Kitabı oku: «Kaarle XII:n historia», sayfa 16

Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet; hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa anteeksi.

Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa. Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli myöty turkkilaisille ja tataareille.⁴⁴ Ihmisistä oli tuntuva puute, mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.

Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä sitä viljelemään.

KAHDEKSAS KIRJA

Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.

Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille. Leskikuningatar, Kaarle XII: n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p: nä 1715 Tukholman linnassa, ja kuoli kohta sen jälkeen.

Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.

Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin. Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000 miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000 miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua. Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.

Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi. Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella. Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi ansaitsee säilyä muistissa.

Preussin kuningas lähetti 4 p: nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800 rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta. Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p: nä kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII: lta, nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. Kaarle."

Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p: nä viholliset ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti. Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta. Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot, joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään. Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti 36,000 miestä.

Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas. Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.

Kunnia saada piirittää Kaarle XII: tta oli niin pakoittava syy, että kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20 päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas, ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen onnenoikku.

Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.

Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.

Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi, everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.

Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000 miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin, piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.

Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.

Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli hänellä vain 2,000 miestä.

Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi aluksia, laski siellä marraskuun 15 p: nä suotuisan sään avulla maihin 12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta, missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan. Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII: n olevan Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.

Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen, aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" – Vahtisotilaat kuulivat nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän vallihaudan.

"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". – Tämä yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa, saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen; neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa hänen nähtensä.

Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa, huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" – Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia; kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti kuninkaan ratsun selkään.

Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr, jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.

Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti, joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle XII: n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja onnettomuuksista.

Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin, pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana. Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä, olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.

Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne, vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" – Sihteeri änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" – "No mitä pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas. "Jatkakaa!"

Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy, Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII: n luo. Kuningas keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa, kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä; mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle: "Veni, maledicamus de rege, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle XII: sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.

Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän, saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.

Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p: nä puoliyöhön saakka pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla; päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p: nä jouluk. 1715 ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja, ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli 12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan lakeja pohjoismaille.

Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän sisarensa seurassa.

Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia, lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata muokkaamassa.

Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne, jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja, saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero. Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin, joita kuningas itse ensimäisenä kesti.

Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten, saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.

Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle, kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.

Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti seurasi Kaarle XII: n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.

Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa, Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.

Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita, joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut liittolaistensa kanssa.

Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan harkinnut.

Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra, parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.

Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja, lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.

Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä, siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta Kaarle XII: een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen häntä.

Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.

Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa, jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan, missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin preussilaisille ja tanskalaisille 14 p: nä helmik. 1716. Nämä eivät olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen jälleen nostaneet pystyyn.

Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.

Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa. Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta, rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta enemmän tavaraa kuin vie sinne.

Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle, että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä, saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko muuta Eurooppaa.

Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen Puolan ja Jaakko II: n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa Holsteinin herttuan maahansa.