Kitabı oku: «Kaarle XII:n historia», sayfa 12

Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan, jossa hän tunsi olevansa.

Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan. Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset, joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja, jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.

Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä. Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä Erb-Magden,³⁵ Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen. Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.

Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli, eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää, oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut rahtuakaan miehestään.

Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli kurjuudessa ja epätoivossa.

Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet, rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt ensimäisen vaimonsa Ottokefan,³⁶ erään pajarin tyttären; tätä syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi, tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.

Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta, jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.

Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä, parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille Osman-Agalle.³⁷ Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." – Heti saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian pieniä lahjomaan häntä.

Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään Shafirovin sanoja.

Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.

Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen, kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa, vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera suurvisiirin eteen.

Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia tähän rikkomukseen.

Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.

Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen, eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli vapauttanut maansa sen maksamisesta.

Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan häiritsemättä Kaarle XII: n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua ja jos voisivat siitä sopia.

Näillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen, lippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet elintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin vireille heinäkuun 21 p: nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1: senä, oli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.

Juuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas, haluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa käsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa Benderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat rauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi mennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa myöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla, kulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten venäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan turkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan edessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen. Kreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus, jollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä hukkaan.

Vihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja moitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta. "Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha", vastasi suurvisiiri rauhallisesti. – "Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen armeija!" intti kuningas. – "Lakimme käskee meidän antaa vihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme", vastasi visiiri vakavasti. – "Haa!" huudahti kuningas vimmastuneena, "käskeekö se sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa sellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä tsaari vangittuna Konstantinopoliin?"

Turkkilainen vastasi hädissään kuivasti: "Niin, mutta kuka sitten hallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy laatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa." – Kaarle vastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle, tuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi koipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa turkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.

Poniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä lempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen tsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja vastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan jumalaansa.

KUUDES KIRJA

Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja häntä kohdellaan vankina.

Ruotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli muuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin palatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin tulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän, lähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo salaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren kivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin. Hän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten turkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.

Sitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen suosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään. Kuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän aikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia Portin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin pyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun perintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin keisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.

Asiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska silloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I: n seuraaja, oli parhaillaan Espanjassa taistelemassa kruunusta Filip V: n kanssa. Saksalaisen lähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti kolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli poistua Turkin valtakunnan alueelta.

Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille, että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta, verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin. Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet hänen vaitiolostansakin.

Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin, Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen, kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä Puolaan palaamista varten.

Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton: siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa, mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.

Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle: "Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken teidän pitää neljää huomisesta alkaen."

Kaarle XII: n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea, mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice, Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat, mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet. Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.

Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.

Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.

Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut; suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.

Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita. Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII: n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli. Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.

Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi, jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille, ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen hedelmiä.

Kaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä Rooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten neuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti siellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri taas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä kiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen kauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.

Englanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä kuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut Pietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.

Englantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka enimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon voitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin ministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona. Tämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua Turkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa saada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän vaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti voi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.

Ruotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä lähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä. Divaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain seitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana, jota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti. Tässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:

"Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta, vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa, loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä, Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä kruunatkoon!

Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän, meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen, suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.

Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.

Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille, etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.

Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme, josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta. Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.

Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p: nä 1712.)"

Tämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea toivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen niistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut hänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä lähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen maan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin Venäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän oli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä lähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä, suurherra ei tiennyt siitä mitään.

Portin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina kristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta ei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa, johtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin sulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä tietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen keskuudessa.

Sulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera, näkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri, ollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain seraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja tuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää sulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa hänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä uskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian kuten hekin.

Tämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin suuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin heidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa Adrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät ajatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina edelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta, jota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja merisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.

Ahmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti sinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä olivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat turkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan, jos hän antaisi asioista vääriä tietoja.

Tämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille itselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta suosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa, hankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.

Venäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka oli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut, rauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein panevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin äänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista maltillisempaa mielipidettä.

Niinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän lähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin puheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan, hevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. – Suom. muist.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille koota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti Konstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä sotanäyttämöä.

Samaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran luo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia kohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului enemmän kuin kolmesataa henkeä.

Koko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä Adrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue ollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu jäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat menivät hukkaan.

Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä, joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä Unkarin ylivaltiaaksi.

Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon, kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona, lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani, tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.

Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan, jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.