Kitabı oku: «Kaarle XII:n historia», sayfa 14

Ryöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan äkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan, viskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat kellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen rohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten tai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon neljännestunnissa vihollisista.

Taistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa vuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä armoa, huutaen amman. "Minä lahjoitan sinulle henkesi", sanoi kuningas turkkilaiselle, "sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle tarkasti kaikki, mitä olet nähnyt". – Turkkilainen lupasi täyttää mielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos ikkunasta.

Päästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja telkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone, joka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien meluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen: ruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten tungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa neljännestunnissa.

Nyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä, teki se vain koloja eikä murtanut seiniä.

Koska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan elävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja käyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he pistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat palavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin. Talo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan ruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen sammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian, tarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen paikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että tuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä ehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla voimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset pysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien tulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista. Puoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos, pirstautuen liekkeihin.

Eräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä huutaa, että olisi antauduttava. "Siinäpä kummallinen otus", sanoi kuningas, "joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin palaa!" – Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että kanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli kivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys, päästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. "Kas siinä oikea ruotsalainen!" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja nimitti hänet paikalla everstiksi. "Eteenpäin, ystäväni", sanoi hän; "ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja vallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!"

Turkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa, huomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset aikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen epätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen korkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla; kukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa ja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta. Mutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin. Kuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui kannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen päällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen luovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet pashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset kainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten rasitettavan.

Heti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa rajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet pakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle. Häneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä vihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka kantoivat häntä Allah-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus mielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset ja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. – Tämä kummallinen tapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12 p: nä 1713.

SEITSEMÄS KIRJA

Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko. Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa Pietarissa.

Benderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa Marco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä laskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään turkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.

"Kaikkivaltias olkoon ylistetty", sanoi pasha, "että sinun majesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun majesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt täytäntöön." Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen kolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä varustuksiansa, sanoi pashalle: "Ah, jospa mieheni olisivat puolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu kymmeneen päivään." – "Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä uljuutta", vastasi turkkilainen. – Hän määräsi kuninkaan vietäväksi Benderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan kalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät vaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin ruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä kaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan. Kanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden sotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.

Saatettuaan Kaarle XII: n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti hänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta, asettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi huoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi sinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs upseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka kuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli hämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain päin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen. Fabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko miehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella mielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin siitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä, hän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja molemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. "Väitetään", sanoi Fabrice, "teidän majesteettinne omin käsin surmanneen kaksikymmentä janitshaaria." – "Hyvä, hyvä!" sanoi kuningas, "sellaiset asiat suurennetaan aina puolella". – Keskustelun kuluessa pasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti Ribbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla kustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti lunastamisen.

Englannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen suorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu ranskalainen de la Motraye. – Suom. muist.], joka uteliaisuudesta oli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista tapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha auttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan upseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien käsistä.

Jo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen verhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen rahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä muutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat ratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he eivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä. Fabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla miekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. "Jumala minua siitä varjelkoon!" sanoi pasha; "hänhän leikkaisi sillä meiltä parran". – Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen miekkansa takaisin.

Samaan aikaan kuin tätä kuningasta, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli laatinut lakejaan niin monille valtioille ja ollut pohjoismaiden riidanratkaisija ja Euroopan kauhu, siten kuljetettiin vankina ja aseettomana, nähtiin samassa seudussa toinenkin esimerkki inhimillisen suuruuden katoavaisuudesta.

Kuningas Stanislaus oli näet myös pidätetty Turkin alueella, ja häntä kuljetettiin vangittuna Benderiin juuri samaan aikaan kuin Kaarle XII vietiin sieltä pois.

Kun Stanislausta ei enää ollut tukemassa se käsi, joka oli tehnyt hänet kuninkaaksi, kun hänellä ei enää ollut rahaa, ja kun siis myös hänen puolueensa Puolassa hajosi, vetäytyi hän aluksi Pommeriin ja puolusti siellä, koska ei enää voinut säilyttää omaa kuningaskuntaansa, voimiensa mukaan hyväntekijänsä alueita. Olipa hän mennyt Ruotsiinkin kiirehtimään tarpeellisen apuväen lähettämistä Pommeriin ja Liivinmaalle. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voitiin vaatia Kaarle XII: n ystävältä.

Tähän aikaan ajatteli Preussin ensimäinen kuningas, sangen viisas ruhtinas, jonka venäläisten naapuruus syystäkin teki levottomaksi, liittyä Augustiin ja Puolan tasavaltaan venäläisten työntämiseksi omaan maahansa. Hän tahtoi saada myös itse Kaarle XII: n tämän puuhan puolelle. Kolme suurta tapahtumaa piti saataman tämän liiton hedelmäksi: pohjoismaiden rauha, Kaarlen paluu omaan maahansa ja sulun nostaminen venäläisten eteen, jotka jo alkoivat käydä pelottaviksi Euroopalle. Alkuvalmistuksena tähän sopimukseen, johon perustui yleinen rauhallisuus, oli Stanislauksen luopuminen kruunusta. Stanislaus ei ainoastaan hyväksynyt sitä, vaan myös otti toimekseen olla tämän rauhan välittäjänä, joka riistäisi häneltä kruunun. Välttämättömyys, yleishyvä, uhrauksen tuottama kunnia ja Kaarlen etu, jolle hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa ja jota hän rakasti, määräsivät hänen päätöksensä. Hän kirjoitti Benderiin; hän selvitti Ruotsin kuninkaalle asiain tilan, vastoinkäymiset ja parannuskeinot; hän vannotti tätä olemaan vastustamatta hänen luopumistaan, joka oli olosuhteiden pakosta käynyt tarpeelliseksi ja oli vaikuttimiensa puolesta kunniallinen; hän rukoili olemaan uhraamatta Ruotsin etuja onnettoman ystävän etujen vuoksi, joka itse mielellään uhrautuisi yhteishyvän takia. Kaarle XII sai nämä kirjeet jo Varnitzassa; hän lausui useiden todistajien läsnäollessa kiukkuisesti pikalähetille: "Jollei ystäväni enää tahdo olla kuninkaana, niin osannen kyllä tehdä sijalle toisen."

Mutta Stanislaus pysyi lujana uhrauksessaan, josta Kaarle kieltäytyi. Nämä päivät oli määrätty todella harvinaisten tunteiden ja tekojen todistajiksi. Stanislaus tahtoi itse lähteä taivuttamaan Kaarlea, ja uskalsi enemmän luopuakseen valtaistuimelta kuin oli tehnyt sille päästäkseen. Eräänä päivänä hän kello kymmenen aikaan iltasella jätti salaa ruotsalaisen armeijan, jonka päällikkönä hän oli Pommerissa, ja lähti matkaan parooni Sparren kanssa, joka sittemmin on ollut lähettiläänä Englannissa ja Ranskassa, ja erään toisen everstin kera. Hän otti itselleen erään Haran-nimisen ranskalaisen nimen, joka silloin oli majurina Ruotsin palveluksessa ja myöhemmin kuoli Danzigin komendanttina. Hän matkusti pitkin vihollisten armeijan rintamaa ja saapui vihdoin, useasti pidätettynä ja Haranin nimelle annetun passin nojalla jälleen vapaaksi laskettuna, monien vaarojen jälkeen Turkin rajoille.

Saavuttuaan Moldauhun hän lähetti parooni Sparren takaisin armeijaansa ja meni Moldaun pääkaupunkiin Jassyyn. Luullen olevansa turvassa siinä maassa, jossa Ruotsin kuningasta oli pidetty niin suuressa arvossa, hän ei vähääkään aavistanut, miten asiat silloin olivat.

Häneltä kysytään, kuka hän on; hän vastaa olevansa erään Kaarle XII: n palveluksessa olevan rykmentin majuri. Pelkästään tämän nimen perusteella hänet pidätetään ja viedään Moldaun hospodarin eteen, joka jo oli saanut sanomalehdistä tietää Stanislauksen kadonneen armeijastaan ja sentähden heti alkoi epäillä häntä. Hänelle oli kuvailtu kuninkaan ulkonäkö, joka oli helposti tunnettavissa täyteläisistä ja rakastettavista kasvoistaan ja harvinaisen sävyisästä ilmeestään.

Hospodari kuulusteli häntä, teki hänelle useita kietovia kysymyksiä ja tiedusteli lopuksi, mikä toimi hänellä oli Ruotsin armeijassa. Stanislaus ja hospodari puhuivat latinaa. "Major sum", vastasi Stanislaus hänelle. "Imo, Maximus es"³⁹ virkkoi siihen moldaulainen. Heti hän tarjosi Stanislaukselle nojatuolin ja kohteli tätä kuten ainakin kuningasta, mutta samalla kuten vangittua kuningasta. Sen kreikkalaisen luostarin ympärille, jossa hänen täytyi oleskella, kunnes saataisiin lähempiä määräyksiä sulttaanilta, asetettiin erityinen vartiosto. Käsky saapui viedä hänet Benderiin, josta Kaarlea juuri kuljetettiin pois.

Pasha sai tästä tiedon juuri kun hän saattoi Ruotsin kuninkaan vaunuja ja ilmoitti asian Fabricelle. Tämä lähestyi nyt kuninkaan ajoneuvoja ja kertoi hänelle, ettei hän enää ollut ainoa vangittu kuningas turkkilaisten käsissä ja että Stanislaus oli muutamien penikulmien päässä hänestä, sotamiesten saattamana. "Rientäkää hänen luoksensa, rakas Fabrice", sanoi Kaarle hänelle, joutumatta sellaisesta sattumasta vähääkään hämilleen, "ja sanokaa hänelle, ettei hänen tule ikinä tehdä rauhaa Augustin kanssa, ja vakuuttakaa hänelle, että meidän asiamme piakkoin muuttuvat".

Niin horjumaton oli Kaarle kerran omaksumassaan mielipiteessä, että vaikka Puola jo oli kokonaan hylännyt hänet, vaikka häntä hätyytettiin jo hänen omissakin valtioissaan, ja vaikka häntä turkkilaisessa kantotuolissa vangittuna kuljetettiin herra ties minne, hän yhä luotti onneensa ja toivoi alati Ottomanisen Portin auttavan häntä 100,000 miehellä. Fabrice riensi pashan luvalla, erään janitshaarin saattamana, suorittamaan tehtäväänsä. Muutaman penikulman päässä hän tapasi joukon sotamiehiä, jotka saattoivat Stanislausta. Heidän keskessänsä hän huomasi ranskalaiseksi puetun ja jotenkin kehnoratsuisen herrasmiehen, jolta hän nyt saksaksi kysyi, missä oli Puolan kuningas. Kysytty oli Stanislaus itse, jota hän ei ollut tuntenut tässä valepuvussa. "Kuinka!" huudahti kuningas, "ettekö siis enää muista minua?" – Nyt Fabrice kertoi hänelle, missä surkeassa tilassa Ruotsin kuningas oli ja kuinka hän, joskin vallan turhaan, pysyi lujana ja horjumattomana suunnitelmissaan.

Stanislauksen lähetessä Benderiä lähetti pasha, joka oli palannut saattamasta Kaarle XII: tta muutamia penikulmia, Puolan kuninkaalle arabialaisen ratsun kaikkine komeine varusteineen.

Stanislaus otettiin Benderissä vastaan tykkien jyskeellä, eikä hänellä, jollei oteta lukuun vapautta, jota hänelle ei aluksi annettu, ollut mitään syytä valittaa hänelle osoitettua kohtelua. – Sillä välin kuljetettiin Kaarlea Adrianopolia kohti. Tämä kaupunki oli jo tulvillaan huhuja hänen viime taisteluistaan. Turkkilaiset sadattelivat ja ihmettelivät häntä; mutta vihastunut divaani uhkasi jo karkoittaa hänet jollekin Arkipelagin saarelle.

Puolan kuningas Stanislaus, joka itse on suvainnut kertoa minulle useimmat näistä yksityiskohdista, on myös vakuuttanut minulle, että divaanissa oli jo puhetta hänen itsensäkin karkoittamisesta eräälle Kreikan saarelle; mutta muutamia kuukausia myöhemmin leppynyt suurherra laski hänet menemään.

Désaleurs, joka olisi voinut käydä Kaarlen puolelle ja estää tekemästä moista häpeää kristityille kuninkaille, pidätettiin Konstantinopolissa samoin kuin Poniatowskikin, jonka neuvokas ja kekseliäs henki oli alituisena pelon aiheena. Useimmat Adrianopoliin jääneet ruotsalaiset olivat vankeina; sulttaanin valtaistuin oli joka taholta varustettu aivan luoksepääsemättömäksi Ruotsin kuninkaan valituksia vastaan.

Markiisi de Fierville, joka Ranskan puolesta oli ollut salaisesti lähetettynä Kaarlen luo Benderiin, oleskeli tällöin Adrianopolissa. Hän uskalsi kuvitella voivansa auttaa tätä ruhtinasta aikana, jolloin kaikki hylkivät tai sortivat häntä. Onneksi avusti häntä tässä puuhassa eräs ranskalainen aatelismies vanhaa champagnelaista sukua, nimeltä de Villelongue, peloton mies, joka ei ollut saanut onnen suosiota niin paljon kuin hänen miehuutensa olisi ansainnut, ja jonka muuten oli hurmannut Ruotsin kuninkaan maine niin, että hän oli vartavasten saapunut Turkinmaalle tarjoutuakseen tämän ruhtinaan palvelukseen.

Fierville laati mainitun nuoren miehen avulla Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille osoitetun kirjelmän. Siinä Kaarle vaati hyvitystä häväistyksestä, joka hänen persoonassaan oli kohdistettu kaikkiin kruunattuihin päihin, ja khaanin ynnä Benderin pashan todellisesta tai luulotellusta kavalluksesta.

Samalla syytettiin suurvisiiriä ynnä muita ministerejä siitä, että he olivat ottaneet venäläisiltä vastaan lahjuksia, että he olivat pettäneet suurherran, estäneet kuninkaan kirjeet saapumasta hänen korkeutensa käsiin ja juonillaan viekoitelleet sulttaanilta sen muhamettilaista vieraanvaraisuutta niin kovasti häpäisevän käskyn, jonka nojalla sitten oli suurelle keisarille niin arvottomalla tavalla loukattu kansainvälisiä oikeuksia, kun oli 20,000 miehellä käyty kuninkaan kimppuun, jolla ei puolustuksenaan ollut muita kuin palvelijansa ja joka luotti sulttaanin pyhitettyyn sanaan.

Kun tämä kirjelmä oli saatu valmiiksi, täytyi se käännättää turkinkielelle ja kirjoituttaa erityisellä tavalla nimenomaan sellaiseen tarkoitukseen valmistetulle paperille, jollaista oli käytettävä kaikkeen sulttaanille luettavaksi annettavaan.

Käännyttiin siis muutamien kaupungissa oleskelevien ranskalaisten tulkkien puoleen; mutta Ruotsin kuninkaan asiat olivat jo niin toivottomalla kannalla ja suurvisiiri oli niin avoimesti julistautunut häntä vastaan, ettei yksikään tulkki rohjennut edes kääntää herra de Fiervillen kirjelmää. Vihdoin löydettiin eräs toinen muukalainen, jonka käsialaa ei tunnettu Portissa ja joka hyvän palkinnon ja varman vaitiolon lupauksen avulla saatiin kääntämään kirjelmä turkiksi ja kirjoittamaan se asianmukaiselle paperille. Parooni Arvidsson,⁴⁰ eräs ruotsalaisen armeijan upseeri, mukaili kuninkaan nimikirjoituksen. Fierville, jolla oli kuninkaan sinetti, kiinnitti sen kirjelmään ja sinetöi kaikki Ruotsin kuninkaan vaakunalla. Villelonque otti toimekseen itse jättää tämän käärön suurherran käsiin, kun tämä tapansa mukaan meni moskeaan. Oli jo usein käytetty samanlaista keinoa, kun oli tahdottu jättää sulttaanille valituskirjelmiä hänen ministerejänsä vastaan; mutta juuri se tekikin moisen yrityksen menestymisen sitä vaikeammaksi ja vaaran paljoa suuremmaksi.

Visiiri, joka aavisti ruotsalaisten vaativan oikeutta hänen herraltaan ja oli liiankin hyvin oppinut varovaisuutta edeltäjäinsä onnettomuudesta, oli nimenomaan kieltänyt päästämästä ketään suurherran läheisyyteen ja erityisesti määrännyt pidätettäväksi kaikki ne, jotka esiintyisivät anomuksineen moskean läheisyydessä.

Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä henkivartijoita.

Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "Amman, amman, armoa, armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.

Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä sanoen samalla: "Sued kral dan, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin ulkorakennuksiin.

Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista, mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi, ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän, puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin. Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin tapahtuu hänelle myös oikeus." – Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin saareen.

Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen, ollakseen hänelle mieliksi.

Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin arvonimen.

Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.

Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei väkijoukko näkisi häntä.

Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan, varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle rahaa."

Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin häneltä.

Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea, ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII: n kohtalo niin kauan oli.

Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III: n noustessa valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. – Suom. muist.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.

Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.

Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.⁴¹ Kansleri Müllern, Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä, niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti kansleri Müllern kokin virkaa.

* * * * *

Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII: n täytyi kuulla, kuinka kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.

Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua sen avuksi.

Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p: nä 1712. Eräs suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.

Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää taistelutanner.