Kitabı oku: «Kaarle XII:n historia», sayfa 10

Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi. Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa, samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan luona vangitut ruotsalaiset.

Nämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta erittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka ulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä raakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä, ruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä taitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta. Siinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa ihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli pakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli, kankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi elatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset arkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja matematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka aikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että niihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.

Kreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa vangittuna Pietarissa.²⁹ Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma siitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle ja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat voineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista ankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia myöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä perheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen kohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua tarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari hyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut olemassa mitään vankienvaihtosopimusta.

Venäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään salata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle tuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: "Missä on veljeni Kaarle?"

Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä. Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä. Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000 ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi, kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme käskyjä". – Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy palvella herraansa." – Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi: "Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" – Rehnsköld kysyi häneltä, keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä. "Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"

Aterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän miekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää alamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli hän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin ruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.

Sitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt Saksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut kurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli yhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes sadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään vaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään seurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki erämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä teitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun alkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva hiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset kaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli ainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin tällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen. Viisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota barbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä maissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu joki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen kanssa Mustaan mereen.

Bugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki, eräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen saapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon, kieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin Mehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo pyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt, miten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa hengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman Bessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta. Tätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet kuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja lähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.

Vihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän toimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen seurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset ottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät pienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä, vieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä turkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion ansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan. Juuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa vastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka viholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän röyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla anteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen vangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään valittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti häntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.

Benderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa kenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja ylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa tervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan, elintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä oli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka. Turkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan lähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän luoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä oleskelunsa aikana.

TOINEN OSA

VIIDES KIRJA

Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa. August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.

Siihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703 päässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen vallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II: lta hänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota turkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan. Sotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä, liittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta, ja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle tuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun sulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita vuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet näkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.

Uusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat hankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä kaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden toisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista vallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin heikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa, ainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on ensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää uusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa yrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja sortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan korkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat sulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa turvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai vapautensa puolesta.

Sellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas etsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut hänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p: nä 1709. Siitä on kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään väärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei todistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa kuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle vasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII: n ymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään Skandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan välillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin edes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista ei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.

Kaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu vanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan asestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa Puolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli lähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä hänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni Konstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä tarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi itse suurvisiireille.

Eräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli lääkäri Fonseca,³⁰ Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin juutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko kansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn Ottomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen tuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi kaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on itse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut toimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin arvonimi. Suom. muist.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen poikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada vaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän ruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan urotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen salaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat erinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi innokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti häntä yksinomaan leijonakseen. "Milloin siis tahdot", virkkoi hän tuontuostakin pojalleen, sulttaanille, "auttaa leijonaani nielemään tuon tsaarin?" – Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista laeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi Poniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä historia sepitettiin.

Sillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen erämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset huolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään kaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman mieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka olivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä, saapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli Benderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen päivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.

Kuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse kaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean teltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa herroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen talon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat parakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki. Kuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan täytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni nousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan: nousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta väsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan hän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä, niin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan käydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja hävisi siten joka kerta.

Kaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä, jota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle. Sillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä päivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja Ranskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.

Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun, jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput olen kuluttanut itse." – "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." – Eräs hänen vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille. "Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää", vastasi kuningas. – Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.

Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä. Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan Venäjää.

Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice, Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja raivopäätä, niin hän repi sen lehden.

Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin Mithridates, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin, joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen, joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.³¹

Sellaisia olivat Kaarle XII: n harrastelut Benderissä, jossa hän odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen etunenässä".³² Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha; hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika. Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä; siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.

Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan. Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta. Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt, mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle 200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona, Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen kunnioittamistansa varten.

Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän huolekseen.

Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa. Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä, että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle. Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan, piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän vastaan.

Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen, nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.

Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta, joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."

Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri Tshurlulin onnelle.

Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III: n setä, oli kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV: n vanhinta poikaa ja seuraajaa.³³ Ahmed III korotti hänet suosikikseen. Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi; hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.

Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII: n asiaa. Hän liittyi sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.

Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee suojassasi." – Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista (kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa. Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.

Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan, ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit. Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.

Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa. Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII: tta, jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta. Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa puolelle.