki.
Ilta-auringon säteissä kylpevän korkean tuomiokirkon vastapäätä, torin ja Rue du Parvis'n kulmauksessa sijaitsevan komean goottilaisen talon portaalin yläpuolella olevalla parvekkeella puheli ja nauroi parvi nuoria tyttöjä mitä hauskimmalla ja suloisimmalla tavalla. Pitkästä harsosta, joka heidän helminauhalla koristetusta hiuslaitteestaan ulottui jalkoihin saakka, hienosti koruommellusta paidasta, joka peitti heidän hartiansa, mutta ajan viehättävän tavan mukaan antoi heidän kauniin, neitseellisen povensa yläosan näkyä, heidän alushameittensa kallisarvoisesta kankaasta, joka oli vielä hienompaa kuin päällysvaatteitten (ihmeellinen keksintö!), harsosta, silkistä, sametista, johon he kaikki olivat pukeutuneet, ja ennen kaikkea heidän valkoisista käsistään, jotka olivat heidän joutilaan elämänsä todistuksena, saattoi helposti nähdä, että he olivat aatelisia ja rikkaita perijättäriä. Ne olivatkin neiti Fleur-de-Lys de Gondelaurier ja hänen ystävättärensä Diane de Christeuil, Amelotte de Montmichel, Colombe de Gaillefontaine ja pieni de Champchevrier, jotka kaikki olivat hienoa sukua ja kokoontuneet leskirouva de Gondelaurier'n luokse sen vuoksi, että huhtikuussa odotettiin Pariisiin korkea-arvoista herra de Beaujeuta rouvineen valitsemaan hovinaisia dauphine Margaretaa varten, kun häntä mentiin Picardiehen ottamaan vastaan flaamilaisilta lähettiläiltä. Tätä kunniaa halusivat kaikki kolmenkymmenen tunnin matkan säteellä Pariisista asuvat maalaisaateliset tyttärilleen, ja melkoinen osa heistä oli jo tuonut tai lähettänyt heidät Pariisiin. Nämä nuoret tytöt olivat heidän vanhempansa uskoneet arvokkaan ja kunnioitettavan madame Aloïse de Gondelaurier'n haltuun, joka oli kuninkaan tarkka-ampujaväen entisen kapteenin leski ja asui miehensä kuoltua ainoan tyttärensä kanssa talossaan Notre-Damen torin varrella Pariisissa.
Parvekkeelle, jolla nuoret tytöt olivat, päästiin huoneesta, joka oli rikkaasti verhoiltu hallavilla, kullatuilla kukkaisköynnöksillä painetuilla flanderinnahkatapeteilla. Kattohirret, jotka yhdensuuntaisina halkoivat katon, ilahduttivat silmää tuhansilla omituisilla, maalatuilla ja kullatuilla veistoksillaan. Siselöidyillä lipastonkansilla välkkyi siellä täällä loistavia emaljiesineitä; komealla astiakaapilla, jonka kaksi kerrosta osoitti, että talon omistajatar oli lippupäällikön vaimo tai leski, oli fajanssinen metsäkarjun pää. Huoneen perällä, korkean, aseilla ja vaakunakilvillä ylhäältä alas asti koristetun uunin vieressä istui hienossa, punaisella sametilla päällystetyssä nojatuolissa rouva de Gondelaurier, jonka viisikymmentäviisi ikävuotta olivat yhtä hyvin luettavissa hänen puvustaan kuin hänen kasvoistaan. Hänen vieressään seisoi nuori mies, joka oli kyllä uljaan, mutta hieman itserakkaan ja turhamaisen näköinen, eräs noita kauniita nuoria miehiä, joihin kaikki naiset ihastuvat, mutta joille vakavat miehet ja kasvonpiirteitten tutkijat kohauttavat olkapäitään. Tämä nuori kavaljeeri oli pukeutuneena kuninkaallisen henkivartijaväen jousimiesten kapteenin loistavaan pukuun, joka muistutti niin suuresti Jupiterin pukua, jota jo olemme ihailleet tämän kertomuksen ensimmäisessä kirjassa, ettemme tahdo väsyttää lukijaa uudella kuvauksella.
Nuo nuoret tytöt istuivat osaksi huoneessa, osaksi parvekkeella, toiset Utrechtinsamettisilla, kultatupsuin koristetuilla tyynyillä, toiset kukka- ja kuvioveistoksilla koristetuilla tammijakkaroilla. Jokaisella oli polvillaan osa suurta koruompelua, jota he yhdessä valmistivat ja josta suuri osa lojui permantoa peittävällä matolla.
He keskustelivat supatellen ja hillitysti naureskellen, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kun heidän joukossaan on nuori mies. Tuo nuori mies, jonka läsnäolo riitti lietsomaan kaikkien noiden itserakkaitten tyttöjen mielistelynhalun ilmituleen, näytti puolestaan välittävän heistä sangen vähän. Kun nuo kauniit tytöt kilvan koettivat herättää hänen huomiotaan, näytti hän kokonaan vaipuneen vyönsä soljen kiilloittamiseen hirvennahkahansikkaallaan.
Silloin tällöin lausui vanha rouva hänelle hiljaa jonkin sanan, ja hän vastasi niihin parhaalla taidollaan hieman jäykän ja pakoitetun kohteliaasti. Rouva Aloïsen hymyilystä ja pienistä merkitsevistä silmäyksistä tyttärelleen tuon hiljaisen keskustelun aikana kapteenin kanssa saattoi helposti nähdä, että oli kysymyksessä jo tapahtunut kihlaus ja epäilemättä pikainen avioliitto nuoren miehen ja Fleur-de-Lys'n välillä. Ja upseerin neuvottomasta kylmyydestä saattoi myös helposti havaita, ettei ainakaan hänen taholtaan ollut kysymystä rakkaudesta. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pakonalaisuutta ja ikävystymistä, jota linnaväen aliluutnanttimme nykyään mainiosti kuvaisivat sanoilla: Helvetin pakkotyö!
Tuo kunnon rouva, joka suorastaan jumaloi tytärtään, ei lainkaan huomannut upseerin ihastuksen puutetta ja koetti hiljaa kiinnittää hänen huomiotaan siihen tavattomaan suloon, jolla Fleur-de-Lys käytteli neulaansa tai selvitti lankavyyhtiään.
– Katsokaahan, pikku serkku, sanoi hän kapteenille tarttuen häntä hihaan kuiskatakseen hänen korvaansa; – katsokaa, miten hän kumartuu!
– Todellakin, vastasi nuori mies; ja hän vaipui taas hajamieliseen ja jäätävään äänettömyyteensä.
Hetken päästä hän sai taas luvan kumartua, ja rouva Aloïse kuiskasi hänelle:
– Oletteko milloinkaan nähnyt viehättävämpiä ja hauskempia kasvoja kuin morsiamenne? Voiko iho olla valkeampaa ja tukka vaaleampi? Ja mitkä ihastuttavat kädet! Katsokaahan, miten kaula taipuu joutsenen koko suloudella! Miten kadehdinkaan teitä toisinaan! Ja miten onnellinen olettekaan, kun olette mies, te kunnoton! Eikö minun Fleur-de-Lys'ni ole suorastaan lumoava, ja ettekö ole aivan hullaantunut häneen?
– Epäilemättä, vastasi kapteeni ajatellen aivan muita asioita.
– Mutta puhukaa toki hänelle, sanoi rouva Aloïse äkkiä, työntäen häntä olkapäästä. – Sanokaa hänelle jotain. Tehän olette käynyt kovin araksi.
Voimme vakuuttaa lukijoillemme, ettei arkuus kuulunut kapteenin vikoihin enempää kuin hänen hyveisiinsäkään. Hän koetti kuitenkin noudattaa kehoitusta.
– Kaunis serkkuseni, hän sanoi lähestyen Fleur-de-Lys'tä, – mitä kuvaa tuo seinäverho, jota ompelette?
– Kaunis serkku, vastasi Fleur-de-Lys harmistuneella äänensävyllä, – olenhan jo teille sanonut kolme kertaa, että se on Neptunuksen luola.
Oli selvää, että Fleur-de-Lys huomasi paljon selvemmin kuin hänen äitinsä kapteenin kylmän ja hajamielisen käytöksen. Tämä havaitsi välttämättömäksi sanoa jotakin.
– Ja entä ketä varten kaikki tuo neptunisoiminen? kysäsi hän.
– Saint-Antoine des Champs'n luostarille, vastasi Fleur-de-Lys kohottamatta katsettaan.
Kapteeni tarttui seinäverhon kulmaan:
– Mikä se tuo on, kaunis serkkuseni, tuo paksu sotilas, joka puhaltaa posket pulleina torvea?
– Se on Triton, vastasi Fleur-de-Lys.
Fleur-de-Lys'n lyhyissä vastauksissa oli hieman jäykkä sävy. Nuori mies ymmärsi, että hänen täytyi välttämättä kuiskata hänelle jotain kohteliasta ja mielistelevää, mitä tahansa. Hän kumartui siis, mutta ei keksinyt mielikuvituksestaan mitään hellempää ja tuttavallisempaa kuin seuraavat sanat:
– Miksi äitinne käyttää aina vaakunalla koristettua pukua aivan kuin isoäitimme Kaarle VII: n aikana? Sanokaa hänelle toki, kaunis serkkuni, ettei se enää ole hienoa nykyään, ja että sarana ja laakeri hänen hameensa koruommellussa vaakunakilvessä saavat hänet näyttämään kävelevältä uunilta. Nykyään ei enää tuolla lailla istuta vaakunalla.
Fleur-de-Lys katsoi häntä moittivasti.
– Siinäkö kaikki, mitä minulle vakuutatte? sanoi hän hiljaa.
Kunnon rouva Aloïse, joka oli ylen ihastunut nähdessään heidän siten kumartuvan toistensa puoleen kuiskailemaan, virkkoi leikitellen rukouskirjansa kiinnikkeillä:
– Mikä liikuttava rakkauskohtaus!
Kapteeni, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, pelastautui koruompeleeseen ja huudahti:
– Se on todellakin ihastuttava työ!
Tällöin rohkeni Colombe de Gaillefontaine, eräs toinen vaalea, valkohipiäinen kaunotar, jonka sininen kirjosilkkinen puku ei ollut kovin avorintainen, arasti virkkaa jonkin sanan Fleur de-Lys'lle toivoen, että kaunis kapteeni vastaisi niihin:
– Rakas Gondelaurier, oletteko nähnyt Hôtel de la Roche-Guyonin seinäverhoja?
– Eikö se ole se palatsi, jonka alueella on Louvren liinavaateaitan puutarha? kysyi nauraen Diane de Christeuil, jolla oli kauniit hampaat ja joka sen vuoksi aina mielellään nauroi.
– Ja jossa on tuo vanha torni, joka kuuluu Pariisin vanhaan ympärysmuuriin? lisäsi Amelotte de Montmichel, sievä punaposkinen, kiharatukkainen, ruskeaverinen tyttö, jolla oli tapana huoata samoin kuin toisella nauraa, tietämättä miksi.
– Rakas Colombe, vastasi rouva Aloïse, ettekö tarkoittanut sitä palatsia, jonka Kaarle VI: n aikana omisti herra de Bacqueville? Siellä on todellakin sangen komeita suuria seinäverhoja.
– Kaarle VI! kuningas Kaarle VI! mutisi nuori kapteeni ja kierteli viiksiään. – Hyvä Jumala, miten vanhoja asioita tuo kunnon rouva muistaakin!
Madame de Gondelaurier jatkoi:
– Todellakin kauniita seinäverhoja. Niin erinomaista työtä, että sitä pidetään aivan harvinaisena!
Samassa huudahti Bérangère de Champchevrier, pieni hento seitsenvuotias, joka katseli torille parvekkeen kaiteitten läpi:
– Oh! katsokaahan täti Fleur-de-Lys, miten kaunis tanssijatar tuolla tanssii torilla ja soittaa tamburiinia rahvaalle!
Kuului todellakin tamburiinin sointuvaa helinää.
– Joku mustalainen, virkkoi Fleur-de-Lys kääntyen välinpitämättömästi torille päin.
– Katsotaan! Katsotaan! huudahtivat hänen vilkkaat toverinsa. He juoksivat kaikki parvekkeelle Fleur-de-Lys'n seuratessa hitaasti heitä miettien sulhasensa kylmyyttä. Tämä oli puolestaan hyvillään tästä ikävän keskustelun katkeamisesta ja vetäytyi huoneen perälle tyytyväisenä kuin sotilas, joka pääsee vapaaksi vahtipalveluksesta. Tämä Fleur-de-Lys'n palvelu oli kuitenkin suloista ja hauskaa, niin oli hänestä itsestäänkin kerran tuntunut; mutta kapteeni oli vähitellen veltostunut; ja lähenevä avioliitto oli kylmentänyt häntä päivä päivältä. Hän oli muuten huikenteleva ja hänen makunsa (jos saamme sanoa?) hieman alhainen. Vaikkakin hän oli sangen ylhäistä syntyperää, oli hän sotilasuransa aikana oppinut sotilaan tavoille. Kapakkaelämä ja muu siihen kuuluva oli hänen mieleistään. Parhaiten hän viihtyi karkeitten sanojen, sotilasmaisen mielistelyn, helposti antautuvien kaunottarien ja vaivattoman menestyksen piirissä. Kotoa hän oli kuitenkin perinyt hieman kasvatusta ja tapoja, mutta hän oli liian nuorena lähtenyt maailmalle, liian nuorena joutunut sotilaselämään, ja aatelista kiiltoa kulutti päivä päivältä sotilaan olkavyö. Hänellä oli vielä sen verran säädyllisyyttä, että kävi silloin tällöin morsiamensa luona, mutta hän tunsi olonsa Fleur-de-Lys'n seurassa yhä kiusallisemmaksi; ensinnäkin siksi, että jaettuaan rakkauttaan sinne tänne hänellä oli sitä sangen vähän jäljellä morsiantaan varten, ja toiseksi siksi, että hän noiden ankarain, siveiden, samettipukuisten naisten joukossa alituiseen pelkäsi, että hänen kirouksiin tottunut kielensä yhtäkkiä sylkisi suitset suustaan ja nelistäisi suoraan kapakkaan. Siitä vasta kaunis juttu syntyisi!
Muuten tämä kaikki yhtyi hänessä suureen loistonhaluun puvun ja ulkomuodon suhteen. Sovitettakoon nämä seikat toisiinsa, miten parhaaksi nähdään. Minä vain kerron.
Hän oli seisonut hetken miettien tai miettimättä nojaten ääneti veistoksilla koristettuun uuninkylkeen, kun Fleur-de-Lys äkkiä kääntyi ja puhutteli häntä. Tuo nuori tyttöraukka oli vain vastenmielisesti näyttänyt loukkaantumistaan.
– Kaunis serkku, ettekö kertonut meille pienestä mustalaistytöstä, jonka pelastitte pari kuukautta sitten rosvojoukon käsistä ollessanne yökierroksella.
– Luulenpa kertoneeni, vastasi kapteeni.
– No se on ehkä tuo mustalaistyttö, joka tanssii tuolla torilla.
Tulkaa katsomaan, jos tunnette hänet, kaunis serkkuni Febus.
Tuossa suloisessa kutsussa, jolla hän pyysi kapteenia tulemaan luokseen, ja tuossa huolessa, jolla hän mainitsi häntä nimeltä, oli salaista sovinnon toivoa. Kapteeni Febus de Châteaupers (sillä hän se on ollut lukijaimme silmäin edessä tämän luvun alusta saakka) astui hitaasti parveketta kohden.
– Katsokaa tuonne, sanoi Fleur-de-Lys ja asetti kätensä hellästi hänen käsivarrelleen, – tuota pientä tyttöä, joka tanssii tuolla joukon keskellä. Onko se teidän mustalaisenne?
Febus katsoi ja sanoi:
– On, tunnen hänet vuohestaan.
– Oh! miten sievä pikku vuohi todellakin! sanoi Amelotte ja risti kätensä ihastuksesta.
– Onko sen sarvet oikeata kultaa? kysyi Bérangère.
Liikahtamatta tuolistaan kysyi rouva Aloïse:
– Eikö se ole niitä mustalaisia, jotka viime vuonna saapuivat
Gibard-portin kautta?
– Hyvä äiti, sanoi Fleur-de-Lys hiljaa, sen nimi on nyt Porte d'Enfer.
Neiti de Gondelaurier tiesi, miten hänen äitinsä vanhanaikaiset puhetavat harmittivat kapteenia. Hän ryhtyikin ivailemaan mutisten itsekseen:
– Porte Gibard! Porte Gibard! Sen kautta kai Kaarle VI saapuu kaupunkiin!
– Täti! huudahti Bérangère, jonka silmät olivat alati liikkeellä ja nyt äkkiä kiintyivät Notre-Damen tornin huippuun, – mikä musta mies tuolla ylhäällä on?
Kaikki tytöt katsahtivat ylös. Siellä nojasi todellakin joku mies pohjoisen, Grève-torin puoleisen tornin ylimmän pengermän kaiteeseen. Hän oli pappi. Saattoi selvästi erottaa hänen pukunsa ja hänen käsiä vasten nojaavan päänsä. Hän seisoi muuten liikahtamatta kuin kuvapatsas. Hänen katseensa oli järkähtämättä suuntautuneena torille.
Siinä oli haukan liikahtamattomuutta, joka on keksinyt varpusenpesän ja tarkastaa sitä.
– Se on Josas'n herra arkkidiakoni, sanoi Fleur-de-Lys.
– Teilläpä on hyvät silmät, jos tunnette hänet täältä saakka, huomautti Gaillefontaine.
– Miten hän katselee tuota pikku tanssijatarta! virkkoi Diane de
Christeuil.
– Mustalaistytön pitäisi varoa, sanoi Fleur-de-Lys, – sillä hän ei pidä lainkaan mustalaisista.
– On vahinko, että tuo mies katselee häntä noin, lisäsi Amelotte de
Montmichel, – sillä hän tanssii ihastuttavasti.
– Kaunis serkkuni Febus, sanoi äkkiä Fleur-de-Lys, – koska te tunnette tuon pikku mustalaisen, niin viitatkaa hänet tänne.
Se huvittaisi meitä.
– Oh, niin! huudahtivat tytöt kuin yhdestä suusta ja taputtivat käsiään.
– Mutta sehän on hullutusta, sanoi Febus. – Hän on varmaankin unohtanut minut, enkä tiedä edes hänen nimeään. Mutta koska niin haluatte, hyvät neidit, tahdon koettaa. Ja nojautuen parvekkeen kaidetta vasten hän huusi:
– Tyttö! Tanssijatar ei helistellyt tällä hetkellä. Hän käänsi päätään sinne päin, mistä häntä kutsuttiin, hänen säihkyvä katseensa kiintyi Febukseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä.
– Tyttö! toisti kapteeni viitaten häntä sormella tulemaan.
Tyttö katsoi yhä häntä, sitten hän punastui, aivan kuin hänen poskensa olisivat syttyneet tuleen, ja ottaen tamburiinin kainaloonsa hän astui hämmästyneen katsojajoukon halki suoraan sen talon porttia kohden, jonne Febus oli kutsunut häntä, hitain, horjuvin askelin ja katse hämmentyneenä kuin linnulla, joka tottelee käärmeen lumousvoimaa.
Hetken kuluttua työntyi huoneen oviverho syrjään, ja kynnyksellä näyttäytyi mustalaistyttö punastuneena, arkana, hengästyneenä, suuret silmänsä maahan luotuina ja uskaltamatta askeltakaan astua.
Bérangère taputti käsiään.
Tanssijatar seisoi yhä liikkumattomana kynnyksellä. Hänen ilmestymisensä oli tuohon nuorten tyttöjen parveen tehnyt omituisen vaikutuksen. Heitä kaikkia elähdytti ilmeisesti epämääräinen halu miellyttää kaunista upseeria. Loistava sotilaspuku oli kaiken heidän keimailunsa polttopisteenä, ja hänen tulostaan asti oli heidän keskensä vallinnut salainen, hiljainen kilpailu, jota he tuskin itselleenkään tunnustivat ja joka kuitenkin joka hetki ilmeni heidän liikkeistään ja sanoistaan. Mutta kun he kaikki olivat likipitäen yhtä kauniita, taistelivat he samoilla aseilla, ja jokainen saattoi toivoa voittoa. Mustalaistytön tulo järkytti äkkiä tätä tasapainoa. Hänen kauneutensa oli niin harvinaista laatua, että ilmestyessään huoneen kynnykselle hän näytti aivan kuin säteilevän hänelle ominaista valoa ympärilleen. Täällä neljän tummilla verhoilla ja laudoituksella peitetyn seinän sisällä hän oli verrattomasti kauniimpi ja säteilevämpi kuin ulkona taivasalla. Oli kuin soihtu olisi tuotu päivänvalosta pimeään. Aatelisneiditkin vasten tahtoaan häikäistyivät. Jokainen tunsi kauneuttaan loukattavan. He käänsivätkin heti taistelurintamansa, jos niin saamme sanoa, lausumatta toisilleen sanaakaan. Mutta he ymmärsivät toisensa ihmeen hyvin. Naiset käsittävät toisiaan vaistollaan ja se vastaa toisille nopeammin kuin miesten äly. He olivat saaneet vihollisen; kaikki tunsivat sen, kaikki liittyivät yhteen. Pisara viiniä riittää värjäämään punaiseksi kokonaisen lasillisen vettä; ja vielä kauniimman naisen saapuminen saa yhtäkkiä kokonaisen parven kauniita naisia vaihtamaan mielialansa väriä, – varsinkin, jos heidän seurassaan on vain yksi mies.
He vastaanottivat mustalaistytön ihmeteltävän kylmästi. He tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän, katsahtivat sitten toisiinsa, ja kaikki oli selvää. He olivat ymmärtäneet toisensa. Tyttö odotti tällä välin, että häntä puhuteltaisiin, ja oli niin hämmentynyt, ettei uskaltanut kohottaa katsettaan. Kapteeni katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
– Kunniani kautta, hän sanoi rohkean itserakkaalla tavallaan, – siinäpä ihastuttava olento! Vai mitä sanotte, kaunis serkkuni?
Tämä huomautus, jonka hienotunteisempi ihailija olisi tehnyt hiljaisemmalla äänellä, ei ollut omiaan haihduttamaan tuota naisellista mustasukkaisuutta, joka oli asettunut tarkastavalle kannalle mustalaistyttöä kohtaan.
Fleur-de-Lys vastasi kapteenille teennäisen välinpitämättömästi:
– Eipä ole hullumpi.
Toiset kuiskailivat.
Rouva Aloïse, joka oli eniten mustasukkainen tyttärensä puolesta, virkkoi viimein tanssijattarelle:
– Tule lähemmäs, lapseni!
– Tule lähemmäs, lapseni! toisti koomillisen arvokkaasti Bérangère, joka ei ulottunut kuin hänen vyötäisilleen.
Mustalaistyttö lähestyi ylhäistä rouvaa.
– Kaunis lapseni, sanoi Febus ja astui muutaman askeleen häntä kohden, – en tiedä, onko minulla kunnia olla tuttavasi…
– Oh! on, vastasi mustalaistyttö.
– Hänellä on hyvä muisti, huomautti Fleur-de-Lys.
– Olipa sinulla kova kiire päästä minusta eroon sinä iltana.
Pelkäsitkö minua?
– Oh! en, vastasi tyttö.
Siinä tavassa, millä nuo "Oh! on" ja "Oh! en" lausuttiin, oli jotain käsittämätöntä, joka loukkasi Fleur-de-Lys'tä.
– Sinä jätit minulle sijaasi, kaunis tyttöni, – jatkoi kapteeni, jonka kielenkanta heti irroittui, kun hän puhui katutytölle, – aika kiukkuisen, yksisilmäisen ja kyttyräselkäisen otuksen, luullakseni piispan kellonsoittajan. Olen kuullut, että hän on jonkun arkkidiakonin äpärä ja syntyään piru. Hänellä on hauska nimi, se on Quatember, Palmusunnuntai, Laskiaistiistai, en muista enää! Joku pyhäpäivän nimi se kuitenkin oli! Hän aikoi siis ryöstää sinut, ikään kuin sinä olisit luotu kirkonpalvelijoita varten, totta vieköön! Mitä pirua se tarhapöllö sitten sinusta oikein tahtoi? Sanoppas!
– En tiedä, vastasi tyttö.
– Mikä hävyttömyys todellakin! Kellonsoittaja ryöstämässä tyttöä aivan kuin joku varakreivi! Moukka salaa metsästämässä aatelismiesten mailla! Kylläpä onkin jo liikaa! Ja hän onkin saanut maksaa sen kalliisti. Mestari Pierrat Torterue on kovakätisin tallirenki, mikä milloinkaan on ketään lurjusta piessyt, ja minä vakuutan sinulle, jos se sinua huvittaa, ettei sinun kellonsoittajasi ehjin nahoin hänen käsistään päässyt.
– Mies parka! sanoi mustalaistyttö, jonka mieleen nämä sanat toivat muiston näystä mestauslavalla.
Kapteeni purskahti nauramaan.
– Koira vieköön! On siinäkin sääli yhtä hyvin paikallaan kuin töyhtö sianhännässä! Tahdonpa olla paksumahainen kuin paavi, jos…
Hän keskeytti äkkiä.
– Anteeksi, hyvät naiset! Luulenpa, että olin sanoa jotakin hupsua.
– Hyi, herrani! sanoi Gaillefontaine.
– Hän puhuu tuolle olennolle hänen omaa kieltään! lisäsi puoliääneen Fleur-de-Lys, jonka harmi kasvoi hetki hetkeltä. Eikä se suinkaan vähentynyt siitä, että hän näki kapteenin ihastuneena mustalaistyttöön ja ennen kaikkea itseensä käännähtävän kantapäillään ja toistavan sotilaallisen karkealla ja naiivilla kohteliaisuudella:
– Kaunis tyttö, kunniani kautta!
– Kovin hullussa asussa, sanoi Diane de Christeuil nauraen ja näyttäen kauniita hampaitaan.
Tämä huomautus oli sytyttävä kipinä muille. Se osoitti heille mustalaistytön heikon kohdan. Kun he eivät voineet käydä hänen kauneutensa kimppuun, iskivät he hänen pukuunsa.
– Niin todellakin, hyvä tyttö, sanoi Montmichel, – miten olet voinut lähteä juoksemaan ympäri katuja noin ilman liiviä ja kaulahuivia?
– Ja miten hävettävän lyhyt hame, lisäsi Gaillefontaine.
– Rakkaani, jatkoi Fleur-de-Lys terävästi, – vartijat ottavat sinut kiinni kullatun vyösi takia.
– Hyvä tyttönen, virkkoi Christeuil ainainen hymy huulillaan, – jos teetät kunniallisesti hihat pukuusi, eivät käsivartesi noin rusketu.
Olisi todellakin ansainnut älykkäämmänkin näkijän kuin Febuksen tuo näytelmä, kun nuo kauniit tytöt myrkyllisine ja ärsyttävine kielineen kiemurtelivat, luikertelivat ja kiertelivät katutanssijattaren ympärillä. He olivat samalla julmia ja suloisia. He tutkivat ja tuomitsivat ilkeästi pala palalta hänen omituista pukuraukkaansa ja helyjään. Se oli loppumatonta naurua, ivaa, nöyryytystä. Pistopuheita sateli kuin rakeita mustalaistytön ylle ja alentuvaa hyväntahtoisuutta ja ilkeitä silmäyksiä. Olisi luullut näkevänsä niitä roomalaisia naisia, jotka huvittelivat pistelemällä kultaneuloilla kauniin orjattaren rintoja. Tai siroja vinttikoiria, jotka ahnain sieraimin ja silmät kiiluvina kiertelevät hirveä, jota isännän katse kieltää heitä raatelemasta.
Mitä olikaan näitten ylhäisten tyttöjen mielestä kurja katutanssijatar! He eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen läsnäoloonsa ja puhuivat hänestä ja hänelle äänekkäästi aivan kuin jostain hyvin likaisesta, hyvin alhaisesta ja melko sievästä.
Mustalaistyttö ei suinkaan ollut tunnoton näille neulanpistoille. Silloin tällöin leimahti häpeän puna hänen poskilleen ja vihan välähdys hänen silmistään; halveksiva vastaus näkyi pyrkivän esille hänen huuliltaan. Hän teki tuon pienen uhmaavan suunsuipennuksensa, jonka lukija tuntee, mutta hän oli vaiti. Liikahtamatta paikaltaan hän kiinnitti Febukseen alistuvan, surullisen ja suloisen katseen. Tuossa katseessa oli onnea ja hellyyttäkin. Voisi sanoa, että hän hillitsi kielensä sen tähden, ettei häntä ajettaisi ulos.
Febus puolestaan nauroi ja asettui mustalaistytön puolelle tavalla, jossa ilmeni sekä julkeutta että sääliä.
– Anna heidän puhua, tyttöseni! virkkoi hän ja kilautti kultakannuksiaan, – onhan sinun pukusi kylläkin hieman omituinen ja epätäydellinen; mutta mitäpä se tekee, kun itse olet niin ihastuttava.
– Hyvä Jumala! huudahti vaalea Gaillefontaine ja nakkasi katkerasti hymyillen joutsenkaulaansa, – kylläpä kuninkaallisen henki vartijaväen herrat jousimiehet helposti syttyvät parin kauniin mustalaissilmän tulesta.
– Miksi ei? sanoi Febus.
Tämän vastauksen johdosta, jonka kapteeni huolettomasti viskasi kuin viallisen kiven, josta ei ole väliä minne se putoaa, alkoi Colombe nauraa ja häneen yhtyivät Diane, Amelotte ja Fleur-de-Lys, jonka silmiin kihosivat kyyneleet.
Mustalaistyttö, joka oli painanut katseensa maahan Colombe de Gaillefontainen sanojen johdosta, kohotti ne jälleen ilosta ja ylpeydestä loistaen ja kohdisti jälleen Febukseen. Tällä hetkellä hän oli entistä kauniimpi.
Vanha rouva, joka oli katsellut tätä näytöstä, tunsi jonkun koskevan itseään, tietämättä minkä.
– Pyhä Neitsyt! huudahti hän äkkiä, – mikä ihme minun jaloissani liikkuu? Ah! tuo kelvoton eläin!
Se oli vuohi, joka oli tullut etsimään emäntäänsä ja aikoessaan rynnätä hänen luokseen tarttunut sarvistaan kiinni siihen kangasröykkiöön, jonka tuon aatelisnaisen puku muodosti hänen ympärilleen hänen istuessaan.
Syntyi hälinä. Mustalaistyttö irroitti vuohen lausumatta sanaakaan.
– Oh! tuossahan se pieni vuohi on, jolla on kultaiset kaviot! huudahti Bérangère ja hyppi ilosta.
Mustalaistyttö laskeutui polvilleen ja nojasi poskensa vuohen hyväilevää päätä vasten. Näytti siltä kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että oli jättänyt sen yksin.
Tällä välin oli Diane kuiskannut Colomben korvaan:
– Ah! hyvä Jumala! miten emme ole lainkaan tulleet sitä ajatelleeksi? Sehän on mustalaistyttö, jolla on vuohi. Sanotaan, että hän on noita, ja että hänen vuohensa tekee ihmeellisiä temppuja.
– No hyvä, sanoi Colombe, – silloin saa vuohi huvittaa meitä vuorostaan ja tehdä meille ihmeen.
Diane ja Colombe kääntyivät innokkaina mustalaistytön puoleen:
– Tyttö, anna vuohesi tehdä ihme.
– En ymmärrä, mitä tarkoitatte, vastasi tanssijatar.
– Ihme, taikatemppu, noidankuje yksinkertaisesti.
– En osaa. Ja hän alkoi hyväillä kaunista eläintään toistaen: —
Djali! Djali!
Tällöin huomasi Fleur-de-Lys koruommellun nahkapussin, joka riippui vuohen kaulassa.
– Mikä tuo on? kysyi hän mustalaistytöltä. Mustalaistyttö kohotti häntä kohden suuret silmänsä ja vastasi vakavana:
– Se on minun salaisuuteni.
– Haluaisinpa mielelläni tietää, mikä sinun salaisuutesi on, ajatteli Fleur-de-Lys.
Tällä välin oli vanha rouva noussut harmistuneena:
– Kuule, mustalainen, jollet sinä eikä sinun vuohesi aio tanssia meille, niin mitä sitten täällä teette?
Mustalaistyttö astui sanaakaan sanomatta hitaasti ovelle. Mutta kuta lähemmäksi ovea hän tuli, sitä mukaa hidastuivat hänen askeleensa. Näkymätön magneetti tuntui häntä pidättävän. Äkkiä hän käänsi kyyneleiset silmänsä Febusta kohden ja pysähtyi.
– Herra nähköön! huudahti kapteeni, – noin et saa mennä.
Tule takaisin ja tanssi meille jotakin. Mutta, kaunokaiseni, mikä on nimesi?
– Esmeralda, vastasi tanssijatar, hellittämättä katsettaan hänestä.
Tämän omituisen nimen kuullessaan purskahtivat tytöt rajuun nauruun.
– Onpa siinä hirveä tytönnimi! sanoi Diane.
– Näettehän, että hän on velho, virkkoi Amelotte.
– Tyttöseni, huudahti juhlallisesti rouva Aloïse, tuota nimeä eivät vanhempasi ole sinulle onkineet kastemaljasta.
Tällä välin oli Bérangère muiden huomaamatta houkutellut vuohen huoneen nurkkaan marsipaanipalasella. Heistä oli paikalla tullut hyvät ystävät. Utelias lapsi oli irroittanut vuohen kaulaan ripustetun pussin, avannut sen ja tyhjentänyt sen sisällön matolle. Siellä oli aakkoset, joiden jokainen kirjain oli erikseen piirretty pienelle puksipuulevylle. Tuskin ne oli tyhjennetty matolle, kun lapsi ihmeekseen näki vuohen, jonka ihmeisiin se epäilemättä kuului, erottavan kullatulla kaviollaan eräitä kirjaimia ja asettavan ne kevyellä työnnöllä erikoiseen järjestykseen. Hetken kuluttua oli valmiina sana, joka vuohi nähtävästi oli opetettu kirjoittamaan, niin varmasti se sen muodosti, ja Bérangère huudahti yhtäkkiä ristien kätensä ihmetyksestä:
– Täti Fleur-de-Lys, katsokaahan, mitä vuohi on tehnyt! Fleur-de-Lys riensi paikalle ja alkoi vapista. Kirjaimet muodostivat sanan:
FEBUS
– Onko vuohi kirjoittanut tuon? kysyi hän ääni väristen.
– On, täti, vastasi Bérangère.
Sitä ei voinut epäillä; lapsi ei osannut kirjoittaa.
– Siinä on salaisuus! ajatteli Fleur-de-Lys.
Tällä välin olivat kaikki muutkin rientäneet lapsen huudosta paikalle, äiti, aatelistytöt, mustalaistyttö ja upseeri.
Mustalaistyttö huomasi heti, minkä tyhmyyden vuohi oli tehnyt. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen ja alkoi vapista kuin rikollinen kapteenin edessä, joka katseli häntä hymyillen tyytyväisenä ja hämmästyneenä.
– Febus! kuiskailivat tytöt ihmeissään, – sehän on kapteenin nimi!
– Sinulla on ihmeen hyvä muisti! sanoi Fleur-de-Lys kivettyneelle mustalaistytölle. Sitten hän puhkesi itkuun:
– Oh! nyyhkytti hän tuskaisena peittäen kasvonsa kauniilla käsillään, – hän on noita! Ja hän kuuli vielä katkeramman äänen kuiskaavan sisimmässään: Hän on kilpailija!
Hän lysähti pyörtyneenä maahan.
– Tyttäreni! tyttäreni! kirkaisi säikähtynyt äiti. – Ulos paikalla, viheliäinen mustalainen!
Esmeralda kokosi tuokiossa onnettomat kirjaimensa, viittasi Djalia ja läksi ulos ovesta, samalla kun toisesta kannettiin Fleur-de-Lys'tä.
Kapteeni Febus seisoi yksin jäätyään hetkisen epäröiden noiden kahden oven välillä; sitten hän seurasi mustalaistyttöä.
II. Pappi ja filosofi – kaksi eri miestä
Pappi, jonka nuo nuoret tytöt olivat nähneet pohjoisessa tornissa kurkistelemassa torille ja tarkkaavasti katselevan mustalaistytön tanssia, oli todellakin arkkidiakoni Claude Frollo.
Lukijamme eivät liene unohtaneet sitä salaperäistä komeroa, jonka arkkidiakoni oli varannut itselleen tähän torniin. (En tiedä, sivumennen sanoen, onko se sama, jonka vieläkin voi nähdä pienen, nelikulmaisen aukon läpi, joka on miehen korkeudella pengermästä, jolta tornit kohoavat: komero, joka nykyään on tyhjä ja rappeutunut ja jonka murenneet seinät ovat paikoitellen koristetut kehnoilla kuvilla, jotka esittävät tuomiokirkkojen julkisivuja. Luulenpa, että tämä loukko on yökköjen ja hämähäkkien yhteinen asunto, ja että siellä luonnollisestikin on käynnissä kaksinkertainen kärpäsmetsästys.)
Joka päivä nousi arkkidiakoni tuntia ennen auringonlaskua ylös torninportaita ja sulkeutui tähän kammioon, jossa hän toisinaan vietti koko yön. Sinä päivänä oli hänen korviinsa sattunut tamburiinin ja kastanjettien ääni, juuri kun hän oli pistämässä lukkoon taidokasta pientä avainta, jota hän aina kantoi mukanaan kupeellaan riippuvassa kukkarossa. Tämä ääni kuului alhaalta torilta. Kammiossa ei ollut, kuten sanottu, muuta kuin yksi kirkon katolle päin oleva ikkuna. Claude Frollo oli vetänyt avaimen nopeasti takaisin ja hetken päästä hän oli tornin huipulla tuossa synkässä ja tarkkaavassa asennossa, jossa neidit olivat hänet huomanneet.
Hän seisoi siinä vakavana, liikkumattomana, katseluun ja ajatteluun vaipuneena. Koko Pariisi oli hänen jalkainsa juuressa tuhansine torninhuippuineen ja taivaanrannan pehmeine kukkulaviivoineen, siltojensa alla kiemurtelevine virtoineen ja kaduillansa vilisevine asukkaineen, savupilvineen ja terävine kattoketjuineen, jotka kaksoisrenkaineen sulkivat Notre-Damen tiukasti kehäänsä. Mutta koko tästä kaupungista katseli arkkidiakoni yhtä ainoata kohtaa: kirkon toria; koko tästä kansanjoukosta yhtä ainoata olentoa: mustalaistyttöä.
Olisi ollut vaikeata sanoa, mitä merkitsi tuo katse, ja mistä oli peräisin liekki, joka siinä paloi. Se oli jäykästi tuijottava ja kuitenkin täynnä levottomuutta ja kuohuntaa. Ja koko ruumiin täydellisestä liikkumattomuudesta, jota silloin tällöin vain hieman häiritsi koneellinen värähdys aivan kuin tuulenhenkäys puunlehviä, käsivarsien jäykkyydestä, jotka olivat vielä marmorimaisemmat kuin kaide, johon ne nojasivat, ja kasvojen kivettyneestä hymystä päättäen olisi luullut, ettei Cloude Frollossa ollut muuta elävää kuin silmät.
Mustalaistyttö tanssi. Hän antoi tamburiininsa pyöriä sormensa päässä ja heitteli sitä ilmaan tanssiessaan provencelaista sarabandia liitelevän kevyesti ja iloisesti, tuntematta lainkaan tuon pelottavan katseen painoa, joka kohtisuoraan tähtäsi hänen päähänsä.
Väkijoukko tungeskeli hänen ympärillään; tuon tuostakin kävi keltaiseen ja punaiseen mekkoon pukeutunut mies avartamassa piiriä, istuutui sen jälkeen tuolille muutaman askeleen päähän tanssijattaresta ja otti vuohen pään polvilleen. Tämä mies näytti olevan tanssijattaren seuralainen. Claude Frollo ei voinut ylhäältä erottaa hänen kasvonpiirteitään.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin arkkidiakoni huomasi tämän miehen, näytti hänen huomionsa kohdistuvan osaksi tanssijattareen, osaksi mieheen, ja hänen kasvonsa synkkenivät yhä. Äkkiä hän suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti.
– Mikä mies tuo on? mutisi hän itsekseen; – tähän saakka olen aina nähnyt hänet yksin.
Tämän sanottuaan hän hävisi kiertoportaitten näkinkengänmuotoiseen holviin ja alkoi laskeutua alas. Kun hän kulki kellohuoneen raollaan olevan oven ohi, näki hän jotain, joka sai hänet hetkeksi pysähtymään: hän näki Quasimodon seisovan nojautuneena erään tuollaisen katonsuojuksen aukkoa vasten, joka muistuttaa auringonvarjostinta, ja hänenkin katsovan alas torille. Hänen huomionsa oli niin kiintynyt johonkin tuolla alhaalla, ettei hän lainkaan huomannut kasvatusisänsä kulkevan ohitseen. Hänen silmissään oli omituinen ilme: hänen katseensa oli ihastunut ja lempeä.
– Sepä ihmeellistä! mutisi Frollo. – Mahtaakohan hän katsella mustalaistyttöä?
Hän jatkoi laskeutumistaan. Hetken kuluttua nähtiin arkkidiakonin astuvan torille tornin juurella olevasta ovesta.
– Minne mustalaistyttö on mennyt? hän kysyi tunkeutuessaan katsojajoukkoon.
– En tiedä, vastasi joku lähinnä seisojista. – Hän katosi juuri äsken. Hän meni kai tanssimaan jonkun fandangon tuohon vastapäätä olevaan taloon, jonne häntä kutsuttiin.
Mustalaistytön sijasta arkkidiakoni näki samalla matolla, jonka lehtikiehkurat vastikään olivat peittyneet niiden oikullisten kuvioitten varjoon, joita tytön tanssi piirteli, ainoastaan kelta- ja punapukuisen miehen, joka vuorostaan ansaitakseen jonkin lantin kiersi piirissä ympäri kädet lanteilla, pää taaksepäin taivutettuna, kasvot tulipunaisina, kaula jännittyneenä ja tuoli hampaissa. Tälle tuolille hän oli sitonut kissan, jonka eräs naapurin eukko oli hänelle lainannut ja joka peloissaan mankui kauheasti.
– Pyhä Neitsyt! arkkidiakoni huudahti samassa, kun ilveilijä suurien hikipisarain helmeillessä hänen otsaltaan kulki hänen ohitseen kissan ja tuolin muodostamme tasapainopyramideineen, – mitä ihmettä mestari Pierre Gringoire nyt toimittaa?
Arkkidiakonin ankara ääni sai miesraukan niin säikähtämään, että tuoli horjahti tasapainosta ja putosi kissoineen päivineen suoraan katsojain niskaan, mikä aiheutti loppumattoman kirouskuuron.
Mestari Pierre Gringoirelle (sillä hän se todellakin oli) olisi ehkä koitunut ikävä tilinteko kissan omistajan ja kaikkien niiden kolauksen saaneitten kanssa, jotka häntä ympäröivät, ellei hän olisi käyttänyt hyväkseen ensi ällistystä paetakseen nopeasti kirkkoon, jonne Claude Frollo oli häntä viitannut tulemaan.
Tuomiokirkko oli jo hämärä ja tyhjä. Sivulaivat olivat aivan pimeät, ja kappelien lamput alkoivat valaista tuikkivalla hohteella. Ainoastaan suuri ruusustoikkuna, jonka tuhannet värilliset lasiruudut kimaltelivat laskevan auringon kohtisuorissa säteissä, loisti hämärässä jalokiviläjän lailla ja loi häikäisevän väriloisteen keskilaivan toiseen päähän.
Kun he olivat tulleet kirkkoon, asettui dom Claude selin muuatta pylvästä vasten ja tarkasti tutkivasti Gringoirea. Tämä katse ei ollut se, jota Gringoire pelkäsi. Häpeissään ja hämillään siitä, että niin kunnianarvoisa ja oppinut henkilö näki hänet ilveilijän puvussa, hän oli pelännyt ivallista katsetta. Papin katse ei kuitenkaan ollut lainkaan ironinen; se oli vakava, tyyni ja läpitunkeva.
Arkkidiakoni katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
– Tulkaa lähemmäs, mestari Pierre. Teidän on selitettävä minulle koko joukko asioita. Ja ennen kaikkea, mistä johtuu se, että sitten kun teitä ei ole näkynyt kohta kahteen kuukauteen, teidät tapaa torilta tuossa kummallisessa puvussa, joka on puoliksi keltainen, puoliksi punainen aivan kuin caudebecomena?
– Herra, vastasi Gringoire surkealla äänellä, – olette oikeassa, tämä on todellakin merkillinen puku, ja te näette minut siinä yhtä häpeissäni kuin kissan, jolle on pantu kurpitsankuori päähän. On todella rumaa pakottaa herroja vartijoita tämän kaavun alla patukoimaan pytagoralaisen filosofin hartioita. Mutta arvoisa opettajani, mitäpä tehdä? Kaikki on vanhan nuttuni vika, joka pelkurimaisesti jätti minut pulaan talven alussa sillä verukkeella, että oli menossa hajalle ja kaipasi lepoon lumppujen kerääjän koriin. Mikä eteen? Sivistys ei ole vielä niin pitkällä, että voitaisiin kulkea alasti, kuten vanha Diogenes halusi. Puhalsi kylmä tuuli, ja ainakaan tammikuussa ihmiskunta ei mielellään ota tätä uutta edistysaskelta. Tämä kaapu oli tarjolla. Minä otin sen ja jätin sijalle vanhan mustan nuttuni, joka hermeetikolle [hermeetikko, salatieteilijä, alkemisti; hermeettinen, salattu, suljettu; ilmatiivis], sellaiselle kuin minä, oli sangen epähermeettinen. Ja niin näette minut nyt ilveilijän puvussa pyhän Genestin tavoin. Mikäs auttoi? Se on auringonpimennys. Paimensihan Apollokin Admetoksen karjaa.
– Kaunista ammattiapa harjoitatte! virkkoi arkkidiakoni.
– Tunnustan, arvoisa mestari, että on arvokkaampaa filosofoida ja runoilla, puhaltaa ahjon tulta tai saada se lahjaksi taivaasta kuin tasapainotaiteilla kissojen kanssa kadulla. Niinpä teidän puhutellessanne minua hölmistyinkin ihan kuin aasi paistinkääntäjää. Mutta mitä tehdä? Joka päivä on pysyteltävä hengissä, eivätkä kauneimmatkaan aleksandriinisäkeet korvaa hampaissa Brie-juuston kimpaletta. Kirjoitin Flanderin Margaretan kunniaksi tuon kuuluisan moraliteetin, tiedättehän, mutta kaupunki ei maksa minulle mitään siitä sillä verukkeella, ettei se ollut kyllin loistava, niinkuin nyt neljällä eculla voisi saada aikaan Sofokleen veroisen tragedian. Olin kuolemaisillani nälkään. Onneksi havaitsin, että leukani oli lujatekoinen, ja sanoin tälle leualle: – Tee voima- ja tasapainotemppuja, elätä itsesi! Ale te ipsam. Ryysyläisjoukkio, jonka ystävyyteen pääsin, opetti minulle joukon herkulestemppuja, ja nyt pureskelen iltaisin leipää, jota hampaani päivisin otsani hiessä ansaitsevat. Tunnustan kylläkin, concedo, että se on henkisten lahjojen väärinkäyttöä, ja ettei ihminen ole luotu koko ikäänsä tamburiinia rummuttamaan ja pureksimaan tuoleja. Mutta eihän se riitä, arvoisa mestari, että saa päivänsä kulumaan, täytyyhän elatuskin ansaita.
Dom Claude Frollo kuunteli ääneti. Äkkiä hänen syvälle painuneisiin silmiinsä ilmestyi niin tuikea ja läpitunkeva ilme, että Gringoire tunsi tuon katseen näkevän hänen sielunsa pohjaan saakka.
– Hyvä, mestari Pierre, mutta miten olette nyt tuon mustalaistanssijattaren seurassa?
– No sentähden totisesti, vastasi Gringoire, että hän on minun vaimoni ja minä olen hänen miehensä!
Papin synkästä katseesta leimahti salama.
– Oletko tehnyt sen, kurja? hän karjaisi ja tarttui raivoisasti Gringoiren käsivarteen, – oletko ollut niin jumalaton, että olet ryhtynyt tähän tyttöön?
– Paratiisi-osuuteni kautta, korkea-arvoisa herra, vastasi Gringoire, jonka koko ruumis vapisi, – vannon teille, etten ole milloinkaan koskenut häneen, jos se saattaa teidät levottomaksi.
– No mitä sitten puhut miehestä ja vaimosta? sanoi pappi.
Gringoire kiiruhti kertomaan hänelle lyhyesti, mitä lukija jo tietää: seikkailustaan Ihmeiden pihassa, avioliitostaan ja rikotusta ruukusta. Kävi muuten selville, ettei tästä avioliitosta ollut vieläkään tullut sen kummempaa, ja että mustalaistyttö joka ilta epäsi häneltä hääyön aivan kuin ensimmäisenäkin päivänä.
– Se on harmillista, sanoi hän, – mutta se johtuu siitä, että onnettomuudekseni olen joutunut naimisiin neitseen kanssa.
– Mitä tarkoitatte? kysyi arkkidiakoni, joka oli kertomuksen aikana vähitellen rauhoittunut.
– Sitä on vähän vaikea selittää, vastasi runoilija. – Siinä on taikauskoa. Mikäli on perää sen vanhan rentun puheissa, jota siellä meillä sanotaan Egyptin herttuaksi, on vaimoni nähkääs löytölapsi – tai kadonnut, mikä ei juuri muuta asiaa. Hänellä on kaulassaan amuletti, jonka avulla hänen sanotaan kerran löytävän vanhempansa, mutta se kadottaa taikavoimansa, jos tyttö kadottaa siveytensä. Sen takia me vietämme hyvin siveellistä elämää.
– Luulette siis, mestari Pierre, virkkoi Claude, jonka otsa kirkastumistaan kirkastui, – ettei tuohon olentoon ole vielä kukaan mies koskenut?
– Mitä luulette miehen mahtavan taikauskolle, dom Claude? Se ajatus on nyt kerta kaikkiaan piintynyt tytön päähän. Tuollainen nunnan kainous on tosiaan aivan harvinaista noiden perin kesyjen mustalaistyttöjen keskuudessa. Mutta hänellä onkin kolme kovaa suojelijaa: Egyptin herttua, joka on ottanut hänet varjelukseensa aikoen ehkä myödä hänet jollekin äveriäälle apotille; koko hänen heimonsa, joka kunnioittaa häntä tavattomasti, aivan kuin Pyhää Neitsyttä; ja muuan pienoinen tikari, jota tuo äkäpussi aina kantaa jossakin kätkössä, huolimatta kaupunginvoudin kiellosta, ja joka aina ilmestyy hänen käteensä, kun häntä koettaa ottaa vyötäisiltä. Oikea ampiainen, toden totta!
Arkkidiakoni teki edelleen Gringoirelle kysymyksiä.
Esmeralda oli Gringoiren mielestä harmiton, kaunis ja soma olento, pientä suunsuipennusta lukuunottamatta, joka hänen oli tapana tehdä; naiivi, intohimoinen tyttö, mistään tietämätön ja kaikkeen innostuva; olento, joka ei edes unissaankaan tiennyt eroa naisen ja miehen välillä, ja käyttäytyi sen mukaan; kovin hullaantunut tanssiin, helinään ja ulkoilmaan; eräänlainen naismehiläinen, jolla oli näkymättömät siivet jaloissa ja joka eli tuulenpyörteessä. Tämä luonne oli hänen kiertolaiselämänsä vaikutusta, jota hän oli koko ikänsä viettänyt. Gringoire oli saanut tietää, että hän lapsena oli vaeltanut Espanjan ja Katalonian lävitse aina Sisiliaan asti; hän luuli vielä, että mustalaisjoukkue, johon hän kuului, oli vienyt hänet Algerian kuningaskuntaan, joka oli Akaiassa, joka taas eräältä puolelta rajoittuu Vähään Albaniaan ja Kreikkaan ja toiselta Sisilian mereen, josta kulkee tie Konstantinopoliin. Mustalaiset olivat Gringoiren sanojen mukaan Algerian kuninkaan vasalleja, hän kun oli valkoisten maurien päällikkö. Varmaa oli, että Esmeralda oli aivan nuorena tullut Ranskaan Unkarin kautta. Kaikista näistä maista tuo nuori tyttö oli tuonut mukanaan joukon omituisia puhetapoja, lauluja ja käsityksiä, mistä johtui että hänen puheensa oli yhtä kirjavaa kuin hänen puoliksi pariisilainen, puoliksi afrikkalainen pukunsa. Mutta kansa piti hänestä paljon niissä kortteleissa, joissa hän liikkui, hänen vilkkautensa, iloisuutensa ja suloutensa, hänen tanssinsa ja laulujensa vuoksi. Koko kaupungissa oli vain kaksi henkilöä, joiden hän luuli vihaavan häntä ja joista hän usein kammoten puhui: Rolandin tornin säkkinainen, ilkeä erakko, joka jostakin tuntemattomasta syystä vihasi mustalaisia ja joka kirosi tanssijatar raukkaa joka kerta, kun tämä kulki hänen komeronsa ohi; ja joku pappi, joka aina hänet kohdatessaan tähtäsi häneen katseita ja sanoja, jotka saivat hänet pelon valtaan. Tämä viimeinen tieto sai arkkidiakonin suuresti hämilleen Gringoiren sitä erityisemmin huomaamatta. Kaksi kuukautta oli riittänyt häivyttämään tuon huolettoman runoilijan mielestä sen illan omituiset yksityiskohdat, jona hän oli tavannut mustalaistytön, sekä arkkidiakonin silloisen esiintymisen. Muuten ei tuo pikku tanssijatar pelännyt mitään; hän ei ennustanut, mikä suojeli häntä syytöksiltä noituuden harjoittamisesta, mistä niin usein nostettiin juttuja mustalaisnaisia vastaan. Jollei Gringoire ollutkaan hänen aviomiehensä, niin olipahan ainakin veljen asemassa. Yleensä filosofi alistui kärsivällisesti tuohon platoniseen liittoon. Olihan aina yösija ja leipää. Joka aamu hän lähti kulkurienpesästä, useimmiten mustalaistytön seurassa; hän auttoi häntä kujasilla kupari- ja hopealanttien keräämisessä; joka ilta hän palasi hänen kanssaan saman katon alle, antoi hänen sulkeutua komeroonsa ja nukkui vanhurskaan unta. Ylimalkaan, kuten hän sanoi, sangen miellyttävää elämää ja erittäin suotuisaa haaveiluille. Muuten ei filosofimme sisimmässään suinkaan ollut oikein selvillä siitä, oliko hän oikeastaan niin kuolettavasti rakastunut mustalaistyttöön. Hän piti miltei yhtä paljon vuohesta. Se olikin ihastuttava eläin, miellyttävä, älykäs, henkevä, – oppinut vuohi. Nämä oppineet eläimet eivät keskiajalla olleetkaan harvinaisia; ne herättivät suurta ihmetystä ja saattoivat usein ohjaajansa roviolle. Ne temput, joita meidän vuohemme kullatuilla kavioillaan teki, olivat kuitenkin varsin viatonta laatua. Gringoire selitti ne arkkidiakonille, jonka mieltä nämä yksityisseikat näyttivät suuresti kiinnostavan. Useimmissa tapauksissa ei tarvittu muuta kuin määrätyllä tavalla näyttää tamburiinia vuohelle, jotta sai sen tekemään halutun tempun. Sen oli siihen harjoittanut mustalaistyttö, joka oli siinä niin taitava, että oli kahdessa kuukaudessa saanut vuohen oppimaan irtonaisilla kirjaimilla muodostamaan sanan Febus.
– Febus! sanoi pappi; – miksi Febus?
– En tiedä, vastasi Gringoire. – Ehkä hän luulee tuossa sanassa olevan jonkin salaisen taikavoiman. Hän toistaa sitä usein puoliääneen luullessaan olevansa yksin.
– Oletko varma, virkkoi Claude katse läpitunkevana, – että se on vain sana, eikä nimi?
– Kenen nimi? virkkoi runoilija
– Mistä minä tiedän? sanoi pappi.
– Sanonpa mitä minä arvelen, herra. Mustalaiset lienevät tulenpalvelijoita ja kunnioittavat aurinkoa. Siitä Febus.
– Se ei ole minusta niinkään selvää kuin teistä, mestari Pierre.
– Olkoon miten tahansa, se ei liikuta minua. Mutiskoon Febustaan mielensä mukaan. Varmaa vain on, että Djali pitää jo minusta melkein yhtä paljon kuin hänestä.
– Kuka on Djali?
– Se on vuohi.
Arkkidiakoni nojasi leukansa kättä vasten ja näytti vaipuvan mietteisiin. Yhtäkkiä hän käännähti Gringoiren puoleen.
– Sinä siis vannot, ettet ole koskenut häneen?
– Kehenkä? kysyi Gringoire, vuoheenko?
– Ei, tuohon naiseen.
– Vaimooni! Vannon, etten ole.
– Ja sinä olet usein kahden hänen kanssaan?
– Joka ilta hyvän hetken.
Dom Claude rypisti kulmakarvansa.
– Oh! oh! solus cum sola non cogibuntur orare Pater noster.
[Kahden kesken eivät he tule lukeneeksi Isä meitää.]
– Sieluni autuuden kautta, enkö voikin lukea Pateria ja Ave Mariaa ja Credo in Deum patrem omnipotentemia [Uskon Jumalaan Isään kaikkivaltiaaseen] ilman, että hän välittää minusta enempää kuin kana kirkosta.
– Vanno äitisi kohdun kautta, toisti arkkidiakoni rajusti, – ettet edes sormenpäälläsi ole koskenut tuohon olentoon.
– Vannon sen vaikka isäni pään kautta, sillä nuo kaksi seikkaa ovat ainakin yhdenveroiset. Mutta sallikaa minun, arvoisa mestan, vuorostani kysyä jotain.
– Puhukaa, herra.
– Minkä tähden tämä teitä kiinnostaa?
Arkkidiakonin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi kuin nuoren tytön posket. Hän oli hetken vaiti ja vastasi sitten ilmeisesti hämillään:
– Kuulkaa, mestari Pierre Gringoire. Te ette vielä tietääkseni ole kadotuksen oma. Te kiinnitätte mieltäni ja minä haluan parastanne. Mutta pieninkin kosketus tuohon mustalaispaholaiseen alistaa teidät perkeleen palvelijaksi. Tiedättehän, että ruumis aina saattaa sielun perikatoon. Paha teidät perii, jos lähestytte tuota naista! Siinä kaikki.
– Yritin kerran, sanoi Gringoire kynsien korvallistaan. – Tein sen ensimmäisenä iltana, mutta sain pitkän nenän.
– Julkesitteko todellakin, mestari Pierre? Ja papin otsa synkkeni.
– Toisella kerralla, jatkoi runoilija hymyillen, – katsoin ennen makuulle menoani avaimenreijästä ja näin paitasillaan hurmaavimman naisen, jonka paljaan jalan alla vuodehihnat milloinkaan ovat natisseet.
– Mene helvettiin! karjaisi pappi iskien hämmästyneeseen Gringoireen kauhean katseen, ja työntäen syrjään tuon hämmästyneen runoilijan hän riensi pitkin askelin kirkon pimeimpiin holveihin.
III. Kellot
Aikaisemmin kuvatusta kaakinpuukohtauksesta alkaen Notre-Damen naapuriston asukkaat olivat luulleet huomanneensa Quasimodon kiintymyksen kelloihin suuresti viilentyneen. Ennen oli kuulunut alituiseen kellonsoittoa: pitkiä aamusoittoja, pauhaavia päiväsoittoja puolipäivämessun edellä, vilkkaita juoksutuksia pikkukelloilla hää- ja kastetilaisuuksien kunniaksi, niin että tuo kellojen kilkatus muistutti monenlaisten viehättävien äänien korukudosta. Tuo vanha kirkko värähteli ja helähteli ainaista kellonsoiton riemua. Siinä tunsi aina asuvan äänen oikullisen hengen, joka kajahdutteli säveleitään kaikista noista vaskikidoista. Nyt tuntui henki kadonneen; tuomiokirkko näytti synkältä ja oli mielellään vaiti. Juhlat ja hautajaiset saivat kirkonmenojärjestyksen määräämät soittonsa kuivakiskoisesti ja välittömästi mutta ei enempää. Kirkon kaiuttamasta kaksinkertaisesta soitannosta, sisältä urkujen ja ulkoa kellojen, kuultiin enää vain urkujen säveleitä. Oli kuin torneissa ei enää olisi ollut soittoniekkaa. Quasimodo oli siellä kuitenkin yhä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Asustiko hänen sydämessään vielä häpeä ja epätoivo kaakinpuurangaistuksesta, näkikö hän yhä sielussaan pyövelin raipan viuhuvan ilmassa, ja oliko suru tuosta kohtelusta kokonaan sammuttanut hänen rakkautensa kelloihin? Vai oliko Marielle ilmestynyt kilpailija Notre-Damen kellonsoittajan sydämeen; löikö hän suuren kellon ja sen neljätoista sisarusta laimin jonkun vielä rakkaamman ja kauniimman olennon vuoksi?
Armon vuonna 1482 sattui maaliskuun 25. päivä, Marian ilmestyspäivä, tiistaiksi. Ilma oli sinä päivänä niin puhdas ja kevyt, että Quasimodo tunsi tuulahduksen entisestä rakkaudestaan kelloja kohtaan heräävän uudelleen henkiin. Hän nousi pohjoiseen torniin, kirkonpalvelijan alhaalla avatessa selkoselälleen kirkon ovet, jotka siihen aikaan olivat paksua, nahalla päällystettyä tammilankkua. Ne oli reunustettu kullatuilla rautakynsillä ja koristettu "sangen taidokkaasti tehdyillä" kuvilla.
Tultuaan korkeaan kellohuoneeseen Quasimodo katseli hetken kuutta pikkukelloa ja ravisti surullisena päätään, aivan kuin hän olisi huoaten surrut jonkin vieraan tunkeutumista hänen sydämeensä niiden ja hänen välilleen. Mutta kun hän oli pannut ne soimaan, kun hän tunsi tuon kellotertun liikkuvan käsissään, kun hän näki, sillä hän ei sitä kuullut, tuon kajahtelevan oktaavin nousevan ja laskevan sointuvassa sävelasteikossa ikään kuin oksalta oksalle hyppelevän linnun, kun musiikin henki, haltija, joka ravistaa ilmoille säkenöivän kimpun strettoja, liverryksiä ja arpeggioja, oli saanut kuuroraukan valtoihinsa, silloin hän tunsi itsensä jälleen onnelliseksi unohtaen kaiken, ja hänen sydämensä laajeni ja hänen kasvonsa loistivat.
Hän liikkui edestakaisin, paukutti käsiään, riensi köydeltä toiselle, kiihotti noita kuutta laulajaa sanoilla ja liikkeillä aivan kuin orkesterinjohtaja, joka kannustaa eläviä taitureita.
– Lennä, puheli hän, – lennä, Gabrielle! Anna pauhinasi tulvia torille! Tänään on juhla. – Thibauld, älä laiskottele. Sinä kuhnailet. Lennä, lennä vain! Oletko ruostunut, senkin nahjus? – Hyvä! Nopeammin! nopeammin! Kieli ei saa näkyä. Pauhatkaa ne kaikki kuuroiksi niin kuin minut. Kas niin, Thibauld, sillä lailla! – Guillaume! Guillaume! sinä olet suurin ja Pasquier on pienin, ja Pasquier soi paremmin kuin sinä. Lyönpä vetoa, että ne, jotka kuulevat, kuulevat sen äänen paremmin kuin sinun. – Hyvä! hyvä! Gabrielleni, paremmin! paljon paremmin! – Hei! mitä se Varpus-pari siellä ylhäällä tekee? Enhän näe teidän hiiskahtavankaan. – Mitä kuparinokkia ne tuollaiset ovat, jotka näyttävät haukottelevan, kun pitäisi laulaa? Nyt täytyy panna parastaan! Nyt on Ilmestyspäivä. On kaunis auringonpaiste. Täytyy saada hyvää soittoa. – Guillaume raukka! sinähän olet aivan hengästynyt, poikaseni!
Niin hän kannusti touhuissaan kellojaan, jotka kaikki kuusi heilahtelivat täyttä vauhtia värähdytellen loistavia kylkiään korskuvan espanjalaisen muulivaljakon lailla, jota ajaja huudoillaan silloin tällöin hoputtaa.
Luodessaan silmäyksen ulos niiden suurten tiililevyjen aukosta, jotka peittävät osan kellotornin pystysuoraa seinää, hän näki kesken kaiken torilla nuoren, omituisesti pukeutuneen tytön, joka pysähtyi ja levitti maahan maton, jolle asettui pieni vuohi, sekä joukon katsojia, joita kerääntyi hänen ympärilleen. Tämä näky antoi hänen ajatuksilleen äkkiä aivan toisen suunnan ja viilensi hänen soitannollisen innostuksensa, aivan kuin sula pihka hyytyy tuulenhenkäyksestä. Hän pysähtyi, käänsi selkänsä kelloille, ryömi katonreunalle ja kiinnitti tanssijattareen tuon uneksivan, hellän ja lempeän katseen, joka kerran hämmästytti arkkidiakonia. Tällöin pysähtyivät kaikki unohdetut kellot yhtaikaa niiden kellonsoiton ystävien suureksi pettymykseksi, jotka hyvän soiton toivossa kuuntelivat Pont-au-Changella ja jotka lähtivät matkoihinsa noloina kuin koira, jolle on näytetty luuta ja annetaankin kivi.
IV. 'AN'AGKH
Eräänä saman maaliskuun kauniina aamuna, luulen sen olleen lauantaina 29: ntenä päivänä, nuori ystävämme, ylioppilas Jehan Frollo du Moulin, havaitsi vetäessään jalkaansa housujaan, joiden taskussa oli hänen kukkaronsa, ettei niistä kuulunut minkäänlaista metallin helinää.
– Kukkaro parka! hän sanoi vetäen sen esille taskusta, – mitä! ei edes pienintä pariisilaistakaan! Miten kurjaksi peli, oluthaarikat ja Venus ovat vatsasi kutistaneet! Miten tyhjä, kurttuinen ja veltto oletkaan! Olethan litteä kuin raivottaren rinta! Kysynpä teiltä, herrat Cicero ja Seneca, joiden näen lojuvan tuolla nurkassa hajallaan kuivettuneina kappaleina, mitä hyödyttää minun enempää kuin rahavarainhoitajan tai jonkun Pontaux-Changeurs'in juutalaisen tietää, että kultainen kruunuécu vastaa kolmeasataakahdeksaakymmentäviittä kahdenkymmenenviiden pariisilaisen soun kappaletta ja kahdeksaa pariisilaista denieriä, ja että puolikuuécu vastaa kolmeasataayhdeksääkymmentäkuutta kahdenkymmenenkuuden soun kappaletta ja kuutta toursilaista denieriä, jollei minulla ole edes yhtä vaivaista kolikkoa lyödä pöytään! Oh! konsuli Cicero! tästä pinteestä ei autakaan sinun kiertolauseesi, quemadmodumit ja vefum enim verot!
Hän pukeutui alla päin. Nyörittäessään kenkiään hän sai erään ajatuksen, mutta karkotti sen heti; se palasi kuitenkin takaisin, ja hän pani liivin nurinpäin ylleen, mikä oli merkkinä ankarasta sisäisestä taistelusta. Viimein hän paiskasi lakkinsa maahan ja huudahti:
– Vietävä! käyköön miten käy. Menen veljeni luo. Saan nuhdesaarnan, mutta myös écun.
Hän heitti kiireesti ylleen turkisreunaisilla hihoilla varustetun takkinsa, otti lattialta lakkinsa ja riensi vimmattua vauhtia ulos. Hän laskeutui Rue de la Harpea pitkin Citétä kohden. Rue de la Huchetten tienoilla kutkutti hänen hajuaistimiaan niiden mainioiden paistien lemu, joita siellä alituiseen vartaissa käännellään, ja hän heitti kaipaavan katseen tuohon jättiläismäiseen ravintolaan, joka kerran sai kerjäläismunkki Calatagironen mahtipontisesti huudahtamaan: Veramente, queste rotisserie sono cosa stupenda! [Tämä ravintola on todellakin ihmeellinen!] Mutta Jehanilla ei ollut mitään, millä syödä, ja hän painui näin ollen syvään huokaisten Petit-Châtelet'n porttiholviin, tuohon jykevien tornien muodostamaan suunnattomaan nelilehtiapilaaseen, joka vartioi Citén siltaa.
Hänellä ei ollut aikaa edes ohimennen heittää kivellä, kuten hänen tapanaan oli, Périnet Leclercin kurjaa kuvapatsasta, miehen, joka oli kavaltanut Kaarle VI: n Pariisin englantilaisille, – rikos, jota hänen Harpe- ja Buci-katujen kulmauksessa oleva, kivien särkemä ja loan tahrima patsaansa oli kuin ikuisella kaakinpuulla saanut kolme vuosisataa sovittaa.
Kuljettuaan Petit-Pontin yli ja astuttuaan
Neuve-Sainte-Geneviève-kadun poikki Jehan de Molendino oli
Notre-Damen luona. Täällä hän alkoi taas epäröidä ja asteli hetken herra Legris'n muistopatsaan ympärillä mutisten pelokkaana:
– Nuhdesaarna on varma, écu on epävarma!
Hän pysäytti kirkon vartijan, joka tuli luostarista, ja kysyi:
– Missä on Josas'n herra arkkidiakoni?
– Luulen hänen olevan tornikammiossaan, mutta älkää menkö sinne häntä häiritsemään, jollette tule jonkun sellaisen kuin paavin tai kuninkaan asioissa.
Jehan löi käsiään yhteen.
– Hiis vieköön! Nytpä on mainio tilaisuus nähdä tuo kuuluisa noidankomero!
Tämä ajatus sai hänet päättävästi astumaan sisälle tornin juurella olevasta mustasta ovesta ja kapuamaan Saint-Gilles'in kiertoportaita, jotka vievät tornin ylempiin kerroksiin.
– Menenpä katsomaan, hän virkkoi itsekseen astellessaan portaita ylös. – Pyhän Neitsyen korpinpoikasten kautta! onpa hauska nähdä tuo kammio, jota arvoisa veljeni salaa kuin häpeäänsä. Sanotaan, että hän siellä sytyttää helvetin keittiöitään, ja että hän keittää loimuavalla tulella viisasten kiveä. Hitto vie! välitän viis viisasten kivestä ja haluaisin paljon mieluummin nähdä hänen uunillaan rasvaisen pääsiäismunakkaan kuin maailman suurimman viisasten kiven!
Saavuttuaan pylväspengermälle hän veti hetkisen henkeään ja kiroili noita loppumattomia portaita ties miten monen miljoonan paholaiskuorman nimessä, sitten jatkoi hän taas kapuamistaan sen pohjoisessa tornissa olevan pienen oven takaa kohoavia portaita, joka nykyään on suljettu yleisöltä. Sivuutettuaan kellosuojan hän näki toisessa seinässä olevassa syvennyksessä muutaman porrasaskelman ja tämän syvennyksen perällä matalan holvioven, jonka suunnattoman lukon ja lujan raudoituksen hän erotti kaartoseinään puhkaistusta aukosta tulevassa valossa. Ne, jotka nykyään ovat halukkaita näkemään tämän oven, tuntevat sen seuraavasta, valkoisilla kirjaimilla mustaan muuriin piirretystä kirjoituksesta: J'adore Coralie. 1829. signé Ugène. [Jumaloin Coralieta. 1829 merkinnyt Ugène.] Signé kuuluu tekstiin.
– Hohoh! virkkoi ylioppilas; tässä kai se on.
Avain oli lukossa. Ovi oli auki lukosta. Hän työnsi sitä hiljaa ja kurkisti raosta sisälle.
Lukija on varmaankin selaillut joskus Rembrandtin, tuon maalaustaiteen Shakespearen teosten jäljennöksiä. Näiden ihmeellisten kuvien joukossa on eräs etsaus, joka esittää, kuten arvellaan, tohtori Faustia ja jota ei voi viehättymättä tarkastella. Se esittää synkkää kammiota. Keskellä on pöytä, joka on täynnä kolkkoja esineitä, pääkalloja, taivaanpalloja, tislauskojeita, harppeja ja hieroglyfipergamentteja. Tämän pöydän ääressä on tohtori väljään yönuttuunsa pukeutuneena ja turkisreunainen lakki syvälle päähän painettuna. Hänestä ei näy kuin yläruumis. Hän on puolittain kohoutuneena suuresta nojatuolistaan, hänen nyrkkiin puristetut kätensä nojaavat pöytää vasten, ja hän tarkastaa innokkaana ja kauhistuneena suurta taikakirjaimien muodostamaa valokehää, joka loistaa taustan seinällä kuin auringonspektri pimeässä huoneessa. Tämä kabbalistinen aurinko näyttää väräjävän silmissä ja täyttää hämärän kammion salaperäisellä säteilyllä. Se on kauhistuttavaa ja kaunista.
Samantapainen Faustin kammiota muistuttava näky avautui Jehanin katseelle, kun hän varovasti oli pistänyt päänsä ovenraosta sisälle. Sekin oli synkkä ja hämärä kammio. Sielläkin oli suuri nojatuoli ja suuri pöytä, harppeja, tislauskojeita, katosta riippuvia eläinten luurankoja, pyörillä liikkuva taivaanpallo lattialla, sekaisin hevosenpäitä ja purkkeja, joissa värähteli kultalehtiä, pääkalloja pergamenttikääröillä, jotka olivat täynnä piirroksia ja kirjoitusmerkkejä, suuria kulmistaan kuluneita käsikirjoituspinkkoja auki levitettyinä; sanalla sanoen tieteen tunkiota; ja kaikkialla tämän sekasotkun yllä tomua ja hämähäkin seittejä. Mutta tuota valoisaa kirjainkehää ei ollut, eikä liioin tohtoria, joka olisi haltioissaan tarkastanut tuota loistavaa näkyä kuin kotka aurinkoa.
Kammio ei ollut kuitenkaan tyhjä. Nojatuolissa istui mies pöydän yli kumartuneena. Jehan, johon hän oli selin, voi nähdä vain hänen olkapäänsä ja takaraivonsa; mutta hän tunsi helposti tuon kaljun pään, johon luonto oli muodostanut ikuisen tonsuurin ikään kuin se olisi tahtonut ulkonaisella symbolilla osoittaa arkkidiakonin vastustamatonta papillista kutsumusta.
Jehan tunsi siis veljensä. Mutta ovi oli auennut niin hiljaa, ettei dom Claude ollut lainkaan huomannut hänen läsnäoloaan. Utelias ylioppilas käytti sitä hyväkseen tarkastaakseen hetken rauhassa kammiota. Nojatuolin vasemmalla puolella, ikkuna-aukon alla oli suuri liesi, jota hän ei heti ollut huomannut. Tästä ikkunasta sisään virtaava valo kulki pyöreän hämähäkinverkon läpi, jonka siro ruususto täytti aistikkaasti suippokaariaukon ja jonka keskellä itse hyönteis-arkkitehti liikkumattomana kenotti ikään kuin tämän tähtipyörän keskipisteenä. Liedellä oli sekaisin kaikenlaisia astioita, hietakivipulloja, lasitislaimia, keittopulloja. Jehan teki huokaisten sen huomion, että paistinpannu puuttui.
– Onpa siinäkin keittiökalusto! mietti hän.
Liedessä ei muuten ollut tulta, ja näytti siltä kuin ei siinä olisi pidetty tulta pitkään aikaan. Lasinaamari, jonka Jehan keksi alkemististen työkalujen joukosta ja jonka tarkoituksena epäilemättä oli suojella arkkidiakonin kasvoja hänen käsitellessään jotain vaarallista ainetta, oli pölyisenä eräässä nurkassa. Sen vieressä oli yhtä pölyinen palje, jonka etupuolella oli vaskikirjaimin seuraava kirjoitus: Spira, Spera! [Puhalla, toivo!]
Pitkin seiniä näkyi musteella tai metallipiirtimellä kirjoitettuja mietelmiä hermeetikkojen tapaan. Siinä oli goottilaisia, heprealaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia kirjaimia sekaisin, lauseet sikin sokin, jopa päällekkäinkin, uudemmat peittäen vanhempia ja kaikki toisiinsa kietoutuneina kuin oksat pensastossa, kuin keihäät lähiottelussa. Se olikin itse asiassa sangen sekava filosofioiden, mietiskelyn ja inhimillisten viisauksien käsikähmä. Siellä täällä oli muutamia, jotka loistivat toisten yllä kuin liput keihäitten kärkien joukossa. Useimmat olivat lyhyitä latinalaisia tai kreikkalaisia ajatelmia, joita keskiaika niin taitavasti muovaili – Unde? inde? [Mistä? tuolta?] – Homo homini monstrum. [Ihminen ihmisen hirmu.] – Astra, castra, nomen, numen. [Tähtiä, linnoja, nimi, jumaluus.] – Mega biblion, megakakón. [Suuri kirja, suuri paha.] – Sapere aude. [Rohkene tietää!] – Flat ubi vult [Tuuli puhaltaa, minne tahtoo.] – jne.; toisinaan sana ilman mitään käsitettävää merkitystä: Anagko fagia, [Mässäys kohtalossa.] ehkä katkera viittaus luostarihallintoon; toisinaan yleiseen heksametrimuotoon valettu pelkkä kirkollinen järjestysohje: Coelestem dominum, terrestrem dicito domnum. [Taivaan herran on nimi dominus, maallisen domnus.] Siellä täällä oli myös hebrealaisia koukeroita, joista ei Jehan, joka sangen heikosti osasi kreikkaakin, ymmärtänyt mitään, ja kaikkialla oli tähtiä, ihmisten ja eläinten kuvia ja ristikkäisiä kolmioita, mikä sai nuo täyteen tuhritut kammionseinät muistuttamaan paperinpalasta, jota pitkin apina on kuljettanut musteeseen kastettua kynää.
Komeron sisusta osoitti muuten laiminlyöntiä ja rappeutumista, ja huonossa kunnossa olevat työvälineet ilmaisivat, että omistaja ei pitkiin aikoihin ollut muilta toimilta ehtinyt työskennellä.
Hän istui kumartuneena suuren käsikirjoituksen ylle, joka oli täynnä omituisia maalauksia, ja häntä näytti vaivaavan jokin asia, joka yhtenään sekoittui hänen mietiskelyihinsä. Niin ainakin päätteli Jehan kuullessaan hänen silloin tällöin huudahtelevan katkonaisesti, kuten ainakin mietteisiinsä vaipunut ajattelija, joka miettii ääneensä:
– Niin, Manu sanoi niin, ja Zoroaster opetti niin, aurinko on syntynyt tulesta, kuu auringosta. Tuli on suuren kaikkeuden sielu. Nämä alkuatomit leviävät ja valuvat lakkaamatta maailman yli loppumattomina virtoina. Niissä kohdissa, joissa nämä virrat leikkaavat toisiaan taivaalla, tuottavat ne valoa; leikkauskohdissaan maassa tuottavat ne kultaa. – Valo, kulta, ne ovat samaa. Tulta konkreettisessa muodossa. – Sama ero kuin näkyvän ja käsin kosketeltavan, saman aineen juoksevan ja kiinteän tilan, vesihöyryn ja jään välillä, ei muuta. – Se ei ole mitään unta – se on yleinen luonnonlaki. – Mutta miten saada tietoonsa tämän yleisen lain salaisuus? Mitä! tämä valo, joka peittää käteni, on kultaa! nämä samat atomit, jotka ovat erään lain mukaan laajenneet, ne tulee vain toisen lain mukaan tiivistää! – Mutta miten? – Toiset ovat luulleet voivansa toteuttaa sen kaivamalla maahan auringonsäteen. – Averroës, – niin, se on Averroës, – Averroës kaivoi sen Kordovan suuren moskeijan koraanin säilytyskammion ensimmäisen vasemmanpuoleisen pylvään alle; mutta tuota komeroa ei voi avata ennen kuin kahdeksantuhannen vuoden kuluttua, jolloin voidaan nähdä, onko koe onnistunut.
– Piru vieköön! sanoi Jehan itsekseen, – kauanpa saakin écua odottaa!
– … Toiset ovat arvelleet, jatkoi mietiskelevä arkkidiakoni, että olisi edullisempaa tehdä koe Siriuksen säteellä. Mutta sitä on vaikea saada puhtaana muiden tähtien läheisyyden vuoksi, joiden säteet sekoittuvat sen säteisiin. Flamel on ollut sitä mieltä, että yksinkertaisinta on tehdä koe maallisella tulella. – Flamel! mikä valittu nimi, Flamma! – Niin, tuli. Siinä on kaikki. – Timantti on hiilessä, kulta on tulessa. – Mutta miten saada se siitä esille? – Magistri vakuuttaa, että eräät naisennimet ovat suloisen ja salaperäisen ihania, että tarvitsee vain lausua niitä kokeen aikana… – Katsotaanpa mitä Manu siitä lausuu: "Missä naisia kunnioitetaan, siellä iloitsevat Jumalat; missä niitä halveksitaan, siellä on turhaa rukoilla Jumalaa. – Naisen suu on aina puhdas; se on virtaava vesi, se on auringonsäde. – Naisen nimen tulee olla miellyttävä, suloinen, täynnä mielikuvitusta; päättyä pitkiin vokaaleihin ja muistuttaa siunauksia." – … Niin, tuo viisas on oikeassa; todellakin, Maria, Sofia, Esmeralda… – Kirous! aina tuo ajatus!
Ja hän sulki kirjan kiivaasti.
Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa ikään kuin karkottaakseen ajatuksen, joka häntä vaivasi. Sitten hän otti pöydältä naulan ja pienen vasaran, jonka varteen oli maalattu omituisia kabbalistisia kirjaimia.
– Viime aikoina, virkkoi hän katkerasti hymyillen, – eivät mitkään kokeeni ole enää onnistuneet! Tuo pinttynyt ajatus hallitsee minua ja kuihduttaa aivoni kuin tulenliekki. En ole edes kyennyt keksimään Kassiodoroksen lampun salaisuutta, joka paloi ilman sydäntä ja öljyä. Ja kuitenkin on seikka aivan yksinkertainen.
– Hitto vieköön! virkkoi Jehan itsekseen.
– … Yksi ainoa kurja ajatus, jatkoi pappi, riittää siis tekemään ihmisen heikoksi ja hupsuksi! Oh! miten Claude Pernelle nauraisikaan minulle, hän, joka ei kyennyt hetkeksikään kääntämään Nicolas Flamelin huomiota hänen suuresta työstään! Mitä! Minulla on kädessäni Zéchiélén taikavasara! Joka iskulla, jonka tuo pelätty rabbiini löi tällä vasaralla tähän naulaan kammiossaan, vaipui se hänen vihollisistaan, jonka hän oli tuominnut, kyynärän syvyyteen maahan, joka nieli hänet, vaikkapa tuo vihollinen olisi ollut kahdentuhannen tunnin matkan päässä. Eikö saanut itse Ranskan kuningas, joka eräänä iltana oli ajattelemattomasti kolkuttanut ihmeittentekijän ovelle, kahlata oman Pariisinsa kaduilla polviaan myöten maassa. – Eikä siitä ole vielä kolmeasataa vuottakaan. – No niin! minulla on vasara ja naula, mutta ne eivät ole minun käsissäni lainkaan pelättävämpiä työaseita kuin pieni vasara asesepän kourassa. – Ja kuitenkaan ei tarvita muuta kuin taikasana, jonka Zéchiélé lausui iskiessään vasaralla naulaa.
– Pötyä! ajatteli Jehan.
– Katsotaan, koetetaan, jatkoi arkkidiakoni vilkkaasti. Jos
onnistun, näen sinisen kipinän välähtävän naulan päästä. —
Emen-hetan! Emen-hetan! – Se ei ole se. – Sigeani! Sigeani! —
Avatkoon tämä naula haudan sille, jonka nimi on Febus!.. – Kirous.
Aina, yhä, ikuisesti sama ajatus!
Ja hän paiskasi vasaran raivostuen kädestään. Sitten hän painautui nojatuoliinsa pöydän ääreen niin syvälle, ettei Jehan enää nähnyt häntä korkean tuolinselustan takaa. Hetken aikaa näki hän vain hänen kouristuksenomaisesti pusertuneen nyrkkinsä eräällä kirjalla. Äkkiä nousi dom Claude, tarttui harppiin ja piirsi ääneti seinään isoilla kirjaimilla seuraavan kreikkalaisen sanan:
'AN'AGKH
– Veljeni on hullu, virkkoi Jehan itsekseen; – olisihan ollut paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa Fatum [Kohtalo]. Eihän kuka tahansa ole velvollinen taitamaan kreikkaa.
Arkkidiakoni istuutui jälleen tuoliinsa ja nojasi otsansa molempia käsiään vasten kuin sairas, jonka pää on raskas ja polttava.
Ylioppilas katseli hämmästyneenä veljeään. Hän, jonka sydän aina oli avoinna, joka ei nähnyt muuta lakia maailmassa kuin hyvän luonnonlain, joka antoi intohimojensa virrata taipumustensa teitä ja jolla suurten mielenliikutusten järvi aina oli kuivillaan, hän kun joka aamu valmisti siihen uusia viemäreitä, hän ei tiennyt, miten raivokkaasti tuo inhimillisten intohimojen järvi saattaa käydä ja kuohua, kun siltä kokonaan kielletään purkautuminen, miten se paisuu, nousee, tulvii yli reunojensa, miten se kalvaa sydäntä, miten se purkautuu sisäisinä huokauksina ja äänettöminä kouristuksina, kunnes se murtaa sulkunsa ja puhkaisee alustansa. Claude Frollon ankara ja jäinen ulkomuoto, tuo jäykän ja saavuttamattoman hyveen kylmä kuori oli aina johtanut Jehanin harhaan. Tuo iloinen ylioppilas ei ollut koskaan uneksinutkaan, että tuon otsan, tuon Etnan jäätikön alla virtailisi kiehuva, raivoisa, syvä laava.
Emme tiedä, heräsivätkö nämä ajatukset hänessä äkkiä, mutta niin kevytmielinen kuin hän olikin, ymmärsi hän kuitenkin, että oli nähnyt sellaista, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, että oli yllättänyt vanhemman veljensä hänen salaisimmasta sieluntilastaan, ja ettei Clauden pitänyt sitä huomata. Nähtyään, että arkkidiakoni oli vaipunut hiljaiseen mietiskelyyn, veti hän päänsä hyvin varovasti takaisin ja kolisteli hieman jaloillaan oven ulkopuolella, aivan kuin joku tulija olisi halunnut ilmoittaa tulostaan dom Claudelle.
– Sisään! huusi arkkidiakoni huoneestaan, olen teitä odottanut.
Jätin tahallani avaimen oveen. Käykää sisään, mestari Jacques.
Ylioppilas astui rohkeasti sisälle. Arkkidiakoni, josta veljen tapaaminen tuntui kiusalliselta tällaisessa paikassa, hätkähti nojatuolissaan.
– Mitä! sinäkö, Jehan?
– No J: llä alkava joka tapauksessa, vastasi ylioppilas kasvot punakkoina, julkeina ja iloisina.
Dom Clauden kasvot olivat käyneet jälleen ankariksi.
– Mitä sinä täällä teet?
– Hyvä veli, vastasi ylioppilas koettaen näyttää siivolta, surkuteltavalta ja häveliäältä ja pyöritellen viattoman näköisenä lakkia käsissään, tulin pyytämään…
– Mitä?
– Hieman moraalista tukea, jota kipeästi kaipaan. Jehan ei uskaltanut lisätä ääneensä: – Ja vähän rahaa, jota vielä kipeämmin kaipaan. Tämä toivomus jäi sanomatta.
– Hyvä herra, virkkoi arkkidiakoni kylmästi, – olen hyvin tyytymätön sinuun.
– Valitettavasti! huokasi ylioppilas.
Dom Claude kääntyi nojatuoleineen ja tarkasti Jehania tuikeasti.
– Olipa hyvä, että tapasin sinut.
Alku oli pahaenteinen. Jehan valmistautui saamaan ankaran iskun.
– Jehan, joka päivä saan kuulla valituksia sinusta. Mikä tappelu se taas on ollut, jossa sinä olet piessyt erästä pientä varakreiviä, Albert de Ramonchampia?..
– Oh! virkkoi Jehan, – vähäpätöinen juttu! hävytön hovipoika, joka huvikseen antoi hevosensa roiskutella kuraa ylioppilaitten päälle!
– Kuka on tuo Mahiet Fargel, jatkoi arkkidiakoni, – jonka takin olet repinyt? Tunicam dechiraverunt, sanotaan valituksessa.
– Hoh! vaivainen Montaigu-viitta! eikö siinä ole niin!
– Valituksessa sanotaan tunicam eikä cappettam. Osaatko latinaa?
Jehan ei vastannut.
– Niin, jatkoi pappi päätään pudistaen, siitä nähdään, miten opintojen ja tietojen laita nykyään on. Latinaa tuskin ymmärretään, Syyriasta ei tiedetä mitään ja kreikkaa halveksitaan niin, ettei pidetä minään, vaikka oppineimmatkin hyppäävät kreikkalaisen sanan yli lukematta sitä, ja että sanotaan: Graecum est, non legitur. [Kreikkaa, en ymmärrä.]
Ylioppilas kohotti päättävästi katseensa.
– Herra veljeni, tahdotko, että käännän paikalla ranskaksi tuon kreikkalaisen sanan, joka on tuossa seinässä?
– Minkä sanan?
– 'ANA'GKH.
Heikko puna levisi arkkidiakonin karvaille poskipäille aivan kuin savupilvi, joka ilmaisee tulivuoren salaista kuohuntaa. Ylioppilas tuskin huomasikaan sitä.
– No, Jehan, sammalsi vanhempi veli ilmeisen vaivalloisesti, mitä se sana merkitsee?
– Kohtalo.
Dom Claude kävi kalpeaksi, ja ylioppilas jatkoi huolettomasti: – Ja tuo sana, jonka on sen alle piirtänyt sama käsi, Anagneia, merkitsee saastainen. Siitä näkee, että kreikkaa osataan.
Arkkidiakoni oli vaiti. Tämä kreikankuulustelu oli herättänyt hänessä mietteitä. Pieni Jehan, jolla oli kaikki hemmoitellun lapsen metkut, luuli hetkeä sopivaksi pyyntönsä esittämiseen. Hän aloitti mitä mielistelevimmällä äänellä.
– Hyvä veljeni, oletko minuun niin suuttunut, että voit julmistua avoimessa taistelussa vaihdetuista mitättömistä tönäisyistä ja puskuista joittenkin pojannulikkani kanssa, quibusdam marmosetis? – Näet, että osaan latinani, hyvä veli Claude.
Mutta tämä hymyilevä mielistely ei nyt tehonnutkaan ankaraan isoon veljeen. Kerberos ei välittänyt hunajakakusta. Arkkidiakonin otsalta ei ainoakaan kurttu tasoittunut.
– Mitä asiaa sinulla oli tänne? kysäsi hän kuivasti.
– No niin, asiaan! vastasi Jehan rohkeasti. – Tarvitsen rahaa.
Tämä avoin selitys sai arkkidiakonin ilmeen muuttumaan opettavaksi ja isälliseksi.
– Tiedät hyvin, herra Jehan, että Tirechappen läänityksemme kaksikymmentäyksi taloa tuottavat vuokraa kaikkiaan kolmekymmentäyhdeksän livreä, yksitoista souta ja kuusi pariisilaista denieriä. Se on puolet enemmän kuin Paclet-veljesten aikana, mutta se ei ole paljon.
– Tarvitsen rahaa, virkkoi Jehan stoalaisen rauhallisena.
– Tiedäthän, että kaupungin hallitus on määrännyt kaksikymentäyksi taloamme suorittamaan täyden veron piispanistuimelle, ja että voimme ostaa takaisin verovapauden maksamalla arvoisalle piispalle kaksi markkaa kultarahassa kuuden pariisilaisen livren mukaan markalta. Tätä rahasummaa en kuitenkaan ole voinut hankkia. Sinä tiedät sen.
– Tiedän, että tarvitsen rahaa, toisti Jehan kolmannen kerran.
– Ja mitä sillä aiot tehdä?
Tämä kysymys sytytti taas toivonkipinän Jehanin silmiin. Hän aloitti uudelleen kissamaisen mielistelevästi:
– Rakas veljeni Claude, minä vakuutan, etten käänny puoleesi missään huonossa tarkoituksessa. Ei ole aikomukseni keikailla kapakoissa rahoillasi eikä ratsastaa Pariisin katuja pitkin kullalla kirjailluin loimin ja lakeija jäljessäni, cum meo laquasio. Ei, veljeni, vaan päinvastoin hyväntekeväisyyttä varten.
– Mitä hyväntekeväisyyttä? kysyi Claude hieman yllättyneenä.
– Kaksi ystävääni aikoo ostaa kapalon erään haudriette-laitoksen köyhän lesken lapselle. Se on laupeuden työ. Se maksaa kolme floriinia, ja minäkin tahtoisin antaa roponi.
– Minkä nimisiä ovat ystäväsi?
– Pierre Hirmunyrkki ja Baptiste Hanhihotka.
– Hm! virkkoi arkkidiakoni, omituisia nimiä, jotka sopivat hyväntekeväisyyteen yhtä huonosti kuin pommitykki pääalttarille.
Jehan olikin sangen onnettomasti valinnut kahden ystävänsä nimet. Hän huomasi sen liian myöhään.
– Entä mikä kapalo se sellainen on, joka maksaa kolme floriinia? jatkoi hellittämätön Claude, ja lisäksi haudriettesisarelle? – Milloin haudriette-leskille on tullut tavaksi saada kapalolapsia?
– No niin! minä tarvitsen rahaa mennäkseni illalla katsomaan Isabeau la Thierryeä Rakkaudenlehtoon!
– Kurja irstailija! huudahti pappi.
– Anagneia, virkkoi Jehan.
Tämä sana, jonka ylioppilas ehkä ilkeyksissään lainasi kammion seinältä, teki pappiin omituisen vaikutuksen. Hän puraisi huultaan ja punastui vihasta.
– Mene tiehesi, hän sanoi Jehanille. – Minä odotan erästä vierasta.
Ylioppilas teki vielä yrityksen.
– Veli Claude, anna minulle edes pieni pariisilainen, että saan syödä.
– Miten pitkälle olet lukenut Gratianuksen asetuksia? kysyi dom
Claude.
– Olen kadottanut muistiinpanoni.
– Miten pitkällä olet latinassa? – Horatiukseni on varastettu.
– Miten pitkällä olet Aristoteleessa?
– Hyvä veli! eikö joku kirkkoisä ole sanonut, että kaikkien aikojen kerettiläiset ovat kätkeneet erehdyksensä Aristoteleen metafysiikan viidakoihin? Hiiteen koko Aristoteles! en tahdo repiä uskontoani riekaleiksi hänen metafysiikkaansa.
– Nuori mies, virkkoi arkkidiakoni, kun kuningas viimeksi saapui tänne, oli hänen seurueessaan eräs aatelismies nimeltä Philippe de Comines, jonka hevosen loimessa oli lause, jota neuvoisin sinua miettimään: Qui non laborat non manducet.[Joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä.]
Ylioppilas oli hetken vaiti, sormi korvalla, silmät maahan luotuina ja äkäisen näköisenä. Äkkiä hän kääntyi Clauden puoleen vilkkaana kuin västäräkki.
– Hyvä veli, sinä siis kieltäydyt antamasta minulle yhtä pariisilaista souta, jotta voisin ostaa leipää leipurista?
– Qui non laborat non manducet.
Näiden arkkidiakonin jyrkkien sanojen jälkeen Jehan peitti kasvonsa käsillään kuin nyyhkivä nainen ja huudahti epätoivoisella äänellä.
– Otototototoi!
– Mitä se on olevinaan, herraseni? kysyi Claude hämmästyneenä tästä huudahduksesta.
– Mitäkö! vastasi ylioppilas kiinnittäen Claudeen julkeat silmänsä, joita hän oli hieronut sormillaan saadakseen ne itkettyneen punaisiksi; – se on kreikkaa! Se on eräs Aiskhyloksen anapesti, joka ilmaisee suurinta tuskaa.
Ja sitten hän purskahti niin veitikkamaiseen ja rajuun nauruun, että arkkidiakonikin hymähti. Olihan se oikeastaan Clauden vika; miksi hän oli niin hemmotellut poikaa?
– Oh! rakas veljeni Claude, uudisti Jehan tämän hymyn rohkaisemana, katsohan minun risaisia kenkiäni. Onko maailmassa sen traagillisempia koturneja kuin saappaat, joiden pohjasta kieli pistää esille?
Arkkidiakoni oli jälleen yhtä ankara kuin ennen.
– Lähetän sinulle uudet saappaat, mutta en rahaa.
– Vain pieni vaivainen pariisilainen, hyvä veli, jatkoi Jehan rukoilevasti. Luen Gratianusta sydämeni pohjasta, uskon lujasti Jumalaan ja minusta tulee oikea tiedon ja siveyden Pytagoras. Mutta pieni pariisilainen, armosta! Tahdotko, että minut ahmaisee nälkä kitaansa, joka ammottaa edessäni mustempana ja löyhkäävämpänä kuin Tartarus tai jonkun munkin nenä?
Dom Claude ravisti kurttuista päätään:
– Qui non laborat…
Jehan keskeytti hänet.
– No niin, piru vieköön! huudahti hän. – Eläköön ilo! Juon itseni humalaan, tappelen, isken sarkat lattiaan ja menen tyttöjen luo!
Ja hän heitti lakkinsa seinään ja läpsäytti sormiaan ikään kuin kastanjetteja.
Arkkidiakoni katseli häntä synkkänä.
– Jehan, sinulla ei ole sielua.
– Siinä tapauksessa minulta puuttuu Epikuroksen mukaan jotakin, en tiedä mitä, joka on tehty jostakin, jolla ei ole nimeä.
– Jehan, sinun täytyy vakavasti ajatella parannusta.
– Kas vain, huudahti ylioppilas katsellen vuoroin veljeään, vuoroin liedellä olevia tislaimia, – täällä on kaikki sarvipäitä, niin ajatukset kuin pullotkin.
– Jehan, sinä olet luisuvalla pinnalla. Tiedätkö minne joudut?
– Kapakkaan, vastasi Jehan.
– Kapakka vie kaakinpuuhun.
– Onhan se yhtä hyvä lyhty kuin jokin muukin, ja sen avulla olisi
Diogenes ehkä löytänyt ihmisen.
– Kaakinpuu vie hirteen.
– Hirsipuu on vaaka, jonka toisessa päässä on ihminen, toisessa koko maailma. On ihanaa olla ihminen.
– Hirsipuu vie helvettiin.
– Se on suuri nuotio.
– Jehan, Jehan, sinun päiväsi päättyvät huonosti.
– Alku on ollut hyvä.
Tällöin kuului askeleita portaista.
– Hiljaa! sanoi arkkidiakoni pannen sormen huulilleen, siellä on mestari Jacques. Kuule, Jehan, lisäsi hän hiljaa, muista, ettet koskaan puhu kenellekään siitä, mitä olet täällä nähnyt ja kuullut. Kätkeydy nopeasti tuonne uunin alle, äläkä hiisku mitään.
Ylioppilas ryömi uunin alle. Siellä hänen päähänsä pälkähti hedelmällinen ajatus.
– Kesken kaiken, veli Claude, floriini siitä, etten hiisku mitään.
– Hiljaa! saat sen.
– Anna se heti.
– Tuossa on! virkkoi arkkidiakoni heittäen hänelle suuttuneena kukkaronsa. Jehan kätkeytyi uunin alle, ja ovi aukeni.
V. Kaksi mustakaapua
Tulija oli mustapukuinen ja synkännäköinen mies. Ensin pistikin ystävämme Jehanin silmiin (joka tietenkin oli asettunut loukkoonsa niin, että saattoi mielensä mukaan nähdä ja kuulla kaikki) tulijan puku ja kasvojen syvä surullisuus. Hänen kasvoissaan oli kuitenkin jonkinlainen lempeä ilme, mutta se oli kissan tai tuomarin lempeyttä, imelää lempeyttä. Hän oli ylen harmaa ja kurttuinen, noin kuusikymmenvuotias ja räpytteli silmiään. Hänellä oli valkeat kulmakarvat, riippuva alahuuli ja suuret kädet. Kun Jehan näki, ettei tulija ollutkaan sen kummempi, toisin sanoen varmaankin joku lääkäri tai lakimies, ja että miehen nenä oli hyvin etäällä suusta, mikä oli tyhmyyden merkki, hän vetäytyi loukkoonsa toivottomana, tietämättä miten pitkän ajan saisi viettää tuossa epämukavassa asennossa ja huonossa seurassa.
Arkkidiakoni ei ollut edes noussut seisomaan miehen saapuessa. Hän oli viitannut häntä istuutumaan oven luona olevalle penkille ja hetken hiljaisuuden jälkeen, jolloin hän oli näyttänyt jatkavan mietteitään, hän oli virkkanut hieman suojelijan omaisella äänensävyllä:
– Hyvää päivää, mestari Jacques.
– Terve, mestari! oli mustapukuinen vastannut.
Siinä sävyerossa, millä toisaalta mestari Jaques ja toisaalta varsinaisesti mestari lausuttiin, oli sama ero kuin sanoilla monseigneur ja monsieur, domine ja domne. Siinä oli selvästi oppilas opettajan edessä.
– No, virkkoi arkkidiakoni uuden tauon jälkeen, jota mestari Jacques karttoi katkaisemasta, oletteko onnistunut?
– Ah, mestari, vastasi toinen surullisesti hymyillen, – minä puhallan yhtenään. Tuhkaa niin paljon kuin haluan. Mutta ei kultajyvääkään.
Dom Claude liikahti kärsimättömästi.
– En tarkoittanut sitä, mestari Jacques Charmolue, vaan oikeusjuttuanne velhoa vastaan. Hänen nimensähän on Marc Cenaine, tiliviraston mestari? Tunnustaako hän noituutensa? Onko kidutus onnistunut?
– Ehei, niin hyvin eivät asiat ole, vastasi mestari Jacques jälleen surullisesti hymyillen. Se mies on kova kuin piikivi. Meidän täytyy keittää häntä Marché-aux-Pourceaux'lla, ennen kuin hän mitään sanoo. Emme ole säästäneet keinoja saadaksemme esille totuuden. Hän onkin jo aivan riepuna. Me käytämme kaikkia Pyhän Johanneksen yrttejä, kuten vanha komediankirjoittaja Plautus sanoo:
Advorsum stimidos, laminas, crucesque, compedesque,
Nervos, catenas, carceres, numellas, pedicas, botas.
[Piikkejä, pihtejä, kidutusta, jalkarautoja, hihnoja, köysiä, koppia, siteitä, jalkapuuta, kahleita vastaan.]
Mikään ei auta. Se on kauhea mies. En tiedä mitä tehdä.
– Ettekö ole löytänyt mitään uutta hänen asunnostaan?
– Olen, vastasi mestari Jacques pistäen käden laukkuunsa, tämän pergamentin. Siinä on sanoja, joita me emme lainkaan ymmärrä. Rikosasianajaja herra Philippe Lheulier osaa kuitenkin vähän hepreaa, jota hän oppi Brysselissä Kanterstenkadun juutalaisten oikeusjutussa.
Ja mestari Jacques kääri auki pergamenttikäärön.
– Näyttäkääpä, sanoi arkkidiakoni ja huudahti silmäiltyään sitä: – Pelkkää noituutta, mestari Jacques! Emen-hetan! on velhojen huuto tullessaan hornaan. Per ipsum, et cum ipso, et in ipso! on kaava, jolla piru jälleen suljetaan helvettiin. Hax, pax, max! on lääke. Kaava hullujen koirien puremaa vastaan. Mestari Jacques, te olette kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa; tämä pergamentti on inhottava.
– Panemme miehen uudelleen kidutukseen. Tässä on vielä jotain, lisäsi mestari Jacques kopeloiden uudelleen laukkuaan, Marc Cenainen luota löydettyä.
Se oli samantapainen astia, joita oli dom Clauden uunilla.
– Ahaa! virkkoi arkkidiakoni, alkemistinen sulatin.
– Tunnustan, sanoi mestari Jacques hymyillen hämillään, että koetin sitä uunilla, mutta en onnistunut paremmin kuin omallanikaan.
Arkkidiakoni tutki astiaa.
– Mitä hän on piirtänyt sulattimeensa? Och! Och! sana, joka karkoittaa kirput. Tuo Marc Cenaine on typerys! Uskonpa todellakin, että ette tällä kultaa tehneet! Se kelpaa enintään kesällä makuukammioonne, siinä kaikki!
– Koska on puhe erehdyksistä, virkkoi kuninkaallinen syyttäjä, – niin minä tarkastelin tänne tullessani portaalia tuolla alhaalla. Onko teidän korkea-arvoisuutenne aivan varma, että luonnon tutkimisen alku on esitettynä Hôtel-Dieun puolella, ja että niistä seitsemästä alastomasta henkilökuvasta, jotka ovat Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa, se, jolla on siivet jaloissa, on Merkurius?
– Olen, vastasi pappi. Niin on kirjoittanut Augustin Nypho, tuo italialainen tohtori, jolla oli palveluksessaan parrakas paholainen, joka opetti hänelle kaikki. Muuten menemme alas ja minä selitän teille siellä kaiken.
– Kiitos, mestarini, sanoi Charmolue kumartaen maahan asti. – Mutta olinpa unohtaa! milloin haluatte minun vangituttavan tuon pienen noitatytön?
– Kenen noitatytön?
– Tuon mustalaistytön, jonka hyvin tunnette, joka päivisin tanssii tuomiokirkon torilla, huolimatta kirkollisviraston kiellosta. Hänellä on noiduttu vuohi, jolla on pirun sarvet, joka lukee ja kirjoittaa, joka laskee kuin itse Picatrix. Pelkästään senkin takia jo koko mustalaisjoukko ansaitsisi hirsipuun. Syytös on valmis. Kaikki käy nopeasti! Kaunis olento, totta tosiaan tuo tanssijatar! Mitä kauneimmat mustat silmät! Oikeat egyptiläiset jalokivet. Milloin käymme käsiksi asiaan?
Arkkidiakoni oli kalvennut.
– Kyllä ilmoitan teille, sammalsi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Sitten hän lisäsi ponnistaen: – Onhan teillä Marc Cenaine.
– Olkaa huoleti, virkkoi Charmolue hymyillen. Annan venyttää hänet uudelleen nahkavuoteelle. Kyllä hän on piru miehekseen. Hän saa itse Pierrat Torteruenkin uupumaan, miehen, jolla kuitenkin on tukevammat kourat kuin minulla. Kuten tuo kunnon Plautus sanoo:
Nudus vinctus, centum pondo, es quando pendes per pedes. [Olet alasti sidottu, sadan naulan painoinen, kun sinut ripustetaan jaloista riippumaan.] Puomikidutus on paras, mitä meillä on. Sitä hän saa maistaa.
Dom Claude näytti vaipuneen synkkään mietiskelyyn. Hän kääntyi
Charmoluen puoleen:
– Mestari Pierrat – mestari Jacques tarkoitin, onhan teillä Marc
Cenaine!
– Niin on, dom Claude. Mies parka! hän saa kärsiä kuin Mummol. Mutta miten saattaakaan ajatella hornaan menoa! tiliviraston talousmestari, jonka täytyi tuntea Kaarle Suuren määräys Stryga vel masca! – Mitä tyttöön tulee – Esmeraldaan, kuten häntä nimitetään – odotan käskyänne. – No niin! Kun menemme portaalin ohi, selitätte kai minulle, mitä merkitsee puutarhuri, joka on maalattu kirkon sisäänkäytävän seinälle. Eikö se ole kylväjä? – Mutta mitä te oikein ajattelette, mestari?
Dom Claude oli syventynyt omiin mietteisiinsä eikä kuunnellut. Charmolue, joka seurasi hänen katseensa suuntaa, näki, että se jäykästi tuijotti ikkunassa olevaa hämähäkinverkkoa. Joku ajattelematon kärpänen, joka pyrki maaliskuun aurinkoon, oli juuri yrittänyt tuon verkon läpi ja tarttunut siihen kiinni. Verkkonsa värähtelyn tunnettuaan liikahti suuri hämähäkki äkkiä verkon keskellä ja syöksyi yhdellä hyppäyksellä kärpäsen kimppuun, jonka se tuntosarvillaan taittoi kaksinkerroin, samalla kun sen kärsä tavoitti kärpäsen päätä.
– Kärpäs-raukka! sanoi kuninkaallinen syyttäjä kirkollisasioissa ja nosti kätensä auttaakseen sitä.
Arkkidiakoni, joka äkkiä heräsi kuin unesta, tarttui kouristuksenomaisen rajusti hänen käteensä.
– Mestari Jacques, hän huusi, antakaa kohtalon täyttyä! Syyttäjä kääntyi hämmästyneenä. Hänestä tuntui siltä kuin rautapihdit olisivat tarttuneet hänen käsivarteensa. Papin katse oli tuijottava, villi ja liekehtivä ja viipyi liikahtamatta tuossa kärpäsen ja hämähäkin muodostamassa hirveässä ryhmässä.
– Niinpä niin! jatkoi pappi äänellä, joka tuntui tulevan hänen sisimmästään, – siinä on kaiken symboli. Se lentää, se on iloinen, äsken syntynyt; se etsii kevättä, ilmaa, vapautta; niinpä niin, mutta jos se lentää päin kohtalokasta ruusustoa, hämähäkki hyökkää sen kimppuun, kauhea hämähäkki! Tanssijatar raukka! tuomittu kärpäsraukka! Mestari Jacques, antakaa olla! se on kohtalo! – Niin, Claude, sinä olet hämähäkki. Claude, sinä olet myös kärpänen! – Sinä lensit kohden tietoa, valoa, aurinkoa, sinä halusit vain päästä ikuisen totuuden suuren päivän avariin ilmapiireihin; mutta syöksyessäsi toiseen maailmaan, valon, älyn ja tiedon maailmaan johtavaa häikäisevää aukkoa kohden, sinä sokea kärpänen, sinä hupsu oppinut, et nähnyt hienoa hämähäkinverkkoa, jonka kohtalo oli levittänyt valon ja sinun välillesi, sinä syöksyit sitä vasten suin päin, kurja mielipuoli, ja nyt rimpuilet sinä murskatuin päin ja rikkeimin siivin kohtalon rautaisten tuntosarvien välissä! – Mestari Jacques! mestari Jacques! antakaa hämähäkin olla!
– Enhän minä lainkaan koske siihen, sanoi Charmolue ja katseli häntä ihmeissään. Mutta laskekaa irti käteni, mestari, armahtakaa! puristattehan kuin pihdeillä minua.
Arkkidiakoni ei kuullut hänen sanojaan.
– Oh! sinä hupsu! hän jatkoi hellittämättä tuijottaen ikkunaa. Vaikka voisitkin kärpässiivilläsi murtautua verkon läpi, luuletko sittenkään pääseväsi valoon! Voi! sen takanahan on tuo lasiruutu, tuo läpinäkyvä este, tuo kristallimuuri, joka on kovempaa kuin malmi ja joka erottaa kaikki filosofiat totuudesta. Miten luulet pääseväsi sen läpi? Oi tietämisen turhuutta! Miten monta viisasta tuleekaan kaukaa liihotellen murskatakseen otsansa sitä vastaan! Miten monta filosofista järjestelmää lentääkään sikin sokin suristen tätä ikuista lasiruutua vasten!
Hän vaikeni. Hänen ajatuksensa olivat huomaamatta siirtyneet tieteeseen hänen omasta itsestään ja hän näytti rauhoittuneen. Jacques Charmolue herätti hänet kokonaan todellisuuteen kysymyksellään: – Entä, mestarini, milloin autatte minua kullanteossa? Haluaisin onnistua.
Arkkidiakoni ravisti päätään katkerasti hymyillen.
– Mestari Jacques, lukekaa Michel Pselluksen Dialogus de energia et operatione daemonum. [Keskustelua pahojen henkien voimasta ja toiminnasta.] Meidänkään puuhamme eivät ole kaikkein viattominta laatua.
– Hiljempaa, mestari! sitä minäkin epäilen, sanoi Charmolue. Mutta täytyyhän hieman harjoittaa hermetiikkaakin, kun on vain kuninkaallinen kirkollisasiain syyttäjä kolmenkymmenen écun vuosipalkalla. Mutta puhukaamme hiljempaa.
Juuri tällöin sattui Charmoluen levottomaan korvaan uunin alta lähtevä nakertava ja pureksiva ääni. – Mitä se on? kysyi hän.
Tämän äänen aiheutti ylioppilas, joka sangen epämukavasta ja ikävästä piilopaikastaan oli löytänyt vanhan leivänpalan ja homeisen juustonkannikan ja alkanut muitta mutkitta jyrsiä niitä paremman aamiaisen ja ajanvietteen puutteessa. Ylen nälkäinen kun oli, hän purra narskutteli aika ahnaasti ja maiskutti joka puraisulla kuuluvasti suutaan, mikä herätti syyttäjän huomiota.
– Kissani siellä vain pureksii hiirtä, virkkoi arkkidiakoni nopeasti.
– Todellakin, mestari, vastasi Charmolue kunnioittavasti hymyillen, kaikilla suurilla filosofeilla on ollut kotieläimensä. Tiedättehän mitä Servius sanoo: Nullus enim locus sine genio est. [Ei ole kotia vailla suojelushenkeä.]
Tällöin dom Claude, joka pelkäsi Jehanin taholta uusia yllätyksiä, muistutti arvoisalle oppilaalleen, että heidän piti yhdessä tutkia muutamia portaalin kuvia, ja he lähtivät kammiosta. – Hohoh! päästi ylioppilas helpotuksen tuntein. Hän olikin jo alkanut vakavasti pelätä, että hänen leukansa painaisi pysyvän merkin hänen polviinsa.
VI. Ulkosalla kuultujen kirousten vaikutus<
– Te deum laudamus! [Sinua, Jumala, ylistämme! – Tunnetun kiitosvirren alkusanat.] huudahti mestari Jehan ryömiessään esille loukostaan, – johan ne huuhkajat läksivät. Och och! Hax pax! max! Kirput! hullut koirat! perkele! Sainpa kyllikseni heidän keskustelustaan! Pääni humisee vielä kuin kellotorni. Ja homeista juustoa kaupan päälle! Hei! nyt lähdetään, otetaan ison veljen kukkaro ja muutetaan kaikki nämä kolikot pulloiksi!
Hän silmäsi hellästi ja ihailevasti kallisarvoisen kukkaron sisällystä, järjesti pukuaan, hieraisi kenkiään, puhdisti tuhkasta harmaita hihojaan, vihelsi jotain laulua, pyörähteli, tutki eikö kammiossa vielä ollut jotain otettavaa, anasti uunilta joitain lasisia amuletteja, joita sopi lahjoittaa Isabeau la Thierryelle koruiksi, työnsi selkosen selälleen oven, jonka hänen veljensä hyväntahtoisesti oli jättänyt auki, jätti sen nyt auki ilkeyttään ja kiiruhti alas kiertoportaita hypellen kuin lintu.
Portaitten pimennossa hän tönäisi kyynärpäällään jotain, joka muristen väistyi. Hän arveli sitä Quasimodoksi ja se tuntui hänestä niin hullunkuriselta, että hän oli läkähtyä nauruun koko loppumatkan. Vielä alas torille tullessaan hän yhä nauroi.
Hän polki jalkojaan päästyään taas maahan ja virkkoi:
– Oh! te Pariisin hyvät ja kunnialliset katukivet! Kirotut portaat, joissa itse Jaakopin portaitten enkelitkin hengästyisivät! Mikä saikaan minut tunkeutumaan tuohon kivikoiraan, joka puhkaisee taivaankin, ja pelkästään saadakseni homeisen juustonkannikan ja nähdäkseni Pariisin kellotornin ikkunasta!
Astuttuaan muutaman askeleen hän näki huuhkajat, dom Clauden ja mestari Jacques Charmoluen, syventyneinä tarkastelemaan erästä portaalin kuvanveistosta. Hän lähestyi heitä varpaillaan ja kuuli arkkidiakonin sanovan hiljaa Charmoluelle:
– Guillaume de Paris on hakkauttanut tähän kultareunaiseen sinikiveen Jobin. Job esittää viisasten kiveä, jonka senkin on kestettävä koetuksensa ja kärsimyksensä, ennen kuin se tulee täydelliseksi, kuten Raimundus Lullus sanoo: Sub conservatione formae specificae salva anima. [Erityisen muodon säilössä on henki hyvässä tallessa.]
– Ja minä en mokomasta piittaa rahtuakaan, tuhahti Jehan, – minullahan on kukkaro.
Samassa hän kuuli voimakkaan ja kaikuvan äänen takanaan syytävän kauhean tulvan kirouksia.
– Jumalauta! juupeli! helvetti! piru vieköön! tuhat tulimmaista! tuli ja leimaus! perkele!
– Hitto vieköön, huudahti Jehan, se ei voi olla kukaan muu kuin ystäväni kapteeni Febus!
Tämän Febus nimen kuuli arkkidiakoni parhaillaan selittäessään kuninkaalliselle syyttäjälle lohikäärmettä, joka kätkee pyrstönsä kylpyaltaaseen, josta nousee savua ja kuninkaan pää. Dom Claude vavahti, keskeytti puheensa Charmoluen suureksi ihmeeksi, kääntyi ja näki veljensä Jehanin lähestyvän Gondelaurier'n talon portilla seisovaa komeaa upseeria.
Se oli todellakin herra kapteeni Febus de Châteaupers. Hän nojasi morsiamensa talon nurkkaukseen ja noitui kuin pakana.
– Totisesti, kapteeni Febus, sanoi Jehan tarttuen hänen käteensä, – te kiroilette taiturillisesti.
– Perkele! vastasi kapteeni.
– Perkele itsellenne! virkkoi ylioppilas. Mutta, kohtelias kapteeni, mistä johtuu tämä kauniitten sanojen ryöppy?
– Anteeksi, hyvä Jehan-veikkoni, huudahti Febus puristaen hänen kättänsä, – ei nelistävä hevonen niin äkkiä pysähdy. Kiroilen täyttä laukkaa. Tulen tuolta mamsselien luota, ja aina kun sieltä tulen, on kurkkuni kukkuroillaan kirouksia; minun täytyy ne sylkeä ulos, muuten tukehdun – perkele!
– Haluatko tulla juomaan? kysyi ylioppilas. Tämä ehdotus sai kapteenin rauhoittumaan.
– Haluaisin kylläkin, mutta minulla ei ole rahaa.
– Minullapa on!
– Kyllä kai! näyttäkää?
Jehan nosti kukkaron kapteenin silmien eteen majesteetillisen vaatimattomasti. Tällä välin oli arkkidiakoni, joka oli jättänyt hämmästyneen Charmoluen, lähestynyt heitä ja pysähtynyt jonkin askeleen päähän heistä tarkaten heitä kumpaakin heidän huomaamatta häntä. He olivat niin syventyneet katselemaan kukkaroa.
Febus huudahti:
– Kukkaro teidän taskussanne, Jehan, sehän on kuin kuu vesikorvossa.
Sen näkee, mutta se ei kuitenkaan ole siellä. Se on vain sen varjo.
Hitto vie! lyönpä vetoa, että siinä on kiviä!
Jehan vastasi kylmästi:
– Tuollaisilla kivillä minä lakkarini lastaan!
Ja pitemmittä puheitta hän tyhjensi kukkaron sisällön läheiselle kaidekivelle sen näköisenä kuin roomalainen, joka pelastaa isänmaansa.
– No hitto vie! mutisi Febus, – vaskilantteja, isoja ja pieniä kolikoita, kuparisia toursilais-puolikkaita, pariisilaisia denierejä, oikeita kotkanäyrejä! Tämähän vallan häikäisee!
Jehan oli arvokkaan ja tunteettoman näköinen. Joku penninki oli vierinyt lokaan; innostunut kapteeni kumartui niitä poimimaan. Jehan ehkäisi hänet:
– Hyi, kapteeni Febus de Châteaupers!
Febus laski rahat ja kääntyi juhlallisena Jehanin puoleen:
– Tiedättekö, Jehan, että siinä on kaksikymmentäkolme pariisilaista souta! Kenen olette viime yönä Ryövärimurjunkadulla puhdistanut?
Jehan nakkasi taapäin vaaleakiharaista päätään ja sanoi halveksivan näköisenä silmät puoliummessa:
– Minullahan on veli, joka on arkkidiakoni ja hupsu.
– Hemmetti! huudahti Febus, mikä kunnon mies!
– Lähdetään juomaan, sanoi Jehan.
– Minne mennään? kysyi Febus. Eevan omenaanko?
– Ei, kapteeni. Mennään Vanhaan tieteeseen. Vanhus, joka sahaa sankaa. [Sanaleikki: La Vieille Science (vanha tiede); une vieille qui scie une anse. – Suom. huom.] Se on kuva-arvoitus. Minä pidän siitä.
– Hittoon kuva-arvoitukset, Jehan! Eevan omenan viini on parempaa. Ja siellä kasvaa oven pielessä auringonpaisteessa viiniköynnös, joka ilahduttaa mieltä ryypätessä.
– No hyvä! painutaan sitten Eevaan ja hänen omenaansa, sanoi ylioppilas ja tarttuen Febuksen käsivarteen hän lisäsi: – Mutta rakas kapteeni, te sanoitte äsken Ryövärimurjunkatu. Se on huonoa kieltä. Ei olla enää niin raakalaismaisia. Sanotaan Rosvoluolankatu.
Ystävykset lähtivät astelemaan Eevan omenaa kohden. Sanomattakin on selvää, että he ensin keräsivät rahat kukkaroon ja että arkkidiakoni seurasi heitä.
Arkkidiakoni seurasi heitä synkkänä ja kuohuksissaan. Oliko tuo nyt se Febus, jonka kirottu nimi siitä lähtien, kun hän tapasi Gringoiren, aina sotkeutui hänen ajatuksiinsa? Hän ei sitä tiennyt, mutta tässä oli viimeinkin joku Febus, ja tuo taikavoimalla vaikuttava nimi yksinään sai arkkidiakonin seuraamaan hiipivin asekelin noita huolettomia kumppanuksia ja henkeä pidättäen kuuntelemaan heidän sanojaan ja tarkkaamaan heidän pienimpiäkin eleitään. Muuten saattoikin varsin helposti kuulla heidän keskustelunsa, sillä he puhelivat äänekkäästi vähääkään välittämättä siitä, että ohikulkijat saivat kuulla heidän salaisuuksiaan. He puhelivat kaksintaisteluista, tytöistä, juomista ja hullutteluista.
Erään kadun kulmassa he kuulivat kadunristeyksestä tamburiinin helinää. Dom Claude kuuli upseerin sanovan ylioppilaalle:
– Perhana! astutaan nopeammin.
– Minkä tähden, Febus?
– Ettei mustalaistyttö huomaisi minua.
– Mikä mustalaistyttö?
– Se, jolla on vuohi.
– Esmeralda?
– Hänpä niinkin, Jehan. En koskaan muista hänen hitonmoista nimeään. Astutaan rivakammin, hän voi tuntea minut. En halua, että tyttö puhuttelisi minua kadulla.
– Tunnetteko sitten hänet, Febus?
Tällöin näki arkkidiakoni Febuksen naurahtavan ja kumartuvan kuiskaamaan jotain Jehanin korvaan. Sitten Febus purskahti nauruun ja kohotti päätään voitonriemuisena.
– Tosiaanko? kysäisi Jehan.
– Sieluni autuuden kautta! sanoi Febus.
– Tänä iltana?
– Tänä iltana.
– Oletteko hupsu, Jehan? Ei epäilystäkään.
– Kapteeni Febus, te olette onnen poika!
Arkkidiakoni kuuli koko tämän keskustelun. Hänen hampaansa narskuivat ja väristys puistatti hänen ruumistaan. Hän seisahtui hetkeksi, nojasi erääseen kaidekiveen kuin juopunut, sitten hän jälleen seurasi iloisia velikultia.
Kun hän saavutti heidät uudelleen, he olivat jo vaihtaneet puheenaihetta. Hän kuuli heidän kohti kurkkuaan hoilaavan vanhaa viisua:
Heput hirressä keikkuu mielellään, jotka katuojan vettä latki kielellään.